MUURI VIHREÄ.

Mutta linnan liepehillä pitää paanit pitojaan, juovat surmaa sulhon suuren, juhlivat he voittoaan, kunnes aamun uuden tullen urhot valtaa uupumus, kuorsaus vain kuuluu sieltä taikka orhin hirnahdus. Silloin, hiljaa, hiljaa! Metsä liikkuu, varjot vaeltaa, tuhatpäisnä korven kansa kostontyölle kohoaa, hiipii hiiren askelilla, samoo kissan saappahin, putoo päät jo nukkuvaisten niinkuin naatit naurihin. Heräjä ei heistä kukaan; ruumiit tuleen tungetaan, riistettyinä, ryöstettyinä uppoomahan unholaan; pannaan tasan paanein kullat, arvotahan asehet, rautatakit, rautalakit, orhit kaarikaulaiset. Toisahanne, Dobrowolskin linnaan sitten siirrytään, Agafoniin autiohon turmaa, tulta kylvämään; vierii aamun autereessa venhot varpelaidoin pois, mutta on kuin takanansa murhe oudon heimon sois: "Murtui muurit Puolan mahdin sukukostoon surmaiseen, sortui linnat Liettuankin, raukes suureen rakkauteen; kukki niinkuin syksyn ruusu, päivän viime ruskotus, vaaleni kuin illan pilvi, katosi kuin kauneus. Kansa ylväs, kansa ylhä! Toki yksi toivo on: nopsaan maatuu lempi, maine, vitkaan mahti soittelon, tarun, laulun köynnös kiertää kivet muurivihreään, sadun lankee silkkisammal sydämeenkin synkimpään." Päättyy virsi, vierii niinkuin vuosisatain saatto pois, mutta on kuin täällä vieläi sävel vieraan soiton sois; usein yössä valkeassa, ulapat kun uneksii kuvat kummat mailla päilyy, vetten päällä sädehtii. Syttyy syksyn tähtein alla, rientää niinkuin riutumus, kalskahtaa kuin kilpi, kalpa, raukenee kuin rakkaus, kuinka nauroi naiset nuoret niinkuin heljä helmivyö, kuinka urhot kulki kuoloon niinkuin Turjan tuiman yö. Aaltoo niinkuin auer haihtuu Vienan saloon sankeaan, äärettömään, rannattomaan havu-aavaan ankeaan, ijäiseen kuin ilma, pyhään, valjuun, pyytehettömään, metsän mereen pohjattomaan, majaan maan ja yön ja jään.