SUKUKOSTO.

Itse kaatui kalpahansa, nukkui nuorna laulaja, Tuot' ei usko Dobrowolski: Hurme huutaa kostoa! Tuumii korven karhu vanha: "Tää Zapolskin työtä on, jolta naisen nauratellut vainaja lie vallaton." Kilahuttaa kilpehensä; harvat kutsun kuulevat. Myötään Boleslaw on vienyt paanit parhaat, nuorimmat. Sata saapuu miekkamiestä, muuan kymmen kypärää, rautapaitaa ruostunutta, arpipäätä yrmeää. Ärjyy äijä Dobrowolski: "Tääkö linnan vartio? Silloin voitti Wielopolski, tuli meille turma jo! Kuinka? Käytiin taistelohon ennen kilvin kirkkahin, rumin nytkö ruostetahroin, orhein takkuharjaisin?" Vastaa vanhin sankareista: "Etpä eilispäivän laps olle itsekään, sa kuoma, olet harmaa, takkuhaps. Missä ruostunut on rauta, tiedä, siinä huurusi kerran hurme vainolaisen, monet kasvot kalpeni." Kohoo pää jo Dobrowolskin, silmä tuima tulta lyö: "Siispä eespäin, tulkoon voitto, tappio tai Tuonen yö! Tuoll' on linna, missä multa polo poika murhattiin; kypeniinsä kylmetköhön, hukkukohon hurmeisiin!" Kilkkaa, kalkkaa kannusraudat, kypär-töyhdöt hulmuaa, kohti linnaa Wielopolskin ratsasparvi raikahtaa. Sinkoo sieltä joukko toinen, päälle ryntää, iskee päin; aamust' iltaan asti riehuu sukukoston surma näin. Kaatuu vanha Dobrowolski kuolinpiston saatuaan, vaan hän huutaa maasta vielä: "Eespäin, kuomat! Kunniaan!" Mutta päälle käy Zapolski niinkuin kuolon enkeli, harvenneita harmaapäitä niinkuin heinää niittävi. Haa! Nyt tanner järkkyy, jyskää, paukkaa ilman patsahat. Miksi metsä lakoo? Keitä ovat oudot ratsahat? Sanan Boleslaw on saanut, tullut voimin tuorehin sinne, missä lyödään arpa Agafonin, Sjinkowin. Syöksyy, särkee kilvet, kalvat niinkuin myrsky, ukkonen, halkoo haarniskat kuin halkoo pilvet leimaus pitkäisen. Pyrkii kimppuhun Zapolskin, eteen appi entävi: kauas kalpa Wielopolskin valkohapsen lentävi. Tapaa etsimänsä, iskee, taittuu peitset tanassaan, horjahtaa Zapolski, maata kohta kastaa hurmeellaan; toiset tuskan huutoon puhkee, toiset riemun hälinään, pyrkii toiset pakoon, ryntää toiset linnaa ryöstämään. Viedään viljat, kullat, nahat, naiset, lapset surman saa, tuli tehdään nurkan alle, kohta liekit loimottaa; loitos kyliin karjalaisiin loistaa kajo kaamea, katsoo, kuiskii kansa karsas: "Paanit tappaa paaneja!" Mutta linnan liekkein halki synkkä samoo miekan mies kuolon-kylmä kasvoiltansa, harteillansa hallan ies, verta vuotaa urhon säilä, silmä tulta tuijottaa, löytää vuoteeltaan Elizan, käden tälle tarjoaa. Vait on impi. Vaikenevi myöskin valju Boleslaw. Vihdoin hourupää näin kuiskaa: "Siis sa saavuit, Ladislaw! Nousit nuorna nurmen alta, tulit turpehestakin miekoin Manaa mahtavammin, lemmenlauluin laajemmin." Tuli tuiskaa, liekit lieskaa; ulkoa jo huudetaan: "Joudu, Boleslaw! Sa riennä taikka kuljet kuolemaan!" Kammiosta kautta pauhun kuuluu nyt kuin karjahdus, sinkoo säilä, naisen rinnan lävistää kuin leimaus. Tuli tunkee kammiohon, linna liekein leimuaa, — liikkumatta Dobrowolski katsoo naista kalpeaa. Hirret hilskuu, parret parskuu; putoo linnan katto nyt, hautaa haaveet, toivot, muistot ynnä tuskat kärsityt.