SOTARETKI.

Uljaat, ylväät Puolan paanit rautapaidat ratsastaa, heidän yllään hehkuu taivas, alla vaaruu vankka maa, kupehella kuolo, turma, ympärillä myrsky, yö; noin he liikkuu linnoistansa, kaiken Karjalan he lyö. Paha tulla paimenessa paanin kanss' on vastakkain, nuotiolta nukkumasta nousta, nähdä paani vain; koht' on mennyt miehen henki, hienohelman hempeys, paanille on outo näätsen sääli, laupeus, lempeys. Vaan jos ratsasparvi raisu lehviköstä lennähtää, koht' on kypenissä kylä, hiilumaan vaan hirret jää, kaatuu sukupuuttoon kansa; parhaan pääni myötään vie, ketut, kullat, helmet, viljat, kaiken, mikä kallis lie. Ties' kuink' oisi käynyt kansan, ellei oisi turvanaan Maaria ja Kristus ollut ynnä usko Jumalaan, joka pyhimysten kautta avun, armon aina toi, milloin uhkas surma suurin, hurme vuolain huppeloi. Heill' on omat templit, muiden kirkkoja he kiroaa, vihaa Herran huonehia, luostareita luhistaa, mutta silloin aina nousee Aunus kaikki kansoineen, sokaisevi Herra heidät, syöksee pilkkopimeyteen. Johtaa heitä Dobrowolski, uros yrmy, arpinen, vierellänsä Wielopolski kukass' ensi nuoruuden; totta tekee vanhan kalpa, jälkehen ei nuoren jää, viatonta verta juoden, vaatein aina enempää. Äänisjärven, Äijön korven, päältä kaiken Karjalan käy kuin Hiiden hirmumyrsky; tullaan kylään Volkovan. Kilvet kiiltää, kalvat kalskaa, jouset joikuu, taisto soi, taittuu karhunkeihäs, missä rinnan rauta haarniskoi. Kysyy kylmä Dobrowolski: "Joko armo annetaan?" Huutaa hurja Wielopolski: "Armo vasta alla maan! Viel' on ruhjomatta Rubesj, ryöstämättä temppeli, minne miesten miekan tieltä kansa kurja karkkosi!" Mennään. Silloin silmät heiltä saartaa niinkuin sankka yö, kohoo toistaan kohti kalvat, paani paanin maahan lyö; kaatuu nuori Wielopolski. Syöksyy paanit pakohon: kanssa näkymättömien tässä taisto outo on. Kalpeana kannetahan nuori Wielopolski pois tanterille taaton, jolta on kuin mennyt kaikki ois mielen miehuus, urhon uljuus; vapisee vain valkohaps, ja hän paarein ääreen painuu, nyyhkii, itkee niinkuin laps. "Tään on Dobrowolski tehnyt!" — sitten kiroon kimmahtaa — "kun ei saanut Sallimalta poikaa mointa eikä saa! Niinpä sukukosto, surma meidän kesken vallitkoon, niinkuin ylväs ystävyyteen, vainohonkin valmis oon!" Kauhistuu jo paanit kaikki, vanha Wielopolski ei, virkkaa tuima Dobrowolski: "Kuolo parhaan paavin vei, veipä kunnon kumppaninkin, miehen voimaa viel' ei vie, vaikka liian raskas paino harteillein nyt pantu lie." Siirtyy linnaan, jonka nimi niemellään on Agafon, tuota vastapäätä Sjinkow, Wielopolskein linna on; ylimpinä ystävinä ovat aina eläneet, nyt on heidän välillänsä heimokoston väljät veet.