II.

Viikon päivät kuluivat sen jälkeen rouva Alanteen asunnossa tasaista hiljaista kulkuaan. Mitään muutosta sairaan terveyden tilassa ei tapahtunut, — ei parempaan eikä huonompaan päin. Tohtori Aulanko kävi silloin tällöin siellä tavanomaisilla käynneillään ja Toini hoiti sairasta tahi pikemmin seurusteli hänen kanssaan päiväkaudet, jopa usein oli yötkin hänen luonaan. Ja Terttu vuorotteli aika ajoin Toinin kanssa, jotta Toinikin pääsisi kaupungilla käymään ja saisi levätä yksitoikkoisesta, ikävästä toimestaan. Mitään erikoisempaa tietenkään ei sairaan hoidossa ollut tehtävää, mutta rouva Alanteen omasta pyynnöstä ja lääkärin neuvosta oli, — Tertunkin tähden, ettei hänen terveytensä vielä kaikesta kärsisi, — asia järjestetty tällä lailla.

Lomahetkinään, kun eivät talon ja hänen omat asiansa hänen aikaansa vaatineet, lueskeli Terttu Laurin hänelle antamia väitöskirjan arkkeja. Se historiallinen osa, joka hänellä oli käsissään, ei hänessä varsinaista mielenkiintoa herättänyt. Päinvastoin se tuntui hänestä hieman kuivakiskoiselta kaikkine perinpohjaisine tietoineen ja alaviittauksineen, jotka siihen oli koottu ja aineenmukaisesti järjestetty. Mielenkiinnolla Terttu sen sijaan odotti jatkoa, jota Lauri niinä päivinä innolla oli alkanut viimeistellä. Näitä töitään varten Lauri usein kävi yliopiston kirjastossakin, niin että Terttu häntä välistä näki hyvinkin vähän päivän kuluessa, varsinkin koska Lauri kävi kaupungilla ruokailemassa.

Laurin kerran poissa ollessa Terttu meni jotakin asiaa toimittamaan hänen huoneeseensa. Kirjoituspöydällä oli hajallaan koko joukko kirjoituspaperin lehtiä, täyteen kirjoitettuja, korjattuja, ristillä ylipyyhkäistyjä, lisäyksillä täytettyjä, niin että kaikesta näkyi kiehuvan työn jälkiä. Muutamia kirjoja oli myöskin lehtien joukossa pöydällä ja vasemmalla puolella oli auki Goethen romaani, josta Lauri juuri väitöskirjaansa valmisteli. Romaanin reunaan oli erääseen kohtaan tehty lyijykynällä huomautusmerkki ja kun Terttu katsoi siihen ja sitte loi silmänsä paperille, niin näki hän, että Lauri oli romaanista suomentanut seuraavat lauseet:

"Oikeastaan — — — olemme itse syypäät siihen, jos meitä kohtaa sellainen yllätys. Voimme kyllä kuvitella mielessämme maalliset asiat ja olletikin avioliiton siteet hyvinkin kestäviksi, ja mitä viimeiseen asiaan tulee, niin houkuttelevat meitä huvinäytelmät, jotka aina näemme uusiintuvan, sellaisiin kuvitteluihin, jotka eivät pidä yhtä maailman menon kanssa. Komediassa näemme avioliiton monen näytöksen läpi jatkuvien esteiden pidättämän toivomuksen viimeisenä päämääränä, ja siinä silmänräpäyksessä, kun se on saavutettu, putoaa esirippu ja hetkellinen tyydytys kaikuu siitä sielussamme. Elämässä on toisin, siinä jatkuu näytelmää vielä esiripun takanakin ja jos esirippu uudelleen nousee, niin ei mielellään enää tahdo siitä mitään nähdä eikä kuulla."

Viimeinen lause oli alleviivattu ja sitä seurasi, samoin alleviivattuna, toisesta paikasta otettu lause, joka kuului:

"— — Valitettavasti on avioliitossa ylimalkaan jotakin noloa; se pilaa hellimmätkin välit ja oikeastaan riippuu kaikki vain typerästä varmuuden tunteesta, jota ainakin toinen puoli jossakin määrin hyväkseen käyttää. Kaikki on siinä jo itsestään selvää ja tuntuu kuin olisi liitto tehty ainoastaan siksi, että kaikki vain kulkisi edelleen omaa latuaan."

Terttu muisti kyllä nämä kohdat omalta lukemaltaan, mutta hän veresti vielä muistiaan silmäilemällä sitä lukua, josta nuo lauseet olivat lainatut. Ne olivat kreivin sanoja, joka oli vierailemassa Eduardin ja Charlotten luona. Siinä luvussa iskettiin kovasti aviokysymykseen. Se kyllä oli hyvin mielenkiintoinen kohta. Lauri aikoi nähtävästi ottaa nuo lauseet väitöskirjaansa. Mielenkiintoista tuli olemaan nähdä, kuinka Lauri aikoi sitä kohtaa käyttää hyväkseen. Varmaankin nuo lauseet tulisivat väitöskirjan sielutieteelliseen osaan. Missähän suhteessa ne hänestä näyttävät niin tärkeiltä, että hän ne on suomentanut? — liikkui Tertun päässä kysymys.

Lauri oli kyllä Tertulle monta kertaa puhunut rakkaudesta, mutta aviosta ei koskaan. Nyt, tuota suomennosta lukiessa, se havainto pälkähti hänen päähänsä. Silloin tuli hän myöskin itseltään kysyneeksi, miksi Lauri oli valinnut väitöskirjansa aineeksi juuri romaanin, jossa käsiteltiin niin omituisia suhteita avioliitossa. Olikohan jotakin yhteistä hänen tunteittensa ja niiden olojen välillä? Olihan Lauri niin omituisesti puolustanut itseään viittaamalla Goethen pätevyyteen kirjoittaa siitä aineesta, vaikk'ei Goethe silloin vielä naimisissa ollutkaan. Mikähän Laurin mielipide avioliitosta sitte mahtoi olla? Näkiköhän hän siinä jotakin pelottavaa, jotakin nurinkurista, koska hän niin oli alleviivannut nuo Goethen romaanista lainaamansa lauseet? Olikohan hän mahdollisesti sitä mieltä, ettei täysin onnellisia aviosuhteita koskaan ole eikä voikaan olla?

Terttu muisti vielä muutamia Laurin lauseita rakkaudesta, intohimosta ja siitä, että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, vaan ei koskaan rakkaus kunnioituksesta. Jotakin salaperäistä alkoi todellakin Tertun mielestä olla Laurin luonteessa — siinä suhteessa. Se oli arvoitus, ongelma Tertulle. Sitä suuremmaksi kasvoi näin ollen hänessä mielenkiinto Laurin suhteen, — mielenkiinto sen suhteen, mitä hän aikoi väitöskirjassaan tuosta salaperäisestä kysymyksestä kirjoittaa. He olivat kyllä tulleet toisiaan hyvinkin lähelle jo, mutta siitä asiasta Terttu vielä ei ollut selville päässyt.

Eikö todellakaan rakkaus voisi syntyä kunnioituksesta? Se riippuu siitä, kuinka rakkauden käsittää. Jos se on intohimoa, verenheimolaisuutta vain, niin ehkäpä ei. Kunnioitetaanhan oikeastaan vain sielun, luonteen ominaisuuksia, mutta rakkaus vaatii jotakin aivan muuta. Onhan esimerkkejä, että mies voi rakastua hyvin rumaan ja ilkeäluontoiseenkin naiseen ja rakastaa häntä joidenkin ihmisten silmiltä peitossa olevien ominaisuuksien tähden, kun taas hyväluontoinen, jopa kauniskin nainen voi jäädä kokonaan syrjäytetyksi. Se taas, että kaunis nainen rakastuu rumaan mieheen, ei ole ollenkaan tavatonta. Yhtä usein tapahtuu, että naiset ovat aivan hullaantuneet kevytmielisiin, jopa tyrannimaisiinkin miehiin. Ellei nämä ole luonnon oikkuja, niin ovat ne veren, intohimon salaperäisestä, selittämättömästä voimasta johtuvia seikkoja. Näitä tapauksia on kuitenkin niin paljon, että ne ovat pikemmin sääntöjä kuin poikkeuksia.

Jos nyt siis tapahtuu, että kaksi aivan vastakkaista olentoa jostakin syystä joutuu avioliittoon, mutta näyttäytyy, että he ovat laskelmissaan erehtyneet, että heidän verensä ei sovikaan yhteen, niin on niinsanottu rakkaus ja samalla myöskin kunnioitus mennyt. Avioliitto on silloin onneton; kahden, ehkä useammankin ihmisen elämä on silloin onneton, kentiesi iäksi pilattu. Ja silloin ei ole muu kuin liiton purkaminen edessä. Sitä kai oikeastaan tarkoittaa vaaliheimolaisuus ja Goethe tällä romaanillaan. Se kysymys varmaankin on ollut niin vakava Laurillekin, koskapa hän sitä oikein väitöskirjassa on ottanut käsitelläkseen.

Tämmöisiä kummallisia ajatuksia risteili Tertun päässä sen johdosta, mitä hän oli Laurin kirjoituspöydällä nähnyt ja lukenut. Hän meni pois huoneesta ja kun hänellä sattui olemaan asiaa kaupungille, niin hän pukeutui ja meni ulos.