ESIRUKOUS

Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat ja harvalukuiset rakennukset. Ne näyttivät kuin omaa mataluuttaan häveten siihen viljapeltojen siimekseen hiipineen, uskaltaen ainoastaan vaatimattomat päätynsä kohottaa korkeana lainehtivan ruislaihon yli. Asuinrakennuksen matala kivijalka oli vajonnut näkymättömiin pehmeäperäiseen maahan ja alimmat seinähirret olivat pullistuneet ulospäin, josta syystä samearuutuisten akkunain kynnykset olivat melkein maan tasalla. Rakennukseen kuului neliskulmainen tupa, josta melkein neljännen osan otti ovinurkassa oleva uuni, yhtä suuri kamari tuvan perässä sekä vastakkaisessa päässä porstua ja sen rinnalla toinen pienempi kamari.

Isommassa kamarissa, joka oli torpan vanhusten hallussa, oli kaksi akkunaa, toinen pihalle päin, toinen päätyseinässä. Seinänvierustalla akkunain takana kasvoi takkiaispensaita, jotka mataloista akkunoista kurkistelivat kamariin ja niiden laajojen lehtien läpi siilautuen lankesi päivänvalo vihertävänä leveille ja rosoisille lattialankuille. Toisessa ovinurkassa oli leveä ja matala sänky, jossa likaisen-harmaan villapeitteen alla makasi torpan ukkovanhus, keltatautia sairastava Juho-vaari. Hänen kalju päänsä keltaisen-ruskeine, laihoine ja leveine kasvoineen, joihin vuosikausien hiljalleen hivuttavat tuskat olivat kalunneet syvän kärsimysten leiman, lepäsi litteäksi painuneella tyynyllä, jonka ruutukas päällinen oli hiestä nuhraantunut. Hänen suuret ja kuhmuiset kätensä, joiden voimalla hän neljänkymmenen vuoden kuluessa oli torpan maita kurissa pitänyt, lepäsivät raukeina peitteellä. Silmät, joiden kellertäviä valkuaisia suonet kirjavina risteilivät, tähtäsivät kohtisuoraa eteensä, savustuneen katon ja peräakkunan väliseen seinänosaan ja niissä kuvastui syvä nöyryyden ja kärsimyksiin alistumisen ilme. Mutta kun hänelle tuli yskäkohtaus, ummisti hän silmänsä ja vetäsi kädet rinnalleen, jossa alkoi särähdellä ja korista. Silloin riensi saapuville hänen vaimonsa, pieni, laiha ja kipeäsilmäinen Kaisa-muori, jonka liikkeissä ja koko olennossa oli hiljainen nöyryyden leima. Hän auttoi sairaan rynkämöisilleen, että tämä saattoi sylkeä vuoteen vieressä olevaan törppöön, josta katkottuja kuusenhavuja pisti esiin. Kun ysköksien sylkeminen oli vaivalla loppuun suoritettu, auttoi Kaisa sairaan taas hellävaroen pitkälleen entiseen asentoon. Raskaasti huoahtaen laski Juho päänsä tyynyn hikiseen syvennykseen ja alkoi puoliääneen valittaa, kun liikkumisen takia kolotus oikeassa kylessä taas rupesi vihlovasti jomottamaan. Kaisa siveli kädellään tuota kolottavaa kylkeä ja istuutui sitten sängyn jalkapäähän, josta hän, toinen käsi vielä Juhon kipeällä, kylellä, säälien katseli kärsivää miestään, aivan niinkuin hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin noiden pitkien sairausvuosien kuluessa.

Juho oli jo kahdeksannellakuudetta ikävuodellaan ja vuoteen hyvinä tuli hän ensi syksynä olleeksi viisi vuotta. Ollessaan talon suopellolla kylmillä syyssateilla ojaa kaivamassa, oli hän pahasti vilustunut ja siitä sai hän pitkittyvän vilutaudin, mikä pakoitti yhtä perää vuoteessa olemaan. Vilutauti kehittyi sitten ajanoloon keltataudiksi, joka vitkaan hivutti sitkistynyttä ruumista ja kypsytti kärsivää sairasta kuolemalle, mikä jo vuosikausia oli ollut Juhon ainoana pelastuksen toivona, sittenkuin hyvien ihmisten neuvomat monet lääkkeet, hoitotavat ja taiat olivat osoittautuneet tehottomiksi. Juholla oli Kaisan kanssa ollut yksitoista lasta, niistä kolme kuollut jo varhain. Vanhin poika, joka oli naimisissa, oli isän kitumaan ruvettua ottanut torpan haltuunsa, mutta muut lapset olivat niinkuin tuulen lennättelemät kasvinsiemenet hajonneet kaiken maailman teille ja niin Juho ja Kaisa olivat jääneet pienen torpan matalaan peräkamariin kuin kaksi kuivettunutta siemenkoteroa, jotka iltatuulen käydessä oksallaan murheellisesti keinuvat ja odottavat sitä voimallisempaa tuulenpuuskausta, joka heidät pudistaisi alas ja päästäisi lepäämään maaemon helmassa.

Juhon ja Kaisan miniä, torpan nykyinen emäntä, oli pieni, mustasilmäinen ja tiuskea vaimo, joka useinkin kouraantuntuvasti osoitti kyllästymistään appensa pitkälliseen sairauteen ja sai nöyryydellä osansa kantavan Kaisa-muorin monasti vuodattamaan katkeria kyyneleitä nuoren polven jumalattomuudesta. Viime kevännä oli Juhon tauti tehnyt jonkunlaisen käänteen ja alkanut tehdä kiinteämpää työtä kuoleman jouduttamiseksi, ikäänkuin sairaan siihenastiset kärsimykset olisivatkin olleet vain alustavia valmisteluja. Ihon väri oli alkanut keltaisesta muuttua ruskeaksi, kylkiluiden alla alkanut kalvavammin jomottaa ja ruokahalu loppunut aivan tyyten. Sen johdosta olivat Kaisan ja miniän välit kiristyneet entistäänkin kiinteämmälle ja melkein joka päivä sai jälkimmäinen edellisen kipeät silmät kyyneleitä tihkumaan.

Kun Juho ei koko pitkänä päivänä ollut saattanut mitään suuhunsa panna, juolahti Kaisan mieleen valmistaa Juholle pieni yllätys: keittää kaikessa salaisuudessa voipuuroa, sillä sitä Juho oli kaiken elämänsä ajan pitänyt parhaimpana mahdollisena herkkuna, vaikkei sitä ollut usein kannattanutkaan keittää. Juhon sairauden aikanakaan sitä ei oltu keitetty kuin kolmasti, ja viime kerrastakin oli jo kulunut yli puoli vuotta. Olisihan sitä Kaisa tietysti useamminkin Juholle keittänyt, vaikka joka päivä, mutta hän ei uskaltanut miniältä pyytää siihen tarvittavaa voita eikä naapureiltakaan kehdannut anoa, kun ei ollut koskaan tottunut kerjäämään. Mutta nyt rohkaisi Kaisa itsensä, meni miniän luo kesantopellolle, jossa tämä sukkaa kutoen vartioksi piennarnurmea järsivää lehmää ja esitti pyyntönsä. Nöyrästi selitti hän pyyntönsä vakuudeksi, kuinka sairas ei koko päivänä ole saattanut mitään syötävää ottaa, joten hänellä tuli mieleen koettaa sille edes vähän voipuuroa jalkapannussa keittää. Mutta miniä tokasi ylpeästi vastaan, ettei heillä kannata voita puuroihin haaskata ja jollei sairas kerran saata tavallista ruokaa syödä, niin ei hän sille mitään voi. Silloin Kaisa rupesi hiljaisella äänellä nuhtelemaan miniäänsä sydämettömyydestä appeansa kohtaan, joka jumalansanan mukaisesti oli hänelle isän sijainen. Miniä närkästyi tästä kovin ja sanoi, että vaari olisi jo aikoja sitten saanut kuolla pois ihmisten vastuksilta. Nyt suuttui Kaisakin ja sanoi miniäänsä jumalattomimmaksi sydämiköksi, mitä hän ikinä oli nähnyt, ratkesi sitten itkuun ja lähti pois. Mutta miniä, joka kiihdyksissään oli tempaissut yhden sukkapuikoistaan ulos täyteen kudotusta silmärivistä ja suuttui siitä vielä enemmän, huusi kiukuissaan Kaisan perään kovin rumia sanoja siitä mokomasta äijän kyöpelistä, joka iän kaiken aikoo siellä pöksänsä nurkassa mädätä.

Kiihtyneenä ja yhä itkien tuli Kaisa sairaan kamariin ja käheällä äänellä, vaivoin sanoja takeltavasta kurkustaan saaden, nuhteli Juho vaimoaan siitä, että oli taas hänen tähtensä riitoihin antautunut, sillä eihän hänellä ollut mitään hätää, kyllähän Jumala hänet nyt jo pian pois korjaa, kun he vain vähän aikaa vielä jaksaisivat odottaa. Kaisa jäi kyyneleet kuivattuaan pää kallellaan ja mitään Juhon nuhteisiin vastaamatta katsomaan miestään. Ja kun hän siinä katseli tuota entisen rotevan Juhonsa haamua, joka taudin kaluamana makasi siinä samalla tilalla jo viidettä vuotta, nuo suuriksi laajenneet, kellertävät silmät tuskanilmeineen yhä kiinnitettyinä sinne akkunan ja katon väliseen seinään, vettyivät Kaisan silmät taasen ja hänen sydämensä nousi uudelleen kapinaan miniän tylyyttä vastaan. Ja siinä tuli hänen mieleensä asia, jota hän oli joskus ennenkin miettinyt, nimittäin pyytää Juhon puolesta toimitettavaksi esirukous kirkossa. Hän ei ollut hennonut siitä Juholle puhua eikä ollut rohjennut omiin nimiinsäkään lähteä pappilaan asiaa toimittamaan, sillä hänestä oli tuntunut se liian suuremmoiselta, että heidän köyhien ja mitättömäin ihmisten puolesta jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta ryhtyisi rukoilemaan. Mutta nyt, kun hän tunsi olevansa hiukan nousuluonnolla, päätti Kaisa tehdä asiasta toden, sillä parastahan olisi, että Jumala jo pian kutsuisi Juhon luokseen, pois täältä tylyjen omaisten vastuksilta. Ei hän sentään hennonut Juholle aiettaan nytkään ilmoittaa, vaan lähti omalla vastuullaan pappilaan ja pyysi kirkkoherran ensi sunnuntaina kirkossa rukoilemaan hänen kauan vuoteen hyvinä kituneen miehensä puolesta. Mutta seuraavana päivänä, kun Kaisa oli jo täysin ehtinyt tyyntyä, alkoi hän tuntea hiukan kuin katumusta siitä, että sittenkin oli omin lupinsa käynyt esirukousta pyytämässä. Ja kuta lähemmäs sunnuntai ehti, sitä levottomammaksi tunsi Kaisa itsensä. Monta kertaa istui hän Juhon sängynreunalle siinä päätöksessä, että hän nyt ottaa sen puheeksi ja ilmoittaa Juhollekin, mutta ei sentään saattanut puhua, vaikka sanat jo valmiina kielellä pyörivät. Sunnuntaiaamuna oli hän kauan kahden vaiheilla, mennäkö kirkkoon vai ei ja mennäkö vieläkään Juholle ilmoittamatta, mitä siellä kirkossa tänään tapahtuu. Lopuksi hän päätti, että hän menee, mutta Juholle hän ei saanut asiasta puhuneeksi.

Kirkkoon tultuaan kyykähti Kaisa tyhjään ovipenkkiin, seinää tukevan jykeän hirsipilarin suojaan ja painoi päänsä hartaaseen rukoukseen. Kun saarna läheni loppuaan, alkoi hänen sydämensä aivan kuuluvasti jyskiä, sillä kohta oli saarnatuolin korkeudesta kaikuva juhlallinen rukous Juhon puolesta ja häntä alkoi taas kummasti peloittaa, että ne nuo kirkossa istuvat seurakuntalaiset kovin närkästyvät kuullessaan, että nyt muka Rehulan Juhonkin puolesta kirkossa rukoillaan. Saarna loppui ja Kaisan levottomuus ja pelko yhä kasvoivat. Kun rukous esivallan puolesta oli loppunut, tuntui sitä seurannut lyhyt äänettömyys Kaisasta hirveän pitkältä ja tuskalliselta ja kun se vihdoin loppui ja saarnatuolista juhlallisesti kaikui: "Sulkekaamme yhteisiin rukouksiimme pitkällistä tautia sairastava ja kuoleman kanssa kamppaileva lähimmäisemme, torpan vanhus Juho Rehula!" säpsähti Kaisa hirveästi ja kyyristyi penkissään vieläkin alemmas. Kädet ristissä otsan alla koki hän hiljaa supattaen toistaa saarnatuolista vakavalla hartaudella lausuttuja sanoja: "Laupias Jumala, tee hänen kärsimisellensä sellainen loppu, joka tulee sinun pyhälle nimelles kunniaksi ja hänen kuolemattomalle sielullensa iankaikkiseksi autuudeksi!"

Vaikka pappi luki jo toisia rukouksia, toisteli Kaisa hätäisesti mielessään yhä noita sanoja: "Laupias Jumata tee hänen kärsimisellensä j.n.e." Vasta kun urut alkoivat soida, lakkasi hän siitä ja rauhoittui jonkun verran, mutta ei rohjennut vielä päätään käsien varasta nostaa, sillä hänestä tuntui väkisinkin siltä, että kaikki sillä risteyksellä istujat ovat kääntäneet päänsä ja katsovat häneen. Mutta urkujen leveä ja juhlallinen sävelvirta johti hänen mielikuvituksensa vähitellen toisaalle. Hän alkoi kuunnella ja mielessään seurata, kuinka nuo uruista ulos huokuvat mahtavat sävelaallot laajenivat ympäri avaran kirkon, kimmahtivat seinistä takaisin ja kokoontuivat taas yhteen, alkaen valtavana patsaana kohota korkeaa lakea kohti. Kaisa värisi pyhästä liikutuksesta ja seurasi yhä mukana, kun nuo valtavat sävelaallot pehmoisesti hymisten kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja niiden mukana seurasi tuo seurakunnan esirukous. Sinne ylös taivaan pyörryttävään korkeuteen se sävelten saattamana kohosi ja siellä, pyhässä kirkkaudessa istui valtaistuimellaan vanhurskas Jumala ja siipien havinalla ympäröi hänen istuintaan enkelien lauma. Ja kun esirukous ehti Jumalan eteen, viittasi hän luokseen yhden enkeleistään ja sanoi: "Juho Rehula on jo tarpeeksi kärsinyt, mene ja vapauta hänet vaivoistaan!"

Siinä samassa asennossa yhä istuessaan ja liikutuksesta nyyhkiessään tuntui Kaisasta, että näin kaikki oli tapahtunut ja hetkisen päästä hän oli aivan, varma, että juuri niin oli täytynytkin tapahtua. Silloin valtasi hänet uusi, vapisuttava pelko ja oman vähäpätöisyytensä tunto: hän oli rohjennut toimittaa ei ainoastaan seurakunnan miehensä puolesta rukoilemaan, vaan pyhät taivaan vallatkin saanut saman asian takia liikkeelle! Ja niin vapisutti suuri pelko hänen sydäntään ja kun urut virren loppua hymisivät, hiipi hän hiljaa ovelle, raotti varovasti suuria kaksoisovia ja pujahti ulos.

Päästyään kirkonkylän ulkopuolelle, niittyjen halki kotiin johtavalle polulle, riisui hän kengät jaloistaan, kohotti hameenhelmustan ylös ja alkoi sakeaan astuen rientää kotia kohti. Siinä nurmipeltojen apilaisia pientaria pitkin luikertelevaa jalkapolkua astellessaan jysähti hänellä sitten yhtäkkiä mieleen, että tokko hän Juhoa enää elävänä tapaakaan. Ensi aluksi hän tuon seikan mieleen johtuessa säikähti niin, että oli aivan raukeaksi käydä. Mutta hän tahtoi vielä nähdä Juhon, muutoinhan hän itsekin kuolisi pelkästä surusta ja itsesoimausten painosta ja tuo kiinteä halu ehtiä vielä näkemään Juhoa elävänä, antoi hänelle uutta voimaa rientää edelleen. Ja niin hän kaksinkertaisessa syyllisyyden tunnossa, raskaasti hengittäen ja karvaita paloja ehtimiseen alas nieleskellen, puolijuoksua harppaili eteenpäin ja hänestä tuntui siinä olevan kysymyksessä jonkunlainen kilpajuoksu hänen ja taivaallisen sanansaattajan välillä, kumpiko heistä ennen ehtii sairasvuoteellaan makaavan ja mitään aavistamattoman Juhon luo.

Ehdittyään kotiin pysähtyi Kaisa hetkiseksi tupaan ja kuunteli heristetyin korvin, kuuluisiko kamarista mitään, mikä ilmaisisi Juhon vielä elävän. Mutta kun hän ei kuullut muuta kuin kärpästen surinaa, omain korvainsa sointia ja sydämensä hätääntynyttä sylkytystä, rohkaisi hän lopulta itsensä ja astui päättävästi kamariin. Suuri ilon humaus valahti hänen olemuksensa yli, kun hän näki Juhon makaavan vuoteessa ennallaan. Ja Juhonkin kuihtuneita kasvoja sivusi vaisu ilon hohde, kun hän näki Kaisan kamariin astuvan. Sisällä huoneissa ja ulkona luonnossa hymisi täydellinen sunnuntairauha. Aurinko paistoi täydeltä terää puolipäivän korkeudestaan ja muodosti puhtaaksi pestylle kamarinlattialle, johon oli nuoren kuusen pehmoisia ja tuoksuvia lehviä siroteltu, akkunanmuotoisen valolaikan, jossa himmeinä varjoina kuvastuivat akkunan-takaiset takkiaisen lehdet. Kärpäset surisivat iloisesti, napsahtelivat ruutuja vasten ja sekavana sikermänä tappelivat pöydällä olevista leivänmurenista. Kamarin ja tuvan ovet olivat selkosen selällään, niistä leyhyi sisään lieto, tuskin huomattava ilmanleyhkä ja kamariin saattoi helposti kuulla pihalla kuukkailevan kukon ja kanan vuorotellen päästämän tyytyväisyyden kumautuksen. Juho makasi uudessa, valkoisessa paidassaan, jonka Kaisa aamulla oli hänelle muuttanut, suorin, peitteen päälle ojennetuin käsin vuoteessaan ja näytti kuin tuskatkin olisivat lepopäivän hartaaseen tunnelmaan hiuenneet ja jättäneet kärsivän potilaan hetkeksi rauhaan.

Kaisa istui tuolille peräakkunan pieleen ja hän tunsi olonsa kovin hyväksi. Ja rauhallisin mielin alkoi hän tehdä Juholle selkoa saarnan sisällyksestä. Mutta kun hän pääsi saarnakuvauksensa loppuun, tuli se rukouskin mieleen ja siinä katsellessaan tuon paljon kärsineen miehensä muotoa, josta joka ainoa ryppy ja piirre oli hänelle niin perin tuttu, tuli hän ajatelleeksi, että tuossa se raukka niin nöyränä, ja vilpitönnä makaa eikä tiedä tämän taivaallista siitä, että suuret ja mahtavat vallat ovat hänen tähtensä liikkeelle lähteneet. Kaisan suupielissä alkoi hänen näin ajatellessaan omituisesti nytkiä ja yhtäkkiä lähti hän, ettei Juho mitään huomaisi, ulos ja pyörähti tuvan taakse, jossa hän kyykähti nurmikkoon istumaan ja herahti haikeaan itkuun…

Maanantaita vasten yöllä tuli säänmuutos. Ilmat muuttuivat koleiksi ja sateisiksi ja sitä kesti aina loppuviikolle. Ja säänmuutoksen mukana palasivat lepopäivää pitäneet tuskatkin Juhon loppuaan kohti riutuvaan ruumiiseen ja alkoivat kuin levosta vahvistuneina kaksinkertaisella vimmalla työtään jatkaa. Raatelevat yskäkohtaukset uudistuivat tiheämpään ja ne panivat loppuun kuluneet voimat niin suurelle koetukselle, että sairas niiden jälkeen aina oli hetken kuin kuollut. Kolotus kylessä paheni ja ruokaa ei saattanut enää missään muodossa ottaa, ainoastaan vettä toisinaan hiukan maistaa. Hellemmin kuin koskaan ennen ja enää hetkeksikään Juhon vuoteen ääreltä poistumatta hoiteli häntä Kaisa ja koki kaikkensa tehdä tuskien lievittämiseksi.

Tiistaina meni Juho kahden yskäkohtauksen lomassa hetkiseksi unenhorroksiin ja kun hän siitä taas havahtui, alkoi hän vaivaloisin sanoin jutella Kaisalle, että kyllä hän ei enää ensi sunnuntaita näe, että nyt on loppu vihdoinkin lähellä ja hänen kuihtuneissa kasvoissaankin oli Kaisa huomaavinaan riemuitsevan varmuuden pian saapuvasta kuolemasta. Kaisan tuli kovin paha olla ja kauan taisteltuaan kysyi hän arasti Juholta, mistä hän niin varmaan tiesi tällä viikolla kuolevansa. Mutta vaisusti hymyillen ilmoitti Juho, että se hänestä vain siltä tuntui.

Perjantaina alkoivat koko viikon kestäneet rankat ja kylmät sateet heiketä, yksittäisiä sadekuuroja enää vain kiiteli kuin keveitä ratsuparvia ympäri taivasta. Mutta viimeisissä kipunoissaan hiipui Juhonkin elämä ja vuosikausia kestäneiden tuskain korventelemaan ruumiiseen kahlehdittu henki läheni vapautuksensa hetkeä. Kaisa huomasi lopun olevan käsissä ja saattoi sanan pariin naapurimökkiin. Sieltä tuli kaksi vanhaa vaimoihmistä sairaan lopulle ja ulkosalta saapuivat lisäksi poika ja miniä. Juho katsoi Kaisaa silmiin ja hänen huulensa liikkuivat kuin aikeessa jotain sanoa. Kaisa kumartui lähemmäs ja sai selville, että Juho pyysi veisattavaksi jonkun virren. Vaimot hakivat esille virsikirjan ja hetken kuiskailtuaan ja kirjaa selailtuaan alkoivat he vanhoin, särisevin äänin veisata: "Mä nukun haavoin Kristuksen". Kaisa istui sängyn reunalla ja rievulla vilvoitteli Juhon hikoavia ohimoita. Sadekuuro kulki ohi ja pieksi raskailla pisaroillaan puitteissaan rämiseviä ruutuja. Kun virsi loppui, jäivät vaimot punertavin nenävarsin, kädet helmalla katsomaan sairasta, joka sammuvin silmin kamppaili lopulleen lientyvissä tuskissa, kuoleman ratkoessa poikki viimeisiä elämään sitovia jänteitä… Viime kerran laskeusi korahteleva rinta, mutta ei noussut enää, sillä siuhahtaen kuin riemuaan tulkiten pakeni sieltä ulos viimeinen huokaus. Kaisa ummisti kuolleen silmät ja istui sitten vuoteen viereen jakkaralle, veti huivin silmilleen ja hyrisi hiljaisessa itkussa. Ja siinä itkiessään oli hän selvästi näkevinään, kuinka taivaallinen käskynhaltija, joka oli tullut herransa käskyä täyttämään, viivähti vielä vuoteen päässä ja katsoi häneen ja sen vakavassa katseessa oli syyttävä ilme…

Mutta sadekuuro riensi edelleen, pisarat lakkasivat ruutuja pommittamasta ja lännen maille painuva päivänruhtinas lähetti poistuessaan kyynelöivälle luomakunnalle siunaavan tervehdyksensä. Piha-akkunan ruutuihin jääneissä vesipisaroissa taittuen lankesivat sen säteet rusottavina kamarin tummalle seinälle. Ja kun Kaisa vihdoin uskalsi päänsä kohottaa ja näki nuo rusottavat säteet, sykähti hänen sydämessään hiljainen kiitos ja hänestä oli kuin taivaallinen sanansaattaja olisi Juhon kanssa tuossa valovirrassa juuri poistunut ja hänelle mennessään kuiskannut: "Rauha sinullekin!"