TOINEN LUKU.

Seuraavina päivinä ja viikkoinakin Mimmi aina tuon tuostakin pillahti itkemään ja sanoi:

— Kun ei tule te itä.

Mummo pyyhki kyynelet, hyvitteli tyttöstä ja sai sen taas miten kuten viihtymään. Niin Mimmiltä vähitellen viikkojen vieriessä kokonaan unohtui isän ikävä, ja sitä myöten kirkastuivat Kertunkin kasvot eloisammiksi ja työn teko alkoi taas käydä reippaasti entiseen tapaan.

Heinän sai Kerttu tehdyksi yksinään, mutta viljan korjuussa piti Timolan miesten käydä auttamassa. Tämän korvaukseksi Kerttu talven tultua kehräsi Timolan emännälle villoja ja pellavia ja kevätpuoleen, kun päivä alkoi jatkua, kutoi kankaita. Timolan emännät taas antoivat Kertulle, mitä tiesivät tämän tarvitsevan, niin että oltiin vähin kuin yhtä perhettä.

Siten kului talvi ja kevät.

Kertun koti oli aina hauska ja tämän kodin auringonpaisteena ja ilona oli pieni Mimmi tyttö.

Tänä kesänä alkoi Kerttu kuitenkin tuntea jotakin sisäistä vaivaa, joka päivä päivältä ja viikko viikolta yhä paheni. Tämä huolestutti häntä itseään kovin, mutta ei hän siitä silti kenellekään ollut mitään puhunut.

Nyt juuri tuntui se pahemmalta kuin milloinkaan ennen. Siinä rukkinsa takana istuessaan hänen täytyi käsillään painaa pakoittavaa sydänalaansa. Silloinpa juuri ilmestyi siihen Timolan mummo, eikä Kerttu voinut olla hänelle sanomatta:

— Kuolon kellot ne taitavat minullekin jo soida. On kauan aikaa täällä sydänalassani tuntunut vaiva, joka yhä vain näyttää pahenevan.

Mimmi oli tapansa mukaan tullut mummon viereen istumaan. Nyt hän äitinsä sanat kuullessaan painoi päänsä mummon kylkeen. Mummo hyväili lasta ja sanoi:

— Eihän sitä ole rautaa rinnassa kenelläkään, eikä surmaa ole nimetöntä, kuten sanotaan. Mutta ehkäpä sitä vaivaa nyt ei sentään vielä voi pitää kuoleman sanantuojana. Tunnen minäkin aika-ajoin ja monena vuonna jo olen tuntenut sydänalassani väänteitä ja kouristuksia, ja kirkasta vettä kuohuu ylös, mutta kun se aikansa on ollut, niin viikkokausia saa taas olla rauhassa.

— Parempihan tuo toki niin olisi, sanoi Kerttu. Tuokin Mimmi parka jäisi vieläkin orvommaksi.

Kertun silmiin tulvahtivat vedet. Mummo puristi Mimmiä kainaloonsa lujemmin ja sanoi:

— Mimmi jäisi minun tytökseni. Rupeaisithan sinä minun tytökseni?

— Mihin se äiti sitten aikoo mennä? kysyi Mimmi itku kurkussa.

Mummo silitti Mimmin päätä ja ajatteli jo sanoa, että äiti aikoo mennä isän luokse taivaaseen, mutta kun hän pelkäsi mainita Mimmille isän nimeä, niin hän sanoi vain: — Ei äiti minnekään aio mennä. Mimmin kanssa hoitaa karjaa ja väliin aina kehrää lankaa. Ja kun äiti tuo lankoja meille, niin me annamme sieltä äidille aina tuomisia.

Siihen tyytyi Mimmi, ja Kerttukin rupesi kehräämään näyttääkseen lapselle, ettei hän ollut kipeä. Hän kehräsi kehräämistään, kiirehti valmiiksi Timolan mummon tuomia uusia kehruuksia niin uutterasti, että nukkui vain yösydännä muutamia tunteja. Eipä siinä joutanut kipujaankaan ajattelemaan.

* * * * *

Oli marraskuinen poutapäivä. Lumi peitti maan, ja lukemattomat pienet kiilut säteilivät puitten huurteisissa oksissa ja lumen pinnalla valjun auringon paistaessa. Kerttu oli juuri aamulla saanut mummon viimeksi tuomat kehruukset langalle ja lähti nyt viemään niitä Timolaan. Mimmille hän neuvoi tuvan seinällä olevaa kelloa, että kun tuo lyhyempi viisari kiertää tähän, niin silloin äiti tulee kotiin.

Kerttu tulikin Timolasta jo vähän ennemmin kuin oli luvannut ja toi suuren kontillisen tuomisia. Siinä oli makkaroita, lihatönkkiä, leipiä, lihakukkoja ja Mimmille uudet kengät ja kaulaliina.

Mimmi kaiken tämän nähdessään taputti ilosta käsiään, ja virkkoi:

— Ennenpähän tulittekin — eipähän tuo viisari päässytkään sinne, mihin sanoitte.

— Niin tulin, että sinun ei kerkiäisi tulla ikävä, sanoi Kerttu pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan. Hän oli väsynyt raskasta konttia kantaessaan.

Sitten hän lähti hoitamaan karjaansa, mutta siellä rupesi häntä niin ankarasti viluttamaan, että kun hän tuokion perästä palasi, värisi koko ruumis kuin kaisla virrassa.

Kerttu keitti kahvia ja joi sitä, mutta siitä ei ollut apua; yhä vaan vilutti.

Hän hoiti karjansa tavallista aikaisemmin päästäkseen vuoteeseen. Ehkäpä vuoteessa lämpenee, ajatteli hän, ja hautautui moninkertaisien peitteitten alle. Mutta kauan sielläkin vielä vilu ruumista tärisytti.

Viimein se kuitenkin lakkasi ja tuli yhtäkkiä niin lämmin, että vaatteet kastuivat hiestä märjiksi. Se tuntui Kertusta hyvältä, ja hän nukkui levollisin mielin. Mutta aamusella ylös noustessa oli pää kipeä, siinä tuntui viimailua ja eilinen vilu palasi jälleen. Hän pukeutui nyt moninkertaisiin vaatteisiin ennenkuin lähti karjaa hoitamaan. Mutta siitä ei ollut apua; vilu vain yltyi ja tuntui muuttuvan taudiksi.

Kun ei muuten luullut tästä pääsevänsä, niin lämmitti saunan ja aikoi kylpeä niin kuumassa, että koko ruumis ainakin lämpiäisi. Vaikka saunan löyly tuntui pyörryttävän, koetti hän väkisinkin kylpeä. Mutta silloin rupesi taju himmenemään, hän pelkäsi jo jäävänsä saunaan kuolemaan, kääräisi nopeasti vaatetta ympärilleen ja lähti pyrkimään pirttiin. Sinne hän pääsikin, mutta ennenkuin ehti sänkyyn, humahti maailma mustaksi silmissä ja hän kaatui lattialle.

Mimmi hätääntyi: "Äiti, äiti, nouskaa sänkyyn, nouskaa tänne sänkyyn, minä peitän."

Hetken perästä valkenikin Kertun silmissä maailma, hän pääsi sänkyyn, mihin Mimmi parhaansa mukaan hänet monilla peitteillä kattoi. Siinä kuitenkin rupesi rinnan vasenta puolta niin pistämään että henki oli salpautua. Hätä täytti Kertun mielen ja hän sanoi itsekseen: "Herra taivaan Jumala hyvästi siunatkoon, nyt tulee kuolema." Sydän hytkähti, kun hän muisti Mimmiä. Kasvot vääntyivät tuskasta ja koko ruumis rupesi tutisemaan, niin että peitteet värisivät.

Kertun tauti muuttui vakavaksi taudiksi ja koveni päivä päivältä. Sekin lisäsi Kertun hätää, ettei heillä sattunut käymään ketään ihmistä eikä päässyt Timolaan. Kuolemme kaikki yhteen kasaan, elukat ja ihmiset, hän ajatteli ja pelkäsi.

Tauti tiukkeni päivä päivältä. Yön aikana Kerttu houraili ja oli pitkät ajat tiedottomana, mutta päivän aikana tointui tajulleen ja Mimmin avulla hoiti karjaakin. Kolmantena päivänä iltapäivällä navetasta palatessaan hän kaatui navetan ja pirtin välille ja pyörtyi siihen tajuttomaksi. Hän jaksoi vain höpistä sekavia houresanoja. Kuului siunauksia ja raamatunlauseita, virsien säkeitä ja väliin höpinää lehmien lypsystä, juuston keitosta ja kaikesta sekaisin. Silmät pysyivät kauan liikkumattomina, kun Mimmi itkien rukoili äitiä nousemaan pois ja lähtemään pirttiin. Viimein sairas kuitenkin heräsi kuin unestaan ja huomattuaan asemansa kokosi kaikki voimansa, lähti ryömien konttaamaan pirttiin, ja pääsi siellä sänkyyn. Huulilta kuului helpoittava huokaus: "Jumala, rakas isä, meitä armahtakoon." Tuokion perästä hän pyyhki kyynelet silmistään ja pyysi Mimmiä ojentamaan hänelle uudentestamentin. Kirja vapisi kuitenkin sairaan käsissä niin ettei lukemisesta mitään tullut. Hänen täytyi laskea auki oleva kirja rinnoilleen ja tavoitella ulkomuistista joitakin lauseita.

Kun Mimmi näki äidin lopettaneen lukunsa, tuli hän luokse ja sanoi pyytävällä äänellä: "Mitäs nyt äiti iltaseksi keittää? Emmehän me ole vielä syöneet päivällistäkään, ja mun on nälkä."

Kyyneltulva rupesi pursuamaan sairaan silmistä ja hän sanoi: — Voi lapsikulta… Minä olen kipeä… En jaksa nousta keittämään… Onhan siellä voita pytyssä ja leipää hyllyllä… Kun ei tule mummokaan käymään täällä!… No, Jumala se kuitenkin lähettää enkelinsä meitä pelastamaan kuten lähetti Danielia pelastamaan jalopeurain luolasta ja Joonasta valaskalan vatsasta. Sen sanottuaan Kerttu vaipui hourailuun eikä kuullut, kun Mimmi kysyi: "Minkälainen se Jumalan enkeli on. Onko äiti nähnyt milloinkaan Jumalan enkeliä?"

Koko yön hourittuaan Kerttu tointui päivän valjetessa tajuihinsa. Mutta hän kärsi sanomattomia tuskia. Koko ruumis vääntyili kouristuksissa, kasvotkin olivat muodottomat. Mutta hammasta purren Kerttu koetti Mimmiltä salata tuskansa eikä valittanut ääneen, siunaili vain milloin tuskalta sai sen tehdyksi. Kun nouseva aurinko valaisi huoneen, niin Kertun tuskat rupesivat taukoamaan. Ruumis vain tuntui olevan voimaton, oli kuin kaikki jäsenet olisivat olleet sidotut sängyn pohjaan. Lehmien ammunnan kuuluessa navetasta Kerttu sanoi Mimmille: "Koitappas auttaa minua ylös. Nosta päätäni ensin… Sillä lailla… Työnnä nyt hartioitani avuksi, minä koetan käsilläni."

Kerttu pääsi nyt istualleen, mutta samassa maailma musteni silmissä ja hän kaatui sänkyyn. Hän sai vain sanotuksi tuskaiset, toivottomat sanat: "Jumala rakas isä, siunaa meitä. Ei tule minusta mitään." Kädetkin olivat voimattomat ja niin kankeat, ettei voinut pyyhkiä silmäkuopistaan kosteutta, tuokion kuluessa se kasvojen kuumuudesta kuivui itsestään. Ei hän voinut enää ottaa kirjaa lukeakseen, vaan kuiskasi heikolla äänellä: "Mimmi rakas… Ota se pieni kirjasi… Tule tähän likelle ja lue siitä minulle."

Mimmi haki punakantisen aapisensa, siirsi tuolin äitinsä sängyn viereen, laski kirjan tuolille, laskeutui lattialle polvilleen ja sanoi: "Mitä minä tästä lukisin?"

— Isä meidän, vastasi Kerttu heikosti, ja kasvot vaalenivat.

Mimmi ymmärsi äitinsä taudin vakavaksi. Kirjan lehdet kastuivat kyynelistä, eikä hän tahtonut päästä alkuun. Viimein hän kuitenkin pyyhki silmänsä ja kuivaa kurkkuaan nieleskellen rupesi harvakseen lukemaan. Sairaan huulet liikkuivat Mimmin sanojen mukaan.

Tyttö sai vaivoin sanotuksi: "Tapahtukoon sinun tahtosi". Hänen oli vaikea jatkaa, sillä silmät kostuivat ja näkö himmeni kyynelten tulviessa.

Kertun rinnasta kuului nyt korskahdus ja voimakas hengähdys. Mimmi luuli äidin nukkuvan ja pyyhki kyynelensä. Hän ei tahtonut lukemisellaan häiritä äidin unta, vaan jätti kirjan tuolille, hiipi äidin taakse sänkyyn ja painautui pitkäkseen. Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien haikea ammunta, niin Mimmi tuokion perästä alkoi hiljalleen nykiä äitiä ja pyydellä: "Voi kun Ilokukka ja Mansikki ammuvat! Eikö äiti jo jaksaisi nousta, lähtisimme navettaan?… Johan äiti nyt on saanut nukkua… Nouskaa nyt toki jo."

Ulkoa rupesi kuulumaan askeleita. Mimmi hyppäsi pystyyn ja meni ovelle kuin lentämällä. Oven avattuaan hän käsiään räpyttäen alkoi hokea: "Mummu rakas, mummu rakas, kun tulitte. Äiti on ollut kipeä, se nukkuu nyt eikä ole herännyt, vaikka minä olen herätellyt lehmiä hoitamaan."

Mummo ei puhunut Mimmille mitään. Outo aavistus povessaan kiirehti hän sängyn luo ja tarkasti nukkujaa. Silloin hänen kasvonsa vaalenivat, hän liitti kätensä ristiin ja sanoi syvällä äänellä: Rakas Jumala, kaikkivaltias isä, hyvästi siunatkoon. Mummo luki hiljaa isämeidän ja herransiunauksen.

Sitten vasta kysyi Mimmiltä: "Onko se äiti jo kauankin nukkunut?"

— Aurinko nousi juuri ja paistoi tästä akkunasta tuohon seinään.

Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien ammunta, niin mummo pyyhki esiliinallaan kasvonsa ja sanoi: "Lähdetään nyt, Mimmi rakas, hoitamaan lehmiä. Annetaan äidin nukkua, että paranee, kun on ollut kipeä."

Kun navetan ovi avautui, rupesivat lehmät hätäisinä ja palavin silmin riekkumaan, ilmoittaen tuskaisaa ikäväänsä, jonka veroista ne eivät olleet ikänään tunteneet. Mummo antoi lehmille ensiksi vettä, mutta ei niin paljon kuin ne olisivat juoneet. Sitten ne saivat heiniä ja vähän ajan perästä lisää vettä. Haettuaan lypsyastiat mummo rupesi lypsämään. Mutta lypsäessä eivät lehmät malttaneet syödä vihkojaan, ne vain kiitollisina nuolla lupsuttivat mummon kuvetta.

Mummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää eikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja söi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: "Minä herätän äidinkin syömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä."

— Älä mene herättämään. Annetaan sen nukkua, sanoi mummo tyynesti.

Siihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: "Äiti aina teitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää."

— Annetaanhan sen nukkua, vakuutteli yhä mummo.

Syömästä päästyä mummo sanoi: "Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa teillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä tarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla."

— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui lähtöön.

Timolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon kasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: "Mitä sitä nyt Lummelahdesta kuuluu?"

— Sieltä kuuluu kummia, sanoi mummo syvästi huoahtaen.

— Mitä kummia? Onko kuoltu vai mitä? kiirehti emäntä kysymään.

Mummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä ja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi kertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin Pekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja ihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone, oikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden huoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti päästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan johdatus.

— Vai semmoista kuuluu, vai semmoista kuuluu! toistelivat ihmiset.

Sitten mummo sanoi mietteissään: "Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään ja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja korjaamaan ja hoitamaan elukoita."

Palvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen reipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että on paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan viimeistä lähtöä.

— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä ottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.

— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka vainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta.

Kun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi vakavasti: "Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä niin kauan." Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet silmissä katsomaan lähtijöitä.

Ilta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei tule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä parhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.

Mummo rupesi myös puhelemaan: "Antaa äidin nukkua, jotta tulee terveeksi. Lähdetään huomenna." Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon viereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan turvansa vaistonnut.

Huomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat. Mummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo sanoi: "Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei tuntenut muuten paranevansa."

Sormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: "Milloinka se äiti sieltä Jumalan luota tulee?"

— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille ja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä me yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se viipyykin.

Mimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen lähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet yltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi pyytävällä äänellä mummolle: "Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei Pauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?"

Mummo otti kirjan ja sanoi: "Pidetään täällä minun kirjojeni joukossa… Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta."

Mummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten penkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi raskaasti:

— Lapsi parka.

Mimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa. Mummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.