KUOLINLAULU.

Tuima täyttyy taaton tahto: vasten mieltä morsion, ennen kukkaa ensi kesän hän Zapolskin vaimo on, vaikk'ei varsin onnellinen, koska kesken vihkiään lentää kalmankalpeaksi, kumartaa hän kutripään. Niinkuin halki usman näkee ympärillään paanit hän, miehet miekan kultakahvan, naiset helman hempeän; papin pakinat hän kuulee vain kuin honkain hohinan, taikka peninkulmain takaa kosken öisen kohinan. Näyt toiset, toukokuiset sielussansa kangastuu, silmät suurtuu, suonet vertyy, purppuroituu poski, suu. Vastaa hän, kun kysyy pappi, sallii sulhon suutelon, omaistensa, ystäväinsä — mutta mieli muuall' on. Liki linnaa Wielopolskin yössä kevään kelmeän laulaa Ladislaw: "Ei kuule mua korva ystävän. Siispä laulan lainehille murhemielet murtuvan, puhun rannan raitapuille sydäntuskat turtuvan. Muistan, kun ma lasna lauloin, silloin viita vihannoi, toisin hohti hongan kylki, taivonkaaret karkeloi, toisin päilyi yö ja päivä, kulki kuplat päällä veen, Luojan ynnä luonnon tuntu suli suureen kauneuteen. Heleällä heinäkuulla synnyin, lapsi laulun maan, ja ma vaalin valkeutta niinkuin prinssi kruunuaan, jouduin syksykuuhun synkkään, eloon pilkkopimeään, haurain haavepursin merta aavaa, kylmää kyntämään. Rikkunut lie silloin jokin kaune kallis rinnassain, koska Taaton taivahisen kuvaa tuolta turhaan hain, huusin Luojaa luonnon halki vastasi vain äärettyys, tähtisarjain mykkä saatto, myrsky, yö ja ijäisyys. Toki yksi toivo tuikki: kasvoi neiti kaunohaps yössä linnan yrttitarhan, aatosteni armas laps; kun hän istui ikkunalla, maa ja ilma iloitsi, kun hän lauloi laiturilla, meri, metsä kuunteli. Ah, Eliza, et Sa tiedä, kuinka mieli miehen on, joka näkee aurinkonsa astuvaksi aaltohon, jonk' on nähnyt nousevaksi purppurassa päältä veen, halki haaveen, häivän, tuskan, keskitaivaan korkeuteen. Et Eliza tiedä, miltä tuntuu jäädä yksinään kanssa unten maahan lunten, luokse yön ja hyyn ja jään, luuttu yksin ystävänä, kumppanina taivaan kuu, Tuoni valju tuttavana, valkamana Surman suu. Ah, Eliza, armas lapsi, vaikka toisen vaimo jo! Luokses rientää särkyenkin sävel tää ja soittelo. Sopusointuhun en saane enää koskaan kanneltain enkä nähne ensi kesää; Sinut yksin nään ma vain. Sentään valo outo häilyy päällä metsän, maan ja veen, puhkee punaruusut yössä, suvi saapuu suloineen, kukat kukkii kummullani, minä mullan alla lien, mutta Tuonen tuollepuolen lemmen vienot muistot vien. Kuka kulkee kummullani? — Vaimo outo, valkohaps. Kuka ristin juureen vaipuu? — Ah, Eliza, armas laps! Miks et nuku, vaikka nukkuu luonto, Luoja, ihmiset kinoksissa kirkkahissa, päällä Kalman kattehet? Pisar kuuma kulmillani? — Ei, et itkeä et saa! Tai jos tahdot, maasta nousen, kuolon kahleet katkeaa; tulen nuorna Tuonelalta, tiedän lemmen, laulun tien valon valtakuntahani, Sinut sinne myötä vien. Ah, Eliza, armas lapsi! Kuuletko Sa huutoain? Vaimo outo, valkohapsi, haudan harha lienet vain! Tai liet henki heimon vieraan? Kerro aikaan etäiseen, kuinka täällä suukot surmas, huoltiin, kuoltiin rakkauteen." Vaikenee jo laulu, katkee niinkuin kieli kantelen, horjahtaa Eliza, viedään hourupäänä vuoteesen; sydän tuskin sykkää, riittyy, leimahtelee rinnan lies. Mutta aamull' akkunansa alta löytään kuollut mies.