← Table of contents
Orvon onni

KUUDES LUKU.

Reading edition

Neljä vuotta oli kulunut.

Rouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli lopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän alkoi pastorille puhua:

— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.

— Hm… Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet valveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa niin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman ylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli paloja suuhunsa.

Kun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin äänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa, kun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet ovensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä oli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.

Rouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja Brasiliassa kirjoitettu.

Sitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen kätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi iloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille kauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise kirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen palvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne Suomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää viikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina… Vai mitä sanot, Uuno?

Pastorin kasvot levisivät hymyyn ja hän virkkoi leikillisesti:

— En sano mitään, syön vaan.

— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva päättävästi.

— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin sittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja nosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.

Rouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään. Siinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan Liina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan ei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella saattoi olla kirjeen kanssa… Ehkä ei mitään…

Kun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan tiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan tulosta.

Juhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin, että "Tähdenlento" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä tänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori rouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan jymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa, kun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan. Pastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti rouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa nenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.

Pastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen, vaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti tervehdittiin tulijoita.

Kapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana seisovaan Minnaan ja sanoi:

— Tokko sinä tunnet tätä meidän palvelijaa?

Rouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: "Herra Jumala! Minna, Minna!"

Minna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta puristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja hieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut matkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva Pilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän. Rouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen tavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen. Siihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: "Miten sitä nyt tuossa talossa jaksetaan?"

Rouva huokasi ja sanoi: "Huonot ovat jaksamiset… Koko talossa ei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta sitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami hovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa rouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono terveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin märkä palaa."

— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita ei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä rouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat vain kaksijalkaisia hurttia.

Pilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti se karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain putkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan kannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi Minnaan ja sanoi:

— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille jo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että julki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut toimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että unissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt näen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa, joka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää vasten, jolloin sain kirjeen.

— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että keskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti ja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen, ja rouva samalla kirjoitti teille.

— Aivan oikein, siksihän se kai sitten kummittelikin, sanoi rouva.

— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei kenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?

— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä olisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.

— Missähän täällä nyt Topias lienee?

— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä mökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero. Topias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun enää palaavan.

— Miten niin? Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sitä, että eikös hän sinua kosinut ja toivonut itselleen?

— Hui, hai! Oletteko tekin sellaista uskonut?

— No kun kaikki muutkin luulivat ja uskoivat, niin miksi en minä?

Minna otti nyt vakavan muodon ja sanoi:

— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan sinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman toiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain niitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei sietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin juorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä lienevät sitten päässeet.

Eräs kysymys oli Minnan saatava tehdyksi:

— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se vanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.

Pastori kuuli Mimmin kysymyksen ja sanoi:

— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan hourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen luonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.

Minna hypähti istuimeltaan ja huudahti: "Voi voi. Minun täytyy päästä heti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla." Mutta rouva tarttui Minnan käteen ja sanoi vakavasti: "Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan nyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani." Pastorikin puolestaan kehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella kirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä tulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.

— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää. Huomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.

— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet Suomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.

— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon hengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle velkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin voin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät kiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie. Onnihan se on taivaan alus.

Rouva tahtoi pitää oman päänsä ja sanoi:

— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja minä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä kerran sitä mummoa.

Minna pudisti päätään ja sanoi:

— Ei, ei… Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri kuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta mielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin tulisitte katsomaan mummoa.

— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan ihmisiä, sanoi rouva päättävästi.

Kapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi suu naurussa:

— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja ylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan, kuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen viimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja minä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa englantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen. Ja hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin vaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.

Ajateltuaan asiaa Minna virkkoi pienen tuokion kuluttua:

— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa hengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa. Se ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja kirkon kirves, kuten sanotaan.

Pastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia. Rouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon kasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.

Ilta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin vielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen jälkeen sanoi:

— Nyt minä lähden Timolaan.

Hän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa. Ottaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: "Kirjaani minä en unohda."

Talon rouva löi käsiään yhteen ja huudahti ihastuneena:

— Tosiaanko sinulla on vielä tallessa se aapisesi.

— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän jouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin. Sieltä pelastin tämän kappaleen.

Rouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden vahingoittumattomana huudahti ihmetellen: "Ihme ja kumma. Tosi on, kuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on kärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton."

Pastorikin tuli katselemaan kirjaa ja ihmetteli hänkin.

Minna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi käärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa. Hän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä hyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä puristaessaan hän sanoi: "Te olette ollut minulle isänä ja rouva on ollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa."

Kapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman huolestuneena: "Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?" — Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä, siinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua käteensä.

Kaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan, kun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.

Minnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille. Aurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien välistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki kukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin punertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli juhlahetki.

Kapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia herkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.

— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi kapteenin rouva.

— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään puutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia. Tämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään pysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.

Nyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä sisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen jatkamaan kukuntaansa.

* * * * *

Huomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki väki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla pöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana vieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän tarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen kuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan, mutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: "Minna! Voi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?" — Minna hyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: "Kylläpä teillä on tarkka silmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on elävien maassa?"

— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä kamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli leipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo sängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan, jotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle iloisesti ja liikutettuna: "Hyvää päivää, mummo!"

Mummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut vastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain tuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: "Muistaako mummo Mimmiä?"

Muorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi: "Mimmi… Mimmi… Mimmiparka… Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen onnettoman kuoleman tähden." Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti kyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän otti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: "Älkää rakas mummo, nyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii kyyneleitä kasvoiltanne." Minna suuteli mummoa ja sanoi: "Jumalan kiitos, että saan teitä vielä nähdä."

— Oletko sinä sitten Mimmi? Lienetkö Jumalan enkeli, sanoi mummo.

— Uskokaa nyt, rakas mummo, että minä olen teidän entinen Mimminne.

— No etkö sinä sitten olekaan hukkunut mereen?

— En, Jumalan kiitos, ole hukkunut.

— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat narranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei luunsirumaa.

— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä karkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.

Nyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta. Kesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna pusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli häntä kauan.

Sitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon kurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi lähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle tuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: "Nytkö sinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani."

— En, rakas mummo, mene mihinkään, pistäydyn vain täällä pirtissä.

Alkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle. Kukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi: "Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty Hövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen." Nyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo täytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.

Kun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää "Tähdenlennon" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana, uskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan kapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: "Ehkäpä jäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä vuotta olet ollut."

Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi:

— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden jään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni iloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.

Kaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — "No, sitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa", sanoi Minna iloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: "Joka pyrkimällä työhön, se lusikatta syömään."

Minna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: "Minä jään tähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka yö."

Mummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa odottamattomasta onnestaan.

Tieto, että "Tähdenlento" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna, viritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät katsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin, joten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari vuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen syntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.

— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä kenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty kaikkia huoneitakin.

— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti lähteinään.

— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti mukaan.

— Lähdepä todellakin. Kuka tietää, osaisinko sinne enää.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings