KAHDEKSAS LUKU.

Oli kulunut kolme päivää. Minna oli vainiolla asettelemassa pesutuvasta tuotuja märkiä vaatteita pylväitten väliin nuorille kuivamaan. Pauli nähdessään Minnan olevan siellä yksin, meni luokse ja sanoi loistavin kasvoin: "Eipähän ne sinun ehtosi olleet munan solmulle vetämistä, eikä hiuksen halkaisemista. Nyt meillä on kirja."

Hän otti povestaan kirjan, meni vaatteitten taakse, jottei näkyisi talon akkunoihin ja sanoi: "Katsoppas sinäkin tätä kirjaa." Minna kuivasi kätensä esiliinaansa, otti paperin käsiinsä ja kuuma punastus kasvoissaan rupesi lukemaan. Mutta kun hän oli lukenut kirjan loppuun, ilmestyi kasvoihin tyytyväinen hymy ja hän sanoi: "Hyvä kirja… Kaikki tuo Pajunevan ja Pehkosennevan ja Pehkosenpuron niitty meille ja kolme sataa hehtaaria metsämaata! Lummelahden uusi talo vaimoineen, irtainta viisi aikuista lehmää, kaksi hiehoa, kahdeksan lammasta, laukkiruuna hevonen talvi- ja kesä-ajokaluineen ja viisikymmentä hehtoa viljaa… kyllä kai tuota näkyy alkuun pääsevän, kun sitten Jumala suonee myötäkäymistä jatkamaan… — Hyvä on kirja."

Pauli otti kirjan ja sitä taittaessaan kokoon ja työntäessään poveensa sanoi:

— Johan minä olen sanonut, ettei isä ole mikään kitupiikki eikä sanansa syöjä… Mutta milloin sitä lähdetään papin pakinoille?

Pauli katsoi kiinteästi Minnan silmiin nähdäkseen, mikä vaikutus näillä sanoilla olisi. Mutta Minnan kasvoissa ei ilme Paulin kysymyksestä muuttunut. Hän sanoi vain vakavasti:

"Se jää nyt sinun valtaasi. Olen valmis lähtemään milloin vain haluat."

— Tapahtukoon se sitten ensi pyhänä.

— Milloin vaan… Mutta minä lähden sinne talollemme puhdistamaan kartanon seutua rakennusjätteistä, kun vaan saan nämä vaatteet kuivamaan. Etkö sinäkin lähde sinne?

— Minä en pääse. Isä käski meidän poikien mennä kyntämään. Mutta mene sinä, kun pääset, sanoi Pauli ja pyörähti lähtemään, sillä kartanosta kuului ääniä. Toiset kyntömiehet olivat jo menossa.

Minna rupesi nyt kiireesti levittämään vaatteita nuorille, missä lievä toukokuun tuuli niitä hulmutteli ja kohta olivatkin kymmenet nuorat täynnä vaatteita ja Minna matkalla uudelle talolleen päin.

Seuraavana lauantaina oli aurinko jo kallistumassa iltaan kun Minna ja Pauli saapuivat pastori Pilvensalolle saadakseen kuulutuskirjan huomiseksi kirkkoon. Minna ei Timolassa ollessaan ollut pitänyt rouva Hinderlingin antamaa kesäpukua ollenkaan, mutta nyt hänellä oli se taas yllään, kun hän meni rouva Pilvensaloa tervehtimään. Kahdenkymmenen neljän vuoden vanhan Minnan iloiset kasvot uhkuivat nuoruuden kukkeutta, joka yhdessä puvun kanssa loi häneen aivan harvinaisen viehätyksen.

Nähdessään Minnan rouva Pilvensalokin kiirehti tervehtimään ja kädestä taluttaessaan saliinsa sanoi: "Olen oikein iloinen kun sain sinut vieraakseni. En ole sitten Timolan mummovainaan hautajaisten sinua nähnytkään."

Sitten rouva vei Minnan keinutuoliinsa. Istuutui itse rinnalle ja alkoi kysellä hänen jaksamisestaan ja aikeistaan.

Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi: "Tänä päivänä juuri ratkeaa kysymys mitä teen. Jätän ikuisen hyvästini avaralle maailmalle. Olen täällä Timolan Pauli-nimisen pojan kanssa ottamassa avioliittokuulutusta."

— Niinkö! huudahti rouva tarttuen kaksin käsin Minnan käteen. — Jumala suokoon runsaan siunauksensa. Onko sulhasesi täällä?

— Luulen hänen olevan pastorin luona kansliassa.

Rouva hulmahti sinne ja palasi samassa pastorin ja Paulin kanssa.

Pastorikin kasvot iloisina tervehti Minnaa ja sanoi: "Olen erittäin iloinen kuullessani sinun onnesi ohjat. Ei mikään ole mieluisempaa kuulla, kuin että olet menemässä avioliittoon tämän Timolan nuorukaisen kanssa."

Rouva pani nyt Paulin istumaan vastapäätä Minnaa ja pastorikin otti itselleen tuolin ja rupesi kyselemään Timolan talon oloista. Hän sai kuulla, että Minnalla ja Paulilla on oma uusi talo, mihin siirrytään heti kun heidät on vihitty ja että Hanneksella, Paulin veljellä, on kihloissa Valkolan Henriikka. Hekin luultavasti tulevat lähiaikoina kuulutusta ottamaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi pastori ja näkyi vähän miettivän, mitä sanoisi. Olihan vähän omituista, että toisella veljellä oli miljoonatalon tyttö kihloissa ja toisella köyhä orpo.

Samanlainen ajatus syntyi rouvankin mielessä, mutta kun ei sitä asiaa voinut kosketella, kääntyi hän Minnaan päin ja sanoi: "Mutta jopa sinulla on pulska sulhanen, vaikka eipä tuota ole itsessäsikään vikaa."

— Kala kansaistaan, verkko silmäistään. — Enhän minä nyt aivan tuhkimukseen olisi mieltäni vaihtanut, virkkoi Minna veikeästi.

— Mutta minun täytyy saada nähdä se teidän uusi talonne. Uuno, sinun pitää vihkiä nämä siellä. Silloin tulee talokin vihityksi.

— Sitä ajattelen itsekin, että kun kolmannen kerran on kirkossa julistettu, niin tulemme sinne aivan omilla silmillämme näkemään teidän kotinne, sanoi pastori päättävästi.

— Sen me teemme. Mikäs kumma sinne on tullessa, kun pääsee maantietä, ihasteli rouva.

— Se meille onkin suuri ilo, kun te olette ensimmäiset vieraat uudessa talossamme.

Sitten Minna kääntyi pastoriin päin ja sanoi: "Haluaisiko pastori nähdä meidän talon kirjoja. Paulilla lienee mukana."

— Hyvin mielelläni.

Pauli kaivoi povestaan, paperin ja ojensi pastorille. Pastori luki sen ääneen, että rouvakin kuulisi. Luettuaan pastori näpisti huulensa tiukkaan yhteen ja salaperäisin kasvoin hieman kallisteli päätään. Tuokion perästä hän sanoi: — Näyttää siltä, kuin ukko olisi tätä kirjaa tehdessään ajatellut semmoista, mitä ei vielä ole kenellekään sanonut. Niin minä luulisin, että viisaasti olette tehneet, kun olette hankkineet itsellenne tällaisen omistuskirjan. Ajattelin äsken kuullessani miljoonatalon tytön olevan tulossa miniäksi taloon, että voi siitä selkkauksiakin vielä syntyä. Eiköhän ukko tätä kirjaa tehdessään liene ajatellut, että hän voi, jos hyväksi näkee, kerran siirtyä luoksenne sinne uuteen taloon.

— Olkoon hän tervetullut, sanoi Minna.

— Tervetuloa vaan mitä pikemmin, sillä jos hän tulee, ei hän tule tyhjin käsin, sanoi Paulikin iloisesti hymyillen.

Sitten pastori ojensi paperin Paulille ja sanoi vakavasti: — Olkoon se puoli asiasta miten olkoon, siitä vaan saatte olla iloiset, että teillä on talon yhdeksäntenä perillisenä tämmöinen omistuskirja.

Palvelija ilmestyi ovelle ja rouvan silmiin katsoen ilmoitti päivällisen olevan pöydässä.

Rouva pyysi nyt vieraansakin päivälliselle. Päivällispöydässä yhä jatkettiin keskustelua mahdollisuuksista, joita voi sattua ennenkuin kaikilla perikunnan jäsenillä on osansa käsissään, ja siitä, miten kaikkien kohtaloitten kaitsija on Minnalle hyvän osan antanut.

Aterialta päästyä rouva meni suoraa päätä ison palmun luo ja sanoi Minnaan kääntyen:

— Kun sinulla on uusi talo ja muutenkin vasta panet kotia pystyyn, niin minä annan sinulle morsiuslahjaksi tämän kaikkein komeimman ja suurimman palmun ja tuon suurimman Arabiankuusen… Ja ehkäpä keksin vielä muutakin sopivaa.

Minnan sydän lämpeni, hän tarttui molemmin käsin rouvan käteen ja sanoi:

— Sanoilla en voi kylliksi kiittää teitä lahjoistanne. Mitään suuriarvoisempaa lahjaa ette olisi voinut antaa. Nämä ovat jokapäivä edessäni, ja milloin näihin silmäni sattunevatkin, muistan teitä ja teidän hyvyyttänne. Ja sen takaan, että hoitoa näiltä ei tule puuttumaan.

Hövelinin Benjami oli tullut kansliaan pastorin luo ja pastori oli kehoittanut Benjamia menemään toivottamaan Minnalle onnea. Benjami kiiruhtikin saliin ja sanoi iloisesti: "Päivää, Minna". Hänen pitkä kätensä oli jo kaukaa Minnaa kohti. — "Toivotan onnea, kun pastorilta kuulin, että olet kihloissa". — Mutta Minna käänsi hänelle selkänsä eikä virkkanut mitään.

Benjami kääntyi nolona takaisin kansliaan mutisten jotain mennessään.

Benjamin mentyä rouva kehoitti Minnaa ja Paulia istumaan ja naurahti:

— Siitäpä näppärästi päästiin.

— Niin päästiin. Moinen lurjus vielä muka onnea toivottamaan! virkkoi Minna tyynesti, mutta mielessään hän tunsi, että äskeinen iloisuus oli poissa.

Rouva alkoi taas puhua huonekasveista, miten ne parhaiten saataisiin nuorten uuteen kotiin. Pauli sanoi aikovansa tehdä kiskotuista päreistä niin korkeat kopat, että kasvit sopivat niihin pystyyn, ja köyttää ne sitten kärryjen lava-aisoille pystyyn; siten ne eivät pääse kaatumaan ja sillä lailla ne menevät. Rouva myönsi Paulin keksinnön hyväksi ja kehoitti noutamaan Aasvit hyvissä ajoin, joka tapauksessa ennen häitä.

Minnan mielestä häipyi vähitellen Benjamin tuoma varjo, ja kielikin taipui taas puhelemaan kaikenlaisista asioista, joista hän tunsi rouvan haluavan kuulla ja puhella.

* * * * *

Kolme viikkoa kului ja tänä aikana Minnan ja Paulin uusi talo laitettiin kaikin puolin sekä sisältä että ulkoa asuttavaksi. Pauli oli käynyt hevosella hakemassa lahjaksi saadut kasvit. Rouva Pilvensalo oli antanut paljon kasveja palmun ja Arabiankuusen lisäksi. Ne oli Minna laittanut saliinsa hyvään järjestykseen. Muistoksi äidin kuolinhetkestä hän laitatti puusepällä kaunispuitteisen umpinaisen taulun, jonka sisälle pantiin Minnalle rakas aapisen lehti. Tämän taulun Minna asetti salin peräseinälle. Se näkyi nyt lattialla seisovan Arabian kuusen ja palmun välistä.

Pastori Pilvensalo oli lähettänyt Minnalle ja Paulille sanan, että hän ensi pyhänä jättää kirkon yksinään rovastille ja hänen apulaiselleen ja tulee Lummelahden uuteen taloon vihkimään Minnan ja Paulin.

Tämän sunnuntain edellisenä päivänä oli uuteen taloon kuljetettu kaikkea, mitä uudet asukkaat tulivat tarvitsemaan. Ruokatarpeita oli kuljetettu runsaasti siltäkin varalta, että voidaan tarjota hääpäivälliset koko Timolan väelle.

Pastori oli rouvineen lähtenyt niin aikaisin sunnuntaiaamuna, että oli Timolassa jo puolenpäivän aikaan. Mutta Timolaan täytyi jättää vaunut ja hevonen ja lähteä jalkasin Lummelahdelle, joten puolenpäivän aika oli jo kaukana pastorin ja rouvan tullessa Lummelahdelle. Pastori ei ollut aikonut viipyä yötä vaan päättänyt palata vaikkapa läpiöiseen takaisin. Siksi hän hetkisen istuttuaan, ihailtuaan taloa ja juotuaan kupin kahvia alkoi kiirehtiä vihkimistä.

Vihkimäpaikka laitettiin saliin Pilvensalon rouvalta saatujen suurten kasvien väliin. Seinällä riippuva kultapuitteinen taulu näkyi vihittävän parin päiden yli.

Hääjoukossa oli Valkolan Henriikkakin. Hän pysyi kuitenkin umpimielisenä. Hän näytti olevan selvillä siitä, että Hanneksesta ja hänestä ei laittamallakaan saada niin komeaa paria kuin Minna ja Pauli nyt ovat, eikä ympäristöäkään saada näin juhlalliseksi ja kauniiksi.

Vihkimästä päästyään piti pastori pienen raamatunselityksen talon vihkimiseksi. Hartaushetken hän lopetti syvämielisellä rukouksella, joka liikutti kovimmatkin kuulijat.

Päivällisen jälkeen alkoi aurinko painua iltaan. Pastori kiirehti kotimatkalle ja hänen mukanaan lähti Timolan väkikin. Minna ja Pauli menivät saattamaan pastoria ja hänen rouvaansa, mutta puolimatkassa Timolan ja Lummelahden välillä he sanoivat hyvästit.

Palattuaan saattamasta Minna ja Pauli istuivat rinnatusten salin pöydän taakse. Minnan kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi: "Isä, äiti ja koti ovat kalliita nimiä. Jumalalle kiitos, että kuitenkin viimeinen niistä on käsissämme."

Aurinko laskeutui Teerijärven metsän suojaan. Rannan puut kuvastuivat tyyneen järven kalvoon. Mailleen painuvan auringon kultainen hohde täytti koko luonnon, täytti hohtoseinäiset huoneet ja kultasi seinällä riippuvan taulun, näkyvän muiston orvon kyynelistä.