VELJEKSET.

Vait! Kas, linnan valkamasta pursi pieni irtauu, juoksee hopeaista juovaa, jonka heittää kalvas kuu; mykkä kuin on purren puike, on sen airoill' aimo mies — aaveko vain aallon öisen, kummitusko kukaties? Ei, Boleslaw Dobrowolski on se itse, isänsä kuva, tehty kuparista, itsepäinen, päättävä: koska kohti Wielopolskin linnaa liukuu venho tuo, varmaan toivo häll' on päästä kullankukkasensa luo. Vaan mit' on tää? Kuudan-yössä luutun hullun hurraa soi, milloin itkee, milloin nauraa, milloin vitkaan vaikeroi. Tarkkaa korva, sihtaa silmä, pursi seisoo soutajan. Noinko soi Zapolskin soitto all' Elizan akkunan? Nousee veren kuuman kuohut, sydän jyskää, palaa pää, ja hän purren soutaa maihin, hiljaa puuhun kiinnittää, hiipii, huomaa muurin alla sulhon sulkahattuisen, unelmiinsa unhottuneen, leikkiin lemmen sävelten. Sumenevan silmiensä tuntee tuima Boleslaw, kohti syöksyy soittajata, hälle huutaa: "Jaroslaw! Lienet laajin laulajoista, mua miekkoisempi mies, vaan on haavees hauta tässä, kuolemani kukaties." Alla taivon tähtikirjan yhteen kalvat kalskahtaa, tuli tuiskii kalvan tiestä, säen silmäin sinkoaa, silloin toisensa he tuntee: äkin taukoo taistelo, miekat huotraan lentää, miehet syleilyhyn syöksee jo. Vierii hetki, kaksi. Virkkaa miekan miesi Boleslaw: "Kiitos Herran, ettet kuollut laulun lapsi, Ladislaw, kuollut tämän kalvan kautta suodun turvaks sun ja mun ynnä taaton harmaapäisen, tuskassansa tuiretun. Veljyeni, nuorempani! Vast' on vaiva tullut kai: neittä samaa rakastamme sukukoston uhallai. Käyköön, kuinka käykin! Sentään veljet aina ollahan, verta saman taaton, maammon, juurta Puolan jumalan. Mutta ettei meihin koskaan yltäis tämä turma uus eikä rikkois elämäämme riita, eripuraisuus, vartokaamme vuosi, kaksi, kelle onni hymyilee; toinen silloin toisen tieltä poikemmaksi poistunee. Tuohon nyt jo valmis olen: lähden suuriin sotihin. Lie sun, lieto veljyeni, paras jäädä kotihin. Jos ma tehnen mainetöitä, teen Elizan tähden nuo, tai jos kuulet kuolleheksi, kuolla myöskin laulus suo." Veli nyyhki nuorempainen: "Entä jos Elizan nään?" — "Laula vinhat laulut hälle, virret taiston tasapään!" — "Enemp' entä jos hän lempii kaihomieltä kalpeaa?" — "Ota, nauti, muista joskus veljeäsi murheisaa!" Kohta purtta pientä kaksi juoksi juovaa valjun kuun, laski linnan valkamahan alle rannan raitapuun, nousi törmää nuorukaiset, muurin yli heilahtain välttivät he hallin haukun ynnä silmät vartiain. Vaan ei nähneet, nähdä voineet varjoa he valkeaa, linnassa mi Wielopolskin liki istui ikkunaa, säikkyi sävellainehilla, huokas, kylpi kyynelin, katsoi kauan purtta kahta, noita toivoi takaisin.