ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaukana puolen päivän suunnalla, monien kuusikkokumpujen, korpirotkelmien, noroisten notkojen, mäntyisten mäkien ja haapaisten rinteitten takana — siellä laskeutui maa viimein koivikkolehtoisena loivana vietteenä suuren Teerijärven kaislikkoiseen rantaan. Sinne asti ulottuivat ison Timolan tilukset. Tänne Teerijärven rannalle oli nyt Timolan isäntä luvannut talonpaikan viisitoista vuotta palvelleelle rengilleen Pekalle. Tämä oli nimittäin mennyt kihloihin talossa kaksikymmentä vuotta palvelleen Kertun kanssa ja tahtoi nyt päästä omiin leipiinsä. Pekka oli tänä kesänä vielä renkinä Timolassa, mutta isäntä antoi hänen yhden päivän viikossa talon ruualla olla omalla rakennuksellaan. Pekka pyysi aina lauantaipäivän vapaapäiväkseen ja jo perjantain ja lauantain välisinä öinä kuuluivat Teerijärven rinteeltä Pekan kirveen tuimat iskut. Eikä kauankaan kestänyt kun kulloinkin rysähti maahan valtainen puu, jolle vaarojen rinteet soittivat kuolinlaulua. Niinpä juhannuksena olikin korkeametsäisen Lummeniemen kainalossa kivisen rannan töyräällä valmiina hohtavaseinäinen pirtti, jonka tiilisestä piipusta hieno savun hailuva hiljalleen kohosi juhannuspäivän helteiseen ilmaan kertoen soutajille asukasten jo olevan talossa. Kerttu olikin jo tullut myötyriksi uuteen kotiinsa. Olipa Timolan vanha emäntä vielä toimittanut niin, että Kerttu pitkän palvelusaikansa muistoksi sai talosta Pulmikki nimisen nuoren lehmän. Pulmikkinsa kanssa Kerttu nyt alkoi saloa asua tehden talvikontua lehmälle, milloin taittaen lehtiä metsästä, milloin sirpillä leikaten järvestä lumpeita, kaihiloita ja ryöheitä ryötien latvoja, niin että talviruokaa ilmestyi rannalle suova suovan perästä. Mutta Pekka se aina jo perjantain ja lauantain välisenä yönä nähtiin talonsa vaiheella kuokkimassa peltoa. Hattunsa hän oli jättänyt juurikon sarveen, märkä paita oli tarttunut hikiseen selkään ja korkealle kohosi Pekan suuri kuokka uhmaten maan pensaista kamaraa. Lauantai-iltana olikin aina kaukana jälessä se paikka, mistä kuokkija edellisenä iltana oli lähtenyt.

Vuosi vuodelta vainiot suurenivat, metsänrinta pakeni ja joka kevät lainehti vainiolla sankka touko. Ilmestyipä vielä pihamaalle juoksentelemaan kirkassilmäinen pienokainen, jonka punaposkinen, suurisilmäinen muoto usein näkyi akkunastakin, milloin katsomassa järvellä liikkuvia kalastajia, milloin vainiolla liikkuvaa isää ja äitiä, milloin taas karjaa kotiin tulevaksi odottamassa. Tämä karjan kotiin paluu se olikin hänelle päivän suurin tapaus. Akkunasta hän näki, kuinka Pulmikki kimakkaäänisine kelloineen etumaisena tulla keikutteli ja kartanon lähelle päästyään suurella äänellä ammua rönkäisi juuri kuin sanoakseen terveiset päivän matkalta. Kun äiti oli saanut lehmät sidotuiksi navettaan, silloin Mimmikin tuli sinne pientä Ilokukkaansa puhuttelemaan ja hyväilemään.

Oli heinänteon aika. Pekka oli talonpaikkansa mukana saanut Timolalta Pehkosennevan niityn, josta joka kesä saatiin enemmän kuin yhden lehmän heinät. Pehkosennevasta lähti metsien läpi heinärantainen Pehkosenpuro laskemaan Teerijärveen. Tälle puron varrelle oli Pekka myös raivannut niittyä, joka kasvoi niin monenlaista ja hyvätuoksuista heinää, ett'ei mikään tavallinen vainio semmoista kasva.

Tälle niitylle oli nyt lähdettävä heinään. Mimmi ei kuitenkaan omilla jaloillaan voinut sitä kolmen kilometrin pituista tietöntä erämaan taivalta kulkea, ja tuollainen kolmivuotinen tytön pampula olisi ollut raskas kantaakin, kun vielä eväät sekä viikatteet ja haravat olivat niitylle selässä vietävä.

Kun Kerttu ei silti tahtonut jäädä niityltä pois, pyysi hän Timolan mummon kotimieheksi ja Mimmin kumppaniksi päivän ajaksi.

Oli kaunis maanantaiaamu, niin kaunis kuin heinäkuun aamu suinkin voi olla. Sinertävä lämpimän autere lepäsi vaarojen rinteillä ja järven ulapallakin. Koko luonto oli kuin läpinäkyvän harson peittämä. Jo varhain auringon noustessa olivat Pekka ja Kerttu eväskonttineen, viikatteineen ja haravoineen matkalla Pehkosennavan niitylle.

Pehkosennevan niitty oli pitkin aukean suon laitaa, joka kasvoi pitkää saraheinää. Kun tämä sara tässä aukean, äärettömän suon rantamalla oli varttuneempaa kuin puron, varrella kasvava heinä, ryhtyi Pekka sitä ensiksi niittämään. Päivän kuluessa puolille rupesi se sinertävä autere, joka aamusta alkaen oli peittänyt vaarojen rinteet, selkenemään hienoksi sumuksi ja etelästä alkoi kuulua ukkosen jyrähtelyjä. Pekka sanoi silloin Kertulle: Alapas kanniskella noita ensimmäisiä niitoksia ruolle, ukkonen kuulostaa siirtyvän tänne päin. Voi tulla suurikin sade. — Kerttu rupesikin kiireimmän kautta suoltamaan heiniä kokoon, ja ruko toisensa perästä syntyi kahisevista, puolikuivista heinistä.

Pekka näki, että Kerttu yksinäänkin sai kuivimmat heinät kokoon, eikä lähtenytkään hänelle avuksi kuten ensin oli ajatellut. Hän niitti vain ja ajatteli, että jos nämä vastaniitetyt heinät kastuvatkin, niin tottapa kerran kuivuvat..

Ukkonen likeni kerta kerralta. Etelän taivaalta alkoi hienon autereen läpi näkyä musta pilven jänkä ikäänkuin talon seinä; se tuli selvästikin aivan kohti, vierimättä kumpaankaan puoleen. Niityllä heinämaan keskellä, oli vähäinen kuiva kumpu. Tällä kumpareella kasvoi iso satavuotinen aarniokuusi, jonka alimmat oksat ulottuivat maahan asti. Sitä kuusta olivat heinämiehet ilmoiset ikänsä pitäneet majanaan, ja siksipä oli oksia karsittu vain yhdeltä puolelta juuri kuin oveksi havumajaan.

Salamat leimahtelivat jo aivan lähellä, ja kovasti räjähteli ukkonen. Pilven mukana kulkeva tuuli humisi metsässä, humahteli niityllekin ja lennätteli heinätukkoja ilmaan. Jo rupesi kohinakin kuulumaan lehtoisen vaaran rinteeltä. Silloin Pekka heitti viikatteensa niitoksen laitaan ja lähti juoksemaan tuttuun oksamajaan päin. Kun Kerttu sen näki, viskasi hänkin haravansa heinärukoa vasten ja lähti myös kuusta kohti, jonne Pekka oli jo ennen häntä kerinnyt. Kesken juoksuaan Kerttu kuitenkin muisti, että oli kaulaliinansa jättänyt tuon ensimmäisen rukonsa päälle ja lähti niin juosta hilpaisemaan pelastaakseen sen kastumasta. Ei hän kuitenkaan ollut ehtinyt sataakaan askelta, kun äkkiä humahti koko läheinen maailma yhdeksi ainoaksi tuleksi, ja samassa silmänräpäyksessä räjähti niin voimakkaasti, että maa aaltoili jalkojen alla. Säikähtyneenä Kerttu pysähtyi juoksussaan ja lähti palaamaan kuusen luokse. Täällä hän heti näki, että salama oli lyönyt puuhun. Eväskontit se oli viskannut kauas, ja kolmisen syltä kuusesta makasi Pekka suullaan kädet ja jalat harallaan juuri kuin ilmasta viskatulla. Kauhistuneena tarttui Kerttu Pekan hervottomaan käteen ja alkoi siitä repiä sanoen: Kuule, kuule! Säikähditkö sinä niin kovin? — Kuule, toinnu nyt, minä olen aivan terve. — Kuule, toinnu nyt toki! Älä Jumalan tähden nyt kuole siihen. — Toinnu nyt! — Kuule, sano nyt jotakin! Mihin koskee?

Kerttu käänsi nyt Pekan selälleen ja näki silloin hänen auki olevat silmänsä elottomina ja kasvot melkein mustina. Silloin tulvahtivat Kertun silmiin kyynelet ja tuskainen hätä täytti sydämen. Ei hän kuitenkaan vielä uskonut asian niin olevan kuin se oli. Hän suuteli Pekkaa ja pyysi yhä: Toinnu nyt toki! Sano nyt, mitä minä tekisin. Toinnu nyt viimeinkin!

Pekka ei tointunut. Vähitellen alkoivat jäsenet kangistua. Pääkin, jota Kerttu suuteli ja hyväili, kävi kylmäksi ja jäykäksi.

Kerttu hätääntyi yhä enemmän. Ei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä tämä kaikki oli. Tuntui kuin olisi pahaa unta nähnyt. Ei hän huomannut sadettakaan, vaikka sitä tuli kuin saavista kaataen. Siinä hän yhä vain suuteli Pekan sateen valamia jäykkiä huulia ja käsillään rintojaan painaen itki ja siunasi.

Sade meni viimein ohi ja puhdistuneelta taivaalta alkoi taas paistaa aurinko synnyttäen pakenevan pilven rinteelle kaksi niin heleää kaarta, ettei Kerttu muistanut sellaista ennen koskaan nähneensä. Se oli kuin sanoma taivaan autuaasta puhtaudesta.

Kerttukin jaksoi nyt vähitellen ruveta ymmärtämään tapahtuneeksi sen, mitä todella oli tapahtunut. Ei hän osannut muuta tehdä kuin lähteä kotiin. Hän riisui kengät jalastaan ja lähti juosta huurottamaan. Matkan teko oli kuin unissa kulkemista. Risut repivät nilkkoja ja säärivarsia, niin että veri juoksi, mutta siitä hän ei tiennyt, juoksi vain eteenpäin aivan kuin vihollista pakoon, ja katkeamatta kuului suusta tuskainen: Voi, voi, voi.

Kun koti oli tullut näkyviin, koetti hän tyyntyä, etteivät kotona olijat kovin säikähtäisi. Hän hiljensi menonsa kävelyksi, mutta väkisinkin pyrki jalka ottamaan juoksuaskelia.

Mimmi oli akkunassa. Nähdessään äitinsä tulevan alkoi hän käsiään räpyttäen iloisesti huutaa: äiti tulee! äiti tulee!

Kertun hyvät yritykset salata kyynelensä ja sisäisen tuskansa kotoväeltä menivät aivan hukkaan, kun hän näki Mimmin ikkunassa ja kuuli lapsen sydämmelliset ihastuksen huudot. Väkisin tulvahtivat kyyneleet esiin. Ennenkuin pirtin oven aukaisi, pyyhki hän ne kuitenkin paitansa hihalla pois.

Mummo istui pirtissä Mimmin kehdossa ja kutoi sukkaa. Kun Kerttu aukaisi oven, putosi mummon käsistä sukankudelma ja säikähtyneenä hän melkein huudahtaen kysyi:

— Mitä siellä nyt on tapahtunut?

Mimmikin hämmästyi nähdessään äitinsä oudon ilmeen ja kuullessaan mummon hätäisen kysymyksen. Hän tyrmistyi mummon luokse kehdon päähän seisomaan ja katseli pyörein silmin sormi suussa äitiä.

Kerttu ei oikein tiennyt, miten vastaisi mummon kysymykseen, istui vain penkille ja koetti hillitä purkautuvaa itkuaan. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Pekka jäi sinne.

Sekin sana oli kuitenkin liikaa. Kerttu parahti hillittömänä huutavaan itkuun.

— No ei kai Pekka sentään kuollut ole? sai mummo kysytyksi.

Kun Kerttu itkun tieltä sai puhalletuksi ulos sydämmensä pohjalta pakotta vimman palan, nielaisi hän kurkustaan alas tyhjän nielaisun ja sanoi:

— Ukkonen löi… Ei se tointunut… Minä pudistelin sitä, mutta se ei tointunut… Sinne jäi.

Mummo löi käsiään yhteen ja seisaalleen hypähtäen huudahti tuskaisesti:

— Hyvä Isä kaikkivaltias hyvästi siunatkoon! Minun täytyy lähteä heti kotiin ja toimittaa miehet noutamaan sitä sieltä meille, kun meille on sieltä tiekin.

Mummo näin puhuessaan kääri hameen vyötäisiinsä, niin että helma tuli polvien tasalle, ja lähti. Mennessään hän vain sanoi:

— Pysy sinä täällä kotona Mimmin kanssa. Kohtahan ne tulevat lehmätkin, äsken jo kuului Pulmikin kello tuolta niemen tyveltä. — Mummon mentyä Kerttu antoi kyyneltensä vuotaa valtoinaan. Hän vaipui istumaan kehtoon ja Mimmi kiipesi hänen syliinsä. Puristaen Mimmiä rintaansa vasten ja suudellen hänen pellavaista päätänsä sai Kerttu sanotuksi:

— Sinunko tähtesi suuri kaikkivaltias Jumala varjeli minut…? Vai mitä muuta saattoi Jumala tarkoittaa sillä, että vielä olen tässä… Hän yksin tietää…

Kaksin käsin Mimmi vain kääriytyi äitinsä kaulaan ja kysyi:

— Milloin te itä tulee?

Kerttu ei oikein tiennyt, mitä hänen oli lapselle vastattava ja hän virkkoi vain, että mummohan se juuri meni isää hakemaan. Kyllä kai se mummon kanssa tulee.

Sitten Mimmi kädellään pyyhki äidin kasvoilta yhä valuvia kyyneliä ja kysyi:

— Mitä te äiti itkee?

— Sitä kun on paha mieli. Sitähän se Mimmi kultasenikin aina itkee, kun on paha mieli, sanoi äiti ja suuteli taas Mimmiä.

— Eipä minulla ole nyt paha mieli, sanoi Mimmi ja nojasi kasvonsa äitinsä kasvoihin, niinkuin olisi halunnut osansa äidin kyynelistä.

Hyväillen yhä Mimmiä sanoi Kerttu:

— Lapsi kulta… Jumalan kiitos et toki tiedä, mitä minä tiedän.

Samassa helähti jo Pulmikin kello kujalla. Totuttuun tapaansa työnsi kellokas päänsä kujan aidan päälle ja ammui nyt ammumistaan, niinkuin olisi silläkin ollut tieto tapahtuneesta.

Huokaisten nousi Kerttu ottamaan lehmiä navettaan. Mimmi jäi pirtin akkunasta katsomaan, milloin hänen Ilokukkansa joutuu navettaan, se kun tuolla muita paljon jäljempänä tulla kyötysti. Kun hän sitten näki sen saapuneen, niin samaan tapaan kuin joka ilta ennenkin juosta kirmaisi sitä puhuttelemaan. Isoja lehmiä Mimmi pelkäsi eikä tohtinut niitä puhutella, eikä Ilokukkaakaan ennenkuin isot lehmät oli kytketty parsiinsa.

Kun lehmät oli lypsetty ja ne olivat saaneet kuivaa allensa, palasi Kerttu tyttönsä kanssa tupaan. Mutta Kerttu ei saanut täällä aikaansa millään keinolla kulumaan. Ei auttanut muu kuin lähteä Mimmin kanssa Timolaan. Kun tie oli huonoa, piti Mimmiä pitkät matkat kantaa, mutta siellä, missä polku kulki tasaisia maita, sai Mimmi juosta kipittää omillakin jaloillaan, kunnes taas tuli pahempi matka, jolloin äidin täytyi ottaa lapsi syliinsä.

Samalla hetkellä kuin Kerttu Mimmin kanssa pääsi Timolan pihaan, tuli toisesta portista kaksi Timolan nuorta miestä korennolla kantaen Pekan ruumista. Mummolta asian kuultuansa olivat he jo kotoa ottaneet matkaansa talvireen liisteet, joille olivat panneet ruumiin, sitoen liisteet köydellä vahvaan korentotankoon. Kartanolla miehet nyt laskivat maahan raskaan kantamuksensa ja päästelivät köydet irti, niin että liisteet oikenivat ja ruumis jäi siihen selälleen. Suurimmasta pienimpään keräytyi nyt koko Timolan väki ruumiin ympärille. Mutta kun Mimmi näki isänsä siinä makaavan, ihastui hän kovin, huusi: itä, itä, itä! ja meni sitten hiljaa silittämään vainajan partaisia kasvoja yhä hokien: itä, itä.

Kaikkien silmät vettyivät, kun he näkivät nyt Pekan rotevan ruumiin kylmänä ja jäykkänä ja kuolon tuimasta iskusta mustuneina ne kasvot, jotka aina olivat ilmaisseet iloa ja rohkeutta. Timolan vanhan isännänkin kurttuisille kasvoille vierivät vedet hänen lausuessaan.

— Tosi on, kun sanotaan: ei syntyvä sijaa katso eikä kuoleva maita valitse… Sijan tietää kuhun syntyi, vaan ei tiedä kuhun kuoleman pitää.

Ottaen Mimmiä Kädestä sanoi mummo:

— Annetaan nyt isän nukkua ja lähdetään me minun kamariini. Minulla on sinulle hyvää antamista.

Mimmi lähtikin mummon mukaan tämän kamariin, missä mummo hänelle haki kaikenlaisia kuvia katseltaviksi ja viivytteli häntä siksi, kunnes Pekan ruumis oli viety riiheen odottamaan kirstua. Talon isäntä lupasi sen hankkia ja sanoi ensi keskiviikkoaamuksi toimittavansa pienet peijaiset hyvän renkinsä kunniaksi.

Niin lähtivät Kerttu ja mummo kotiin vuorotellen Mimmiä kantaen. Matkalla Mimmi vähänväliä jälkeensä pälyten kyseli:

— Milloin te itä tulee? Onko te itä jo mennyt kotiin?

Mutta kotiin tullessa ei isää näkynyt, eivät äidin silmät kuivuneet kyynelistä eikä mummokaan ollut niin iloinen kuin tavallisesti. Kaikki tämä oli Mimmistä käsittämätöntä. Hänenkin mielensä kävi vakavaksi, ja hän alkoi yhä hartaammin kysellä:

— Milloin te itä tulee? Mimmin on ikävä itää.

Kun mummo ja Kerttu eivät voineet antaa hänelle sellaista vastausta, jonka olisi oikeaksi vastaukseksi ymmärtänyt, niin tyttösenkin mieli murtui. Kyynelet alkoivat vuotaa ja hän valitti valittamistaan:

— Mimmin on ikävä itää.

Iltasen syönnistä ei kenelläkään tahtonut tulla mitään — ei Mimmilläkään, niin oli hänen mielensä apea. Heti illallisen jälkeen laittoi mummo itselleen vuoteen ja kehotti Mimmiäkin tulemaan sinne:

— Ruvetaanhan nyt nukkumaan. Ehkäpä se isäkin unenaikana tulee, kun saa kyllikseen nukkua siellä Timolan sängyssä.

Siihen Mimmi tyytyikin ja nukkui kohta. Mutta mummon ja Kertun silmät pysyivät valveilla vielä kauan. Nyt Kerttukin, saatuaan tarpeeksi itkeä, kykeni puhelemaan ja kertomaan, miten kaikki aamulla oikeastaan oli tapahtunut ja miten hän pelastui juuri viime tingassa: muisti kaulaliinansa jääneen heinäruon päälle ja näki kerkiävänsä vielä ennen sadetta sen sieltä noutaa. Nyt Kerttu vasta huomasi, kuinka hänen nilkkojaan ja säärivarsiaan kihelmöi, kun risut olivat viiltäneet niihin pitkiä, verta vuotavia haavoja. Hän nousi ylös ja haki kermaa, jolla voiteli pahimpia paikkoja ja sai vaivan asettumaan. Kun mummoakaan ei tuntunut nukuttavan, niin Kerttu teki hellaan tulen ja keitti kahvia. Kahvilla olikin vanha hyvä voimansa; se lauhdutti raskasta mieltä ja irroitti kielet tuttavalliseen puheluun.

Mummo oli tuokion ääneti ja näkyi miettivän jotakin vakavaa. Viimein hän sanoi:

— Niin on kuin vanha sananlasku sanoo:

"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon." Ehkä lienee minun ruvettava tässä tämän kotisi silmäksi ja Mimmille huviksi, niin sinä rupeat yksinäsi tekemään heinää. Meidän miehet sanoivat siellä Pehkosenpuron raiviolla olevan tavattoman hyvät heinikot, ihan miestä vyötäisille; sieltähän sinä helpostikin kokoat ainakin kahden lehmän heinät. Kolmas lehmä joutaakin nyt myytäväksi.

Kerttu tarttui kaksin käsin mummon käteen ja sanoi:

— Voi kuinka olette hyvä, jos näin rupeatte meille avuksi! Eihän tässä todellakaan saata menneen jäljessä mennä, mutta mitä minä yksin voisin, kun Mimmi ei kykene mukaani eikä ole rahaa millä palkata heinämiestä… Lähden ihan huomenna hajoittamaan niitä rukoja ja korjaamaan heiniä suovaan.

Suovan minä kyllä osaan tehdä niinkuin miehetkin. Ja ehkäpä työkin osaltaan haihduttaa tätä mielen painoa… Keskiviikkoaamuna menen katsomaan lähtijää ja menisin kirkollekin kun jaksaisin.

Viimeisten sanojen mukana hyrskähti itku jälleen ilmoille.

Tuokion perästä pyyhki hän taas kasvonsa esiliinaansa ja sanoi vakavana:

— Mutta miten tehdään Mimmille? Annetaanko hänen vielä nähdä isää vai ei?

— Mielestäni on parasta, ettei näytetä, sanoi mummo. Sinä keskiviikkoaamuna jo Mimmin nukkuessa menet meille ja minä jään tänne kotia hoitamaan. Kaipa minä lehmistäkin sentään maidon saanen.

— Sehän tässä lienee parasta, myönsi Kerttu.

Päivä jo rupesi valkenemaan, kun Kerttu ja mummo alkoivat kähennellä vuoteelleen, missä Mimmi aivan henkihieverinä nukkua sihotti. Sen nähdessään sanoi Kerttu surumielisesti hymyillen:

— Lapsi kulta… Jumala lienee orpojen isä minkä sinunkin.

Silloin tulvahtivat uudet kyynelet. Niitä pyyhkien Kerttu laskeutui Mimmin viereen ja mummo asettui lapsen toiselle puolen.