JADWIGA JA ELIZA.

Noinpa immen istuessa liki linnan ikkunan, katsellessa kalpeutta, korven kolkon maiseman, luo Jadwiga saapuu, painaa povellensa immen pään, silitellen silkkihasta kysyy: "Mitä mietitkään?" Vaan Eliza äidin kaulan käärii käsivarsillaan, kuiskaa tuskin kuuluvasti, kuolon-kalvas kasvoiltaan: "Äiti, äiti! Onko synti, että miestä rakastan, jot' en enää nähne, mutta muistan saakka hautahan?" Rävähtää Jadwigan ripset, hymy hyinen kiertää suun, nopsa niinkuin kulku kulon, valju niinkuin varjo kuun: "Ei se suuri synti liene, että miestä unelmoit, kun vain vanhempais ja miehes täyttää tahdon tarkan voit." "Mutta äiti, äiti! Ellen miestä tahdo milloinkaan?" — "On sun silloin aikas mennä tummaisehen Tuonelaan." — "Eikö pelastusta mitään?" — "Ei, niin säätää Sallimus, jonka eess' on turha tuska, kyynel, toivo, rukous." — Katsoo äitiään Eliza: "Tuoko elos laulu on? Noinko kerran astuit itse kovan alle kohtalon?" Kyyneltyy Jadwigan silmä: "Laulut, unet unta lie! Totta vain on kuolo ynnä elon kolkko korpitie." Norja nousee nyt Eliza kasvoillansa kalman yö, sysimustan kulman alta salamoita silmä lyö, ja hän harvaksensa haastaa: "Eipäs! Ellen miestä saa, jota lemmin, milloinkaan en tahdo toista rakastaa." Huokaisee Jadwiga-äiti: "Teet sen, totut kuitenkin toiseen, taaton tahtomahan, elät, kukit ennemmin kuin sa kuljet kuolon kylmään, maahan tuimaan Tuonelan. Armas lapsi, aina muista: oot Zapolskin morsian." Huutaa hurjana Eliza: "Totta! Morsian ma oon, mutta vaimokseen Zapolski mua turhaan vartokoon! Sulhoni on Dobrowolski, laulun mies ei Ladislaw, mutta unelmaini urho, miekan miesi Boleslaw." Jalo kauhistuu Jadwiga: "Vaiti! Tulee turmio." Kautta linnan kammioiden kuuluu sauvan kolke jo, saapuu vanha Wielopolski, vielä tuima katseeltaan, ja hän kysyy kynnykseltä: "Mistäs täällä haastellaan?" Virkkaa vilkkaasti Jadwiga: "Häihin mieli morsion." Hymyy vanha Wielopolski: "Oikein immen itku on. Eipä tarvis ensi kesään kaikerrella kassapään; retkeltään kun saa Zapolski, silloin häitä vietetään." Kääntyy, poistuu kynnykseltä muhoellen muistojaan; jalo huokaisee Jadwiga, myös Eliza huolissaan; tuntuu syksyn ensi tuntu, lentää keltalehti puun, riekaleiset rientää pilvet, ohi kylmän, valjun kuun.