VIIDES LUKU.

Hövelinin perheessä alettiin uskoa, että Minna ja Topias ovat kihloissa. Topias oli hyvä ja uskollinen työntekijä. Hänestä pidettiin paljon eikä häntä uskallettu suututtaa, sillä pelättiin, että hän menee pois talosta ja vie Minnan mukanaan. Näin Minnakin pääsi nyt rauhaan. Manta kumminkin kyseli Minnalta, milloin ne kuuliaiset tulee, ja sai aina vastauksen: "Odota, vaan älä pitkästy." Kun Topias oli saanut kaikki pelkonsa alle ja kun hän oli Minnalle suojamuurina, niin meni koko kevätpuoli talvea ja kesääkin aina juhannukseen asti onnellisesti. Minna sai olla jokseenkin rauhassa.

* * * * *

Nyt oltiin juhannusaatossa. Oli vielä aamupuoli päivää, kun kaukaa mereltä rupesi sormen korkuisena pillinä näkyä törröttämään laivan savu, joka myötäänsä suureni. Kohta rupesi pellavan siemenen kokoisena näkymään laivakin. Silloin Benjami kiikari mukanaan kiipesi rakennuksen harjalle, ja hetken perästä iloisesti huudahti: "Tähdenlento… se on Tähdenlento… Nyt tuleekin pastori Pilvensalolle vieraita, kun Tähdenlennon kapteeni on rouvan veli… Ettei se nyt näy Pilvensalon kotiin, jotta tietäisivät tulla vastaan… Sanokaa isälle, että se soittaa Pilvensalolle. Laiva tulla tohkaisee ihan tätä kohti, se tulee aivan tähän meidän rantaan… kas sitä, jo töräytti tervehdyksen… Ja toisen… Ja kolmannen… Ai, ai, miten on komea laiva ja suuri. Se on Etelä-Amerikasta tuonut kaupungin kauppiaille lastia, ja nyt päällikkö poikkeaa tänne sisarensa luokse. Aivan tulee kuin ammuttu tätä kohti."

Kaikki keräytyivät rannan töyräälle katsomaan tulijaa. Ukkokin vanha teatterikiikari kädessään tuli joukkoon ja tähystettyään laivaa sanoi: "Kyllä se taitaa olla Tähdenlento".

— Jopa nyt sattui hyvin, kun kapteeni tapaa täällä äitinsäkin, virkkoi rouva ihastuneena.

— Kuuluu toissa iltana tulleen tänne tyttärensä luokse. En ole joutanut käydä tervehtimässä; arvelin huomenna käydä. Sekin kai tulee tänne vastaan, kun sinne soitettiin.

Laiva töräytti taas jymisevän tervehdyksen. Alkoi kuulua heikkoa kohinaakin, kun sen uhkea keula halkaisi viheriää vettä. Nyt se jo rupesi hiljentämään. Ei näkynyt uskaltavan tulla laituriin, missä pienemmät merilaivatkin kävivät, vaan jäi ankkuriin kauemmas rannasta.

Pian saapuivatkin Pilvensalon vaunut Hövelinin laivalaiturille. Siinä tulivat laivan kapteenin äiti ja sisar, ja pastori Pilvensalo istui itse kuskipukilla. Kapteeni katsoi kiikarillaan rantaan ja tunnettuaan äitinsä ja sisarensa tempasi rintataskustaan vihreän silkkisen nenäliinansa ja rupesi pitkällä kädellään sitä huiskuttamaan. Rouva Pilvensalo tähysti kiikarillaan hetkisen huiskuttajaa ja huudahti: "Veljeni, veljeni". Nyt huiskutti hän äitineen kapteenille, ja samoin teki pastori Pilvensalo. Mutta Hövelinin pojat ja työmiehet lähtivät viidellä soutuveneellä kiirehtimään laivalle kilpaa. Kuka ehtisi ensinnä perille, saisi kapteenin veneeseensä. Topias oli paras soutaja, hänen venheensä tuli ensiksi laivan kylkeen. Laivasta laskettiin portaat, ja kapteeni rouvineen ja palvelijoineen tuli veneeseen.

Topias rupesi hartiainsa voimasta soutamaan venettä rantaa kohti varsin näyttääkseen kaukovieraille, mihin pohjolan poika kykenee. Ja kovasti kohisikin venheen keula.

Rannalle päästyä kapteeni suudellen tervehti äitiään ja sisartaan ja samoin teki kapteenin rouva. Sitten he nousivat vaunuihin, pastori nousi itse kuskipukille ohjaamaan komeaa, kiiltokarvaista harmaata orittaan. Vaunut lähtivät liikkeelle ja etenivät kuin tuulispään ajamina, oriin ryöheä liinanvalkea harja vain leimusi ja näkyi vaunujen ja vaunuissa istujien yli.

Laivamiehet rupesivat nyt Hövelinin metsästä veneellä kuljettamaan tuuhealehtisiä koivuja, joita pystyttivät laivan kannelle sitoen ne kaiteisiin. Iltapäivällä laiva näytti lehtimetsäiseltä meren saarelta.

Kun tuli tieto, että laivapojat laittavat tulevaksi yöksi laivan kannelle tanssit, niin Hövelinissä lämmitettiin sauna tavallista aikaisemmin, että jouduttaisiin hyvissä ajoin laivalle.

Minnalla oli tapana kylpeä vasta sitten kun kaikki muut olivat olleet saunassa ja niin hän teki nytkin. Laivapojatkin olivat käyneet maissa ottamassa suomalaisen kylvyn. Kun Hövelinissä kaikki tiesivät, että Minnakin haluaa lähteä näkemään laivaa, niin Hövelinin pojat arvasivat, että Minna oli heittänyt vaatteensa saunan etuhuoneeseen. Benjamin kehoituksesta Santeri hiipi salaa ja varasti Minnan vaatteet ja juoksi kauas meren rannalle, joten Minna jäi alastomaksi saunaan. Pojat tiesivät, että Minna ei alasti lähde sieltä mihinkään ennenkuin sattuu kulkemaan ohi joku, jota voi pyytää tuomaan vaatteita, ja että silloin on rannasta kaikki veneet viety laivalle, joten täytyy olla kotona pääsemättä toisten iloon.

Tästä kepposesta ei Topiaskaan tiennyt ennenkuin laivalla pojat rupesivat toisilleen nauraa tirskumaan ja puhumaan kissanlinnasta. Tästä Topias arvasi, kuka kissanlinnaan oli jäänyt. Hän oli ensin luullut Minnan muuten jääneen kotiin.

Kun pojat yhä siitä tirskuivat, ei Topias ollut tietävinään, ajatteli vain, että se on liian aikaista iloa.

Eräs Wilhelm-niminen nuori laivamies osasi hyvästi suomea. Topias teki tuttavuutta miehen kanssa ja pyysi päästä kahdenkeskiseen paikkaan. Wilhelm veikin Topiaksen omaan hyttiinsä. Siellä Topias kertoi Hövelinin ihmisten elämän tavoista ja talon palvelijalle tehdystä kepposesta. Nuo pojat olivat tytön kylpiessä koiruuksisaan varastaneet saunan etuhuoneesta tämän vaatteet, ettei tyttö pääsisi laivalle.

Kuuma verinen Wilhelm tuli kasvoiltaan punaiseksi, hänen sisällään kiehahti suuttumus. Tummat silmät näyttivät vajoavan syvempään. Hän hyppäsi istuimeltaan ja kysyi innoissaan saisiko ne pojat tänne? Jumal’avita, niitten pitää kuolevassa ruumiissaan tuntea mitä koiruus maksaa.

— Kyllä ne saadaan tänne ja helposti saadaankin, mutta minulla on mielessä toisenlainen juoni, virkkoi Topias. — Tyttö on kaikin puolin kelpo tyttö ja komea ulkopuoleltakin nähden. — Voisikohan se juosta karkaamaan tähän laivaan? Minä sitten koettaisin tehdä uskottavaksi, että hän on harmissaan hukuttautunut mereen tai hirttänyt itsensä metsään. Hakevat sitten ainakin yhden viikon merestä ja metsästä. Jollei tämä käy päinsä, niin annetaan poikain tuntea, että kuritus ei tee pahaa, kun se sattuu paikalleen.

Wilhelm pyörähti kantapäillään ja sanoi: Odotappas minä käsken Huugon tänne. Wilhelm poistui pariksi minuutiksi ja sitten palasi iloisen näköisen pojan kanssa, jolle oli kertonut asian. Toveri tulistui ja virkkoi: "Kyllä tyttö varastetaan laivaan. Mutta mitä tehdään ensiksi niille ilkimyksille… Jollei muuta, niin on meilläkin kissanlinna. Haalataan ne tuonne rangaistushyttiin."

Niin tosiaankin! Se me tehdään. Hae pojat tänne, sanoi Wilhelm Topiaalle.

Topias meni kannelle, missä tanssi oli parhaillaan, ja sanoi iloisin kasvoin Benjamille: "Sinä ja Santeri lähtekää tänne meripoikien hyttiin, siellä on hienoa viiniä, jommoista täällä ei saa". Benjami ja Santeri luulivat meripoikain juottavan heille viiniä siitä hyvästä, että saivat heidän metsästään koivuja. Topias antoi poikain mennä edellä hyttiin ja jäi itse ovelle. Yhtäkkiä Wilhelm kivahti pojille: — Kumpi teistä on se, joka varasti tytöltä vaatteet, niin ettei hän päässyt laivalle?

Pojat eivät kerinneet sanoa mitään, kun Topias murahti: — kumpainenkin, yksissä tuumin. Silloin tarttui Wilhelm Benjamia ja Huugo Santeria kaulukseen komentaen: "Käykää tänne." Benjami ja Santeri eivät yrittäneetkään vastustella. He tiesivät mitä miehiä Topias on ja hokivat siksi vain hädissään: "Me haemme tytön tänne. Älkää tehkö meille mitään, me haemme tytön tänne."

Meripojat eivät heitä kuunnelleet, työnsivät vain pimeään rangaistuskoppiin.

Topias huomautti nyt laivapojille ettei juonta saada muuten uskottavaksi kuin että tytölle toimitetaan vaatteet täältä, joten hän saa jättää kaikki omansa sinne.

— Aivan oikein. Me toimitamme vaatteet ja vähän muutakin, sanoi Huugo ja pyörähti samassa ulos.

Tuokion kuluttua Huugo toi säkin, johon oli sullonut vaatteita kengistä ja sukista lähtien ja suuren käärön hedelmiä ja ruokatarpeita, ja sanoi:

— Tässä on vaatteita ja ruokaa siksi kunnes saadaan laivaan. Pidä nyt vain huoli siitä, että tyttö saadaan tänne, kun kaikki tämä väki on lähtenyt ja viimeisetkin täällä ruvenneet nukkumaan — ehkä kello kolmen aikaan aamusella. Me olemme tuolla kannella vahdissa.

Laivan kannella vinkuivat viulut ja tanssi jytisi. Kukaan ei huomannut, kun Topias pudotti säkkinsä veneeseen, johon pojat laskivat Topiaksen, eikä sitäkään, että Topias lähti soutaa riipomaan rannalle.

Topias souti veneensä saunan kohdalle rantaan, meni sitten saunanseinälle, koputti akkunaan ja kysyi: "Onko Minna siellä?"

— On. Kuka Jumalan luoma siellä? kuului hieman säikähtynyt ääni.

— Topias on täällä. Toin sinulle vaatteita. Tuon sen vaatesäkin tänne etuhuoneeseen. Kun saat yllesi niin tulen sinne puhumaan sinulle merkillisiä asioita.

Kun Minna oli pukeutunut, meni Topias saunaan ja kertoi juonen. Minna ihastui, nauroi katketakseen ja sanoi: "Mitä hyvää osannenkaan tehdä sinulle?"

— Älä puhu siitä, lähde vain kiireen kaupalla liikkeelle ja tässä rantatöyrään suojassa mene myttyinesi tuonne tuon niemen taakse niittylatoon. Odota siellä siksi kunnes tulen veneellä hakemaan ja vien laivaan.

Minna aukaisi kuitenkin eväsmyttynsä ennenkuin lähti. Siitä otti Topiaskin hedelmiä ja lähti mennäkseen laivaan, mutta seisahtui ovelle kun Minna sanoi:

— Kuule Topias, minä en heittäisi sitä aapisen puoliskoa. Ota sinä se sieltä minun tavarakopastani ja tuo se minulle.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Topias ja lähti veneensä luokse. Sitten Topias jälleen lähti soutaa nyhtelemään laivalle.

* * * * *

Manta oli huomannut Topiaksen ja ihmetteli, kun tämä tuli yksinään. Topiaksen ilmestyttyä laivan yläkannelle Manta kiiruhti kysymään: "Eikö Minkka lähtenytkään?"

— Ei ole lähtenyt ja missä taivaan ilossa lienee koko ihminen. Ei sitä vaan sieltä talosta löytynyt.

— No hyvänen aika… Kävitkö saunassakin?

— Kävin saunassa ja puurrin navettakartanon ja ison rakennuksen vinninkin niin tarkkaan, että neulankin olisin löytänyt, mutta ei näkynyt jälkeäkään.

— No jotakin sitä… Mihinkähän aidan rakoon tuo sitten pisti päänsä? jahkaili Manta.

Manta ihmetteli myöskin missä Benjami ja Santeri ovat, kun hän ei ollut nähnyt heitä melkein koko yönä.

— Ne kyllä ovat tallessa ja löytyvät aikanaan, sanoi Topias välinpitämättömästi.

Mantan kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Missä ne sitten ovat? kysyi hän.

— Ne ovat katumassa illallista syntiään. Tuolla laivan pimeässä rangaistuskopissa seisovat nokka nokkaa vasten. Olivat siksi tyhmiä, että laivapoikain kuullen kehuivat tekoaan. Ja sen sanon, että Benjami ja Santeri saavat kiittää minua siitä, että pääsevät täältä tervein luin. Laivapojilla oli aikomuksena antaa oikein isän kädestä pitkin selkämunia ja takapakaroita, mutta minä ehdotin kissanlinnaa rangaistukseksi. Pojat joutuivat paikkaan, missä ei juhannusyön valo häikäise silmiä eikä ilon pauhu särje korvia. Laulakoot siellä "Sen suven suloisuutta."

Manta sanoi: "Hyi… vai siellä ne ovat Benjami ja Santeri… Etkö sinä sentään pyytäisi laivapoikia niitä vapauttamaan. Olisi jo lähdettävä pois. Siellä kotona kohta herra ja rouva alkavat nousta, pitäisi päästä niille kahvia keittämään."

Topias pudisti tuimasti päätään ja sanoi: "En Kyllä tietää se päästää, joka on sitonutkin."

Nyt viulutkin lakkasivat soimasta ja tanssi taukosi. Ja kun aamuaurinko jo paistoi korennon korkuiselta, niin kaikki alkoivat kiirehtiä laivasta kotiinsa. Ilmestyivätpä jo kannelle Benjami ja Santerikin. Topias alkoi hommata lähtöä, ja Topiaksen veneeseen laskeutui Manta ja Hövelinin nuoremmat pojat. Benjami ja Santeri eivät kuitenkaan tulleet, uhkaavan näköisinä vain muljahtelivat tummat silmät. Mutta yhtä uhkaavasti välkähtivät Topiaksenkin tuhkanharmaat silmät, ja hän sanoi ivan hymy huulissaan: "Rikos ja rangaistus. Rangaistus ja rikos, ne kulkevat käsi kädessä. Ettekös sitä tiedä?" Sen sanottuaan lähti Topias juuri kuin vihassa soutamaan rantaan.

Kotiin päästyä Topias meni suoraa päätä väen pirttiin ja kaivoi Minnan tavarakopasta aapisen puoliskon ja pisti poveensa.

Tuokion perästä tuli Topias keittiöön, missä Manta oli keittämässä kahvia, ja huolestuneena, hieman värähtävällä äänellä sanoi:

— Kyllä se ihminen ei ole kunnian teillä. Sitä ei näy missään, ja kaikki vaatteet ovat tallessa. Tuolla pirtin vaatekaapissa ovat sen kaikki työvaatteet kenkineen ja sukkineen ja tuolla rannalla retkottavat ne vaatteet, jotka pojat ovat saunasta varastaneet. Ei suinkaan se alasti ole ihmisten ilmoille mennyt.

Manta löi käsiään yhteen. Kauhun ilme levisi kasvoihin, kun hän sanoi: "Hyvänen aika sentään… näitä ilkimyksiä. Kyllä sen tietää, ettei siitä hyville mielin olisi kukaan tullut, jos vaikka kenelle olisi se tehty."

Manta sai kahvin valmiiksi, vei sisälle ja kertoi siellä asian. Sisällä syntyi hälinä. Benjami ja Santerikin olivat jo tulleet sinne. Rouva yönuttu yllään kauhistunein kasvoin tuli keittiöön ja sanoi hätäisesti: "Hyvä Jumala. Eikö tiedetä missä Minna on? Hyvä Jumala sentään".

Samassa tuli ukkokin keittiöön pitkä yöviitta yllään, tohvelit jaloissaan ja nokka punaisena. Hän sanoi kauhistuneena: "Niin Minkkaako ei näy missään?"

— Ei sitä näy. Ja tuskinpa se on kunnian teillä, koska sen vaatteet kaikki ovat kotona liikuttamatta, sanoi Topias tyynesti ja hieman syyttävästi.

— Oletko katsonut saunakaivoon, jos se höperö on sinne pudonnut? sanoi ukko silmät levottomina.

— Olen katsonut kaivoonkin.

— Ota sinä nyt tuo pitkävartinen palokoukku ja haraa se kaivo.

Topias polkaisi vihaisesti jalkaansa lattiaan ja tiuskasi:

— En lähde. Menkööt harailemaan ne, jotka ovat asian tälle kannalle laittaneet.

Sen uskoi ukko ja lähti astua läpsyttämään sisälle. Rouva yhä vaikeroi ja pyysi, että hengenpelastuksessa toki unohdettaisiin kaikki muu. Mutta Topias sanoi yhä kovemmalla äänellä:

— Minä en lähde, menkööt ne, joitten on asia.

Siihen tyytyi rouvakin. Hän meni sisälle, ja kohta nähtiinkin ukon poikineen pitkävartinen palokoukku olallaan menevän saunakaivolle.

Topiaksen povessa nytkähti somasti, mutta ei hän voinut kenellekään sanoa, millä tolalla asia oli. Sitten hän meni pirtin akkunasta katselemaan, kun haraajat nostivat kaivon pohjaan hukkuneita sankoja ja vettyneitä kekäleitä. Kun kaivo vihdoin oli huomattu tyhjäksi, menivät kaikki pojat meren rantaan ja soutelivat hiljaa edestakaisin. Yksi souti venettä, ja kaikkien muitten päät olivat veneen laidalla katsomassa, näkyisikö pohjassa ihmisen alastonta ruumista. Mutta tuloksetonta oli tämä silmien ponnistelu.

Rouva tuli taas keittiöön ja tuskitteli Mantalle:

— Voi, voi, että tuon nyt piti tapahtua Pilvensalon vierasten aikana. Ei saata mennä edes rouva Pilvensalolle sanomaan… Voi, voi!

Soutelijat tulivat sieltä viimein rantaan ja noloina, kuten ainakin saaliittomat, he lyhyin askelin verkalleen kävelivät rannasta taloon. Kaikki he olivat kuin pieksetyt koirat.

Topias lähti nyt soutelemaan merelle hänkin. Mutkitellen sinne tänne soutaessaan oli hän kurkottavinaan yli veneen laidan veteen. Siten hän mutkia soudellen kulkeutui niemen taakse, Sieltä taas sinne tänne soudellen kulkeutui laivan luokse mennen laivan suojaan. Minna oli tähän tullessa maannut veneen pohjassa: rannalta katsoja ei huomannut venheessä olevan muuta kuin Topiaksen.

Laivalla oli vain Huugo kannella. Hän oli vahdissa. Kaikki muut olivat nukkumassa.

Huugo laski portaat ja otti hyvillä mielin tulijat vastaan. Hän vei heidät sitten hyttiinsä, ja haki suuren vadillisen monenlaisia hedelmiä. Syödessä Huugo kertoi Tyynen meren saaristoista ja niiden seutujen monista antimista. Hän kertoi Italiassakin saatavan aivan hedelmistä suoraan puristettua n.k. rypäleviiniä niin paljon kuin vain jaksaa juoda. Ämpärillä sitä tuodaan meidänkin ruokapöytään ja kauhalla ammennetaan juomalasiin, kuten Suomessa maitoa. Ja on sitä meidän pöydässä maitoakin. Meillä on laivassa kaksi suurta lehmää, joista maitoa valuu kuin koskesta vettä.

— Lehmiä laivassa! huudahti Minna. No sittenhän minulle aukeaa entinen työmaa… Kunpahan nyt pääsisi livahtamaan, etteivät saisi tietää. Voivat laittaa poliisit niskaani.

— Älä pelkää. Kun me kerran otamme huoleksemme, niin saavat täällä sanoa, että mato meni rasvoineen… Laiva menee nyt Tukholmaan suoraa päätä. Tukholmassa pitää vielä olla vähän varuillaan, ne kun saattavat sinne sähköttää. Sitten siitä kun lähdetään, niin saavat haistella jälkiä.

— Vai lehmiä laivassa! keskeytti Minna uudelleen. Niitten hoitajaksi kai pääsen paikalla.

— Minä luulen, että sinä pääset hyvinkin pian rouvan apulaiseksi. Kapteeni on kiivas suomalainen eikä perheessä puhuisi muuta kun suomea. Rouva osaa hyvin huonosti suomea. Hän on näet syntyjään englantilainen. Uskon sinun pääsevän rouvalle suomenkielen opettajaksi… Mutta tulkoon paikka mikä tahansa, niin sen takaan, että tämän talon isäntäväki ei nauti toisen ihmisen kärsimisestä. Päinvastoin koetetaan täällä pitää jokainen tyytyväisenä ja hyvällä tuulella.

Topias nousi nyt lähtemään ja sanoi:

— Minun täytyy lähteä, ettei mitään epäluuloja syntyisi. Mutta samassa hän muisti jotakin, löi kädellään rintaansa, kaivoi povestaan aapisen puoliskon ja sanoi: "Täähän yritti unohtua minun hyväkseni."

Minna tempasi kaksin käsin kirjan repaleeseen ja huudahti: "Voi toki. Se olisi ollut ensimmäinen itkuni, jos se olisi jäänyt tänne hukkaan."

Topias puristi Minnan kättä ja sanoi: "En mahtane nähdä enää."

Huugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse hyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä aapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.

Päivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään haihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija puhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen kanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen sanoi: "Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä en ainakaan vanhempaa väkeä huomannut."

Topias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: "Ei oltu kirkossa eikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui menneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa."

Rouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen silmiin katsoen: "Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?"

Topias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: "Minna se katosi viimeyönä teille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa se ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona."

— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi: "Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme."

Sisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja kaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.

Topiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin pudisti päätään. "Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?" kysyi hän Topiaksen lopetettua.

— Olivat.

— No tokko meidän pojat saivat tietää tapahtumasta.

— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan kissanlinnassa.

— No eivätkö pojat niille tehneet mitään?

— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen koppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.

Kapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: "Jo ajattelinkin. Eiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana jotain keksisi." Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen sanoi: "Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies sopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi, niin suolaa olisivat saaneet väliin panna."

Sitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän pappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt loppu! "Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin", huokaili hän raskaasti.

Topias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: "Kyllä minäkin sen sanon, ettei rouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on semmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja se kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää pilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä ei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä pojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä kelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia. Nuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on vai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin sukuun eikä sikaan…

"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta minä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja tulen nyt aikaan."

Rouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa sitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?

— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole löydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on ainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja hirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on kuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.

Rouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi… Minnalla todellakin oli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä itkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin eivät asiat näin olisi.

— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä muisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi lähtemään.

Seuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki saattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle asti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen nimen ja alkoi itsekseen hokea: "Falling-Star, Falling-Star". Sitten hän kääntyi kapteeniin ja sanoi:

— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi suomalainen nimi… Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä rähjässä.

Kapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja virkkoi tyynesti:

— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten englantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi, eikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.

Sen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa, kunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.

Laivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja syytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni piti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän viinejä ja hedelmiä.

Kekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat veneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan sinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen lähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella seisoen kauan kapteeninkin perhe.

Hövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan töyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena mereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo laskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen juhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta hakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin aikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja Hövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.

Tänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista löytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko Hövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:

— Minä en lähde. Hakekoot ne, jotka ovat asian alkaneet.

Ukon silmät säihkyivät tulta ja hän sävähti:

— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä kannattaisin.

Topias ärähti vieläkin kovemmin:

— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti valjastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa kesantopeltoa ja mennessään porisi:

— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.

Seitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa, ja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.

Ukko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa nähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä likellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.

Benjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa, ja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa niillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin raskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: "Nyt se on kiinni. Tule sinäkin vetämään." Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin oli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä sieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli laivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.

Benjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät olisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän täytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.

Ilta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan. Kaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman vähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on yrittääkin.

Siihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin odottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja aalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.

Tänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain samoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi syvästi huokaisten: "Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista orvoin… Taivaassa lienee hänellä isä."

Päivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan kallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan pitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi unestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi keveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän Minnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset silmät olisivat katsoneet häneen.