← Table of contents
Orvon onni

KOLMAS LUKU.

Reading edition

Timolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon lapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä. Sen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein riita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi korvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika kului tulevaan kesään.

Tänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi kappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi ihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin rouvasta tiedettiin myös "ettei hän työtä tee eikä kehrää". Kun ei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt juhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon herrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle kolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen juhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta mummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko tuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin vainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin iloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.

Ennen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa pappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat siinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä. Eivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon hyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä, saatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva ystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille ja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko oli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.

Viimein rouva kysyi, oliko tämä tyttö talon lapsia.

Mimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun kuuli hänestä ruvettavan puhumaan.

Mummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin päälakea ja sanoi vakavasti:

— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä, täällä makaavat haudassa kumpainenkin.

— Orpo… kaunis lapsi… Kuinka vanha hän on? sanoi rouva osaaottavalla äänellä.

— Tulevassa kuussa Jaakon päivänä täyttää kuusi vuotta.

— Orpo-raukka. Milloin hän jo jäi orvoksi?

— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa heinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän tyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada sairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.

— Orporaukka… Kovasti on Jumala koetellut… Siitä saakkako lapsi on ollut teillä?

— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen äitinsä luota mökin pirtissä.

— Voi, voi… Vai sillä lailla tapasitte… Mutta Jumala kuitenkin laittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän turvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.

— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua surettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä, on paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät lapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä lapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten päästessä syyttömiksi.

Rouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään hän virkkoi: "Voi, voi."

Mummo katsahti Mimmiin, mutta kääntyi samassa rouvaan ja sanoi;

— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän tytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne, ettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.

— Oh-hoh, oh-hoh, virkkoi rouva päätään pudistaen.

Samassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva kääntyi silloin pastoriin ja sanoi:

— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli kolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on äiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen äidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan paljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut tytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme… Ja eiköhän otetakin.

Pastori mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:

— Sinä saat päättää.

Rouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä leimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja sanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!

Mimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan puhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet syliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa vasten ja kysyi:

— Mikä sinun on nimesi?

— Mimmi.

— Vai Mimmi sinä olet. Rupeatko sinä minun tytökseni?

Mimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin rouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.

Rouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka oli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:

— Jumala on orpojen isä. Nyt et sinä enää ole orpo, lapsikulta.

Sitten rouva kääntyi mummoon päin ja sanoi:

— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt häntä ihan omana lapsenamme.

— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään silmäkulmiin.

Pastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan jalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:

— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään korkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan lapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta vaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei ole tyhjään elänyt.

Nyökytellen lihavaa päätään pastori jatkoi:

— Me puolestamme kyllä teemme parastamme, siitä saatte olla vakuutettu.

— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo. — Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien turvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun sydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista vuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti hän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä, ensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten palvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla kertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me annoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn, josta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä kuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso kuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.

— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva mummon kertomuksen.

— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen ja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän synnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa merionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai halvauksen ja kuoli samana päivänä.

— Merikapteeni… Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää, vaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin kirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.

— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun sinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden lapsikulta…

Sen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi tyttöä rintaansa vasten.

Tuokion perästä hän kuitenkin hellitti, nousi ja sanoi hymyillen:

— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.

Samalla hän nyökäytti mummolle päätään ja sanoi:

— Emäntä on hyvä ja tulee myös.

Tultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei ollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:

— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä alussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.

— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme ymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella verhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.

Hetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä ensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva taputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:

— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona syntynyt esikoinen.

— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan hämmästyneen näköisenä.

Rouvan ottaessa kahvia palvelija katsoi Mimmiin ja sanoi:

— Sievä lapsi. Kyllä siinä ei teon vikoja ole.

— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka vaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.

Sitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa, sekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja opasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.

Juotuaan toisen kuppinsa mummo kaivoi povestaan aapisen ja sanoi:

— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä on huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi, ja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on merkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä lehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen lukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se on noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.

— Ihmeellistä! — huudahti rouva… Todella ihmeellistä… Tämä on niin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin ymmärtää säilyttää se elämänsä halki… Minun täytyy näyttää Uunolle.

Sen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli asiakkaiden kanssa toimessaan.

Hetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen kädessään ja kasvot loistaen sanoi:

— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi ehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa… Orvon kyynelet.

Sitten pastori näytti kirjaa Mimmille ja kysyi:

— Luitko sinä tästä kirjasta äidillesi hänen kuollessaan.

Mimmi osoitti hienolla valkoisella sormellaan paikkaa ja sanoi:

— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää… Eikä äiti tahtonutkaan enempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.

Pastori silitti Mimmin päätä ja sanoi mummolle:

— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla Jumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet tuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut käskysanat… Mooseksen taululla.

Pastori lupasi panna kirjan talteen. Hän lähti se kädessä omaan kamariinsa.

Mimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän tuli mummon luokse ja sanoi nureksien:

— Minun kirjani…

Kun rouva huomasi sen, hypähti hän hyllyvältä istuimeltaan ja sanoi:

— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti nenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki suopeasti:

— Orvon kyynelet… Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos, pyyhkiä sinun kyyneleesi… Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä kirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.

Sitten rouva toi kuvalehden, levitti sen matalalle pöydälle ja sanoi:

— Katsopas tätä… Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät joulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on Mimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.

Mimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman kirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:

— Onko Mimmi papin antama nimi vai onko jokin lyhennys.

Mummo hieman rykäsi ja sanoi:

— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt. Mutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin olemme kutsuneet.

— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me rupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa tällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän menee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt nimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.

Rouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle ilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.

Rouva nousi ja sanoi:

— Lähdetäänpäs sitten päivälliselle… Emäntä, olkaa hyvä.

Päivällispöydässä rouva istutti mummon vierelleen ja sanoi:

— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän mentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.

Lapsen silmät rupesivat pyörimään ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:

— Mihinkä se mummo menee? Mummo kiirehti sanomaan:

— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan ja Lemmen luona.

— Tuottehan te sieltä minun kuppini? kuului Mimmin suusta harras pyyntö.

Kaikki purskahtivat nauramaan, mutta mummo ehätti sanomaan:

— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi tekemän maalatun pahkakuppisi.

Siihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja voileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi lisää, kun näki entisen vähenevän.

Päästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset kermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu vaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki kävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla lusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon ja kysyi:

— Tietääkö emäntä, mikä tämän ruuan nimi on?

Mummo hymähti ja vastasi:

— Lienee tämän nimikin "Makea", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan ne ovat nimensä kaltaisia.

Rouva selitti hymysuin:

— Tämän nimi on "Pappilan hätävaraa".

— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä minun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi "Makea", sanoi mummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.

— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta ennenkuin kiisseli mahasta.

Rouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää rohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän kääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:

— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.

Mimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön suupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo esiliinallaan nuo liiat jätteet.

Syömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen pitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.

Rouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan sanoi hymyillen:

— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään vuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.

Mummo nousi istuimeltaan.

— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne isoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle niin hyväntahtoinen… Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja sitten lähden rientämään kotiin.

Mummo ojensi rouvalle kätensä hyvästelläkseen ja sanoi:

— Olen kovin iloinen Mimmin kohtalosta.

Rouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli nukkumassa, ja sanoi:

— Lähdetään nyt vielä katsomaan Mimmiä, vaikka hän nukkuukin.

Mimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin että kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet liikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis hieman vavahteli.

Mummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta, ettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:

— Tosi on, kuten sanotaan, että on se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings