HAUDANKAIVAJA

Haudankaivaja oli paha ja ilkeä mies ja se oli sellainen asia, josta kaikki kyläläiset kerrankin saattoivat olla yksimielisiä. Tämä hänen ilkeämielisyytensä oli senkin ihmeellisempää, kun hän ansaitsi jokapäiväisen leipänsä kuolleiden parissa ja asui aivan kuoleman valtakunnan rajalla. Hänen mökkinsä oli näet ihan hautausmaan laidassa, niin että hautausmaata ympäröivä aita päättyi yhteen mökin nurkkaan ja lähti edelleen taas toisesta nurkasta.

Hän oli pieni, kumaraharteinen ja mustapintainen mies. Nenän oli joku salainen tauti syönyt muodottomaksi ja toisella silmällään katsoi hän ilkeästi kieroon. Sitä ei kuitenkaan aina huomannut, sillä se tapahtui peräti harvoin, että hän katsoi ketään silmiin ja jota hän vain katsoi, sitä alkoi kohta levottomuus ja pelko vaivata, oikein itsekään käsittämättä miksi. Mutta se kai johtui siitä, että hän oli niin ilkeä ja että hän niillä silmillään katseli enemmän kuolleita kuin eläviä, Ja ilkeyttäänkin osoitti hän enemmän kuolleille kuin eläville. Hautoja kaivaessaan julkesi hän näet kiroilla ja ruumiskirstuja käsitteli hän ylimielisesti ja kovakouraisesti. Jos hautaa kaivaessa osui eteen vanha hauta ja sieltä nousi vainajain luita, viskeli hän ne kiukkuisesti hujan hajan.

"Ei sitä miestä hyvä peri", sanoivat kyläläiset ja aikoja olisi hän jo virkansa menettänyt, jos hän vain olisi uskaltanut varakkaampainkin vainajia ylimielisesti kohdella. Mutta sitä hän ainakin julkisuudessa vältti ja säästi ilkeytensä köyhiä kohtaan.

Vallankin oli hän ilkeä ja ärtyisä silloin kylmänä ja lumisena talvena, jolloin puute ja kulkutaudit luokona lakaisivat köyhää kansaa hautaan. Hautoja piti kaivaa aamusta iltaan ja se oli raskasta työtä, sillä maa oli syvälle jäätynyt. Pahinta hänen mielestään oli kuitenkin se, ettei hän suurista joukkohaudoista saanut suhteellisesti suurempaa maksua.

Eräänä sunnuntaina, jolloin purevaa pakkasta lisäsi raudankylmä tuulenviima ja jolloin uninen aurinko vain sen verran kurkisti taivaanrannan yli, että pakkanen näki paremmin ihmisiä näpistellä, oli hautausmaalla kokonaista kaksitoista ruumiskirstua valmiina laskettaviksi yhteiseen hautaan. Ne olivat vanhoista, puolilahoista laudoista hatarasti kokoonkyhättyjä, toiset aivan maalaamattomia, toisia vähän mustaksi tuhrittu, sillä kaikki vainajat olivat köyhäin syrjäkyläläisten omaisia, kulkutauteihin ja nälkään kuolleita. Riviin ne asetettiin haudan pohjalle ja kun hauta oli siunattu, poistuivat niin pappi kuin saattajatkin vilusta väristen. Ainoastaan pari miestä jäi haudankaivajalle avuksi hautaa peittämään.

Haudankaivaja seisoi hetkisen alallaan ja tirkisteli alas hautaan. Ei hän mitään puhunut, mutta ilkeistä silmäyksistä saattoi arvata, että hän ajatteli sitä suurta työtä, mikä hänellä oli ollut tätäkin hautaa kaivaessaan ja että hän maksuksi saapi siitä kunnalta ainoastaan viisi kappaa jyviä. Vaikka hautaa umpeen luotaessa oli tapana ensiksi lapioida alas viimeksi noussut maa, sillä sehän oli lähinnä haudanparrasta, kävikin haudankaivaja ensinnä käsiksi niihin jäätyneisiin teleihin, jotka olivat multakasan äärimmäisellä reunalla. Hän ei välittänyt ollenkaan toveriensa kielloista, vaan vyörytteli noita jäätyneitä multaharkkoja hautaan, että kirstut kumeasti pompahtelivat ja hauraat laudat ruskivat. Kun kaikista suurin lohkare putosi erään kirstun kannelle, rikkoutui kansilauta ja kuolleen kasvot tulivat näkyviin. Nähdessään nuo luisevat, jäätyneet kasvot, puoleksi ummistuneiden silmäin lasimaisen kiillon ja siniset huulet, joiden välistä kellertävät hampaat pilkistivät, lakkasi haudankaivaja lohkareita vyöryttämästä ja alkoi lapiolla luoda hienoa hiekkaa.

Oli jo iltahämärä kun hauta saatiin umpeenluoduksi. Haudankaivaja meni yksinäiseen mökkiinsä, pani pesään pystyvalkean ja istui lämmittelemään. Mutta hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Silmissä kummitteli yhä se kuollut, jonka kirstusta kansi oli rikkoutunut. Hänestä oli näyttänyt, että sen pää liikahti, kun lohkare rikkoi kannen ja nyt hänestä tuntui melkein varmalta, että se oli nykäissyt päätään syrjään, ettei lohkare koskisi. Vaikka pystyvalkea lisäsi tuntuvasti lämmintä pienessä tuvassa, alkoi häntä yhä pahemmin vilu puistella. Päästäkseen oikein perin juurin lämpenemään, meni hän nurkkakaapille, jossa hänellä oli puolituoppinen jouluviinaa vielä jälellä ja otti vahvan ryypyn. Mutta kun viina kihosi päähän, näki hän kuolleen kasvot vielä selvemmin, ne näyttivät nyt kuin sulavan, keltaiset silmäkannet kohosivat ylös ja lasimaiset, häneen tuijottavat silmät paljastuivat kokonaan. Hän otti uusia ryyppyjä, mutta jota enemmän hän joi, sitä pahempi hänen tuli olla. Kylmä puistatti yhä ja kun tuuli vihelsi uunin piipussa pitkään ja haikeasti, tuntui hänestä kuin kuolleet seinän takana olisivat kylmäänsä ja yksinäisyyttänsä valittaneet. Nyt vasta hän tuli oikein ajatelleeksi, kuinka paljon kuolleita hänen lähellään asui ja hänestä tuntui, että niillä on kauhean kylmä, varsinkin niillä köyhillä, suurissa yhteishaudoissa olevilla vainajilla.

Kun hän oli tyhjentänyt viinapullon tulematta sen lämpimämmäksi, sulki hän pellin ja hautautui umpipäähän sänkyyn ja odotti, että uni vapauttaisi hänet kaikista ikävistä kuvitteluista…

* * * * *

— Fuiii - fiii! vihelsi tuuli uunin piipussa. Se tohisi nurkissa ja kierteli pientä tupaa kuin vaanien sisällepääsyä. Hetkiseksi vaikeni se kuin peräytyen vauhtia ottamaan, mutta heti sen jälkeen se tohisten, viheltäen ja ulvoen rynkäsi takaisin niin valtavasti, että ovi ryskyen paiskautui auki, peitto sängystä lennähti pois ja hiiltyneet kekäleet pesässä hulmahtivat uudelleen palamaan. Ja avonaisesta ovesta töytäsi vainajia sisälle ja ne jotka eivät sisälle mahtuneet jäivät ovelle värjöttämään. Kaikki ne värisivät niin että luut kalisivat ja ne tungeskelivat takan ympärille, työnsivät luiset kätensä hiilokseen ja tyrkkivät toisiaan syrjään, että luut kolahtelivat ja kilkahtelivat. Haudankaivaja tuijotti viluisia vieraitaan silmillä, joista näkyi sanomaton kauhu. Hänen tukkansa nousi pystyyn, kylmä hiki virtasi pitkin ruumista eikä hän saanut vähääkään ääntä kurkustaan. Hän tunsi kaikki nuo kuolleet, sillä ne olivat hänen hautaamiaan ja niiden kalisevasta puheesta ymmärsi hän, että niillä on kauhean kylmä sen vuoksi, ettei rakkaus ole heidän hautojaan lämmittänyt. Noiden palelevien ja värisevien vainajien joukossa tunsi hän senkin, jonka kirstunkannen multalohkare oli päivällä rikkonut. Se kääntyi sattumalta nurkkaan päin, jossa vuode oli ja jäi häneen tuijottamaan. Ja kaikki muutkin kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja alkoivat tyhjillä silmäkuopillaan häneen tähystää. Ja kun ne tuijottivat, vaikeni kaikki valitus ja luiden kalina ja tuulen tohina, niin että hetken aikaa oli syvä hiljaisuus kuin haudassa. Mutta sitten tuli taas äskeistä valtavampi tuulenpuuska, heitti haudankaivajan vuoteelta lattialle, puhalsi hiilet ja tuhkan ympäri tupaa ja nosti kaikki vainajat kohoksi ja kiidätti ovesta ulos yhtenä kierivänä, valittavana ja kalisevana pyörteenä, josta vilahteli käsi- ja sääriluita ja onttoja silmäkuoppia…

* * * * *

Haudankaivaja heräsi lattialla, jonne hän oli vuoteelta luisunut. Hiki valui hänestä virtana, hampaat kalisivat ja silmät tuijottivat kauhistuneina pimeyteen. Hän rynkäsi ovea sulkemaan, mutta huomasikin sen olevan kiinni ja haassa, kuten hän illalla oli sen pannut. Kiiruusti viritti hän valkean ja haki viinapullon, mutta näkikin sen olevan tyhjän ja muisti illalla juoneensa sen loppuun. Hän istui vuoteen reunalle ja jäi yhä väristen tuijottamaan savuten ja ritisten palavaan päreeseen…

* * * * *

Tiistaina aamusella toi muuan mies ruumista hautausmaalle. Hän pysäytti hevosensa ruumishuoneen luo ja lähti kahlaamaan haudankaivajan mökille, saadakseen kuormansa ruumishuoneesen. Mutta ovi oli sisältä kiinni eikä sieltä kuulunut mitään, vaikka hän muutaman kerran koputti ovelle. Hetken epätietoisena seisottuaan kahlasi hän ikkunan alle ja kurkisti sisään. Kerran vain hän kurkisti ja lähti sitten kuin petojen vainoama juoksemaan hevosensa luo, tempasi suitset ja kirstun päälle istuen kuin ratsastaja hevosen selkään lähti hän ajamaan takaisin. Hän kiljui ja pieksi hevosta, joka laukkasi kuin henkensä edestä. Sillä tavoin ajoi hän kylän läpi ja naiset, joita jäätyneillä kaivonkansilla oli vettä nostamassa, juoksivat säikähtyneinä sisään ja kertoivat hullun miehen ruumiskirstun kannella istuen ajaneen kylän läpi.

Ja kun tuo hurja ajaja saapui kotiinsa, täytyi hänet panna köysiin, kun hän riehui kuin raivohullu, pursutti vaahtoa suustaan ja puhui käsittämättömiä sanoja. Sillä ikkunasta sisään katsoessaan oli hän nähnyt haudankaivajan riippuvan orressa hirttäytyneenä ja sillä olivat kierot silmät jääneet auki ja tuijottivat suoraan akkunaan ja niissä kuvastui sellainen kauhu, jota tuntevat ainoastaan suuret syntiset kurkistaessaan sisälle kuolemanvaltakuntaan.