JOHDANTO. (continued 7)

— En käsitä…

— Kohta olette käsittävä… Eräs heittiö, sanon, on päästänyt jonkun neiti de Taverneyn kamariin…

Parooni kalpeni.

— Eräs heittiö, — jatkoi Filip, — on tahtonut, että Taverneyn nimi… minun… teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä… No, missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia ole sen arvoinen?

— Filip…

— Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään tunnekaan… Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä… sen seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän nimemme kunnian omalla tavallani.

— Mutta mistä sen tiedät? — huudahti parooni, jonka alhainen kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. — Mistä merkistä sen näet…?

— Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa sisareni, teidän tyttärenne, parooni!

— Mutta silloinhan, Filip, — huudahti vanhus ilosta säteilevin silmin, — perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin voimme riemuita voitosta!

— Siis… olette todellakin se, joksi teitä luulin, — sanoi Filip äärimmäisen halveksivasti. — Te olette itse kavaltanut itsenne ja olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.

— Hävytön!

— Riittää! — vastasi Filip. — Kavahtakaa kovin äänekkäällä puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua. Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.

Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan salaman häikäisemänä.

— Tyttäreni, — virkkoi hän hetkisen päästä, — ei jätä minua vastoin tahtoani.

— Sisareni, — vastasi Filip, — ei enää koskaan ole teitä näkevä, isä.

— Itsekö hän niin sanoo?

— Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.

Parooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.

— Tapahtukoon niin! — sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten huudahti: — Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani… toinen on narri, toinen hupsu.

Filip ei vastannut mitään.

— Hyvä, hyvä, — jatkoi Taverney; — en tarvitse sinua enää; mene… jos ripityksesi on luettu.

— Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur

— Sano pois.

— Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän lippaan…

— Sisarellesi, herraseni…

— Teille, monsieur… Sitäpaitsi ei se muuta asiaa… Sisareni ei käytä sellaisia jalokiviä… Neiti de Taverney ei ole mikään portto; hän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai, jos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon tehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.

Filip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli jalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.

— Ja mitä vielä? — kysyi hän.

— Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette pantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen Jumala tietää…

— Se olisi parempaa, — sanoi parooni hammasta purren.

— Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on jälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan joko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaa hôtel käytettiin ylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme. Asukaa te toisessa, me muutamme toiseen.

Parooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan hänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei Filip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.

— Valitsen mieluummin Taverneyn, — vastasi parooni.

— Sitten me pidämme hotellin.

— Niinkuin tahdotte.

— Milloin matkustatte?

— Tänä iltana… ei, nyt heti. Filip kumarsi.

— Taverneyssä, — sanoi parooni, — voi elää kuninkaana kolmentuhannen livren vuosituloilla… Minusta tulee siis kahdesti kuningas.

Hän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen jälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti hymyillen.

— Filip, — sanoi hän, — sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen filosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä antamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig tai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea tuottava nimi.

Ja hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin otsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:

"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!"

50.

Omantunnon kysymys.

Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan Yksinäisen vaeltajan mietteitä Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.

Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan Plâtrière-kadun varrella.

Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli vasu kainalossa menemässä ostoksille.

Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään Rousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.

Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi Teresiaan kuin puoliheränneenä.

— Mitä vain tahdot, — sanoi hän, — kunhan ainakin tuot kirsikoita ja kukkia.

— Koetetaan, — virkkoi Teresia, — ellei tule liian kalliiksi.

— Aivan niin, — sanoi Rousseau.

— Sillä, puhuakseni suoraan, — jatkoi Teresia, — en tiedä, ovatko teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää makseta yhtä hyvin kuin ennen.

— Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta nykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä velkaa puolen niteen hinnan.

— Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.

— Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.

— Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi kaiken.

— Olen ainakin sanonut paljon; — vastasi Rousseau hymyillen, — sillä sitä en sano kaikista ihmisistä.

— Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!

— Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.

— Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!

— Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? — vastasi Rousseau enkelin kärsivällisyydellä. — Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi mennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala runsain käsin siroittelee kedoille.

Rousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä selailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.

Teresia pudisti päätänsä.

— Hyvä, hyvä, — virkkoi hän, — minä menen tunniksi ulos; muista, että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi…

— Oh, en lähde, ulkosalle, — sanoi Rousseau.

— Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.

— Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.

Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.

Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja, jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.

Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen ateriansa jälkeen.

Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta uinailustansa.

"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!… Olisinko kenties nukahtanut, vaikka luulin vain mietiskeleväni?"

Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei vaivautunut nousemaan.

Oli hetkisen äänettömyys.

— Anteeksi, monsieur, — lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.

Rousseau kääntyi äkkiä.

— Gilbert! — huudahti hän.

— Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.

Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun; teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän suden- tai ketunpään kuonopuolelle.

— Mitä asiaa sinulla täällä on? — huudahti Rousseau innokkaasti, hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.

— Monsieur, — vastasi Gilbert, — minun on nälkä.

Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui ihmiskielen kauneimman sanan.

— Ja miten pääsit tänne sisälle? — kysyi hän. — Ovihan oli suljettu.

— Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin, nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.

Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.

— Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, — jatkoi Gilbert; — vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.

— Puhu, — vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.

— Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa, tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa… Oh, älkää peljätkö, mestarini ja suojelijani, — virkkoi Gilbert lempeällä äänellä; — sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin… Viikon ajan, siitä asti kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee… hm, sen tekemiseen…

— No mitä? — kysäisi Rousseau.

— Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.

— Oletko hullu? — huudahti Rousseau.

— En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi muistunut jotakin.

— Mitä se oli?

— Teidän kirjoittamanne lause: "Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta."

Rousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: "Oletko kyllin itserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?"

— Oh, minä käsitän, — mutisi Gilbert.

— Sitä en usko, — sanoi Rousseau.

— Te tarkoitatte: "Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et mitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun kuolemasi mikään merkkitapaus?"

— Siitä ei nyt ole kysymys, — sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen ajatuksensa oli arvattu; — mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?

— Niin, sen sanoin.

— No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä on; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei hievahtanut.

— Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin häijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut, vieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan. Tyydy tähän vähään… Kas tässä.

Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita. Gilbert pysähdytti hänen kätensä.

— Oi, — virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, — ei ole kysymys rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa, onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään kuolemaa halajavan ihmisen?

— Niitä on paljon, — vastasi Rousseau.

— Onko isyys sellainen side? — mutisi Gilbert. — Katsokaa minuun vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.

— On, — sopersi Rousseau, — on epäilemättä. Mutta miksi teet sellaisen kysymyksen?

— Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, — sanoi Gilbert; — punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta… mutta minulla on lapsi!

Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.

— Oh, älkää ivatko minua, monsieur, — virkkoi Gilbert nöyrästi. — Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.

Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.

— Muutoin olisin jo kuollut, — jatkoi Gilbert. — Kahden vaiheilla ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi olen tullut.

— Mutta, — kysyi Rousseau, — miksi pitäisi minun antaa sinulle neuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?

— Monsieur, tätä virhettä…

Ja Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.

— No? — kysyi filosofi.

— Tätä virhettä, — jatkoi Gilbert, — jotkut nimittävät rikokseksi.

— Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta. Minä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät sanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä kehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.

— Ei, monsieur, — vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään. — Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin harhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat kansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen aateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten tekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan kylläkin on voinut tulla päästään pyörälle… Minä olen joutunut hukkaan.

— Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!

— Minäkö?

— Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa tahto?

— Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen vuorostaan, jahka aika on tullut.

— No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.

— En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen: "Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa, sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää lapsensa?

Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:

— Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?

— Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa, jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.

— Onneton, — sanoi Rousseau, — sinä olet lukenut kirjani ja tulet nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!

— Entä sitten? — virkkoi Gilbert.

— Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin häijy sydän.

— Hra Rousseau!

— Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän, myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään, perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat onnenhetket.

— Tiedän tuon kaiken, monsieur, — virkkoi Gilbert. — Olen nähnyt teidät läheltä ja käsittänyt teidät.

— No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista, sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa…

— Sovittaa! — mutisi Gilbert.

— Etkö — ole käsittänyt, — jatkoi filosofi, — että kun tämä kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen, en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni alituisilla tunnonvaivoilla.

— Ah, — huudahti Gilbert, — noin te minulle vastaatte! Noin te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme. Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen, teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!

— Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta. Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti kuin minä olen itseni tuominnut?

— Vielä ankarammin, — virkkoi Gilbert; — sillä minun rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään, annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse uskonut.

— Pysähdy, onneton, — sanoi Rousseau, — pysähdy! Etkö ole aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi? Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?

— Niin sanoin, — toisti Gilbert.

— Tiedätkö, — mutisi Rousseau matalalla äänellä, — mitä merkitsee laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa, minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse, arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin, minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi! Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"

Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin nojatuoliinsa.

— Ja kuitenkaan, — jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että se sävyltään muistutti rukousta, — en ole suinkaan ollut niin rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut, sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.

— Siis, — kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, — ette olisi koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden elatukseen?

— En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!

Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.

— Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? — kysyi Gilbert.

— Riittää, riittäähän se, — sanoi Rousseau.

— Hyvä, — virkkoi Gilbert, — kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.

— Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään lapsesi, — sanoi Rousseau. — Mutta puhuit rikoksesta. Sinua etsitään, ajetaan ehkä takaa…

— Niin, monsieur.

— Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.

— Te olette mies, josta pidän, opettajani! — huudahti Gilbert; — ja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään muuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän, etten ole laiskuri.

— No, — sanoi Rousseau levottomasti, — kun asia näin on sovittu, nouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää käy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä mitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.

— Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin ansaitsen.

— Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? — kysyi Rousseau, joka näkyi tahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.

— Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.

— Puhu.

— Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät pettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni mielijohdetta.

— Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?

— Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa asuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?

— Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.

— Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.

— Kuka hän on?

— Kreivi Josef Balsamo.

Rousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun varrella.

— Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? — kysyi hän.

— Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini, siveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain luonnon lakia.

— Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? — huudahti Rousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.

— Olette ainakin valaissut minua.

— No, mitä aioit sanoa? — Että rikoksellani ei ole ainoastaan henkistä, vaan myöskin aineellinen syy.

— Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?

— Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä ihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on kreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!

— Tiedän.

— Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.

— Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.

— Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.

— Pidä varasi, lapseni, — huudahti Rousseau hilliten, — hän on mahtava ja teräväpäinen mies.

— Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te olette opettanut minut itseäni hallitsemaan.

— Pian, pian tuonne ylös! — kiirehti Rousseau. — Kuulen kuistin oven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne ullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.

— Avain, jos suvaitsette?

— Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.

— Hyvästi, monsieur, hyvästi.

— Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.

— Kiitos!

Ja Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo ullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan. Varustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei viivytellyt tuumansa toimeenpanossa.

Tuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka ullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui portaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän paaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että kiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava varjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.

Hän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea kuvailla.

Juuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin prinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen alkemistinsa luo.

Kun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan kiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin koira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.

Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu. Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.

Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.

— Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä kreivi, — virkkoi rääsyinen nuorukainen.

— Kuka olette, ystäväni? — kysyi Balsamo mitä lempeimmin.

— Ettekö minua enää tunne? — sanoi Gilbert.

— En, mutta saman tekevä, tulkaa, — vastasi Balsamo anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.

Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:

— Kysyitte, enkö teitä tuntenut? — Niin, kreivi.

— Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.

— Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.

— Mitä te Taverneyssä teitte?

— Minä asuin siellä.

— Perheen palvelijanako?

— En, vaan vieraana.

— Te olette lähtenyt Taverneystä?

— Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.

— Ja menitte sitten?…

— Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen minä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi Trianonin puutarhaan.

— Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa teillä on minulle?

— Sen tahdon sanoa.

Ja hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei puuttunut lujuutta.

— Muistatteko, — jatkoi hän, — että saavuitte Trianoniin yöllä suuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?

Balsamon vakava muoto synkistyi.

— Kyllä sen muistan, — virkkoi hän. — Näittekö minut ehkä?

— Näin.

— Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? — sanoi Balsamo uhkaavasti.

— En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin teille.

— Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.

— Niin olen, kreivi.

Balsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka nimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija, hämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.

Gilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta; toinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin käsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti sivulla.

— Näen esiintymistavastanne, — sanoi Balsamo, — mitä varten tänne tulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan kauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet sanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta, tästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua olisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.

Gilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.

— Te olette kuitenkin väärässä, — jatkoi Balsamo; — sillä vaikka otaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua syytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin kohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että tyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken tuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin tehnyt halpamaisen työn.

Gilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä vastannut mitään.

— Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, — puhui Balsamo edelleen, — jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin katuja.

— Oh, se on minulle aivan samantekevää, — virkkoi Gilbert.

— Mitä, samantekevääkö?

— Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei kukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet häntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo kahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa huulillani edes hänen pukunsa lievettä.

— Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti maksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla väijynnällä.

— Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle valmistettiin tilaisuus rikokseen.

— Kuka sen valmisti?

— Te.

Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.

— Minä? — huudahti hän.

— Niin, monsieur, juuri te, — toisti Gilbert. — Te nukutitte neiti Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut eläväksi!… Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni. Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.

Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.

— Olet oikeassa, lapseni, — virkkoi hän, — minä olen syypää rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.

— Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.

— Se on totta, — vastasi Balsamo, — ja viisaasti sinä puhut. Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento, ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.

— Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä rikoksen että onnettomuuden.

— Sinä siis rakastat tuota tyttöä?

— Oi, rakastan.

— On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?

— Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään rakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut vihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella jalkojansa.

— Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, — sanoi Balsamo miettien.

— Niin on.

— Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni aateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä tapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?

— Hän tappaisi minut, — vastasi Gilbert kylmäverisesti. — Mutta koska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua siihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.

Balsamo mietti.

— Sinä olet älykäs mies, — virkkoi hän, — voisipa sinua nimittää kunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon minulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä, poikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle, kuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle suostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle kauniin morsiuslahjan.

— En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.

— Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen écu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja rikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.

— Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.

— No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston maksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.

Nämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski kolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän ojensi Gilbertille.

— Onko tämä rahaa? — kysyi nuori mies

— Lue.

Gilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasi Balsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.

— Onko se mahdollista! — huudahti hän. — Mutta ei, sellainen jalomielisyys olisi liian ylevää.

— Sinä olet epäluuloinen, — virkkoi Balsamo, — ja oikeassa oletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis nämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.

— Monsieur, — sanoi Gilbert, — jos tuollainen summa annettaisiin minulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti:

'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.

Josef Balsamo.'

— Ota tämä paperi, mene, äläkä enää epäile.

Gilbert tarttui paperiin vapisevin käsin.

— Monsieur, — virkkoi hän, — jos saan kiittää teitä sellaisesta onnesta, tulee teistä se jumala, jota maan päällä palvelen.

— On vain yksi Jumala, jota on palveltava, — vastasi Balsamo vakavasti, — ja se en ole minä. Mene nyt, ystäväni.

— Vielä yksi suosio, monsieur!

— Mikä?

— Lahjoitatteko minulle viisikymmentä livreä?

— Sinä pyydät minulta viittäkymmentä livreä, kun sinulla on kolmesataatuhatta livreä kädessäsi?

— Nämä kolmesataatuhatta livreä ovat minun vasta siitä päivästä alkain, jona neiti Andrée suostuu tulemaan vaimokseni.

— Ja mihin tarvitset nuo viisikymmentä livreä?

— Ostaakseni niillä siistin puvun, jolla voin mennä paroonin luo.

— Kas tässä, ystäväni, — virkkoi Balsamo.

Ja hän antoi hänelle pyydetyt viisikymmentä livreä. Sitten hän nyökkäsi Gilbertille hyvästiksi ja palasi yhtä verkalleen ja murheellisena huoneisiinsa.

51.

Gilbertin suunnitelmat.

Gilbertin ehdittyä kadulle jäähtyi se kuumeinen mielikuvitus, joka kreivin viimeisten sanojen johdosta oli kohottanut hänet ei ainoastaan todennäköisyyden, vaan mahdollisuudenkin rajojen yläpuolelle.

Rue Pastourellille päästyään hän istahti rajakivelle ja vilkaisten ympärilleen varmentuakseen siitä, että kukaan ei häntä vaaninut, veti taskustaan maksuosoitukset, jotka hän oli aivan rutistanut kädellään. Hirvittävä ajatus oli näet juolahtanut hänen mieleensä ja saanut hien kihoamaan hänen otsalleen.

"Saa nähdä", tuumi hän katsellen seteleitä, "eikö tuo mies vaan ole minua pettänyt, eikö hän ole virittänyt tielleni ansaa, eikö hän lähetä minua varmaan kuolemaan sillä verukkeella, että muka hankkii minulle varman onnen. Saa nähdä, eikö hän tee minulle niinkuin tehdään lampaalle, kun se pivollisella tuoretta ruohoa vietellään teurastushuoneeseen. Olen kuullut sanottavan, että on liikkeellä paljon vääriä maksuosoituksia, joilla hovin elostelijat pettivät oopperan tyttöjä. Saa nähdä, eikö kreivi aikonut minua petkuttaa."

Ja hän irroitti pinkasta yhden näitä kymmenentuhannen livren maksuosoituksia ja mennen sitten erään kauppiaan luo kysyi, näyttäen hänelle maksuosoitusta, jonkun pankkiirin osoitetta vaihtaakseen sen, kuten isäntänsä muka oli käskenyt hänen tehdä.

Kauppias katseli seteliä käännellen sitä hyppysissään ja ihaillen sitä suuresti, sillä summa oli melkoinen ja hänen myymälänsä varsin vaatimaton, sekä mainitsi sitte Rue-Sainte-Avoien varrella erään rahamiehen, jonka puoleen Gilbert voisi kääntyä.

Maksuosoitus oli siis oikea.

Riemusta paisuvin sydämin Gilbert päästi heti mielikuvituksensa valloilleen, sitoi rahanipun entistä huolellisemmin taskussaan olevaan nenäliinaansa, ja kun hän Sainte-Avoie kadulla keksi vaatekojun, jonka näytteille asetettu varasto häntä vietteli, hän osti viidelläkolmatta livrellä eli toisella Balsamon hänelle antamista louisdoreista täydellisen kastanjanruskean vaatekerran, jonka siisteys viehätti hänen silmäänsä, parin hiukan haalistuneita silkkisukkia ja kiiltäväsolkiset kengät. Jokseenkin hieno palttinapaita täydensi tämän varsin sievän, joskaan ei uhkean puvun, jossa Gilbert ihaili itseään vilkaisemalla itseään vaatekauppiaan kuvastimesta.

Jättäen sitten vanhat, kuluneet vaatteensa täytemaksuna rahassa suorittamansa summan lisäksi hän pisti kallisarvoisen nenäliinan taskuunsa ja läksi vaatekojusta tukantekijän liikkeeseen, missä tämä neljännestunnissa laittoi Balsamon suojatin mielenkiintoisen pään siistiksi, jopa kauniiksikin.

Kun nyt kaikki nämä hommat olivat suoritetut, Gilbert meni leipuriin lähellä Ludvig XV:n toria, ostaen kahden soun edestä leipää, jonka hän nopeasti söi tiellä Versaillesiin.

Conférencen lähteellä hän pysähtyi juomaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, kieltäytyen kaikista ajurien tarjouksista näiden suureksi ihmeeksi, he kun eivät voineet käsittää, että niin hyvin puettu nuori mies tahtoi säästää viisitoista souta vasta kiillotettujen jalkineittensa kustannuksella. Mitä olisivat he sanoneet, jos olisivat tietäneet, että tällä jalkaisin kulkevalla nuorukaisella oli taskussaan kolmesataatuhatta livreä?

Mutta Gilbertillä oli omat syynsä kulkeakseen jalkaisin. Ensiksikin oli hän tehnyt varman päätöksensä olla tuhlaamalta penniäkään muuta kuin aivan välttämättömään; toiseksi tarvitsi hän yksinäisyyttä vapaammin antautuakseen liikehtimisiinsä ja yksinpuheluihinsa.

Ainoastaan Jumala tietää, kuinka monta onnellista ratkaisua suoritettiin nuoren miehen aivoissa niiden puolenkolmatta tunnin kuluessa, jotka hänen vaelluksensa kesti.

Puolessakolmatta tunnissa hän oli kävellyt enemmän kuin neljän lieuen matkan, huomaamatta taipaleen pituutta ja tuntematta pienintäkään väsymystä, niin vahva ruumiinrakenne oli tällä nuorella miehellä.

Kaikki hänen suunnitelmansa olivat valmiit, ja hän oli päättänyt esittää pyyntönsä seuraavaan tapaan:

Hän puhuttelisi isä Taverneytä korskeilevin sanoin, ja saatuaan paroonin suostumuksen hän haastaisi Andréelle niin kaunopuheisesti, että tämä ei ainoastaan antaisi hänelle anteeksi, vaan myöskin alkaisi tuntea kunnioitusta ja kiintymystä hänen valmistamansa tunteellisen puheen pitäjään.

Kun hän näin oli asiaa kauan ajatellut, toivo vei voiton pelosta, ja Gilbertistä tuntui mahdottomalta, että tyttö siinä asemassa, jossa Andrée oli, ei ottaisi vastaan rakkauden tarjoamaa korvausta, kun tämän rakkauden mukana seuraisi sadantuhannen écu'n summa.

Näitä pilvenlinnoja rakennellessaan Gilbert oli mielessään luonnonsuora ja vilpitön kuin yksinkertaisin lapsi patriarkkojen aikaan. Hän unohti kaiken tekemänsä pahan, ja se seikka todistaa ehkä rehellisempiä sydäntä kuin luulisi.

Kun kaikki nämä suunnitelmat olivat valmiiksi ajatellut, hän saapui, sydän kuin ruuvipihdissä, Trianonin alueelle. Sinne päästyään hän alistuisi kaikkeen: Filipin ensimäiseen raivonpurkaukseen, jonka hänen menettelynsä jalomielisyys, niin hän ajatteli, kuitenkin lepyttäisi, Andréen ensimäisen halveksumisen puuskaan, joka hänen rakkautensa täytyisi tyynnyttää, paroonin ensimäisiin herjauksiin, jotka hän kullallaan vaimentaisi.

Niin erillään seurapiireistä kuin Gilbert oli elänytkin, hän arvasi vaistomaisesti, että kolmesataatuhatta livreä taskussa on turvallinen panssari. Enimmin häntä peloitti Andréen kärsimysten näkeminen; vain tämän tuskan edessä hän pelkäsi heikkouttansa, joka heikkous voisi häneltä riistää osan hänen asiansa menestykseen tarvittavista keinoista.

Hän astui siis puutarhaan, katsellen eräänlaisella ylpeydelläkin, joka sopi hänen kasvonpiirteisiinsä, kaikkia noita työmiehiä, eilen vielä hänen tovereitaan, mutta tänään häntä alempia.

Hänen ensimäinen kysymyksensä koski parooni de Taverneytä. Hän teki tämän kysymyksen tietysti eräälle talouspuolella palvelevista rengeistä.

— Parooni ei ole Trianonissa, — vastasi tämä. Gilbert epäröitsi hetkisen.

— Entä hra Filip? — kysyi hän.

— Oh, hra Filip on matkustanut pois neiti Andréen kanssa.

— Matkustanut! — huudahti Gilbert peljästyneenä.

— Niin.

— Onko neiti Andrée siis matkustanut?

— Viisi päivää sitten.

— Pariisiinko?

Palvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: "Siitä en tiedä mitään."

— Mitä, ettekö tiedä mitään? — huudahti Gilbert. — Onko neiti Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei toki ole matkustanut ilman syytä.

— Kah, sellaista hupsuttelua! — vastasi mies Gilbertin kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. — Eipä hän tietenkään ole matkustanut ilman syytä.

— Ja mistä syystä hän matkusti?

— Saadakseen ilmanvaihdosta.

— Saadakseen ilmanvaihdosta? — toisti Gilbert.

— Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.

Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken, mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret, patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.

Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa, mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen asti. Asunto oli aivan autio.

Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.

Sitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui portaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa hän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon ja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.

"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!" voihki hän. "Jumala ei salli minun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin, epätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä tavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa… Missä hän oikeastaan on?… Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen vaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh, minä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun puolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen."

Mutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät. Gilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmän hurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaan Pariisia kohti.

Tällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.

"Parooni", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, "ei liene lähtenyt Pariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut. Hän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä tahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa minut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin, jos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan."

Tämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon lähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin viileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille. Silloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen valon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän neljäkolmattatuntiseksi.

Tekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan pienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään epäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä kiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.

Tämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti hänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen ruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert kääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja nousi portaita ylös.

Nenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston maksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.

Gilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt Seineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli kaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska suloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään, koska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja, Gilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi, lähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän valkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli jälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi kadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein tainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.

52.

Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin ennakkoluulon voittaminen.

Samassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni, hänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.

Nyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään eroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut, rakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi ryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.

Hän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina oli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen puhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä toukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut vesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän puutarhan autuaalliselle maapohjalle.

Siihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan taloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä vaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli tuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli kuullut tytön äänen.

"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin polvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia rakkaita jälkiä."

Tämän sanan "lemmittyni", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi sen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon tunteella.

Hän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen kohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.

Sitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:

"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita vuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!"

Gilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen perin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki pimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse, jonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti asettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti, aamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.

Alas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa ensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa kengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole oli päästänyt hra de Beausiren sisälle.

Vihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan sälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi varmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen rakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.

Äkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea melu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.

Gilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen päänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa niin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen tuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden ja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean soihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli, että hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja että oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja ylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.

Ja kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert näki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri sillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden välitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti ja putosi polvilleen.

Se mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa ollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa, jonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.

Nuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi kuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä kaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:

— Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?

— Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! — mutisi Gilbert, kasvot nöyrästi käännettyinä maata kohti.

— Gilbert, Gilbert täällä! — huudahti Andrée kummastuneena, mutta ilman pelkoa tai vihaa. — Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä haette, ystäväni?

— Oi, — sanoi hän liikutetulla äänellä, — älkää musertako minua, mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.

Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:

— Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette tänne tullut.

— Oi, mademoiselle, — huudahti Gilbert, — minä en nouse ennenkuin olette antanut minulle anteeksi!

— Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, — jatkoi hän, — koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? — Avaimen?

— Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.

— Veljenne, hra Filip? — änkytti Gilbert. — Ei, ei, hän ei ole minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne, mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!

Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.

Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.

— Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, — sanoi hän, — ja johan te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti, pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.

Gilbert nousi.

— Kah, te olette vihainen, — virkkoi hän; — mutta minä en saa valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki… Pelkkä sattuma… En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin oli hävinnyt.

Andrée liikahti.

— Isäni puoleen, — sanoi hän, — ja miksi isäni puoleen? Gilbert erehtyi tästä vastauksesta.

— Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, — virkkoi hän; — ja kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.

— Korjatuksi! Mitä se merkitsee? — kysyi Andrée. — Ja mitä on korjattava, sanokaa.

Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.

— Oi, älkää suuttuko, — sanoi hän. — Tosin menettelen tässä perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta onnettomuus on jo tapahtunut.

Andrée liikahti kärsimättömästi.

— Rikos, jos niin tahdotte, — jatkoi Gilbert; — niin, rikos, sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun sydäntäni…

— Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!… Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.

— Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä. Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi, tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle…

Gilbert epäröitsi.

— Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen yhtymisen.

Andrée peräytyi askeleen.

— Ei, ei, — sanoi Gilbert, — minä en ole mielipuoli. Älkää yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa armollinen, säälikää… suostukaa tulemaan vaimokseni.

— Vaimoksenne? — huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi järkensä.

— Oi, — jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, — oi, sanokaa, että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti rikokseni.

— Lurjus! — huudahti Andrée hurjassa vimmassa. — Se olit siis sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.

Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa sekä kauhua että kummastusta.

— Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! — huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. — Täytyikö minun nähdä nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?

"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.

— Apuun, apuun! — huusi Andrée, palaten huoneeseensa. — Filip, Filip, tänne, Filip!

Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan iskuista, tai asetta puolustautuakseen.

Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään huoneustossa.

— Yksinäni, voi, yksinäni! — huudahti nuori tyttö kouristuksentapaisella raivolla. — Ulos täältä, kurja mies! Älä kiusaa Jumalan vihaa!

Gilbert kohotti hiljaa päänsä.

— Teidän vihanne, — mutisi hän, — on minulle kaikkein peloittavin viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän pani kätensä rukoilevasti ristiin.

— Murhaaja, murhaaja, murhaaja! — kirkui nuori tyttö.

— Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? — huudahti Gilbert. — Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.

— Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä sinulla on sanottavaa? Puhu.

— Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.

— Oh, — huudahti Andrée, — tämä on siis sanan sisältö, joka minua kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!… luullakseni lausuitte sen sanan?

— Arvoisa neiti! — änkytti Gilbert.

— Avioliitto, — jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. — Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin sen viskaan teille vasten silmiä.

Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin kaksi helmiäisrihmaa.

— Mademoiselle, — sanoi hän väristen, — en ole niin vähäpätöinen, etten voisi korjata kunnianne menetystä.

Andrée suoristausi.

— Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, — sanoi hän ylpeästi, — koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa lienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla häpäisisin itseni!

— Minä en uskonut, — vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla äänellä, — että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta maailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.

— Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen asiaan puuttua, monsieur! — vastasi Andrée säihkyvin silmin.

— Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, — tivasi Gilbert, joka alkoi nousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. — Minä puutun siihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein tapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa omalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka itse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet. Että te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe sydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette tunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia lapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä puolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa; tein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne, tein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän suinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin kohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta lastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä, jotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on antanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat minun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa hengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen. Kaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta livreä.

Ja hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.

— Monsieur, — virkkoi tämä, — te erehdytte suuresti; teillä ei ole lasta.

— Minullako!

— Mistä lapsesta siis puhutte? — kysyi Andrée.

— No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden henkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että olette raskaana, ja että minä, minä onneton!…

— Ah, te kuulitte sen? — huudahti Andrée. — No, sitä parempi, sitä parempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette raukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut nukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi, se on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette kyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!

Ja tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos huoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman Gilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.

Silloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen suojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta tämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse häneen enää katsahtamattakaan.

Tuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen jälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä kiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja menneisyyden välille.

53.

Päätös.

Miten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta menehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että hänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä yritä lukijalle selittää.

Päivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle ilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja todistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta hän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta, jotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen oli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää. Kun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä lukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja typeriä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää kirjoittamatta.

Gilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman vastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä, joka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa ensimäisessä purkauksessa.

"Mutta", tuumi hän, "mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra Filip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään: 'En tunne teitä…!' Hyvä", lisäsi hän itsekseen, "mikään ei enää kiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen meitä yhdistäneet siteet".

Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia; hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti mielettömästi.

Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.

Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:

"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa. Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi, kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän, sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa, oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla. Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja ylevyydessä voittaa heidät."

Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan, hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti. Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.

Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.

"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?… Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!… Onko tuon ihmisen sielussa ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku… Hänet on nöyryytettävä… niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä… hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?… Minulla ei ole mitään, en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa, joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa… Yksinäni, yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä, pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat… Mitä Andrée tahtoo? Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun turmiokseni?… Tuumikaamme."

Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.

"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan. Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?… Hävittääkö? Oh, ei suinkaan!… Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo sekä sydämeni että käsivarteni… Ah, mutta olla häntä enää näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!… Väistää muutaman askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä kauneudessaan pitää lastansa kädestä… lastansa, jolle jään ijäti tuntemattomaksi… Maa ja taivaat!"

Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi taivasta kohti.

"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä. Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän, tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"

Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.

"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen, omantunnonvaivoihin, rakkauteen… Minä vuorostani tuomitsen sinut hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon, kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi… Niin, niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, — ei sinun lastasi, kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin puolelta jalosukuisen lapsen… Lapseni… lapseni!…"

Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.

"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.

"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa. "Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée; osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"

Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.

Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.

Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli. Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.

Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!

Mutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin kautta… Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet vastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen kammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja ruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan, että veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.

Filip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot. Tässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle väärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka, että lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet toisenlaisiin.

Tämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten aikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.

"Ihmis-parat", mutisi hän, "he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat lukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin ylitse… Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi! Niin, ylpeä Andrée", lisäsi hän, "oviesi lukoista huolimatta voisin tunkeutua luoksesi, jos tahtoisin… Mutta vihdoinkin olen minä vuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua… ja ellei päähänpisto…"

Hän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.

"Mutta ei", jatkoi hän katkerasti, "on arvokkaampaa, etten sinusta enää välitä… Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on minulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!"

Hän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui portaita alas mennäkseen Balsamon luo.

54.

Joulukuun 15. päivänä.

Gilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseen Balsamon puheille.

Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.

On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut sanoa nimeään tai edes avata suutaan.

Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.

— Ahaa, — virkkoi hän, — siinä on poika, joka pian menee naimisiin!

Gilbert ei vastannut mitään.

— Se on hyvä, — sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, — sinä olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista! Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert, vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.

Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.

— Ei, — vastasi tämä, — te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan mene naimisiin.

— No, — sanoi kreivi, — mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle tapahtunut?

— Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, — vastasi Gilbert.

Kreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.

— Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.

— En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.

— Kuka sinut ajoi pois?

— Tytär.

— Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?

— Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.

— Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?

— Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja katsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.

— Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, — sanoi hän. — Ikämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat kernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet voi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet tehnyt?

— Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta; tahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden unelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani siihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.

— Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin sotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti oikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.

— Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée nimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.

— No, mutta hänen lapsensa?

— Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.

— Ja sitten?

— Sitten minä poistuin.

— Ah!

Gilbert kohotti päätänsä.

— Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? — kysyi hän.

— Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.

— Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.

— Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?

— Ei, monsieur, se on päätökseni.

— Mutta… olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi… rahasi?

— Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat olivat teidän, ja ne tuon takaisin.

Ja Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä maksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle Balsamon eteen.

Kreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.

"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne… hänellä on älyä ja päättäväisyyttä; hän on mies", ajatteli hän.

— Nyt, kreivi, — sanoi Gilbert, — on minun tehtävä tili teiltä saamistani kahdesta louisdorista.

— Älä liioittele mitään, — vastasi Balsamo; — on kaunista tuoda takaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin neljäkymmentäkahdeksan livreä.

— En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain sanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti käsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.

— Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?

— Minä pyydän.

— Mitä varten?

— Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.

— Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?

— Ylevällä tavalla, mielestäni.

— Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?

— Niin.

— Paljonko tarvitset?

— Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä

— Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? — virkkoi Balsamo, uskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.

— Minä en koske häneen.

— Etkä hänen veljeensäkään?

— En häneenkään, enkä myöskään isään.

— Sinä et aio parjata häntä?

— Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.

— Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen tikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot uhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet herjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.

— Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte, että tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti päästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.

Balsamo huudahti kummastuksesta.

— Nuoriherra Gilbert, — virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa oli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää kuin iloakaan, — te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa epäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta livreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä laivamatkanne maksuksi.

— En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.

— Ja ne syyt ovat?

— Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään; sillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni. Pyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te minulle helpoititte…

— Ah, sinä olet hyvämuistinen! — sanoi Balsamo puristaen huuliaan.

— Siksi että olen oikeassa… Minä pyydän rahoja korjatakseni hairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou näistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni. Niillä on oma päämääränsä.

— Lapsesi, minä käsitän…

— Niin, lapseni, monsieur, — vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.

— Entä sinä?

— Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä tahdon elää!

— Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta tahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään maailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava pitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät koettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit kaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin hienotuntoisuus.

— Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy minun piileksiä… Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa maksaakseni hänelle matkani — sillä niinhän se kai tapahtuu, — menemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.

— Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?

— Minä tiedän, että sen voitte.

— Kuka sen sinulle on sanonut?

— Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja käytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto luonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan, ettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.

— Gilbert, — virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta miestä kohti, — sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet kokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen, järkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta mahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma turvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä Euroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.

— Muutaman kuukauden päästä, — sanoi hän, — en kieltäydy; mutta tänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne on loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä kieltäydyn.

— Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden arvoinen.

— Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän kuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku herää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus täytettävänä.

— Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, — vastasi Balsamo epäröimättä.

Gilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen hyväntekijäänsä virkkoi:

— Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!

— Oh, enemmänkin toivoakseni, — vastasi Balsamo; — sillä minä en edes pyydä, että minua muistetaan.

— Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun olen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta livreä.

— Millä tavoin?

— Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee maksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.

— Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen sitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka olette minulle velkaa.

— Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.

— Se ilahduttaa minua, — sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. — Olet siis käytettävänäni, jos tahdon?

— Olen.

— Mitä osaat tehdä?

En mitään, mutta kykenen kaiken oppimaan

— Se on totta.

— Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla voin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.

— Kas niin, nyt palvelijani karkaa!

— Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.

— Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin pitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!

— Tässä.

Balsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka oli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai oikeammin omituisella salamerkillä varustettu:

'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J. Adonis.'

— Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?

— Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi hyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka nimenä ei ole Ranska.

— Hyvä!… Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän tienoilla?

Gilbert laski sormillaan ja mietti.

— Aivan oikein, — sanoi hän.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan kaksi riviä:

'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.

Josef Balsamo.'

Mutta tämä paperi on vaarallinen, — huomautti Gilbert, — ja minä, joka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.

— Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, — sanoi kreivi. — Adonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen ensimäinen.

— Suokaa anteeksi, kreivi, — virkkoi Gilbert kumartaen; — minä olen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle, mutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis anteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.

— Mene, ystäväni.

— Hyvästi, paras kreivi!

— Hyvästi näkemiin, — vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.

55.

Jäähyväis-audienssi.

Marraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen, Filip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin päivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä sammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku liikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä rihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa, vihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin vierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä puuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys, jota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta kohtaan.

Filip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä hän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.

Kellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä peitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot pallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.

Nuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna leveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä oli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa ilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua tukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.

Siksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen tukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän katseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla ajotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja ränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista tiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden sekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan Tyrhenan-meren aallokoissa.

Filipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin tarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.

— Toimittakaa niin, — sanoi Filip, — että täsmälleen kello yhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.

Kello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona aamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa. Valppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli tapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän vaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn, hän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan tyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan ylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa väärin.

Filip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi noudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai ehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei koskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä, oli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan päiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa asussa.

Filip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat patriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta lähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.

Filip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin lumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset unelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein sydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja häpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan varustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin edustalla.

Noin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa arkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli puettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä muistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja veistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa vasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin korvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat kaiken surun haavoitetusta sydämestä.

Useitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin kuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin portille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan. Sijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa palasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun ystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen suosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän yksityisasioistansakin.

Sen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.

Filip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien kääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän punastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta ja kärsivälliseltä.

Hovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua esille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen enää ottaisi ketään vastaan.

Filip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä silmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo satakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman hetken kunnioittavalle kumarrukselleen.

Dauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:

— Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki pääsykortista.

— Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, — vastasi hän.

— Se on totta, — virkkoi prinsessa.

Ja hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.

Filip odotti kumartuneena.

— Hyvää huomenta, hra de Taverney, — virkkoi Marie-Antoinette. — Kuinka voi neiti Andrée?

— Varsin huonosti, madame, — vastasi nuori mies; — mutta sisareni tulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen korkeutenne armossa hänelle suo.

Dauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä Filipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa porvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka ensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.

— Hra Mique, — virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, — olemme siis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on jo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt teitä kylmässä.

Tämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.

Dauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä seisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip luuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen sydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:

— Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?

— Ellei sairas, madame, — kiirehti Filip vastaamaan, — niin ainakin riutuva.

— Riutuva! — huudahti dauphine osaaottavasti; — ja hänellä kun oli niin oivallinen terveys!

Filip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan silmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä olisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän virkkoi:

— Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.

Hän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.

— Mitä, ettekö te seuraakaan minua? — sanoi Marie-Antoinette kääntyen.

Kahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.

— Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen terveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?

— Ah, — virkkoi Filip, — teidän korkeutenne lausui juuri sanan… teidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan… mutta nyt…

— Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur… Kuitenkin tuntuu minusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää palvelukseni.

— Välttämättömyys, madame! — sanoi Filip aivan hiljaa.

— Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana… Selittäkää se minulle, monsieur.

Filip ei vastannut.

— Tohtori Louis, — jatkoi dauphine, — kertoi minulle, että Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle, ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi… Siinä kaikki, mitä minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta; minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!

— Vilpittömiä kyyneleitä, madame, — virkkoi Filip rajusti sykkivin sydämen, — kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.

— Luulen huomanneeni, — jatkoi prinsessa, — että isänne oli pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne…

— Madame, — ehätti Filip, — sisareni kaipaa ainoastaan teidän korkeuttanne.

— Ja hän kärsii… Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!

— En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne kärsivällisyyttä, — sanoi Filip. — Sisareni sairaus johtuu syvästä surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.

— Hän siis tahtoo mennä luostariin?

— Niin, madame.

— Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?

— Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän neuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani liian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma otaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään voitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei omista mitään.

Dauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.

— Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää, monsieur. Te ette ole rikas?

— Teidän korkeutenne…

— Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan onnesta… Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon miehelle… jota te varmasti olette.

Filipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan katseen.

— Minä vastaan, madame, — sanoi hän.

— No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon hän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut heille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen yliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden hienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?

— Ei, madame, — virkkoi Filip varmalla äänellä; — niin ei ole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n luostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.

— Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! — huudahti prinsessa. — Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?

— Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän korkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.

— Niin, sen minä voin.

— Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää, ellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan prinsessan Louisen luona.

— Eversti, te kummastutatte minua suuresti, — sanoi Marie-Antoinette. — Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon jaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä tavoin vienyt harhaan!

— Minä en ole eversti, madame, — vastasi Filip hiljaa. — Olen ainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.

— Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?

— En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.

— Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin…

— Johon en koskaan saanut valtakirjaa.

— Mutta olihan teillä upseerinarvo…

— Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.

— Minkä tähden siihen jouduitte?

— Sitä en tiedä.

— Voi, hovi, hovi! — huudahti dauphine syvästi murheellisena.

Filip hymyili surumielisesti.

— Te olette taivaan enkeli, madame, — virkkoi hän, — ja tunnen suurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä voidakseni kuolla edestänne.

Niin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip kätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä tai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.

Mykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä muutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen levoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.

Filip astui hänen luokseen.

— Suokaa minulle anteeksi, madame, — sanoi hän Marie-Antoinette ei vastannut näihin sanoihin.

— Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n luostariin, — sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, — ja kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!

— Madame, — vastasi Filip, — suvaitsetteko vielä ystävällisesti kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.

— Te kieltäydytte?

— Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin, jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.

— Mitä! Minunkin suojelukseni alla?

— Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, — vastasi Filip päättäväisesti.

— Se on totta! — mutisi prinsessa kalveten.

— Ja sitten, madame; ei… minä unohdin, unohdin teille puhuessani, ettei minulle enää ole onnea maan päällä… unohdin, että unhoon väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!

Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.

— Tulee päivä, — sanoi hän, — jolloin minulla on oikeus sanoa, mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.

— Kiitos, madame, kiitos.

— Mitä teihin tulee… tahdon, että pyydätte minulta jotakin.

— Mutta, madame…

— Minä tahdon sitä!

Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti; se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.

— Kah, lausukaa pyyntönne! — virkkoi dauphine niin liikutettuna, että hän ei muistanut vetää kättään pois.

Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn vaahtopäät haaksirikkoisen… Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.

— Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni menee Saint-Denis'n luostariin.

Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin kuuluvat sanat:

— Hyvä on.

Ja hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat säilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen koristuksen.

56.

Isätön lapsi.

Murheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n yhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja lohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä synkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti lähestyessä.

Onneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana… Hänen silmänsä olivat kuivat… päiväkausiin hän ei virkkanut sanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta huoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli näännyttävästä murheestansa.

Kun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi, levottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan lääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.

Oli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin myöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä arkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö pelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta ja raskasta kättä.

Filip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin lääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet, joten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen lumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan hiekkakäytäville.

Filip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten sanoi hän kursailematta:

— Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?

— Missä suhteessa? — kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.

— Lap… lapseesi nähden, sisareni.

Andrée säpsähti.

— Hetki lähestyy, — jatkoi Filip.

— Hyvä Jumala!

— Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna…

— Huomenna?

— Tai tänäänkin, rakas sisar.

Andrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.

— Veli, — virkkoi hän, — sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä teeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys sekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan pahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis tuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin tahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka, vakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin kuin myöskin tunteitteni summa.

— Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle aina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.

— Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton siihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala on tahtonut, niin ainakin luulen, — lisäsi hän punastuen, — että äitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa. Hedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on valmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta vastaa rakkautta.

— Olet oikeassa, Andrée.

— Mutta minä, — jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, — en ole tuntenut valmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en ole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä neitseelliset kuin ruumiini… Ja kuitenkin… surullinen ihme!… mitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle lähettänyt… vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi luodun puun kypsyttää siementä… Mistä saan minä äidin taipumukset ja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?… Synnytystuskia kärsivä nainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan en tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun päivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle… Filip, minä olen kirottu!…

— Andrée, rakas sisar!

— Filip, — puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, — enkö minä tunne vihaavani tätä lasta?… Ah niin, minä vihaan sitä! Jos elän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa tunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan. Minua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman olennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne, suonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen niin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä olen kirottu!

— Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua järkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan tätä lasta, koska sinä sen synnytät.

— Sinä rakastat sitä! — huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan lyijynharmaana. — Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen muistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!… No niin, Filip, olen sen sinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä lasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan kutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä… Isäänsä!… Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani tuon kauhean sanan! Jumalani, — jatkoi hän langeten polvilleen lattialle, — minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska Sinä olet lahjoittanut sille elämän… En ole voinut surmata itseäni niin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt itsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen Sinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos välität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun elettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi Jumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi Jumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!

Peloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa uunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön vartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.

Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin, joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.

— Madame, — virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa toisissa pakkoa, toisissa alistumista, — älkää liioitelko kohta tapahtuvan synnytyksen tuskia… Valmistakaa te, — sanoi hän palvelijattarelle, — kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja, — lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, — olkaa te järkevämpi kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!

Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin istumaan.

Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä huuliltaan.

— Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, — sanoi lääkäri; — siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney, ja… rohkeutta!

Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:

— Hyvästi… hyvästi… hyvästi!

— Tohtori, tohtori, — huudahti Filip epätoivossa, — kuuletteko…?

Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen. Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.

— Sisarenne on synnyttänyt pojan, — sanoi hän. Filip pani kätensä ristiin.

— Älkää astuko sisään, — varoitti lääkäri, — hän nukkuu.

— Hän nukkuu… Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?

— Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on synnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä… Katsokaa itse.

Filip kuroitti päätänsä.

— Kuunnelkaa hänen hengitystään…

— Niin, ah niin! — mutisi Filip syleillen lääkäriä.

— Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani Point-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa häntä olemaan valmiina… Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne; kukaan ei saa nähdä muita kuin teidät… Käyttäkää siis hyväksenne tilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla vaunuilla, joilla minä tulin tänne.

— Entä te, tohtori?

Minun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman sairaan luona… hän potee keuhkopussin-tulehdusta… Minä vietän lopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja nähdäkseni niiden vaikutuksen.

— Mutta pakkanen, tohtori…

— Minulla on viittani.

Kaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.

— Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa yöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: "Ystäväni, olen lääkäri ja matkalla sairaan luo… Jos haluatte viittaani, niin ottakaa se; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani kuolisi." Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua kaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.

— Hyvä tohtori!… Huomennahan tulette taas?

— Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi palvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin huolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä viereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet, pyysi häntä poistamaan sen.

Louis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois Montorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen päin.

Palvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.

57.

Lapsenryöstö.

Suuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu saavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken hyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus muistuttaa kuolemaa.

Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi, kuten hänkin…

Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä, tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.

Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen lautaisen väliseinän läpi.

Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen, joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa, jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.

Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin. Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen illan kohtauksessa Filipin kanssa.

Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten häiritsevästi… Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin julmaa tahtoa.

Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta, joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.

"Se kärsii", ajatteli hän.

Ja heti vastasi hän itselleen:

"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin… minä… onnettomin elävitten joukossa?"

Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin. Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.

Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.

"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen… Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei ole oikeutta kiusata heitä… Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi antanut niille kykyä noin valittaa."

Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista. Lapsikin oli lakannut itkemästä.

"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen uiko oven käyvän… Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa… eikä pienokainen enää valita… Vieras tarjoo sille jo hoivaansa ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis äiti, joka hoitaa lasta… Muutamasta écu'sta lapsi… minun kohtuni hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä, jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun oikeutettu vihani… Niin ei saa käydä… Minä olen kärsinyt, olen ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin… minulla on oikeus pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"

Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:

— Marguerite, Marguerite!

Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan, johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.

— Kuuletko? — sanoi Andrée.

— Kyllä, madame, kyllä, — vastasi Marguerite, joka nyt alkoi käsittää.

Ja hän lähestyi vuodetta.

— Tahtooko madame juoda?

— En…

— Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?

— Ei… ei.

Andrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.

— Ahaa, jo ymmärrän… Madame haluaa tietää, onko veljenne jo palannut?

Voitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko heikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.

— Minä tahdon, — änkytti hän vihdoin, — minä tahdon… Avaa toki tuo ovi, Marguerite.

— Kyllä, madame… Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!… Tuuli, madame… millainen tuuli!…

Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin ja yölampun liekit lepattivat.

Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso, Marguerite, katso… Se… lapsi vilustuu… Marguerite kääntyi viereiseen huoneeseen.

— Minä menen peittämään sitä, madame, — sanoi hän.

— Ei… ei! — mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. — Tuo se minulle.

Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.

— Madame, — virkkoi hän lempeästi, — hra Filip käski, että lapsi ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa… kaiketi hän pelkäsi sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.

— Tuo minulle lapseni! — huusi nuori äiti niin kiivaasti, että olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.

Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen, kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot kuvastaen kummastusta.

— No? — kysäisi Andrée.

— Kah… madame… joku on siis täällä käynyt?

— Mitä, joku?… Kuka?

— Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.

— Kuulin todellakin äsken melua, askeleita… virkkoi Andrée. — Imettäjä on kai tullut nukkuessasi… hän ei ole tahtonut sinua herättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.

Marguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!

— Sepä omituista! — sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. — Olisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?

— Ah, madame, — huudahti palvelijatar äkkiä.

— Mikä on?

— Katuportti avautuu!

— Katso, katso!

— Hra Filip palaa… Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!

Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla, jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.

— Sisar, sisar, tässä tulen, — virkkoi Filip astuen huoneeseen.

— Rakas veli… kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan! Ah, siinähän on imettäjä… Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt…

— Lähtenytkö?… Hän vasta saapuu.

— Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei… kyllä minä hänet äsken kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa…

— En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan…

— Oh, minä kiitän sinua, Filip, — virkkoi Andrée vetäen hänet luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, — minä kiitän sinua, että arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa lasta pois sitä ensin näkemättäni… syleilemättäni!… Sinä tunsit sydämeni, Filip… Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava lastani.

Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.

— Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin… — lisäsi nuori äiti.

— Mutta, monsieur, — virkkoi palvelijatar, — tiedättehän, että lapsi ei enää ole siellä.

— Mitä, mitä sanotte? — vastasi Filip.

Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt, parkaisi hirveästi.

Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa. Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä, lohdutuksilla ja kyynelillä.

— Lapseni, — mutisi Andrée, — lapseni!

"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. — Sisar, rakas sisar, me näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen tohtori vei lapsen mukanaan.

— Tohtori! — huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon tuottamassa ilossa.

— Niin, niin… Ah, olemmepa me aika houkkioita…

— Filip, vannotko minulle, että asia on niin?…

— Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi… Mitenkä sitten lapsi… olisi voinut täältä hävitä?

Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö yhtyivät.

Andrée innostui yhä enemmän.

— Kuitenkin minä kuulin… — sanoi hän.

— Mitä?

— Askeleita…

Filipiä puistatti.

— Mahdotonta! Sinähän nukuit.

— Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin… minä kuulin!…

— Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni palasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan haittaa… Muuten mainitsikin hän siitä minulle.

— Sinä rauhoitat minua.

— Kuinka en sinua rauhoittaisi?… Asia on aivan yksinkertainen.

— Mutta, — huomautti imettäjä, — mitä tehtävää sitten minulla täällä on?

— Se on totta… lääkäri odottaa teitä kotonanne.

— Vai niin!

— Tai kotonaan. Kah… tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että hän ei ole kuullut lääkärin sanoja… tai ehkä ei lääkäri tahtonut mitään sanoakaan.

Andrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip lähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.

Sitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen, näki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä puutarhan portille asti, missä ne hävisivät.

"Miehen jälkiä!" huudahti hän. "Lapsi on ryöstetty… Sellainen onnettomuus, sellainen onnettomuus!"

58

Haramontin kylä.

Lumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän viimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut kostoansa.

Mitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla ja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun vaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli yksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau suoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert otti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan ostamiseen Teresialle.

Milloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan, milloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä kutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen tyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli emännän mainiota keittotaitoa.

Sillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen pääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli kahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen säästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa kahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.

Mutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo käytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert alkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen pienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän yksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.

Mikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei puutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen jalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen ikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille varmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman lamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.

Tällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen asunnossaan tapahtui.

Samaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat, ja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä tarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.

Hän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin tohtori Louista puhuttelemaan… Tämä Versaillesissa käynti oli kyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta päivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq Héron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut salaisuus.

Gilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka toteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman yrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen: