III.

Tultuaan Esplanaadille ja astuessaan Grönqvistin talon kohdalla huomasi Terttu jo kaukaa Kämpin hotellin edustalla Helmin tulevan häntä vastaan komeana kuin ainakin, ilosta ja naurusta säteilevin kasvoin. Ettei Helmi ollut yksin, sen Terttu arvasi, mutta, väkijoukon tähden,hän vasta likemmäksi tultuaan näki, ettei Helmi ollutkaan sulhasensa, vaan erään meriupseerin seurassa.

Helmi huomasi Tertun ja Terttu kuuli Helmin päätään nyökäyttäen sanovan upseerille:

— Ah! voilà une de mes amies à qui je dois parler. Alors il faut que je vous quitte, monsieur. Au revoir!

Upseeri nosti kätensä korvalliselleen ja kääntyi Kluuvikadulle.

Helmi riensi iloisesti Terttua vastaan, kaukaa jo ojentaen hänelle kättään ja huudahtaen:

— Päivää, Terttu! Kerranhan sinutkin tapaan. Minne olet menossa?

Terttu vastasi ja Helmi jatkoi yhtä hilpeästi:

— Minä seuraan sinua tahi oikeammin täytyy sinun nyt seurata minua! Kuule! Tule luokseni! Minä vien sinut.

Terttu esteli, mutta Helmi tarttui häntä käsivarresta ja jatkoi:

— Joutavia! Ei sinulla mitään kiirettä ole. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa.

Tertun ei auttanut muu kuin seurata mukana ja Helmin laverrellessa he kääntyivät Esplanaadilta ylös Antinkadulle.

— Ajatteles, — kertoi Helmi, — tuohon upseeriin, jonka näit, tutustuin muutama päivä sitte "Elävissä kuvissa" — Maximissa.

— Niinkö? Kuka hän on? — kysyi Terttu.

— Sillä on niin konstikas puolalainen nimi, ettei sitä osaa lausua muuten kuin aivastamalla. Kyllä minulla on hänen nimikorttinsa, — vastasi Helmi naurahtaen.

— Onko hän sulhasesi tuttava? — kysyi Terttu viattomasti.

Helmi purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi:

— Vielä mitä se mustasukkainen sallisi…!

— Missäs hän on? — uteli vielä Terttu.

— Keidasko? Meni matkoilleen, — olin vähällä sanoa — matkoihinsa, — jatkoi Helmi entiseen tapaansa. — Sinne Nurmeksen radan rakennustöihin, — selitti hän vielä.

Terttu loi häneen kummastelevan katseen ja kysyi:

— Kuinkas te sitte tutustuitte?

— Tuonko upseerin kanssa? Hyvin yksinkertaisesti: istuttiin vierekkäin, minulta luisui käsilaukkuni lattialle, hän nosti sen ylös ja minä kiitin kohteliaisuudesta. Kun hän kuuli, että minä mongerran vähän ranskaa, niin hän puuttui puheisiin. Mitä lienee ensin sanonut, että on kovin kuuma istua "elävissä kuvissa" päällysvaatteet päällään. Sitte, kun sali pimeni, pusersi hän "vahingossa" kättäni ja minä taisin "vahingossa" vastata samallaisella puserruksella, — valui puhe vuolaana Helmin suusta.

— Kylläpä sinä olet! — sai Terttu vain sanotuksi.

— Eihän tuossa nyt mitään pahaa ollut, — puolustihe Helmi viattomasti.

— Onkos sitte mitään muuta ollut? — kysyi Terttu varovasti.

— Pahempaa — ei, — vastasi Helmi. — Vaikka kyllä hän innokkaasti kovisti minua lähtemään kanssaan Kämppiin illastamaan. Kotia hän minut saattoi ja sai vain kättäni suudella — sinä iltana.

— Sinä iltana? — kysyi Terttu taas, silmät suurina.

— Niin, minä en päässyt hänestä ennenkuin lupasin seuraavana päivänä — se oli eilen — mennä hänen kanssaan tango-kahville Fenniaan, — kertoi edelleen Helmi. — Ja nyt hän juoksee perässäni niinkuin näit. Tässä minä asun, — keskeytti hän sitte kertomuksensa, kun olivat tulleet portille, josta kääntyivät pihaan.

— Tule, tule! — jatkoi Helmi vielä, vetäen Terttua kädestä. — Sinun ei tarvitse portaitakaan nousta. Minä asun ihan maan tasalla: tuossa noin on ikkunani.

Ja hän meni edellä sisään Tertun häntä seuratessa.

Kun palvelija aukaisi oven jotensakin pimeään väliköntapaiseen eteiseen ja sytytti sähkön, kysyi Helmi häneltä:

— Onko ketään käynyt minua tapaamassa?

— Ei, neiti, — vastasi palvelija.

— No, mutta jos nyt joku tulisi, niin sanokaa, etten ole kotona. Minä en tahdo ottaa ketään vieraita vastaan, — sanoi Helmi.

— Hyvä on, neiti, — vastasi palvelija, joka auttoi päällystakkia Tertun päältä.

— Käy sisään nyt! — sanoi Helmi ja aukaisi oven Tertulle huoneeseensa.

Sisään tultuaan astui hän Tertun eteen ja suuteli häntä, sanoen:

— Olit sinä kiltti, kun tulit. — Istu nyt siihen, missä mukavimman paikan löydät!

Terttu istuutui isoon nojatuoliin, joka seisoi syrjittäin lähellä ikkunaa.

— Onpas sinulla iso ja kaunis ja sievästi kalustettu huone, — huomautti hän sitte silmäillen ympärilleen.

— Onhan se, — sanoi Helmi. Samalla kopeloi hän nurkassa olevan kirjoituspöytänsä laatikosta esille suuren konvehtilaatikon, jonka paiskasi Tertun syliin, sanoen:

— Syö, ole niin hyvä! Kahvia en voi sinulle toimittaa. Ja tuon (hän osoitti konvehtilaatikkoa) sain eilen uudelta ihailijaltani, joka sinullakin vast'ikään oli onni nähdä.

— Kyllä sinä olet! — oli taaskin ainoa, minkä Terttu sai sanotuksi.

— Mitäs pahaa siinä on?! — sanoi Helmi jälleen hyvin viattomasti.

— Soitatko sinä, — tarkoitan: otatko musiikkitunteja, koska sinulla on pianiinokin täällä? — kysyi Terttu puhuakseen jostakin muusta.

— Tietysti. Olenhan vähän kuin musiikkiopistossa. Laulutunteja otan, — selitti Helmi.

— Sinullahan on sievä ääni, — sanoi Terttu.

— Kuka sen tietää! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä ajan kuluksi. Eikähän sitä vielä tiedä, mihin kurkkuaan ja sormiaan tarvitsee, — puhui Helmi ja istuutui nojatuoliin toiselle puolen ikkunan edessä olevaa pientä kukkaistelinettä.

— Ehkäpä jotakin laulaisit minulle, — sanoi Terttu ja pani konvehtilaatikon pöydälle.

— Jahka nyt vähän levätään ja ensin rupatetaan, — vastasi Helmi, ottaen laatikosta sokeroidun kirsikkakonvehdin, jota maiskutellen sulatti suussaan. — Kuulehan! — jatkoi hän: — mitä se teidän vuokralaisenne tekee?

— Kirjoittelee väitöskirjaa, vastasi Terttu.

— Onko hän asunut teillä ennenkin? — kysyi Helmi edelleen.

— Ei, — sanoi Terttu lyhyesti.

— Mutta sinä tunnet hänet kuitenkin vanhastaan, vai? — uteli Helmi vaivattomasti.

— Kyllä, — Hangossa tutustuimme toissa vuonna, — oli Tertun vastaus.

— Niinkö?! — huudahti Helmi. — No, sitte ehkä olette kihloissakin? — lisäsi hän yhtä luontevasti.

— Emme — sinnepäinkään, — vakuutti Terttu, katsoen suoraan Helmiä silmiin, joissa huomasi veitikkamaisen ilmeen.

— Mutta varmasti menette? — kysyi Helmi yhä samaan sävyyn.

— Älä viitsi laskea leikkiä! — koetti Terttu väistellä vastausta.

— No, jos niin on, niin voin sanoa sinulle, että olen antanut sille miehelle rukkaset, — tokaisi Helmi aivan kuin olisi Terttua tikulla silmään pistänyt.

Terttu ällistyi noista sanoista niin, ettei hän voinut sanoa mitään, vaan tunsi poskensa lehahtavan punaisiksi. Samalla tunsi hän, että hänen sydämensä alkoi sykkiä tavallista nopeammin. Ja kun Helmi pitkään aikaan ei sanonut mitään, niin tuli Tertun huulilta vihdoin lause:

— Eihän semmoisista asioista puhuta.

— Mutta minä puhun, — vastasi Helmi, — sillä en välitä noista sovinnaisuuden enkä soveliaisuuden säännöistä vähääkään.

— Onkohan siitä edes mitään hyötyä? — lausui Terttu hiljakseen.

— Kukapa tietää?! Ehkä siitä voi olla hyötyä sekä sinulle että minulle, — jatkoi Helmi. — Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle hänen ja minun välisestä tuttavuudesta jotakin — lisäsi Helmi koettaen herättää Tertun uteliaisuutta.

Uteliaisuus oli jo muutenkin alkanut Tertussa herätä, kun hän oli tointunut ensimäisestä hämmästyksestään. Oikeastaanhan hän aikaisemmin oli kaivannutkin selitystä tuon hämärän asian suhteen. Ja nyt se selitys tarjoutui hänelle aivan itsestään. Milt'eipä sitä tyrkytettiin hänelle.

— Enhän voi estää sinua kertomasta, jos se sinua huvittaa, — lausui Terttu.

— Niinkuin ei se sinuakin huvittaisi?! — kujeili Helmi. — Olen varma, että sinä varsin hyvin jotakin huomasit vuokralaisenne ja minun väleissä, käydessäni sulhaseni kanssa teillä.

— Muistan maisteri Honkasalon sanoneen, että olitte pari kertaa ennen tavanneet toisenne, — ryhtyi Terttu vihdoin puheisiin.

— Nii-in, aivan oikein, kahdesti olemme tavanneet toisemme, — alkoi Helmi.

— Täälläkö Helsingissä? — kysyi Terttu, vähän kautta rantain, polulle päästäkseen.

— Ensimäisen kerran täällä, Kaivopuistossa, kesäkuussa toissa vuonna, kun olin "Iloista leskeä" katsomassa — jatkui Helmin kertomus. — Olin juuri palannut Parisista, jossa olin kolme ihanaa kuukautta viettänyt. Helsinki tietysti oli tyhjänlainen siinä Juhannuksen aikana. Mutta minulla oli kuten aina onni purjeissani. Päivää ennen kuin piti kotia lähteä tapasin kadulla varatuomari Karppisen, joka oli siellä meidän tuomarimme luona käräjiä pitänyt ja jonka tietysti tunsin. Tarjosin Karppiselle käsivarteni ja vein hänet jotensakin vähällä vaivalla "Iloista leskeä" katsomaan. Sanoin hänelle kuitenkin heti, että minulle on yksi mies liika vähän ja käskin hänen katselemaan ympärilleen, eikö hän näkisi katsojien joukossa ketään tuttavaa, joka olisi hiukan hauskempi seuratoveri kuin hän itse oli. Silloin äkkäsi hän eräällä syrjäpenkillä istumassa entisen osakuntatoverinsa maisteri Honkasalon, joka näytti siltä kuin ei hän olisi tietänyt, kenen hyväksi hän pussinsa tyhjentäisi. "Tuo poikaparka tänne!", sanoin minä, ja maisteri Honkasalo oli melkein kompastua portaan astimiin, kun hän Karppisen kanssa juoksi ylös verannalle, jossa minä istuin. Juhlallinen esittely suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, mutta sitte riisuttiin naamiot pois jo paljoa aikaisemmin kuin naamiaisissa on tapa. Oltiin yhtä iloisia kuin "iloinen leski" ja herrat olivat olevinaan yhtä rikkaita kuin hän. Operettia katsellessamme joimme ensin vaatimattomasti, herrat whiskynsä ja minä sherrykobbelini, sikarien tupruttaessa savua kilpaa sen mairittelun pyhän savun kanssa, joka suitsusi herrojeni huulilta. Varsinkin olin uuden tuttavani suosioon päässyt ensi silmänräpäyksestä, sen huomasin selvään. Ja hänen kaunopuheliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, mikäli taivas hänen mielestään sinä iltana pimeni. Ylimmilleen nousi hänen innostuksensa, kun illallinen, joka myöskin suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, oli edistynyt siihen kohtaan, jolloin kultakaulaiset Moët & Chandon, — muutoin minun lempi-"merkkini", — jäähdytysastioissaan kannettiin seuraamme. Oo, se oli humua, jonka korviaan myöten punastuen näki meidän varhainen "Auroramme"! Minun oli lähdettävä seuraavana aamuna kello kahdeksan eikä siis ollut paljon aikaa ruumiin rauhaan. Kun tulin asemalle, huomasin kaikesta, etteivät herrani, jotka olivat tulleet minua saattamaan, olleet sinä yönä silmiäänkään ummistaneet, mutta minä piiloitin katseeni heidän tuomiinsa tuoksuaviin kukkaiskimppuihin, antaen kiitokseni runsauden sarven vuotaa yli reunojensa mikäli aika ja paikka salli. Uuden ystäväni kädestä en ollut saada kättänikään irti ja koko matkan kolotti oikeata olkapäätäni oikein pahasti hänen sydämellisen pudistuksensa jälkeen. Olin tullut, nähnyt ja voittanut, mutta myöskin lähtenyt, kuitenkin paljon merkitsevällä "näkemiin"-sanalla, josta "ikuinen rakkaus" ei ollut kaukana. Se oli ensimäinen tapaamisemme.

— Vai semmoinen se oli? — sanoi Terttu, jonka silmät olivat koko ajan olleet kuin naulatut Helmin huuliin ja ajatukset jännitettyinä olivat seuranneet kertomuksen juoksua. Uusia näköaloja avautui hänelle jo tästä ensimäisestä tapaamisesta Laurin luonteen suhteen. Siltä puolelta ei hän vielä ollut koskaan Lauria tuntenut, se hänen täytyi jo heti paikalla itselleen myöntää.

— Niin, — vastasi Helmi melkein intomielin, oikein huomattavan innostuneena kertomuksestaan ja noista muistoistaan.

— Ja toinen kerta? — kysyi Terttu arasti. Hänen hermonsa värisivät, kun hän odotti jatkoa.

— Toisen kerran olimme pitemmän aikaa yhdessä, — alkoi Helmi, — ja silloin kahden kesken. Muistathan, kun minä toissa kesänä tapasin sinut Hangossa? — kysyi hän.

Terttu ei voinut muuta kuin nyökäyttää päätään vastaukseksi. Ääni ei lähtenyt hänen suustaan. Asia oli siis niin, kuin hän oli aavistanut. Nyt se oli tuleva todennetuksi asianomaisen omasta suusta.

— Olin Hankoon tullessani, — jatkoi Helmi, — nähnyt uuden tuttavani laiturilla. Tahi oikeammin huomasi hän, laiturilla seisoessaan, ensin minut, kun laiva laski rantaan. Näin sitte, että joku heilutti minulle hattuaan ja huusi: "tervetullut"! Tuloni oli aivan odottamaton hänelle enkä minäkään tietänyt hänen niillä seuduin oleskelevan. Pelkkä sattuma! Matkanikin Tukholmaan oli vain päähänpisto. Vanhempani olivat lähteneet Mikkeliin muutamaksi päiväksi sukulaisten luo ja minä, joka olen tämmöinen oman pääni ja tahtoni "immeinen", minä sanoin, että minä käväisen Tukholmassa. Niin astuin Helsingissä "v. Döbelniin" ja läksin. Tuttavani huudahdukseen Hangossa vastasin: "tervetullut mukaan! Minä matkustan eteenpäin".

— Oletteko yksin?

— Olen.

— Minä tulen, — älkää vain jättäkö!

— Puhutelkaa kapteenia, ettei hän jätä, minä kyllä odotan! — sanoin minä. — Ja kun kapteeni ilmoitti aikaa tarpeeksi olevan siihen, mihin tuttavani sitä tarvitsi, niin näin vain pari jalkaa, jotka juoksivat maihin ja hyppäsivät ensimäisille siellä seisoville ajurin rattaille. — No, niin! Tuossahan ei ole mitään hauskaa. — Niinkuin tiedät, kävin minäkin maissa ja sillä matkalla tapasin sinut. Totta puhuen, en uskonut maisteri Honkasalosta saavani matkatoveria Tukholmaan, vaikka muistaakseni silloin kanssasi suottailinkin, että ainahan sitä matkalla johonkin tutustuu ja saa ajan hauskasti kulumaan. Mutta annappas olla! Ennenkuin kolmannen kerran soitettiin, niin jo ajaa Honkasalo kimpsuineen kampsuineen rantaan. Oikein hikipäässä oli mies. Ja hän ehti kuin ehtikin mukaan. Sen se rakkaus saa aikaan.

Terttu huo'ahti syvään kuullessaan tuon sanan Helmin suusta. Mitä oli sitte se, mitä Lauri oli osoittanut häntä kohtaan heidän tuttavuutensa aikana? Tertun teki mieli väittää vastaan, sanoa, ettei se ollut muuta kuin hulluutta, mutta vaikeni. Silloin muisti hän sanan: intohimo — ja se sana tyydytti häntä. Olkoon niin, että se oli intohimoa, mutta rakkautta, tuota suurta, pyhää tunnetta, se ei ollut.

— Ja niin me läksimme, — jatkoi kotvasen kuluttua Helmi, sulatettuaan tuota pikaa pienen konvehdin suussaan. Hän ojensi konvehtilaatikon myöskin Tertulle, mutta tämä sanoi vain lyhyesti:

— Kiitos, en huoli.

— Kuule! — hoksasi Helmi yht'äkkiä: — koska sinä jo silloin olit tuttu Honkasalon kanssa, eikö hän todellakaan kertaakaan puhunut sinulle minusta?

— Ei, — eihän siihen mitään aihetta ilmaantunut, — vastasi Terttu. — Vastahan sinut näin samana päivänä, kun te läksitte.

— Niin, mutta muuten. Luulin hänen jollakin lailla muistelevan minua, — sanoi Helmi. — No, sama se! Varmaan hän sitte oli kätkenyt minut niin syvälle sydämeensä, etteivät syrjäiset siitä vihiä saisi, — suottaili hän eikä huomannut, kuinka se koski kipeästi Tertun sydämeen.

— Niinkö luulet? — kysyi Terttu.

— Olin vakuutettu siitä silloin, päättäen kaikesta, mitä hän teki, — selitti Helmi.

— Jumala! — ajatteli Terttu itsekseen. — Pitääkö minun todellakin kuulla kaikki vai nousenko ja lähden pois? Ja hän ponnisti kaikki voimansa, käytti kaiken kylmäverisyytensä kuullakseen loppuun asti, koska se kerran niin oli sallittu.

— Mitäs hän sitte teki? — sai Terttu kysytyksi ja hän tunsi hermojensa puistattavan häntä.

— No, yksin jo se, että hän niin päistikkaa seurasi minua, todistaa jotakin, — jatkoi Helmi. — Ja hauska matka siitä tuli, — sen vakuutan sinulle. En unhota sitä koskaan. Se on — tähän saakka — elämäni voimakkaimpia muistoja.

— Kuule! — keskeytti Terttu melkein väräjävällä äänellä: — miksi kerrot minulle kaiken tämän?

— Siksi, että häntä rakastan, — niin, minä rakastan häntä vieläkin, — vastasi Helmi pontevasti.

Tertulta oli hengitys tyrehtyä kurkkuun, mutta hän sai sittenkin esille sanat:

— Mutta sittehän sinun pitäisi…

— Ollako siitä puhumatta? — keskeytti Helmi kysymyksellä Tertun lauseen.

— Niin, — tuli tuskin kuuluvasti Tertun huulilta valittava vastaus.

— Mutta puhun siksi, että se on minulle niin rakas muisto, — minä rakastan siitä pelkkää muistoa jo, — selitti Helmi.

— Ja sinähän olet kihloissa toisen kanssa, — sanoi Terttu rohkaistuneena, ikäänkuin hän nukkuessaan olisi saanut kiinni oljenkorresta ja vielä toivonut pelastuvansa.

— Niin olen, mutta sulhastani en rakasta hituistakaan. Näithän itse kuinka puiseva hän oli kaikessa "korrektisuudessaan". Sen sijaan tuolla toisella on sydämeni, kunnioitukseni, kaikki puolellaan, — teki Helmi vilpittömän tunnustuksensa.

— Kunnioituskin? — alkoi Terttu. — Ja kuitenkin sanoit antaneesi hänelle rukkaset?

— Niin — tavallaan — annoin, vastasi Helmi. — Sitä et ymmärrä ennenkuin olen kertonut matkastamme loppuun.

— Entäs sulhasesi? — kysyi Terttu, joka jo oli miltei haluton kuulemaan lisää tuosta matkasta. — Miksi hänet sitte otit?

— Ottaakseni vain, — sanoi Helmi huolettomasti. — Ja siksi, että hän oli niin altis minut ottamaan — ilman muuta.

— Ilman muuta? — kummasteli Terttu.

— Niin, — niinkuin ostetaan tavara, joka silmää miellyttää, kysymättä, tarkemmin tutkimatta, onko se hyvä tahi huono, — vastasi Helmi kyynillisesti.

— Mitä sinä sanotkaan?! — huudahti Terttu hämmästyneenä. — Mitä sinulle sitte on tapahtunut? Olivatko todellakin hänen ja sinun välisi niin läheiset?

Helmi purskahti pitkään, äänekkääseen nauruun.

— Kaikkia sinä uskotkin! Ei sitä toki niin pitkälle menty, — sanoi hän vihdoin. — Hän kyllä tahtoi kaikki…

Terttu huo'ahti helpoituksesta ja vaipui nojatuolin selkäintä vastaan.

— Niinkö?! — oli taaskin ainoa kummasteleva sana, joka pääsi hänen suustaan.

— Siinä olivat rukkaset, jotka hänelle annoin, — selitti Helmi.

— Hän ei siis tahtonut sinua vaimokseen? — kysyi Terttu hiukan jo hilpeämmällä äänellä.

— Minä tulin lopulta siihen käsitykseen, — jatkoi Helmi vastaukseksi Tertun kysymykseen, — että se mies pelkää avioliittoa. Hänen rakkautensa on, vaikka kovin intohimoista onkin — kuinka minä sanoisin — tietoperäistä laatua. Hän miettii, harkitsee, punnitsee muka sen seurauksia. Sainpa häneltä lopuksi kuulla sen minulle hyvin vähän imartelevan lausunnon, että hän tavattomasti kyllä rakastaa minua, mutta ei tunne kunnioitusta, ei ainakaan tarpeeksi kunnioitusta minua kohtaan voidakseen naida minut.

— Niinkö?! — huudahti Terttu uudelleen ja tuosta huudahduksesta kaikui melkein vahingon ilo.

— Minä oikeastaan välitän viis' hänen kunnioituksestaan, vaikka minä puolestani kunnioitan häntä juuri tuon suoruuden tähden, sillä hän ei ole niinkään väärässä, — selitti Helmi avomielisyydellä, joka sai Tertun ällistymään. — Mutta minä olen kuin olenkin ylpeä siitä, että hän niin hurjasti tahtoi omistaa minut. Minä siis olen herättänyt hänessä tavattomassa määrässä niin sanottua lihallista rakkautta ja onhan se ansio sekin, jota ei saa halveksia. Kun siis sanon tämän näin suoraan sinullekin, Terttu, niinkuin sen olen hänellekin sanonut, niin miksei oikeastaan voisi minuakin kunnioittaa, jopa ihaillakin. Minä olen melkein varma, että sinä sittekin tällä hetkellä melkein ihailet minua juuri tästä avustani, ellet — sääli, — juoksi puhe virtana Helmin suusta. — Vastaa suoraan, — lisäsi hän, — kumpiko tunne sinussa nyt on vallalla?

— Minä en voi olla antamatta arvoa sinun itsearvostelullesi, — lausui Terttu. — Ja kun siitä samalla tuntuu kaikuvan omituinen omantunnon särkynyt sävel, niin en voi olla vilpittömästi sinua säälimättäkään.

Helmi hypähti paikaltaan, juoksi Tertun eteen ja suuteli häntä poskelle, ottaen hänen päänsä hellästi käsiensä väliin. Terttu ei ehtinyt saada kiinni hänen kädestään, kun hän jo oli hypähtänyt takaisin ja heittäytynyt rentonaan nojatuoliinsa, viskaten molemmat kätensä päänsä taakse ja jääden tuijottamaan kattoon. Tertusta näytti, kuin Helmin silmät olisivat saaneet omituisen kostean kiillon.

Kului muutama silmänräpäys molemminpuolisessa vaitiolossa. Terttu oli vaipua ajatuksiinsa eikä etsinytkään sanoja jatkaakseen puhelua. Seinän takana löi kello suristen kaksi.

— No, niin, se matka sitte, — keskeytti Helmi äänettömyyden, asettuen jälleen entiseen asentoonsa. — Minähän en päässyt alkuunkaan, kun mietteillämme ehdimme siitä niin paljon edelle.

Terttu ei nyt yrittänytkään estää häntä kertomasta loppuun, kun hän etukäteen todellakin oli saanut kuulla jo niin paljon ja häntä suuressa määrin rauhoittavaa. Terttu siis ei tehnyt muuta, kuin katsahti vain omaankin kelloonsa, kun oli kuullut seinäkellon lyövän.

— Eihän sinun vielä niin kiire ole? — kysäsi Helmi sen johdosta.

— Voinhan vielä vähän aikaa istua, — vastasi Terttu.

— Niin no, me sitte läksimme Hangosta, — jatkoi Helmi. Oli ilta, — elokuun ilta, ilman oikeata kuutamoa: vain tuommoinen sirpintapainen sirpale näkyi silloin tällöin harmaiden pilvien lomista, luoden kylmän tunnelman yli Suomen loittonevan rannan ja vihreän-ruskeiden kuohahtelevain aaltojen, joihin laivan tulet välkähtäen kuvastuivat. Matkustavaisia ei ollut liiaksi, niin että liikkuminen ja oleskeleminen välikannella kävi hyvin päinsä. Onneksi, — välistä voi sanoa niinkin, — ei ollut tuttavia laivalla mukana: enimmäkseen pietarilaisia virka- tahi kauppamiehiä (kuka heidät tietää), pari englantilaista, jotka, mikäli sitä kieltä ymmärsin, puhuivat vain lohenonkimisesta, ja yhtä monta saksalaista kauppamatkustajaa — päättäen mukana olleista isoista näytelaatikoista. Väljää oli siis ruokasalissakin, jonne meidät pian kutsui laivaa kiertävän gonggong'in kumea ääni. Laiva ei keinunut pahasti, niin että kaikki saivat tyytyväisinä käydä kukkuraiseen voileipäpöytään käsiksi ja äänekästä, hilpeätä puhelua kuului kaikkialta. Me aloimme pienellä "pomeranssi"-ryypyllä siltä varalta muka, että ruoka paremmin pysyisi tallella, jos niiksi tulisi, että meri vaatisi veronsa. Ja me saimme istua rauhassa kahden kesken ruokasalin ylänurkassa, minä sohvassa, toverini minua vastapäätä tuolilla. Mistäkö puhuttiin? Tietysti ensimäisestä tapaamisestamme Helsingissä ja — mitä sen jälkeen oli tapahtunut, oikeammin, miltä sen jälkeen oli tuntunut. Minä sanoin, että minulla oli ollut sen Kaivohuoneella vietetyn illan jälkeen vain hiukan päänsärkyä, ei muuta, kun taas hän valitti, ettei ollut lainkaan tottunut juomaan ja että hänellä oli ollut ankara sekä ruumiin että sielun kohmelo.

— Niinkö?! — kysäsi Terttu jälleen viattomasti, ajatustensa ja tunteittensa mukaisesti.

— Poikaparka! — säälittelin minä häntä. — Ette siis minua paljon muistellutkaan sen jälkeen? — kysäsin silloin.

Hän ajatteli hetken ja vastasi avomielisesti:

— Totta puhuen — vähän.

— Mutta nyt olitte kuitenkin heti valmis lähtemään mukaan? — utelin edelleen.

— Teissä on omituinen, salaperäinen vetovoima, — vastasi hän. — Kun teidät näin, unhotin oitis kaikki.

— Niinkö?! — melkein kuiskaten lausui taas Terttu.

— Mikä se sitte minussa semmoinen vetovoima on? — kyselin leikilläni.

— En osaa sanoa, mutta jotakin teissä vain on, joka pimentää järkeni, — jotakin herkullista, jonka osterin tavoin tahtoisi nielaista huuhtomalla suunsa perästäpäin shampanjalla, — sanoi hän.

— Minä voisin melkein pahastua tuosta vertauksesta, ellei se olisi niin suoraan sanottu minulle vasten naamaa, — nauroin minä.

— On paha tapani puhua sillä lailla, — vastasi hän aivan rauhallisesti.

Ja minusta tuntui, että hän oli vakuutettu siitä, etten minä pahastunut lainkaan, vaan että päinvastoin olin mielissänikin hänen sanoistaan.

— Niinkö aistillisen vaikutuksen minä siis teihin teenkin? — kysäsin minä, alakuloisesti päätäni nyökytellen.

— Voisitte yhtä hyvin sanoa minulle: niinkö aistillinen mies te olette? Sillä, totta puhuen, on sanoissani ainakin yhtä paljon itsesyytöstä, kuin teihin kohdistuvaa epäkohteliasta moitetta, — puolustihe hän ja — minun mielestäni — erinomaisella tavalla. Tuosta vastauksesta heräsi minussa kunnioitus häntä kohtaan. Miellyttänyt oli hän minua jo alunpitäen, mutta rakkaudeksi en sitä silloin ainakaan voinut nimittää. Rakastaa aloin häntä hiukan myöhemmin, — selitti Helmi.

— Minkä johdosta? — kysyi Terttu hieman uteliaalla äänen sävyllä.

— Hänen rohkeutensa, hänen voimansa tähden, hänen miehisen uljuutensa tähden, — sanoi Helmi milt'ei intomielin.

— Kerrohan! — sanoi Terttu ehdottomasti, aivan kuin innostuen hänkin.

— Sillä välin olimme lopettaneet illallisen ja poistuimme peräkannelle, — jatkoi Helmi. — Me istuuduimme tupakkakojun suojaan ja hän pyysi saada tilata kahvia, kysyen tahdoinko sen kanssa jotakin muutakin. Sanoin mielelläni juovani pienen lasin ruskeata Bolsia. Pöytä asetettiin eteemme, hän kävi hakemassa pari huopaa, joihin kääriydyimme, istuutuen vierekkäin, ja niin aloimme, kahviamme ja likööriämme särpiellen, taas syventyä toisiimme kohteliailla kysymyksillä ja epäkohteliailla vastauksilla, tahi päinvastoin, miten sattui, mutta kuitenkin aina mielenkiintoisella tavalla. Hän oli todellakin hauska matkatoveri ja minäkin koetin parastani — omalla tavallani. Tiedäthän, etten ole lahjakas, — lisäsi siihen Helmi.

— Älä nyt! — sanoi vain Terttu.

— Siinä suhteessa en ole itserakas, jatkoi Helmi. — Mutta pahasti mieltäni kirvelee, ellen toisella tavoin miehiä voita, — miestä, piti minun sanoa, joka minua miellyttää. — No, niin! Siinä sitä tutkittiin sielutieteet, Goethet, — mikä se romaani lienee ollutkaan, josta hän puhui! — ja rakkaus ja aviokysymykset ja jos mitkä! Hän puhui, mielestäni, enemmän tieteelliseltä kannalta, minä, tietysti, sen nojalla, mitä elämästä ja omasta kokemuksestani tunsin.

Terttu aikoi nyt jotakin sanoa, mutta piti omana hyvänään kaikki, mitä itse Laurista tiesi siinä suhteessa. Ajatteli kuitenkin: vai käsiteltiin samoja kysymyksiä heidänkin kesken?

— Ja me istuimme kauan sillä lailla, — kertoi Helmi edelleen. — Juomat, sielutieteelliset kysymykset ja merituuli olivat ajaneet meidät aivan likelle toisiamme enkä pannut vastaan, että Lauri, — me joimme veljenmaljan minun esityksestäni, — laski käsivartensa minun selkäni ja olkapäitteni ympäri.

Tertun oli vaikea kuunnella tätä kertomusta ja hengitys kohotteli taajemmin hänen rintaansa.

Helmi jatkoi:

— Minua todellakin värisytti ja minä tunsin, että hänenkin lihaksensa hytkähtelivät.

— Taitaa olla parasta, että kuitenkin jo menen alas kojuuni, kun on jo näin myöhä, — sanoin minä. Minulla oli oma, yksinäinen kojuni.

— Niin, — menkäämme! — sanoi hän. Ja hän saattoi minua alas portaita, pidellen minua käsivarresta ja varoitellen, etten välikössä kompastuisi matkalaukkuihin, joita oli sinne kasattu. Muut matkustajat olivat kaikki jo panneet maata.

— Hyvää yötä nyt sitte! — sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.

— Ei vielä, — kuiskasi hän ja saattoi minua edelleen kojuuni.

Minulla oli ylläni pehmeä matkakaapu ja päässäni pieni lakki, jommoisia tavallisesti merimatkoilla käytetään.

— Minä autan kaavun päältäsi, — sanoi hän, seuraten minua kojuuni.

Tuskin olin astunut sisään ja alkanut ottaa kaavun nappeja auki, seisoessani selin häntä vastaan, kun kuulin, että hän tempasi jälkeensä punaisen oviverhon kiinni, kietoi käsivartensa minun molempien käsivarteni ympäri niin, etten niitä voinut liikuttaakaan ja kallisti minua taaksepäin niin paljon, että sai kasvonsa minun kasvojeni eteen, painaen samalla suunsa minun suutani vastaan. Muistan vain, että kaikki pimeni silmissäni ja olin tukehtua hänen rajusta, pitkästä suudelmastaan. Vasta kun keikahdin laivan heilahduksesta sohvalle, sain sanotuksi:

— Sinähän tukehdutat minut!

— Mikä sinun on? — kysyi Helmi, nähdessään, että Terttu peitti kasvonsa käsiinsä.

— Älä viitsi jatkaa! — lausui Terttu vain hiljaa.

— Ei sitte enää mitään tapahtunut, — lohdutteli Helmi mitään aavistamatta, aivan viattomasti.

— Minä en nyt mene pois täältä, — sanoi silloin Lauri ja istuutui viereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.

— Ei, Lauri, ei, — sanoin minä. — Sinä menet, ellet tahdo, että i'äksi jäämme vihamiehiksi.

— Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, — vastasi hän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.

— Silloin menen minä pois, — sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella pääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä pujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.

— Hyvää yötä! — sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään vastausta.

Minä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin riisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti ja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien vallassa.

Terttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää tuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut loppuun tämän avomielisen tunnustuksen.

— Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? — sanoi hän hetkisen kuluttua taaskin hiljaa.

— Siksi, että sen tietäisit, koska hän nyt asuu teillä, eikä tiedä, mitä vielä voi tapahtua, — vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja astui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin voimistellen. — Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?! Semmoista minä rakastan, — lisäsi Helmi vieläkin.

— Mitä sinä sanotkaan?! — sanoi Terttu pahastuneella äänellä.

— Minä en sitä häpeä sanoa, — vastasi Helmi.

— Vaikka olet toisen kanssa kihloissa? — jatkoi Terttu.

— Sanoinhan sinulle taannoin jo, etten tuota toista rakasta, — vakuutti Helmi.

— Teet siis väärin häntä kohtaan ja olet tehnyt väärin, kun hänen kanssaan kihloihin menit, — lausui Terttu.

— Siinä olet oikeassa, mutta ei sitä vielä tiedä, kuinka käykään, — lausui Helmi rohkeasti.

— Niinkö? — tuli taas Tertun suusta hiljainen, puoliksi ihmettelevä, puoliksi epäluuloinen ja pelonaiainen kysymys. Hän kyllä tahtoi tietää, mitä Helmi oikeastaan sanoillaan tarkoitti, mutta kysyikin: — Kuinka sitte hänen kanssaan kihloihin jouduitkaan?

— Se oli hyvin yksinkertainen, proosallinen juttu, — vastasi Helmi. — Ei tee oikein mieli muistellakaan sitä, vielä vähemmin kertoa.

— Ei, ei, sitä en tarkoittanutkaan. Ihmettelin vain, — esteli Terttu.

— Mutta minä sen kerron kuitenkin, — sanoi Helmi vilkkaasti, istuutuen nyt rentonaan sohvaan, joka seisoi nurkassa likellä pianinoa. — Olethan kuullut jo niin paljon hänestä, niin jaksanet kuulla vähän tästä toisestakin, varsinkin, koska hänet jo ulkonäöltään tunnetkin. — Se oli nyt vain sillä lailla, — jatkoi Helmi, — että isäni kuljetti minut mukanaan viime elokuussa läänimme pääkaupunkiin maanviljelysnäyttelyyn kauroja, auroja, lehmiä ja sikoja katselemaan, jotka niinkuin hyvin arvata voit, minua tavattomasti huvittavat. Sinne oli läheisistä rautatietöistään dressiinallaan tullut syöttöporsaita katsomaan muun muassa insinööri Keidaskin ja niin hän tuosta miellyttävästä seurasta yht'äkkiä löysi minutkin, tullen erään tuttavansa kautta esitellyksi isälleni ja, ikävä kyllä, hänen ainoalle tyttärelleenkin. Koska minä insinöörin mielestä nähtävästi olin porsaita parempi, niin hän lyöttäytyi meidän seuraamme ja me olimme pääsemättömässä pulassa sen miehen kanssa. Ja kun erosimme, niin ilmoitti hän piakkoin käyvänsä meidän luona maalla, koska muka niilläkin seuduin hänellä sattui olemaan töitä valvottavina. Välistä täytyy sanoa "tervetullut", vaikka ajatteleekin: "mene hiiteen"!

Terttu purskahti nauruiln, mutta Helmi jatkoi vakavana:

— Täytyi olla noin hienotunteinen sen tähden, että isä muka tiesi, että insinööri Keidas oli piispan sisaren poika ja siis hienoa syntyperää. Ja eikös sitte "piakkoin" tullutkin, niinkuin oli uhannut! Ja oikein hienona tulikin. Kosimaan, tietysti! Kävi viikon kuluessa kolme, neljä kertaa. Ensin minua mielitteli ja kun huomasi, että minun kanssani jotenkin saattoi tulla toimeen, niin tutki vanhempienikin mieltä. Mitäpäs vanhuksilla olisi ollut näin herttaista vävypoikaa vastaan?! Ja sitte, eräänä aamuna isäni kysäisikin minulta, tahdoinko rakastaa tuota herraa myötä- ja vastoin-käymisissä. Johon minä vastasin, että jos niin tahdotte saada minut avioliiton rauhan satamaan, niin sopii koettaa.

Niinpä sitte, kun herrani itse rohkaisi mielensä ja kääntyi samalla kysymyksellä minun puoleeni, minä sanoin, että "otan". Sillä lailla minä nyt jouduin kihloihin. Eikös ollutkin juhlallisen komea kosimistapa?

Terttu ei ehtinyt vastata, kun eteisen kello soi ja hän kuuli, että palvelija juoksi ovea avaamaan. Samalla hän huomasi että Helmi jännitti kuuloaan, mutta koetti puheellaan saada peitetyksi eteisessä tapahtuvan sanan vaihdon.

— Täällä asuu pari rouvan sukulaistakin; varmaan he tulivat kotiin, — olivat Helmin sanat, ja hän istui aivan rauhallisesti paikallaan.

Kohta sen jälkeen, kun eteisen ovi oli paukahtanut kiinni, käänsi Terttu kasvonsa pihalle päin ja hän tunsi, kuinka hänen poskensa kalpenivat, veren syöstessä niistä pois. Ikkunain alalasien edessä oli läpikuultavat harsoverhot, niin että sisältä kyllä saattoi nähdä ulos, vaan ei ulkoa niin helposti sisälle. Ja kun hän istui syrjittäin lähellä ikkunaa, niin ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut erehtyä siitä, kenen hän näki poistuvan porttikäytävälle päin. Se oli Lauri. Lauri oli siis käynyt ovella soittamassa ja ketään muuta, kuin Helmiä hän tietystikään ei ollut voinut käydä siinä asunnossa tapaamassa. Tertun silmissä pimeni, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hän ei saanut sanotuksi mitään.

Helmi varmaan sen huomasi ja teki siitä johtopäätöksensä. Kummallista kyllä ei palvelijakaan tullut mitään ilmoittamaan, että oli totellut neidin käskyä ja vastannut, ettei neiti ollut kotona, vaikka olikin. Kaipa Helmi odotti palvelijan tulevan sitä sanomaan, koska hänkin oli pitkän aikaa vaiti, katse kääntyen vuoroon ovelle, vuoroon Terttuun.

— Sinua eivät taida lainkaan huvittaa nämä minun lörpötykseni? — kysäsi Helmi vihdoin.

— Päinvastoin, ne ovat tavattoman mielenkiintoisia. Ja nyt vasta ne alkavatkin minua huvittaa, — vastasi Terttu, mutta niin teennäisen hilpeällä äänen painolla, että Helmi, sen huomattuaan, oikein hymähti.

— Valitettavasti ei ole paljon enää jäljellä ja sekään ei ole erikoisemmin mielenkiintoista, — selitti hän.

— Kerrohan nyt kuitenkin! — rohkaisi Terttu mielensä vastaukseksi.

— No niin! Ymmärrät hyvin, että suostuin "ottamaan" insinööri Keitaan vain siksi, että kadotin Laurin — näkyvistäni, en sydämestäni. Se taas tapahtui seuraavalla tavalla. Sen suuren ehtoon jälkeisenä päivänä oli hyvänlainen myrsky aavalla merellä ja minä en jaksanut ollenkaan nousta vuoteestani aamiaista syömään. Vasta kun saavuimme Tukholman ihanaan saaristoväylään, ryhdyin pukeutumaan ja läksin ylös välikannelle. Siellä tapasimme taas toisemme, me edellisen illan syntilapset. Kohtauksemme oli hyvin sovinnainen; koetimme käyttäytyä niin, kuin ei ollenkaan mitään olisi tapahtunut. Lauri tuntui ensin arastelevan ikäänkuin olisi peljännyt kohdata jotakin vihamielisyyttä minun puoleltani, mutta muuttui pian taas nähdessään aivan päinvastaista. Minä todellakin koetin parastani ollakseni niin herttainen ja rakastettava kuin suinkin. Päivä teki kuitenkin valoineen vaikutuksensa ja loppumatkamme kului ilman minkäänlaisia kommelluksia siihen suuntaan kuin edellisenä päivänä. Ajamatta henkisestikään karille saavuimme onnellisesti Tukholmaan. Mitähän Lauri nyt aikoo tehdä? — oli kysymys, jonka uteliaana tein itselleni.

— No, ja mitä hän teki? — kysyi Terttu jotensakin rohkeasti.

— Kun meidän oli otettava ajuri ja minä, tahallani, hyvin välinpitämättömästi ojensin hänelle käteni hyvästiksi, kiittäen hauskasta matkatoveruudesta, — jatkoi Helmi, — niin hän kysyi minulta, mihin hotelliin ai'oin mennä. Vastasin, että menen Hotel Rydbergiin, koskapa lyhytaikaisen oloni tähden Tukholmassa saatoin suorittaa hienommankin hotellin suuremmat vaatimukset. Hän taas sanoi menevänsä erääseen Drottninggatanin varrella olevaan matkailijakotiin, jota hänelle eräs laivan tarjoilijatar, joka oli tukholmalainen, hyvin lämpimästi oli suositellut. Astuimme siis eri ajureihin ja Lauri kysyi:

— Emmekö siis tapaa enää toisiamme?

— En tiedä, — sanoin minä. Kuinka kohtalo hyväksi näkee l

— Jaa tahi ei? — kysyi hän silloin katsoen hyvin tiukasti minua silmiin.

— Saadaan nähdä, — vastasin minä.

— Hyvästi sitte! — sanoi hän ja me erosimme, kättä puristaen hiukan kylmästi. Minä huomasin, ettei hän semmoisia kujeita rakastanut. Minä ajoin edellä, mutta tahallanikaan en kertaakaan katsonut taakseni.

— Kylläpä sinä todellakin osaat kujeilla! — sanoi siihen Terttu.

— Semmoinen on välistä sisuni, — suottaili Helmi.

— Ettekö sitte todellakaan enää tavanneet toisianne? — kysyi Terttu uteliaana.

— Odotahan! — jatkoi Helmi. Minä ajoin Rydbergiin ja otin siellä asemani mukaisen vaatimattoman huoneen. Kun olin yksin siellä ja olin pukeutunut ulos mennäkseni, tuntui oloni hiukan nololta ja minä todellakin kaduin "kujettani". Ei tehnyt mieli ryhtyä uusiin seikkailuihin ja minä tiedustelin puhelimitse, oliko herra Honkasalo asuntoa Hanssonin matkailijakodissa, jonka minäkin tiesin olevan hyvän ja juuri Drottninggatanin varrella. Oli, — vastattiin sieltä, mutta oli juuri lähtenyt ulos. Ajattelin, että ehkä hän tulee minua noutamaan sittenkin ja istuin hetkisen seurusteluhuoneessa alhaalla, sanottuani ovenvartialle, että olin siellä tavattavissa, jos minua kysyttäisiin. Poikaa vain ei näkynyt: suuttui nähtävästi ja päätti näyttää, että on sitä luonnonlujuutta hänelläkin. No niin, mitäpäs siitä! Kun ei, niin ei! Silloin päätin lähteä Skansenille ja ajoin sinne raitiovaunulla. Saahan siellä nähdä ja kuulla, jos mitä, ja siten aikansakin jotenkuten kulumaan. Nousin mäkeä ylös enkä ollut kauan ehtinyt vielä astuakaan, niin jo näin oman matkatoverini katselemassa Taalalaista kotia. Pistin takaa käteni hänen käsivarteensa ja olin naurusta katketa, kun huomasin hänen hämmästyksensä ja samalla ihastuksensa. Siten oli sovinto taas tehty, hän pisti vuorostaan kätensä minun käsivarteeni eikä hellittänyt koko iltana. Tietysti menimme Hasselbackenille päivällistä syömään, mutta kun tiesin nyt vähän enemmän Laurin tavoista ja tottumuksista, niin sanoin, että eläisimme niin vaatimattomasti kuin olosuhteet sallivat. Tietysti ei niin hienossa paikassa voinut syödä ilman puolikasta Moët & Chandonia. Jonka jälkeen me sitte, siellä täällä hiukan harhailtuamme, palasimme hotelliimme. Lauri tietysti saattoi minua huoneeseeni enkä erehtynyt luuloissani, että edellisen illan yritys tulisi uusiintumaan. Silloin hänelle suoraan sanoin, että minä, niinkuin hän luultavasti oli huomannut, rakastin häntä paljon, niin paljon, että tahdoin omistaa hänet koko elinajakseni ja että hän todellakin syvästi loukkasi minua kunnioittamalla minua näin vähän tai oikeammin sillä, ettei ollenkaan minua kunnioittanut, kun saattoi kohdella minua sillä lailla.

— Minä en voi sinua naida, — sanoi hän.

— Ja miks'et? — kysyin minä.

— Siksi, ett'et koskaan avioliitossa tule olemaan onnellinen etkä ketään tekemään onnelliseksi, — vastasi hän suoraan.

— Niinkö hyvin luulet minut tuntevasi? — kysyin minä melkein ällistyneenä.

— Niin, — sanoi hän varmana. — Sinulla on sellainen luonne, että voit suoda miehelle ihanimman autuuden hetken, vaan et muuta. Pysyväisyyttä sinussa ei ole ja siksi emme koskaan voisi olla onnellisia sinun kanssasi. Minulla ainakin on toisellainen luonne ja toisellaiset vaatimukset, vaikka sinua ihailenkin semmoisena kuin olet.

— Sanoiko hän todellakin niin? — kysyi Terttu ihastuneena ja hypähti melkein pystyyn.

— Sanoi, — vastasi Helmi. — Hänellä oli rohkeutta vastata sillä lailla. Se on suorin totuus, minkä koskaan elämässäni olen kuullut ja luultavasti tulen kuulemaan.

— Mitäs sinä silloin sanoit? — kysyi Terttu, silmät ilosta kiiltävinä.

— Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa siinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen ihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, — vastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä nousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:

— Tuossa! Tehkää niin hyvin!

Ja hän otti hattunsa ja meni.

— Ja sitte? — kysyi Terttu melkein innostuneena tästä kertomuksesta.

— Minä palasin seuraavana päivänä "v. Döbelnillä" takaisin kotimaahan, — vastasi Helmi.

— Tapaamatta toisianne? — kysyi Terttu vielä.

— Tietysti, — sanoi Helmi. — Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan mennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli matkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.

— Nyt minä todellakin ihailen sinua, — sanoi Terttu, nousi ja meni vuorostaan suutelemaan Helmiä.

— Se on turhaa, — vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä ystävättärensä. — Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut tekoani.

— Niinkö?! — kummasteli Terttu.

— Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä — kaikesta huolimatta, — vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse ja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään ikäänkuin kostean kiillon.

— Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, — lausui Terttu aivan kuin lohdutellen.

— Olkoon mitä tahansa, — vaikka hulluutta, — mutta niin se vain on, — sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja soinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.

Samassa löi kello seinän takana jälleen suristen kolme.

— Herranen aika! — säpsähti Terttu. — Nyt minä olen kauheasti viipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.

— Hyvästi! — sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän saattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.

— Saanko tulla joskus äitiäsi tervehtimään? — kysyi hän Tertulta.

— Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, — vastasi Terttu. — Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.

— Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, — sanoi Helmi, vetäen eteisen oven kiinni Tertun jälkeen. — Käy nyt sinä toistekin minun luonani! — huusi hän vielä portailla.

— Kiitos! Näkemiin! — olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita alas ja riensi kiireesti kotiaan.