I OSA (continued 4)

Hän vaikeni ja katseli kirkkailla ja loistavilla silmillään suoraan Clemiä, joka imeskeli vimmatusti sammuneen piippunsa vartta.

»Minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni», toisti hän, »ja sitten se kaikki tapahtui. Oli kuin säteilevä hopeinen valo olisi minut yllättänyt, ja sydämeni keventyi rauhasta ja riemusta, ja sitten tuntui kuin jokin minussa olisi kuiskannut: 'Minä olen rakastanut sinua iankaikkisella rakkaudella ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Ja sitten minä tunsin sulavani ilosta, lankesin polvilleni, otin tämän raamattuni taskustani ja sanoin: 'Herra, minähän olen kuin Gideon ja tahdon merkin. Annahan minulle merkki.' Sitten minä avasin kirjan — ja mitä luulet minun nähneen? Ka, juuri ne samat sanat: 'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Minä näin ne kolme kertaa, ja kolmas kerta toden tekee. Se oli se teksti, joka riippui seinällä minun ollessani herra Beemanin kodissa, ja hän sanoi, että ne olivat kirjoitetut valituille. Koska siis Jumala osoitti ne minulle, niin tietenkin minä olen hänen valittujaan, tietenkin olen yksi Jumalan edeltäpäin valitsemista. Minä olen turvassa, minä en enää koskaan vaella kadotuksen kauhu sydämessä. Oi, Clem, kun ajattelen, mitä minä olin — pelkkä maan matonen enkä ihminen, niinkuin sanassa sanotaan — ja kun sitten ajattelen, kuinka Hän otti minut vastaan, ei vanhurskaiden töitteni vuoksi, vaan sulasta vapaasta armostaan, niin tietenkin minä uhraan koko elämäni Hänelle palvellakseni Häntä ja rakastaakseni Häntä enkä minä suinkaan enää iässäni ryyppää enkä polta enkä toru Mabelia.»

»Sinä puhut ihan kuin saarnaaja», virkkoi Clem ihaillen.

»Minulla on näes evankeliumi kielelläni. Oi, Clem, minä melkein voisin musertaa tämän talon rakkaudella ja riemulla. Kai minun nyt täytyy mennä kertomaan Mabelille, mitä olen sinulle kertonut.»

»Parempi olisi jättää hänet rauhaan tällä kertaa», virkkoi Clem varoittavasti; »hän on varsin väsynyt. Voit kertoa hänelle huomenna.»

»Saatat olla oikeassa. Joka tapauksessa voin jutella sinulle ja Pollylle, kun hän tulee.»

Clem pelkäsi, ettei Polly olisi aivan myötätuntoinen, mutta kun tämä vihdoin tuli alas Mabelin huoneesta, jätettyään hänet nukkumaan, kuunteli hän Robertin tarinaa — jonka kertomiseen ei viimemainittu näkynyt koskaan väsyvän — tavallista auliimmin. Sittenkin Robertin ulkomuoto ja sävy antoi hänestä paremman kuvauksen kuin hänen vaivainen, kömpelö kielensä. Puhuessaan hän kykeni vain sitomaan solmuja englanninkielen sanoista ja syytämään syytämällä kalvinilaisuuden kankeita lauseparsia, mutta hänen silmänsä ja äänensä esittivät vähemmän sotkuista viisautta — niissä ilmeni hänen kokemuksensa kömpelöiden tulkitsemisyritysten tärvelemättä. Clem oli iloinen, että Bob oli löytänyt lohdutuksen ja rauhan, vaikka hän nimittikin niitä kummallisilla suuta halkaisevilla sanoilla. Polly ei kenties voinut mennä yhtä pitkälle kuin Clem, mutta ilmeisesti hän iloitsi nähdessään lankonsa näin muuttuneen parempaan päin; ja lähtiessään hän suuteli häntä sisarellisesti, samalla kehoittaen häntä olemaan herättämättä »Mabel-parkaa ja jättämään sanottavansa huomiseksi».

»No mitä siitä ajattelet?» kysyi Clem heidän ajaessaan kotiin.

»Vielä on liian aikaista sanoa, mitä siitä tulee. Mutten voi olla toivomatta, että hän olisi tavoittanut sellaisen pelastususkon.»

»Hän ajatteli aina siihen tapaan — se oli isä-paran tapa, ja kai se on hyvä tapa, vaikken minä sitä koskaan ole voinut oikein omaksua.»

»En tahdo sanoa mitään häntä, poloista Bobia, vastaan, kyllä kai hänellä on ollut vaikeat aikansa. Ja olen varsin iloinen, että hän on niistä päässyt, ainakin toistaiseksi. Mutta hän on omituinen mies, hyvä Clem, ja pelkäänpä, että Jumalan tie osoittautuu hänelle aivan yhtä tukalaksi kuin ennen paholaisen tie.»