NELJÄS LUKU.

Pastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja kolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan mielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.

Elukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten valvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina toi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi selkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet näkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen harjattavakseen.

Isommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan hoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.

Minna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja alkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja että Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa huolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa mietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.

Insinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään hyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin syyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta tänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan kamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.

Minnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen. Mitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi häneen päin ja sanoi ystävällisesti:

— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään, saisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä syksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani pois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi, jos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän naapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.

Minna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein hän sanoi:

— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin lähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa… Mitäpä tästä elämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.

Rouva Hövelin tekeytyi nyt hartaaksi pyytäjäksi. Hän virkkoi:

— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin tässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä muukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei meillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin etteivät harakatkaan uskalla olla katolla.

— Orvolla ei ole iloja, sanoi Minna ja nosti esiliinaa silmiinsä päin.

Talon rouva sanoi nyt ystävällisesti:

— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä palveluspaikka tiedossa… Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten sinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin sinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.

Minnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei tahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi ja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan taivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.

Rouva Hövelin tarttui Minnan käteen ja sanoi iloisesti;

— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa vielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?

— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti ulos asioilleen.

Mutta Minnan mentyä talon rouva sanoi:

— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on tuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani lapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole taipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei ole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle käsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi lähtemään.

* * * * *

Oli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä uuteen palveluspaikkaansa.

Juuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori Pilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle talteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi pahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä tämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja suokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana kilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi vuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.

Sen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti kaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:

— Toivon, että muistat sanani.

* * * * *

Insinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli jo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti hyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.

Tähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi uskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan terävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen Minnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa siellä karjaa hoitamassa ja sanoi:

— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta olla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita korvia kuulemassa kuin lehmien.

Minna seisahtui naurahtaen Mantan luokse ja sanoi iloisesti:

— No, kun ei useampia asioita ole niin sano pois.

— Elähän naura. Ei se ole naurun asia, sanoi Manta tosissaan.

— Eipähän tässä nyt vielä itkeäkään osaa, vastasi Minna yhä nauraen.

Manta tekeytyi yhä totisemmaksi ja sanoi:

— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään, ja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja. Herraspoikiin ei ole luottamista.

Manta ei kerinnyt sanoa enempää, kun Minna jo vastasi:

— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä vaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä juotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki tiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin makeasti kuin muuten osaat.

— Niin… Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut vähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja sorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.

— Kaunis… Hui-hai… jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä minä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään kauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman ylpeästi ja rupesi toimiinsa.

Nähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle kaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti nauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää kutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat käyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut keltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.

* * * * *

Oli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he Benjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin hänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta navettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa, että puristui käsissä palloksi.

Nyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan suuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä vain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta samassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja kaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: "Voi, Voi! Älkää Jumalan luomat tappako!"

Silmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta pojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi navettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti nauraen sisälle.

Minnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä kääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna tuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että silmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt laajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli katkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se nyt oli.

Sitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena hoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä, kun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan paljasta valoa.

Rouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien toisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.

Minna hymähti ja sanoi surullisesti:

— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!… Minä olen saanut joululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan itkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:

— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä, että ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan ja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee, kun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä tekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.

— En lähde… Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää! sanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli pöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.

Rouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison vadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita antimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen täysineen pöydälle Manta sanoi: "Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä huomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie on niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä."

Minnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi tyytyväisesti: "Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen verran aikaisemmin."

Huomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla oli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet laidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.

Kun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen juoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin pirtin ovelle ja sanoi:

"Topias valjastaa jo hevosta, joudutko rekeen?"

— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran hetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä todellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat pojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.

Minna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja vetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon tällaisella kyydillä.

Kun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän tullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta lähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello. Pojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja kellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.

— Tämäkö se vielä puuttui… Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa tehnyt, että minua tällä lailla pilkataan… Jaksaneeko hänessä luitaankaan terveinä sälyttää… Silmäni söivät eilen kuin korpit puolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.

Topias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla kuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello rönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.

Kirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon aisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin kirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä, milloin Minna lähtee kirkosta.

Saarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin, mutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: "Kyllä me nyt päästään kellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta." Minna taipui ja istui rekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.

Nyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta hölkötellessä sanoi:

— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi pilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla on tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa syksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta siinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä ja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista lystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin maistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun tukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt, niin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen verran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta päivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut paikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei minun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki lähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa hörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää kun itse saa silmänsä auki.

— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi… Voi tätä maailmaa pahennusten tähden!

Topias rykäisi ja sanoi:

— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime vuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään. Tämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki lähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole sinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.

— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne toimittanut.

— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin aikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan tuloa sateen pitoon.

Nyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä päästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja kiirehti navettaan.

Silmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura aivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen raskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli laskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut käsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen huomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha iänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.

Tänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen katselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen. Pienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:

— Mihin se on Manta mennyt?

— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen päänsä.

Benjami kurkisti katsomaan Minnan kirjaa ja sanoi:

— Mitä kirjaa sinä luet?

— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää varaansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä kirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja ilkeästi nauraen juoksi ulos.

Vihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista pelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin eheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.

Varsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun kansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä karvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain kiehui povessa.

Benjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön tullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain korvanlehdetkin punaisina vihasta.

Manta tekeytyi nyt osanottavan näköiseksi ja kysyi.

— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami kuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia, mutta Benjami vain nauroi.

Minna keikautti tuimasti päätään ja sanoi suu vihasta irvissä:

— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee. Taitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka hänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle lahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli mennä talvena laittanut toiseen.

Manta uudisti kysymyksensä:

— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä sen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se kirja on sinulle niin kallis?

Mutta Minna vaan murahti, ettei toinen sillä tiedolla mitään tee.

Manta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja kertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että Topias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista, niin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä. Arveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän uskalsi uhkailla.

Huomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta tullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä kynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui pirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:

— Mitä sitä nyt tänne kuuluu?

— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta sähisevät sanat.

Benjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi ollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi hyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli keli.

Hetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven luona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista päätään, sanoi Minna tuikeasti: "Koiran hierin".

Benjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään ja sanoi: "Topiaksen muija, Topiaksen muija."

— Koiran hierin, koiran hierin.

— Topiaksen muija, Topiaksen muija.

Tätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta Benjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni, niin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman raolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.

Benjamin mentyä Topias virkahti jäykkään tapaansa:

— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt kolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.

— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä säilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja uhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin seisovan portailla.

Topias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: "Koiran hierin, koiran hierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka… Koiran hierin, koiran hierin…" Topias meni kartanolle kääntämään rekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti ivallisesti ja sanoi: "Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin pappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli."

Topias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman kuristaen ärjäsi: "Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta ruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää ja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos et tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan."

Benjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan, kun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan metsään.

Minna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä eikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa itsekseen rupesi laulamaan.

Manta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan laulua ja sanoi:

— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis ääni sillä on.

— On. Sietäisi olla paremmassa kaulassa.

— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on väittämäänkin.

— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti sisälle.