LAPISSA

Harvahkon kuusikon kupeessa, puolittain kinoksiin hautautuneena, seisoo paja matalana ja harmaana. Lähin kuusi on kallellaan pajan yli ja kun kattoluukusta huokuva lämmin on sulattanut lumen sen etupuolisista oksista, on kuin se olisi avannut turkkinsa ja siirtänyt löysänä hartioilla riippumaan ja vartavasten kumartunut siihen lämmittelemään sekä tirkistelemään kattoluukun läpi alas pajaan. Ja on kuin se ei voisi kyllikseen ihmetellä seppää, joka siellä alhaalla alasimensa ääressä seisoo suurena, nokisena ja synkkänä.

Raskaasti pudottelee seppä hehkuvalle raudalle väkivasaraansa, niin että paja jymähtelee ja seinille ripustetut esineet hyppivät ikäänkuin seppä vartavasten juuri heille vasarallaan tahtia löisi. Kuin kiukkuisia, sähiseviä kyitä sinkoilee raskaiden iskujen alta kiehuvia kuonansirpaleita suorina säteinä joka suunnalle. Kun rauta jäähtyy ja käy taipumattomaksi, työntää seppä sen uudelleen ahjoon ja laskee raskaan, suonikkaan kätensä palkeen vivulle, jolloin ahjosta pelmahtaa ylös sakea parvi kipunoita, mitkä tanssien ja toistensa ympäri kierien vaeltavat kattoluukusta ulos, pannen kuusen alimmat oksat hiljaa kuin mielihyvästä keinumaan. —

Pajan ovelta näkee silmän kantamattomiin eteläisiä ilmoja kohti ulottuvan soisen lakeuden, joka talvisen päivän hämärässä näyttää iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän aurinko vuoroin valaisevat. Lakeuden pohjoisreunassa, josta Ritovaara kohottaa kohti harmaata talvitaivasta leveän ja lumisen selkänsä kuin äärimmäisten asutusmaiden suojaksi Lapin tuhoja vastaan, ovat laajan pitäjän äärimmäiset asukkaat pureutuneet maankamaraan. Mutta kuin kaikkein viimeisimpänä etuvartiana on seppä asettunut virstojen päähän kylästä, vaaran keskirinteelle, siihen missä viimeiset kuuset kasvavat. Vaaran takaa alkavatkin jo lappalaisten alueet, alkaa yön ja revontulten valta.

Yksinään kuin erakko on seppä jo vuosikymmeniä asunut Ritovaaran rinteellä, takoen kyläläisten kirveet ja viikatteet sekä puukkoja lappalaisille, joiden tie "Lannanmaille" kulkee juuri Ritovaaran ylitse. Muilta eteläisemmiltä seuduilta hän on tänne muuttanut, mutta mistä — sitä ei kukaan tiedä, sillä hän on aina ollut umpimielinen ja juro. Paikkakunnalle muutettuaan oli hän mennyt naimisiin, mutta jäänyt muutaman vuoden kuluttua leskeksi — seikka, josta ihmisillä oli yhtä ja toista pöyristyttävää puhuttavana, vaikkei noita puheita uskallettu sepän kuuloon laskea, sillä kaikki häntä pelkäsivät. Vaimonsa kuoltua oli hän elänyt vaarallaan aivan yksinään, käyden vuosi vuodelta yhä jurommaksi, ikäänkuin tuo jylhä ympäristö olisi purrut häneen oman leimansa. —

Juuri kuin seppä nostaa taas hehkuvan ja sädehtivän raudan alasimelle, pimenee matala oviaukko ja sisälle ryömii koreaan peskiin puettu vanha, tihrusilmäinen lappalainen. Iloisesti tervehtii tulija seppää, joka syrjäsilmällä häntä vilkaistuaan alkaa takoa, että paja jymähtelee ja kuona sähähdellen ympäri sinkoilee. Lappalaisäijä, suuren porokarjan omistaja, on paluumatkalla etelän markkinoilta. Ritovaaralle päästyään on hän laskenut poronsa metsään jäkälää kaivamaan ja pistäytynyt itse pajaan juttelemaan sepän kanssa, joka hänelle on kerran puukon tehnyt.

Lapin äijä on markkinoilla ja pitkin paluumatkaa naukkaillut runsaasti viinaa, on hyvällä tuulella ja kun seppä lakkaa takomasta, lepertelee hän avomielisesti markkinakuulumisia, kertoo tehneensä hyviä kauppoja ja saaneensa poroista niin ja niin suuret rahat. Kumaraisena ja hinteränä istuu hän ahjon reunalla, räpyttelee pieniä ja paljosta ryyppäämisestä entistäänkin tihruisemmiksi käyneitä silmiään ja kehuu rikkauttaan. Seppä murahtaa lappalaisen laverteluihin muutamia puolinaisia vastauksia ja alkaa lietsoa jäähtynyttä rautaansa jälleen kuumaksi. Enempää huomiota lappalaiseen kiinnittämättä alkaa hän sitten takoa ja sähisevää kuonaa ympärilleen singotella, että lappalaisen täytyy hänen selkänsä taa suojaan kyyristyä.

Seppä ei katsele ympärilleen eikä puhu mitään, vaan takoo ja ajattelee. Vasaran tahtiin ovat hänen ajatuksensa tottuneet liikkumaan. Yhtä varmoina ja raskaina kuin vasaran iskut seuraavat päätelmät toisiaan ja jokainen uusi isku antaa niille uuden sysäyksen.

"Vai niin", ajattelee hän, "sillä on siis rahoja tuolla lappalaisella. Mutta mitä se tuollainen tihrusilmä äijän kääkkyrä rahoilla tekee? Peskinsä povessa niitä vain kesät talvet hieroo… tai maahan kaivaa — ja sinne ne sitten jäävät…"

Hän takoo yhä, vaikka rauta on taas jäähtynyt ja vasara särähtelee karmeasti kylmenneelle raudalle. Vihdoin hän havahtuu ja nostaa raudan ahjoon sekä alkaa lietsoa. Raskaasti painaa hänen kätensä palkeen vipua, että kipunat hyökkäävät kuin säikähtynyt hevoslauma harjat tuulessa hulmuten kattoluukun täydeltä ulos harmajaan pakkaseen. Lappalainen on vaijennut, käynyt hellämieliseksi ja tirkistelee pää kallellaan ahjoon, josta loppumattomana tulvana karkaa ylös hehkuvia kipunoita. Palje huokuu raskaasti ja seppä jatkaa ajatusjuoksuaan.

"On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan… ja annetaankin kaikenlaisille". Hän heittää rautaa alasimelle viedessään syrjäsilmäyksen lappalaiseen, joka havahtuu ja hätkähtää sepän teräskylmästä katseesta. Mutta vasara putoilee jo hehkuvalle raudalle ja hänen on taas pakko kyyristyä suojaan kuonansirpaleilta.

"Miksen minä ottaisi niitä rahoja haltuuni — niin, miksi en, miksi en… Kuka tuollaisen lappalaisen ikäkulun äijärahjuksen perään kuuluttaisi — kuka vain, kuka vain… Yksi navakka huimaus vasarasta ja siinä kaikki, siinä kaikki…"

Klink klank, helisee alasin ja lappalaisen sydäntä kouristaa vaistomainen pelko. Hämärtyvä talvipäivä, yksinäinen paja aution vaaran kupeessa ja pajassa suurikokoinen, synkeä ja äänetön seppä, jonka varjo ahjon liekkuvassa valossa jättiläishaahmona häälyy pajan seinällä… Hän käy kovin alakuloiseksi ja katuu, että ollenkaan poikkesi koko pajaan, ja rahoistaan vielä tuli puhuneeksi! Mutta hän ei saa poiskaan lähteneeksi, sillä tuo äänetön seppä, joka kuin vihan väellä räiskyttää sähisevää kuonaa, pidättää häntä paikoillaan kuin lumouksen voimalla…

Seppä on yhä ääneti ja takoo ja kuumentaa taas rautaa ahjossa. Väsähtämättä hän siten vuoroin takoo, vuoroin lietsoo eikä heitä silmäystäkään ympärilleen… Huulet ovat lujasti yhteen näpistettyinä ja nokiselta otsalta valuu hikeä mustina viiruina poskille. Lappalainen tuijottaa häneen rävähtämättä ja suu puoli avoinna eikä saa paikaltaan liikahtaneeksi. Hän tuntee vain sydänalassaan raskaan painon ja kurkussaan omituisia kuristuksia kuin olisi sieltä itku esiin rynnistämässä. Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu yhä mustemmaksi, samalla kuin hän itsensä tuntee sitä mitättömämmäksi…

Klink klank, helisee yhä ja seppä ajattelee: "Niin, mikäpäs estää kolkkaamasta äijän räässyä… Yksi kolaus vain väkivasarasta ja…"

Helähtäen pysähtyy vasara alasimelle ja seppä kääntyy lappalaiseen, joka hätkähtää niin että on ahjon reunalta pudota, sillä nokisen otsan alta tuikahtavat sepän silmät häntä kohti kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. Lappalaisen tihruiset, selkoisen selälleen auenneet silmät, joissa kuvastuu tavaton kauhu, ovat kuin imeytyneet seppään. Suu on yhä puolittain avoinna ja hän rupeaa sopertamaan jotakin, mutta ei kerkeä päästää kurkustaan muuta kuin epäselvän sorahduksen, sillä samassa putoaa hänen päähänsä hirveällä painolla sepän väkivasara. Toinen puoli päätä on musertunut kuin munankuori, verta ja harmaata aivoainetta purskahtaa ulos ja äänetönnä valahtaa hän ahjon viereen polvilleen, josta kierähtää kylelleen pajan nokiselle maalattialle, joka ahnaasti imee veren itseensä.

Mutta seppä pyyhkii vasaransa lappalaisen peskin liepeeseen, laskee sen alasimelle ja silmää pajan ohi kulkevalle tielle. Sieltä lähenee hiihtäen muuan kyläläinen, joka tulee sepän luota kirvestään noutamaan. Seppä tarttuu ripeästi lappalaisen kaulukseen oikealla kädellä ja kahmaisee vasemmalla peskin liepeistä sekä nostaa ruumiin ylös että murskautunut pää jää riipuksiin. Nurkassa palkeen takana on hyvä piilopaikka ja sinne heittää hän ruumiin. Siellä on jo ennestäänkin kaikenlaista käytännöstä pois joutunutta romua, ruostuneita lapio- ja viikatekuluja, jotka sinne ovat paksun nokikerroksen alle unohtuneet. Kun lappalaisen ruumis sinne putoaa, rämähtävät ne karmeasti kuin kiukkuisina siitä että niiden lepoa häiritään…

Kun suksimies astuu pajaan, seisoo seppä jo alasimen ääressä ja takoo että paja jymähtelee ja esineet seinällä tanssivat. Suksimies huomaa lattialla kuivuvan verilätäkön ja utelee syytä siihen. Mutta seppä ei katsokaan siihen, kertoo vain äsken hevosta kengittäneensä, jolloin kaviota vuoltaessa syntyi hevosen jalkaan haava. Siitä verilätäkkö permannolle. Eikä vieras sitä ollenkaan ihmettele, sillä useinhan sellaista sattuu kun hevosia kengitetään.

* * * * *

Kun otavan sarvet osoittavat puolta yötä, nousee seppä ylös ja menee pajaan. Sään vaihdosta ennustaen loimottavat taivaalla revontulet, luoden kattoluukusta pajaan kaameaa ja levottomasti häälyvää valoaan. Seppä nostaa kuolleen ja jo kangistuneen lappalaisen palkeen takaa sekä kantaa pajan eteen. Siinä on pajan seinustalla lappalaisen oma pulkka, johon hän ryhtyy ruumista sovittamaan, kun on ensin ottanut sen povelta rahapussin. Mutta ruumis ei sovi pitkälleen pulkan pohjalle. Seppä kiroaa ja kantaa ruumiin takaisin pajaan ja kun hän jälleen palaa, sopii ruumis pulkkaan, sillä se on tullut jalkojaan lyhemmäksi. Peitteeksi heittää hän porontaljan ja käy metsiköstä noutamassa lappalaisen poron, jonka hän valjastaa pulkan eteen.

Hän istuu pulkan perään ruumiin päälle ja heittää ajohihnan poron selän yli, jolloin poro pyyhältää lunta tupruttavaan laukkaan. Polviaan naksuttaen, huohottaen ja väliin tienohesta lunta kuumalle kielelleen kaapaisten kirmaisee poro pohjaa kohti, kohti korkean totisena häämöittävää vaaran lakea, jonka yllä revontulet valtavina säilehtivät. Kaamean korneina ne nyt loimottavatkin, heitellen sinisen vihreitä roihujaan ilmanpielestä ilmanpieleen ja pohjan ääriltä hamaan keskitaivaalle, niin että äänettömällä vaaran laella kuulee korvissaan suhinaa ja räiskettä.

Yltäpäätä kuuroittuneena istuu seppä pulkan perässä kuin jääpatsas ja kiitää kuormineen villillä vauhdilla alas vaaran pohjoista rinnettä, jonka juurelta leviää puuton, autio jänkä. Talvisessa yössä revontulten loimutessa on poro omassa elementissään, sen silmäterät ovat tavattomasti laajentuneet, niissä heiastuvat revontulten kaikki värit ja väsähtämättä porhaltaa se huohottaen eteenpäin. Seppä istuu kuormallaan, hoitaa tarmokkain käsin ajohihnaa ja valkeiksi huurtuneiden kulmakarvain alta hehkuvat hänen silmänsä, tähystellen ympäri autiota jängän selkää näkyisikö siellä susia, jotka hänen kuormansa korjaisivat…

Jängän selälle päästyään pysäyttää hän poron ja nousee pulkasta. Ajohihnan kiinnittää hän pulkan perään ja lyö poroa selkään. Se nostaa päänsä ylös, niin että mahtava sarvihäkkyrä painuu selkää vasten, sen punaiset sieramet laajentuvat ja Lapin ilmaa täysin keuhkoin siemaisten lähtee se uudelleen kirmaisemaan pohjaa kohti, kohti kotoisia asuinsijojaan. Seppä seisoo alallaan ja katsoo huikeasti etenevän poron jälkeen. Revontulten loimo on supistunut, hehkuttaen sen räikeämmin pohjan äärtä. Sepästä tuntuu kuin Lappi olisi avannut suunnattoman ja hehkuvan kitansa, johon se vastustamattomalla voimalla nielee kaiken mitä sen ulottuvilla on irtonaista. Poro, joka kiidättää pulkassa murskatuin päin ja katkaistuin jaloin makaavaa isäntäänsä, on painumassa tuohon kitaan — mustana täplänä kuvastuu se enää tuota kaameaa loimotusta vasten, ja hänestä alkaa tuntua, että se tuossa tuokiossa rupeaa jättiläismaneitin voimalla häntäkin puoleensa vetämään ja kitaansa nielemään. Kauhistus sydämessään kääntyy hän nopeasti ympäri ja alkaa hätäisin askelin rientää takaisin. Mutta silmissään näkee hän yhä tuon hehkuvan pohjan kidan, jota vasten kuvastuu tummana täplänä hurjasti kiitävä poro… Kohta se poro on kotoisilla asuinsijoillaan ja ilmaisee kamalalla kuormallaan hänen rikoksensa. Ja silloin kaikki Lapin kauhut karkaavat kostoretkelle…

Revontulten ennustama myrsky on alkamassa: jängän selällä kohahtaa tuolla ja ulvahtaa täällä ja sepästä on kuin kostonhenget jo hänen kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea…