VI.

Oli kulunut tunnin aika, kun Lauri saapui. Kun hän oli peseytynyt ja pukeutunut toisiin vaatteisiin, pyysi Terttu hänet ruokasaliin kahvia juomaan Toinin ja hänen seurassaan.

— Enkös minä saa ensin mennä tätiä tervehtimään? — kysyi Lauri.

— Minä kysyn, — sanoi Terttu.

Samassa tuli Toini häntä vastaan rouva Alanteen huoneesta. Terttu tarttui häntä kädestä ja vei Laurin luo, esittäen heidät toisilleen.

— Odotetaan silmänräpäys, — sanoi Terttu Toinille. — Lauri tahtoo ensin käydä äitiä tervehtimässä.

— Rouva Alanne käski ensin juomaan kahvia ja pyytää maisteri Honkasaloa sitte tulemaan hänen luokseen, — sanoi Toini.

— Tehkäämme niin sitte, — sanoivat Terttu ja Lauri melkein yhteen ääneen ja naurahtivat tämän lystin yhteen sattuman johdosta.

Terttu vei heidät ruokasaliin ja istutti Toinin ja Laurin vastakkain, käyden itse toiseen päähän pöytää hoitamaan kahvin kaatoa. Hilma toi kiiltävän kuparipannun pöytään ja peitti sen kauniilla koruompeluisella kahvipannun myssyllä. Sill'aikaa kuin Terttu antoi kahvin hiukan "seistä", kertoi Lauri matkastaan.

Hän tuli suoraa päätä Oulusta, jonne oli tullut hevoskyydillä kotoaan. Oli ollut vanhempainsa luona koko heinä- ja elokuun. Ei ollut kotona käynyt kokonaiseen vuoteen.

— Missäs viime talven olit? — kysyi sitte Terttu, ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin, jotka ojensi Toinille ja Laurille.

— Berlinissä — väitöskirjaani valmistelemassa, — vastasi Lauri. Sieltähän pääainekset olivat koottavat väitöskirjani ensimäistä, historiallista osaa varten.

— Mikä sillä on tarkoitus, jos rohkenen näin oppimattomana kysyä? — sanoi Terttu hiukan ujosti.

— Sillä, — historiallisella osalla, — on tarkoitus selittää Goethen "Die Wahlverwandtschaften" romaanin synty, — sanoakseni yhdellä sanalla kaikki, — lausui Lauri.

— Aa! — sanoi vain Terttu ja ojensi sokerirasian ja vehnäiskorin vuoroon Toinille, vuoroon Laurille.

— Sen osan korrehtuuriarkin voin jo antaa Tertulle luettaviksi, jos se huvittaa, — sanoi Lauri.

— Kyllä, vastasi Terttu. — Olenhan nyt lukenut itse romaaninkin, — lisäsi hän, pannen erikoisen painon "nyt" sanalle.

— Niinkö?! No, sittehän voimme siitä paljonkin keskustella, — sanoi Lauri hilpeästi.

— Olikos vielä mitään uusia historiallisia aineksia löydettävissä? — kysyi Toini vaatimattomasti lempeällä äänellään Laurilta. — Kerrotaan, että Goethe on jo niin läpeensä tutkittu, että tunnetaan kaikki hänen pesulaskunsakin, — lisäsi hän vielä.

— Se on totta. Mitään varsinaista uutta sitä osaa varten en odottanutkaan löytäväni. Mutta kaikki vanhakin oli minulle välttämätöntä tätä tutkimustani varten ja sen sain parhaiten Saksasta, tietysti, — selitti Lauri.

— Sen sijaan kai tulee olemaan paljon mielenkiintoista väitöskirjan muissa osissa? — jatkoi Terttu.

— Saadaan nähdä, — sanoi Lauri. — Olen ainakin parastani koettanut.

— Se on esteetillinen tutkimus? — kysyi Toini.

— Niin, — vastasi Lauri. — Toinen osa on omistettu kaunotieteelliselle ja viimeinen, kolmas osa, sielutieteelliselle erittelylle.

— Se mahtaa todellakin olla mielenkiintoinen teos, — sanoi jälleen Toini.

— Minä luulen kyllä, että siveelliseltä kannalta katsottuna voi tuoda esiin paljonkin uutta Goethen puheena olevan romaanin suhteen, — sanoi nyt Terttu, — ainakin paljon ristiriitaisia mielipiteitä.

— Minun väitöskirjassani tuleekin olemaan kokonainen luku, jossa käsitellään taiteen suhdetta moraaliin, — selitti Lauri.

— Olen jostain lukenut, että romaania aikoinaan pidettiin monella taholla aivan epäsiveellisenäkin, — selitti vuorostaan Terttu.

— Se on totta sekin, — innostui Lauri puhumaan. — Ja juuri sitä kysymystä pohdin minäkin mainitsemassani luvussa.

— Mihin suuntaan? — kysyi Toini.

— Samaa ai'oin kysyä minäkin, — sanoi Terttu.

— Selitän tuon katsantokannan epäoikeutetuksi, — vastasi Lauri.

— Minä alan todellakin uskoa, että tuosta väitöskirjasta tulee kovin mielenkiintoinen teos, — huomautti Terttu.

— Siis ei Goethen romaani, sitä lukiessasi, ole antanut aihetta uskoon, että siitä voisi mitään väitöskirjaa kirjoittaa? — kysyi Lauri.

— Sitä puolta en ole pystynyt edes huomioon ottamaan, mutta että se todellakin antaa paljon ajattelemisen aihetta kelle tahansa, se on mielestäni varma, — sanoi Terttu.

— Se on siis sinua miellyttänyt?

— Kyllä — monessa suhteessa, vastasi Terttu.

— Esimerkiksi? — uteli Lauri.

— Ensiksikin sen tyyli on aivan toisellainen, kuin nykyajan romaaninkirjoittajain, — selitti Terttu. — Siinä ei huomaa mitään hermostuneisuutta, niin sanoakseni. Sen kulku on kuin suuren, leveän, mahtavan virran, — niin rauhallinen, mutta samalla kuitenkin niin mukaansa tempaava syvyydellään, johon kuvastuu koko avara maailma.

Lauri ihastui.

— Se oli komea, sattuva vertaus, — sanoi hän ja oikein pyörähti tuolillaan.

— Mutta yksi vika siinä on minun mielestäni, — sanoi Terttu.

— Se on hauska kuulla, — katsoi Lauri uteliaana Terttuun.

— Vahinko, etten ole sitä lukenut, — sanoi Toini, joka kuunteli tarkkaan.

— Se on se, että jokaisessa henkilössä tahi jokaisen henkilön takana aina huomaa Goethen itsensä puhumassa, — selitti Terttu edelleen.

— Goethen oma suuri personallinen leima! — huudahti Lauri. — Se ei ole vika, vaan ansio.

— Esimerkiksi, kun se muurari pitää puheensa siinä perustuskiven laskemistilaisuudessa, niin ihan joka sanasta tuntee Goethen ja aina vain Goethen, — jatkoi Terttu. — Olisihan siinä pitänyt olla edes jotakin erikoisesti "muurarimaista", — naurahti hän.

— Huomautuksesi on suorastaan nerokas, — sanoi Lauri. — Mutta tämä tyyli on juuri se, joka on vastakohta nykyajan realistiselle.

— Tahdoin vain sanoa, — huomautti Terttu vaatimattomasti, — ettei se ole luonteenomainen, etteivät eri henkilöt puhu omalla tavallaan, vaan tekijän tavalla.

— Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksesi ja ihastuksella kuuntelen arvosteluasi, — sanoi Lauri.

— Herran tähden! Arvostelemaan minä en pysty. Se on vain vaatimaton mielipiteeni, — sanoi Terttu, joutuen hieman hämille.

— Turha olla vaatimaton, — ihastui Lauri taaskin. — Kun nyt olet lausunut mielipiteesi, kuten tahdot arvostelusi nimitettäväksi, tuon teoksen muodollisesta puolesta, niin olen sanomattoman utelias kuulemaan, mitä sinulla vielä on sen sisällyksestä huomauttamista, — tiedusteli Lauri.

Samalla kuului rouva Alanne ääntelevän huoneessaan. Toini hyppäsi paikaltaan ja juoksi sinne.

— Se ei ole niin helposti sanottu, — vastasi Terttu. — Se romaani on luettava moneen kertaan ennenkuin sen perille on oikein päässyt. Sitä paitsi minä en ole kypsynyt siitä mitään sanomaan.

— Kypsynyt? — kysäsi Lauri kummastellen.

— Avioliittokysymyksiä voivat arvostella vain ne, jotka itse ovat tahi ovat olleet naimisissa. Ja avioliitostahan siinä suuressa määrin on kysymys, — selitti Terttu.

— Rakkaudesta, — väitti Lauri lievästi vastaan.

— Rakkaudesta avioliitossa, — puolustihe Terttu.

— Myönnän, — sanoi Lauri. — Minun siis ei pitäisi siitä väitöskirjaa kirjoittaakaan, kun en ole enkä ole ollut naimisissa?

— Ei, — vastasi Terttu.

— Sepä oli juttu! — naurahti Lauri.

Nyt tuli Toini takaisin ja pyysi maisteri Honkasaloa tulemaan rouva Alanteen huoneeseen.

Lauri nousi ja Terttu seurasi häntä saliin.

Salin ovesta näki Terttu, että Lauri astui vuoteen luo ja painoi suunsa rouva Alanteen hänelle ojentamalle kädelle. Kun Toinikin tuli saliin, jäivät molemmat tytöt sinne siksi aikaa, kun Lauri oli rouva Alanteen huoneessa. Toini istuutui sohvaan ja Terttu lähelle häntä nojatuoliin, joka oli aivan rouva Alanteen huoneeseen vievän oven kohdalla. Siitä saattoi Terttu kuullakin, mitä sisällä puhuttiin.

Hän kuuli ensiksikin, että hänen äitinsä lausui ilonsa siitä, että Lauri oli tullut heille asumaan, johon Lauri vastasi samalla kohteliaisuudella, että oli tyytyväinen, kun sattui saamaan asunnon heidän ystävällisessä kodissaan, lisäten siihen kuitenkin, että olisi toivonut tapaavansa "tädin" hyvissä voimissa. Tähän äiti huo'ahtaen vastasi, että oli kaukana siitä, mitä oli ollut Hangossa ja että sen jälkeen muutenkin asiat paljon olivat muuttuneet. Kun äiti vielä sanoi, että hyvin muisti heidän tutustumisensa Hangossa ja että Lauri ei ollut ollenkaan muuttunut, odotti Terttu saavansa kuulla Laurin suusta jonkun sanasen, joka olisi viitannut hänen äkilliseen katoamiseen sieltä, mutta Lauri silloin vastasikin vältellen:

— Välistä, täti hyvä, on parempi olla muistelemattakin entisiä tapahtumia. Niissä voi olla paljon rumaakin, joka vain masentaa mielen.

— Niin, niin, — saattaa olla niinkin, — huo'ahti siihen jälleen vastaukseksi äiti, ajatellen nähtävästi enemmän itseään kuin Laurin sanoja.

Tuosta Laurin lauseesta, joka kuulosti jonkinlaiselta katumukselta, anteeksipyynnöltä, vaikka olikin hyvin hämärästi ilmaistu, Terttu huomasi, että epäilemättä oli paras olla koskettelematta sitä kohtaa milloinkaan, koskapa se tuntui noin "masentavan" Laurin mieltä. Puhukoon siitä Lauri itse, jos tahtoo, hän ei ainakaan nyt ai'o sanallakaan tiedustella Laurin silloista menettelyä.

Sitte kuului Lauri vielä kertovan olostaan Berlinissä, jossa sanoi, tutkimustensa ohessa, paljon käyneen teatterissakin, siltä varalta, että joskus kotimaassa joutuisi teatteriarvostelijaksi. Ja hän lisäsi, että meidän teatteriarvostelumme oli koko lailla takapajulla, se kun usein oli aivan taitamattomien ja asiaan perehtymättömienkin henkilöiden hoidettavana.

— Miekkoinen sinä, Lauri, joka olet saanut maailmaa nähdä ja — elää mukana! — sanoi sairasvuoteellaankin yhä elämänhaluinen rouva Alanne.

— Mutta nyt minä väsytän tätiä liiaksi puheillani, — sanoi Lauri ja nousi.

— Saanhan sinua nyt nähdä joka päivä, — lausui raukeasti rouva Alanne, ojentaen kätensä Laurille.

— Joka päivä tulen tätiä tervehtimään, jos täti vain sallii, — vakuutti Lauri ja kumarsi.

Rouva Alanne nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja Lauri poistui saliin.

— Miltä sinusta äiti näyttää? — kysyi Terttu Laurilta puoliääneen.

— Paljon, paljon muuttunut, — vastasi Lauri, myöskin ääntään hiljentäen. — Varsinkin kasvojen hipiä näyttää niin mullankarvaiselta, niinkuin sanotaan, — lisäsi Lauri.

Toini ja Terttu nyökäyttivät hänelle vain alakuloisesti päätään.

— Rouva Alannetta täytyy aina kuitenkin rohkaista, — sanoi Toini maisteri Honkasalolle.

— Tietysti, tietysti, neiti Syväri, — sanoi tämä. — Ymmärrän varsin hyvin, ettei koskaan saa sanoa sairaalle hänen tilansa olevan huonon.

Toini poistui taas rouva Alanteen huoneeseen ja Terttu ja Lauri jäivät kahden kesken. Etteivät puheellaan häiritsisi sairasta, menivät he ruokasaliin.

— Meidän äskeinen keskustelumme jäi täällä hieman kesken, — ryhtyi Lauri puhumaan. — Ja sinä löit minua vähän kuin puulla päähän, — jatkoi hän. Et ainakaan rohkaissut minua väitöskirjani suhteen.

— Kuinka niin? — naurahti Terttu.

— Kun sanoit, ettei minun pitäisi väitöskirjaani julkaista, kun minä en ole enkä ole ollut naimisissa.

— Niinhän minä taisin sanoa, — hymyili Terttu edelleen.

— Mutta suonet minun huomauttaa, että Goethe jo ennen kuin meni naimisiin, oli osannut valmistaa tämän syvällisen romaaninsa, — sanoi Lauri rohkeasti.

— Hänellä kuitenkin siis oli paljon kokemusta niissä asioissa, — vastasi Terttu.

— Niin että? — alkoi Lauri, mutta hätkähti, kun hänen oli tehtävä johtopäätös Tertun väitteestä.

— Niin että? — kysyi Terttu ja katsoi voitokkaasti Lauriin.

Kumpikin oli selvillä siitä, minkä tuli seurata. "Joko — tahi". Joko oli Lauri jo paljon kokenut niissä asioissa tahi oli hän kokematon eikä siis ollut kykenevä väitöskirjaansa kirjoittamaan.

— Sinä luulet soimanneesi minut sanoillasi, — sanoi Lauri eikä hellittänyt vieläkään. — Luulit panneesi minut pussiin, mutta huomautan vielä puolestani, että Goethe kuuluu itse muutamia vuosia ennen kuolemaansa kertoneen, että tässä hänen romaanissaan ei ole yhtään riviä, jossa ei olisi hänen omia elämyksiään, vaikka samalla ei yhtään riviä niinkuin hänen elämyksensä todellisuudessa ovat olleet. Niin että? — keskeytti Lauri ja katsoi vuorostaan voitokkaasti Terttuun.

— Niin että, — vastasi Terttu rauhallisesti, — että se on hyvin kaksimielisesti sanottu.

— Huomaan, että olen saanut sinusta ankaran vastaväittäjän, — lausui Lauri lopuksi ja hymyili ihastuneena. — Samalla huomaan, että voit paljon auttaa minua viimeistelytyössäni — hyvillä neuvoilla ja viittauksilla, — jos tahdot.

— Hyvin mielelläni, — vastasi Terttu, — mikäli kykenen ja ehdin — tahdon lukea korrehtuuriarkkeja, kun ne olet korjannut. Sitä kai oikeastaan vain tarkoitatkin?

Samassa helähti eteisen kello ja Hilma juoksi ovea avaamaan.