I

Kauan aikaa sen jälkeen tuntui Tertusta yhä kuin ovi todellakin olisi taas sulkeutunut hänen ja Laurin välille ja hän vain olisi kuullut menneen ajan askeleiden kaikua. Toimissaan ollen omalla puolellaan kuuli hän, että Lauri oli alkanut purkaa tavaroitaan ja järjestää niitä paikalleen. Sitä tehdessään Lauri toisinaan viheltelikin ja Terttu teki johtopäätöksensä, että Laurin mielessä mahdollisesti jälleen oli tapahtunut muutos, että hän oli unohtanut noiden odottamattomien vieraiden käynnin.

Mutta että hänen ja Laurin välillä sittenkin oli olemassa jotakin selittämätöntä, sen hän tunsi sydämessään edelleenkin. Sen asian suhteen päätti Terttu pysyä aivan toimetonna, olla suorastaan välittämättä havainnoistaan ja jättää alotteen ottamisen täydellisesti Laurin tehtäväksi, jos tämä katsoi siihen syytä olevan. Tertun mielestä oli todellakin hauska nähdä, kuinka Lauri nyt aikoi menetellä.

Ennenkuin lähti ulos päivälliselle, tuli Lauri saliin, kädessään muutamia valmiiksi painettuja arkkeja väitöskirjastaan. Terttu oli ruokasalissa ja oli juuri syönyt päivällistä Toinin kanssa. Huomattuaan Laurin, meni Terttu saliin ja kysyi, tarvitsiko hän jotakin.

— En, en, — vastasi Lauri. — Toin vain nämä arkit sinulle, jos joutessasi haluaisit niitä silmäillä.

— Hyvin mielelläni luen, — lausui Terttu, — mutta pian ei minulta niiden lukeminen käy.

— Eikä ole kiirettäkään, — sanoi Lauri. — Tässä on vasta se historiallinen johdanto. Tärkeimmät osat ovat vielä lopullista viimeistelyä vailla. Korjauksia voi tulla vielä paljonkin.

— Niinkö?! — kysyi Terttu, katsoen Lauria nyt taas, viimeisten tapahtumain jälkeen ensi kerran, suoraan silmiin. Hänestä tuntui, että Laurikin siihen saakka oli aivan kuin väitellyt hänen katsettaan.

— Niin, — vastasi Lauri, — aina voi tulla lisää jotakin uutta, joka vaatii korjaamaan sen, mitä ennen on tehnyt.

Tertusta nuo sanat kaikuivat niin omituisilta. Hän antoi niille miltei vaistomaisesti paljon suuremman kantavuuden, syvensi melkoisesti niiden sisällyksen. Hänestä ne eivät ainoastaan kohdistuneet Laurin väitöskirjaan, vaan vertauskuvallisesti tarkoittivat heidän välisiä suhteitaan. Ja hän kysyi Laurilta luontevasti:

— Joko nytkin on tullut…?

— Jo, — vastasi Lauri. — Mutta siitä enemmän toiste.

Tertusta tuntui nyt kuin ovi heidän välillään olisi ollut hieman ra'ollaan ja kuin ra'osta olisi auringon valon juova paistanut lattialle hänen eteensä.

— Näkemiin siis! — sanoi Lauri.

Ja kun Terttu, hänen pukiessaan eteisessä päällystakkia ylleen, vielä seisoi salin ovella, niin kysyi Lauri:

— Menisimmekö ehkä hiukan kävelemään Eläintarhaan päin, kun palajan?

— Miks'emme voisi mennä, — vastasi Terttu hilpeästi. — Onhan Toini täällä koko illan äidin luona.

— Hyvä on, — sanoi Lauri ja nyökäytti hymyillen Tertulle päätään, sulkiessaan eteisen oven.

Ja Terttu kuuli, että hän portaita alas astuessaan iloisesti vihelteli.

Tunnin kuluttua palasi Lauri ja Terttu oli sillä välin muuttanut kotipukunsa sijaan toisen. Kun Lauri näki hänet tuossa uudessa asussa, pysähtyivät hänen silmänsä häneen pitkäksi aikaa ja hän tunsi olevansa saman lumouksen vallassa kuin silloin, kun hän ensi kerran näki Tertun Hangon kasinon lukuhuoneessa. Ja kun Terttu sitte oli pannut päähän hattunsa, joka oli vaatimaton, ilman liiallisia koristeita, mutta silti somisti erinomaisesti Tertun tumman kauniita kasvoja, ja Lauri oli auttanut kapan hänen päälleen, niin hän ei malttanut olla sanomatta:

— Olen ylpeä, kun taas saan käydä sinun rinnallasi, Terttu.

— H-h! — oli vain se pieni äännähdys, minkä Lauri kuuli Tertun suusta, jossa vielä oli hänen toinen hattuneulansa, mutta Laurista tuntui, että tuossa äännähdyksessä oli jotakin niin rakastettavan sydämellistä, jotakin vastaavaa ilon ja tyytyväisyyden tunnetta Tertunkin puolesta, eikä mitään, joka olisi todistanut, että Terttu olisi pitänyt Laurin sanoja mairitteluna tahi että hän itserakkaana olisi ylpeillyt kauneudestaan, ei mitään teennäisen pilkallistakaan. Syy oli se, että nuo sanat Laurin suusta olivat kaikuneet Tertun korvaan niin vilpittömiltä, että hän tunsi niiden todellakin lausuvan, mitä sydän tunsi.

Lauri puolestaan ei voinut olla huomaamatta kaikesta, — kaikesta, mitä heidän välillään oli sanottu ja mikä oli jäänyt sanomatta, mikä tahallaan oli jätetty sanomatta näiden muutamien tuntien kuluessa, — että hänellä Tertun sydämessä oli valtava sija — vieläkin. Oikeammin hän nyt vasta huomasi, että hän jo ennen oli voittanut Tertun sydämen siinä määrin, että hänellä siinä oli tuo valtava sija vieläkin — kaikesta huolimatta. Nyt vasta hän huomasi, mitä hänen olonsa Hangossa ja hänen lähtönsä sieltä oli merkinnyt Tertulle. Mutta samalla alkoi hän myöskin huomata, mitä Terttu oli hänelle, mitä hän hänelle oli ollut, vaikk'ei silloin ollut osannut hänelle tarpeeksi arvoa antaa, ja mitä hän hänelle oli velkaa silloisesta menettelystään. Ja hän muisti nyt, mitä silloin kirjeessään oli Tertulle kirjoittanut, mitä oli luvannut sanoa toiste. Hänen oli siis pidettävä lupauksensa, pysyttävä sanassaan. Eikä sitä vaatinut vain hänen omatuntonsa, vaan hänen sydämensäkin. Sitä varten oli Lauri nyt tämän kävelyn Tertulta pyytänytkin.

— Taisin käyttäytyä tuhmasti tänään vieraittesi kanssa? — sanoi hän, kun he asunnostaan olivat tulleet Siltavuoren rannalle, jota myöten heillä oli aikomus Pitkänsillan poikki mennä Eläintarhaan päin.

— Kuinka niin? — kysyi Terttu vilkaisten syrjäsilmällä Lauriin.

— Ensiksikin, kun ehkä saattoi näyttää siltä, ett'en heidän tähden tahtonut tulla saliin, — lausui Lauri aivan kuin tahtoen aluksi tunnustella maaperää.

— Sitä en luule, — vastasi Terttu haluamatta syyttää Lauria, mutta pannen painon sitä-sanalle, niinkuin hänen mielestään olisi voinut olla muuta aihetta.

Sen Lauri hoksasikin ja jatkoi:

— Toiseksi, kun mahdollisesti en osoittanut tarpeeksi huomaavaisuutta entistä koulutoveriasi kohtaan, jonka kuulin tuon nuoren morsiamen olevan.

— Niin, monta sanaa ette oikeastaan keskenänne vaihtaneet, — sanoi Terttu hyvin hellävaroen, vaikka juuri se seikka olikin häntä eniten kummastuttanut Helmin käydessä heillä sulhasensa kanssa.

— Huomasitko sinäkin sen? — kysäsi Lauri.

— Kyllä, — vastasi Terttu, — varsinkin kun sinä sanoit, että parikin kertaa olitte tavanneet toisenne.

— Niin, niin, se oli tuhmasti, — sanoi Lauri ja vaikeni.

Ja he astuivat pitkän matkan sanomatta toisilleen sanaakaan. Terttu odotti, sanoisiko Lauri vielä jotakin, alkaisiko hän selityksensä; Lauri taas mietti, mitä piti tehdä, sanoako nyt jotakin selitykseksi ja kuinka paljon oikeastaan.

— Kovin paljon on sunnuntaiyleisöä liikkeellä, — sanoi Terttu, kun he silloin tulivat Pitkällesillalle.

— Niin, — sanoi Lauri. — En tullut ajatelleeksi, että on sunnuntai, kun pyysin sinua kävelylle Eläintarhaan.

Siitä olisi puhe voinut kääntyä toiselle tolalle. Tuntui kuin Terttu olisi tahtonut pelastaa sillä Laurin pulasta. Laurille siinä olisi ollut hyvä tilaisuus jättää koko selitys, joka hänen omaatuntoaan painosti. Heidän pujotellessaan vastaan tulijoiden lomitse, lausuivatkin he toisilleen kaikellaista välinpitämätöntä, mutta ajatukset olivat molemmilla kuitenkin siinä asiassa.

— Minä en kertaakaan Hangossa kuullut sinulta, että sinä tunsit neiti Leinikön, jopa olit hänen koulutoverinsakin, — sanoi Lauri vihdoin.

— Eihän hänestä tullut puhe, — vastasi Terttu. — Tapasin kuitenkin Helmin siellä Hangossakin.

— Niinkö?! — sanoi Lauri kummastellen ja melkein katkaisten Tertun lauseen.

Helmi siis ei ollut puhunut Laurille mitään siitä, että oli Tertun tavannut ja hänen kanssaan ajellut Hangossa, jos he todellakin yhdessä olivat matkustaneet Tukholmaan. Sen johtopäätöksen Terttu nyt oli taipuvainen tekemään Laurin lyhyen huomautuksen johdosta. Terttu odotti mielenkiinnolla, mitä Lauri sen jälkeen sanoisi.

— Milloinka? — kysyi Lauri kotvasen kuluttua melkein arastellen.

— Sen päivän aattona, kun sain sinun kirjeesi, — vastasi Terttu. Silloin, kun sinä läksit, — jatkoi hän vielä, vaikka sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa.

Nyt teki Lauri johtopäätöksensä. Hänestä tuntui varmalta, että Terttu aavisti kaikki, ehkäpä tiesikin kaikki, sanalla sanoen, että Terttu oli täydellisesti selvillä hänen lähdöstään Hangosta, niinkuin se oli tapahtunut.

— Niin, se minun lähtöni silloin… — huo'ahti Lauri ja siinä oli kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Tertun korviin se kaikui jonkunlaiselta itsesyytökseltä ja hän oli jo tyytyväinen siihenkin. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään; katsahti vain Lauriin lempeästi, aivan kuin jo etukäteen anteeksi antaen häntä vastaan tehdyn loukkauksen.

Lauri sen tunsi sielussaan ja hän teki melkein vaistomaisen liikkeen kädellään Terttua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut tarttua Terttua kädestä, tämän astuessa hänen vieressään, sanoessaan, milt'ei anteeksi pyytävällä äänellä:

— Sen johdosta minulla olisikin kanssasi paljon puhuttavaa, Terttu.

— Niinkö? — sanoi Terttu melkein iloisella äänen painolla, jälleen luoden lempeän katseen Lauriin.

— Mutta se on niin vaikeata, — jatkoi Lauri ja hänen sanoistaan kajahti aivan kuin suuttumusta, aivan kuin hän ankarasti olisi itseään soimannut.

— Anna olla sitte! — lausui Terttu samaan sävyyn ja vienosti hymähti. — Eihän se ole vält… eihän siihen pakkoa ole, — korjasi hän alottamansa lauseen.

— Etkö todellakaan sitä vaadi? — sanoi Lauri ja nyt todellakin tarttui Terttua kädestä, välittämättä ihmisistä, jotka tulivat heitä vastaan ja kulkivat heidän ohitsensa Eläintarhan tiellä, jonne he jo olivat saapuneet.

— Tietysti en, — vastasi Terttu, joka tunsi Laurin käden puristuksen. — Eikähän minulla ole siihen mitään oikeuttakaan, — lisäsi hän ja irroitti samalla kätensä.

— Aivan oikein, — sanoi Lauri. — Olet aivan oikeassa, — lisäsi hän ja loittoni hieman Tertusta.

— Mutta voinen kai toivoa, että unhotat kaikki? — kysäsi Lauri vielä.

— Olen aikoja sitte sen anteeksi antanut, — vastasi Terttu, muuttaen tuon sanan voimakkaammaksi käsitteeksi, — niinkuin sen kyllä ehkä olet, huomannut, — lisäsi hän vielä.

— Kyllä, kyllä, kyllä, — sanoi Lauri melkein intomielin ja tavoitteli jälleen Tertun kättä.

Terttu nyt melkein ojensikin kätensä Laurille, joka voimakkaasti puristi sitä kädellään.

— Kas, kuinka Töölön lahti on tyyni ja kirkas, — lausui silloin Terttu, kohta taas kätensä irroittaen. Ja Lauri huomasi Tertun tahtovan, että se keskustelu siihen nyt päättyisi.

Terttu oli kyllä toivonut saavansa täydellisen tiedon Laurin silloisesta lähdöstä Hangosta, mutta toiselta puolen hän nyt ikäänkuin pelkäsikin kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä. Kun hän nyt joka, tapauksessa sai nähdä Laurin katumuksen ja samalla huomasi, kuinka vaikeata niiden ilmaiseminen oli Laurille, niin hänessä aivan itsestään raukesi halu syventyä uudelleen noihin ikäviin tapahtumiin. Ja kun hän huomasi, minkä helpotuksen tuon, niinkuin Lauri sanoi, vaatimuksen peruutus tuotti Laurille, niin tuntui hänestä itsestäänkin nyt helpommalta olla tällä lailla. Hänen oli nyt sitäkin keveämpi olla, kun tämä kaikki selvästi todisti, että Lauri oli häntä ajatellut, häntä muistellut. Niin, Terttu alkoi todellakin olla aivan vakuutettu, että Lauri häntä sittenkin rakasti. Tuntui kuin tuo rakkauden tunne, Laurin rakkaus, nyt vasta ensi kerran olisi hänelle tullut ilmi. Siihen asti se oli ollut hämärän peitossa, nyt se tuli päivän valoon.

Tertun huomautuksen johdosta Laurikin loi silmänsä peilikirkkaalle lahdelle, jossa souteli muutamia veneitä, kuljettaen iloisesti laulavaa nuorisoa. Kaisaniemen puolella parveili rannalla myöskin yleisöä. Yksinäinen veturi, kimakasti vihellellen ja tuprutellen höyrynsekaista harmaata savua, kiiti rataa myöten lahden poikki Alppilaan päin. Vielä kauempana, Töölön puolella, kohosi tornineen Kansallismuseo ja jonnekin sinne länsisatamaan, Suomenlahteen, upposi säteillen päivän kultainen kehä. Ja Lauri lausui:

— Ihmiseenkin vaikuttaa luonnossa vallitseva rauha. Tuntuu kuin olisi uudesta syntynyt.

— Niin, — sanoi vain leppoisasti Terttu. Hänkin tunsi olevansa kuin uudistunut ja rauha vallitsi nyt hänenkin rinnassaan.

He nousivat astimia myöten tielle, joka "Vanhain kodin" kohdalta laskeutuu lahden rantaan ja sieltä pengertä pitkin vie Kaisaniemeen. He astuivat aivan verkalleen ja keskustelivat rauhallisesti; ja kun he saapuivat kotiin, tuntui elämä heistä valoisalta.