VII.

— Onko herrasväki kotona? — kuuli Terttu tutun äänen kysyvän. Hänen poskensa kävivät samalla hieman kalpeiksi ja kun hän katsahti Lauriin, huomasi hän, että Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan.

— Kyllä, mutta rouva on sairas-vuoteen omana, — vastasi Hilma.

— Kysykää nyt kuitenkin, eikö neiti ota vastaan, — kuului taaskin sama ääni eteisestä. — Sanokaa: neiti Leinikkö!

— Minä kysyn, — vastasi Hilma, niiahti ja pyörähti ruokasaliin, jossa kuiskaten sanoi Tertulle: — neiti Leinikkö ja hänen kanssaan eräs herra. Ottaako neiti vastaan?

Terttu katsahti Lauriin sanaakaan sanomatta. Tämä meni, myöskin sanaakaan sanomatta, ikkunan luo ja alkoi vakavana katsella ulos pihalle.

— No, Hilma pyytää saliin! — oli ainoa, mitä Terttu osasi sanoa.

Hilma vei vastauksen tulijoille, jotka riisuutuivat, keskenään jotakin kuiskaten ja Hilman kehoituksesta astuivat saliin.

Sillä välin oli Terttu mennyt Laurin luo ja, katsoen häneen, sanonut:

— Tule sinäkin, niin esittelen sinut! Lauri vastasi vain päätään pyörittämällä.

— Se on minun entinen koulutoverini, — jatkoi Terttu. — Eihän se sovi, ettet tule. Hän varmaan jo näki sinun olevan täällä.

— Voinhan tulla myöhemmin, — vastasi Lauri kuivakiskoisesti.

Terttu näki vieraiden seisovan salin ovella ja riensi heitä tervehtimään.

— Tulin esittelemään sinulle sulhaseni, — sanoi Helmi iloisella ja tyytyväisellä äänellä, Tertun häntä tervehdittyä toivottamalla tervetulleeksi. — Insinööri Keidas, neiti Alanne, — lisäsi Helmi.

— Toivotan sydämestäni onnea, — sanoi Terttu tervehtien sulhasta ja tarttuen sitte uudelleen Helmiä kädestä sekä vetäen häntä sohvaan istumaan.

Samalla osoitti hän insinöörille tuolia sanoen:

— Tehkää niin hyvin!

— Niin, näin on käynyt sen jälkeen kun viimeksi Hangossa tavattiin, — alkoi puhe juosta Helmin suusta.

— Luulin, että sinä jo aikoja sitte olit naimisissa, kun en mitään ole sinusta kuullut, — Ruotsissa, — lisäsi Terttu vastauksekseen.

— Pyh, se oli vain pieni huvimatka, — naurahti Helmi. — Kas, siitähän en ole sinulle, Toivo, vielä kertonutkaan, — kääntyi hän sulhasensa puoleen.

— Kaipa sinulla on vielä paljonkin minulle kerrottavaa, — sanoi insinööri Keidas, joka koko ajan vain ihastuneena katseli morsiantaan.

— Tämä on nyt minun toivoni ja keitaani elämäni erämaassa, — suottaili Helmi siihen vastaukseksi, sulhasensa hymyillessä.

— Ja sinä olet aina sama iloinen ja huoleton, — sanoi Terttu.

— Heinäsirkka, — jatkoi naurahtaen Helmi.

— Ja ulkonaisestikin muuttumattoman kaunis, — sanoi Terttu.

— Mitäpä sitä muuta voisikaan meidän i'ällämme, — sirkutteli Helmi. — Ajattelen samaa sinustakin, vaikken sitä niin suoraan sano, kuin sinä, — lisäsi hän.

— Ai'oin taannoin juuri huomauttaa, — puuttui insinööri Keidas puheeseen, saatuaan vihdoin sananvuoron, — että on harvinaista kuulla ystävätärten kesken sellaista lausuntoa, kuin minkä neiti Alanne äsken sanoi Helmille.

— Miksen sitä sanoisi, mitä ajattelen, kun asia on niin viaton, — lausui Terttu ja nousi ylös vetääkseen äitinsä huoneeseen vievän hieman raollaan olevan oven kiinni.

— Toivo, näetsen, ei tunnusta lausuntoasi oikeutetuksi, — sanoi siihen Helmi, mutta painoi samalla kätensä suutaan vasten, kun huomasi Tertun sulkevan oven ja lisäsi: — Ai, me häiritsemme sairasta puheellamme!

— Ehk'ei se niin vaarallista ole, — lausui Terttu hiljaa.

— Sitä paitsi luulen, että sinulla oli vieras, — sanoi Helmi ja katsoi ruokasaliin päin.

— Vieras — ei, mutta vuokralaisemme, joka tänään juuri muutti meille asumaan, — selitti Terttu. — Ehkä saan esitellä, — lisäsi hän ja meni kutsumaan Lauria ruokasalista saliin.

Tertun mentyä tarttui insinööri Keidas Helmiä kädestä ja painoi sitä suutaan vasten. Kun Terttu Laurin kanssa palasi saliin, näki hän eteisestä, että Helmi huitaisi sulhastaan kohti kädellään, jota tämä juuri oli suudellut ja kuiskaten sanoi:

— Anna jo olla!

Samalla huomasi Terttu, että kun Lauri, joka hänestä näytti hieman kalpealta, astui salin ovelle, Helmin poskille lehahti puna. Terttu oli harvoin nähnyt Helmin punastuvan ja siksi tuo punastuminen jo ilmaisi hänelle paljon. Helmi kuitenkin pian selvisi hämmingistään ja kun Terttu esitteli hänelle ja insinööri Keitaalle Laurin, niin hän aivan reippaasti sanoi:

— Minä luulen, että olemme joskus ennen tavanneet toisemme?

— Kyllä, — neiti, — parikin kertaa, — vastasi Lauri kuivakiskoisesti. — Ja insinöörin kanssa olen puhellut eräällä rautatiematkalla Oulun radalla, — lisäsi hän, kääntyen hyvin nopeasti puheeseen insinööri Keitaan kanssa.

— Minä muistan varsin hyvin maisterin, — vastasi tämä.

— Kuka ei minun sulhastani tuntisi, — sanoi Helmi hilpeästi, kuin ei mikään olisi häntä enää häirinnyt. — Toivo matkustelee kaikille radoilla. Nyt on hän saanut määräyksen johtaa rakennustöitä Karjalan radan jatkolla, mutta minä olen sanonut, että Lieksaan tahi Joensuuhun minä en muuta asumaan ja ellei muutosta tule, niin hän saa minulta rukkaset — putoilivat sanat rakeina Helmin suusta.

Kaikki nauroivat ja mikä milläkin huomautuksella vastasi Helmin vakuutukseen. Terttu puolestaan oli sillä välin tehnyt kaikki havaintonsa Laurin ja Helmin suhteen sekä samalla tarkastanut myöskin insinööri Keitaan ulkomuotoa.

Insinööri Keidas oli keskikokoinen, huolellisesti puettu ja käytökseltään hieman teennäisen siroliikkeinen mies. Hänen tummat hiuksensa olivat keskellä päätä pitkän matkaa takaraivolle kulkevasta jakauksesta kiiltävän sileiksi su'itut kahdelle puolen. Silmät olivat pienet, mutta vilkkaat ja näyttivät jotensakin mustilta hänen kultasankaisten pincenez-lasiensa takaa. Nenä oli hieno ja suipponeva. Parta, joka, kuten hiukset, oli tumma, oli lyhyeksi leikattu ja leu'asta myöskin suipponeva, joten koko hänen kasvojensa muoto oli pitkähkö ja suippo. Musta, silkkikäänteillä varustettu pitkä vierailutakki, jonka kauluksesta kohosi puhtoisen valkoinen paidan kauluri ja sen ympärille taidokkaasti sidottu, jalokiven koristamalla kultaneulalla kiinnitetty harmaansiniseen vivahtava kaulahuivi, hihansuista kauas esiinpistävät, myöskin lumivalkoiset ja samoin jonkin jalokiven koristamilla kultanapeilla liitetyt kalvosimet, mustanharmaan juovikkaat, vasta silitetyt housut ja puolittain kiiltonahkaset kengät, kaikki todisti, että insinööri Keidas oli tahi ainakin tahtoi olla hienostunut herra. Joka tapauksessa huomasi, että hän oli pukeutunut tehdäkseen morsiamensa kanssa ja ehkäpä tämän kehoituksesta vierailuja ystävien ja tuttavien luona voidakseen sanoa, että he olivat kihloissa. He eivät olleet mitään kihlausilmoitusta sanomalehtiin panneet, mutta toivoivat, että piakkoin kyllä kaikkiin lehtiin oli ilmestyvä pikku uutinen, jossa sanottaisiin: "Kihloihin ovat menneet neiti Helmi Leinikkö, maanviljelysneuvos Jalmari Leinikön ja hänen puolisonsa Lindan, o.s. Siimes, tytär ja insinööri Toivo Keidas".

Myöskin Helmi oli puettu tämän tapaisia vieraissakäyntejä varten. Tietysti oli hänen pukunsa viimeisen kuosin mukaan ja, samoin kuin hattukin, jonka väri oli valittu puvun väriä täydellisesti vastaavaksi, — jotakin tummanpuoleista fraise écrasée. Hatussa oli komea, kallisarvoinen kamelikurjen sulka paitsi samanlaista silkkisamettireunustetta, jota oli liivin ja hameen koristeena. Entisten korujensa lisäksi oli Helmi sulhaseltaan saanut kauniin hohto- ja rubiinikivillä varustetun sormuksen, jonka hän usein omien silmiensäkin iloksi antoi sormessaan kimallella. Kaiken kaikkeaan, Helmi oli hurmaava tässäkin puvussaan.

— Kuule! Mutta enkö minä saisi käydä äitiäsi tervehtimässä? — kysyi Helmi Tertulta.

— Täällä kävi juuri lääkäri ja äitiä on tänään jo niin paljon rasitettu, etten parhaimmallakaan tahdollani uskalla — pyytää, — sanoi Terttu.

Kun herrat sillä välin myös olivat vaihtaneet muutamia lauseita keskenään, lausui insinööri Keidas Tertun sanojen johdosta morsiamelleen:

— Emmehän muutenkaan voi niin kauan viipyä, Helmiseni!

— Toivon, että kun toisen kerran tulet, äiti voi… Asuthan Helsingissä? — kysyi Terttu, katkaisten ensimäisen alottamansa lauseen.

— Kyllä, — ja ai'on toistaiseksi tänne jäädäkin, — vastasi Helmi sulhaseensa katsomatta, joka taaskin oli keskustelussa Laurin kanssa, mutta vähä väliä vilkaisi morsiameensa.

— Vai niin? — kysyi Terttu merkitsevästi.

— Kuule! Tulethan kohta minun luonani käymään, Terttu? — kysyi Helmi, painaen molemmat kätensä Tertun syliin ja katsoen häntä kasvoihin. — Asun Antinkadun 9:ssä, tiedäthän, aivan vanhan kirkon lähellä, porras D, alakerrassa.

— Tietysti tulen — mielellänikin, — vastasi Terttu ja huomasi, että Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan heihin päin.

— Minulla on sinulle kaikellaista kerrottavaa, kaikellaista, — painosti Helmi sanansa.

— Kiitos! kiitos! — sanoi Terttu. — Sallitte kai, että toimitan kupin kahvia? — kysyi hän ja nousi.

— Emme, emme, — sanoi Helmi ja nousi hänkin.

— Kyllä meidän nyt täytyy lähteä, — sanoi myöskin insinööri Keidas.

— Kuulethan, että valtani on mennyttä, — suottaili Helmi, ojentaen Tertulle kätensä hyvästiksi. — Muuten olemme jo liiaksi sairastakin häirinneet, — lisäsi hän.

Samassa tuli Toini saliin rouva Alanteen huoneesta.

— Kas, Toini, — sanoi Helmi. — Täälläkö sinä olet?

— Tulin tervehtimään entistä koulutoveriani, kun tunsin sinut äänestäsi, — sanoi Toini. — Rouva Alanne sitä paitsi käski sanomaan sinulle terveiset ja pyysi anteeksi, ettei voi sinua tänään pyytää luokseen huoneeseensa.

— Kuulin jo, että täti on niin heikko, — sanoi Helmi. — Kuule! Oletko sinä todellakin sairaanhoitajatar — ammatiltasi, tarkoitan? — kysyi hän vielä Toinilta.

— Olen kyllä, — vastasi Toini.

— Minäkin olin päättänyt valita sen uran, ell'en olisi muuten kihloihin joutunut, — sanoi Helmi hiukan ilkeämielisesti, niin että Toinin posket saivat vienon punaisen hohteen. — Ai, niin, enhän ole esitellyt sinulle vielä sulhastanikaan, — lisäsi hän, esitellen insinööri Keitaan Toinille.

— Ikävä kyllä olemme juuri poislähdössä, — sanoi insinööri Keidas, joka näytti jo hieman kärsimättömältä, — niin että meidän täytyy sanoa hyvästi samalla kertaa.

— Niin, — sanoi Helmi. — Paljon, paljon terveisiä tädille!

— Viimeiseksi ojensi Helmi kätensä Laurille, sanoen kylmästi ja päätään kohottaen, mutta samalla hymähtäen:

— Hyvästi, maisteri!

Helmi ja hänen sulhasensa poistuivat eteiseen, jonne, Tertun soitettua sähkökelloa, Hilma jo oli tullut vieraiden päälle päällysvaatteita auttamaan. Terttu ja Toini seisoivat, kädet toistensa vyötäisissä, salin ovella ja Lauri seisoi hiukan loitommalla heidän takanaan, kunnes vieraat olivat menneet.

Samalla kuului rouva Alanteen ääni, joka kutsui Terttua. Hän ja Toini menivät rouva Alanteen huoneeseen ja Lauri poistui nopeasti omaan huoneeseensa.

Kun Terttu noin kymmenen minuutin kuluttua palasi saliin, kuuli hän Laurin astuskelevan edestakaisin huoneessaan. Itse asettui Terttu kirjoituspöytänsä viereen seisomaan ja hänen katseensa jäi tuijottamaan ulos tuohon tavalliseen maisemaan, joka heidän ikkunansa kehykseen näkyi. Mitään eivät hänen silmänsä kuitenkaan nähneet.

Mikä ihmeellinen päivä! Mikä joukko tapahtumia muutaman tunnin kuluessa! Kaikki tuntui niin rauhalliselta, niin onnelliselta tänä aamuna. Vieläpä senkinjälkeen, kuin hän oli kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle lähettänyt, oli mieli verrattain tyyni. Mutta sitte ilmestyi yht'äkkiä Lauri ja kaikki vanhat muistot heräsivät mieleen jälleen. Ja tuskin oli hän hiukan ehtinyt rauhoittua Laurin läsnä olosta, tuskin ehtinyt unheeseen haudata kaikki ikävät yksityisseikat heidän ensimäisen tuttavuutensa ajoilta, tuskin ehtinyt tuntea jonkunlaista varmuutta, että kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat, olivatkin mahdollisesti kaikkea perustusta vailla, kun yht'äkkiä ilmestyi juuri se henkilö, joka oli syynä kaikkeen, joka, niinkuin hän ainakin luuli, oli aiheuttanut hänen ja Laurin silloisen ystävyyden odottamattoman särkymisen. Nyt se tuntui melkein varmalta, että silloin Helmi Leinikkö sittenkin oli heidän väliinsä tullut. Se tuntui niin varmalta kaikista niistä pikku seikoista päättäen, mitkä Terttu ehti huomata niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka he kaikki olivat tänä päivänä yhdessä olleet, Epäilystä ei ollut enää mitään.

Mutta olihan Helmi kihloissa nyt!

Mitä oli siis hänen ja Laurin välillä tapahtunut?

Mitä siitä nyt välittäisi? Eikö sittenkin voisi kaikkea unhottaa, jos jotakin oli tapahtunut?

Kaikki oli riippuva Laurista, mitä hän oli sanova, mitä tekevä. Eihän hänellä, Tertulla, ollut mitään tekemistä Helmin kanssa.

Helmi kyllä pyysi Tertun käymään luonaan, että saisi kertoa hänelle kaikellaista, mutta eihän ole niin välttämätöntä noudattaa kutsua. Vasta jos asiat vaatisivat, silloin voisi mennä kuulemaan — kaikellaista.

Mikä ihmeellinen päivä! Mikä ääretön joukko tapahtumia!

Ja Terttu vaipui, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen istumaan. Ja hänen korvissaan kaikuivat Laurin askeleet, kun hän astuskeli edestakaisin huoneessaan.