JOHDANTO. (continued 4)

Fouine istahti vaatimattomasti jakkaralle, puristi säärensä yhteen ja alkoi sanakirjaansa selaillen ja muistiaan pinnistäen kirjoittaa polvillaan, järkkymätön ilme kasvoilla.

Viiden minuutin päästä oli hän kirjoittanut:

§ 'Käsky koota kolmetuhatta veljeä Pariisissa.

§ Käsky perustaa kolme piiriä ja kuusi looshia.

§ Käsky järjestää suurkoptille henkivartiosto ja hankkia hänelle neljä asuntoa, joista yksi jossakin kuninkaallisessa linnassa.

§ Käsky antaa hänen käytettäväkseen viisisataatuhatta frangia poliisikunnan muodostamiseksi.

§ Käsky ensimäisen pariisilaispiirin jäseniksi hankkia kirjailijoiden ja filosofien parahisto.

§ Käsky palkata tai lahjoa virkamiehistö ja ennen kaikkea varmentua poliisiministeristä joko lahjuksilla, väkivallalla tai viekkaudella.'

Tässä Fouine pysähtyi hetkiseksi, ei siksi, että mies-parka olisi miettinyt; sitä hän varoi tekemästä, se olisi ollut rikos; mutta kun sivu oli täyteen kirjoitettu ja muste vielä tuoretta, täytyi hänen odottaa työssään.

Levottomana riuhtaisi hra de Sartines häneltä lehden käsistä ja luki. Hänen viime pykälää silmäillessään kuvastui sellainen kauhu hänen kasvoillaan, että hän säpsähti nähdessään kuvastimesta oman kalpeutensa.

Hän ei antanut paperia kirjurille takaisin, vaan ojensi hänelle aivan puhtaan arkin. Tämä jatkoi kirjoitustaan, mikäli hän ehti salamerkit tulkita; ja sen hän tekikin niin helposti, että salakirjoitusten laatijoilla oli kyllä syytä häntä peljätä.

Tällä kertaa hra de Sartines luki hänen olkansa ylitse seuraavaa:

§ "Pariisissa on luovuttava Balsamon nimestä, joka alkaa tulla liian tunnetuksi, ja otettava käytäntöön nimitys kreivi de Fe…"

Nimen loppuosan peitti mustetahra.

Juuri kun hra de Sartines koetti keksiä sanasta puuttuvat kirjaimet, kello soi ulkona, ja palvelija ilmoitti:

— Hra kreivi de Fenix!

Poliisiministeriltä pääsi huudahdus, ja sopusuhtaisen tukkalaitteensa hajoittamisen uhalla hän löi kätensä yhteen päänsä yli ja kiirehti lähettämään kirjurin ulos salaovesta. Sitten hän asettuen paikalleen työpöytänsä eteen sanoi palvelijalle:

— Tuokaa hänet sisälle!

Muutamia minuutteja myöhemmin hra de Sartines eroitti kuvastimestaan vakavamuotoisen kreivin, jonka hän jo oli vilahdukselta nähnyt hovissa samana päivänä kuin rouva Dubarry esiteltiin.

Balsamo astui sisään vähääkään epäröimättä.

Hra de Sartines nousi, kumarsi kylmästi kreiville ja pannen jalkansa ristiin istahti aivan virallisesti jälleen nojatuoliinsa. Ensimäisellä silmäyksellä oli virkamiehelle selvinnyt tämän vierailun syy ja tarkoitus.

Ensimäisellä silmäyksellään myöskin Balsamo oli havainnut puoliksi tyhjennetyn lippaan poliisiministerin pöydällä. Mutta vaikka hän oli siihen vilkaissut vain ohimennen, hänen katseensa ei jäänyt virkamieheltä huomaamatta.

— Mitä sattumaa saan kiittää vierailunne kunniasta, herra kreivi? — kysyi hra de Sartines.

— Monsieur, — vastasi Balsamo viehkeästi hymyillen, — minulla on ollut onni tulla esitellyksi kaikille Euroopan hallitsijoille, ministereille ja lähettiläille; mutta en ole tavannut ketään, joka esittelisi minut teille. Senvuoksi olen tullut itse esittelemään itseni.

— Todellakin, monsieur, — vastasi hra de Sartines, — saavutte juuri parahiksi; sillä luulen, että ellette olisi itse tullut, niin olisin ottanut vapauden lähettää teitä noutamaan.

— Kah, — vastasi Balsamo, — sehän sitten sattuikin mainiosti!

Hra de Sartines kumarsi ivallisesti hymyillen.

— Olisiko minulla ehkä onni olla teille joksikin hyödyksi, monsieur? — jatkoi Balsamo. Ja nämä sanat lausui hän niin, että ei pienimmänkään liikutuksen tai levottomuuden varjo langennut hänen hymyileville kasvoilleen.

— Olette paljon matkustellut, herra kreivi? — kysyi poliisiministeri.

— Paljon, monsieur.

— Vai niin.

— Haluatteko ehkä jotakin maantieteellistä opastusta? Teidänlaatuisenne teräväpäisen miehen toiminta ei rajoitu Ranskaan, vaan käsittää koko Euroopan, koko maailman…

— Maantieteellinen ei ole oikea sana, herra kreivi; siveellinen olisi paremmin paikallaan.

— Olkaa huoletta, pyydän; toisessa yhtä hyvin kuin toisessakin olen valmis palvelukseenne.

— No niin, herra kreivi, ajatelkaas, että etsin erästä todellakin kovin vaarallista miestä, joka samalla kertaa on ateisti…

— Oh!

— Kapinanhankkija.

— Ohoh!

— Väärentäjä.

— Vai niin!

— Avionrikkoja, vääränrahantekijä, tietäjä, silmänkääntäjä, lahkokunnan johtaja; mies, jonka elämäkerta minulla on muistikirjoissani, lippaassa, jonka näette tuossa, kaikkialla.

— Ah niin, ymmärrän, — virkkoi Balsamo; — teillä on miehen elämäkerta, mutta teillä ei ole miestä itseänsä.

— Ei.

— Peijakas, se olisi mielestäni tärkeämpää!

— Epäilemättä; mutta olette näkevä, miten pian hänet saamme käsiimme. Tosin kyllä Proteuksella ei ole useampia muotoja, eikä Jupiterilla useampia nimiä kuin tällä salaperäisellä matkustajalla:

Egyptissä hän on Akharat. Italiassa Balsamo, Sardiniassa Simoni, Maltassa markiisi d'Anna, Korsikassa markiisi Pellegrini, ja vihdoin kreivi de…

— Kreivi de…? — toisti Balsamo.

— Niin, tätä viimeistä nimeä, monsieur, en ole kyennyt oikein lukemaan; mutta te varmaankin autatte minua, sillä epäilemättä olette tuon miehen tavannut matkoillanne kaikissa äsken luettelemissani maissa.

— Kuvailkaa hänet minulle hiukan tarkemmin, — sanoi Balsamo tyynesti.

— Ahaa, käsitän; haluatte, että mainitsen teille jonkinlaiset tuntomerkit, herra kreivi?

— Niin, monsieur, jos suvaitsette.

— No hyvä, — sanoi hra de Sartines luoden Balsamoon katseen, jonka hän koetti tehdä tutkivaksi, — mies on teidän ikäisenne, teidän kokoisenne, ryhdiltään teidänlaisenne, esiintyy milloin ylhäisenä, kultaa siroittelevana herrana, milloin luonnon salaisuuksia tutkivana taikurina, milloin jäsenenä jossakin salaisessa yhdistyksessä, missä ne kaikessa hiljaisuudessa vannovat kuolemaa kuninkaille ja valtaistuinten kukistamista.

— Oh, — virkkoi Balsamo, — tuo on hyvin epämääräistä!

— Mitä, epämääräistäkö?

— Niin, tietäisittepä, kuinka monta miestä olen tavannut, joihin kuvauksenne sopii!

— Todellako?

— Ihan varmaan; ja tekisitte hyvin antaessanne minulle vähän tarkempia tuntomerkkejä, jos haluatte, että teitä autan. Ensiksikin, missä maassa hän etupäässä asuu?

— Hän asuu kaikissa maissa.

— Mutta esimerkiksi tällä hetkellä?

— Tällä hetkellä hän oleskelee Ranskassa.

— Ja mitä hän Ranskassa puuhailee?

— Hän johtaa suunnatonta salaliittoa.

— No, tuota voi jo nimittää opastukseksi; ja jos tiedätte, mitä salaliittoa hän ohjaa, niin, hm, teillä on kädessänne lanka, jonka toisesta päästä hyvin luultavasti tapaatte miehenne.

— Niin minäkin luulen.

— No, jos sitä luulette, miksi siis minulta neuvoa kysytte: Tarpeetontahan se on.

— Olen nähkääs vielä hiukan neuvoton.

— Mistä?

— Eräästä asiasta.

— Sanokaa suoraan.

— Vangitutanko hänet vai enkö?

— Vangitutatteko vai ettekö?

— Niin, niin.

— En käsitä, miten hänen vapaaksi jättämisensä voisi tulla kysymykseenkään, herra poliisiministeri; sillä jos hän kerran hankkii kapinaa…

— Niin, mutta jos häntä tavallaan suojelee joku nimi, joku arvonimi?

— Ah, ymmärrän. Mutta mikä nimi, mikä arvonimi? Teidän pitäisi se minulle mainita, hyvä herra, jotta voisin teitä avustaa etsinnässänne.

— Kah, monsieur, olen jo sanonut teille nimen, jonka suo jaan hän kätkeytyy; mutta…

— Mutta ette tiedä sitä, millä hän näyttäytyy?

— Aivan niin; muutoin…

— Muutoin antaisitte hänet vangita?

— Heti paikalla.

— Kah, paras hra de Sartines, mikä onni, kuten minulle vastikään sanoitte, että saavuin luoksenne juuri nyt, sillä minä teen teille haluamanne palveluksen.

— Tekö?

— Minä.

— Te sanotte minulle hänen nimensä:

— Niin.

— Senkö nimen, jolla hän esiintyy?

— Sen.

— Tunnetteko sen siis?

— Täydellisesti.

— Ja mikä on se nimi? — kysyi hra de Sartines odottaen kuulevansa jonkun valheen.

— Kreivi de Fenix.

— Mitä, sama nimi, jolla te olette ilmoittautunut?

— Niin, se nimi, jolla olen ilmoittautunut.

— Teidän nimenne?

— Minun nimeni.

— Siis tuo Akharat, tuo Simoni, tuo markiisi d'Anna, tuo Pellegrinin markiisi, tuo Josef Balsamo olette te?

— Niin olen, — vastasi Balsamo yksinkertaisesti, — minä juuri.

Hra de Sartines tarvitsi hetkisen toipuakseen hämmästyksestä, jonka tämä häikäilemätön rehellisyys aiheutti.

— Kuten näette, olin sen jo arvannut, — sanoi hän. — Minä tunsin teidät, minä tiesin, että Balsamo ja Fenixin kreivi oli sama henkilö.

— Ah, te olette suuri ministeri, sen myönnän, — virkkoi Balsamo.

— Ja te olette hyvin varomaton, — sanoi virkamies kuroittautuen kellonnuoraa kohti.

— Varomaton! Mitenkä niin?

— Siksi, että minä vangitutan teidät.

— Mitä sanotte! — vastasi Balsamo astahtaen kelloa ja virkamiestä kohti. — Vangitaanko minut?

— Jumaliste, milläpä minut siitä estätte, jos saan kysyä?

— Te kysytte sitä?

— Niin.

— Paras poliisiministerin, ampumalla luodin ohimoonne.

Ja Balsamo veti taskustaan siron, kullatulla hopeaperällä varustetun pistoolin, jota olisi luullut Benvenuto Cellinin työksi, ja sen hän ojensi tyynesti hra de Sartines'ta kohti, joka kalveten vaipui nojatuoliin.

— Kas niin, — sanoi Balsamo, vetäen itselleen toisen nojatuolin poliisiministerin viereen; — nyt kun olemme istumassa, voimme hetkisen rupatella.

24.

Valaiseva keskustelu.

Hra de Sartines tarvitsi tuokion toipuakseen näin kovasta säikähdyksestä. Hän oli niin läheltä, että olisi voinut katsahtaa sen sisään, nähnyt pistoolin uhkaavan kidan tähdättynä itseään kohti; vieläpä oli hän ohimollaan tuntenut aseen rautaisen suun kylmyyden. Vihdoin hän reipastausi.

— Monsieur, — sanoi hän, — olen menetellyt teidän suhteenne varomattomasti; tietäen kenen kanssa olin tekemisissä en käyttänyt niitä varokeinoja, joihin ryhdytään tavallisia pahantekijöitä vastaan.

— Ah, monsieur, — vastasi Balsamo, — nyt te kiivastutte ja käytätte suuria sanoja, ollenkaan huomaamatta, miten väärässä olette! Minähän tulin tänne tehdäkseni teille palveluksen.

Hra de Sartines liikahti.

— Niin, monsieur, palveluksen, — toisti Balsamo, — ja te käsitätte tarkoitukseni aivan väärin. Puhutte minulle kapinan hankkijoista juuri kun tulin teille ilmaisemaan salaliiton.

Mutta sanoipa Balsamo mitä tahansa, tällä hetkellä hra de Sartines ei kiinnittänyt suurta huomiota vaarallisen vieraansa sanoihin. Tuskin edes salaliitosta mainitseminen, mikä tavallisissa olosuhteissa olisi hänet heti havahduttanut, sai hänet heristämään korviaan.

— Käsitätte, monsieur, koska niin hyvin tiedätte, kuka olen, käsitätte, sanon, mikä tehtävä minulla on Ranskassa. Olen hänen majesteettinsa Fredrik Suuren lähettämä, toisin sanoen hänen preussilaisen majesteettinsa enemmän tai vähemmän salainen lähettiläs. Mutta lähettiläistä puhuessa puhutaan uteliaista, ja uteliaana minä en ole tietämätön mistään tapahtumista, ja parhaiten tuntemiani asioita on viljan ostot keinottelu tarkoituksessa.

Vaikka Balsamo oli lausunut nämä viime sanat aivan luonnollisesti, niillä oli enemmän vaikutusta poliisiministeriin kuin kaikilla muilla, sillä hra de Sartines kävi nyt tarkkaavaiseksi.

Hän kohotti verkalleen päätänsä.

— Mitä tuo viljakauppa tarkoittaa? — kysyi hän, teeskennellen yhtä suurta varmuutta kuin Balsamo itse oli osoittanut keskustelun alussa. — Olkaa hyvä ja selittäkää minulle vuorostanne, monsieur.

— Kernaasti, hra de Sartines, — vastasi Balsamo. — Asia on näin.

— Minä kuuntelen.

— Oh, sitä teidän ei ole tarvis minulle vakuuttaa… Kavalat keinottelijat ovat uskotelleet hänen majesteetilleen Ranskan kuninkaalle, että hänen oli rakennettava jyväaittoja kansansa viljan säilyttämiseksi kadon ja nälänhädän varalta. On siis rakennettu aittoja; ja kun siinä hommassa nyt kerran oltiin, ajateltiin, että olisi parasta rakentaa ne isoja. Mitään ei siinä säästetty, ei perus- eikä muurikiveä, ja aitoista tuli hyvin tilavat.

— Entä sitten?

— Sitten ne olivat täytettävät; tyhjät aitat olivat hyödyttömiä. Ne siis täytettiin.

— No, monsieur? — virkkoi hra de Sartines, joka ei vielä oikein käsittänyt, mihin Balsamo pyrki.

— Ka, arvaattehan, että hyvin isojen aittojen täyttämiseksi tarvittiin suuri paljous viljaa. Eikö se ole todenmukaista?

— Epäilemättä.

— Minä jatkan. Ison viljamäärän pidättäminen liikkeestä tietää kansan nälistyttämistä; sillä ottakaa huomioon, että jokainen yleisestä liikkeestä pidätetty tavara vaikuttaa samoin kuin puutteellinen tuotanto. Tuhat jyväsäkkiä varastossa merkitsee tuhatta jyväsäkkiä vähemmän kauppatorilla. Kertokaa nuo tuhat säkkiä vain kymmenelläkin, niin viljanhinta kohoaa heti.

Hra de Sartines'ta alkoi ärtymyksestä yskittää. Balsamo odotti tyynesti, kunnes köhä talttui.

— Siis, — jatkoi hän, kun poliisiministeri antoi hänelle siihen tilaisuuden, — ansaitsee aittakeinottelija viljan hinnan kohoamisesta. Eikö se ole mielestänne selvää?

— Aivan selvää, — myönsi hra de Sartines; — mutta mikäli minä käsitän, monsieur, on tarkoituksenne ilmiantaa minulle salahanke tai rikos, jonka aiheuttajana olisi hänen majesteettinsa.

— Aivan, — sanoi Balsamo, — te ymmärrätte minut.

— Se on rohkeata, herraseni, ja olen todella utelias tietämään, miten kuningas ottaa syytöksenne vastaan. Pelkään pahoin, että seuraus siitä tulee aivan samaksi, jota minä suunnittelin seuloessani tämän lippaan sisältämiä papereita ennen tuloanne. Olkaa varuillanne, monsieur, teidän tienne päättyy joka tapauksessa Bastiljiin.

— Ah, nyt ette minua enää ymmärräkään!

— Miten niin?

— Hyväinen aika, kylläpä te tuomitsette minua huonosti ja teette minulle vääryyttä, monsieur, kun pidätte minua sellaisena pässinpäänä! Miten voitte kuvitellakaan, että minä, joka olen lähettiläs, utelias, hyökkäisin kuninkaan kimppuun?… Teidän sanojenne mukaan menetteleminen olisi houkkiomaista. Kuunnelkaa siis loppuun asti, pyydän.

Hra de Sartines nyökäytti päätänsä.

— Ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa vastaan (suokaa minulle anteeksi, että kulutan kallista aikaanne, monsieur; mutta pian näette, että se aika ei ole hukkaan mennyt), ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa vastaan, ovat taloustieteilijöitä. Perin uutterina ja turhantarkkoina he ovat tutkiessaan tätä vehkeilyä suurennuslasinsa avulla huomanneet, että kuningas ei pelannut yksinään. He tietävät, että hänen majesteetillaan on tarkka kirjanpito viljanhinnoista eri markkinapaikoilla; he tietävät hyvin, että hänen majesteettinsa hieroo käsiään, kun tavaran kallistuminen on tuottanut hänelle kahdeksan- tai kymmenentuhatta écu'tä; mutta he tietävät myöskin, että hänen majesteetillaan on avustajana mies, jonka asema helpoittaa sisäänostoja, mies, joka aivan luonnollisesti eräiden virkatointansa nojalla — käsitätte, että hän on virkamies — valvoo ostoksia, lähetyksiä, tilityksiä, sanalla sanoen, kuninkaalla on välittäjä. Ja taloustieteilijät, nuo suurennuslinssin käyttäjät, kuten heitä nimitetään, eivät hyökkää kuninkaan kimppuun, he kun eivät suinkaan ole mitään tyhmyreitä, vaan ahdistavat sitä hiestä, paras herraseni, virkailijaa, kätyriä, joka vehkeilee hänen majesteettinsa puolesta.

Hra de Sartines koetti laittaa tekotukkaansa järjestykseen mutta turhaan.

— Nyt, — jatkoi Balsamo, — tulen pääasiaan. Niinkuin te, jolla on poliisikunta käytettävänänne, tiesitte minun olevan Fenixin kreivi, samaten minä tiedän, että te olette hra de Sartines.

— No, entä sitten? — sanoi virkamies hämillään. — Niin minä olen hra de Sartines. Soma keksintö!

— Ah, mutta käsittäkäähän toki; tämä hra de Sartines on juuri se mies, joka hoitaa kirjanpidon, keinottelun ja tilitykset? kuninkaan tieten tai tietämättä hän tekee kauppaa seitsemänkolmatta miljoonan ranskalaisen vatsoilla, joita hän virkansa puolesta olisi velvollinen ruokkimaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla. Kuvitelkaahan vain sellaisen paljastuksen vaikutusta! Te ette ole suuresti kansan suosiossa, kuningas ei ole mikään perin helläluontoinen mies; niin pian kuin nälkiintyneiden huudot vaativat teidän päätänne hänen majesteettinsa karkoittaakseen kaiken epäluulon salavehkeilyistä teidän kanssanne — jos salavehkeilyä on olemassa, — tai tehdäkseen oikeutta, jos hän ei ole rikostoverinne, kiirehtii ripustuttamaan teidät samallaiseen hirsipuuhun kuin se, mikä pystytettiin Enguerrand de Marignylle; muistatteko?

— En oikein, — vastasi de Sartines aivan kalpeana, — ja te osoitatte mielestäni hyvin huonoa makua, monsieur, puhuessanne hirsipuusta minun asemassani olevalle miehelle.

— Oh, jos siitä teille puhun, paras herraseni, — sanoi Balsamo, — teen sen siksi, että olen vielä näkevinäni tuon Enguerrand-poloisen. Vakuutan teille, että hän oli täydellinen normandialainen ylimys, hyvin vanhaa sukua ja jaloa verta. Hän oli Ranskan kamariherra, Louvren kuvernööri, raha-asioiden ja yleisten rakennusten intendentti; lisäksi oli hän Longuevillen kreivi, ja se on laajempi kreivikunta kuin teidän Albynne. No niin, monsieur, olen nähnyt hänen riippuvan Montfauconin hirsipuussa, jonka hän itse aikoinaan oli pystyttänyt; mutta jumalan kiitos, se ei tapahtunut siksi, etten olisi moneenkin kertaan hänelle toistanut: "Enguerrand, paras Enguerrand, olkaa varuillanne! Te lohotte itsellenne yleisistä varoista niin runsaskätisesti, että Valois'n Kaarlo ei sitä anna anteeksi." Hän ei kuunnellut sanojani, monsieur, ja sai surkean lopun. Ah, kunpa tietäisitte, kuinka monta poliisiprefektiä olen nähnyt hamasta Pontius Pilatuksesta, joka tuomitsi Herramme Kristuksen, aina Belle Islen hra Bertiniin, Bourdeilles'n kreiviin, Brantômen omistajaan, teidän edeltäjäänne, joka toimeenpani katuvalaistuksen ja kielsi tulisoihdut!

Hra de Sartines nousi koettaen turhaan salata mielenliikutusta, jonka uhrina hän oli.

— No hyvä, — virkkoi hän, — syyttäkää minua, jos tahdotte; mitä välitän sellaisen miehen todistuksesta kuin te, jolla ei ole mitään merkitystä?

— Varokaa, monsieur! — sanoi Balsamo. — Usein ne, jotka näyttävät vähäpätöisimmiltä, ovat vaikutusvaltaisimmat. Ja kun minä yksityiskohtia myöten kerron näiden viljamäärien keinottelutarkoituksessa tehdyt ennakko-ostot kirjeenvaihtajalleni tai Fredrikille, joka on filosofi, tiedättehän; kun Fredrik on kiirehtinyt omin selityksinensä kirjoittamaan asiasta hra Arouet de Voltairelle; kun tämä terävällä kynällään, jonka toivoakseni ainakin kuulon mukaan tunnette, on siitä kyhännyt lystillisen sadun samaan tyyliin kuin Neljänkymmenen écu'n mies; kun oivallinen matemaatikko d'Alembert on laskenut, että teidän kansan vatsoilta kavaltamanne vilja olisi kolmen, neljän vuoden ajan riittänyt sadanmiljoonan ihmisen elatukseksi; kun Helvetius on todistanut, että tuon viljan hinta muutettuna kuuden livren hopearahoiksi ja pinottuna päälletysten kohoaisi kuuhun asti tai valtionrahaston maksuosoituksina voisi muodostaa Pietariin asti ulottuvan rihman; kun tämä laskelma on antanut hra de la Harpelle aiheen samallaiseen häijyyn näytelmään kuin Diderot'n sepitelmä perheenisästä ja yllyttänyt geneveläisen Jean Jacques Rousseaun, joka myöskin puree varsin terävästi, milloin tahtoo, kyhäämään peloittavan laajasti selittelevän esityksen yllämainitusta näytelmästä; kun hra Caron de Beaumarchais, jonka varpaille Jumala varjelkoon meitä astumasta, on julkaissut tutkielman, hra Grimm kyhännyt pienen kirjeen, hra Holbach veistänyt julkean sukkeluuden ja hra de Marmontel sepittänyt sievän siveellisen sadun, joka tuottaa teille turmion puolustaessaan teitä tarkoituksellisen huonosti; kun asiasta puhutaan Régencen kahvilassa, Palais Royalissa ja Audinot'n luona, kun siitä haastelevat kuninkaan tanssitaiteilijat, tiedättehän, hra Nicolet'n suositussa teatterissa; ah niin, herra Albyn kreivi, jahka kaikki, tuo tapahtuu, silloin teistä tulee vielä surkuteltavampi poliisipäällikkö kuin se poloinen Enguerrand de Marigny, josta ette tahdo kuulla puhuttavankaan, oli hirsipuussa riippuessaan, sillä hän vannoi viattomuuttaan niin vakuuttavasti, että minä, kautta kunniani, uskoin hänen vakuuttelunsa.

Nämä sanat kuullessaan hra de Sartines enempää sopivaisuudesta välittämättä riisui tekotukkansa ja pyyhki hikeä valuvaa päälakeaan.

— No, olkoon niin, — sanoi hän; — mutta tuo kaikki ei minua estä. Saattakaa minut turmioon, jos voitte. Teillä on todistuksenne, minulla on omani. Pitäkää salaisuutenne, minä pidän lippaan.

— Ka, monsieur, — vastasi Balsamo, — siinä teette taasen suuren erehdyksen, jota ihmettelen, sillä en voisi sitä uskoa niin viisaasta miehestä kuin te; tämä lipas…

— No niin, tämä lipas?

— Te ette pidä sitä.

— Oh, — huudahti hra de Sartines pilkallisesti nauraen, — unohdin, että herra Fenixin kreivi on maantienrosvo, joka ase kädessä ryöstää ihmisiä! Minä en enää nähnyt pistoolianne, kun olitte pistänyt sen jälleen taskuunne. Suokaa minulle anteeksi, herra lähettiläs.

— Hyvä Jumala, tässä ei ole kysymys pistooleista, hra de Sartines! Ette toki usko, että minä väkivallalla, taistelulla aion teiltä anastaa tuon lippaan kuullakseni sitten portaille päästyäni kellonne soivan ja teidän huutavan väkeänne varasta kiinni ottamaan. En suinkaan! Kun sanon, että lipas ei jää teille, tarkoitan sillä, että te itse kohteliaasti ja aivan vapaasta tahdostanne annatte sen minulle takaisin.

— Minäkö? — huudahti virkamies paiskaten nyrkkinsä niin voimakkaasti riidanalaisen esineen päälle, että oli sen särkeä.

— Niin, te.

— Hyvä, pilkatkaa vain, monsieur, mutta mitä lippaan takaisin ottamiseen tulee, vakuutan teille, että saatte sen ainoastaan henkeni mukana. Henkeni, mitä sanoinkaan! Enkö ole tuhat kertaa pannut sitä vaaraan? Enkö ole velvollinen uskaltamaan viimeistä veripisaraani hänen majesteettinsa palveluksessa? Tappakaa minut, se on teidän vallassanne; mutta hälinä toisi kostajia, ja minulla olisi vielä kylliksi ääntä jäljellä syyttääkseni teitä kaikista rikoksistanne. Mitä, antaa teille lipas takaisin! — lisäsi hän katkerasti nauraen. — Vaikka hornan vallat sitä vaatisivat, en kapinetta luovuttaisi!

— Enkä minä kutsukaan avukseni manalan voimia; minulle riittää sen henkilön väliintulo, joka tällä hetkellä kolkututtaa porttianne.

Tosiaankin kuultiin kolme juhlallista jymäystä.

— Ja jonka vaunut, — jatkoi Balsamo, — kuunnelkaahan, juuri vierivät pihallenne.

— Nähtävästi joku ystävänne, joka kunnioittaa minua käynnillään?

— Oikein sanottu, hän on ystäväni.

— Ja hänelle minä muka annan lippaan?

— Niin, paras hra de Sartines, te annatte sen hänelle. Poliisiministeri oli tuskin ennättänyt tehdä äärimmäisen ylenkatseellisen liikkeen, kun kiirehtivä palvelija avasi oven ja ilmoitti, että kreivitär Dubarry pyysi päästä monseigneurin puheille.

Hra de Sartines säpsähti ja katseli hämmästyneenä Balsamoa, joka tarvitsi kaiken itsehillintänsä pidättyäkseen nauramasta arvoisalle virkamiehelle vasten silmiä.

Samassa saapui palvelijan takana nainen, joka ei luullut tarvitsevansa odottaa lupaa sisälle astumiseen. Hän liikkui ripeästi ja tuoksui hajuvesiltä. Kauniin kreivittären aaltoilevat hameet hipaisivat hauskasti kahisten työhuoneen ovea.

— Te, madame, te! — jupisi hra de Sartines, joka yhä peloissaan oli molemmin käsin tarttunut vielä avoimeen lippaaseen ja painoi sitä rintaansa vasten.

— Hyvää päivää, Sartines, — virkkoi kreivitär hilpeästi hymyillen. — Hyvää päivää, paras kreivi, — lisäsi hän sitten kääntyen Balsamoon.

Hän ojensi kätensä viimemainitulle, joka tuttavallisesti kumartui painamaan huulensa valkealle kädelle samaan kohtaan, mitä niin usein kuninkaalliset huulet olivat koskettaneet. Tässä sai Balsamo tilaisuuden kuiskata kolme, neljä sanaa, joita hra de Sartines ei voinut kuulla.

— Kah, todellakin, tuossahan on lippaani, — huudahti kreivitär.

— Teidän lippaanne! — änkytti hra de Sartines.

— Juuri niin, minun lippaani. Mitä, te olette sen avannut! Kyllä te olette häikäilemätön!

— Mutta, madame…

— Oh, se on somaa, kyllä sitä ajattelinkin… Minulta oli varastettu lippaani, ja silloin tuumin: "Pitää mennä Sartines'n puheille, hän kyllä hankkii sen minulle takaisin." Te olettekin löytänyt sen jo edeltäpäin, kiitos.

— Ja niinkuin näette, — virkkoi Balsamo, — herra poliisiministeri on sen avannutkin.

— Niin, tosiaan!… Kuka olisi sellaista uskonut? Sehän on hävytöntä, Sartines.

— Madame, kaikella kunnioituksella, jota tunnen teitä kohtaan, — vastasi poliisiministeri, — pelkään, että annatte pettää itseänne.

— Pettää, monsieur! — huudahti Balsamo. — Tarkoitatteko ehkä sillä sanalla minua?

— Minä tiedän, mitä tiedän, — tivasi hra de Sartines.

— Ja minä en tiedä mitään, — kuiskasi rouva Dubarry Balsamolle. — No, mistä on kysymys, rakas kreivi? Olette vaatinut minulta sen lupauksen täyttämistä, jolla vakuutin teille suostuvani ensimäiseen pyyntöönne. Minä pidän sanani yhtä varmasti kuin mies; tässä olen. Kuulkaahan, mitä minulta tahdotte?

— Madame, — vastasi Balsamo ääneensä, — muutamia päiviä sitten uskoitte minulle tämän lippaan kaikkine sisällyksineen.

— Se on totta, — virkkoi rouva Dubarry, vastaten katseellaan kreivin katseeseen.

— Tottako! — huudahti hra de Sartines. — Sanotte, että se on totta, madame?

— Niin, ja kreivitär lausui nuo sanat kyllin äänekkäästi voidaksenne ne kuulla.

— Lipas, joka kenties sisältää kymmenen salaliittoa!

— Voi, hra de Sartines, tiedätte hyvin, että se sana ei tuo teille onnea; älkää sitä siis toistelko. Kreivitär pyytää teiltä lipastaan takaisin; antakaa se hänelle, siinä kaikki.

— Vaaditteko sitä minulta, madame? — kysyi hra de Sartines vihasta vavisten.

— Kyllä, paras poliisiministeri.

— Mutta tietäkää toki…

Balsamo katsahti kreivittäreen.

— Minun ei ole tarvis tietää enempää kuin mitä tiedän, — kiivastui rouva Dubarry; — antakaa minulle lipas takaisin; en suinkaan ole ilman aikojani tänne vaivautunut, käsitättekö?

— Elävän Jumalan, hänen majesteettinsa turvallisuuden nimessä, madame…

Balsamo teki kärsimättömän liikkeen.

— Annatteko lippaan, monsieur? — sanoi kreivitär ärtyneesti. — Saanko sen vai enkö? Miettikää ennenkuin kiellätte.

— Niinkuin käskette, madame, — taipui hra de Sartines nöyrästi.

Ja hän ojensi kreivittärelle lippaan, johon Balsamo oli jo pannut takaisin kaikki pöydälle siroitellut paperit.

Madame Dubarry kääntyi viimemainitun puoleen viehkeästi hymyillen.

— Kreivi, — sanoi hän, — tahdotteko olla niin ystävällinen ja kantaa tämän lippaan vaunuihini ja tarjota minulle käsivartenne, jotta minun ei tarvitse yksin kulkea kaikkien noiden etuhuoneiden lävitse, joissa niin häijyjä naamoja väijyy? Kiitos, Sartines!

Ja Balsamo kääntyi jo ovelle päin suojelijattarensa seurassa, kun hän huomasi hra de Sartines'n kuroittavan kätensä kellonnuoraan.

— Rouva kreivitär, — virkkoi Balsamo, pysähdyttäen vihollisensa katseellaan, — olkaahan hyvä ja sanokaa hra de Sartines'lle, joka on minulle hirveästi suutuksissaan, kun tiukkasin häneltä lippaanne, olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, miten pahoillanne olisitte, jos poliisiministerin toimesta minulle jotakin onnettomuutta sattuisi, ja miten vihainen hänelle siitä olisitte.

Kreivitär hymyili Balsamolle.

— Kuuletteko, mitä hra kreivi sanoo, paras poliisiministerini. Niin, se on silkkaa totta; herra kreivi on erittäin hyvä ystäväni ja minä suuttuisin teille armottomasti jos pahoittaisitte häntä tavalla millä tahansa. Hyvästi, Sartines!

Ja tällä kertaa rouva Dubarry, nojaten lipasta kantavaan Balsamoon, lähti poliisiministerin työhuoneesta. Hra de Sartines katseli heidän jälkeensä osoittamatta sitä raivoa, johon Balsamo oli odottanut hänen puhkeavan.

— Mene, — jupisi nolattu virkamies; — mene; sinulla on lipas; mutta minulla on nainen!

Ja korvatakseen vahingon hän soitti nyt niin hurjasti että olisi voinut särkeä kaikki kellot.

25.

Herra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho.

Poliisiministerin kiihkeän soiton kutsumana riensi vahtimestari huoneeseen.

— No, miten on sen naisen laita? — kysyi virkamies.

— Minkä naisen, monseigneur?

— Naisen, joka täällä pyörtyi ja jonka uskoin teidän hoivaanne.

— Monseigneur, hän voi erinomaisesti, — vastasi vahtimestari

— Hyvä on; tuokaa hänet tänne.

— Mistä on minun mentävä häntä noutamaan, monseigneur?

— Mistäkö? Tuosta viereisestä huoneesta tietenkin!

— Hän ei ole siellä enää, monseigneur.

— Ei ole siellä enää! Missä hän sitten on?

— Sitä en tiedä.

— Onko hän siis lähtenyt täältä?

— On.

— Yksinäänkö?

— Niin.

Mutta hänhän ei pysynyt pystyssä

Monseigneur, totta kyllä, että hän makasi muutamia silmänräpäyksiä tainnuksissa; mutta viisi minuuttia senjälkeen kun hra de Fenix oli osoitettu monseigneurin työhuoneeseen hän heräsi tuosta omituisesta tilastaan, jossa eivät esanssit eivätkä hajusuolat mitään auttaneet. Sitten hän avasi silmänsä, nousi meidän kaikkien nähden ja hengähti tyytyväisesti.

— Ja sitten?

— Sitten hän kääntyi oveen päin; ja kun monseigneur ei ollut käskenyt häntä pidättää, hän läksi.

— Läksi? — huudahti hra de Sartines. — Voi teitä lurjuksia! Minä lähetän teidät kaikki Bicêtreen nääntymään. Rientäkää, rientäkää, kutsukaa tänne ensimäinen konstaapelini!

Vahtimestari riensi tottelemaan saamaansa määräystä.

— Se roisto on velho, — jupisi onneton virkamies. — Minä olen kuninkaan poliisikunnan päämies; hän on paholaisen poliisien päällikkö.

Lukija on jo epäilemättä käsittänyt sen, mitä hra Sartines ei voinut selittää. Heti pistoolikohtauksen jälkeen ja sillävälin kun poliisiministeri koetti toipua, Balsamo oli käyttäen hyväkseen tätä hengähdysaikaa selvittänyt itselleen aseman ja kääntyen vuoronsa jälkeen kaikille neljälle ilmansuunnalle, varmana että jollakin niistä tapaisi Lorenzan, kehoittanut nuorta naista nousemaan, lähtemään ulos sekä palaamaan Saint Clauden kadulle samaa tietä kuin oli tullutkin.

Heti kun Balsamo oli sielussaan hahmoittanut tahtonsa, oli muodostunut magneettinen virta hänen ja nuoren naisen välille, ja totellen sisällisellä havainnolla saamaansa käskyä tämä oli noussut ja poistunut, kenenkään estämättä hänen lähtöään.

Samana iltana hra de Sartines'n täytyi laskeutua vuoteelle ja iskettää suonta; hermojärkytys oli ollut liian voimakas, jotta hän olisi kyennyt sen vahingotta kestämään, ja lääkäri vakuuttikin, että neljännestunnin viivytys olisi tuottanut hänelle kuolettavan halvauskohtauksen.

Tällävälin Balsamo oli vienyt kreivittären vaunuihin ja yrittänyt sanoa hänelle hyvästi; mutta rouva ei ollut niitä naisia, jotka olisivat eronneet hänestä tietämättä tai edes tiedustelematta syytä silmiensä edessä sattuneeseen merkilliseen tapahtumaan. Hän pyysi siis kreiviä istumaan viereensä vaunuihin tämä totteli, ja ratsaspalvelija kuljetti Djeridiä suitsista.

— Näette, kreivi, että olen luotettava, — virkkoi hän, — ja että nimittäessäni jotakuta ystäväkseni lausun sanan sydämelläni, enkä vain suullani. Olin palaamassa Luciennesiin, jonne kuningas oli luvannut huomenaamulla tulla minua tapaamaan; mutta sitten saapui teidän kirjeenne, ja minä jätin kaiken teidän tähtenne. Monet olisivat säikähtäneet noista sanoista "salaliitot" ja "salaliittolaiset", jotka hra de Sartines viskasi meille vasten silmiä; mutta minä tutkin teidän kasvonilmeitänne, ennenkuin toimin, ja menettelin toivomuksenne mukaan.

— Madame, — vastasi Balsamo, — te olette runsaasti palkinnut sen pienen palveluksen, joka minulla oli tilaisuus teille tehdä; mutta minulle osoitettu ystävyys ei koskaan ole hukkaan heitettyä; minä osaan olla kiitollinen, sen saatte nähdä. Älkää sentään luulko, että olen rikollinen tai kapinoitsija, kuten hra de Sartines sanoi. Se arvoisa virkamies oli saanut jonkun minut kavaltaneen henkilön käsistä tämän pieniä kemiallisia salaisuuksia sisältävän lippaan. Nämä salaisuudet, rouva kreivitär, tahdon teille ilmaista, jotta säilyttäisitte aina tuon kuolemattoman, loistavan kauneutenne, tuon häikäisevän nuoruutenne. Kun kunnon hra de Sartines nyt näki kaavojeni salakirjoitukset, hän kutsui avukseen kansliahenkilönsä, jotka tahtomatta näyttää taitamattomilta tulkitsivat merkkikirjoitukseni omalla tavallaan. Muistelen teille kerran sanoneeni, madame, että ammattini ei vielä ole vapautunut kaikista vaaroista, jotka sitä keskiajalla uhkasivat; sitä suosivat vain teidänlaisenne valistuneet ja nuorekkaat sielut. Sanalla sanoen, madame, te olette päästänyt minut pahasta pälkäästä; siitä vakuutan teille kiitollisuuttani, jonka myöhemmin teossa osoitan.

— Mutta mitä hän olisi teille tehnyt, ellen olisi rientänyt avuksenne?

— Hän olisi tehdäkseen kepposen kuningas Fredrikille, jota hänen majesteettinsa inhoo, sulkenut minut Vincennesiin tai Bastiljiin. Tiedän hyvin, että olisin sieltä paennut, koska tunnen keinon, miten sulatan kiven hengitykselläni; mutta siinä jupakassa olisin menettänyt lippaani, ja kuten minulla oli kunnia teille mainita, se sisältää paljon harvinaisia ja rahalla korvaamattomia kaavoja, mitkä tiede onnellisella sattumalla on riuhtaissut ikuisen pimeyden yöstä.

— Ah, kreivi, samalla te sekä rauhoitatte että hurmaatte minua! Te lupaatte siis antaa minulle nuorentavan juoman?

— Niin.

— Ja milloin sen minulle annatte?

— Oh, eihän ole kiirettä. Voitte pyytää sitä minulta kahdenkymmenen vuoden päästä kaunis kreivitär. Nykyisin en luule, että tahtoisitte tulla lapseksi jälleen.

— Te olette todellakin herttainen mies; mutta vielä yksi kysymys, ja minä päästän teidät, sillä teillä näkyy olevan kova kiire.

— Puhukaa, kreivitär.

— Sanoitte, että joku oli teidät pettänyt: onko se mies vai nainen?

— Nainen.

— Ahaa, kreivi: siis rakkausasia!

— Niin, valitettavasti, ja sen yhteydessä raivoksi kiihtynyttä mustasukkaisuutta, joka aiheuttaa sellaisia kauniita tekosia kuin olette nähnyt. Hän on nainen, joka uskaltamatta antaa minulle veitseniskua, koska hän tietää, että minua ei voi tappaa, on tahtonut haudattaa minut vankilaan eli saattaa minut turmioon.

— Mitä, saattaa teidät turmioon?

— Niin hän ainakin luuli.

— Kreivi, minä annan pysähdyttää vaunut, — virkkoi kreivitär nauraen. — Elohopeatako suonissanne teidän on kiitettävä siitä kuolemattomuudesta, josta aiheutuu, että surmaamisen asemesta teidät annetaan ilmi? Tahdotteko tässä astua vaunuista vai vienkö teidät kotiinne?

— Ei, madame; olisi liikaa ystävällisyyttä teidän puoleltanne minun tähteni poiketa tieltänne. Onhan minulla hevoseni Djerid.

— Oi, se oivallinen eläin, jonka sanotaan voittavan tuulen nopeudessa!

— Näen, että se miellyttää teitä, madame.

— Se on todellakin uljas ratsu.

— Sallikaa minun tarjota se teille sillä ehdolla, että vain sillä ratsastatte.

— Ei, ei, kiitos! Minä en ratsasta tai ratsastan ainakin hyvin arkaillen. Teidän tarjouksenne on minulle siis itse lahjan arvoinen. Hyvästi, rakas kreivi, älkääkä unohtako toimittaa minulle nuorennusjuomaani kymmenen vuoden kuluttua.

— Minä puhuin kahdestakymmenestä vuodesta.

— Kreivi, tunnette sananlaskun: "Parempi pyy pivosi kuin…" Ja jos voisitte antaa sen minulle jo viidenkin vuoden päästä… Ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu.

— Milloin haluatte, kreivitär. Ettekö tiedä, että olen kokonaan käytettävissänne?

— Vielä sana, kreivi.

— Minä kuuntelen, madame.

— Minulla täytyy olla hyvin suuri luottamus teihin puhuakseni siitä.

Balsamo, joka oli jo astunut maahan, hillitsi kärsimättömyytensä ja lähestyi kreivitärtä.

— Kerrotaan kaikkialla, — jatkoi rouva Dubarry, — että kuningas on mieltynyt pikku Taverney-neitiin.

— Oi, madame, — sanoi Balsamo, — onko se mahdollista?

— On, ja hyvin hullaantunut hänen väitetään olevankin. Teidän täytyy sanoa minulle, onko asiassa perää, kreivi. Älkää säästäkö minua, kohdelkaa minua ystävänä, rukoilen, ja sanokaa minulle totuus.

— Hyvä kreivitär, — vastasi Balsamo, — minä teen enemmänkin; minä menen takuuseen siitä, että neiti Andréesta ei koskaan tule kuninkaan rakastajatarta.

— Ja miksei, kreivi? — huudahti rouva Dubarry.

— Siksi, että minä en sitä tahdo, — vastasi Balsamo

— Hm, — virkahti rouva Dubarry epäuskoisena.

— Te epäilette?

— Eikö se ole sallittua?

— Älkää koskaan epäilkö tiedettä, madame. Te uskoitte minua, kun sanoin: kyllä. Uskokaa minua myöskin sanoessani: ei.

— Mutta onko teillä sitten keinoja…?

Hän vaikeni hymyillen.

— Jatkakaa.

— Keinoja, joilla voitte tehdä tyhjäksi kuninkaan tahdon tai vastustaa hänen oikkujaan?

Balsamo hymyili.

— Minä luon myötätuntoja, — sanoi hän.

— Minä tiedän sen.

— Te uskottekin sen.

— Minä uskon.

— No niin, samoin kykenen luomaan vastenmielisyyksiä ja tarvittaessa mahdottomuuksia. Olkaa siis levollinen, kreivitär, minä valvon.

Balsamo siroitteli näitä lausepätkiään hajamielisesti ja sekavasti, mutta rouva Dubarry, joka ei tiennyt, miten kuumeisen kiihkeästi kreivi ikävöitsi mahdollisimman pian päästä Lorenzaa tapaamaan, arveli sen johtuvan tietäjän haltioitumisesta.

— Kah, — virkkoi hän, — toden totta, kreivi, ette ole ainoastaan onnenprofeettani, vaan myöskin suojelusenkelini. Paras kreivi, tarkatkaa sanojani; minä puolustan teitä, puolustakaa te minua. Liitto, liitto!

— Se on solmittu, madame, — vastasi Balsamo.

Ja hän suuteli vielä kerran kreivittären kättä. Sitten hän sulki oven vaunuihin, jotka kreivitär oli pysähdyttänyt Elysée-kentälle, nousi ilosta hirnahtavan ratsunsa selkään ja katosi pian yön hämärään.

— Luciennesiin! — huudahti rouva Dubarry lohdutettuna.

Tällä kertaa Balsamo päästi hiljaisen vihellyksen, puristi polvillaan keveästi hevosen kylkiä ja antoi Djeridin karahtaa täyteen neliin.

Viittä minuuttia myöhemmin hän oli eteisessä Saint-Claude-kadun varrella, katsellen Fritziä.

— No? — kysyi hän levottomasti.

— Kyllä, mestari, — vastasi palvelija, joka oli tottunut lukemaan herransa ajatukset tämän katseesta.

— Hän on palannut?

— Hän on tuolla ylhäällä.

— Missä huoneessa?

— Siinä, jossa on taljat.

— Millaisessa tilassa?

— Kovin väsyneenä. Hän juoksi niin nopeasti, että minä, joka vuotellessani hänen tuloaan näin hänet etäältä, en edes ehtinyt rientää häntä vastaan.

— Vai niin!

— Ihan minä säikähdin; hän tuoksahti sisälle kuin myrskytuuli, hengähtämättä hän nousi portaat ja huoneeseen päästyänsä hän kaatui äkkiä mustan leijonantaljan päälle. Sieltä hänet löydätte.

Balsamo riensi nopeasti ylös ja tapasi todellakin Lorenzan, joka taisteli voimattomana hermokohtauksen ensimäisiä kouristuksia vastaan. Magneettinen aines oli liian kauan painanut häntä ja pakoitti häntä rajuihin purkauksiin. Hän kärsi, hän voihki; olisi luullut vuoren lepäävän raskaana hänen rinnallaan ja hänen yrittävän molemmin käsin työntää sitä pois.

Balsamo katseli häntä hetkisen kiukusta säihkyvin silmin ja nostaen hänet käsivarsilleen vei hänet kammioon, jonka salaperäinen ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

26.

Elämäneliksiiri.

Tiedämme, missä mielentilassa Balsamo palasi Lorenzan huoneeseen.

Hän valmistausi siis herättämään hänet lausuakseen hänelle ne moitteet, joita hän vihapäissään hautoi sielussaan, ja hän oli lujasti päättänyt rangaista häntä kiukkunsa mielijohteiden mukaan, mutta silloin hän kuuli kolmikertaisen kolkutuksen laipiosta. Se ilmaisi hänelle, että Althotas oli vaaninut hänen paluutaan ja tahtoi häntä puhutella.

Kuitenkin viipyi Balsamo vielä hetkisen; hän toivoi erehtyneensä, otaksuen, että merkki oli vain satunnainen. Mutta kärsimätön vanhus toisti kutsunsa yhä uudistuvilla iskuilla. Ja Balsamo, joka epäilemättä pelkäsi, että vanhus laskeutuisi alas, kuten joskus oli tapahtunut, tai että Lorenza heräisi jostakin hänen omalleen vastakkaisesta vaikutuksesta ja saisi tietoonsa joitakin uusia seikkoja, yhtä vaarallisia hänelle itselleen kuin hänen valtiollisille salaisuuksillensa, niin sanoaksemme vuodatti Lorenzan yli uuden magneettisen virran ja lähti huoneestaan mennäkseen Althotaan luo.

Olikin jo aika; laskuluukku oli jo puolitiessä laesta. Althotas oli jättänyt pyörillä kulkevan nojatuolinsa ja kyyrötti sillä liikkuvalla lattianosalla, joka nousi ja laskeutui.

Hän näki Balsamon tulevan ulos Lorenzan huoneesta.

Näin kyykistyneenä vanhus oli samalla kertaa sekä kauhea että inhoittava nähdä. Hänen kalpeat kasvonsa tai pikemminkin jotkut vielä eloa ilmaisevat osat noista kasvoista olivat vihan tulen purppuroimat; hänen kätensä, laihat ja nikamaiset kuin luurangon, vapisivat ja nauskuivat; hänen kuoppaiset silmänsä näkyivät pyörivän syvissä onkaloissaan, ja kielellä, joka oli tuntematon hänen oppilaallensakin, hän syyti mitä kiihkeimpiä herjauksia häntä vastaan. Poistuttuaan nojatuolistansa pannakseen laskuoven käymään hän näkyi elävän ja liikkuvan vain pitkien, ohuiden ja hämähäkin koipien tavoin käyristyneiden käsivarsiensa avulla; ja lähdettyään, kuten sanoimme, huoneestaan, johon ainoastaan Balsamolle oli pääsy sallittu, oli hän nyt kuljettamassa itseään alempaan suojaan.

Kun tämä heikko ja hidas vanhus oli jättänyt pyörätuolinsa, tuon nerokkaan kojeen, joka säästi häneltä kaiken vaivan; kun hän oli viitsinyt tehdä sellaisen muutoksen tavoissaan, oli välttämätöntä, että joku tavaton kiihoitus oli havahduttanut hänet mietiskelevästä elämästään ja pakoittanut siirtymään todelliseen.

Balsamo, joka ikäänkuin yllätettiin vereksestä teosta, osoitti ensin kummastusta, sitten levottomuutta.

— Haa, — huudahti Althotas, — siinäkö olet, tyhjäntoimittaja! Kunnoton olento, joka hylkäät mestarisi!

Vanhukselle puhuessaan Balsamo tapansa mukaan kutsui kaiken kärsivällisyytensä avukseen.

— Mutta, — vastasi hän aivan säyseästi, — minusta tuntuu, ystäväni, että juuri vasta kutsuitte minua.

— Ystäväsi, — huudahti Althotas, — ystäväsikö, sinä kurja luontokappale! Luulen, että puhut minulle kuten vertaisillesi, Sinun ystäväsi, sen kyllä uskon! Enemmän kuin ystävä, olen isä, joka sinut on ruokkinut, kasvattanut, opettanut, rikastuttanut. Mutta sinäkö olisit minun ystäväni, ehei, sinä, joka olet minut hyljännyt, näännytät minut nälkään, murhaat minut!

— No, no, mestari; te kiihoitatte sappenne, te saatatte verenne kuohuntaan, teette itsenne sairaaksi.

— Sairaaksi! Julkeaa ivaa! Olenko minä koskaan sairas, paitsi milloin sinä vastoin tahtoani pakoitat minut osalliseksi alhaisen ihmiselämän kurjuuteen? Sairaaksi! Oletko unohtanut, että minä parannan muita?

— No, mestari, — huomautti Balsamo kylmästi, — tässähän olen; älkäämme turhaan kuluttako aikaa.

— Niin, siitä sinun pitääkin minua muistuttaa, sinun, joka pakoitat minut säästelemään aikaa, vaikka tuolla jokaiselle luodulle mitaten määrätyllä aineksella ei minuun nähden saisi olla loppua eikä rajaa. Niin, aikani kuluu, aikani menee hukkaan, minun aikani häviää minuutti minuutilta iäisyyteen niinkuin muidenkin, vaikka sen pitäisi olla itse iäisyys!

— Kuulkaa, mestari, — sanoi Balsamo järkkymättömän kärsivällisesti, samalla kun hän laski luukun maahan asti ja asettuen vanhuksen viereen ja pannen pontimen liikkeeseen kohotutti tämän jälleen huoneeseensa, — kuulkaa, mitä teiltä puuttuu? Puhukaa. Sanotte, että näännytän teidät nälkään; mutta eikö nyt ole teidän nelikymmenpäiväinen ankara paastokautenne?

— On, on kyllä; nuorentumistyö alkoi kolmekymmentäkaksi päivää sitten.

— No, sanokaahan siis, mistä syystä te valittelette? Näen tuossa pari kolme sadevedellä täytettyä karahvia, ja vain sellaista vettähän te juotte.

— Totta kyllä; mutta luulotteletko minua silkkimadoksi, voidakseni muka yksin toimeenpanna tämän suuren nuorentamis- ja muuntamistyön? Luulotteletko, että nyt voimattomana kykenisin yksinäni valmistamaan elämännesteeni? Luulotteletko, että minä kyljelläni maaten ja heikontuneena noista virvoitusjuomista, jotka ovat ainoa ravintoni, auttamattasi olisin kyllin selväjärkinen omin neuvoini tekemään tämän tavatonta huomion tarkkuutta kysyvän nuorentumiseni työn, jossa tarvitsen jonkun ystävän apua ja tukea, kuten kyllä tiedät, lurjus?

— Olenhan saapuvilla, mestari, olenhan saapuvilla, antakaahan kuulla, vastatkaa, — tyynnytteli Balsamo, hoivaillessaan vanhuksen melkein vastoin tämän tahtoa jälleen nojatuoliin kuin pahankurisen lapsen; — antakaahan kuulla, vastatkaa. Teiltä ei puutu suodatettua vettä, koska näen kolme täytettyä karahvia, niinkuin jo sanoin. Tiedätte, että se vesi on kerätty toukokuussa. Ja tuossa on ohra- ja seesamijauhoista leivotut korppunne, ja itse olen teille antanut määräämänne valkoiset pisarat.

— Niin, mutta eliksiiri, eliksiiri ei ole vielä valmis! Sinä et muista sitä, sinä et ollut saapuvilla; se oli isäsi, isäsi, muuten paljoa uskollisempi sinua. Mutta viime viisikymmenkauteni lopulla minä laadin eliksiirini kuukautta aikaisemmin. Olin vetäytynyt Araratin vuorelle. Eräs juutalainen hankki minulle sen painosta hopeaa kristityn lapsen, joka vielä imi äitinsä rintoja; minä iskin ohjeneuvon mukaisesti sen suonta, otin viimeiset kolme pisaraa verta sen valtimosta, ja tunnin päästä eliksiirini, josta enää puuttui tämä aines, oli valmis. Niinpä uuden viisikymmenkauteni alkunuorennus kävikin mainiosti; hiukseni ja hampaani putosivat tuon onneatuottavan eliksiirin aiheuttamissa kouristuksissa, mutta ne kasvoivat uudestaan, hampaat tosin huononlaisesti, koska olin laiminlyönyt varokeinon vuodattaa neste kurkkuuni kultaputkella. Hiukseni ja kynteni sensijaan kasvoivat mainiosti tässä toisessa nuoruudessani, ja minä sain uutta elinvoimaa aivan kuin olisin ollut viidentoista vuotias… Mutta nyt olen jälleen vanhentunut, ja kas, ellei eliksiirini tule valmiiksi, ellei sitä suljeta tähän pulloon, ellen omista kaikkea huomiotani tähän työhön, niin vuosisatainen tiede häviää minun kanssani, ja ihminen, joka minussa ja minun kauttani koskettaa jumaluutta, kadottaa ylevän salaisuuden, mikä minulla on! Oi, jos siinä jotakin laiminlyön, jos erehdyn, jos väsyn tielle, niin sinä, Akharat, olet siihen syypää; ja varo itseäsi, minun vihani on oleva kauhea, kauhea!

Ja hänen lausuessaan nämä viimeiset sanat, jotka singahduttivat ikäänkuin sinervän kipunan hänen raukeavista silmistään, vanhuksen valtasi lievä kouristus, jota seurasi ankara yskänpuuska.

Balsamo kiirehti hoivaamaan häntä mitä huolellisimmin. Vanhus toipui; hänen kalpeutensa oli vaihtunut kalmanväriksi. Tuo vähäinen kohtaus oli uuvuttanut hänen voimansa siihen määrin, että olisi luullut hänen olevan kuolemaisillaan.

— Antakaa kuulla, mestari, — sanoi hänelle silloin Balsamo, — lausukaa selvästi, mitä tahdotte.

— Mitäkö tahdon… — virkkoi hän tuijottaen Balsamoon.

— Niin…

— Minä tahdon…

— Puhukaa, minä kuuntelen ja tottelen teitä, jos toivomuksenne tyydyttäminen on mahdollista.

— Mahdollista… mahdollista! — jupisi vanhus halveksivasti. — Kaikki on mahdollista, sen hyvin tiedät.

— Niin, epäilemättä, ajan ja tieteen avulla.

— Tieteen omistan minä; ajan olen voittamaisillani; seokseni on onnistunut. Voimani ovat melkein kokonaan haihtuneet, valkoiset tipat ovat karkoittaneet vanhentuneen luonnon jäännökset. Puiden keväisen mahlan lailla nuoruus uhkuu vanhan kuoren alla ja ikäänkuin työntää edeltään kuivuneet säikeet. Voit huomata, Akharat, että oireet ovat erinomaiset: ääneni on heikontunut, näköni on hämärtynyt kolmella neljänneksellä, ajoittain huomaan järkeni harhailevan, enää en tunne lämpimän ja kylmän vaihdetta. Minulle on siis tärkeätä saada eliksiirini valmiiksi, jotta toisen viisikymmen-vuotiskauteni viimeisenä päivänä heti voin siirtyä satavuotiaasta kahdenkymmenen vuoden ikään. Ainekseni tätä elämännestettä varten ovat varatut, putki on valmis; minulta puuttuu enää vain ne mainitsemani kolme veripisaraa.

Balsamo teki inhoavan liikkeen.

— Hyvä sitten, — jatkoi Althotas, — luopukaamme lapsesta, koska sinä mieluummin sulkeudut rakastajattaresi pariin kuin menet hankkimaan minulle sellaisen.

— Tiedätte hyvin, mestari, että Lorenza ei ole rakastajattareni, — vastasi Balsamo.

— Ohohoo, — äännähti Althotas, — niin sinä sanot! Luulet voivasi uskotella minulle samaa kuin uskottelet kansanjoukolle. Tahdot saada minut uskomaan tahrattomaan olentoon, ja kuitenkin olet mies!

— Vannon teille, mestari, että Lorenza on puhdas kuin Jumalan pyhä äiti. Vannon teille, että rakkauden, lihalliset himot, maallisen hekuman, kaiken olen uhrannut sielulleni, sillä minullakin on uudistustyöni tehtävänä; mutta sen sijaan että kohdistaisin sen ainoastaan itseeni, kohdistuu se koko maailmaan.

— Mieletön, mieletön raukka! — huudahti Althotas. — Luulenpa, että hän jälleen lörpöttelee minulle maan matosten tekemistä mullistuksista, muurahaistensa vallankumouksista, minun haastaessani hänelle ikuisesta elämästä, ikuisesta nuoruudesta.

— Jonka voi saavuttaa ainoastaan kauhistuttavan rikoksen hinnalla, ja kuitenkin…

— Sinä epäilet, sinä näyt epäilevän, onneton!

— En suinkaan, mestari; mutta koska te vihdoinkin luovutte lapsiuhrista, niin sanokaahan, mitä haluatte.

— Minä tarvitsen ensimäisen viattoman olennon, jonka voit saada käsiisi, miehen tai naisen, saman tekevä. Kuitenkin olisi nainen parempi; olen saanut sen selville tutkiessani sukupuolten keskinäisiä suhteita. Riennä siis hankkimaan se minulle, sillä minulla on enää vain kahdeksan päivää aikaa.

— Hyvä on, mestari, — sanoi Balsamo, — minä yritän, minä etsin.

Uusi salama, edellistä peloittavampi, leimahti vanhuksen silmistä.

— Sinä yrität, — sinä etsit, — huudahti hän, — vai siinä on vastauksesi! Sitä minä odotinkin, enkä tiedä, miksi sitä ihmettelen. Ja mistä asti, kurja toukka, luotu puhuu tuolla tavoin luojalleen? Haa, sinä näet minut voimatonna, näet minut maahan painuneena, kuulet minun rukoilevan ja olet kyllin hupsu luulemaan, että olen jätettynä sinun armoillesi! Totteletko vai etkö, Akharat? Älkööt silmäsi ilmaisko hämmennystä tai valhetta: sillä minä näen sydämeesi ja luen sen aivoitukset, minä tuomitsen sinut ja vainoon sinua.

— Mestari, — vastasi Balsamo, — olkaa varuillanne; vihastumisenne voi teitä vahingoittaa.

— Vastaa, vastaa!

— En voi sanoa mestarilleni muuta kuin mikä on totta; minä koetan hankkia teille, mitä haluatte, jos voin tehdä sen tarvitsematta meitä molempia vahingoittaa, kenties syöstä turmioon. Minä etsin henkilöä, joka myy teille tarvitsemanne olennon; mutta minä en ota rikosta päälleni. Siinä on kaikki, minkä voin teille sanoa.

Hyvin tunnontarkkaa, — vastasi Althotas katkerasti nauraen.

— Niin on asia, mestari, — sanoi Balsamo.

Althotas teki niin voimakkaan ponnistuksen, että hän tukemalla käsivarsiaan tuolinsa sivunojiin nousi aivan pystyyn.

— Totteletko vai etkö? — tivasi hän.

— Kyllä, mestari, jos sellaisen tapaan; jos en, niin en.

— Siis sinä saatat minut kuolemalle alttiiksi, kurja. Sinä säästät kolme pisaraa sellaisen likaisen ja mitättömän eläimen verta, jonka minä tarvitsen, syöstäksesi minunlaiseni täydellisen olennon iäisyyden pohjattomaan kuiluun. Kuule, Akharat, minä en pyydä sinulta enää mitään, — virkkoi vanhus hirvittävästi hymyillen. — Ei, minä en pyydä sinulta yhtään mitään; minä odotan. Mutta ellet minua tottele, toimitan asiani itse; jos sinä jätät minut, autan itse itseäni. Olet kuullut sanani, eikö totta? Mene nyt!

Vastaamatta mitään tähän uhkaukseen Balsamo järjesti vanhukselle kaiken, mitä hän tarvitsi, asetti hänen ulottuvilleen juomaveden ja ruuan, sanalla sanoen huolehti kaikesta niinkuin valpas palvelija olisi huolehtinut isäntänsä, harras poika isänsä mukavuudesta Sitten hän syventyen toisellaiseen ajatukseen kuin se, mikä Althotasta kiusasi, päästi laskuoven mennäkseen alas, eikä huomannut, miten vanhuksen pilkallinen katse seurasi häntä melkein yhtä kauaksi kuin hänen ajatuksensa ja sydämensä riensi.

Althotas hymyili yhä häijysti kuin paholainen, kun Balsamo jälleen seisoi Lorenzan edessä, joka vielä nukkui.

27.

Taistelu.

Täällä pysähtyi Balsamo, sydän tuskallisten mietteiden täyttämänä.

Sanomme tuskallisten, emmekä enää rajujen.

Kohtaus, joka hänellä oli ollut Althotaan kanssa, oli ehkä osoittamalla hänelle kaiken inhimillisen katoavaisuuden kokonaan karkoittanut hänen vihansa. Hän johti tässä mieleensä sen filosofin menettelytavan, joka itsekseen luki koko kreikkalaisen kirjaimiston ennenkuin kuunteli synkän jumaluusolennon ääntä, joka oli ollut Akhilleen neuvonantaja.

Seisottuaan hetkisen kylmänä ja mykkänä sohvan edessä, jolla Lorenza lepäsi, hän virkkoi itsekseen:

"Tässä olen murheellisena, mutta päättäväisenä ja selvään katsellen tilannetta. Lorenza vihaa minua, Lorenza on uhannut minut kavaltaa, on minut jo kavaltanutkin; salaisuuteni ei enää kuulu minulle, olen jättänyt sen tuon naisen käsiin, joka siroittelee sen taivaan tuulille. Minä muistutan kettua, joka pyydyksen teräsleuoista on pelastanut ainoastaan säärensä luunikamat, mutta jättänyt jälkeensä lihan ja nahan, joten metsästäjä huomenna voi sanoa: 'Kettu on tarttunut rautoihin, elävänä tai kuolleena tunnen sen jälleen.'

"Ja tähän äärettömään onnettomuuteeni, onnettomuuteen, jota Althotas ei voi käsittää ja jota siitä syystä en ole hänelle kertonutkaan, tähän onnettomuuteeni, joka särkee kaikki toiveeni onnesta tässä maassa ja siis myöskin tässä maailmassa, sillä maailman sieluna on Ranska, — tähän onnettomuuteeni on syynä tuo nukkuva olento, tuo kaunis kuvapatsas, joka niin hellästi hymyilee. Tätä synkkää enkeliä saan kiittää häpeästä ja häviöstä, kunnes hän vielä aiheuttaa minulle vankeuden, karkoituksen ja kuoleman.

"Siis", jatkoi hän kiihtyen, "pahan summa on kohonnut hyvän summaa suuremmaksi, ja Lorenza on minulle vahingollinen.

"Oi, käärme viehättävine renkainesi, jotka tukahduttavat; sinun kultainen kaulasi on täynnä myrkkyä! Nuku siis, sillä herättyäsi minun täytyy sinut tappaa!"

Ja kaameasti hymyillen Balsamo lähestyi verkalleen nuorta naista, jonka raukeat silmät kohosivat hänen puoleensa sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi, niinkuin auringonkukkasten; ja kiertojen terät avautuvat nousevan päivän ensi säteistä.

"Oi", sanoi Balsamo, "minun täytyy kuitenkin iäksi sulkea; nuo silmät, jotka tällä hetkellä katselevat minua niin hellästi, nuo kauniit silmät, jotka välähtelevät vihan salamoista heti kun ne eivät enää uhu rakkautta".

Lorenza hymyili lempeästi, näyttäen kaksi riviä siroja, valkoisia, helmenhohtavia hampaita.

"Mutta surmatessani sen, joka minua vihaa", jatkoi Balsamo väännellen käsiään, "surmaan myöskin sen, joka minua rakastaa!"

Ja hänen sydämensä täytti syvä suru, johon omituisesti yhdistyi epämääräinen halu.

"Ei", mutisi hän, "ei; olen vannonut turhaan. Olen turhaan uhannut, minulla ei koskaan olisi rohkeutta häntä tappaa; ei, hän saapi elää, mutta hän elää enää milloinkaan heräämättä; hän elää sitä keinotekoista elämää, joka on hänen onnensa, kun sitävastoin todellinen elämä syöksee hänet epätoivoon. Jospa voisin tehdä hänet onnelliseksi! Mitäpä muusta väliä… hänellä pitää tästälähin oleman vain yksi olotila, se jonka minä hänelle luon, se jonka aikana hän minua rakastaa, se jossa hän tällä hetkellä elää."

Ja hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen, samalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.

Tällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset kuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli unen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät käsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.

"Oi ei, ei!" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen ja häikäistyneille silmilleen. "Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi minut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan demoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja kuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon niin, se on välttämätöntä."

Suunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin Lorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin varjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan keimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa rakastajansa silmille tarjotakseen.

Balsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen tavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!

"Jos hänet herätän", ajatteli hän, "kamppailu alkaa uudestaan; jos hänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa minut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!

"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sen tulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!… — Lorenza, Lorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan! Lorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!"

Vastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon luo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja intohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon käteen ja painoi sitä sydäntään vasten.

— Kuolema, — kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka muistuttivat juuri merestä nostettua korallia, — kuolema, mutta rakkaus!

Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi silmillä.

Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.

— Kuolema, — toisti hän lumoavalla äänellään, — mutta rakkaus, rakkaus, rakkaus!

Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.

— Oi, — virkkoi hän, — tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!

— Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!

— Sinä hellästi rakastamani! — huokasi nuori nainen.

— Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?

— Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä on rakkautta, autuaallista onnea.

— Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni? Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.

— Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!

— Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että olen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?

— En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä! Päinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle rakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan timantin.

— Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä tiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien avaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä, jolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea tulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle enää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen ja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja kuitenkin…

— Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! — huudahti Lorenza Näen epäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.

— Rakastatko minua aina, Lorenza?

— Aina, aina!

Balsamo laski kätensä otsalleen.

— Hyvä, olkoon niin! — virkkoi hän. "Sitäpaitsi…" Hän oli hetkisen mietteisiinsä vaipuneena.

"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?" tuumi hän. "Onko hän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut onnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée on yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on nuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin Andrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä. Minulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on Andrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää yhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin pimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni palvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut rakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi, Lorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni on täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön Althotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien kaltainen!"

Ja nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota vasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen runkoon.

28.

Rakkaus.

Uusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle ja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.

Kolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut vihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena päivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei salaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei ollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä kummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan yläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä aavemainen rakkaus — sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että hän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä leppymättömäksi viholliseksi, — tämä luonnon selittämättömän oikun tai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon onnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.

Useammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään rakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati haltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan olotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta elämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet tyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä mitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä hekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö Jumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten titaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän kysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet valheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten paeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.

Näinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut muinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan esimerkkejä todistuksina.

Pian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet kuitenkin rauhoitti.

"Jos Lorenza teeskentelisi", tuumi hän, "jos hänen tarkoituksenaan olisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois, keksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen käsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen polttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen äänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'"

Silloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.

Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto, kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi: kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa silmänräpäyksessä.

Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset, voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan valelemaa kehää.

Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.

Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:

— Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!

Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.

— Näetkö sen minussa? — kysyi hän.

— Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.

— Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, — vastasi hänelle Balsamo; — lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!

— Et, — virkkoi tämä pudistaen päätänsä, — et, sen hyvin tiedän; mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza, joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.

— Ei, rakkaani, ei, — huudahti Balsamo; — minä ajattelen ainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme jälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja, politiikkaa, tutkimuksia.

— Ja siinä teet väärin, — virkkoi Lorenza, — sillä niissä tutkimuksissa voin minä sinua auttaa.

— Miten?

— Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?

— Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne merkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä silloinhan en sinua näkisi.

— Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin rakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen sinut onnelliseksi?

— Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut. Jumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi hankkia tietoja.

— Sielu tietää kaiken.

— Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?

— Niin.

— Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa keksinnössä?

— Luulen niin.

— Tule siis.

Ja kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet työhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään päivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet hiillospannuissaan.

Lorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian viimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi tuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.

— Sinä koetat tehdä kultaa? — virkkoi hän hymyillen.

— Niin.

— Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä valmisteita?

— Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta siitä en ole pahoillani.

— Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta kuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon, mutta toiseksi muuttaa et sitä voi.

— Mutta voidaanhan kultaa tehdä?

— Ei voida.

— Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I:lle kahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.

— Transsylvanian Daniel petti Kosmos l:n.

— Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut kuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon kultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi riitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun muistorahaan.

— Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti kultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä kultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet, joita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.

Balsamo kävi miettiväiseksi.

— Siis, — sanoi hän, — metallien toisiksi muuttaminen on mahdotonta?

— Mahdotonta.

— Entä timantti sitten? — uteli Balsamo.

— Oh, timantin laita on aivan toinen! — vastasi Lorenza.

— Timantteja voi siis tehdä?

— Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista ainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen muuntamista.

— Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?

— Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.

Balsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen valo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään, ikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.

— Jumalani, — huudahti hän, — Jumalani, sinä teet minulle liian paljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen sormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi lauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!

— Enkö ole sinun? Käske, määrää!

— Niin, sinä olet minun; tule, tule.

Ja Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun suojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan rasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen kammioon.

— Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?

— Ah! — huokasi tämä.

— Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin ja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita lukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.

"Oi", mutisi hän, "ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta ennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla onnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että mahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen kulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia alussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni, enkä tiennyt mitään!"

Nuori nainen hymyili taivaallisesti.

— Lorenza, Lorenza, — jatkoi Balsamo, — on siis täyttynyt Luojan salaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta ja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on uudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka elämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani, inhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.

Ja hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä ihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei hymyillä.

— Niin, — sanoi hän, — sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden läpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat minua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain sinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja hedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen aine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa hiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä valtameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun silmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen ajatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun korvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja itseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin Jumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei taivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta hän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen yhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä jumalan.

Ja Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin tulisilla hyväilyillä.

— Ja kuitenkin, — kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa päälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien aivojen solut liikkeeseen, — ja kuitenkin sinä vielä epäilet, Akharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin ulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä lohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.

— Kuka hän?

— Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen nimensä?

— Sano.

— Odotas… Andrée.

— Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko minua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden katkaisisivat aineelliset esteet?

— Koeta.

— Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisesti Balsamon käteen.

— Voitko seurata minua?

— Kaikkialle.

— Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta ja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.

— Missä nyt olemme? — kysyi hän Lorenzalta.

— Olemme eräällä vuorella, — vastasi nuori nainen.

— Niin olemme, — myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?

— Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?

— Edessäsi.

— Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella kaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse juosten suuren linnan muurien vieritse.

— Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on Saint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on takanamme.

— Astukaamme.

— Mitä näet?

— Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä hedelmäkonvehteja.

— Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.

— Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät ovat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.

— Eikö salissa ole ketään?

— Ei ketään. — Menkäämme yhä edelleen.

— Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu luonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.

— Onko sekin tyhjä?

— Ei, nainen istuu sohvalla.

— Kuka se nainen on?

— Odotas.

— Etkö luule häntä ennen nähneesi?

— Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.

— Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä nainen tekee?

— Hän ajattelee sinua, Balsamo.

— Minuako?

— Niin.

— Voit siis lukea hänen ajatuksensa?

— Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.

— Mistä syystä?

— Sinä olet antanut hänelle lupauksen.

— Niin; minkälaisen?

— Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseen Sapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.

— Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?

— Hän tekee päätöksen.

— Minkä?

— Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu huoneeseen toinen nuori nainen.

— Tummako vai vaalea?

— Tumma.

— Isoko vai pieni?

— Pieni.

— Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.

— Hän käskee valjastaa vaununsa.

— Mihin hän aikoo?

— Hän aikoo tulla tänne.

— Oletko siitä varma? — Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas, häntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on täällä.

Balsamo vaipui polvilleen.

— Oh, — huudahti hän, — jos tuo nainen todellakin kahdessa tunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta pyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.

— Ystävä-rukka, — virkkoi Lorenza, — pelkäsitkö siis?

— Pelkäsin, pelkäsin.

— Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen olemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin kaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta säteilee kaikki valo.

— Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!

Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva Dubarryn tulo.

Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti Balsamoa kädestä.

— Sinä epäilet vielä, — sanoi hän, — ja tahtoisit tietää, missä kreivitär tällä hetkellä on?

— Niin, — myönsi Balsamo, — se on totta.

— Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle, pysähdyttää portille, kolkuttaa.

Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää vierailua.

— Oi, — huudahti hän, — se on siis totta!

— Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.

Balsamo riensi takkaa kohti.

— Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, — pyysi Lorenza.

— Tule.

Molemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.

— Etkö lähde täältä? — kysyi Balsamo.

— En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua rakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät. Sitäpaitsi…

Hän katkaisi lauseensa hymyillen.

— Mitä? — kysyi Balsamo

— Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?

— En, ikävä kyllä!

— Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat. Käske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja pysyn liikkumatta.

— Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.

Taistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi huulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän kaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:

— Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?

Balsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.

Hän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa hajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina, mutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo palatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen käsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.

Kuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi tai Fritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.

Balsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa toisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen oven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin Lorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.

Balsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta levottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.

Hän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan rintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista vaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan kanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti kuolemaa.

Lorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli hän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon muodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista irroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja varovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että ilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.

Vihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella liikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen Myrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön — vanhuksen, — josta ainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli häntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat käsivartensa.

Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta, voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana ylös korkeuteen.

29.

Lemmenjuoma.

Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut ovelle, oli kreivitär Dubarry.

Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle lähtevän metsästäjän pyssyssä.

Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.

— Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.

— Miten niin? — kysyi kreivitär, — te siis tiesitte, että minä olin tulossa?

— Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn valjastaa hevoset vaunujen eteen.

— Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?

— Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin, kreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti silloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: "menkäämme kreivi Fenixin luo!" Sitten te soititte.

— Ja kuka saapui?

— Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan käskynne, joka heti pantiin täytäntöön.

— Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette budoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki ennakolta ilmoitettava, käsitättehän!

— Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.

— Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä ajattelin?

— Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.

— Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä parhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin pelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen, te joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään holhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.

— Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis voinut olla teille joksikin hyödyksi?

— Mitä!… Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?

Neiti de Taverney

— Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.

— Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille siitä, mitä olen puolestanne tehnyt.

— En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.

— No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee näkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni tiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.

— Ja se harmaa palvelija, madame…?

— Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.

— Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi herttua antanut teitä seurata?

— Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn kepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta uskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja voidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi… käynneistäni teidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.

— Richelieun herttua, madame, — vastasi Balsamo, — ei voi millään muotoa olla teille vaarallinen.

— Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota tapahtumaa.

Balsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä ollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle maaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.

— Hän oli sitä, — toisti kreivitär, — ja minä olin joutumaisillani mitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin osaa, kreivi.

— Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!

— Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?

— Mitä lemmenjuomaa?

— Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.

— En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse, sillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan unijuoman.

— Todellako?

— Kautta kunniani.

— Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli teiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä, monsieur, se on tärkeätä.

— Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla oli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni teitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.

— Sen päivän edellisenä, — huudahti kreivitär, — jolloin kuninkaan nähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle nyt!

— No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei ole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.

— Niin, unijuomapa meidät pelasti.

Tällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt mitään.

— Minua ilahduttaa, madame, — vastasi hän, — että voin olla teille joksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.

— Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte tehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt. Voi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen, enkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.

— Madame, — vastasi Balsamo, — tohtori… koskapa suvaitsette minua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin yksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki, mitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.

— Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten tahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa käytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta minua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se kuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista Richelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin kuulin.

— Ahaa!

— Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana lemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo ennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin, että hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu vaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.

— No?

— Juoma vaikutti, siinä kaikki.

— Mitä sitten tapahtui?

— Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat nähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti Andréen huoneeseen.

— Tiedän missä hän asuu; entä sitten?

— Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole vaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.

— Mutta sanokaahan jo!

— Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa eräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana ja melkein kuumeessa hourien.

— Ja luuletteko, — kysyi Balsamo hymyillen, — että se ei ollut pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?

— Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"

— Oh, — äännähti Balsamo.

— Sen oli unijuoma vaikuttanut, — jatkoi rouva Dubarry. — Mikään ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.

— Niin, niin, kuollut tosiaan, — sanoi Balsamo, joka muisti rientäneensä pois Andréeta herättämättä, — kuollut eli ainakin kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame, sitten?

— Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä, kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan, hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen ja illalla…

— Ja illalla? — toisti Balsamo.

— Niin, illalla, — sanoi kreivitär Dubarry, — hänen majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.

Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.

— Siis, — virkkoi hän, — olette minuun tyytyväinen, kreivitär?

— Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne minulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.

Ja kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean, pehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin Lorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.

— Ja nyt puhumme teistä, kreivi, — sanoi hän. Balsamo kumarsi, valmistautuen kuuntelemaan.

— Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, — jatkoi rouva Dubarry, — luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei ollut pienempi.

— Minut! — sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. — Sitä et tosiaan ole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja kertokaa…

— Se lipas, nähkääs…

— Niin, kreivitär?

— Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines oli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat allekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat kaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna Versaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat ja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.

— Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?

— Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä. Hänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle puhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana, jolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV:teen, ja se sana on: "Olkaa varuillanne!"

— Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?

— Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä asetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle hartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta ajaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli itsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä, jonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:

"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää."

— Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän merkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun läsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi puhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja ihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita kapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti suurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että nuo henkilöt olivat rikollisia.

— Mistä hän heitä syytti?

— Mistäkö?… Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?

— Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane mitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.

— Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis todistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat, taitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen kuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia, levittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.

— Mitä huhuja?

— Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään näännyttämisestä.

— Ja mitä kuningas siihen vastasi?

— Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.

— Ja miten tuo hänen pilapuheensa kuului? — kysyi hän. — "Koska minua syytetään kansani nälistyttämisestä", sanoi Ludvig XV, "voi tähän syytökseen vastata vain yhdellä tavalla: ruokkikaamme sitä".

"Millä tavalla, sire?" kysyi hra de Sartines.

"Otan huolehtiakseni kaikkien niiden ravitsemisen, jotka tätä huhua levittävät, ja lisäksi tarjoan heille asunnon Bastiljin linnassani."

Balsamo tunsi lievän väristyksen ruumiissaan, mutta hän hymyili edelleen:

— Sitten? — sanoi hän.

— Sitten kuningas hymyili minulle, nähtävästi kysyäkseen neuvoani.

— "Sire", lausuin hänelle silloin, "minua ei koskaan saada uskomaan, että noiden hra de Sartines'n esittämien pienien mustien koukeroiden tarkoituksena olisi väittää kuningasta kelvottomaksi".

— Tässä poliisiministeri huudahti ärtyneesti.

"Enempää kuin ne todistavat sitäkään", lisäsin, "että teidän kirjurinne osaavat niitä tulkita".

— Ja mitä sanoi kuningas, kreivitär? — kysyi Balsamo.

— Sanoi, että saatoin olla oikeassa, mutta että hra de Sartines ei ollut väärässä.

— No sitten?

— Sitten sinetöitiin useitakin vangitsemismääräyksiä, joiden joukkoon selvästi huomasin hra de Sartines'n yrittävän pujahduttaa yhden teitäkin varten. Mutta minä en taipunut, vaan pidätin hänet yhdellä ainoalla sanalla.

"Monsieur", lausuin hänelle aivan ääneeni kuninkaan kuullen, "vangitkaa koko Pariisi, jos niin hyväksi näette, se kuuluu virkaanne; mutta älköön rohjettako koskea ainoaankaan ystävistäni… taikka!…"

"Ai, ai, hän suuttuu!" sanoi kuningas. "Pitäkää varanne, Sartines!"

"Mutta, sire, valtakunnan etu…"

"Hoh, te ette ole mikään Sully", kivahdin minä hehkuen suuttumuksesta, "enkä minä ole mikään Gabrielle".

"Madame, tahdotaan murhata kuningas niinkuin murhattiin Henrik IV."

— Tällä kertaa kuningas kalpeni, vavahti ja kosketti kädellä otsaansa. Luulin menettäneeni pelin.

"Sire", sanoin, "antakaa tuon herran jatkaa; sillä hänen kirjurinsa ovat epäilemättä noista merkeistä lukeneet, että minäkin kapinoin teitä vastaan".

— Ja minä lähdin ulos. Mutta, kah, se oli päivää jälkeen lemmenjuoman, paras kreivi. Kuningas halusi mieluummin minun seuraani kuin hra de Sartines'n ja juoksi perästäni.

"Herran tähden, kreivitär, älkäähän suuttuko", sanoi hän.

"Ajakaa sitten tiehensä tuo ilkimys, sire; hän haiskahtaa vankilalta."

"Kas niin, lähtekää nyt", virkkoi kuningas kohauttaen olkapäitään.

"Ja minä kiellän teitä vast'edes en ainoastaan saapumasta luokseni, vaan vieläpä minua tervehtimästäkin", lisäsin minä.

— Nyt joutui virkamiehemme aivan ymmälle; hän astui luokseni ja suuteli nöyrästi kättäni.

"No, olkoon sitten", sanoi hän, "älkäämme siitä enää puhuko, kaunis kreivitär; mutta valtakunnan te syöksette turmioon. Teidän suojattinne, koska sitä nyt kaikin mokomin vaaditte, jää minun apulaisiltani rauhaan."

Balsamo näkyi vaipuneen syvään mietiskelyyn.

— No, — virkkoi kreivitär, — ettehän te edes kiitä minua, kun olen säästänyt teidät tekemästä tuttavuutta Bastiljin kanssa. Ehkä olisittekin sinne joutunut syyttömästi, mutta yhtä ikävää olisi siellä silti ollut.

Balsamo ei vastannut mitään; hän vain veti taskustaan pienen, veripunaista nestettä sisältävän pullon.

— Kas niin, madame, — sanoi hän, — tästä minulle lahjoittamastanne vapaudesta annan teille kaksikymmentä vuotta nuoruutta lisää.

Kreivitär pisti pullon poveensa ja lähti iloisena ja voitonriemuisena.

Balsamo jäi miettiväiseksi.

"Ilman naisen keimailuhalua", tuumi hän, "he olisivat ehkä pelastuneet, mutta tämän hoviliehakoitsijan pikku jalka potkaisee heidät kuilun pohjaan. Varmasti on Jumala kanssamme!"

30.

Veri.

Talon portti ei vielä ollut sulkeutunut rouva Dubarryn jälkeen, kun Balsamo riensi salaportaita ylös taljahuoneeseen.

Keskustelu kreivittären kanssa oli kestänyt kauan, ja hänen kiireellään oli kaksi syytä.

Ensimäinen oli halu jälleen nähdä Lorenza; toisena syynä oli pelko, että nuori nainen väsyisi, kuten hänelle joskus sattui magneettisen unen vaihtuessa haltioitumiseksi; sillä uudessa elämässä, johon hän hänet äsken oli vihkinyt, ei ollut tilaa ikävystymiselle.

Mutta haltioitumista seurasi melkein aina hermokohtauksia, jotka näännyttivät Lorenzaa, ellei virvoittavan sähköisen virran väliintulo luonut uudestaan tarpeellista tasapainoa elimistön eri toimintain keskinäiselle suhteelle.

Suljettuaan oven Balsamo siis loi nopean silmäyksen sohvaan, jolle oli Lorenzan jättänyt. Tämä ei enää ollut siinä. Ainoastaan hieno kultakukilla kirjailtu kashmirisaali, joka vyöhuivin tavoin oli verhonnut hänen vartaloaan, näkyi pieluksilla todistamassa hänen oleskeluaan huoneessa, hänen lepäämistään tällä sohvalla.

Balsamo jäi liikkumattomana tuijottamaan tyhjään sijaan. Ehkä Lorenzaa oli häirinnyt omituinen haju, joka hänen huoneesta poistuttuaan näkyi siellä levinneen. Ehkä hän oli konemaisella liikkeellä omaksunut jotakin todellisen elämän tavoista ja vaistomaisesti muuttanut paikkaa.

Balsamon ensimäinen ajatus oli, että Lorenza oli mennyt takaisin työpajaan, johon hän hetkistä aikaisemmin oli häntä seurannut.

Hän astui laboratorioon. Ensi silmäyksellä se näytti tyhjältä; mutta suunnattoman uunin varjossa, itämaalaisen verhon takana, saattoi helposti nainen piillä.

Hän kohotti siis verhoa ja astui uunin ympäri; mistään hän ei voinut löytää jälkeäkään Lorenzan siellä käynnistä. Oli vielä tarkastamatta nuoren naisen oma huone, johon hän epäilemättä oli siirtynyt. Tämä kammio oli hänelle vankihuone ainoastaan hänen valveilla ollessaan. Balsamo riensi sinne päin ja näki uuninlaatan suljetuksi.

Tämä ei silti todistanut, ettei Lorenza ollut mennyt huoneeseensa. Mikään ei tosiaankaan estänyt, että Lorenza, joka unessaan oli niin selvänäköinen, olisi muistanut koneiston ja sen muiston johtamana totellut hänen mielestään vielä haihtumattoman unelman houreita.

Balsamo painalsi joustinta. Kamari oli tyhjä niinkuin työhuonekin; Lorenza ei näkynyt siellä edes käyneen.

Silloin tuskallinen ajatus, ajatus jonka muistamme jo aikaisemmin ahdistaneen hänen sydäntään, karkoitti onnellisen rakastajan kaikki otaksumat, kaikki toiveet.

Lorenza oli siis näytellyt; hän oli ollut nukkuvinaan, haihduttaen täten kaiken epäluulon, kaiken levottomuuden, kaiken valppauden puolisonsa sydämestä, ja ensimäisen tilaisuuden saadessaan jälleen paennut, varmempana tehtävästään, jossa häntä oli opastamassa ensimäisessä tai oikeammin toisessa yrityksessään saamansa kokemus.

Tämä ajatus sai Balsamon hypähtämään, ja hän soitti Fritziä.

Kun hän sitten kärsimättömyydessään ajatteli, että Fritz viivytteli, hän hyökkäsi tätä vastaan ja tapasi hänet salaportaissa.

— Missä Signora on? — sanoi hän.

— Mikä nyt on, mestari? — kysyi Fritz, joka isäntänsä liikutuksesta näki, että jotakin erinomaista oli tapahtumassa.

— Oletko nähnyt häntä?

— En, mestari.

— Eikö hän ole lähtenyt?

— Mistä sitten?

— Talosta tietenkin.

— Kukaan muu ei ole täältä lähtenyt kuin kreivitär, jonka jälkeen juuri suljin oven.

Balsamo riensi kuin hullu jälleen portaita ylös. Sitten hän kuvitteli mielessään, että nuori nais-hupakko, joka unitilassaan oli niin erilainen kuin valveilla ollessaan, oli saanut päähänsä jonkun lapsellisen kujeen; ehkäpä hän johonkin nurkkaan piiloutuneena katseli hänen säikähdystään ja huvitteli häntä peloittamalla, senjälkeen rauhoittaakseen hänen sydäntään.

Sitten alkoi Balsamo tarkkaan etsiä kaikkialta. Hän ei laiminlyönyt mitään loukkoa, unohtanut ainoatakaan seinuketta paikoilleen. Tässä etsinnässään hän ilmaisi jotakin, mikä muistutti intohimon sokaisemaa miestä, mielipuolta, joka ei mitään näe, hoipertelevaa juopunutta. Hänellä oli enää voimaa vain levittääkseen käsivartensa ja huutaakseen: "Lorenza, Lorenza!" toivoen tämän jumaloidun olennon yhtäkkiä saapuvan äänekkäällä riemuhuudolla. Mutta ainoastaan hiljaisuus, kolkko ja itsepäinen hiljaisuus vastasi hänen hourailevaan ajatukseensa ja mielettömään kutsuunsa.

Juoksentelemalla sinne tänne, liikuttelemalla huonekaluja, puhumalla seinille, kutsumalla Lorenzaa, katselemalla mitään näkemättä, kuulematta kuuntelemalla, vavahdellen mitään ajattelematta ja sydän sykkien, vaikka elämä siitä oli miltei paennut tällä tavoin vietti Balsamo kolme minuuttia, joihin sisältyi toimen iäisyyden tuska.

Hän valveutui näistä houreistaan melkein mielipuolena, kastoi kätensä jääkylmällä vedellä täytettyyn maljaan ja kostutti ohimoitaan. Sitten hän puristaen toista kättään toisella, ikäänkuin pakoittaakseen itsensä liikkumattomaksi, karkoitti tahtonsa voimalla veren häiritsevän jyskytyksen aivoista, tuon turmiota uhkaavan alituisen ja yksitoikkoisen jyskytyksen, joka tasaisena ja huomaamattomana tietää elämää, mutta rajuna ja tuntuvana on kuoleman tai mielenhäiriön enne.

"Kas niin, miettikäämme", tuumi hän; "Lorenzaa ei enää löydy; turhaa on enää leikkiä piilosilla itseni kanssa. Lorenzaa ei enää löydy; hän on siis lähtenyt. Niin, lähtenyt, todellakin lähtenyt!"

Ja hän katsahti vielä kerran ympärilleen, kutsui vielä kerran.

"Lähtenyt!" toisti hän. "Lähtenyt! Turhaan väittää Fritz, että ei ole häntä nähnyt. Lorenza on poissa, aivan varmaan poissa.

"On kaksi mahdollisuutta, joko Fritz ei todellakaan ole mitään nähnyt, ja onhan sekin ajateltavissa, sillä ihminen on erehtyväinen. Tai hän kyllä on nähnyt, mutta Lorenza on hänet lahjonut.

"Lahjonut Fritzin?… Miksikä ei? Turhaa on hänen aikaisempaa uskollisuuttaan asettaa vaakalaudalle tätä otaksumaa vastaan. Jos Lorenza, jos rakkaus, jos tiede ovat tähän määrään voineet pettää ja valehdella, miksei inhimillisen olennon hauras ja helposti harhautuva luonto voisi vuorostaan pettää?

"Oh, saan kyllä kaiken tietää, kaiken tietää! Onhan minulla vielä neiti de Taverney.

"Niin, Andréen avulla saan tietää Fritzin petoksen, Andréen avulla saan tietää Lorenzan petoksen; ja tällä kertaa… oh, tällä kertaa, koska rakkaus on valehdellut, tiede ollut erehdystä, uskollisuus punoutunut paulaksi… niin, tällä kertaa Balsamo rankaisee armotta, säästämättä, niinkuin kostaa voimakas mies, joka on sydämestään, karkoittanut säälin, mutta säilyttänyt ylpeytensä.

"Kah, nyt on vain lähdettävä mahdollisimman pian, antamatta Fritzin aavistaa mitään, ja riennettävä Trianoniin."

Ja siepaten maahan kierineen hattunsa Balsamo ryntäsi ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi.

"Ah", huudahti hän, "ennen kaikkea… Hyvä Jumala, aivanhan unohdin sen vanhus-rukan! Ennen kaikkea minun on mentävä Althotasta katsomaan. Tämän houreen puuskassa, tämän luonnottoman, hirveän rakkauden hytkähdyksissä olen laiminlyönyt onnettoman vanhuksen. Olen ollut kiittämätön, epäinhimillinen."

Ja kuumeessa, joka tällä hetkellä elähdytti kaikkia hänen liikkeitään, Balsamo lähestyi ponninta, pannen katon laskuoven toimintaan. Ja tuo liikkuva laite laskeutui nopeasti alas. Balsamo asettui sille ja alkoi vastapainon avulla nousta, mutta vielä sydämessään ja sielussaan aivan hämmentyneenä ja ajattelematta mitään muuta kuin Lorenzaa.

Tuskin oli hän ehtinyt Althotaan huoneen tasalle, kun vanhuksen ääni kohtasi hänen korvaansa, havahduttaen hänet tuskallisista haaveistaan. Mutta Balsamon suureksi ihmeeksi ukon ensimäiset sanat eivät lausuneet nuhdetta, kuten hän odotti, vaan päinvastoin tervehti häntä luonnollinen, teeskentelemätön hilpeys.

Oppilas loi mestariinsa kummastuneen katseen. Vanhus lepäsi taaksepäin nojautuneena vieterituolissaan; hän hengitti äänekkäästi ja hurmaantuneena ikäänkuin hän jokaisella hengenvedolla olisi ahmaissut uuden päivän elämää; tummaa tulta säihkyvät silmänsä, joiden ilmettä huulille puhjennut hymy kuitenkin lievensi, hän kiinnitti itsepäisesti tulijaan.

Balsamo keräsi voimansa ja kokosi ajatuksensa salataksensa kaiken mielenliikutuksen mestariltansa, joka oli niin leppymätön inhimillisiä heikkouksia kohtaan.

Tämän hetkellisen reipastautumisensa aikana Balsamo tunsi omituisen painostuksen rinnassaan. Ilma oli epäilemättä jonkun taajan haihtumisen turmelema; siinä tuntui jotain raskasta tympäisevää, haaleata, inhoittavaa huurua; sama katku, jota hän jo alhaalla oli hengittänyt, vaikka se siellä oli ollut heikompaa, ui ilmassa, ja niitä huuruja muistuttaen, jotka syksyisin auringon noustessa ja laskiessa kohoavat järvistä ja rämeistä, se oli hahmoittunut ja sumentanut ikkunaruudut.

Tässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta sydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja hän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla kertaa.

— Mestari, — sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja yrittäen laajentaa keuhkojaan; — mestari, te ette saata elää täällä; täällähän ei voi hengittää.

— Niinkö luulet?

— Oh!

— Minä hengitän kuitenkin varsin helposti, — vastasi Althotas hilpeästi, — ja elän täällä hyvin, kuten näet.

— Mestari, mestari, — sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, — kuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta nousee aivan kuin veren löyhkä.

— Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu… Veren! — huudahti Althotas räjähtäen nauruun.

— Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin niitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.

— Juuri niin, — myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan — juuri niin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät aivot, Akharat.

— Mestari, — virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, — mestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta kaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet. Mestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut huumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.

— No, entä sitten? — sanoi Althotas tyynesti. — Ensi kertaako sinä verta haistelet?

— En ensi kertaa.

— Etkö ole koskaan nähnyt minun tekevän kokeitani, etkö itse koskaan ole niitä tehnyt?

— Mutta ihmisverta! — huudahti Balsamo, laskien kätensä hikeä tihkuvalle otsalleen.

— Haa, sinulla on hieno hajuaisti! — sanoi Althotas. — Enpä olisi uskonut voivan eroittaa ihmisveren hajua minkä eläimen veren hajusta tahansa.

— Ihmisverta! — jupisi Balsamo.

Ja kun hän horjuen etsi tuekseen jotakin huonekalun syrjää, hän huomasi kauhistuen ison vaskikulhon, jonka kiiltävät laidat kuvastivat äsken vuodatetun veren purppuranpunaista ja kimmeltelevää väriä.

Suuri astia oli puoleksi täytetty.

Balsamo peräytyi peljästyneenä.

— Oi, tämä veri! — huudahti hän. — Mistä se on tullut? Althotas ei vastannut; mutta mitään Balsamon horjuvista liikkeistä, sekavista lauseista ja kauhusta ei jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Äkkiä tämä päästi hirveän karjahduksen.

Sitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi keskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun silkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.

Tämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen kuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.

Balsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien hiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen sivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään muodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli koskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun kärjessä.

Mikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista. Mitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman kalpeiksi kävivät hänen poskensa.

— Oi, mistä tämä on kotoisin? — mutisi hän ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla kysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.

— Sekö? — virkkoi Althotas.

— Niin, tämä.

— No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.

— Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?

— Verestä, kyllähän sen näet.

— Mistä verestä?

— Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin eliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle hankkimasta, minun täytyi hankkia itse.

— Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne saanut? Ne eivät ole lapsen päästä.

— Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? — kysyi Althotas tyynesti.

— Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? — huudahti Balsamo, — Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?

— Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.

Ja Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä pullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi luonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:

— Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen sijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville. Ihmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä moittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka oli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse hänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!

Ja hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.

Balsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli välähtänyt hänen silmiensä edessä.

Siinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja pulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se oli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan lamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä hahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.

Hän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.

Mutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa ei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui hänen kurkkuunsa.

Hän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle ojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja pää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.

Solisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan veripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet sinervien luomiensa alle.

— Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen valtimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, — sanoi vanhus ottaen kolmannen siemauksen pullostaan.

— Viheliäinen! — huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus vihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. — Kuole sitten, sillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä murhasit hänet hyödyttömästi… Hän ei ollut neitsyt!

Althotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku olisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat hirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi hänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun hän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään että aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.

Balsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi tämän verisiä hiuksia suudellessaan.

31.

Epätoivo.

Hetket, nuo omituiset sisarukset, jotka toisiaan kädestä pidellen kulkevat niin hitaasti onnettomalla ja kiitävät niin nopeasti onnellisella ihmisellä, hetket laskeutuivat hiljaa siivet riipallaan tähän huokausten ja nyyhkytysten täyttämään huoneeseen.

Toisella puolen kuolema, toisella kuolonkamppailu. Niiden keskellä epätoivo, tuskallinen kuin kuolonkamppailu, syvä kuin kuolema.

Balsamo ei ollut virkkanut sanaakaan tuon huudon jälkeen, joka oli purkautunut hänen kurkustaan. Ukkosen tavoin murskaavan tiedonannon jälkeen, joka oli masentanut Althotaan hurjan riemun, Balsamo ei ollut hievahtanutkaan.

Inhoittava vanhus taas, väkivaltaisesti työnnettynä takaisin Jumalan ihmisille asettamaan elinkauteen, näytti tässä uudessa elementissään yhtä oudostuneelta kuin lyijyhaulin haavoittama lintu pudottuaan korkealta pilvien partaalta järveen, jonka pinnalla se pyristelee voimatta kohottaa siipiään.

Noiden tummansinervien ja vääntyneiden kasvojen kuvastama ällistys todisti hänen pettymyksensä mittaamatonta laajuutta.

Althotas ei enää viitsinyt edes ajatella, sittekun hän oli nähnyt päämäärän, johon hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet ja johon hän oli luottanut kuin vankkaan kallioon, haihtuvaa kuin savu ilmaan.

Hänen synkässä ja äänettömässä epätoivossaan oli tylsämielisyyden vivahdus. Sielulle, joka ei olisi tottunut mittaamaan hänen sieluaan, tämä vaitiolo ehkä olisi merkinnyt mietiskelyä; mutta Balsamo, joka muuten ei edes katsonut häneen päin, tiesi sen olevan vallan, järjen ja elämän kuolinkamppailua.

Althotas ei päästänyt silmistään särkynyttä pulloa, tyhjiin rauvenneiden toiveittensa vertauskuvaa. Olisi luullut hänen laskevan noita tuhansia siruja, jotka hajalleen levitessään olivat lyhentäneet hänen elämäänsä yhtä monella päivällä; olisi luullut hänen katseellaan imevän tuota lattialle läikähtänyttä kallisarvoista nestettä, jonka hän hetkisen oli uskonut sisältävän kuolemattomuuden.

Joskus, kun tämän haihtuneen harhan aiheuttama tuska kävi liian voimakkaaksi, vanhus loi sumeat silmänsä myöskin Balsamoon, ja Balsamosta hänen katseensa siirtyi Lorenzan ruumiiseen.

Tällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka metsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita hän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä, mutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta ärtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa, moitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.

"Onko mahdollista", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs katse, "onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet vastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen olennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen päässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen? Eikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien kumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on vetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta, että hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat riemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?"

Mitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä, liikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut pilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.

Lorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen epäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin kallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa, Lorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän halusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi mennyt!

Hän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.

Tuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli häntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus yllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa syöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät päänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat siirtyneet elämästä kuolemaan.

Kolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän haudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se mitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat vainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.

Hänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei enää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää elämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!

Näin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa, jossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan sitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.

Äkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän, että isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä huoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman kiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.

Balsamo ei kohottanut päätänsäkään. Muutaman minuutin kuluttua kuului sama soitto vielä kimeämpänä toistamiseen, herättämättä Balsamoa horroksestaan enempää kuin ensi kerrallakaan.

Sitten jonkun ajan päästä, mutta lyhemmän kuin mitä oli kulunut kahden ensimäisen soittamisen välillä, kello ikäänkuin hermostuneena lähetti huoneeseen kolmannella kerralla moni naisen vihlovien ja levottomien sävelten helinän.

Hätkähtämättä kohotti Balsamo verkalleen otsansa ja katsahti kysyvästi ylöspäin haudastaan nousevan kuolleen juhlallisuudella. Näin katsahti arvattavasti Latsarus, kun Kristuksen ääni häntä kolmasti kutsui.

Kello ei lakannut soimasta. Sen yhä kiihtyvä rajuus herätti vihdoin Lorenzan rakastajan tietoisuuteen.

Hän irroitti kätensä ruumiin kädestä. Kaikki lämpö oli paennut hänestä, silti siirtymättä Lorenzaan.

"Tärkeä uutinen tai suuri vaara", tuumi Balsamo. "Jospa se olisi suuri vaara!…"

Hän nousi kokonaan.

"Mutta miksikä vastaisin tuohon kutsuun?" jatkoi hän huomaamatta sanojensa kaameata vaikutusta tässä synkässä holvissa, tässä haudanhiljaisessa kamarissa. "Voiko täst'edes mikään asia maailmassa kiinnittää mieltäni tai minua peloittaa?"

Ikäänkuin vastaukseksi hänelle kello silloin iski pronssikylkiinsä niin rajusti vaskiläpällään, että läppä irtaantui ja putosi lasisen tislausastian päälle, joka metallisointuisesti helähtäen särkyi, siroitellen palasensa lattialle.

Balsamo ei enää vastustellut. Oli sitäpaitsi tärkeätä, että ei kukaan, ei edes Fritz tullut tapaamaan häntä täällä. Hän astui horjumatta pontimen luo, painalsi sitä ja astui laskuovelle, joka verkalleen kuljetti hänet alas takahuoneeseen.

Sohvan ohi mennessään hän hipaisi saalia, joka oli pudonnut Lorenzan olkapäiltä, kuin säälimätön ukko järkkymättömänä kuin kuolema oli siepannut hänet käsivarsilleen. Tämä kosketus, joka vaikutti elävämmin kuin Lorenza itse, sai tuskallisen väristyksen puistattamaan Balsamon ruumista. Hän otti saalin ja suuteli sitä, samalla tukehduttaen siihen huutonsa.

Sitten hän meni avaamaan oven portaille. Niiden ylimmillä askelmilla odotti Fritz kalpeana ja läähättävänä, pitäen toisessa kädessään tuohusta ja toisessa kellonnuoraa, jota hän säikähdyksessään ja kärsimättömyydessään yhä suonenvedontapaisesti tempoi.

Isäntänsä nähdessään huudahti hän ensin tyytyväisyydestä, mutta sitten kummastuksesta ja säikähdyksestä.

Mutta Balsamo, joka ei tiennyt syytä tähän kaksoishuudahdukseen, vastasi ainoastaan mykällä kysymyksellä.

Fritz ei virkkanut mitään; mutta hän, joka tavallisesti oli niin kunnioittava, rohkeni tarttua isäntäänsä kädestä ja taluttaa hänet ison venetsialaisen kuvastimen eteen. Tämä kuvastin oli sovitettu yläpuolelle uunia, jonka kautta päästiin Lorenzan kammioon.

— Katsokaa toki, teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän osoittaen kristallin heijastamaa kuvaa.

Balsamoa puistatti. Sitten häilähti hänen huulillaan hymy, sellainen hymy, jonka synnyttää vain ääretön ja parantumaton tuska, — kuoleman synkkä hymy. Hän oli todellakin käsittänyt syyn Fritzin säikähdykseen.

Balsamo oli tunnissa vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Silmissä ei enää ollut kiiltoa, elon väri oli kadonnut poskilta, turtumisen ja älyttömyyden ilme kuvastui piirteistä, veristä vaahtoa näkyi suupielissä ja iso veritäplä paidan hohtavanvalkoisella batistilla.

Balsamo silmäili hetkisen kuvansa voimatta tunkea itseään. Sitten hän päättäväisesti katsoi kuvastimesta näkyvää muukalaista suoraan silmiin.

— Niin, Fritz, niin, — sanoi hän, — olet oikeassa.

Ja huomatessaan uskollisen palvelijan levottoman muodon hän kysyi:

— Mutta miksi kutsuit minua?

— Ah, mestari, heidän tähtensä

— Heidän?

— Niin.

Keitä he sitten ovat?

— Teidän ylhäisyytenne, — kuiskasi Fritz lähentäen suutansa Balsamon korvaan, — ne viisi mestaria.

Balsamo säpsähti.

— Kaikkiko? — kysyi hän

— Niin, kaikki.

— Ja ovatko he täällä?

— Ovat.

— Yksinäänkö?

— Eivät; jokaisella on mukanaan asestettu palvelija, joka odottaa pihalla.

— Tulivatko he kaikki yhdessä?

— Tulivat, mestari. He alkavatkin jo käydä kärsimättömiksi, ja sen vuoksi minä soitin niin monta kertaa ja niin kovasti.

Kätkemättä edes veritahraa kaulusröyhyksensä pitsien alle, yrittämättä järjestää pukuaan Balsamo lähti liikkeelle, alkaen astua portaita alas, kysyttyään ensin Fritziltä, olivatko hänen vieraansa salissa vaiko isossa työhuoneessa.

— Salissa, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Fritz seuraten isäntäänsä.

Mutta portaitten alipäässä hän rohkaistui pysähdyttämään Balsamon.

— Onko teidän ylhäisyydellänne minulle mitään käskyä annettavana? — virkkoi hän.

— Ei mitään, Fritz.

— Teidän ylhäisyytenne… — jatkoi Fritz änkyttäen.

— No mitä? — kysyi Balsamo tavattoman lempeästi.

— Meneekö teidän ylhäisyytenne heidän luokseen aseettomana?

— Menen, aivan aseettomana.

— Ettekö edes ota miekkaanne?

— Ja miksi ottaisin miekkani, Fritz?

— Enpä tiedä, — vastasi uskollinen palvelija luoden katseensa alas; — minä vain ajattelin, luulin, pelkäsin…

— Hyvä, mene nyt, Fritz.

Fritz astui muutaman askeleen totellakseen, mutta kääntyi takaisin.

— Etkö kuullut? — kysyi Balsamo.

— Teidän ylhäisyytenne, tahdoin vain sanoa, että kaksipiippuiset pistoolinne ovat ebenpuisessa laatikossa pienellä kullatulla pöydällä.

— Mene, sanon minä, — vastasi Balsamo. Ja hän astui saliin.

32.

Tuomio.

Fritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet hänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa enempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.

Viisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat tulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän asestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä muka herrojansa odotellen.

Ajajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen etuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja ja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon Saint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin vieraskäynnille.

Niinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja talon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista. Hän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän vartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta kaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden oikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat muukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden tapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä vihamielisiä aikeitaan.

Palvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat mestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää. Siksi olikin hän soittanut kellon rikki.

Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti valaissut.

Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.

Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin syytetylle.

Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli äskeistä iskua seurannut.