ULLA

Ulla, sisäkkö, ja Martta, lapsentyttö, olivat juuri päivätyönsä päätettyään tulleet palveliahuoneeseen, joka oli tasasivuisen kolmion muotoinen soppi kyökin rinnalla. Pisimmän kulmauksen perässä oli kaitainen, kolmiruutuinen akkuna ahtaalle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle päin ja toisessa lyhemmistä seinistä oli ovi kyökkiin. Huoneen kalustona oli kolme vuodetta, sama määrä tuoleja ja pöytä, jolla oli muutamia kirjoja, virsikannel ja kaksi niskoistaan rikkinäistä valokuva-albumia ynnä lautasella paljosta käsittelemisestä nuhrautuneita maisemakortteja. Pöydän kohdalla seinässä oli peili ja sen päällä värillinen kuva, joka esitti Lotta Svärdiä miehineen sotaan lähdössä. Pöydän nurkalla paloi porsliinijalkainen kupulamppu.

Ulla, näköjään kahdenkymmenen vuotias, korkearintainen, pyöreäkasvoinen ja vaaleaverinen tyttö, jonka silmissä aina oli hiukan pelokas ilme, ikäänkuin olisi hän aina ollut jännityksissä siitä, ettei vain ketään loukkaisi, oli istunut vuoteensa reunalle ja päästellyt auki tuuhean, hiukan sykeräisen tukkansa, jota hän nyt rupesi kampaamaan. Martta, nuori, unelmasilmäinen ja syvästi uskonnollinen tyttö, joka oli vasta vuoden ollut pääkaupungissa ja muisteli alati hartaudella vanhuksiaan siellä hiljaisen maakylän torpassa ja kävi ahkerasti uskovaisten hartauskokouksissa, oli ottanut esille nuottikirjan ja harjoitti virttä kanteleen avulla. Pöydän edessä seisoen kuljetti hän oikealla kädellä hitaasti jousta, painoi vasemman käden luokaksi taipuneella etusormella kanteleen ainoaa kieltä nuottikirjan mukaan, jonka merkkejä hän silmin seurasi. Tuossa teräväsoppisessa huoneessa ei kuulunut muuta kuin kamman raaputus, nuottikanteleen yksi toikkoinen ja katkonainen vingunta sekä Martan puoliääninen hyräily, kun hän koetti virrennuottia saada mieleensä painumaan.

Kyökistä, johon johtava ovi oli puolittain auki, kuului porsliiniastiain kalinaa ja väliin hanasta virtaavan veden kohinaa, kun Mari, keittäjä, lopetteli astiain pesua. Mari oli puolivälissä neljääkymmentä oleva ihminen, laiha ja teräväpiirteinen ja hänen kävelynsä oli omituista tupsuttamista, aivankuin jalat olisivat olleet liian lyhyet. Kun hän oli pahalla tuulella, piti hän päätään luonnottomasti kenossa ja käänteli kookasta, ohutta nenäänsä kuin tuuliviiriä ja nakkeli tovereilleen kimakalla äänellä sapekkaita pistopuheita. Tänään oli herrasväellä ollut vieraita päivällisellä, Marilla paljon työtä, ja siitä syystä hän oli koko päivän ollut pisteliäänä ja pahalla tuulella.

Juuri kun kyökin kello löi puoli kaksitoista, sai Mari viimeisen lautasen virutetuksi. Hän asetti sen pöydälle ennemmin pestyjen varaan nojolleen, pyyhki kätensä, nykäisi kaasulampun sammuksiin ja astui palveliahuoneeseen. Nenäänsä nyrpistäen istuutui hän vuoteensa reunalle ja ryhtyessään kenkiään riisumaan virkkoi vihaisesti:

— Koko yönkö se aikoo tuota rakkinettaan vinguttaa?

Martta lakkasi soittamasta, mutta Ulla sanoi nauraen:

— Kovinpa nyt vanhus on happamena. Maria suututti aina hirveästi, kun häntä vanhaksi sanottiin ja hän rupesi miettimään myrkyllistä vastausta Ullalle. Hetken kuluttua sanoikin hän päänsä kenoon nostaen:

— Vaikka vanhakin, niin eipä ole vielä tähän elettyyn tarvinnut karanneita sulhasia murehtia!

Ulla punastui hiusrajaa myöten eikä puhunut mitään. Marikin pysyi senjälkeen vaiti, tuiski vain vihaisesti vaatekappaleita päältään ja laittausi nukkumaan, sammuttaen kuitenkin ensin lampun vaikkeivät toiset olleet kerinneet riisuutuakaan. Martta pujahti vuoteeseensa hiljaa kuin peläten häiritsevänsä Maria, joka luonnottoman korkean päänaluskasansa nojassa lepäsi puolittain istuvassa asennossa, peite vedettynä korviin saakka. Huoneen pimeästä peräsopesta, jossa Martan vuode oli, kuului sitten hiljaista kuisketta, kun Martta iltarukoustaan luki.

Ullakin lepäsi jo vuoteellaan, vaikka uni pakeni hänen silmiään. Oikea käsi posken alla hän tuijotti puoliavoimesta ovesta kyökkiin, jonka seinällä olevia kiiltäviä kupariastioita pihalla palava lyhty himmeästi valaisi.

Hän mietti kohtaloaan, samoinkuin hän oli tehnyt edellisenä iltana ja sen edellisenä ja niin taapäin monen viikon ajalla, koskaan vielä pääsemättä siinä mihinkään tuloksiin. Mari oli tuolla sydänjuuria myöten loukkaavalla viittauksellaan johtanut taas hänen ajatuksensa siihen jo ennenkuin hän itsekään kerkesi niin pitkälle. Hänellä oli näet ollut sulhanen, muuan nuori viilari, joka toista kuukautta sitten oli muuttanut pois kaupungista, ilmoittamatta siitä Ullalle mitään. Aluksi oli Ulla viikkokausia odottanut häneltä tietoja, mutta nyt hänessä oli jo vakaantunut käsitys, että se kaikki olikin tahallista, että siis hänen sulhasensa oli muuttanut pois päästäkseen hänestä eroon. Mutta asiassa ei tämä vielä ollut pahinta. Jo ennen sulhasensa häviämistä oli Ulla alkanut epäillä olevansa raskaana ja ilmaissut huolensa tästä kerran sulhaselleenkin. Nyt hän oli jo tullut täysin vakuutetuksi, että asia oli todellakin niin ja samalla käsitti hän, että sulhasensa oli juuri sen vuoksi kaikessa hiljaisuudessa muuttanut tiehensä. Mari oli, tiesi mitä tietä, saanut tietoonsa hänen suhteensa ja käytti sitä oivallisena välikappaleena pistelyihinsä. Oli vain hyvä, ettei Mari tiennyt asian jälkimmäistäkin puolta. Ullaa ihan hirvitti ajatella, että niin olisi ollut laita.

Kaikkina noina kuluneiden viikkojen unettomina ja tuskallisina öinä, joina hänen sydäntään oli raskaana likistänyt tietoisuus siitä, että hän on raskaana ja sulhasensa hyljäämänä, oli hän koettanut kamppailla edes johonkin selvyyteen tulevaisuudestaan, mutta onnistumatta. Kiihkeästi, jyskivin ohimoin toimivat aina silloin hänen aivonsa ja verestävinä harhailivat silmät pimeydessä, mutta sen selvemmälle ei hän vielä ollut päässyt kuin että asiat ovat niin ja niin. Mitä se tulevaisuuteen nähden tiesi ja kuinka hänen sen varalta tulisi asiansa järjestää, sitä hänen ajatuksensa kuin kammoksuen karttoivat, pyörien vain hedelmättömässä seulomisessa tuon nykyisen asiaintilan ympärillä. Päivisin, milloin muilta toimilta ajatukset omiin asioihin joutivat pysähtymään, päätti hän aina illalla vuoteesen päästyään tekevänsä jonkun päätöksen tulevaisuudestaan ja tuon lykkäyksen varassa oli sitten vähän huolettomampi elää. Niin hän oli tänäkin päivänä päättänyt, tuuditellut mielensä sen ystävällisen harhaluulon valtaan, että illalla hän tekee lopullisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta vaikka hänen mielensä oli kiduttavassa jännityksessä, ei hän saanut ajatuksiaan pakoitetuksi tuota tulevaisuuden kysymystä selvittelemään. Lopulta hän, kun aika tasaista, järkähtämätöntä kulkuaan kulkien retkeili jo kaukana sivu puoliyön, nukahti herkkään unenvienoon. Vähän väliä hän siitä kuitenkin vavahtaen heräsi, mielessään epämukava laiminlyömisen tunne, mutta väsyneet aivonsa raukenivat taasen pian horroksiin, muuttaen hiipuen palavan ajatusten kipinän kirjaviksi unikuviksi, jotka epäonnistuneiden yritysten ja korkeudesta putoamisten muodossa saivat hänen unissaan hätkähtelemään ja toisinaan hiljaa valittamaan. Niin hän resuisen yön jälkeen kipein päin ja ruumiissa raskas riutumus heräsi aamulla päivän toimiin, tuhansiin pikku askareihin ja edestakaisin juoksentelemisiin, joita hänen sisäkön-toimiinsa kuului.

Mari oli yöllä saanut päänsä kipeäksi ja oli seuraavan päivän tavallistakin kärtyisempi. Pahaa tuultaan purki hän tavallisesti Ullaan, jota kohtaan hänellä näytti olevan voittamaton vastenmielisyys. Ullan palveliataryhdistykseen kuuluminen ja ahkera seurustelu sulhasensa kanssa tarjosivat hänelle alituista ja katkeraa pistelyn aihetta ja myöhemmin, kun hän oli saanut tietoonsa urkituksi, että Ullan sulhanen oli hävinnyt kaupungista, muuttuivat hänen pistelynsä ja salaviittailunsa katkerista vahingoniloisiksi. Ulla oli tavallisesti vaiti ja antoi Marin pistellä ja mököttää, vaikka hän monasti loukkaantuikin aivan kyyneliin asti. Mutta tänä iltana, kun he kaikin olivat kokoontuneet askareensa päätettyään palveliahuoneesen, kiivastui Ullakin, kävi kasvoiltaan tulipunaiseksi ja syyti suustaan väräjävin äänin kiivaita sanoja ja toisen kunniaa leikkaavia nimityksiä. Pää kenossa kimotti Mari vastaan, itki ja menosi ja huusi maat ja taivaat kuulemaan, kuinka läpi ilkeä ihminen tuo Ulla oli. Martta katsoi riiteleviä kalpeana ja suu puoli avoinna sekä toisteli hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: "Elkää nyt toki viitsikö noin riidellä!" Mutta Ulla sanoi hellittämättä sanottavansa loppuun, purskahti sitten itkuun ja pujahti kiiruusti vuoteesen, tukahuttaen itkunsa tyynyyn. Marikin vaikeni vähitellen, laittausi sänkyyn selin huoneesen päin ja veti peitteen aina korviin asti. Ja kun Martan iltarukouksen kuiske oli vaiennut, hallitsi ahtaassa palveliahuoneessa taas öinen rauha.

Ulla oli kiivaalla, uhmailevalla päällä ja päättävästi kävi hän nyt, kun sai ajatuksensa äskeisestä riidasta pois johdetuksi, käsiksi tuohon ratkaisematta olevaan kysymykseen. Rohkeasti teki hän itselleen selväksi, kuinka asiat välttämättä vähitellen kehittyvät, kuinka hänen raskaudentilansa ennen pitkää tulee huomatuksi ja mitä siitä on seurauksena. Raskaasti ähkäisten käännähti hän vuoteessaan, kun hän melkein ruumiillista tuskaa tuottavana totuutena pani merkille sen rajattoman, sietämättömän vahingonilon, jolla Mari olisi tervehtivä sitä huomiota, että Ulla on raskaana. Elämä kävisi asian julkiseksi tultua aivan sietämättömäksi ja hänen täytyisi muuttaa palveluspaikkaa. Mutta ei sekään parantaisi asiaa ja tuskin hän palveluspaikkaa saisikaan, kun huomattaisiin, että hänellä on synnytys edessään. Ja niin ei olisi muuta neuvoa kuin muuttaa kotikylään, köyhäin vanhustensa turviin, palata pääkaupungista häpeällä ja mieltä murtavaa surua vanhemmilleen tuottaen.

Kolkkona ja pimeänä häämöitti tulevaisuus, ajattelipa asiaa miten päin hyvänsä. Joko jäi pääkaupunkiin tai muutti syntymäkylään, niin kummassakin tapauksessa tuntui elämä olevan niin täynnä ylipääsemättömiä vastamäkiä, nöyryytyksiä ja häpeää, että ruumista kylmäsi niitä ajatellessa ja elämä sitä suuntaa kohti tuntui päättyvän ulospääsemättömään umpikujaan.

Mutta entäpä jos salaisi raskautensa, samoin salaa synnyttäisi ja kätkisi sikiön! Ulla säpsähti jonkunlaisesta hämmästyksestä, johon puolittain iloakin sekaantui, kun tämä salaamisen ajatus hänen mieleensä välähti. Jos se onnistuisi, niin voisi hän elää surutonna kuin ennenkin ja tuo vaivaloinen, mahdottomalta tuntuva taival, jolla olisi kestettävänä häpeällinen raskaus ja elämä isättömän lapsen äitinä, olisi silloin kokonaan vältetty. Ja miksei se onnistuisi, kun kaikkensa tekisi sen onnistumiseksi ja tarkoin edeltäpäin suunnittelisi kaikki seikat.

Siinä maatessaan ja mietiskellessään alkoi Ullasta piankin tuntua aivan luonnolliselta asialta, että hän salaa raskautensa ja hävittää sikiönsä. Muuhan ei voinut tulla kysymykseenkään. Jos hän kuinka kuvitteli toista menettelyä, jonka mukaan asiat saisivat kehittyä luonnollista tietään, löi sieltä aina mahdottomuuden tunto häntä vastaan ja mielikuvitus pakeni sieltä kuin pimeästä umpikuljusta, jota vastoin tuolla toisella suunnalla kuvasteli elämä vapaana ja valoisampana. Ja niin tunsi Ulla tehneensä päätöksen salata raskautensa. Ei hän vielä ruvennut yksityiskohtaisesti suunnittelemaan, kuinka hänen eri tapauksissa tulisi menetellä, vaan koetti ajatella muita kevyempiä asioita, tuntien nautintoa siitä tietoisuudesta, ettei hänen tarvitsekaan niin välttämättömästi kärsiä häpeää ja nöyryytyksiä, vaan että löytyy tie, jota kulkien hän kaikesta siitä säästyy.

Jonkunlainen ilontulvahdus täytti hänen olemuksensa ja unta odotellessaan antautui hän vapaasti seuraamaan valloilleen riehahtaneiden ajatusten leikkiä. Mielikuvia tuli ja meni kirjavanaan. Kuin virmapäiset, hulmuharjaiset varsalaumat ne kirmaisivat esiin ja taas katosivat eikä ajatus jaksanut niitä järjestykseen taltuttaa. Milloin hänen sulhasensa yhtäkkiä palasi varakkaana miehenä ja pelasti hänet häpeästä, milloin hän oli jossakin iltamassa ja rakensi jonkun näkemänsä sievän pojan kanssa tuttavuutta, josta kehittyi pitempi ja entistä kestävämpi suhde. Toisinaan mielikuvat sivusivat hänen äskeistä päätöstään ja yhtäkkiä hän oli halkokellarissa, jossa synnytti kuolleen lapsen ja kätki kellarin pimeään peräsoppeen…

Kun mielikuvien virmapäinen leikki oli hänen aivonsa tyyten väsyttänyt, nukahti hän vihdoin ja näki sekavia unia, ollen synnyttämässä salaisessa piilopaikassa, johon yhtäkkiä ilmestyi Mari, joka nosti nenänsä korkealle ja alkoi pirullisesti nauraa, niin että koko talon asukkaat aina omasta herrasväestä alkaen talonmiehen vääräsääriseen pikku poikaan saakka juoksivat huutaen ja menoten häntä näkemään ja noiden töllisteleväin katseiden esineenä oli hänen niin painostavan tukala olla, että hän heräsi omaan tuskan-voihkinaansa. Päästyään selvyyteen, että se olikin vain pahaa unta ja muistettuaan mitä illalla oli päättänyt, rauhoittui hän kiitollisin mielin, ettei tuo kokemansa sentään totta ollutkaan ja nukkui uudelleen. Seuraavana päivänä tavallisissa toimissa hääriessään oli Ullalla, jos ajatukset milloin joutivat hetkeksi pysähtyä hänen omaa tilaansa seulomaan, lohdutuksena tuo vapauttava tietoisuus, että hän voi sentään kaikesta häpeästä pelastua. Ja illalla kun tulet oli sammutettu, suuri kivirakennus monine asukkaineen mykistynyt öiseen hiljaisuuteen ja Ullakin päässyt vuoteesensa omain ajatustensa ja kuvittelujensa pariin, pakoittausi hän tekemään suunnitelmia lähintä tulevaisuutta varten. Hän oli äskettäin lukenut sanomalehdestä, kuinka muuan nainen joka sikiönsä salaamisesta oli joutunut oikeuteen, oli siteiden avulla salannut muilta raskautensa ja hän päätti tehdä samoin. Hän meni ajatuksissaan läpi koko liinavaatevarastonsa ja harkitsi tarkoin, mitkä niistä sopisi laittaa siihen tarkoitukseen. Ja sitten synnytys? Se oli peloittavin kohta koko asiassa. Kuumeisesti toimivat Ullan ajatukset, selkosen selällään olevat silmät tuijottivat pimennossa olevaa kattoa kohti ja sormet nyplivät hermostuneesti lakanan reunaa. Suunnitelmia virtasi yhtenään mieleen ja hän valikoitsi niitä, punnitsi, vertaili ja hylkäsi ja otti taas uusia harkinnan alaisiksi. Mutta lopulliseen päätökseen ei hän voinut tulla ja väsyneenä nukahti hän lopulta kesken suunnitelmain. Eikä hän enää ryhtynytkään sitä perin pohjin harkitseman, vaikka se alituisesti olikin mieltä painostamassa, vaan suuntasi koko huomionsa raskaudentilan salaamiseen.

Eräänä yönä muutamien päivien mentyä päätti hän sitten laittaa ympärilleen siteen. Kauan hän unta vastaan taistellen valvoi ja odotti, milloin toiset varmasti nukkuivat. Mari alkoi piankin kuorsata, joten hänestä ei ollut mitään pelkoa, mutta Martta hengitti aina niin hiljaa ja tasaisesti, ettei tiennyt nukkuiko se vai valvoi. Monta pitkää hetkeä odotettuaan mainitsi Ulla hiljaa Martan nimen, mainitsi toisenkin kerran ja vähän isommin ja kun Martta ei mitään vastannut, uskalsi hän nousta ylös. Varovasti otti hän vaatekoristaan muutamia jo edeltäpäin päällimmäisiksi asetettuja liinasia ja hiipi kyökkiin, jonka oven hän oli illalla, vartavasten siitä viimeksi kulkiessaan, jättänyt puoliavoimeksi. Lamppua sytyttämättä hän sitten suurimmassa hiljaisuudessa kiinnitti lukkoneulojen avulla ympärilleen kiinteät siteet. Mutta takaisin vuoteesensa hävittyään alkoi häntä yhtäkkiä vaivata pelko, että Martta oli sittenkin valveillaan, että se oli tahallaan ollut vastaamatta hänen kuiskaaviin kysymyksiinsä ja hiipinyt hiljaa hänen perässään kyökinovelle, nähnyt hänen puuhansa ja päässyt kaiken perille. Aamulla katsoi hän sen vuoksi pitkään ja tutkivasti Marttaa, huomatakseen oliko sillä tiedossa hänen salaisuutensa. Mutta Martta oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja hänen suuret silmänsä loistivat yhtä avomielisen vilpittöminä kuin koskaan ja Ulla rauhoittui kokonaan.

Niin alkoi sitten kuukausia kestävä, tuskia kysyvä ja ajanoloon yhä ankarammaksi kärjistyvä taistelu kahden voiman välillä: ikuisella järkähtämättömyydellä toimivia luonnonlakeja vastaan taisteli itsepintainen naisen tahto, joka sietämättömien ja päivä päivältä lisääntyvien tuskienkin uhalla tahtoi tehdä turhaksi häpeätä uhkaavan hedelmöittymisen.

Ensi viikkoina sen jälkeen kuin Ulla oli varokeinoihin ryhtynyt, ei hän tuntenut ruumiissaan mitään epämukavuuden tunnetta, saattoipa toisinaan perin unhoittaakin, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Mutta yhtä rintaa vakaasti ja pysähtelemättä vaeltavan ajan kanssa toimivat luonnonlaitkin salaisissa työpajoissaan ja viikkojen, kuukausien mennen ilmaisine kehittyvä raskaudentila, aluksi haitallisuuden tuntona, sitten suorastaan ruumiillisena kipuna, kun Ullan varokeinot asettuivat luonnon vapaata toimintaa kuristaen rajoittamaan. Mutta järkähtämättömänä pysyi Ullakin, kärsi hammasta purren kidutuksen ja päästi yksinäisen tuskansa ilmoille vain salaisina huokauksina. Kun raskaudenaikaa Ullan laskujen mukaan oli kestänyt noin nelisen kuukautta, tunsi hän eräänä iltapäivänä sydänalassaan omituisen säikähtävän liikahduksen, mikä muistutti kuivalle maalle vedetyn kalan suonenvetoista pyristelyä. Ulla säikähti ensin tätä odottamatonta tapausta niin että häntä rupesi hiottamaan ja koko ruumis kävi niin raukeaksi, että täytyi istahtaa lähimmälle tuolille. Liikahdukset uudistuivat ja hänelle kävi ensi hämmästyksestä toinnuttuaan selväksi, että se oli merkki elonkipinän syttymisestä sikiöön hänen sydämensä alla. Ja silloin hänen silmiensä eteen kuvastui niin elävänä pieni, avuton olento, joka tuskaisesti potkii kehdossaan ja haikeasti itkien ojentaa pieniä käsiään ruokkijaansa kohti. Hellä, itkettävä tunne täytti suloisesti kirvelevänä hänen rintansa ja oli kuin tuo elonkipinän syttyminen olisi samalla äidinrakkauden henkiin herättänyt. Ja tuo tunne muistutti sitä mitä hän oli silloin tuntenut, kun hänen ja karanneen sulhasensa katseet ensi kerran toisiinsa uppousivat: silloinkin oli hänessä joku voimallisesti sykähtänyt, aivankuin jotakin olisi hänen sisällään henkiin herännyt.

Häntä rupesi niin suloisesti ja samalla katkerasti itkettämään, mutta hänen täytyi väkisinkin voittaa tunteensa, niellä vastahakoisina paloina alas kaikki, mikä sydämestä pyrki ulos kuohumaan ja kantaa päivän työtaakka loppuun saakka, ettei vain suinkaan saataisi aihetta minkäänlaisiin arveluihin. Ponnistautuen nousi hän tuolilta ja ryhtyi askareitaan jatkamaan. Hän näytti kovin kalpealta ja ollessaan ruokasalissa teekeittiötä kuntoon laittamassa, herätti se rouvankin huomiota ja osanottavasti tämä sen vuoksi kysyi:

— Onko Ulla sairas, kun Ulla näyttää noin kalpealta.

— Näyttäähän sitä kalpealta, kun on sulhanen karannut ja saa sitä yötä päivää murehtia!

Se oli Mari, joka juuri rouvan kysyessä tuli ruokasaliin ja tuolla ainaisella piikillään teki Ullalle kerrankin suuren palveluksen, päästi hänet mitään vastaamasta, sillä rouva ei kysellyt enempää, hymyili vain sovittavasti ja poistui huoneesta.

Mutta yöllä ne alkoivat taas rajut kamppailut Ullan sydämessä, kun pimeys hyväilevänä piiloitti hänet urkkivilta katseilta ja hän saattoi väkivallalla häädetyt tunteensa laskea taas valloilleen. Tuo tavallisissa oloissa sekaisin iloa ja värisyttävää odotuksen pelkoa synnyttävä tieto uuden elonkipinän syttymisestä purkautui tässä esiin haikeana itkuntulvana, ikäänkuin luonnollisesta asemastaan suistetut naisen tunteet olisivat epätoivoiseen kapinaan nousseet. Painautuen kiinteästi päänaluseen itki Ulla kauan ja kiihkeästi. Tuntui kuin tuo hänen kuukausia sitten rakentamansa ja itsepintaisesti noudattamansa suunnitelma luhistuisi auttamattomasti kokoon ja äitiyden tunne tuntui valtavana pyrkivän sijaan. Hän rauhoittui jo hiukan itkussaan ja joku suloisesti lämmittävä mielikuva pienestä lapsesta oli hiipimässä mieleen, kun jo toisaalta jylähti mieleen pelko katkerasta häpeästä ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja mitä se lapsikaan saisi muuta kuin häpeää ja kurjuutta osakseen. Eikö silloin ollut parempi, että siinä syntynyt elonkipinä sammui jo alkuunsa, ennenkuin sen omistajan tarvitsi jalkaansa astua elon ohdakkeiselle polulle. Mutta juurikuin nuo ristiriitaiset ja järkyttävät tunteet olisivat saaneet tuon vasta elonliekkiin syttyneen ihmisalunkin levottomuudella aavistamaan, että hänen kohtalonsa oli kysymyksen alaisena, alkoi se taas suonenvetoisesti liikahdella. Ullan täytyi uudelleen painaa päänsä tyynyyn ja kastella sitä suolaisilla kyynelillä, sillä hänestä tuntui se noilla liikahduksillaan tahtovan sanoa kantajalleen: "Minä tahdon elämään!" Ja itkun tyrskinnällä vastasi äiti: "Häpeä ja kärsimyksethän sinua vain elämässä odottavat." Mutta itsepintaisilla tempauksilla tuntui se taistelevan: "Minä tahdon elämään, kärsimään ja taistelemaan — sehän on ihmislasten osa!" Ja hän, joka vasta syttynyttä elonkipinää sydämensä alla kantoi, ei osannut enää mitään vastata, itki vain kuin kerrankin tyhjentääkseen kyyneltensä lähteet. Eikä hän saanut tehneeksi mitään uutta päätöstä, vaan kaikki jäi kohtalon varaan.

Päivä päivältä ja viikko viikolta jatkui sitten edelleenkin tuota painostavaa elämää, kun omaan itseensä sulkeutunut nainen ruumiillisen ja henkisen kidutuksen helteessä riutuen kamppaili päivästä toiseen, ainoana toivontähtenään se vapahduksen hetki, jolloin hän jonkun onnellisen mullistuksen kautta tavalla tai toisella pääsisi uusiin, väljempiin oloihin. Kuinka hän pääsee, onnistuuko salaa synnyttämään vai jotenkin muutenko, sitä hän ei huolinut harkita eikä siihen tuntunut voimiakaan olevan, sillä koko tahdonvoima sai olla joka hetki jännitettynä, että pääsi kunnialla päivästä toiseen siirtymään.

Raskauden aika oli täten ehtinyt jo seitsemännelle kuukaudelle eikä mitään muutosta ollut vielä tapahtunut, taival vain oli yhä vaikeakulkuisemmaksi käynyt. Ulla piti yhä noita kuristavia siteitä ja kaikki vähänkin laajasuuntaisemmat liikkeet tuottivat hänelle sietämättömiä tuskia. Eräänä iltapäivänä nosti hän yhdessä Martan kanssa herran kamarissa raskasta kirjoituspöytää, jonka alle oli matto saatava. Silloin tunsi hän sisällään terävästi viiltävän vihlaisun ja vaivoin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon. Kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään ja suurella voimainponnistuksella estyi hän pyörtymästä. Mutta vihlaukset uudistuivat sydänalassa, kipujen salaisista kätköistä ne vyöryivät esiin ja kärvelivät tuskissa vavahtelevaa ruumista kuin tuliset käärmeenkielet. Ulla käsitti että tässä on synnytys kysymyksessä ja hänestä oli kuin kaikki se peloittava häpeä, jonka torjumiseksi hän oli sanomattomat tuskansa kärsinyt, nyt yhtäkkiä ovista, akkunoista ja seinänraoista tulvaisi suurena ryöppynä hänen ylitsensä ja upottaisi hänet tukehuttaviin pyörteisiinsä. Pakoon, pakoon uhkaavalta turmalta ja hampaansa lujasti yhteen purren ja kaikki lihaksensa jännittäen pitämään yllä vartalon ryhtiä, yhä kasvavien kipujen pyrkiessä sitä kokoon kouristamaan, kiiruhti hän kyökkiin, tempasi puunkantovaatteen ja halkokellarin avaimen sekä syöksyi ulos. Kuin valonheittäjän pikainen ja häikäisevä valonhuiskaus syysyön pimeässä välähti hänen jyskiviin aivoihinsa muisto kerrallisesta mielikuvastaan, kuinka hän salaa puukellarissa synnyttää, ja nopeasti yhtyi sen kanssa ajatus siitä, että herran kamaria on lämmitettävä. Eikä lapsellinen Martta kerinnyt mitään kummastella, kun Ulla jo oli huoneesta pois.

Hätääntyneenä, horjuen ja käsin sydänalaansa painaen riensi Ulla alas ahtaita, puolilikaisia kyökinportaita ja laskeusi edelleen alas kellareihin johtavaa käytävää, josta kostea ja tunkkainen ilma tuoksahti vastaan. Puolipimeitä käytäviä haarausi eri tahoille, kulkien pitkälle asfaltilla katetun pihan alle. Kahden puolen käytäviä, rimoista rakennettujen seinäin takana olivat rinnakkain eri huoneustojen puukellarit. Päästyään oman kellarinsa ovelle, haparoitsi Ulla käteensä suuren munalukon, avasi oven ja astui kellariin, joka melkein pilkko pimeänä ja kaitaisena ulottui pitkälle, päättyen perällä tiilisen katon viettoisuudesta yhä matalammaksi ahdistuvaan soppeen. Keskellä kellaria oli kasa pieniksi pilkottuja puita ja kun Ulla pimeän tähden varovasti eteenpäin hapuillessaan saapui puukasan luo, kohtasi häntä uusi ja äskeistä vielä ankarampi polte. Yhteen käppyrään vetäytyen painausi hän puukasalle ja hänen yhteen puristuneiden hampaidensa välistä kimmahti ulos häädetty mutta rajatonta tuskaa ilmaiseva huudahdus: "Herra Jumala, Herra Ju-umala!" Hetkiseksi meni hän tainnuksiin, josta kellarin kylmä ja kostea ilma hänet taas pian havautti ottamaan vastaan uutta tuskan kohtausta. Hänen suonenvetoisesti puukasalla vääntelehtiessään uudistuivat siten vuoroon poltteet ja niitä seuraavat taintumiskohtaukset. Hämmentyneissä, jyskivissä ja sekavia kuvia loiskuttavissa aivoissaan säilytti hän vielä itsepintaisesti ajatuksen, että hänen synnytyksensä täytyy tapahtua salassa, että jos hän vain huudolla tuskansa ilmaisee on kaikki hukassa ja estääkseen tuskaansa huutona ulos purkautumasta puri hän hampaitaan yhteen niin että leuat rasahtelivat.

Kolmannesta taintumuskohtauksesta havahduttuaan kuuli hän ääreltään heikon, oudosti kirahtavan äänen ja hän tajusi kohta sen merkityksen. Ja vaikka tuskat olivatkin lientyneet, meni hän mielenliikutuksesta kohta taas tajuttomaksi ja siitä havahduttuaan ei hän kuullut enää samaa kirahtelua. Voimattomuudesta vapisevin käsin haparoitsi hän ympärilleen puukasalla ja satutti kätensä johonkin paljaaseen ja puolikylmään, jonka kosketuksesta hän vavahti niin että oli uudelleen pyörtyä. Hän voitti kuitenkin itsensä ja otti tuskiensa esineen vapiseviin käsiinsä. Hän tunsi sen surkean pieneksi ja elonkipunan oli siitä tuo kolkko ympäristö kerinnyt jo sammuttaa. Siinä puukasalla istuessaan, tuskien vihdoinkin hellitettyä, ja pitäessään helmassaan kuollutta lastaan valtasi Ullan yhtäkkiä villi ilo, että nyt se odotettu vapahdus vihdoinkin oli tapahtunut ja tapahtunut niin, ettei hänen tarvinnut itse lastaan surmata. Ja hänelle tuli kiiru päästä kellarista pois. Hätäisesti irroitti hän vyöliinansa, kääri lapsen siihen ja kiipesi halkokasan yli kellarin perälle, jonka matalaan ja tunkkaiseen soppeen hän kätki tuon pienen mytyn. Ja vaikka voimat tuntuivat olevan aivan lopussa ja ruumista puistatti ankara vilu, latoi hän kantovaatteesen muutamia halkoja ja lähti vaivalla ylös kiipeämään, hengittäen ahnaasti yläkäytävän puhtaampaa ilmaa ja varaten kädellään seinään.

Onneksi ei päivää ollut enää pitkälti ja Ulla pääsi ajoissa levolle. Kerran vuoteesen päästyään vaipui hän kuoleman kaltaiseen uneen, nukkuen hievahtamatta, kalpeana ja tuskin hengittäen aamuun saakka. Hän heräsi siihen, että Mari tyrkkäsi häntä vihaisesti kylkeen ja poistuessaan mutisi, että mikä sillä nyt on, kun ei koko päivänä aio nousta. Ulla tunsi ruumiinsa niin kovin raukeaksi ja voimattomaksi ja kun hän vähitellen selvisi käsittämään, mitä hänelle eilen oli tapahtunut, olisi hän mielellään vetänyt peitteen silmilleen ja nukkunut, nukkunut pois kaikki muistot ja kaiken väsymyksen, voidakseen sitten nousta uutena ihmisenä uuteen elämään. Mutta täytyi väkisinkin nousta ylös ja ottaa osaa päivän toimiin, vasta tuonnempana voisi sitten levähtää kyllikseen.

Päästyään vuoteesta ylös, tunsi hän itsensä kovin heikoksi, päätä pyörrytti ja peiliin katsahdettuaan huomasi hän olevansa kovin kalpea. Kuitenkin alkoi hän puuhailla tavallisissa askareissaan. Mutta elämä tuntui niin kummalliselta ja hän liikkui aivan kuin uudessa ympäristössä, joka alkoi häntä ahdistaa ja peloittaa. Hänestä tuntui, että ne kaikki, Mari, Martta, rouva, katselevat häntä uteliaasti ja kun hän kääntyy päin, kääntävät päänsä pois. Salin pesää sytytellessään luuli hän kuulevansa kuisketta ruokasalista, mutta kun hän säikähtyen ja pamppailevin sydämin herkesi kuuntelemaan, vaikeni kuiske. Kohta senjälkeen kulki rouva ruokasalista tullen salin läpi ja Ulla oli siinä pesään puhallellessaan tuntevinaan, että sen katse oli koko ajan kiinnitettynä häneen ja vaikkei hän nähnytkään, oli hän sentään vakuutettu, että sen silmissä päilyi omituinen ilme.

Varsinkin Marin käytös vaivasi Ullaa. Se ei puhunut hänelle paljon mitään, ei edes tavallisia pistopuheitakaan sinkautellut, salakähmää vain tuntui häntä katsovan. Laskiessaan kyökissä vettä karahviin ja seisoessaan selin Mariin, joka hämmensi hellalla kiehuvaa kattilaa, tuntui Ullasta taas, että Mari rävähtämättä tuijottaa häneen ja hänet valtasi yhtäkkiä hermostunut kiukku. Tulipunaiseksi sävähtäen kääntyi hän ympäri ja tiuskasi:

— Mitä sinä siinä minua töllistelet! Mutta Mari ei katsonutkaan häneen päin, vaan käänsi nyt vasta päänsä ja niskojaan nakaten kimahti:

— Hyh kaikkiakin, kun yksinään vihottelee!

Häpeissään riensi Ulla pois, mutta tunsi olonsa yhä tukalaksi. Kuin kuumilla hiilillä liikkui hän koko päivän ja herkesi säpsähtäen kuuntelemaan, jos milloin toisista huoneista puhelua kuuli. Tullessaan kerran sisähuoneista ruokasaliin, aikeissa mennä kyökkiin, pysähtyi hän äkkiä kun kuuli Marin ja Martan kyökissä puhelevan. Hän kerkesi kuulla ainoastaan seuraavat Marin lausumat sanat:

— … Ja kyllä niillä, jotka semmoista aikovat tehdä, on aina omat auttajansa…

— Sielunvihollinenko? — kuului Martta hiljaa kysyvän ja Mari siihen tokaisevan:

— No eipähän mikä!

Ulla sävähti aivan kuumaksi eikä uskaltanut mennä kyökkiin, vaan hiipi takaisin. Vaikka häntä jalat tuskin kannattivat oli hän häärivinään jossakin puuhassa ja sai vasta myöhemmin voimia mennä kyökkiin. Jouduttuaan sitten Martan kanssa kahden lastenkamariin, taisteli hän kauan mielessään, kysyäkseen Martalta mistä he Marin kanssa olivat kyökissä puhuneet. Mutta hän ei rohjennut sentään kysyä ja hänen mieleensä jäi hiljaiseksi vakuutukseksi, että ne olivat puheellaan tarkoittaneet juuri häntä.

Kun sitten päivän kuluessa kerran herrakin ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Ulla askarteli ja siinä hetkisen seisottuaan sekä kuten Ulla oli vakuutettu, häntä pitkistään katsottuaan poistui sanaa puhumatta, oli Ulla vakuutettu, että niillä on vihiä asiasta, ehkä tietävät hyvinkin tarkoin, niin, ehkä ovat löytäneet kellarista lapsenkin! Häntä halutti lähteä kellariin ja saada selko, oliko se vielä siellä, mutta hän ei uskaltanut, ei vaikka olisi voinut lähteä puitakin noutamaan. Ja niin kului päivä tuossa kamalassa epätietoisuuden kidutuksessa, kului kiusallisen verkkaan eikä iltaa tuntunut tulevankaan. Joka kerta kuin etehisessä ovikello jonkun varman tulijan peukalon töytäyksestä synnytti tuikean kaksoiskilahduksen, hätkähti Ulla ja alkoi vapista, aivankuin nuo töykeät kilahdukset olisivat vastanneet suoraa hänen kipeään sydämeensä. Huutavaan itkuun purskahtamaisillaan liikkui hän kuin unissakävijä ja rauhoittui hitusen vasta sitten, kun sai tietää ettei tulija ollutkaan mikään poliisiviranomainen. Kerran oli hän jo, kun epätietoisuuden tuskat korkeimmillaan kuohuivat, vähällä juosta Marin eteen ja tiuskata hänelle: "Miksi te kiusaatte minua, miks'ette heti toimita kiinni!" mutta hän sai hillityksi itsensä ja niin jatkui tuota kiduttavaa taistelua päivän siirtyessä vitkaan iltaa kohti.

Vihdoinkin tuli sitten ilta ja illasta sikesi yö. Vaikka päivä olikin kulunut loppuun mitään erinomaista tapahtumatta ja vaikka Ullan voimat tuntuivat olevan aivan lopussa, ei hän voinut ummistaa silmiään. Tavaton ahdistus, pelko ja epätietoisuus vaivasivat häntä yhä ja ajatukset toimivat kuumeisella raivolla.

Kun kyökin kello sorahtavalla lyönnillään ilmoitti puoliyön olevan käsissä ja kun Martta ja Mari jo nukkuivat sikeimmässä iltayön unessaan, nousi Ulla vuoteeltaan, pukeusi hiljaa, heitti saalin hartioilleen ja ottaen kengät käteensä hiipi hiljaa kuin varjo kyökin ovesta ulos. Käytävään päästyään pani hän kengät jalkaansa ja alkoi käsin seinistä hapuillen laskeutua portaita alas kellariin. Yö oli rajutuulinen lokakuun yö ja pihan alaisissa pilkkoisen pimeissä käytävissä vonkui, suhisi ja ulisi kaameasti kuin olisivat kaiken maailman tuulet olleet sinne vangittuina ja vapauden kaipuutaan pimeässä ulvoneet. Sekaisin mielin ja pyörryttävin päin hapuili Ulla askel askeleelta eteenpäin, kunnes löysi oman halkokellarin oven. Lankeillen ja käsiinsä naarmuja saaden kiipesi hän puukasan yli ja alkoi hapuilla peräsopessa. Mytty oli siellä vielä paikoillaan ja ottaen sen mukaansa lähti hän takaisin kiipeämään. Mutta halkoläjälle päästyään pettivät hänen voimansa, hän raukesi istumaan ja helmaansa myttyä pusertaen tyrskähti rajuun itkuun. Kauan hän itki ja nyyhkytti perään vielä kauemmin. Lopuksi lakkasi hän nyyhkimästäkin ja istui sitten paikallaan kuin siihen jähmettyneenä. Ympärillä oli sakea, kostea ja liikahtamaton pimeys kuin Manalan uumennoissa ja tuuli vongahteli haikeasti. Mutta vihdoin hän havahtui turtumuksestaan ja lähti tavoittelemaan pois kellarista. Ylös päästyään pujahti hän portista kadulle ja lähti käärön saalinsa sisään piiloittaen kuin varjo hiipimään katukäytävää pitkin.

Kaupunki jylhine kivimuurilleen, kalseine katuineen ja suorine, leikkaavine särmineen uinui öisessä levossa. Väkevä, mereltä käsin painava tuuli lakaisi autioita katuja, vongutteli suruisasti telefoonilankoja ja kantoi jostain nurkkien takaa kumahtelun jonkun kotiinsa kiiruhtavan öisen kulkijan askelista. Sieltä ja täältä kuului ajurinrattaiden hurinaa ja sitä säestävää kavion lapsutusta, kun juopuneet mässääjät ajoivat öisiin remuihinsa. Kun yksien rattaiden synnyttämä hurina ajurin laitakaupungille loitotessa hälveni kuuluvista, sikesi jo lähempänä uusi hurina ja uusi kavionlapsutus entistä jatkamaan ja niin hurisi ja lapsutti katkeamatta noiden totisina ja jylhinä jomottavien kivimuurien takana, ikäänkuin tuo uinuva kaupunki-jättiläinen olisi puoliääneen horisten uneksinut päiväisestä humustaan ja kiihoittavista nautinnoistaan. Pitkissä riveissä seisovat katulyhdyt paloivat niukasti ja lepattaen ja ikäänkuin maailmassa olisi ollut liiaksi valoa, hiipi lyhtyriviä pitkin kyttyräselkäinen lyhtyjen hoitaja, harppaili pitkine jalkoineen kuin hämähäkki ja pysähtyi joka toisen lyhdyn luo, ojensi ylös lyhtyä kohti pitkän sauvansa ja lyhty tuikahti sammuksiin. Ja sitä tehden hiipi tuo valoja harventeleva hämähäkki edelleen kunnes hälveni pimeyteen. Mutta kuin maankamaralla kamppailevien ihmislasten eloa tarkasteleva kohtalon silmä loimahti väliin linnoituksessa olevasta valonheittäjästä lähtenyt häikäisevä sädesoihtu valtavan kaaren tehden yli pimeässä lepäävän kaupungin ja lyhyeksi hetkeksi kirkkaasti valaisi korkeat kivimuurit ja niiden tummat, yöhön ammottavat akkunat.

Tiukasti saalia ympärilleen puristaen, sekaisin päin ja väristen vilun ja kuumeen valeluista hiipi Ulla katua eteenpäin kuin olisi hän ollut tuon kalseudellaan ruhjovan kivisen kaupungin henki, joka tuskasta väristen etsii vapautustaan. Pyörryttävässä päässään oli hänellä enää yksi kiinteä ajatus: saattaa lapsensa varmaan piiloon. Mutta kotiportista ulos tultuaan oli hänestä alkanut tuntua varmalta, ettei hän itsekään palaa enää takaisin. Ei hänellä ollut tietoa mitä itseensä nähden tehdä ja minne mennä, eteenpäin hän vain pieneksi kyyristyneenä hiipi, siirtyi äänetönnä kuin varjo pitkin kalseita seinustoja. Pimeät, teräväpiirteiset ja äänettömät kivimuurit seisoivat kohtalon järkähtämättömyydellä molemmin puolin katua ja niiden likistävässä läheisyydessä, katukäytävän kylmän tunnottomasti kumahdellessa askelten alla, valtasi Ullan suuri turvattomuuden ja yksinäisyyden tunto. Hänen hätääntynyt sydämensä lepatti kuin nuo tuulta vastaan kamppailevat lyhtyjen liekit ja vapisevin polvin eteenpäin paetessaan supisi hän hiljaa ja yhteen menoon: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Mutta oli kuin tuuli, joka pimeissä ja ahtaissa solissa kierteli, vinkui ja surkeasti ulisi, olisi hänen kuiskeisiinsa vihaisesti vastaan vongahtanut: "Ei täällä ole mitään hyvää Jumalaa!"

Siten ilman mitään määrättyä päämaalia eteenpäin harhaillessaan joutui Ulla eräälle kaupungin kylestä ulos pujahtavalle niemelle, joka sekin oli täyteen ahdattu noita synkeitä kivimuureja kuin jättiläisten monisärmäisiksi sorvaamia kallionmöhkäleitä. Kuin niiden ahdistavasta puserruksesta päästäkseen riensi Ulla suoraa eteenpäin ja osui niemen kärkeen, jossa meri vapaana aukeni eteen. Rajupäisen tuulen paimentamat aallot kohoilivat korkeina, vihreinä ja lyijynraskaina ja loiskielivat määrämittaisesti niemen käressä olevan puisen laiturin kylkeen. Jonkun matkan päässä oli toisen laiturin kylessä pieni jahti, joka rantaan vyöryvien aaltojen käsissä rauhattomasti keinui, ruski ja natisi ja jonka köysissä tuuli pitkään ja haikeasti vihelsi. Etummaisessa mastossa tuikutti pieni lamppu, ollen välistä väkevän tuulenpuuskan yli pyyhältäessä aivan sammumaisillaan. Hetkiseksi tuohon jahtiin katseensa kiinnittäessään tuntui Ullasta kuin olisi sekin ollut tuskissaan riuhtova ja vapautukseen kamppaileva ihmisolento.

Ulla istuutui laiturin reunalle, veti saalia yhä tiukemmalle värisevän ruumiinsa ympärille ja katsoi pimeälle merelle, jossa tuuli ja aallot huumaavasti kohisivat ja josta sankean pimeyden takaa vyöryi esiin yhä uusia, vaahtoharjaisia ja suolaa huokuvia aaltoja. Hänen takanaan oli kaupunki jylhine kivijättiläisineen ja niemenkärkeä lähinnä olevan rakennuksen laajassa ja pimeässä sivustassa oli himmeästi valaistuna vain kaksi rinnakkaista kolmannen kerroksen akkunaa, jotka arvoituksen tapaisina katsoivat pimeälle ja kuohuvalle merelle.

Siinä istuessaan ja katsoessaan aaltojen huokuvaa keinuntaa, joka oli kuin maaemo olisi huokaillen rintaansa kohotellut, valtasi Ullan raukea uupumus ja vastustamaton levon kaipuu. Kuin pehmeitä, pöyheitä polstareita vyöryi yhä uusia aaltoja pimeyden takaa laiturin juurelle. Ne vetivät Ullaa puoleensa ja hänestä tuntui kuin olisi hän sulautumaisillaan tuohon samaan, suloisesti tuudittavaan ja iäisesti jatkuvaan keinuntaan. Vielä hetkisen hän istui ja väsynein, ilmeettömin silmin tähysti aaltoihin. Sitten hän yhtäkkiä nousi ylös, katsahti kuin säikähtyneenä ympärilleen, asetti jalkansa laiturin reunalle ja heittäysi alas. Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian vihreiden aaltojen keskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen kaameaa kohinaansa, jahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo öisen valvojan kaksi himmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä rävähtämättä ulos huokailevaan yöhön…