JÄNGÄLLÄ

Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän kantamattomiin. Ainoana vaihteluna ovat harvassa kasvavat vaivaismännyt, joista niistäkin ovat toiset kinoksiin melkein umpeen peittyneet. Kuin viivottimella vedettynä kulkee jängän halki kapeana suikaleena maantie. Tuuli vinkuu aavikolla vihlovasti kuin yksinäisyyttään valittaen ja kun se tiellään kohtaa noita puolikuivuneita männyn kääkkyröitä, puistelee ja reutoo se niitä, vaikka ne nöyrästi kumartelevat harvaoksaisia latvojaan oikeaan ja vasempaan. Ja kun se on jättänyt männyt rauhaan, laskeutuu se maanrajaan ja tonkasee ilmoille sakean lumiryöpyn, jota vinkuen, vihellellen ja ilkamoiden kiidättää pitkin jänkää.

Lyhyt talvipäivä alkaa hämärtyä illaksi. Mutta maantiellä, jolla tuisku on tienuran melkein umpeen syytänyt, näkyy sentään muuan kulkija liikkuvan. Se on yksinäinen jalkamies, joka siinä kumaraisena ja puolisääreen lumessa kahlaten ponnistelee kohti jängän toista laitaa. Miehellä, joka on laiha ja hinterä, on tällaista säätä ja tällaista taivalta vastaan kovin huonot vaatteet päällään. Housut ovat repaleiset ja ohkainen takkikulu samoin. Kaulan ympäri on pariin kertaan kietaistu likainen ja alkuperäisestä värikirjavuudestaan vieraantunut villahuivi ja sen päälle on takinkaulus kohotettu pystyyn. Päässä on hänellä syvälle korvien yli vedettynä karvalakki, jonka saumat ovat pahoin ratkeilleet. Lakinreunan alta näkyy laihat kasvot, joilla parransänki rehoittaa omassa vapaudessaan ja silmät, jotka viima on vetisiksi ja tihruisiksi puhaltanut.

Hän on työtön kulkuri, joita talvisaikana liikkuu lukuisasti pohjan perillä. Rahatonna ja nälkäisenä ponnistaa hän aution jängän halki kohti kaukana olevaa kirkonkylää.

Varsinaista työtä hänellä ei sitten kesätöiden loputtua ole ollut. Tukinuiton jälkeen on hän ollut maatöissä taloloissa siellä ja täällä, mutta talven tultua on työnsaanti ollut kovin vähäistä ja sekin vähä sattuman varassa. Kuin takkuinen kulkukoira sitä on saanut talvenselkää katkaista, syöden milloin on saanut ja nähden nälkää milloin ei ole saanut.

Kovin ahdistaa nytkin nälkä, kylmästä puhumattakaan. Eihän se nälkä hänelle mikään outo vieras ollut, mutta veti se toisinaan sentään mielialan kovin karmeaksi. Eikä ollut tiedossa, missä ja miten saada nytkin nälkänsä sammutetuksi ja mihin saada päänsä lepoon kallistetuksi. Väkisinkin siinä muistuu mieleen kesäiset tienestit tukkijoella ja sisimmässään tuntee hän katumuksen tapaista, että antoi silloin säästöjensä kurkusta alas painua. "On sitä ihmistä, kun juopas muutamassa päivässä viikkojen ja kuukausien tienestit", alkaa hän itseään soimata. "Mutta olihan se elämää silloin: päiväkaudet pörräiltiin läikähtelevällä päällä, reuhattiin iloisessa hummauksessa huomisesta surematta. Silloin sitä juotiin ja pelattiin ja tapeltiin… Ihan viimeiset vaaterikamatkin silloin pantiin menemään, vaihdettiin viinaan tai pelattiin pois… Oli se elämää!"

Hetkisen niillä voi noilla muistoilla mieltään lämmittää, mutta vain hetkisen. Hiukavaa näläntunnetta ne eivät riitä karkoittamaan. Sen masentavammaksi tuntee hän vain tilansa, kun nälkä ja kylmä ja myrskyn vonkuna hänet todellisuuteen havauttavat. "Olisi taas vyötä kiristää", päättelee hän, mutta muistaakin samalla, ettei hänellä semmoista olekaan, sillä eilen möi hän sen viidestäkolmatta pennistä muutaman talon rengille ja sai siten syödä vatsansa täyteen. Rengiltä oli hän sitten saanut nuoranpätkän kaupanpäällisiksi ja sillä kiinnittänyt housunsa. Mutta nuora painoi kovin nivusia, ettei lujemmalle solmimista voinut ajatellakaan.

Saman kohtalon alaiseksi kuin vyö olivat jo aikoja ennen joutuneet vähänkin arvokkaammat esineet. Kesällä hankitut hyvät anturasaappaat olivat vaihtuneet pieksuihin, jotka nekin vuorostaan olivat vaihtuneet vanhoihin, paikkaisiin ja rajottuneisiin jalkineihin. Saman kehitysasteikon läpi olivat kulkeneet kaikki muutkin puvuston osat. Viimeinen oli tuppivyö ja nyt ei ollut enää mitään, jolla voisi toivoa penniäkään saavansa.

Lunta ryöpyttävä tuuli tuntuu vain kiihtyvän. Se saa välistä kuin raivokohtauksen ja ravistelee kiukkuisesti noita vaivaisia männynkääkkyröitä sekä pelmauttaa tuolla ja täällä ilmoille sakeita lumipilviä, ettei tahdo käden pituutta eteensä nähdä. Tiekin käypi yhä vaikeakulkuisemmaksi, lunta alkaa olla jo polvia myöten kahlata ja uutta yhä tulee, sitä ryöpyttää ylhäältä, sivuilta ja takaa, aivan kuin näkymättömät olennot olisivat liittoutuneet lumen alle hautaamaan häntä, koditonta kulkuria…

"Kun tulisi taas kevät ja alkaisivat tukkityöt", miettii hän siinä kumaraisena eteenpäin ponnistellessaan ja viiman puoleista poskea suojaten risaisen villavanttuun verhoamalla kädellään. "Silloin sitä on jätkäkin taas omassa elementissään, on herra!"

Kurkussa jutkahtaa hänellä tyhjä nielaus, kun mieleen muistuvat tukkijunnarin lihavat päivät, jolloin miehen muonana oli voimaa antava läski ja nisuleipä ja jolloin kahvia juotiin kuin vettä…

"Eikä ollut huonoimpia se viimeinenkään työpaikka elonleikkuun aikana", jatkaa hän ajatusjuoksuaan, "—vankka talo, hyvä ruoka ja palkkakin parasta lajia… Ja Maija piika sitten niin mukava ihminen, oikein hönkä tyttö… Olisi siihen sopinut jäädä pitemmäksikin aikaa, vaikkapa aina yli talven… Mutta parasta sittenkin, että tuli lähdetyksi — tiesi vaikka olisivat akoittumaan ahdistelleet… Mitenkähän liekin Maija raiskan asiat? Mutta minkäpäs sille miten olivat… Hyi saakeli!… ei ole tästäkään kulkurin elämästä", äsähtää hän kuin havahtuen ja ruiskauttaen suustaan tupakkasylen, joka mustana juovana jää kinokselle tienposkeen.

Mutta lisääntyvä pimeys, tuisku ja tuulen vonkuna ikäänkuin ahdistavat hänet taas kääntymään sisäänpäin, omaan ajatusmaailmaansa.

… "Parastahan se olisi akoittua ja vakaantua yksissä paikoin elämään. Mutta mitenkäpä päästä alkuun, kun tienestit menevät aina saman tien kuin tulevatkin, ettei ole edes kunnollista paitaa miehen päällä!… Eikä sinne kotipuoleenkaan kehtaa näin palata. Kun tuli sieltä ollenkaan lähdetyksikään, olisi palvellut siellä renkinä, ottanut eukon ja mökit laittanut, niin ei nyt tarvitsisi täällä ajelehtia kuin laihan kulkukoiran!… Ja mitenkähän lie asiat siellä kotimökilläkin, mahtanevatko elää vanhuksetkaan enää. Ei sieltä ole mitään tietoa saapunut eikä ole tullut itsekään mitään ilmoitetuksi… eihän sitä ole viitsinyt eikä ilennyt tyhjiä kirjeitä laittaa… Ei ole turvaa sinnekään, ei viitsi tällaisena ryysyläisenä näyttäytyä ja rahapäivinä ei taas tule lähdetyksi, juopotellessa vain aika menee…"

Kovin tulee hän huonoihin tuloksiin elämäänsä tilittäessään ja koettaa kääntää ajatuksiaan muualle. Hän saapuu juuri lumettuneen virstapaalun luo ja jännittää silmiään, nähdäkseen, pitkältäkö vielä on kirkonkylään. Mutta on sinne vielä taivalta katkaistavana, kokonaista kahdeksaa kilometriä osoittaa totinen paalu.

"Äh perhana, kun jaksaisi sinne kirkonkylään, että pääsisi edes lämpimään levähtämään. Ja ainahan siellä voisi saada jotain suuhun panemistakin… kovin tässä hiukaseekin ja päätä pyörryttää… Kun hyvin onnestaa, niin saa siellä jotain työnromuskaakin. Onhan siellä nimismiestä, metsäherraa ja sen semmoista virkamiestä ja niiltä usein saa kulkeva jätkä halonsahausta ja sen semmoista pikkutyötä… Eikähän tässä muuta tarvitsekaan kuin siksi että hengissä pysyisi… Saisi nyt aluksi vain syödä oikein, oikein… ja sitten lämpimälle uunille kuorsaamaan…"

Tällä toivomuksella riutuvaa mieltään lämmitellen ponnistelee hän entistä kumarampana eteenpäin. Mutta lunta kasaantuu tielle yhä vahvemmalta ja ympärillä tuuli ulvoo, vonkuu, viheltää ja suhisee ja kantaa kaukaa jängän takaisista korvenkomeroista nälkäisen suden haikean ulvonnan, joka karsii yksinäisen kulkijan luita ja ytimiä.

"On se tämä maailmanrannan koulu!… Piru sentään, kun loppuisi tämä taival!"

Eteenpäin, eteenpäin, sillä autiolla jängällä, jolla vihainen myrsky riehuu, vaanii kuolema koditonta kulkuria. Mutta kulku käy yhä vaikeammaksi ja häntä alkaa niin kummasti pyörryttää. Tien urasta ei eroita enää haamuakaan ja huumiossaan poikkeaa hän tuon tuostakin syrjään ja kupsahtaa kainaloita myöten lumeen. "Kun pääsisi tästä… Tulikin lähdetyksi tälle taipaleelle?" Hän ponnistautuu ja löytää taas tien sijan sekä jännittää kaiken huomionsa tien kohdalla pysyäkseen.

Siinä eteenpäin hoippuessaan rupeaa hän sitten, oikein itsekään käsittämättä miksi, miettimään kuinka kauan hän oikeastaan on ollut poissa kotipuolestaan. "Ensin puolitoista vuotta renkinä siinä paikassa, josta hän kesken karkasi — sitten sahoissa ja tukkijoella yhteen menoon yksi — kaksi — kolme…" ei jaksa muistaa montako vuotta. Hän kompastuu taas, nousee ylös ja tuokion eteenpäin hoiputtuaan saa hän kiinni äskeisestä ajatuksen päästä. "Paljokohan niistä nyt tuleekaan: yksi — kaksi — kolme vuotta ja…" Hän on taas suistunut tien kohdalta ja vaipuu pitkälleen pehmeään kinokseen. Suloinen tunne valtaa hänet aluksi eikä hän yritäkään ylös päästä, jos siihen voimia enää riittäisikään. Ajatukset työskentelevät vielä siinä, kuinka kauan hän on ollut kotoa poissa. "Yksi — kaksi — yksi…" Hänen aivoissaan alkaa käydä yhä sekavammaksi ja hän jää paikoilleen makaamaan. Tuuli saa mieleistä työtä ja alkaa innolla hääriä peitteen hankinnassa…

Siellä alkaa tuntua niin lämpimältä ja kirjavat unikuvat alkavat ohitse tanssia. Kun tuuli viheltelee lähellä olevan männyn kuivuneissa oksissa, kuvittelee hän olevansa kymmenvuotias poikanen ja makaavansa kotimökin uuninpäällä, jossa kuuntelee, kuinka pikku veli kätkyessä kirkuu. Hän kurkistaa alas, että mitä se nyt noin huutaa ja näkee, kuinka äiti koettaa sitä tyynnytellä… Siellä uuninpäällä on niin lämmin ja rinnassaan turvallisuuden vahva tunne kuuntelee hän, kuinka myrsky seinän takana voimatonna vonkuu… Sitten häntä rupeaa makeasti naurattamaan, kun hän ajattelee, että hän on ollut jätkänä pohjan perillä eikä äiti sitä tiedäkään, pikku veljeä vain hoitelee. Se on niin hassunkurista, että nauru tahtoo väkisinkin ääneen purskahtaa, mutta sitä ei sentään uskalla laskea, sillä isä, joka penkillä päivällisunta nukkuu, heräisi siitä ja alkaisi torua…

Yhtäkkiä puistattaa jäätävä tunne ja silloin on hän paimenessa ja kylmä syksyinen sade saa hänet vilusta värisemään… Ja lehmät pakkaavat väkisinkin toisen talon kaurapeltoon. Hän juoksee, huutaa ja läähättää eikä saa niitä pois ajetuksi ja viimein tulee toisen talon isäntä uhkaavana häntä kohti, hirmuisen pitkä ruoska kädessä ja hän ei pääse paikaltaan liikkeelle, ei vaikka kuin koettaisi ja niin hän rupeaa huutamaan kurkun täydeltä ja jalkojaan tömistämään…

Viluiset puistatukset uudistuvat ja nyt hän on pienenä poikasena joulukirkossa. Ihmisiä istuu turkkeihin kääreytyneinä penkit täynnä ja kaikilla henki höyryää. Hän istuu äidin sylissä ja kuuntelee, kuinka urut pauhaavat ja ihmettelee joulukynttilöitä. Niitä on niin paljo ja uusia syttyy ympäri kirkkoa, niin että koko kirkko välkehtii yhtenä ainoana kynttilämerenä. Ja urut pauhaavat yhä mahtavammin, niin että häntä alkaa itkettää ja äitikin nyyhkyttää, että on vähällä pudottaa hänet sylistään. Sitten astuu pappi alttarille valkoisessa messupaidassa ja alkaa messuta, koroittaen ääntään kilpaa urkujen kanssa. Lopuksi pappi huomaa hänet, lähtee alttarilta suoraa häntä kohti ja koroittaa yhä ääntään, joka vihdoin kaikuu kuin suuren kosken kohina. Mutta pappi tulee yhä lähemmäs, katsoo yhä häneen ja messuaa sekä levittää luokse tultuaan messupaitansa, kääräsee hänet sen villeihin poimuihin ja sitten menee kaikki huimaa vauhtia ympäri ja alkaa kiitää, kiitää…

* * * * *

Seuraavan päivän vaietessa on myrsky jängällä laannut, mutta lunta sataa sen sijaan taivaan täydeltä. Sitä putoilee suurina, pehmeinä hahtuvina, jotka eivät synnytä vähintäkään ääntä maahan ja puiden oksille pudotessaan. Tien sija ja yksinäinen kulkija ovat hävinneet olemattomiin. Lumihahtuvat vain rajattomassa äänettömyydessä liipottelevat alas, ikäänkuin siellä ylhäällä jättiläiskäsi seuloisi maan päälle ijäistä äänettömyyttä, unhoitusta ja lepoa…