JOHDANTO. (continued 8)

Nuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen vetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla valmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä vaatisi.

Sitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman aikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän oli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi kahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän ympäröimä.

Tämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt suoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari Niquet'ksi.

Gilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin poikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään alustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin toimeksi tiedustella lapselle imettäjää.

Todennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi imetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n talteen määrätyn rahasumman lasta varten.

Silloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli neuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan Haramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka mentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.

Tämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo neljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika. Sitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin käytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun imetyslapsen.

Kaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanut Pariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.

Nyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin pikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.

Tässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta Rousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin metsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme tai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat tuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.

Oli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä kylistä.

Varsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen, jopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja, erakko, oli tuontuostakin huudahdellut:

— Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja kuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää lehvän alla!

Gilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää eräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä hehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon, kaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään, vaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä karhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.

"Minä menen sinne", tuumi Gilbert; "lapseni kasvaa noiden puiden siimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja huokauksiansa". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki, varsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden varjolla.

Hänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa avuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen tarkoituksiinsa.

Pariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät tosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu. Hevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen tallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa päämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.

Hänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari Niquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin komealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin poikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena kamaripalvelijana.

Kyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä; siihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin; silloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä tekemättä.

Sitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä meidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti ansaitaan.

Ajuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan vain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.

Tällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä runoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin erilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja hyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen kylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan astua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli kuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua näiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä suurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin ylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.

Kohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää, jotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja kymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta pakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja jokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin kellonnuorasta vetävä käsi kelloon.

Tuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean ääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän Versaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti valmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan, mikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien jalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri toisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti pienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.

Sitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen ystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja ilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi hän palata… Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa ja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua pitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.

— Lumi!… Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin vaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi… Lumella nähtäisiin hänen jälkensä… Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun asunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja kun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin koko salaisuus tulisi ilmi.

Oli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja pujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi sitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki pieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät jättäisi jälkiä.

Hän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut, jotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin eteen.

Gilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja kätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.

Se oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman voihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin. Siinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta, peittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta. Hänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä epätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen ja hehkuva.

Vihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia jäähyväissanoja tämän kanssa.

Silloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon hän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena ja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta hän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan, kiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä säikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut Nicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan koskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat tuskanhuudot.

Sitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven raolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.

Minuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi vaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki nahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.

— Saat puoli louisdoria itsellesi, — sanoi hän, — jos neljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.

Hevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.

59.

Pitoun perhe.

Tiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai vastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina lehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä takaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli riistetty.

Kuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti tehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin määräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.

Gilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja kyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen huolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi ei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti kun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert tunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin päästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä ikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä eräretkiltä palatessaan.

Vaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä ja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä melua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen muutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.

Niinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä oli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen matkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun sekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa huolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti laulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan yli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle maantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.

Ilma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten lakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia orjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä metsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini väikkyi.

Raikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat jäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti voimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.

Hän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta ja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien lomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse siintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin ja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen hökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle tien Madeleine Pitoun asunnolle.

Mykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan hölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista silmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle ja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka luikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.

Tämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan paisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti tien tupaan johtaviin maaportaisiin.

Yksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, että Madeleine Pitou asui siellä.

— Tuollako? — toisti Gilbert.

Lapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.

— Madeleine Pitouko? — kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.

Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen, mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla herrasmiehellä oli Madeleinelle.

Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä erämaa.

Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.

Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.

Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa, rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis, lihava villakoira lepäsi.

Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.

Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.

— Hyvää huomenta, matami Madeleine, — tervehti hän. Talonpoikaisnainen hypähti ylös.

— Herra tietää minun nimeni? — virkkoi hän.

— Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden imetettävän asemesta saatte kaksi!

Ja hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen mukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.

— Oi, kuinka se on herttainen! — huudahti kehräävä vaimo.

— On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, — sanoi Madeleine.

— Matami tuolla on teidän sisarenne? — kysyi Gilbert osoittaen kehrääjätärtä.

— Oikeastaan natoni, monsieur, — vastasi Madeleine, — hän on mieheni sisar.

— Niin, tätini, täti Gélique, — mutisi tenori-äänellään pieni poika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.

— Hiljaa, Arge, hiljaa, — torui äiti; — sinä keskeytät herraa.

— Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on erään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta… hävinneen vuokraajan… Isäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin maaseudulla kunnon työmieheksi… terveeksi… ja hyvissä tavoissa… Tahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?

— Mutta, monsieur…

— Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää, — keskeytti Gilbert. — Se on muuten sama lapsi, josta Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on kertonut.

Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.

— Minua ei ole petetty, — sanoi hän; — te olette kelpo vaimo. Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?

— Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.

— Äiti Madeleine, — virkkoi Gilbert ylpeästi, — tästä lapsesta maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.

— Jessus! — huudahti Madeleine. — Paljon kiitoksia, monsieur.

— Tässä on ensimäisestä vuodesta, — jatkoi Gilbert, asettaen pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange Pitou kuroitti riistävän kätensä.

— Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? — huomautti imettäjä arasti.

— Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, — virkkoi Gilbert; — imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko tyytyväinen?

— Oi kyllä, hyvä herra!

— Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.

— Jääkö lapsi meille?

— Luultavasti.

— Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen? Gilbert kalpeni.

— Niin, — sanoi hän tukehtuneella äänellä.

— Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert ei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän reipastausi kuitenkin.

— En ole sanonut teille kaikkea, — lisäsi hän; — isäparka kuoli surusta.

Molemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.

— Entä äiti? — kysyi Angélique.

— Oh, äiti… äiti, — vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen… — hän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin ennen syntymääkään.

Näin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja iloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia ja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia Greuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.

Muutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati itserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei ymmärtänyt…

Gilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen asti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä aivoillaan tai kättensä työllä.

— Olkoon niin, — sanoi Pitou; — luulen, että rakastamme tätä lapsukaista, sillä se on herttainen.

— Hänkin, — sanoivat Angélique ja Madeleine, — on samaa mieltä kuin me!

— Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä talletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi tulee onnelliseksi.

— Heti, monsieur, — vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.

Silloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä, johon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella. Hän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa kasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.

Tämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa pidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska kuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan suudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.

Isä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja pyhänuttu riippuen hartioilla.

Gilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle, ja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan tuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.

Niin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan isän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän alkoi joutua päästään pyörälle.

— Lähtekäämme, — virkkoi hän Pitoulle.

— Niinkuin tahdotte, monsieur, — vastasi talonpoika kääntyen tielle.

Ja he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:

— Monsieur, monsieur!

— Mikä on? — kysyi Gilbert.

— Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?

— Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.

60.

Lähtö.

Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.

Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.

Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta onnestaan.

Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala saattaisi ankarasti rangaista.

Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä ehdotuksilla.

Mutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen. Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan, mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"

Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.

"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa; mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä — varaten kymmenentuhatta lapselleni — voin täällä elää onnellisena maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen, tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon. Voin itse — mikä ääretön onni! — kasvattaa lapseni ja täten nauttia työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"

Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.

"Ei, minä en voi", ajatteli Gilbert kalveten. "Minä varastin lapsen tuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa… Minä varastin rahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen, niinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska toinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille yhteisesti tai ei kellekään."

Ja näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert nousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja vimmaisinta intohimoa.

"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Minä jään onnettomaksi, minä kärsin, minä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi tullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on tästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an kaiken uskollisesti kanssasi!"

Hän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt suunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien Normandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa neljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama sou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja kainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin paremmasta perheestä.

Hän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin niityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi häntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän tuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei huomannutkaan yön tuloa.

Hänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.

— Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista — sanoi hän. — Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani jalkaisin.

Talonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen aikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon häilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan pappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi kokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.

Näin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin, kuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan. Hän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut kysellä eikä etsiä tietä.

Kirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa. Rousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut hänen nimensä alkulehdelle.

Gilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä, repäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi teoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.

Tällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä Havren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat meren.

Hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi, joka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta Gilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin vaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei voinut paljoa puhua.

Viimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja ravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi ostereita.

"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä", ajatteli hän; "varsin totta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta kuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan".

Kello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen, keksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin prikin, joka keinuili satamassa.

Satama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui porrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän haki.

— Missä on kapteeni? — sanoi Gilbert.

Laivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen alhaalta huutavan:

— Antaa hänen tulla tänne.

Gilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin, joka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias kalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui lukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli mahonkipuusta kuten seinälaudatkin.

— Mitä monsieur tahtoo? — virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi kapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika lähti todellakin.

— Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? — kysyi Gilbert sitten.

— Olen, monsieur.

— Siis on tämä paperi osoitettu teille.

Hän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut käsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä ystävällisimmin hymyillen:

— Vai niin, vai tekin?… Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert ainoastaan kumarsi.

— Mihin aiotte? — kysyi kapteeni.

— Amerikaan.

— Ja lähdette…?

— Samalla kertaa kuin tekin.

— Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.

— Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?

— Onko teillä passia?

— Ei.

— Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden kaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää puhutelko ketään.

— Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.

— Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin täällä.

— Entä sitten?

— Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te pysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen taivasta… Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän rannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.

— Hyvä.

— Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.

— Minun on kirjoitettava kirje.

— Kirjoittakaa se…

— Missä?

— Tällä pöydällä… Tässä on kynä, mustetta ja paperia. Postikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät sinne.

— Kiitos, kapteeni!

Jäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla päällekirjoituksella: "Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Sitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle tarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje jätettiin.

Kaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän palasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet laivaan.

61.

Gilbertin viimeiset jäähyväiset.

Filip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat päivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan; mutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään sellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.

Hän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen osallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV:ttä lapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä elävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan. Samoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai myöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin kalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.

Nämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen piirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän piti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat tunnetut.

Hän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta aamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi hänelle yön kauhean tapauksen.

Lääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja hetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.

— Tunnen paroonin kyllin hyvin, — sanoi häh, — uskoakseni hänen kykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku vielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?

— Mikä harrastus, tohtori?

— Oikean isän.

— Oh, — huudahti Filip, — olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta onnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen haaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää minun varjoanikin… Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki tämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on asettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että mieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä surmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka kylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä kostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.

— Älkäämme hänestä enää puhuko, — virkkoi tohtori.

— Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä viimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa Andréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen terveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen imettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti mieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.

— Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?

— Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa Ranskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden tapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä pakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen vastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen korkeuteensa dauphineen.

— Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?

— Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle suosittelette… Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi kasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.

— Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että lapsestansa?

— Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että olen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa; hän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata suojelijatartamme kohtaan.

— Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, — sanoi lääkäri. Ja hän astui todellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.

Filipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli kysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.

Andrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa edistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja saattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet lämmittivät sen ikkunaruutuja.

Samana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut muutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle niin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan aavisti suurta onnettomuutta.

— Mikä on? — kysyi hän. — Kieltäytyykö parooni antamasta lasta takaisin?

— Isällä, — vastasi Filip, — on ollut kuumekohtaus, joka kolme päivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen omaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä sairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen osallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin; mutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei käsittänyt puheestani mitään.

— Joten siis palaatte ilman uutisia?

— Niin, tohtori.

— Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?

— Melkein vakuutettuna.

— Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.

— Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni kalpeni. "Syökse minut perikatoon, jos tahdot", sanoi hän; "häpäise isäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi mihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat."

— Siis…?

— Siis palaan epätoivossa.

Tällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:

— Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?

— Hyvä Jumala, nyt hän tulee!… — Mitä hänelle sanon? — mutisi Filip.

— Hiljaa! — varoitti tohtori.

Andrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi ja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.

— No, mistä tulet? — kysyi hän.

— Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.

— Voiko parooni hyvin?

— Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin myöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta. Jumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit järkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.

Andrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:

— Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani, eikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus on minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka Jumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni siitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä. Elää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin, mutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä tulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei enää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu nunnaksi!

Tohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: "No, enkö sitä ennustanut?"

— Sisareni, — huudahti nuori mies, — sisareni, mitä sinä sanot?

— Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen oikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.

— Mutta… mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä tahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä tulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle, mutta maailmaan, työhön… Andrée, ajattele toki!

— Olen kaikkea miettinyt… Rakastan sinua vilpittömästi, Filip; mutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni kätkyen ääreen.

Lääkäri lähestyi.

— Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, — virkkoi hän.

— Ah, tohtori, mitä sanotte!… Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän mielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin lapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.

Filip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.

— Lapseni, — sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, — en ole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala kieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.

— Niin, sisareni, — lisäsi Filip.

— En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta poikaansa, hyvä tohtori!

— Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata kuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää jokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä syytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan aineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta lastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille kivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon rakastaminen voi saattaa epätoivoon.

— Tohtori, — mutisi Andrée, — miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä, Filip, miksi katselet minua noin säälivästi… noin kalpeana?

— Rakas Andrée, — keskeytti nuori mies, — seuraa minun neuvoani, hellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene mahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.

— Minäkö!… Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.

— Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, — virkkoi tohtori hiljaa.

— Hyvä Jumala, — huudahti Andrée, — mitä on tapahtunut? Puhukaa. Jotakin surullista… jotakin kauheata?

— Olkaa varuillanne, — kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; — hän on vielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.

— Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.

— Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin kautta, missä poikasi imettäjä asuu.

— Niin… Entä sitten?

— Kah… lapsi on hiukan sairas.

— Sairas… se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite… Marguerite… vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!

— Mahdotonta! — huudahti lääkäri. — Te ette ole kyllin voimissanne lähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.

— Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista; sanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista katsomassa.

— Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.

— Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.

— Marguerite, — toisti Andrée, — tahdon, että minua totellaan!… Mene toimittamaan vaunut!

— Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, — ehätti Filip

— No, minä kuolen sitten!… En ole niin kovin elämään kiintynyt!…

Marguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä, vuoroin tohtoria.

— No, kun minä käsken! — huudahti Andrée, jonka poskille nousi äkillinen puna.

— Rakas sisar!

— Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut, niin menen jalkaisin.

— Andrée, — virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, — sinä et mene, et, sinun ei ole tarvis mennä.

— Lapseni on kuollut! — äännähti nuori nainen innottomasti, antaen käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.

Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.

— Jumala on tahtonut, — sanoi Filip, — että kärsisimme tämän uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala, jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli ansaitsematon rangaistus.

— Mutta… — huokasi äiti-rukka, — miksi on Jumala antanut tuon viattoman olennon kärsiä?

— Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, — virkkoi tohtori; — hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi… Älkää häntä enempää kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.

— Mutta kuulemani huudot?…

— Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.

Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat toisiaan hurskaasta valheestansa.

Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu Andréelle… Kuoreen oli piirretty:

"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.

"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."

— Kah, Andrée, — virkkoi hän, — kirje sinulle! Ajattelematta, vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten syliin. Filip otti kirjeen ja luki:

'Merellä joulukuun 15. p. 17—.

Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä äidiksi.

Gilbert.'

Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.

— Oi, — sanoi hän hammasta purren, — olin melkein unohtanut sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa rangaistuksen… Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan! tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa… Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?

— Kyllä, kyllä.

— Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin; ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa… Heittiö on paennut… Minä seuraan häntä… Sitäpaitsi täytyy minun saada lapsi… Tohtori, mikä on lähin satama?

— Havre.

— Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, — vastasi Filip.

62.

Laivassa.

Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.

Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut. Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon, mitä hänellä vielä oli.

Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.

Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti, jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.

— Ystäväni, — sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, — puhuit minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la dauphine on hankkinut minulle kammion?

— Niin puhuin, Andrée.

— Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.

— Kiitos, rakas sisar!

— Teille, tohtori, — jatkoi Andrée, — kiitokset olisivat liian halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta. Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.

Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.

Tässä pienessä medaljongissa, — sanoi hän, — on muotokuvani, jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te huolenpidollanne pelastitte.

Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta, ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän, rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset jäähyväiset.

Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat poskensa koskettivat toisiansa.

— Hyvästi, hyvästi! — kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti nyyhkytyksiin.

— Hyvästi! — vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.

— Jos koskaan tapaat poikani, — virkkoi Andrée aivan hiljaa, — älä salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.

— Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!

Andrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana hitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin Filipiin.

Niin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja heilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen hyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti. Sitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä rautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.

Filip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan takana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen Havreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka sattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän ensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.

Hänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi ankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan kapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa ja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran dauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja kiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse laivaan nousuveden tullen.

Kello löi neljä François I:n tornissa, kun Adonis lähti sataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli tummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja matkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena Ranskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa kuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle, sivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.

Mutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia, merta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään peittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä vuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä, kirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna rukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.

"Madame", oli hän kirjoittanut, "toivoton ja tueton mies poistuu luotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän tulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin ja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin ja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain ystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte hänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa joukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä lähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin palvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni, hyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän katseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa riemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten kaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen, jonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe."

Tämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen sydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä ilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat kokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin mielikuvituksen.

Yö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti aamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä upseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta ja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta tulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.

Filip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa, mutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei ollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti tavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella avaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti suunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä hyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä oli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin perintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha ja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan matkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia tavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei kiinnittänyt hänen huomiotaan.

Samassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip kirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen. Muutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat matkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille. Silloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip, joka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin ja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua kavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä päältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta päättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli kannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen hiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.

Yhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja silloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä ja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä tuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä matkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip ei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella laivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma hahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen luokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä toivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin kaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.

Filip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä alkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä… Matkustaja etukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta. Kuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:

— Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? — sanoi hän.

— Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.

— Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.

— Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.

— Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, — virkkoi Filip… — Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa hänkin on matkustajianne?

Kapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.

— Kuka hän on? — kysyi Filip.

— Hän on… tuota noin, eräs kauppias, — vastasi kapteeni hämillään.

— Joka ajaa onnea takaa? — hymähti Filip. — Hänen mielestään tämä alus kulkee liian hitaasti.

Vastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen hänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.

— Te keskeytitte hänen unelmansa, — virkkoi Filip kapteenille, kun tämä palasi hänen, luokseen; — mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.

— Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on vaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole sellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.

— Missä olemme, kapteeni?

— Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä poikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin kuumaksi.

63.

Azorin saarilla.

Kapteenin mainitsemalla tunnilla huomattiin kaukana edessäpäin muutamien lounaassa sijaitsevien saarien häikäisevän auringon valossa häämöittävät rannikot.

Ne saaret olivat Azorit.

Tuuli kävi sinne päin; priki kiiti hyvää vauhtia. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä tuli saariryhmä täydellisesti näkyviin.

Filip eroitti korkeat, omituisesti muodostuneet, kaamean näköiset vuorenhuiput, ikäänkuin tulivuoren purkauksesta mustuneita kallioita, vaaleaharjaisia, särmikkäitä tornimaisia korokkeita ja niiden välissä pohjattomia kuiluja.

Tuskin oli päästy tykinkantaman päähän ensimäisestä saaresta, kun alus asettui päin tuulta ja miehistö valmistautui nousemaan maihin varatakseen muutamia aamillisia raikasta vettä.

Kaikki matkustajat olivat ihastuneina tilaisuudesta retkeilyn tekemiseen maalle. Astua jalkansa maaperälle kahdenkymmenen vuorokauden vaivaloisen purjehduksen jälkeen on huvi, jota osaavat pitää arvossa ainoastaan pitkän merimatkan tehneet.

— Hyvät herrat ja naiset, — sanoi kapteeni matkustajille, jotka näyttivät epäröiviltä, — teillä on viisi tuntia aikaa viipyä maalla. Tältä pieneltä, aivan asumattomalta saarelta löydätte jääkylmiä lähteitä, jos olette luonnontutkijoita; kaniineja ja punaisia peltopyitä, jos olette metsästäjiä.

Filip otti pyssynsä, kuulia ja hauleja.

— Entä te, kapteeni, — sanoi, hän, — jäättekö te laivaan? Miksi ette tule mukaamme?

— Siksi, — vastasi upseeri osoittaen sormellaan merelle, — että tuolta näen tulevan epäilyttävän laivan… aluksen, joka jo lähes neljä päivää on meitä seurannut. Sillä laivalla on häijy naama, kuten meillä on tapana sanoa, ja minä tahdon pitää sen hommia silmällä.

Tyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja lähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan matkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat vuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine merimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen kapteeni huusi:

— Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä noutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.

Kun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet maalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä rannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen auringonsäteitä.

Raikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi sammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta sinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.

Merimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät tynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.

Filip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä, sen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa kohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut aivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun taas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä, salaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin käsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut merimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot, kaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip piti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja häikäisevää täyden päivän hehkua.

Sillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari pyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen, ja Filip oli yksinään.

Merimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää palaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden lumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe mieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien verhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.

Näin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen vieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen mukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka hänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt verkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena tai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin villit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.

Filipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä epäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat. Hänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin kerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia rannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä edelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas toivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.

Mutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset ehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet viitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.

Äkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi päivän eteen… Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää kumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi kalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.

Silloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen hänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen sormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.

— Tämän kautta, monsieur, — sanoi hän ystävällisesti, — vesi on täällä päin.

Äänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi vastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan sinervässä puolihämärässä.

Mutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin. Tuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.

— Gilbert!

— Filip!

Nämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen. Senjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua. Filip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi häntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään valitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää voinut perääntyä.

— Vihdoinkin olet vallassani, roisto! — karjui Filip. — Jumala on jättänyt sinut käsiini… Jumala on vanhurskas!

Gilbert oli kalmankalpea eikä tehnyt ainoatakaan liikettä; hän antoi käsivarsiensa vaipua sivuille.

— Oh, mikä viheliäinen heittiö! — huudahti Filip. — Hänellä ei edes ole petoeläimen puolustautumisvaistoa.

Mutta Gilbert vastasi leppeästi:

— Puolustautumisvaistoa? Miksi minä puolustautuisin?

— Se on totta, tiedät hyvin, että olet minun vallassani, tiedät hyvin, että olet ansainnut kauheimman rangaistuksen. Kaikki rikoksesi ovat todistetut. Sinä olet häpeällä nöyryyttänyt ja halventanut naisen ja olet säälittömällä julmuudella hänet surmannut. Sinulle ei riittänyt neitseen kunnian tahraaminen, sinä tahdoit vielä murhata äidin!

Gilbert ei vastannut mitään. Filip, joka vähitellen päihtyi kiehuvasta vimmastaan, tarttui jälleen raivokkaasti Gilbertiin. Nuorukainen ei vastustanut.

— Etkö siis ole ihminen? — huudahti Filip, pudistaen häntä hurjasti. — Onko sinulla ihmisestä ainoastaan kasvot?… Mitä? Et edes asetu vastarintaan!… Mutta etkö huomaa, että minä kuristan sinut? Tee siis vastusta, puolustaudu… kurja pelkuri, murhamies!…

Gilbert tunsi vihollisensa terävien sormien painuvan kaulaansa; hän suoristausi, jännitti lihaksensa ja leijonan voimalla hän yhdellä ainoalla olkapäittensä liikkeellä paiskasi Filipin kauaksi luotaan. Sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi:

— Nyt näette, että voisin puolustautua, jos tahtoisin; mutta mitä se hyödyttäisi? Niin, menkää noutamaan pyssynne. Paljoa mieluummin haluan, että minut tapetaan yhdellä laukauksella kuin että revitte minut kappaleiksi kynsillänne tai murskaatte minut häpeällisillä iskuilla.

Filip oli todellakin tarttunut pyssyynsä, mutta nämä sanat kuullessaan hän heitti sen pois.

"Ei", jupisi hän. — Mihin aiot mennä? — lisäsi hän ääneensä. — Miten olet täällä?…

— Minä matkustan Adonis-laivassa.

— Sinä siis lymyilit? Sinä olit siis minut nähnyt?

— En edes tiennyt, että olitte mukana.

— Sinä valehtelet.

— Enkä valehtele.

— Kuinka en sitten ole sinua nähnyt?

— Siksi, että tulin ulos hytistäni vain öisin.

— No, lymyilithän sinä siis!

— Epäilemättä.

— Minultako?

— En, senhän jo sanoin; minä matkustan Amerikkaan eräässä tehtävässä, enkä saa näyttäytyä. Kapteeni on sen vuoksi antanut minulle syrjäisen hytin…

— Sinä lymyilet, sanon, salataksesi itsesi minulta; ja varsinkin salataksesi ryöstämäsi lapsen.

— Lapsen? — virkkoi Gilbert.

— Niin, sinä olet varastanut ja vienyt pois lapsen, käyttääksesi sitä kerran aseenasi tai myöskin saadaksesi siitä jotakin muuta hyötyä, roisto.

Gilbert pudisti päätänsä.

— Minä otin lapsen, — sanoi hän, — jotta kukaan ei opettaisi sitä halveksimaan ja kieltämään isäänsä.

Filip hengähti.

— Jos se on totta, jos voisin sen uskoa, — sanoi hän hetkisen kuluttua, — olisit vähemmän rikollinen kuin luulin; mutta kun olet varastanut, miksipä et myöskin valehtelisi?

— Varastanut! Minäkö varastanut?

— Sinä varastit lapsen.

— Hän on minun poikani, hän kuuluu minulle! Omansa takaisin ottaminen, monsieur, ei ole varastamista.

— Kuule, — sanoi Filip kiehuen kiukusta, — äsken minä aioin sinut tappaa. Olin vannonut sen tekeväni, minulla oli siihen oikeus.

Gilbert ei vastannut.

— Nyt Jumala valaisee minua. Jumala on lähettänyt sinut tielleni ikäänkuin sanoakseen minulle: "Kosto on hyödytön; ei saa kostaa, ellei ole Jumalan hylkäämä…" Minä en surmaa sinua; tahdon ainoastaan kukistaa pystyttämäsi onnettomuutta tuottavan rakennuksen. Tuo lapsi, jota aiot käyttää apuneuvonasi vastaisuudessa, täytyy sinun heti antaa minulle takaisin.

— Mutta minulla ei sitä ole, — sanoi Gilbert; — kaksiviikkoista lasta ei oteta pitkälle merimatkalle.

— Onhan sinun täytynyt hankkia hänelle imettäjä. Miksi et olisi ottanut mukaan sekä imettäjää että lasta?

— Minä sanon teille, että lapsi ei ole mukanani.

— Sitten olet jättänyt sen Ranskaan? Mihin olet sen sinne jättänyt?

Gilbert oli vaiti.

— Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?

Gilbert pysyi yhä vaiti.

— Ah, kurja, sinä uhmailet minua! — sanoi Filip. — Etkö pelkää yllyttäväsi vihaani?… Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni lapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?

— Lapseni kuuluu minulle, — mutisi Gilbert.

— Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!

— Minä en tahdo antaa pois lastani.

— Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan unohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert, käsitäthän tämän jalomielisyyteni?… Minä annan sinulle anteeksi! Kaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut, annan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus… Anna minulle takaisin lapsi. Tahdotko enemmän?… Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin ansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että puhun puolestasi? Niin… sen teen… Anna minulle lapsi… Vielä sana… Andrée rakastaa poikaansa… sinun poikaasi hulluuteen asti. Hän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen siitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!

Gilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta hehkuvan katseen.

— Ette uskonut minua, — sanoi hän, — enkä minäkään usko teitä. Eipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi, että olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei enää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme verivihollisia… Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi… Minä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani…

— Sinä tunnustat siis, että se on ase?

— Niin, ase halveksimista vastaan, kiittämättömyyttä vastaan, loukkauksia vastaan!

— Vielä kerran, Gilbert, — virkkoi Filip suu vaahdossa, — tahdotko…?

— En.

— Ole varuillasi!

— En ole.

— En tahdo sinua murhata, sinun pitää saada mahdollisuus tappaa Andréen veli. Vielä uusi rikos!… Haa, eikö se ole viekoittelevaa? Ota tuo pistooli; itselleni on tässä toinen; laskekaamme kumpikin kolmeen ja laukaiskaamme sitten.

Ja hän heitti toisen pistooleista Gilbertin jalkojen juureen. Nuori mies ei hievahtanut.

— Kaksintaistelusta minä juuri kieltäydynkin, — sanoi hän.

— Onko sinulle mieluisempaa, että tapan sinut? — huudahti Filip hulluna raivosta ja epätoivosta.

— Minulle on mieluisempaa, että tapatte minut.

— Mieti… Päätäni huimaa.

— Minä olen miettinyt.

— Minulla on oikeus puolellani: Jumala on antava minulle anteeksi.

— Tiedän sen… tappakaa minut.

— Kysyn vielä viimeisen kerran. Tahdotko taistella?

— En.

— Sinä kieltäydyt puolustuksesta?

— Niin.

— No kuole sitten roistona, josta minä puhdistan maan, kuole pyhyydenhäpäisijänä, kuole rosvona, kuole kuin koira!

Ja Filip laukaisi pistoolinsa melkein piipun ulottuvilta. Gilbert ojensi käsivartensa, horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen parahdustakaan päästämättä. Filip tunsi hiekan jalkojensa alla kostuvan haaleasta verestä; hän joutui aivan pökerryksiin ja syöksyi ulos luolasta.

Hänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla määrätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.

— Kah, siinäpä te tulette, monsieur, — virkkoivat matruusit hänelle. — Olette viimeinen… kaikki muut ovat palanneet laivaan. Mitä te ammuitte?

Nämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa toimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.

— Ovatko kaikki saapuneet? — kysyi kapteeni.

— Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, — vastasivat merimiehet. — Hän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.

Kapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti Azorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka niin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan amerikkalainen lippu mastossa.

Adoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi ainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian häipyi laiva yön varjoihin.

Vasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista oli poissa.

Loppulause.

Toukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosi Versailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.

Kuukauden ensi päivistä alkaen oli kuningas Ludvig XV kauhean taudin lannistamana, jonka vakavuutta lääkärit eivät alussa rohjenneet hänelle ilmoittaa, maannut vuoteen omana ja alkoi häntä ympäröivien ihmisten katseista etsiä totuutta tai toivoa. Lääkäri Bordeu oli todennut kuninkaan sairauden mitä pahanlaatuisimmaksi isoksirokoksi, ja tohtori la Martinière, joka tunnusti virkatoverinsa olevan oikeassa, lausui mielipiteenään, että asian oikea laita olisi ilmoitettava kuninkaalle, jotta tämä hengellisesti ja aineellisesti, kuten kristityn tulee, tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin omaksi pelastuksekseen ja valtakuntansa eduksi. — Hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa, — sanoi hän, — pitäisi vastaanottaa viimeinen voitelu.

La Martinière edusti dauphinin eli vastustuspuoluetta. Bordeu taas väitti, että pelkkä ilmoitus taudin vakavuudesta tappaisi kuninkaan, ja että hän puolestaan kavahti kuningasmurhaa.

Tämä oppinut edusti Dubarryn puoluetta. Ja uskonnollisten ajatusten herättäminen kuninkaassa merkitsi todellakin suosikin karkoittamista. Kun Jumala astuu sisään toisesta ovesta, täytyy tietenkin saatanan lähteä ulos toisesta.

Mutta näiden tiedekunnan, perheen ja puolueiden välisten kiistelyjen aikana tauti juurtui helposti irstailun vanhentamaan, kuluttamaan ja tärvelemään ruumiiseen; se ärtyi siinä määrin, etteivät lääkkeet eivätkä ohjeet kyenneet sitä karkoittamaan.

Taudin ensi ilmauksista asti, taudin, jonka Ludvig XV oli itselleen hankkinut rouva Dubarrytä kohtaan harjoittamallaan ja tämän itsensä suosiollisesti avustamalla uskottomuudella, kuningas oli nähnyt vuoteensa ympärille kerääntyvän molemmat tyttärensä, rakastajattaren ja suosituimmat hovimiehet. He laskivat yhä leikkiä autellessaan toisiaan.

Äkkiä ilmestyi Versaillesiin prinsessa Louisen ankara ja synkkä hahmo. Tämä oli lähtenyt luostarikammiostaan Saint-Denis'ssâ tullakseen tuomaan isälleenkin lohtua ja hoivaa.

Hän astui sisään kalpeana ja kolkkona kuin kohtalottaren kuvapatsas. Hän ei enää ollut tytär, isälleen, sisar sisarilleen; hän muistutti muinaisia ennustajattaria, jotka vastoinkäymisen synkkinä päivinä tulivat huutamaan häikäistyneille kuninkaille: "Voi sinua, voi sinua, voi sinua!" Hän saapui Versaillesiin juuri sillä hetkellä päivästä, jolloin Ludvig suuteli rouva Dubarryn käsiä ja asetti ne lempeänä hyväilynä otsalleen ja kuumeesta hehkuville poskilleen.

Prinsessan nähdessään kaikki pakenivat. Sisaret siirtyivät vavisten viereiseen huoneeseen, rouva Dubarry tunsi polviensa notkuvan ja riensi omaan asuntoonsa, suositut hovimiehet vetäytyivät odotushuoneisiin; vain molemmat lääkärit jäivät jälelle uunin nurkkaan.

— Tyttäreni! — mutisi kuningas avaten tuskan ja kuumeen sulkemat silmänsä.

— Niin, tyttärenne, sire, — sanoi prinsessa.

— Joka tulee…

— Jumalan puolesta!

Kuningas kohottausi ja yritti hymyillä.

— Sillä te unohdatte Jumalan, — jatkoi prinsessa Louise.

— Minäkö?…

— Tahdon teille hänestä muistuttaa.

— Tyttäreni, toivoakseni en ole niin lähellä kuolemaa, että erityinen kehoitus olisi tarpeen. Sairauteni on lievää: jäsenten kankeutta, hiukan tulehdusta.

— Teidän sairautenne, sire, — keskeytti prinsessa, — on senlaatuista, että sen pitäisi hovisääntöjen mukaan kerätä teidän majesteettinne vuoteen ääreen valtakunnan korkeat prelaatit. Kun joku kuninkaallisen perheen jäsen saa isonrokon, on hänelle heti annettava viimeinen voitelu.

— Louise, — huudahti kuningas hyvin kiihtyneenä ja kalpeana, — mitä sanotte?

— Madame!… virkahtivat lääkärit säikähtyneinä.

— Sanon, — jatkoi prinsessa, — että teidän majesteettinne potee isoarokkoa.

Kuningas parahti.

— Lääkärit eivät ole siitä maininneet, — vastasi hän.

— He eivät uskalla; mutta minä toivon teidän majesteetillenne toista kuningaskuntaa kuin Ranskan. Kääntäkää sydämenne Jumalan puoleen ja tarkastakaa muistissanne kaikki eletyt vuotenne.

— Isoarokkoa! — jupisi Ludvig XV. — Se on tappava tauti!… Bordeu!… la Martinière!… Onko se totta?

Molemmat lääkärit painoivat päänsä alas.

— Mutta sittenhän olen hukassa? — sanoi kuningas yhä enemmän peljästyneenä.

— Kaikki taudit voidaan parantaa, sire, — virkkoi Bordeu, ryhtyen ensimäisenä puhumaan, — varsinkin jos potilas säilyttää tyynen mielen.

— Jumala antaa sekä mielen tyyneyden että ruumiin terveyden, — vastasi prinsessa.

— Madame, — sanoi Bordeu rohkeasti, vaikka hiljaisella äänellä, — te surmaatte kuninkaan!

Prinsessa ei viitsinyt vastata. Hän lähestyi sairasta ja tarttui hänen käteensä, peittäen sen suudelmilla.

— Hyljätkää entisyys, sire, — virkkoi hän, — ja olkaa hyvänä esimerkkinä kansallenne. Kukaan ei teitä varoittanut; te olitte vaarassa joutua iankaikkiseen kadotukseen. Luvatkaa elää kristittynä, jos elätte; kuolkaa kristittynä, jos Jumala kutsuu teidät luokseen.

Hän päätti lauseensa painamalla vielä suudelman kuninkaalliselle kädelle ja palasi verkalleen odotushuoneeseen. Täällä hän laski pitkän mustan huntunsa jälleen kasvoilleen, astui portaat alas ja nousi vaunuihinsa, jättäen jälkeensä kuvailemattoman hämmästyksen ja säikähdyksen.

Vain kyselemällä lääkäreiltä oli kuningas voinut rauhoittua; mutta kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— En tahdo, — virkkoi hän, — että sellaiset näytelmät uudistuvat kuin sattui Metzissä kreivitär de Châteauroux'n kanssa: Kutsuttakoon tänne rouva d'Aiguillon ja pyydettäköön häntä viemään rouva Dubarry Rueiliin.

Tämä käsky vaikutti kuin ukkosen isku. Bordeu tahtoi sanoa jotakin, mutta kuningas pakoitti hänet vaitioloon. Sitäpaitsi näki Bordeu, että hänen virkaveljensä aikoi kertoa kaiken perintöprinssille. Hän tiesi, miten kuninkaan sairaus päättyisi ja enempää vastustelematta hän lähti kuninkaan huoneesta ja ilmoitti rouva Dubarrylle tätä kohtaavan iskun.

Säikähtyneenä kaikkien kasvoilla jo kuvastuvasta turmaa uhkaavasta ja herjaavasta ilmeestä kreivitär kiirehti pois. Tunnin kuluttua hän oli Versaillesin ulkopuolella, ja uskollisena ja kiitollisena ystävättärenä Aiguillonin herttuatar saattoi suosiosta suistuneen naisen Ruelin linnaan, joka oli hänelle joutunut perintönä suurelta Richelieultä.

Bordeu puolestaan sulki tartunnan vaaran verukkeella hänen majesteettinsa makuuhuoneen oven kaikilta kuninkaallisen perheen jäseniltä. Ludvig XV oli nyt kuin sisäänmuurattuna kammiossaan; ainoastaan uskonnolle ja kuolemalle oli pääsy sinne vapaa. Vielä samana päivänä kuningas sai viimeisen voitelun, ja uutinen siitä levisi kautta Pariisin, missä rakastajattaren epäsuosio oli yleisenä puheenaiheena.

Koko hovi tuli pyrkimään dauphinin puheille, mutta tämä antoi sulkea ovensa eikä ottanut ketään vastaan.

Seuraavana päivänä kuningas kuitenkin voi paremmin ja oli lähettänyt Aiguillonin herttuan viemään terveisensä rouva Dubarrylle. Tämä päivä oli toukokuun 9. vuonna 1774.

Hovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin monilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra de Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista vaunujonoa.

Tässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry vielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä inhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?

Senvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana vuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.

Harjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle kerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat uutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita. Mahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia henkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat edestakaisin linnanpihalla.

Vähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat joukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että olivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin asukkaat poistuivat huoneisiinsa.

Pian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka, hoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin palatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja äänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.

Palatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa istui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla vanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten keppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen miettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen ukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat katsettakin kiihkeämmin.

Mietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut torin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan sisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä henkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti, aikoen sillä levähtää.

Tällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa, käyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä kohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen ajatuksen säestykseksi.

Tultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja siirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti saada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen katseensa tarkoitus arvattaisiin.

— Monsieur on hengittämässä raitista ilmaa? — sanoi hän kääntyen lähemmäksi.

Vanhus kohotti päätänsä.

— Kah, — huudahti nuori mies, — kuuluisa opettajani!

— Ja te olette nuori lääkärini, — virkkoi vanhus.

— Sallitteko minun istua viereenne?

— Hyvin kernaasti, monsieur. Ja vanhus teki tilaa tulokkaalle.

— Kuningas kuuluu voivan paremmin, — sanoi nuori mies. — Ne riemuitsevat siitä. — Ja hän purskahti uuteen nauruun. Vanhus ei vastannut mitään.

— Kaiken päivää, — jatkoi nuori mies, — vaunuja on vierinyt Pariisista Rueiliin ja Rueilista Versaillesiin… Kreivitär Dubarry vihitään kuninkaan kanssa niin pian kuin tämä paranee.

Ja hän päätti lauseensa entistä rajummalla naurunpurskahduksella, mutta vanhus ei vastannut tälläkään kertaa.

— Suokaa anteeksi, että tällä tavoin nauran, — puhui nuori mies edelleen, osoittaen hermostunutta kiihtymystä. — Se näette johtuu siitä, että kelpo ranskalainen rakastaa kuningastaan; ja minun kuninkaani voi nyt paremmin.

— Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, — sanoi vanhus säyseästi. — Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle, ja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.

— Myöskin Ludvig XV:n kuolema? — keskeytti nuori mies ivallisesti. — Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija, puolustatte sellaista väitettä!… Oh, tunnen kyllä merkillisten lauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy…

Vanhus pudisti päätänsä.

— Ja, — lisäsi nuori mies, — miksi ajatellakaan kuninkaan kuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin kaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat taitavia miehiä alallaan… Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu siitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei tukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja esirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana… Niin, nähkääs, kaikki kuluu.

— Hiljaa, — virkkoi vanhus säpsähtäen, — hiljaa! Sillä minä sanon teille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää Jumalan sormi…

Kummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti vaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.

— Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? — kysyi hän.

— Katsokaa, — vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin ikkunaan. — Mitä tuolla näette?

— Valaistun ikkunan… Sitäkö tarkoitatte?

— Niin… mutta millä lailla valaistun?

— Pieneen lyhtyyn asetetulla kynttilällä.

— Aivan niin.

— Entä sitten?

— Niin, nuori mies, tiedättekö, mitä tuo kynttilänliekki merkitsee?

— En, monsieur.

— Se merkitsee kuninkaan elämää.

Nuori mies tuijotti kiinteämmin vanhukseen, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että tämä oli täydessä järjessään.

— Eräs ystävistäni, hra de Jussieu, — jatkoi vanhus, — on asettanut sinne tuon kynttilän, joka palaa niin kauan kuin kuningas elää.

— Se on siis merkki?

— Merkki, jota Ludvig XV:n seuraaja ahmii silmillään tuolta jonkun verhon takaa. Tämä merkki, joka ilmoittaa kunnianhimoisille, milloin heidän hallituskautensa alkaa, ilmoittaa myöskin minunlaiselleni poloiselle filosofille hetken, jolloin Jumala puhaltaa sammuksiin vuosisadan ja ihmiselämän.

Nuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi puhetoveriaan.

— Oi, — jatkoi vanhus, — tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni; katsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava… Sitä seuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha, etten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka lopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia… Niitä salaisuuksia minä en saa nähdä… Minun silmissäni ei siis puutu mielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille juuri selitin.

— Se on totta, — mutisi nuori mies, — se on totta, opettajani.

— Ludvig XIV, — jatkoi vanhus, — hallitsi seitsemänkymmentäkolme vuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?

— Ah! — huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli äkkiä peittynyt pimeyteen.

— Kuningas on kuollut! — virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin kauhistuneena.

Ja molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.

Äkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut. Kaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu kädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa Elisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti heidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan kymmenen askeleen päässä penkistä.

— Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! — huudahti nuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta tahtonut herjata uutta majesteettia.

Dauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa. Vaunut katosivat.

— Paras hra Rousseau, — virkkoi silloin nuori mies, — nyt rouva Dubarry on leski.

— Ja huomenna hänet karkoitetaan, — sanoi vanhus. — Hyvästi, hra Marat…

Loppu.

* * * * *

"Neiti de Taverneyssä" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Rouva de la Motte", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" IV n:a.