VII.

Kun Toini oli tullut, poistui Lauri, hänen neuvostaan, kohta Tertun luota, joka nyt oli jätettävä joksikin aikaa kokonaan rauhaan. Terttu nukkuikin pian ja makasi monta tuntia, korvaten virkistävällä unella edellisen unettoman yön ja kaikki sitä ennen ja varsinkin vielä tänään olleet kovat ruumiin ja sielun kärsimykset. Hän heräsi vasta pitkän aikaa heidän tavallisen päivällisaikansa jälkeen ja nousi sitte jalkeille. Kloroformista, vaikka sitä ei paljonkaan ollut, oli hänen päänsä vielä hieman raskas ja "sekava" ja kului kotvan aikaa ennenkuin hänen ajatuksensa jälleen olivat selvillä kaikesta, mitä oli tapahtunut. Hänellä oli kuitenkin se rauhallinen tunne nyt, että kaikki oli niinkuin olla piti: huolet, ne raskaat huolet, jotka hänen sieluaan niin kauan olivat raadelleet, olivat poissa ja kuorman kantamisesta oli jäljellä vain vähäinen raukeus, mutta vieno, suloinen raukeus.

Toini oli rouva Alanteen luona koko ajan ja koetti kaikilla tavoin haihduttaa hänen ajatuksiaan Tertun äkillisestä sairastumisesta, — sitä hänelle selitettiin väsymyksestä johtuneeksi hermokohtaukseksi, — joka suuressa määrin oli järkyttänyt sairaan mieltä ja luonnollisesti vaikutti myöskin hänen heikon sydämensä toimintaan. Aika ajoin rouva Alanteen ajatukset sittenkin palasivat Terttuun ja Toini huomasi, että hän vuoroin puhui Laurista, Tertusta ja Helmistä ja nähtävästi teki Helmin, jopa insinööri Keitaankin käynnin johdosta ajatusyhdistelmänsä ja johtopäätöksensä. Kävi silminnähtäväksi, että rouva Alanne aavisti tuon "kohtauksen" johtuneen joistakin seikoista, jotka riippuivat Tertun ja Laurin väleistä, joihin taas nuo toiset jollakin lailla olivat vaikuttaneet. Lopulta tuntui Toinista potilaan mielentila niin rauhattomalta, ettei hän voinut enää estää häntä vielä sinäkin iltana näkemästä tytärtään tullakseen vakuutetuksi, ettei mitään "pahempaa" ollut tapahtunut. Samassa tarkoituksessa luvattiin hänelle, että Laurikin saisi tulla häntä tervehtimään, jahka tulisi kotiin.

— Ei se ollut mitään, ei se ollut mitään, — lohdutteli Terttu äitiään, suudeltuaan häntä ja istuessaan käsi kädessä hänen vuoteensa vieressä. — Olin vain vähän väsynyt, kun päätäni särki koko viime yön, ja siitä sitte niin hermostuin.

— Niin, niin, — sanoi äiti alakuloisesti, katseessa ilme, joka todisti, että hän kyllä tiesi oikean syyn, — sinä et saa, Terttuseni, liiaksi rasittaa itseäsi — minun tähteni. Ehkä olet lukenutkin, liiaksi ja valvonut sen tähden?

— Mitä joutavia! — vastasi Terttu. — Ei nyt puhuta enää minusta! Se on ollut ja mennyt ja kaikki on hyvin taas. Pääasia on sinun terveytesi, äiti! Sinun pitää olla ihan rauhallinen! — Ja hän suuteli jälleen äitiään hellästi.

— Mitä minusta! — puhui puolestaan rouva Alanne. — Minä kyllä tunnen tilani, — ei se siitä enää parane.

Toini, joka seisoi vuoteen päässä, tahtoi kaikin tavoin saada tämän tuntehikkaan keskustelun johdetuksi toiselle tolalle, ja sanoi Tertulle:

— Menepäs, Terttu katsomaan, eikö maisteri Honkasalo tullut kotia? Minusta ihan kuului, että eteisen ovessa käytiin. Täti äsken kaipasi häntäkin nähdä. Voit sanoa, että hän saa tulla tätiä tervehtimään. Eikö niin täti?

— Kyllä kyllä, — vastasi rouva Alanne.

Ja Terttu nousi ja meni Lauria tiedustelemaan. Lauri oli todellakin tullut. Hän oli päivällisen syötyään jälleen käynyt isäänsä katsomassa Eiran sairaalassa ja palasi sieltä tiedolla, että kaikki oli siellä asianhaarain mukaan hyvin. Nyt oli hän kovin iloinen, kun taas näki Tertunkin jalkeilla ja ilosta säteilevinä astuivat he molemmat rouva Alanteen luo.

— Lapset, rakkaat lapset! — olivat rouva Alanteen sanat, kun hän näki heidän tulevan huoneeseen. Ja kun he astuivat, Terttu toiselle, Lauri toiselle puolelle vuodetta, Toinin seisoessa jalkapäässä, tarttui rouva Alanne heitä molempia käsistä, katseli heitä silmiin kauan, kauan aikaa, sanaakaan sanomatta, ja alkoi vihdoin hiljaa itkeä.

Sen nähtyään Toini hätääntyi ja sanoi hiljaa:

— Voi, taisi olla paha, että päästin teidät molemmat sisään. Ehkä on parasta, että maisteri poistuu, — kääntyi hän kehoituksella Laurin puoleen.

Lauri nyökäytti päätään ja yritti irroittaa kätensä rouva Alanteen kädestä, mutta hän ei sitä laskenut.

Rouva Alanne oli sulkenut silmänsä ja kyyneleet tipahtelivat silmäluomien lomista hänen poskilleen.

— Älä itke, äiti! — sanoi Terttu, — kaikkihan on hyvin, ihan hyvin. Ja Terttu loi syvän, rukoilevan katseen Lauriin.

— Niin, täti rakas, — sanoi silloin Lauri, kumartuen rouva Alannetta kohti, — kaikki on hyvin, täti saa olla ihan rauhassa.

Rouva Alanne aukaisi silloin silmänsä, katsoi taas Terttuun ja Lauriin ja sanoi:

— Niinkö? No, sitte minä olen rauhassa, — sitte on kaikki hyvin.

Ja hän sulki jälleen silmänsä, veti molemmat kätensä yhteen ja yhdisti Tertun ja Laurin kädet, peittäen ne toisella kädellään.

— Aih! — kuului sitte syvä huokaus. Rouva Alanne heitti molemmat kätensä ylöspäin, oikaisi voimakkaasti ruumiinsa, joka kallistui toiselle kyljelleen, ja viskasi päänsä rentonaan taaksepäin.

Toini sysäsi Tertun syrjään ja Laurin avulla kohotti sairaan taas paikalleen, asettaen pieluksia mahdollisimman enemmän hänen selkänsä taakse, niin että hän oli melkein istuvassa asennossa. Kaulavaltasuoni sykki kohona rajusti. Lauri kannatti sairaan päätä, jolla ei ollut voimaa pysyä suorana. Toini tiputti melkein lukematta strofantia ryyppylasiin ja kaatoi rouva Alanteen suuhun. Terttu seisoi Laurin takana, kauhun ilme silmissään.

— Aih! — kuului pian taas toinen, syvempi huokaus ja ruumis hervahti kokoon. Kaulavaltasuoni oli tauonnut sykkimästä.

Toini piteli vielä kotvasen käsirannetta, katsoi Terttua ja Lauria silmiin ja vastasi heidän surullisiin kysyviin katseihin pään nyökkäyksellä, joka merkitsi:

— Se on lopussa nyt!

— Äiti, äiti! — huudahti Terttu ja vaipui itkien polvilleen vuoteen viereen.

Lauri istahti lähellä olevaan nojatuoliin, peittäen käsiinsä silmänsä, joissa kiilsi kyyneleet.

— Minun on joka tapauksessa vielä kutsuttava tohtori tänne, — kuiskasi Toini Laurin korvaan ja poistui huoneesta.

Toini meni soittamaan tohtori Aulangolle, joka kuitenkaan ei ollut tavattavissa, niinkuin Toini aavistikin. Hän pyysi heti ilmoittamaan tohtorille, hänen kotiin palattuaan, että hän viipymättä saapuisi rouva Alanteen asuntoon.

Toinilta oli Hilma saanut tietää, mitä oli tapahtunut, ja tuli myöskin, kyyneleet silmissä, kuollutta katsomaan. Kun Toini palasi, pyysi hän Hilmaa ja Lauria häntä auttamaan asettamaan vainajan suoraan selälleen vuoteeseen. Pään alle jätettiin vain yksi pielus, kädet pantiin ristiin rinnan yli ja peite otettiin pois, niin että lakana vain jäi peitteeksi.

— Kuinka rauhallisilta ja tyytyväisiltä tädin kasvot nyt näyttävät, — sanoi Toini ja veti sitte lakanan vainajan kasvojenkin yli.

Terttu seisoi yhä vuoteen vieressä ja nyyhkytti.

— Mennään! — sanoi Lauri ja tarttui Terttua kädestä.

He poistuivat saliin. Hilma ja Toini seurasivat kohta jäljessä. Toini veti makuuhuoneen oven kiinni. Verkalleen, viivytellen poistui Hilma keittiöönsä. Toini taas istuutui Tertun viereen ja otti hänen kätensä käteensä. Lauri astuskeli melkein hiipien edestakaisin lattialla. Monta sanaa eivät he vaihtaneet keskenään. Kuolema oli jättänyt kaikki syviin mietteisiin, jotka aivan kuin vaativat hiljaisuutta.

Tunnin kuluttua saapui tohtori Aulanko, joka äkillisestä kutsusta jo arvasi, mitä oli tapahtunut. Toinin kanssa kävi hän sitte vainajaa katsomassa ja palattuaan kääntyi Tertun puoleen, puristaen vielä hänen kättään.

— Ei mikään saa meitä kummastuttaa, hyvä, rakas neiti! Se on maailman meno. "Tänä pänä sinä, huomenna minä." Minua kuitenkin kummastuttaa, että rouva Alanne jaksoi näinkin kauan sillä sydämellä elää.

— Minun on niin raskas olla, — nyyhkytti Terttu, — kun ajattelen, että minä ehkä olen jouduttanut äidin kuolemaa.

— Se nyt on ihan turha ajatus, — lohdutteli tohtori Aulanko. Yhtä vähän te sitä joudutitte, kuin minä enää olisin voinut kauankaan sitä viivyttää.

— Joka tapauksessa, — lohdutteli vielä Toinikin, — täti kuoli niin rauhallisesti, niin hyvillä mielin.

Ja Terttu ja Lauri ymmärsivät parhaiten, mitä Toini sillä tarkoitti.

Tohtorilla ei ollut siellä nyt enää mitään tekemistä ja hän hyvästeli poistuakseen. Toini jäi sinne vielä yöksikin, seuraksi Tertulle, sillä hän tiesi, että siitä Tertulle jälleen tulisi suureksi osaksi uneton yö. Laurin kanssa he sitte yhdessä neuvottelivat kaikista toimenpiteistä, jotka rouva Alanteen kuoleman johdosta kävivät välttämättömiksi. Yöllä tietysti ei voinut mitään varsinaista toimia, mutta Lauri, joka otti kaikki puuhat suorittaakseen, merkitsi muistiin, mitä seuraavana aamuna heti oli tehtävä.

Ollessaan kahden kesken Tertun kanssa Lauri kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

— Luonnollisesti sinun matkastasi kirkkoherra Vaarasen luo nyt ei tule mitään.

— Niinkö arvelet? — kysyi Terttu hiljakseen.

— Tietysti minä en anna sinun sinne mennä, — vastasi Lauri.

Ja Terttu arvasi siitä, että Lauri ei kovinkaan pitkäksi aikaa enää tahtonut lykätä oman kodin perustamista heitä molempia varten.

— Minun täytyy siis kirjoittaa ja ilmoittaa, etten voikaan ottaa hänen tarjoamaansa paikkaa vastaan, — sanoi Terttu.

— Niin. Ja parasta on tehdä se niin pian kuin suinkin, — vastasi Lauri.

Vielä sinä yönä Terttu kirjoittikin kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle, kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta valitti, että hän, äitinsä kuoleman johdosta ja "muista esiintulleista syistä", ei voikaan saapua hänen perheeseensä kotiopettajattareksi, sekä lausui lopulta vakaumuksensa, että kirkkoherralla muitten tarjokkaiden joukosta varmaan vielä oli mahdollisuus saada toinen ja pystyvämpikin, kuin hän oli. Tämän kirjeen Terttu sitte antoi Laurille ja pyysi hänen aamulla, kun menee äidille arkkua tilaamaan ja pastorin kansliaan kuolemasta ilmoittamaan, pudottamaan postilaatikkoon. Ja näiden toimien jälkeen Terttu, Lauri ja Toini toivottivat toisilleen hyvää yötä ja koettivat nukkua, mikäli kuluneen päivän järkyttävät tapaukset ja kuolleen ruumiin koko asuntoon painama juhlallisen synkeä leima sen kullekin salli.

Kun Lauri seuraavana aamuna kirjelaatikosta otti ulos sanomalehden, oli siellä myöskin pikkunen kirje hänelle — Helmiltä.

Lauri luki:

"Rakkahin!

Olen turhaan istunut kotona koko ajan ja odottanut Sinua sykkivin sydämin. Tahdon ilmoittaa Sinulle, että olen purkanut kihlaukseni Keitaan kanssa, joten siltä puolen olen vapaa ottamaan Sinut vastaan milloin tahansa. Sinullakaan siis ei tarvitse olla mitään omantunnon esteitä — siinä suhteessa. Niinmuodoin — näkemiin! Ja niin pian kuin suinkin!

Kokonaan sinun

Helmi."

Lauri vei oitis tämän kirjeen Tertulle luettavaksi ja kun Terttu, sitä hämmästyneenä silmäiltyään, ojensi sen Laurille takaisin ja loi Lauriin kysyvän katseen, sieppasi Lauri kirjeen, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi uuniin.

Nyt oli Terttu täydellisesti vakuutettu kaikesta, mitä Lauri oli hänelle kertonut, ja myöskin siitä, että hänen omat epäluulonsa, jotka olivat johtaneet hänet tekemään tuon surkean itsemurhayrityksensä, olivat kaikkea perää vailla. Hän ei malttanut kuitenkaan olla vielä kysymättä:

— Luuletko, että se sittenkään on lopussa, — että hän vieläkään jättää sinut rauhaan?

Lauri mietti hetken ja pyysi Tertun antamaan hänelle yhden käymäkorteistaan, otti lompakostaan oman nimikorttinsa, pani kortit vastakkain, puhkaisi niihin, toiseen yläkulmaan, kynäveitsellään reiän, pyysi vielä Tertulta pikkasen punasta lankaa, pujotti langan reiästä läpi ja sitoi solmuun. Sitte pani hän ne näin yhteensidotut nimikortit kuoreen ja kirjoitti Helmin osoitteen siihen.

— Toivon, että hän tästä ymmärtää meidän olevan kihloissa ja jättää meidät molemmat ainiaaksi rauhaan, — vastasi Lauri.

Terttu heitti käsivartensa Laurin kaulaan, katsoi Lauria syvään silmiin ja heidän huulensa sulivat yhteen, pitkään, voimakkaaseen suudelmaan.

Sitte Lauri kiirehti kaupungille, ensin hautajaisasioita toimittamaan, sen jälkeen Eiran sairaalaan, isäänsä tapaamaan.