SERENAADI.

Urhotyöstä urhotyöhön synkkä syöksyy Boleslaw, joka miekanmittelöstä laulun laatii Ladislaw, lämmin läikkyy urhon hurme punahaavoin pursuvin, viileämp' ei veljen veri runon ruusuin ihanin. Raunioihin raskahasti tiensä rastii sankari, kipinöistä kirkkahasti laulu laaja nousevi; soreutta soi Elizan sävel säilän, kantelon, huudot hädän, tuskan tunnut, huokaukset hurmion. Toinen rakkautensa tarun pohjan hankiin kirjoittaa, toinen Turjan taivahisin, koska Lappi leimuaa, enin sydämeen Elizan, joka avaa akkunan, lentäin lemmen, laulun siivin luokse urhon uljahan. Ei hän petä itseänsä eikä suurta sulhoaan, polo, pettää itseänsä: liittyy liioin laulajaan. Petä veljeään ei veli: haavettaan hän halajaa, ihannettaan ijäisintä laulu kumma kuuluttaa. Usein tiedustaa Eliza: "Miks et sotaa itse käy?" Vastaa virsiniekka: "Siksi kun et Sinä siellä näy." "Munko vuoksi siis sa tänne maineetonna jäit ja jäät?" "Rakkauteen jos raukenenkin, oman orjas silloin näät." Usein epäilee Eliza: "Entä jos mun unhoittaa veljes, jonka urhotöistä luuttus lumokaiun saa?" — "Jos ma tuolla oisin", lausuu Ladislaw, "niin muistaisin sentään mustakulmaistani tullen Tuonen kylmänkin". Usein unelmoi Eliza: "Ah, jos oisit Boleslaw, miekan, taiston miesi, mutta laulaisit kuin Ladislaw, oisin silloin onnellinen, huntuun pääni huolisin, karkeloisin hetken, kaksi, hehkuisin ja kuolisin!" Kastaa kyynel immen silmän, poika suutelee sen pois, hymyy impi kuin jo autuus aavistettu totta ois, käärii käsivarsin, painaa povellensa poian pään; ei hän petä lempeänsä, polo, pettää itseään. Petä veljeään ei veli: jälleen luutun hurraa soi, niistä milloin lemmen, milloin maineen mahdin kuulla voi, kuinka säihkyy säilä tulta, urho huokaa huoliaan, nukkuessa nuotiolla muistaa mustakulmaistaan. Toisistaan Eliza taida heit' ei enää erottaa, ken Boleslaw, ken Ladislaw — sata saa hän suudelmaa! Kumpaakin hän lempii. Toisen kautta toista uneksii, silmäin outo onnen kajo kummallekin sädehtii.