TUOMION TÄYTÄNTÖÖNPANO

Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema lumi jalaksen alla, kun nimismies poliisin kera ajoi muutamalle syrjäkylälle, jossa hänellä oli eräs virka-asia valvottavana. Metsätaipalia, kannistoisia niittyjä ja talojen takapihoja ja riihensolia koukertelevat talviset ajotiet kestivät ajaa koluutella koko vaisun aamupäivän. Pakkasen pistelevää tungettelua oli nimismies paennut avaran turkkinsa poimuihin ja istui siellä liikkumatonna ja melkein näkymättömissä, poliisin hoitaessa ohjia.

Nimismies mietti matkansa tarkoitusta, joka oli hyvin omituista laatua ja hänelle kokonaan uutta. Hänen tuli nimittäin valvoa erään viime syyskäräjillä tuomitun rangaistuksen toimeenpanoa. Rangaistavana oli kymmenvuotias poika, jolle isän tuli kruununmiehen läsnäollessa antaa ruumiillista kuria rangaistukseksi siitä, että poika oli tapaturmassa ampunut nuoremman sisarensa. Lapset olivat kerran vanhempain ollessa poissa kotoa ruvenneet leikkimään metsästystä, jolloin yksi pojista ahdisti seinältä ottamallaan isän pyssyllä jänistä näyttelevää siskoaan. Pyssy oli täydessä latingissa, se laukesi ja kuula sattui siskon toisen silmän alle, josta kuolema seurasi tuossa tuokiossa. Vanhemmat kuvittelivat säikähtyneessä mielessään mitä hirveimpiä seurauksia esivallan puolelta ja koettivat salata tapahtuman. Naapureille kerrottiin tytön metsässä langenneen, jolloin kuivettuneen oksan sakara oli tunkeutunut silmän alle ja aiheuttanut äkkikuoleman. Mutta naapurit olivat saaneet vihiä asiasta ja kun tyttösen ruumis oli jo tuotu hautausmaalle ruumishuoneeseen, ehti huhu kruununmiesten korville. Tutkimus pantiin toimeen ja huhu osoittausi todeksi. Vanhemmat pantiin lujille ja itkien ja vaikerrellen tunnustivat he asian oikean laidan. Isä haastettiin sitten käräjiin ja tuomittiin, "lieventäväin asianhaarain vallitessa", antamaan kruununmiehen läsnäollessa piiskoja pojalleen "varomattomasta ampuma-aseen käsittelystä, josta kuolema oli seurauksena", sillä "ihmishenki on siksi kallis, ettei sen hävittäminen saa tapahtua ilman rangaistusta", kuten yksi lautamiehistä istunnon väliajalla selitti uteliaalle käräjäyleisölle. —

Taivalta kesti yhä ja turtunein jäsenin istui nimismies reenperässä sekä mietti miten hän mukavimmin suoriutuisi vastenmielisestä toimestaan. Jättääkö kaikki pelkkään talossa käyntiin vai vaatiako todellakin isä hänen läsnäollessaan poikaansa piiskaamaan? Kovin se tuntui joutavalta ja samalla hiukan hullunkuriselta.

Hän kurkotti päänsä esille huuroittuneen kauluksen sisältä ja alkoi jutella asiasta poliisin kanssa. Mutta poliisi piti asiaa hyvin luonnollisena eikä ollut sen suorituksesta ollenkaan huolissaan. Pojan oli oikeus tuominnut piiskattavaksi, siis se oli piiskattava. Sehän oli selvää, Mielelläänkinhän isä sen tekee, kun kerta niin vähällä koko jutusta pääsee. Sillä aikaa kuin he lämmittelevät ja tupakoivat, suorittaa isä koko jutun ja niin on tuomio täytetty.

Kun poliisi otti asian näin luonnollisesti, keventyi nimismies kokonaan ja muista asioista puhellessa kului lopputaival.

Poliisi pysäytti hevosen muutaman köyhältä näyttävän talon pihalle ja kun nimismies kömpi reestä, näki hän jäätyneiden ikkunaruutujen sulana säilyneistä lomakkeista kurkistelevan ihmetteleviä kasvoja, jotka kuitenkin heti hävisivät kuin kummitusta säikähtäen. Hän astui tupaan, jossa oli laiha ja heikkosilmäinen nainen kuuden lapsen kera. Tuskin kuuluvasti vastasi nainen nimismiehen tervehdykseen ja alkoi kuin hädissään ja neuvotonna puhallella liekkiin padan alla kituen palavia risuja. Lapset, jotka kumoon kaadetusta tuolista ja lattialla hujan hajan olevista haloista päättäen olivat vasta vallattomassa leikissä puuhailleet, olivat nimismiehen sisään astuessa vaienneet aivan äänettömiksi ja vetäytyneet yhteen joukkoon peräsoppeen, josta alta kulmainsa tirkistelivät muhkeaturkkista vierasta.

— Eikö isäntä ole kotona? — kysyi nimismies puheen alkuun päästäkseen ja sijoittausi tulen lähettyville istumaan.

— Halkometsässä se on, mutta pitäisi kohta tulla.

Emännän ääni vapisi eikä hän vastatessaan katsonutkaan nimismieheen. Tuvassa oli taas hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin emännän itsepintaiset puhaltelut ja rikkinäiseen akkunaruutuun paikaksi pistetyn tuohilevyn pärrytys, kun ulkoa huokuva viima sitä soitteli. Kun poliisikin puuhasi vielä ulkona hevosen kanssa, alkoi nimismiehestä tuntua kovin kiusalliselta ja hän yritti uudelleen keskustelua virittää.

— Omiako ne ovat kaikki nämä lapset?

— Omiahan ne…

— Onpa niissä kasvattamista, — kuusi kappaletta!

— On se seitsemäskin elossa olevia — ja emäntä silmäsi perinurkassa olevaan vuoteeseen.

Nimismieskin katsoi sinne ja näki likaisen harmaiden vällyjen alla jonkun kyyröttävän hiljaa ja yhdessä mykkyrässä. Se oli kymmenvuotias Jussi poika, joka tapaturmassa oli sisarensa ampunut. Aisatiu'un äänen pihalla kilahtaessa oli hän ensimmäisenä kipaissut penkille ja akkunaruudun sulasta lovesta ulos kurkistettuaan pökäissyt hätääntyneenä sänkyyn ja hautaantunut umpipäähän peitteen alle.

— Ja yksi kuollut, — jatkoi nimismies keskustelua.

— Niin.

Tätä sanoessaan vilkasi emäntä ensi kerran nimismieheen ja hänen silmissään värähti säikähdys.

Nimismiehen ja poliisin jonkun aikaa odoteltua saapui isäntäkin halkometsästä. Parta yhtenä jääharkkona ja silmät pakkasen vesille pusertamina työntyi hän hevosen hoidettuaan tupaan ja valtasi hänet kruununmiehet nähdessään samanlainen hätääntynyt neuvottomuus kuin emännänkin. Ovensuussa tempasi hän jo lakin päästään ja yritti kääntyä uuninloukkoon päin jääpuikkoja parrasta irroittaakseen, kun nimismies nousi ja ojensi ystävällisesti kätensä tervehdykseksi. Kuin hölmistyneenä tästä hänelle odottamattomasta seikasta ojensi isäntäkin vapisevan kätensä ja kumarsi kömpelösti ja hätäisesti, mikä sai nimismiehen entistäkin alakuloisemmaksi.

Isäntä sai kuulla kruununmiesten asian ja kävi yhä neuvottomammaksi. Hän istahti ensin takkakivelle ja yritti piippuaan sytyttämään, mutta nousi ylös ennenkuin sai piipun palamaan ja käveli akkunan ääreen ja silmäsi ruudun nurkkauksesta pihalle. Sitten kääntyi hän nimismieheen ja kysyi matalalla ja epävarmalla äänellä:

— Taitaisi olla paras heti piiskata?

— Niin — eiköhän, — vastasi nimismies lattiaan katsoen.

Isäntä lähti ulos ja palattuaan oli hänellä kädessä jäätynyt koivunvarpu, jota hän alkoi padan alla sulatella. Emäntä oli istahtanut jakkaralle karsinaloukkoon ja tuijotti helmassaan lepääviin käsiinsä ja lapset olivat edelleenkin liikkumattomina yhdessä joukossa.

Isäntä silmäsi lapsijoukkoa.

— Missäs se Jussi on? Eihän vain…

— Tuolla te on tängyttä, — selitti vanhin sisaruksista, vetäen sormen suustaan ja viitaten sillä vuodetta kohti. Peite vuoteessa liikahti.

— No, tulehan tänne, Jussi! — sanoi isäntä ja hänen äänensä värähti.

Emäntä tuijotti yhä helmaansa ja lapset kääntyivät katsomaan vuoteeseen.

— No, etkö sinä kuule! — ja isän äänessä oli käskevämpi sävy.

Peite liikahti taas, kääntyi ylälaidastaan syrjään ja Jussin pellavainen pää kohosi esiin vaikeasti kuin lyijyvuoresta. Kaikki olivat hiljaa, tuohilevy akkunassa vain pärräsi ikäänkuin kiirehtien Jussia, joka tavattomalla hitaudella ja kuin suurella voimain ponnistuksella kapusi sängystä lattialle. Seisoalleen päästyään silmäsi hän pälyillen ympärilleen, näki takan luona isän, odottava ilme silmissä, ja lähti, suun vääntyessä surkeaan väärään, hitaasti ja väännätellen kävelemään tätä kohti. Lähemmäs ehdittyään purskahti hän suuriääniseen itkuun ja nojausi isänsä polviin. Isä ryhtyi vapisevin käsin napuloimaan auki Jussin housuja ja saatuaan sen tehdyksi puristi hän Jussin polviensa väliin, silmäsi hätäisesti nimismiestä ja tarttui piiskaan. Nimismies tirkisteli lattiaan ja emäntä nykäsi huivin silmilleen, nojasi kyynärpäät polviin ja päänsä laskien käsien varaan kohahti hän tyrskivään itkuun. Lapset katsahtivat hätääntyneinä äitiinsä, katsoivat isän polvien välissä tasaisten piiskan iskujen alla vääntelehtivää ja täyttä kurkkua parkuvaa Jussia ja tyrskähtivät hekin toinen toisensa jälkeen äänekkääseen itkuun. Piiskaa tasaisesti hoitavan isänkin leuka alkoi värähdellä ja yhtäkkiä rupesi hänen partaansa tippumaan suuria vesiherneitä. Talon koira, mustakarvainen ja rehellinen pystykorva oli istahtanut lattialle isäntäänsä vastapäätä ja seurasi viisailla silmillään, pää kallellaan, isännän toimia. Kun emäntä ja lapset yksi toisensa jälkeen alkoivat itkeä, kävi se levottomaksi, liikutti vilkkaasti kosteaa kuononpäätään ja kaapsahti seisoalleen sekä loikkasi ulos pihalle, jossa se puhalsi pakkasilmaan haikean ulvonnan.

Nimismiehen oli hyvin ilkeä olla ja vaikka tupa oli kylmä ja viimainen olivat hänen kätensä käyneet kosteiksi. Hän vilkasi syrjäsilmin poliisiin, mutta sekin istui tyytymättömän näköisenä ja tuijotti tarkkaavasti jalkainsa väliin lattialle, johon oli hänen sikaaristaan kokoontunut kasa tuhkaa ja sen viereen sylkylätäkkö. Kun koiran ulvonta sekaantui tuvassa kaikuvaan itkunsorinaan, alkoi poliisi äkkiä kuin vihanvimmassa kengänpohjallaan hangata tuhkakasaa ja sylkylätäkköä ja teki sitä niin perusteellisesti, että molemmat hävisivät melkein näkymättömiin. Ja ikäänkuin hän juuri tuota siivousta suunnitellen olisi niin tarkasti lattiaan tirkistellyt, kohotti hän sen tehtyään päänsä ja katsahti nimismieheen. Mutta nimismiehen oli yhä vaikeampi olla. Kärsimättömästi silmäsi hän isäntää, yrittäen sanoa: "heittäkää tuo jo!" mutta ei saanut sentään mitään sanoneeksi. Isäntä käsitti hänen yrmin silmäyksensä toisin ja jatkoi hartaasti sekä kaikkea kiitosta ansaitsevalla uuraudella tahdikasta piiskan rapsutusta, ikäänkuin ajatellen, että esivallan edustajille ei pitänyt jäämän tinkimisen varaa.

Kun piiskan rapsutusta ja itkunsorinaa näytti uhkaavan jatkua loppumattomiin, nousi nimismies ylös, käveli hermostuneesti pari kertaa lattian yli ja pysähtyen isännän viereen heilautti kärsimättömästi kättään ja ärähti:

— No, antaahan nyt jo olla!

Isäntä pysäytti piiskan, nosti päätään ja katsahti kummastuneena nimismieheen. Kuin epäillen kysyi hän:

— Jokohan tuo sitten piisaa?

— Piisaa, piisaa toki — äh!

— No — jos se nyt sitten tuli kuitatuksi, niin annetaanpa olla.

Hän päästi pojan polviensa välistä ja viskasi piiskan loukkoon, ikäänkuin se olisi yhtäkkiä alkanut polttaa hänen kättään. Jussi tarttui vapaaksi päästyään molemmin käsin housuihinsa, nosti ne ylös ja juoksi vuoteeseen. Housuista ulos jäänyt paidanhelmus vain kerran vilahti, kun hän sukelsi umpipäähän häpeältä suojaavien ystävällisten vällyjen alle. Äiti vapautui kuin raskaan taakan alta, kuivasi silmänsä ja huivin entiselle sijalleen työntäen kiirehti padan alla kihiseviä risuja kohentelemaan. Isäntäkin sai nyt piippunsa palamaan ja aloitti keskustelun kelin huonoudesta.

Mutta nimismies tahtoi mitä pikimmin päästä taipaleelle. Hän veti turkin ylleen, heitti hyvästi ja lähti ulos. Ovella mennessään kuuli hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan itkunniiskutuksen.