MATLEENAN HALOT

Keskipaikoilla kylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti kaitainen kuja, jota kylän karja kesin laitumelle kulki. Nyt talvella oli kuja aaltomaisten lumikinosten peitossa, että päällimmäisiä aidaksia vain pisti lumesta näkyviin ja niiden keskivälillä kulki likaiseksi tallautunut jalkapolku, joka päättyi lähellä metsänreunaa, muutaman niityn nurkkauksessa olevaan mökkiin. Mökki oli pieni, neliskulmainen ja harmaa ja sen seinille oli lapioitu lähes räystääseen saakka ulottuvat lumivallit suojaksi talven viimoja vastaan. Tuon kinosten keskellä värjöttävän pienen asumuksen seurana oli yhtä pieni, mutta vielä matalampi navetta, jossa nähtävästikään ei ollut yhtään asukasta, sillä sen katto oli toiselta puoleltaan rikki ja lumi sen oven edustalla oli koskematonta. Navetan yhdellä seinustalla oli kasa risuja ja puolivettyneitä männynkääkkyröitä, joita oli siihen oksineen päivineen venytetty.

Tupaan vievän oven eteen oli laitettu suojus seinää vasten nojolleen asetetuista aidaksista, joiden päälle oli levitetty kuusenoksia. Ainoa akkuna oli kujalle päin ja ruuduista oli joka toinen päreillä paikattu. Ehynnä säilyneissä, vaikka paksussa jäässä olevissa ruuduissa väpätti heiastus jonkunlaisesta kituen palavasta tulesta.

Mökin asukkaat, kaksi puolivälissä kuuttakymmentä olevaa vanhusta, olivat jo tunnin ajan olleet yläällä, vaikka koko laajalla kylällä ei vielä yhdenkään talon tornista savua noussut. Matleena, kumaraharteinen ja luiseva muori, istui koivunväärästä tehdyllä tuolilla pesän edessä ja kuhmuisilla käsillään polviin nojaten puhalteli pesässä vastahakoisesti palavia risuja, joiden joukossa näkyi muutama vahvempikin puu. Ikäänkuin tulta olisi vielä raukea aamu-uneliaisuus painostanut, ei se tahtonut ottaa liekkiin hulmahtaakseen, vaikka Matleena hellittämättä puhalteli, niin että nahkeat huulet olivat pitkällä torvella ja vetiset, punareunaiset silmät puoli-ummessa.

Mikko, leveänaamainen ja puisevatekoinen vaari, jonka leukapieliä ympäröi harvahko parta, istui pölkyllä oven puolella pesää ja vuoli länkipuuta. Ohuet huulet niin tiivisti kiinni puserrettuina, että suu näytti luonnollista kokoaan kaksi kertaa leveämmältä, hän siinä istui ja hiveli visapäisellä ja kaidaksi kuluneella puukollaan ohuita, käppyrään sykertyviä lastuja, joita oli jo melkoinen kasa hänen jaloissaan.

Parisenkymmentä vuotta olivat Mikko ja Matleena jo kahden mökissään eläneet. Heillä oli ollut yksi poika, joka renkinä palvellessaan oli tehnyt murhan ja joutunut vankeuteen, josta päästyään hän oli hävinnyt tietämättömiin. Pojan vankeuteen jouduttua oli Mikko käynyt entistä harvapuheisemmaksi ja Matleenaltakin oli tuon jörön miehen seurassa hävinnyt nuoruuden aikainen kielevyys. Moniin vuosiin eivät he enää olleet suoranaisesti toisiaan puhutelleet, vaan jos jompikumpi tahtoi jotain saattaa toisen tietoon, puhui hän sen kuin itsekseen ja toinen vastasi, jos sen tarpeelliseksi katsoi, samoin itsekseen puhuen. Maata ei heillä ollut koskaan ollut eikä lehmääkään pitkiin aikoihin. Mikko teki kylän taloihin tilapäisiä töitä, oli kesällä niittymiehenä ja hakkasi talvella halkoja sekä naperteli kotona länkiä ja luokkia kaupaksi. Matleena taas kehräsi kylän emännille.

Kun risut ja seassa olevat liekomaiset puut eivät ottaneet paremmin palaakseen, työnsi Matleena päätään yhä lähemmäs, että otsa lopulta koski tulelle käännetyn padan kylkeen, ja puhalsi niin suurella hartaudella kuin olisi hänen autuutensa ollut kysymyksessä. Mutta kuin hämäyksestä tuskastuneena hulmautti risujen keskellä kytevä tuli savua ja karvasta tikuraa vasten Matleenan kasvoja, niin että hänen täytyi äkkiä kohottaa päänsä ja päästää kirkas aivastus. Silloin Matleena suuttui ja kohensi pesän ylös alaisin sekä alkoi puhaltaa niin kiukkuisesti, että valkeita tuhkanhöytyviä pelmahteli ympäri pesää. Tulikaan ei uskaltanut enää vastaan harata, vaan leimahti isoon liekkiin, jonka kynsissä risut vääntelehtivät ja räiskyivät ja isommat liekopuut vihaisesti kihisivät. Matleena oikaisi tyytyväisenä selkänsä, siirtyi tuolineen vähän ulommas ja veti rukin eteensä. Siinä hamppuja kuontalosta ulos suoltaessaan puhui hän itsekseen:

— Kyllä se on surkeata, että saa ikänsä tuollaisia puita polttaa! Puolta vähemmin olisi työtä, kun saisi oikeita halkoja padan alle panna.

Melkein joka päivä hän oli vuosien mennen nuo samat sanat toistanut ja joka kerta oli Mikko sen johdosta ison ajan kuluttua itsekseen lausunut:

— Mistäpä ne meikäläisille kasahalot…

Tätä sanoessaan ei Mikko nostanut silmiään työstä, ruiskautti vain lattialle jalkoihinsa mustan tupakkasylen. Eikä sitten puhuttu mitään, rukki vain hyrräsi, pesässä risahteli ja kihisi, Mikon puukko kihnutteli länkipuun selässä ja Matleenan pää nyökytteli rukin tahtiin.

Kun päivä alkoi valeta ja eine oli syöty, sytytti Mikko tihkeävartisen piippunsa pesässä kytevällä risunkappaleella, otti kirveen kainaloonsa ja lähti työhönsä. Saatuaan kuontalon loppuun kehrätyksi, kokosi Matleenakin koko viikon kehruuksensa ja lähti niitä viemään saman talon emännälle, jossa Mikko oli halonhakkuussa. Lukittuaan tuvanoven lähti hän astelemaan kujaa pitkin kylälle päin. Ympäri kylää kohosi talojen torneista harmaata talvitaivasta kohti suoria ja hallavia savupatsaita. Matleena ei voinut niitä nähdessään olla ajattelematta, kuten niin monasti ennenkin, että kaikki nuo savupatsaat kohoavat tulisijoista, joissa humisten palaa komeita koivuhalkoja. Oikein semmoisia leveitä, juustomaisia kasahalkoja, joita Matleena ei muistanut juuri koskaan pistäneensä oman mökkinsä takkaan ja joita kuvitellessa tuntui mielessä aina sekaisin nautintoa ja katkeruutta, vallankin kun vertasi niihin omia kihisten ja puhaltelun pakolla palavia puitaan.

Keskellä kylää olevan talon riihirantteella näki Matleena Mikon, joka seisoi korkean hakkion laella ja harvakseen pudotteli kirvestään tukevan, kovapintaisen koivurangan kylkeen. Kuin käymään viritetty kone hän siinä nyökytteli ja Matleenan korva eroitti lyönnin kumauksen vasta aikoja senjälkeen kuin kirves näytti rankaan sattuvan. Mutta tuo Mikon halonhakkuu oli sekin aivan omiaan johtamaan Matleenan ajatukset samaan asiaan kuin savupatsaatkin. Kaikista enin häntä kuitenkin kiusasi kulku maantien ja kujan kulmauksessa olevan riihen ohi. Riihen peräseinällä oli siisti pino kuivia koivuhalkoja ja se pisti aina Matleenan silmään ja sai ajattelemaan, että kun heilläkin olisi tuollaisia puita edes puoli syltää. Mutta se tuntui samalla kuitenkin aivan saavuttamattomalta nautinnolta ja katkeroitti mieltä.

Siinä riihen peräseinässä oli hiukan pinon yläpuolella pieni aukko, joka harmajan seinän keskeltä aina mustana tuijotti kylälle tulevaa Matleenaa vastaan, ikäänkuin se olisi ollut pahansuopa silmä, joka siinä epäluulolla vartioitsi tuota halkopinoa. Heti kun Matleena astui tuvasta kujalle, täytyi hänen aina ensiksi silmätä riihtä kohti ja sieltähän se pinon päältä aina tähysti häntä kohti tuo epäluuloinen musta silmä. Varsinkin alkutalvesta se oli Matleenaa niin kiusannut, että hänen oli täytynyt kerran riihen ohi kulkiessaan sylkäisten äsähtää: "Elä luule, että minä sinun puitasi haluani" Sittemmin hän oli koettanut olla näkemättä koko riihtä ja katsellut ohikulkiessaan kokonaan toiselle suunnalle, vaikka mielessä sentään olikin selvänä, että siinä on lähellä pino oivallisia halkoja ja olennossaan tunsi hän selvästi, että se musta aukko ivallisesti virnottaa häntä kohti. Muualle hän koetti nytkin riihen ohi kulkiessaan katsella ja kun hän näki kaikkien kylän saunojen oviaukoistaan tupruttelevan leveitä ja löysiä savupilviä kuin tupakkaa vetelevät hampaattomat ämmät ja kuuli siellä ja täällä jäätyneiden kaivonvinttien narisevan, sai hän aihetta ruveta miettimään, meneekö hän tänä lauantaina mihinkään taloon kylpemään. Ja sitä asiaa perusteellisesti harkiten pääsi hän pahemmitta harmintunteitta riihen ohi.

Kun Matleena sitten asiansa toimitettuaan ja emännältä salakähmää saaduilla ylimääräisillä tuomisilla kuormitettuna oli kiusallisen riihen onnellisesti sivuuttaen palannut kotiinsa, ryhtyi hän panemaan alkuun uutta kehruusta. Vähän aikaa rukkia hyristettyään siirsi hän sen nurkkaan pyhäteloilleen ja rupesi puuhaamaan tulta pesään. Siinä risuja taitellessaan kuuli hän ulkoa jalaksen narinaa ja meni ihmeissään tirkistelemään vähimmän jäätyneen ruudun nurkkauksesta ulos kujalle. Ja hänen ällistyksensä oli suuri ja vilpitön, kun hän näki Mikon juuri kääntävän hevosta kujalta tuvan editse navettaa kohti ja hevosen perässä seurasi noissa hankalissa äkkikäänteissä romahteleva halkokuorma. Matleenan hidas verenkierto pääsi vilkkaampaan vauhtiin ja hän rupesi kiihkeästi arvailemaan tuon ilmestyksen merkitystä. Mutta selvyyteen hän ei päässyt ja niin ryhtyi hän uudelleen tulenvirityspuuhiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä äkkiä kävi hänelle pakottavaksi pistäytyä ulos ja eteissuojuksen aukosta kurkistaa navettaa kohti. Mikko purki siellä kuormaa, ihan totisesti purkikin, latoi käsivarsilleen aina vankan sylyyksen ja kumartuen tunkeusi matalasta ovesta navettaan, josta kohta sen jälkeen kuului romahdus. Matleena palasi pesää virittelemään, mutta unohtuikin risu kourassa miettimään, miten se oli selitettävä, että Mikko purki halkokuormaa heidän navettaansa. Mutta ulkoa alkoi taas kuulua jalaksen kitinää ja hän riensi tirkistelemään ruudun nurkasta ulos ja näki, että Mikko tyhjän kuorman kanssa ajoi vaikeakulkuista kujaa pitkin takaisin kylään.

Kun Mikko hevosineen oli jo hyvän matkan päässä, pistäysi Matleena navettaan. Toisessa ovinurkassa oli pienoinen pino koivuhalkoja. Matleena astui lähemmäs pinoa ja kumartui niitä tarkastelemaan. Leveitä, kasaantuneen näköisiä ja tuohekkaita ne olivat. Hän otti yhden käteensä, käänteli sitä ja katseli. Miten mainion syttyvältä se näytti, sen halaistussa puolessa oli sytöiksi erinomaisia sälöjä ja selkäpuolta ympäröi reunoistaan hasuinen tuohipeite. Matleenan teki oikein mieli kiskaista siitä muutamia tuohilevyjä ja hengessään näki hän sellaisten levyjen pesässä tulen kourissa käpristelevän, mustaa savua puiden välistä purnuttavan ja tunsi sieramissaan tutunomaista tuohenkäryä. Kyllä hän viime kesän aikana oli metsästä kokoillut syttötuohia, mutta ne olivat jo loppuneet eivätkä ne noin hyviä olleetkaan. Hän pudotti pinon päälle halon, joka kuivuuttaan särähti ja palasi tupaan.

Ilta alkoi jo pimetä, kun Mikko palasi. Illallista puuhatessaan odotti Matleena kärsimättömästi, että Mikko itsekseen hymisisi jonkun selityksen tuohon halkojen tuontiin. Mutta kun Mikko ei puhunut mitään, istui vain pölkyllä pesän edessä ja kihnutteli karisevasta piipustaan niukkoja savuja, alkoi Matleenaa epäilyttää, että koko halkojen tuonti olikin ollut näköhäiriötä. Olihan hän kyllä kuullut jalaksen kitinää ja pari kolahdusta, kun reki ahtaassa käänteessä sivusi tuvannurkkaa, mutta sittenkin… Mistä se Mikko nyt olisi halkoja hankkinut, kun se ei ollut sitä vuotten mennen kertaakaan ennen tehnyt? Hänen halutti lähteä navettaan katsomaan, että oliko siellä sittekin niitä halkoja, mutta hän ei kehdannut ja vuodetta kohennellessaan hän sitten itsekseen vihaisesti tuiskahti:

— Eikö niillä nyt enää halkosuojia ole, kun niitä mökkiläisten navetoihin ajetaan!

Mutta heti sen sanottuaan alkoi häntä hävettää ja tuntua siltä, että Mikko on nostanut tuuheat kulmakarvansa ylös ja pienillä harmailla silmillään katsoo häneen kuin kysyäkseen, että onko se tuo Matleena ainoankin järkivähänsä menettänyt. Hän ei uskaltanut kääntyä Mikkoon päin, vaan kohenteli yhä vuodetta, vaikka se oli jo aikoja valmis. Mutta pitkän äänettömyyden perästä mutisi Mikko, Matleenan pörhistäessä korviaan:

— Hyvällä tuulella se sattui isäntä olemaan… päivä vain olla kesällä niityllä puolesta syllästä koivuhalkoja…

Se oli Mikon selitys siitä, että kun hän isännän kanssa halonhakkuutiliä tehdessään oli maininnut jotakin siitä, kuinka se Matleena niiden risujensa kanssa aina tuskailee ja halkoja haluaa, isäntä oli hänelle kesätyötä vastaan luvannut metsässä olevan pinonjäännöksen, jos Mikko talon hevosella tahtoo sen kotiinsa noutaa. Matleena ymmärsi nyt asianlaidan ja jotain sellaistahan hän oli salakähmää aavistellutkin, vaikkei ollut uskaltanut oikein itselleenkään tunnustaa. Nyt täyteen varmuuteen päästyään läikähti hänen sisällään riemukas tunne siitä, että navetassa on hänen varalleen puoli syltää koivuhalkoja. Hänen teki mieli sanoa Mikolle jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja ja muutoinkin se olisi tuntunut kovin oudolta. Ja niin he enempää puhumatta paneusivat levolle. Matleenan ajatukset työskentelivät vielä kauan noissa koivuhaloissa ja uneen päästyäänkin näki hän vielä, milloin leveänä virtana hänen ohitseen romisevan kuivia halkoja, niin että reunoistaan irtauneet hasuiset tuohet vilisivät ja kahahtelivat, milloin niitä taas pystyvalkeana humisten pesässä paloi, ratisi ja räiskyi ja hänen kuontaloonsa singahti sieltä vihainen paukku, että kuontalo hulmahti liekkeihin… Aamulla oli Matleena kahden vaiheilla, noutaisiko hän niitä halkoja vai polttaisiko ensin loukossa olevat risut, jotka hän eilen oli siihen kuivamaan kantanut. Hän päätti polttaa ensin risut ja sitten iltapäivällä vasta laittaa haloista oikein komean pystyvalkean. Iltahämärissä hän sitten lähti ulos puita hakemaan. Navetassa halkokasan vieressä seisoessaan alkoi hänestä kuitenkin tuntua, että jos hän nyt latoo itselleen sylyyksen, niin tuohon pieneen pinoon tulee heti tuntuva kolo ja niin ne hupenevat olemattomiin, ennenkuin talvikaan kerkeää loppua. Tuohta niistä voisi sentään sytöksi kiskoa, mutta ennenkuin hän kerkesi aiettaan toteuttaa, tuli mieleen, että jos niistä aina risujen sytöksi tuohta kiskoo, niin paljaiksi nylettyinä näyttävät ne kovin ikäviltä eivätkä sitten syty niin vehmaasti kuin tuohellisina. Ja niin meni hän ulos, sulki huolellisesti navetanoven ja kokosi risuja helmaansa. Niitä palamaan oukatessaan ja puhallellessaan oli hänellä koko ajan lohdutuksena, että voi hän koivuisia halkojakin pistää pesään milloin vain tahtoo.

Mutta Matleena ei tahtonut niitä pistää pesään koko talvena. Hän ajatteli aina, että kylläpä ne sen vertaiset kerkeää vielä moneenkin kertaan polttaa ja hyvätpä ovat säästymässä vastaiseksikin. Niin hän koko lopputalven poltteli syksyllä metsästä kokoiltuja risuja ja liekoja, tuskaili niiden kanssa ja puhalteli huulet torvella niinkuin ennenkin vuosien mennessä. Mutta tuo alituinen kohenteleminen ja puhaltaminen tuntui nyt keveämmältä, kun sitä tehdessään aina saattoi ajatella, että onhan niitä hyviä halkojakin, jos vain tahtoo polttaa.

Niin tuli kesä ja silloinhan ei suuresti puita tarvittu ja mitä keittämiseen tarvitsi, ne kokosi Matleena metsästä. Navetan oven piti hän lukittuna ja kun hän kerran sateella katsomaan mennessään huomasi, että katto halkokasan kohdalta vuoti, siirteli hän halot toiseen nurkkaan, jossa katto näytti ehyeltä. Kerran oikein rankalla sateella sekin nurkka rupesi vuotamaan ja silloin sijoitti hän halot taas uuteen kohtaan.

Kesällä oli Mikko enimmiten poissa kotoa, töissä kylän taloissa. Matleenan jalkoja oli vanha kolotus alkanut vaivata ja lisäksi tuli hengenahdistus, ettei hän kyennyt edes niitylle haravaa liikuttelemaan. Loppukesällä alkoi hengenahdistus yltyä, niin että hänen täytyi lähteä toiselle kylälle itseään hierottamaan. Hänen sillä retkellä ollessaan tuli monipäiväinen sade ja Matleenaa alkoi kovin huolettaa, että navetankatto pitkällisestä vedentulosta on alkanut siltäkin kohtaa vuotaa, johon hän viimeksi halot siirsi. Vaikka hieroja selitti, että rinnanalussuonia olisi vielä välttämättä pehmiteltävä, ei Matleena saanut enää rauhaa, vaan lähti kotiin. Päällimmäinen hame pään yli suojaksi vedettynä hän kumaraisena astella kytkytteli sohjuista maantietä ja kun hän lopen väsyneenä viimein ehti kotiin, meni hän suoraan navettaan ja alkoi kädellään tunnustellen tutkia päällimmäisiä halkoja, olivatko ne kastuneet. Ja vasta sitten hän rauhoittui, kun huomasi puut kuiviksi ja ettei katostakaan sillä kohdalla vesinolppuja tippunut.

Syksypuoleen paheni Matleenan hengenahdistus yhä ja tuon hierojasta paluun jälkeen alkoi jalkojakin ankarammin kolottaa. Eräänä aamuna syyskuun lopussa ei hän enää tuntenut jaksavansa ylös nousta. Hän ilmoitti sen itsekseen puhumalla Mikolle ja tämä lähti ulos puita noutamaan, saadakseen tulta pesään ja voidakseen einettä valmistaa. Mutta Mikon viipyessä ulkona, alkoi Matleenaa yhtäkkiä pelottaa, että nyt se Mikko kantaa niitä halkoja sieltä tupaan ja niistä virittää tulen, vaikka hän oli ajatellut vasta paljon syksympänä, siinä kekrin tienoissa, ruveta niitä polttamaan. Hän oli näkevinään, kuinka Mikko navetassa latoo niitä pitkälle käsivarrelleen ja miten siitä pieneen pinoon syntyy kovin suuri kolo. Hänen tuli hyvin paha olla ja hän olisi mielellään lähtenyt kieltämään, mutta ei tuntunut jaksavan vuoteesta liikkua. Ja kyllä se Mikko olikin ajattelematon, semmoinen mistään piittaamaton tohkero ja nyt se siellä pinolla tongosteli kuin porsas perunamaan kimpussa! Levotonna ja tuskaisena tähysti hän ovea ja kun se viimeinkin aukeni ja Mikko puusylyyksen kanssa syrjittäin sisään tunkeusi, helpotti Matleenan mieltä, niin että täytyi oikein syvään hengähtää, sillä Mikolla olikin sylissään navetan seinustalta kokoiltuja puita. Kiitollisuutensa osoitukseksi neuvoi Matleena, missä tulitikkulaatikko oli ja tästä kummastuneena loi Mikko, puut lattialle romautettuaan, pienet silmänsä Matleenaan, ikäänkuin arvellen, etteivät Matleenan asiat nähtävästi enää olleet oikealla tolalla.

Kun Matleena ei seuraavanakaan aamuna jaksanut ylös nousta, sanoi hän, kun Mikko oli laittanut tulen pesään, ettei hänestä taida enää koskaan olla ylösnousijaksi. Kun Mikko ei mitään puhunut, katsoi vain pesään ja välistä korjasi puita padan alla, lisäsi Matleena: — Eläkä heitä nyt huoli kovin niitä halkoja haaskata… onhan tässä vielä syksyä…

Ja ensi kerran pitkistä ajoista vastasi Mikko suoraan Matleenalle ja ilman pitemmittä vaitioloitta:

— Mitäpäs minä heistä nyt…