JOHDANTO. (continued 5)

— Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, — lausui puheenjohtaja eli oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa — Mutta kovin kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä sinua noutamaan.

— Minä en käsitä teitä, — vastasi Balsamo koruttomasti.

— Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan syytetyn paikan ja asennon.

— Syytetyn? — sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen olkapäitään. — Minä en käsitä, — toisti hän.

— Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi… Luulisi, että sinä et kuule.

— Kyllä minä kuulen, — vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.

— Muistatko, veli, — jatkoi puheenjohtaja, — että ylihallitus viime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme tukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?

— Kenties… kyllä… en sitä kiellä.

— Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä omaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny… älä menetä rohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja vaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän vakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet tänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se puhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.

Balsamo ei vastannut mitään.

— Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä varoitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä: minä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla aseilla; puolustaudu.

Kun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja liikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina ja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.

— Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? — kysyi viimemainittu.

Balsamo kumarsi myöntävästi.

— Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut sinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on valmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.

— Tuon ilmoituksen jälkeen, — jatkoi puheenjohtaja, — yhdistys antoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia, joka meille oli ilmiannettu kavaltajana.

— Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme ne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta apureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa esineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä salaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan meille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva ilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis olleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.

Balsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden tai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi:

— Ei ollut helppoa vakoilla sinunlaistasi miestä; sinulla on pääsy kaikkialle avoinna; sinun tehtävänäsi on hiipiä kaikkialle ja hankkia itsellesi jalansijaa kaikkialla, missä vihollisillamme on asumus tai missä he harjoittavat jonkinlaista valtaa. Sinulla on käytettävinäsi kaikki luonnolliset apuneuvosi, jotka ovat äärettömät, sekä ne, jotka yhdistys antaa sinulle asiamme edistämiseksi. Kauan olemme häilyneet epävarmuudessa nähdessämme luonasi käyvän sellaisia vihollisia kuin Richelieu, rouva Dubarry ja Rohan. Sitäpaitsi pidit viime kokouksessamme huoneustossamme Rue Plâtrièren varrella puheen, ja se oli täynnä taitavia käänteitä, mitkä saivat meidät uskomaan sinun näyttelevän osaa, imarrellessasi tuota parantumatonta sukukuntaa, etsiessäsi niiden seuraa, jotka me koetamme hävittää maan päältä. Olemme jonkun ajan sallineet käytöksesi salaperäisyyttä onnellisen tuloksen toivossa; mutta vihdoin on harha hälvennyt.

Balsamo säilytti liikkumattomuutensa ja kylmäverisyytensä, joten puheenjohtaja jo alkoi käydä kärsimättömäksi.

— On kolme päivää, — sanoi hän, — siitä kun lähetettiin viisi vangitsemismääräystä. Hra de Sartines pyysi ne kuninkaalta, ja hän antoi ne täytäntöön pantaviksi heti kun ne olivat allekirjoitetut. Vielä samana päivänä esitettiin ne viidelle tärkeimmistä asiamiehistämme, jotka ovat hyvin hartaita, hyvin uskollisia Pariisissa asuvia veljiä. Kaikki viisi pidätettiin; kaksi heistä vietiin Bastiljiin, jonka kirjoihin heidät merkittiin salaisina vankeina, kaksi taasen syöstiin Vincennes'n tyrmään ja yksi sijoitettiin Bicêtren epäterveellisimpään koppiin. Tunnetko sinä nämä seikat?

— En, — virkkoi Balsamo.

— Sepä on omituista, kun otamme huomioon ne suhteet, joita sinulla on valtakunnan mahtavien kanssa. Mutta vielä omituisempaa on, että…

Balsamo kuunteli.

— Että hra de Sartines'lla voidakseen vangituttaa nämä viisi uskollista ystäväämme täytyi olla silmiensä edessä se ainoa kirjelappu, jossa luettavasti on mainittu näiden viiden uhrin nimet. Tuon kirjelapun lähetti sinulle ylineuvosto vuonna 1769, ja sinun itsesi oli otettava vastaan uudet jäsenet ja heti osoitettava heille ylineuvoston heille määräämä asema.

Balsamo ilmoitti kädenliikkeellä, että hän ei muistanut mitään.

— Tahdon auttaa muistiasi. Kysymyksessä olevat viisi henkilöä olivat osoitetut viidellä arabialaisella kirjaimella, ja nuo kirjaimet vastasivat sinulle annetussa paperissa näiden viiden uuden veljen nimiä ja salamerkkejä.

— Saattaa niin olla, — virkkoi Balsamo.

— Sinä siis tunnustat?

— Kaikki, mitä tahdotte.

Puheenjohtaja vilkaisi jäseniin kiinnittääkseen heidän huomionsa tähän tunnustukseen.

— No niin, — jatkoi hän, — tuossa samassa luettelossa, ainoassa, ota huomioosi, joka olisi voinut saattaa veljet vaaraan, oli vielä kuudes nimi. Muistatko sen?

Balsamo ei vastannut mitään.

— Se nimi oli: kreivi de Fenix.

— Totta, — myönsi Balsamo.

— Miksi siis, kun noiden viiden veljen nimet ovat joutuneet vangitsemiskäskyihin, miksi siis vain sinun nimeäsi kunnioitetaan, hellitään ja mielellään kuullaan lausuttavan hovissa ja ministerien odotushuoneissa? Jos veljemme ansaitsevat vankilan, ansaitset sen myös sinä. Mitä voit siihen vastata?

— En mitään.

— Ah, minä arvaan huomautuksesi. Sinä sanonet, että poliisit ovat omilla salaisilla keinoillaan urkkineet noiden vähemmän tunnettujen veljien nimet, mutta että heidän on täytynyt kunnioittaa omaasi, lähettilään, mahtavan miehen nimeä. Vieläpä väittänet että ne eivät ole edes osanneet epäillä tätä nimeä.

— Minä en väitä yhtään mitään.

— Sinun ylpeytesi elää kunniaasi kauemmin. Poliisi ei ole saanut tietoonsa noita nimiä muuten kuin lukemalla ylineuvoston sinulle lähettämän salaisen tiedonannon, ja kas tällä tavoin ne ovat saaneet sen lukeakseen: Sinä olit sulkenut sen lippaaseen, eikö totta?

— Eräänä päivänä lähti luotasi nainen kantaen tuota lipasta kainalossaan. Vakoilijamme huomasivat hänet ja seurasivat häntä poliisiministerin asunnolle Saint-Germainin esikaupunkiin. Olisimme voineet ehkäistä onnettomuuden heti alussaan; sillä ottamalla lippaan ja vangitsemalla naisen olisimme jälleen hankkineet itsellemme lepoa ja varmuutta. Mutta me tottelimme perussääntöjemme määräyksiä, ne kun käskevät kunnioittamaan niitä salaisia keinoja, joilla eräät vihityt uskovat palvelevansa asiaamme, vaikka nuo keinot toisinaan näyttäisivätkin kavallukselta tai varomattomuudelta.

Balsamo näkyi hyväksyvän tämän väitteen, mutta teki sen niin pienellä eleellä, että ilman hänen aikaisempaa liikkumattomuuttaan sitä ei olisi huomattukaan.

— Tuon naisen onnistui päästä poliisiministerin asuntoon, — sanoi puheenjohtaja; — hän antoi lippaan, ja kaikki tuli ilmi. Onko se totta?

— Aivan totta. Puheenjohtaja nousi.

— Kuka oli tuo nainen? — huudahti hän. — Kaunis, intohimoinen, kiintynyt sinuun ruumiltaan ja sielultaan, sinun hellästi rakastamasi, yhtä älykäs, yhtä taitava, yhtä notkea kuin joku pimeyden enkeleistä, jotka auttavat ihmistä menestymään pahassa. Lorenza Feliciani on sinun vaimosi, Balsamo!

Onnettomalta pääsi epätoivon kiljahdus.

— Olet kai todistettu syylliseksi? — sanoi puheenjohtaja.

— Tehkää johtopäätöksenne, — virkkoi Balsamo.

— En ole vielä lopettanut. Neljännestunti hänen tulostaan poliisiministerin luo saavuit sinne itse. Hän oli kylvänyt kavallusta; sinä tulit korjaamaan palkkion. Hän oli kuuliaisena palvelijana ottanut rikoksen tehdäkseen; sinä tulit komeasti päättämään häpeällisen työn. Lorenza poistui yksinään. Sinä epäilemättä kielsit hänet etkä tahtonut antautua vaaraan seuraamalla häntä. Sinä lähdit voitonriemuisena rouva Dubarryn kanssa, joka oli kutsuttu sinne kuulemaan suustasi maksun edellytyksellä tekemäsi ilmiannot… Sinä astuit tuon porton vaunuihin, kuten venemies astui egyptiläisen syntisen Marian mukana alukseen. Sinä jätit hra de Sartines'lle paperit, joilla hän saattoi syöstä meidät turmioon, mutta sinä toit mukanasi lippaan, joka olisi voinut koitua omaksi turmaksesi meidän piirissämme. Onneksi me näimme; Jumalan valo ei puutu meiltä, kun sitä tarvitsemme…

Balsamo kumarsi mitään virkkamatta.

— Nyt voin tehdä johtopäätökseni, — lisäsi puheenjohtaja. — Kaksi syyllistä ovat ilmiannetut veljeskunnalle: toinen on nainen, rikostoverisi, joka kenties viattomana, mutta silti tosiasiallisesti on vahingoittanut asiaamme paljastamalla salaisuuksiamme: toinen olet sinä, mestari, suurkopti, sinä loistava säde, joka olet ollut kyllin raukkamainen piiloutuaksesi naisen selän taakse, jotta kavallusta ei niin selvästi huomattaisi.

Balsamo kohotti verkalleen kalpeat kasvonsa ja loi asiamiehiin katseen, josta säkenöi kaikki se tuli, mikä kuulustelun alusta asti oli kytenyt hänen rinnassaan.

— Miksi syytätte tuota naista? — sanoi hän.

— Oh, tiedämme, että yrität häntä puolustaa; tiedämme, että rakastat häntä epäjumaloivalla rakkaudella ja että hän on sinulle kaikki kaikessa. Tiedämme, että hän on sinulle tieteen, onnen ja rikkauden lähde; tiedämme, että hän on sinulle hyödyllisempi ja arvokkaampi kuin koko maailma.

— Te tiedätte sen? — virkkoi Balsamo.

— Niin, me tiedämme sen ja me rankaisemme sinua paljoa ankarammin hänen kauttansa kuin iskemällä sinua itseäsi.

— Jatkakaa… Puheenjohtaja nousi.

— Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on rikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja veljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta, jonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin kieltänyt toverinsa.

— Ahaa! — huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.

— Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta kavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada Balsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta jäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus…

— Malttakaa, — virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. — Unohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuus puhua asiassaan… Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja. Odottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.

Asiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

— Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? — virkkoi Balsamo katkerasti hymyillen. — Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo tehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät kaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten jonkun seurata minua, jos haluatte.

— Mene! — sanoi puheenjohtaja.

Balsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan portaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan jäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen käsi oli riipuksissa.

— Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli aarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte kavaltaneen, — huudahti hän, — tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala ei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, — lisäsi hän.

Ja salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen ja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät hiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat, samalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa ammottava kaamean punainen haava.

— Julistakaa nyt tuomio, — sanoi Balsamo.

Peljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan kauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten hirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja sitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen palasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.

33.

Ihminen ja Jumala.

Sillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja viiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut muualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen ja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli johdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Nähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin alikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö miehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi hylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten hänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.

Tietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin hän meni, hän alkoi huutaa:

— Akharat, Akharat!

Se oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli suurin vaikutusvoima omistajaansa.

Mutta Balsamo laskeutui yhä. Alas päästyään hän ei edes muistanut kohotuttaa laskuovea, vaan katosi kauaksi käytävään.

— Haa, — huudahti Althotas, — sellainen on ihminen, sokea ja kiittämätön eläin! Palaa, Akharat, palaa! Ah, sinulle on kalliimpi tuo naurettava esine, jota nimitetään naiseksi, kuin minun edustamani inhimillinen täydellisyys! Sinä annat enemmän arvoa elämän palaselle kuin kuolemattomuudelle!

— Mutta ei! — huudahti hän hetkisen kuluttua. — Se lurjus on pettänyt mestarinsa, kuin halveksittava rosvo on hän leikkinyt luottamuksellani. Hän pelkäsi minun jäävän henkiin, minun, joka tieteessä olen häntä niin paljoa etevämpi. Hän on tahtonut periä melkein jo päättämäni vaivaloisen työn hedelmät; hän on virittänyt minulle ansan, minulle, mestarilleen, hyväntekijälleen. Voi sinua, Akharat!…

Ja vähitellen kiihtyi vanhuksen kiukku, hänen poskensa saivat kuumeisen hohteen; melkein sulkeutuneet silmät elostuivat jälleen synkästä fosforihehkusta, muistuttaen niitä valoja, joita lapset kuoleman pyhyyttä pilkaten asettelevat pääkallojen silmäkuoppiin.

Sitten hän huusi:

— Palaa, Akharat, palaa! Varo itseäsi! Sinä tiedät, että tunnen tultasynnyttäviä loihtuja, jotka herättävät yliluonnolliset henget. Gadin vuorilla olen loihtinut esiin saatanan, hänet, jota itämaalaiset tietäjät nimittivät Phegoriksi, ja pakoitettuna nousemaan kammottavista kuiluistaan saatana näyttäytyi minulle. Samalla vuorella, millä Mooses vastaanotti lain taulut, olen haastellut niiden seitsemän enkelin kanssa, jotka ovat Jumalan vihan lähettiläitä. Pelkällä tahtoni voimalla olen sytyttänyt seitsenhaaraisen kynttilän, jonka Trajanus ryösti juutalaisilta. Varo itseäsi, Akharat, varo itseäsi!

Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

Silloin hämmentyivät hänen ajatuksensa yhä enemmän ja enemmän.

— Etkö siis näe, onneton, — sanoi hän käheällä, korisevalla äänellä, — että kuolema uhkaa temmata minut kuin jonkun tavallisen luontokappaleen? Kuule, sinä voit tulla takaisin, Akharat; en tee sinulle pahaa; tule takaisin! Minä luovun tulen esilleloihtimisesta, sinun ei tarvitse peljätä pahoja henkiä, sinun ei tarvitse peljätä niitä seitsemää kostonenkeliä. Minä luovun kostosta, ja kuitenkin voisin lyödä sinut sellaisella peljästyksellä, että menettäisit järkesi ja tulisit kylmäksi kuin marmori, sillä minä osaan pysähdyttää verenkierron, Akharat. Palaa siis, en tee sinulle mitään pahaa; mutta päinvastoin, näetkös, voin tehdä sinulle paljon hyvää… Älä hylkää minua, Akharat, vaan huolehdi sensijaan elämästäni, niin kaikki aarteeni, kaikki salaisuuteni ovat sinun. Toimita niin, että saan elää, Akharat, hoivaa minut elämään opastaakseni ne sinulle. Katso!… katso!…

Ja hän osoitti katseellaan ja vapisevalla sormellaan tuhansia esineitä, papereja ja pergamenttikääröjä, joita oli hajallaan tässä huoneessa.

Sitten hän odotteli, herkistyen kuuntelemaan, kuinka voimansa yhä enemmän uupuivat.

— Ah, sinä et palaa, — jatkoi hän; ah, luuletko, että minä tällä tavoin kuolen? Luulet kai, että kaikki jää sinulle tämän murhan tehtyäsi, sillä sinä juuri minut tapat! Hullu, sittenkin vaikka voisit lukea käsikirjoitukset, jotka ainoastaan minun silmäni osaavat tulkita, vaikka henki antaisikin sinulle parin kolmen vuosisadan pituisen elämän sekä minun tietoni, sanalla sanoen kyvyn käyttää näitä keräämiäni aineksia, niin et, sata kertaa et, kuitenkaan tule perillisekseni! Pysähdy, Akharat; tule takaisin, Akharat, tule edes hetkiseksi, vaikkapa vain ollaksesi saapuvilla tämän talon perikadossa, ollaksesi katselemassa komeata näytelmää, jonka sinulle valmistan. Akharat, Akharat, Akharat!

Hän ei saanut mitään vastausta, sillä tällävälin Balsamo vastasi mestarien syytökseen näyttämällä heille murhatun Lorenzan ruumiin; ja hyljätyn vanhuksen huudot kävivät yhä vihlovammiksi, epätoivo kahdisti hänen voimansa, ja hänen käheä ulvontansa tunki käytäviin, levittäen kauhua kauaksi kuten kahleensa katkaisseen tai häkkinsä rautaristikon särkeneen tiikerin karjunta.

— Haa, sinä et tule takaisin! — mylvi Althotas. — Haa, sinä halveksit minua, luotat heikkouteeni! Mutta kyllä minä sinulle näytän. Tulta, tulta, tulta!

Hän ulvoi nämä huutonsa niin raivokkaasti, että peljästyneistä vieraistansa vapautunut Balsamo havahtui syvästä surustaan. Hän otti Lorenzan ruumiin jälleen käsivarsilleen, nousi portaita ylös, laski taakkansa sohvalle, missä se kaksi tuntia aikaisemmin oli levännyt unessa, ja asettuen laskuluukulle kohosi äkkiä Althotaan silmien eteen.

— Ah, vihdoinkin, — huudahti vanhus riemuissaan, — sinä pelkäät! Sinä olet nähnyt, että kykenen kostamaan puolestani; sinä olet tullut, ja oikein siinä teitkin; sillä hetkistä myöhemmin olisin sytyttänyt tämän huoneen tuleen.

Balsamo katsahti häneen olkapäitään kohauttaen, mutta alentumatta virkkamaan sanaakaan vastaukseksi.

— Minulla on jano, — huusi Althotas, — minulla on jano! Anna minulle juotavaa, Akharat.

Balsamo ei vastannut mitään, ei hievahtanutkaan; hän katseli kuolevaa ikäänkuin nauttiakseen hänen kuolinkamppailunsa jokaisesta sekunnista.

— Kuuletko, — ulvoi Althotas, — kuuletko sinä?

Sama äänettömyys, synkkä katselija pysyi yhä yhtä liikkumattomana.

— Kuuletko, mitä sanon, Akharat? — kirkui vanhus niin kovalla äänellä, että olisi luullut hänen raatelevan rikki kurkkunsa raivatakseen tietä tälle vihansa viimeiselle purskahdukselle. — Veteni, anna minulle veteni!

Althotaan piirteet muuttuivat nyt nopeasti Ei enää ollut tulta katseessa, vaan ainoastaan kamala hornan kiilto; veri oli paennut poskilta, liikuntakyky oli lamautunut, hengitys melkein tauonnut. Hänen pitkät jäntevät käsivartensa, joilla hän oli kantanut pois Lorenzan kuin lapsen, nuo pitkät käsivarret kohosivat ylös, mutta hervottomina ja kelmumaisina kuin polyypin raajat. Kiukku oli kuluttanut ne vähät voimat, mitkä epätoivo hetkiseksi oli elvyttänyt.

— Haa, — virkkoi hän, — haa, en kuole mielestäsi tarpeeksi nopeasti! Sinä tahdot tappaa minut janoon! Haa, sinä ahmit silmilläsi käsikirjoituksiani, aarteitani! Luulet niiden olevan käsissäsi! Mutta malta, malta!

Ja tehden äärimmäisen ponnistuksen Althotas otti nojatuolinsa pielusten alta pullon ja avasi korkin. Kun sen sisältö joutui ilman kanssa kosketukseen, syöksähti pullon suusta liehuva liekki, jota Althotas levitti ympärilleen kuin taikaolento.

Heti syttyivät vanhuksen nojatuolin ympärille pinotut käsikirjoitukset, huoneeseen kasatut kirjat ja suurella vaivalla Kheopsin pyramiidien kätköistä ja Herkulanumin ensimäisistä kaivauksista haalitut pergamenttikääröt tuleen, leimahtaen nopeasti kuin ruuti. Tulimatto levisi marmorilattialle ja esitti Balsamon silmille jotakin niitä hornan liekehtiviä pyörteitä muistuttavaa, joista Dante puhuu.

Althotas kaiketi oletti, että Balsamo ryntäisi liekkien keskelle pelastaakseen tämän ensimäisen perinnön, jonka vanhus hävitti itsensä mukana. Mutta hän erehtyi; Balsamo pysyi tyynenä ja eristäysi liikkuvalle laskuovelle, jotta liekki ei voinut häntä saavuttaa.

Valkean loimu verhosi Althotaan, mutta sensijaan että olisi peljästynyt vanhus näytti olevan oikeassa elementissään, ikäänkuin liekki ei olisi häntä polttanut, vaan pikemmin hyväillyt, samaten kuin se hyväilee vanhojen linnojemme päätykoristeihin veistettyjä salamantereja.

Balsamo katseli häntä yhä; liekki tarttui laudoitukseen ja ympäröitsi vanhuksen kokonaan; se kiipesi valtavan tammisen nojatuolin jalkaa pitkin ja, ihmeellistä kyllä, vaikka se jo kärvensi siinä istujan alaruumista, tämä ei näkynyt sitä tuntevan.

Päinvastoin tämän ikäänkuin puhdistavan tulen kosketuksesta kuolevan lihakset kadottivat vähitellen pingoituksensa, ja tavaton, levollinen kirkkaus laskeutui kuin naamio hänen kasvonpiirteilleen. Ruumiistaan irtautunut iäkäs profeetta näkyi tällä viimeisellä hetkellään olevan valmis nousemaan tulivaunuillaan taivaaseen. Tällä viimeisellä hetkellä kaikkivaltias henki unohtaen aineen ja varmana, ettei sillä enää ollut mitään odotettavaa, kohosi voimakkaasti niihin ylempiin ilmapiireihin, joihin tuli näkyi sitä nostavan.

Tästä hetkestä alkaen Althotaan silmät, jotka lieskan ensi hohteesta näkyivät saaneen eloisuutensa takaisin, suuntautuivat johonkin epämääräiseen, etäiseen, mikä ei ollut taivasta eikä maata, vaikka ne ikäänkuin tahtoivat puhkaista näköpiirin. Tyynenä ja kohtaloonsa alistuvana, eritellen jokaista aistimusta, kuunnellen jokaista tuskaa ikäänkuin viimeistä maallista ääntä, vanha tietäjä kumahdutti jäähyväisensä elämälle ja toivolle.

— Kas niin, — sanoi hän, — minä kuolen ilman kaipausta. Maan päällä olen omistanut kaiken, tuntenut kaiken, kyennyt kaikkeen, mikä ihmisvoimille on sallittua. Olin vähällä saavuttaa kuolemattomuuden.

Balsamo purskahti kaameaan nauruun, jonka kolkko kaiku havahdutti vanhuksen.

Silloin singahdutti Althotas hänelle liekkien lävitse, jotka hunnun tapaan häntä verhosivat, hurjaa majesteetillisuutta ilmaisevan katseen.

— Niin, olet oikeassa, — sanoi hän; — on jotakin, mitä en ollut ottanut huomioon. En ollut ottanut huomioon Jumalaa.

Ja ikäänkuin tämä mahtava sana olisi juurineen riuhtaissut sielun hänen ruumiistaan Althotas vaipui taaksepäin nojatuolissansa. Hän oli antanut takaisin Jumalalle sen viimeisen huokauksen, jonka hän oli toivonut voivansa Jumalalta pidättää.

Balsamo huoahti; ja koettamatta pelastaa mitään kallisarvoisesta roviosta, jolle tämä toinen Zoroaster oli laskeutunut kuormaan, hän palasi alas Lorenzan luo ja irroittaen pontimen antoi laskuoven kohota takaisin kattoon, missä se asettui paikoilleen ja peitti hänen silmiltään tuon äärettömän, tulivuorenaukon tavoin kiehuvan uunin.

Koko yön roihuivat liekit hirmumyrskyn lailla Balsamon pään päällä, hänen tekemättänsä mitään niitä sammuttaakseen tai niitä paetakseen, niin tunnoton oli hän kaikelle vaaralle Lorenzan jäykistyneen ruumiin ääressä. Mutta vastoin hänen odotustaan tuli sammui kulutettuaan kaiken, nuoleskeltuaan paljaaksi tiiliholvin, jonka arvokkaat koristukset se oli hävittänyt, ja Balsamo kuuli viimeisen tohinan Althotaan viimeisten ulvahdusten lailla vaimenevan valitteluksi ja haihtuvan huokauksiin.

34.

Jälleen maan päälle.

Richelieun herttua oli makuuhuoneessaan asunnossansa Versaillesissa juoden vaniljasuklaata hra Raftén seurassa, joka esitti hänelle joitakin tilejä. Herttuan ajatukset kohdistuivat hänen kasvoihinsa, joita hän tutki etäämmällä olevasta kuvastimesta, kiinnittämättä suurta huomiota sihteeriinsä enemmän tai vähemmän tarkkoihin laskuihin. Äkkiä ilmaisi rasahdus vastaanottohuoneesta, että joku oli tekemässä vierailun, ja herttua kiirehti nauttimaan lopun suklaata, samalla kun hän levottomasti katsahti ovelle. Oli aikoja, jolloin hra de Richelieu vanhojen, keimailevien naisten tavoin oli haluton vastaanottamaan vieraita.

Kamaripalvelija ilmoitti hra de Taverneyn. Herttua olisi epäilemättä jollakin verukkeella siirtänyt ystävänsä käynnin toiseen päivään tai ainakin toiseen tuntiin; mutta tuskin oli ovi avattu, kun tungetteleva vanhus ryntäsi huoneeseen, ojensi ohimennen sormenpään marskille ja riensi heittäytymään tavattoman isoon, mukavaan nojatuoliin, joka tömähti pikemmin sysäyksestä kuin hänen painostaan.

Richelieu näki ystävänsä kiitävän ohi niiden satumaisten olentojen lailla, joihin Hoffmann sittemmin on saanut meidät uskomaan. Hän kuuli nojatuolin narskahduksen, kuuli valtavan huokauksen ja kääntyi vieraansa puoleen sanoen:

— No, parooni, mitä uutta? Sinä näytät synkältä kuin kuolema!

— Synkältä, — vastasi Taverney, — synkältäkö?

— Niin, peijakas, ei se mielestäni ollut mikään ilon huoahdus, jonka äsken päästit kuuluville.

Parooni katsahti marskiin ilmeellä, joka merkitsi, että niin kauan kuin Rafté oli saapuvilla tuota huokausta ei käynyt selittäminen. Rafté ymmärsi, vaikkei ollut kääntänyt päätänsäkään, sillä herransa tapaan hän vilkaisi aina välillä kuvastimeen, ja käsitettyään asian hän siis hienotuntoisesti poistui.

Parooni seurasi häntä silmillään, ja kun ovi jälleen sulkeutui hän virkkoi:

— Älä sano synkkä, hyvä herttua; sano levoton, kuolettavan levoton.

— Pyh!

— Totisesti, — huudahti Taverney pannen kätensä ristiin, — älähän tekeydy noin kummastuneeksi. Nyt olet jo melkein kuukauden ajan tyynnytellyt minua välttelevillä vastauksilla, sellaisilla kuin: "En ole tavannut kuningasta" tai: "Kuningas ei ole minua nähnyt" tai myöskin: "Kuningas on minulle närkästynyt". Tuhat tulimaista, herttua, ei sillä tavalla vanhalle ystävälle vastata! Kuukausi, käsitähän toki, tuntuu jo iäisyydeltä!

Richelieu kohautti olkapäitään.

— Mitä hiidessä pitäisi minun sitten sinulle sanoa, parooni? — vastasi hän.

— Totuus tietenkin.

— Totuudenhan jumaliste olen sinulle sanonut; sitähän, jumaliste, olen toitottanut korviisi! Sinä vain et tahdo sitä uskoa, siinä kaikki.

— Kuinka, sinäkö, joka olet herttua ja pääri, Ranskan marski ja ylikamariherra, tahdot uskotella minulle, ettet ole tavannut kuningasta, vaikka käyt joka aamu pukeutumis-vastaanotossa? Joutavaa lörpötystä!

— Olen sen sinulle sanonut ja toistan sen vielä; uskomatonta, mutta totta, kolmen viikon aikana käyn minä, herttua ja pääri, Ranskan marski ja ylikamariherra joka päivä aamu-vastaanotossa…

— Eikä kuningas puhuttele sinua, — keskeytti Taverney, — etkä sinä puhuttele kuningasta? Luuletko saavasi minut nielemään sellaisen valheen?

— Voi, paras parooni, sinä käyt nenäkkääksi; rakas ystävä, sinä syytät minua valheesta aivan kuin olisimme neljääkymmentä vuotta nuoremmat ja tahtoisimme haastaa riitaa.

— Mutta tästä raivostuu, herttua.

— Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen minäkin.

— Sinäkö raivoissasi?

— Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän jälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle, että hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä! Ja joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi hymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla sanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä olisi minun mielestäsi tehtävä?

Taverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.

— En käsitä tästä mitään, — virkkoi hän vihdoin.

— En minäkään, parooni.

— Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi; sillä miten onkaan…

— Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan…

— Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on yritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.

— Parooni, parooni, — vastasi Richelieu, — on vaarallista kiristellä selityksiä kuninkailta.

— Niinkö luulet?

— Niin. Tahdotko, että sanon sinulle erään asian?

— Puhu.

— No niin, minä aavistelen jotakin.

— Mitä sitten? — kysyi parooni ylpeästi.

— Kas nyt, sinä heti suutut.

— Enkä mielestäni syyttä suutukaan.

— Älkäämme siitä sitten sen enempää puhuko.

— Päinvastoin, puhukaamme; mutta selitähän.

— Sinut on paholainen riivannut selityksinesi! Se on jonkinlaista monomaniaa; ole varuillasi.

— Olet sinä hauska veitikka, herttua; näet kaikkien suunnitelmaimme keskeytyvän, näet selittämättömän pysähdyksen asiaini kulussa, ja neuvot minua odottamaan!

— Minkä pysähdyksen? Anna kuulla.

— Ensiksikin, kas tässä.

— Kirje?

— Niin, pojaltani.

— Ahaa, everstiltä.

— Kauniilta everstiltä!

— No, onko sielläkin jotain tapahtunut?

— On tapahtunut, että Filip myöskin on lähemmäs kuukauden Reimsissä odottanut kuninkaan hänelle lupaamaa nimitystä, mutta sitä nimitystä ei ole kuulunut, ja kahden päivän päästä rykmentti lähtee matkalle.

— Oh peijakas, lähteekö rykmentti?

— Lähtee Strassburgiin. Jos siis Filipin valtakirja vielä viipyy kaksi päivää…

— Niin?

— Kahdessa päivässä Filip on täällä.

— Ymmärrän, poika-parka on unohdettu; sellainen on tavallista tämän uuden ministeristön järjestämissä virkatoimistoissa. Olisinpa minä ollut ministeri, niin valtakirja olisi jo lähetetty!

— Hm, — jupisi Taverney.

— Mitä sanot?

— Sanon, etten usko siitä sanaakaan. — Miten niin?

— Jos sinä olisit ollut ministerinä, olisit lähettänyt Filipin hiiden kattilaan.

— Oh!

— Ja hänen isänsä myös.

— Ohoh!

— Ja hänen sisarensa vielä kauemmaksi.

— Sinun kanssasi on hauska jutella, Taverney; sinä olet säteilevän nerokas; mutta lopettakaamme tähän.

— Omasta puolestani en pyydä parempaa; mutta poikani ei voi olla samaa mieltä! Hänen asemansa on sietämätön. Herttua, sinun on välttämättä tavattava kuningas.

— Mutta senhän joka päivä teenkin, kuten sinulle sanoin.

— Ja puhuteltava häntä.

— Heh, ystäväiseni, kuningasta ei puhutella, ellei hän itse ryhdy puhuttelemaan.

— Hänet on siihen pakoitettava.

— Mutta enhän minä ole paavi.

— Sitten, — sanoi Taverney, — minun täytyy tehdä päätökseni ja puhua tyttärelleni; sillä tämän asian laita ei ole oikein, herttua.

Nämä sanat vaikuttivat taikavoimalla. Richelieu oli tunnustellut Taverneytä; ja hän tiesi hänen olevan yhtä periaatteeton ja turmeltunut kuin nuoruudenystävänsä herrat Lafare ja Nocé, joiden oiva maine oli säilynyt täydellisenä. Hän pelkäsi liittoa isän ja tyttären välillä; hän pelkäsi jotakin, mitä hän ei oikein kyennyt itselleen selvittämään, sanalla sanoen jotakin, mikä saattaisi hänet epäsuosioon. — No, älä pahastu, — tyynnytti hän; — minä yritän vielä kerran. Mutta minä tarvitsen verukkeen.

— Sellainen sinulla on.

— Minullako?

— Epäilemättä.

— Mikä se olisi?

— Kuningas on antanut lupauksen.

— Kelle?

— Pojalleni. Ja tätä lupausta…

— No?

— Sopii hänelle muistuttaa.

— Se kelpaa tosiaan tekosyyksi. Sinulla on se kirje?

— Niin.

— Anna se minulle.

Taverney veti kirjeen nuttunsa taskusta ja ojensi sen herttualle, suositellen hänelle rohkeutta ja varovaisuutta samalla kertaa.

Tuli ja vesi! — huudahti Richelieu. — Kyllä me nähtävästi menettelemme järjettömästi. Mutta saman tekevä, kun viini on laskettu, täytyy se myöskin juoda.

Hän soitti kelloa.

— Tahdon pukeutua, ja valjastuttakaa vaununi, — käski herttua. Sitten kääntyen Taverneyhin: — Aiotko viipyä niin kauan kuin pukeudun, parooni? — kysyi hän levottomin ilmein.

Taverney ymmärsi, että hän kovin pahoittaisi ystäväänsä, jos myöntäisi.

— En, paras toveri, se on mahdotonta, — sanoi hän; — minulla on jotakin toimitettavaa kaupungilla. Mainitse minulle kohtauspaikka missä vain.

— No linnassa sitten.

— Olkoon menneeksi, linnassa.

— On muuten välttämätöntä, että sinäkin näkisit hänen majesteettinsa.

— Luuletko niin? — virkkoi Taverney ihastuneena.

— Minä vaadin sitä; tahdon, että omin silmin vakuuttaudut lupaukseni täyttämisestä.

— Enhän minä sitä epäile; mutta kun kerran tahdot…

— Sopiihan se sinulle yhtä hyvin, häh?

— Kyllä, totta puhuen.

— No, odota minua sitten lasiparvekkeella kello yhdeltätoista sillävälin kun käyn hänen majesteettinsa luona.

— Olkoon niin, hyvästi!

— Ei mitään kaunaa, paras parooni, — sanoi Richelieu, viimeiseen asti tahtoen välttää hankkimasta itselleen vihollista miehestä, jonka mahti vielä oli tuntematon.

Taverney astui jälleen vaunuihinsa ja läksi yksinään ja mietiskelevänä pitkälle ajelulle puutarhaan, sillävälin kun Richelieu kamaripalvelijoittensa huostaan jääneenä kaikessa rauhassa nuorenteli itseään, mikä tärkeä toimitus vei Mahonin mainehikkaalta ja voitokkaalta sankarilta kokonaista kaksi tuntia.

Se oli kuitenkin paljoa lyhempi aika kuin mitä Taverney mielessään oli edellyttänyt siihen kuluvan, ja täsmälleen kello yksitoista näki tähystelevä parooni marskin vaunujen pysähtyvän Palatsin ulkoportaitten eteen, missä vartioupseerit kumarsivat Richelieulle lakeijain saattaessa hänet sisään.

Taverneyn sydän pamppaili rajusti; hän keskeytti ajelunsa ja asteli hitaasti, paljoa hitaammin kuin hänen kiihtynyt mielentilansa olisi sallinut, lasiparvekkeelle, missä hyvä joukko vähemmän suosittuja hovimiehiä, upseereja anomuskirjeineen ja kunnianhimoisia pikku aatelismiehiä seisoskeli kuin kuvapatsaat liukkaalla parketilla, varsin sopivalla alustalla tämänlaatuisille onnettaren kosiskelijoille.

Taverney sekoittausi huokaillen väkijoukkoon, mutta kuitenkin pitäen huolta, että sai valituksi itselleen ikkunakomeron, mistä olisi marskin tavattavissa tämän palatessa hänen majesteettinsa luota.

"Oh", mutisi hän hampaittensa välistä, "että täytyy olla karkotettuna näiden maajunkkarien ja likaisten töyhtöniekkojen joukkoon, minun, joka kuukausi sitten tuttavallisesti aterioitsin hänen majesteettinsa pöydässä!"

Ja hänen rypistyneiden kulmakarvojensa alla heräsi useampi kuin yksi häpeällinen epäluulo, joka olisi saanut Andrée-paran punastumaan.

35.

Kuninkaitten muisti.

Lupauksensa mukaan Richelieu oli rohkeasti mennyt asettumaan hänen majesteettinsa näkyville juuri sillä hetkellä, kun Condén prinssi ojensi hänelle paidan. Kun kuningas näki marskin, kääntyi hän niin äkillisellä liikkeellä poispäin, että paita oli pudota lattialle ja prinssi aivan kummastuneena hiukan peräytyi.

— Anteeksi, serkkuni, — sanoi Ludvig XV osoittaakseen prinssille, että tämä tuima liike ei tarkoittanut häntä.

Richelieu puolestaan käsittikin varsin hyvin, että kiukku kohdistui häneen. Mutta kun hän oli saapunut varmassa aikomuksessa tarpeen tullen esille loihtiakseen kaiken tämän suuttumuksen, jotta saisi vakavan selityksen, hän muutti rintamaa, kuten oli tehnyt Fontenoyn luona, ja asettui paikalle, minkä kautta kuninkaan oli kuljettava työhuoneeseensa.

Kun kuningas ei enää nähnyt marskia, hän alkoi vapaasti ja ystävällisesti keskustella. Hän pukeutui, ehdotti metsästysretkeä Marlyyn ja neuvotteli kauan serkkunsa kanssa; sillä Condén prinsseillä on aina ollut suuri maine taitavina metsästäjinä.

Mutta sillä hetkellä, kun hän kaikkien muiden poistuttua oli menossa työhuoneeseensa, hän huomasi Richelieun miellyttävässä asennossa valmistelevan tenhoavinta kumarrusta, mikä oli nähty Lauzunin ajoista asti, ja hän, kuten muistamme, tervehti ylen mestarillisesti. Ludvig XV pysähtyi melkein hämillään.

— Vielä täällä, hra de Richelieu? — sanoi hän.

— Niin, sire, valmiina teidän majesteettinne palvelukseen.

— Mutta ettekö sitten lähde Versaillesista?

— Neljänkymmenen vuoden aikana, sire, olen harvoin poistunut täältä muuten kuin teidän majesteettinne asioissa.

Kuningas pysähtyi aivan marskin eteen.

— Antakaahan kuulla, — virkkoi hän, — teillä on minulle jotakin asiaa, eikö niin?

— Minullako, sire? — sanoi Richelieu hymyillen. — Mitä se olisi?

— Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä olisi huomannut?

— Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.

— Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut oivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole teille mitään sanottavaa.

— Eikö mitään, sire?

— Ei yhtään mitään.

Richelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.

— Sire, — virkkoi hän, — minulla on aina ollut onni sanoa itselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta kohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden neljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne mainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan olisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on horjumaton.

— No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää pian.

— Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun rukoilemaan teidän majesteetiltanne…

— Mitä?

— Että suvaitsisitte vastaanottaa kiitokset…

— Keltä?

— Sire, eräältä, joka on kuninkaalle suuressa kiitollisuudenvelassa.

— Mutta sanokaa sitten suoraan!

— Eräältä, sire, jolle teidän majesteettinne on osoittanut erinomaisen armon… Ah, kun on saanut kunnian istua teidän majesteettinne pöydässä, kun on nautinnokseen kuunnellut hienoaistista ja henkevää keskustelua, hurmaavaa iloisuutta, jotka tekevät teidän majesteetistanne jumalaisen pöytätoverin, silloin, sire, ei sitä koskaan unohda, vaan tottuu sitä mielihyvällä alati muistelemaan!

— Te olette liukaskielinen imartelija, hra de Richelieu.

— Oh, sire…

— Lyhyesti, kenestä te puhutte?

— Ystävästäni Taverneystä.

— Ystävästänne? — huudahti kuningas.

— Anteeksi, sire.

— Taverneystä! — toisti kuningas eräänlaisella kauhulla, joka kovin kummastutti herttuaa.

— Mitäpä sille voi, sire! Vanha toveri… Hän pysähtyi silmänräpäykseksi.

— Mies, joka on yhdessä minun kanssani palvellut Villarsin johdolla.

Hän pysähtyi vielä.

— Tiedätte, sire, että tässä maailmassa on tapana nimittää ystäviksi kaikkia niitä, jotka tuntee, kaikkia niitä, jotka eivät ole vihollisiamme; se on kohtelias sana, johon useinkaan ei paljoa sisälly.

— Vaarallinen sana, herttua, — jatkoi kuningas katkerasti: — sitä sanaa on säästellen käyteltävä.

— Teidän majesteettinne neuvot ovat viisauden käskyjä. Hra de Taverney siis…

— Hra de Taverney on siveetön ihminen.

— Kah, sire, — myöntyi Richelieu, — kautta ritarikunniani, enkö sitä aavistellut!

— Mies, jolta puuttuu hienotuntoisuutta, hra marski.

— Mitä hänen hienotunteisuuteensa tulee, sire, en puhu siitä teidän majesteetillenne; vastaan vain asioista, mitkä tiedän.

— Mitä, ettekö mene takuuseen ystävänne, vanhan toverinne hienotuntoisuudesta, miehen, joka on kanssanne palvellut Villarsin johdolla, vieläpä miehen, jonka olette minulle esitellyt? Totta kai te hänet tunnette!

— Hänet itsensä kylläkin, sire; mutta en hänen hienotuntoisuuttaan. Sully sanoi kantaisällenne Henrik IV:lle, että oli nähnyt hänen kuumeensa poistuvan viheriäiseen viittaan puettuna. Minun täytyy nöyrästi tunnustaa, sire, että en ole koskaan tiennyt, millaisessa puvussa Taverneyn hienotunteisuus esiintyy.

— Sitten, marski, minä sanon sen teille; hän on ilkeä ihminen, joka on näytellyt häijyä osaa.

— Oh, kun teidän majesteettinne sen sanoo…

— Niin, monsieur, minä sen sanon!

— Hyvä, — vastasi Richelieu, — tuolla puheella teidän majesteettinne karkoittaa kokonaan hämmennyksen!. Ei, sen myönnän, Taverney ei ole mikään hienotuntoisuuden esikuva, olen sen kyllä huomannutkin. Mutta käsitättehän, sire, että niin kauan kuin teidän majesteettinne ei ole suvainnut minulle ilmaista mielipidettänne…

— Kuulkaa sitten, herraseni: minä inhoan häntä.

— Ah, tuomio on julistettu, sire. Onneksi miespoloiselle, — jatkoi Richelieu, — on hänellä vaikutusvaltainen puoltaja teidän majesteettinne luona.

— Mitä tarkoitatte?

— Jos isä on onnettomuudekseen suututtanut kuningasta

— Kovin.

— Sitä en kiellä, sire.

— Mitä sitte sanotte?

— Sanon, että eräs sinisilmäinen ja vaaleakutrinen enkeli…

— En käsitä teitä, herttua.

— Ette tietenkään, sire.

— Mutta kuitenkin tahtoisin teitä käsittää, sen tunnustan.

— Minunlaistani tolvanaa, sire, vapisuttaa ajatus kohottaa sen hunnun reunaa, jonka alle kätkeytyy niin paljon suloisia lemmensalaisuuksia; mutta minä toistan, että sangen suuressa kiitollisuudenvelassa Taverney on sille, joka hänen edukseen lepyttää kuninkaallisen vihan. Ah niin, neiti Andrée on epäilemättä enkeli!

— Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on sielultaan! — huudahti kuningas.

— Siunatkoon! — virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. — Me siis petyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto…?

— Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua puistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.

Richelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.

— Oi, hyvä Jumala, — huudahti hän, — ulkomuoto pettää… Jos ei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei teidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä minulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?… Mitä, sire, niinkö epämuodostunut olento?

— Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti… kauhea tauti… siinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää hänestä, te tappaisitte minut.

— Oi taivas, — huudahti Richelieu, — en avaa enää suutanikaan, sire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä suru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!

— Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?

— Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta, vilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella esimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä kertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.

— Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne puhtaaksi, minulla on kiire.

— Minä tarkoitan, — vastasi Richelieu sulavasti, — edellisen poikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä, sitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut rykmentin.

— Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?

— Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä odottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.

— Minäkö?

— Niin totisesti uskon, sire!

— Te olette hullu.

— Kah!

— En ole antanut kerrassaan mitään, marski

— Todellako?

— Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?

— Mutta, sire…

— Koskeeko se asia teitä?

— Minuako? Ei vähääkään.

— Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon rätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?

— Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan erehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli luvannut…

— Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla sotaministerini. En minä jakele rykmenttejä… Rykmentti! Mokoman valheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan asianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte minulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!

— Oh, sire!

— Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on ruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.

Tämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi raivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin sanoin voi kuvailla.

"No, tällä kertaa", mutisi vanha marski, "tietää, mistä päin tuuli käy".

Ja tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa hän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta, Richelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen ystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.

Tuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun hyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia. Vilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti puuskassa astui hän esiin.

— No, mitä uutta? — kysyi hän.

— Niin, sellaisia uutisia, monsieur, — vastasi Richelieu suoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla eleellä poimukaulustaan, — sellaisia uutisia, että pyydän teitä olemaan minua enää puhuttelematta.

Taverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.

— Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, — jatkoi Richelieu, — ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.

Taverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat hänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.

Richelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle, missä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:

— Luciennesiin!

Ja niin hän katosi.

36.

Andréen pyörrytyskohtaukset.

Kun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä siihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken tulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä varsinaiselta aiheuttajalta.

Kiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen asunnolle.

Nuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä käsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista hiussuortuvaa.

Andrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja kainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.

— Ah, hyvää päivää, Andrée! — virkkoi de Taverney. — Aiot mennä ulos?

— Niin, isä.

— Yksinäsikö?

— Kuten näette

— Olet siis vielä yksinäsi?

— Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.

— Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa sinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin suositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.

— Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.

— Vakuutan sinulle, Andrée, — vastasi Taverney kuumentuen puhuessaan, — vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla yksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.

— Rakas isä…

— Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta varsinkin hovissa.

— Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi vaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä hänen luokseen.

— Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset vapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.

— Kyllä, isä, — vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.

Parooni katseli häntä terävästi.

— Odota, odota, — huusi hän, — ethän voi tuon näköisenä mennä. Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.

— Niinkö, isä? — sanoi Andrée pysähtyen.

— Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei tahdo peljästyttää ihmisiä.

— Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.

— Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! — huudahti Taverney kohauttaen olkapäitään. — Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!

Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.

— Sano edes olevasi sairas, — huudahti Taverney; — tee hiidessä itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!

— Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni tällä hetkellä pahoinvoivaksi.

"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui… sairas!" Sitten hän lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"

Hän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan kaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet saamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.

Sillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten reunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa ilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian voimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.

Rasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea ympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia vastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen kynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen ymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.

Prinsessan virallinen ääneenlukija, apotti ——— söi parhaillaan aamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan osoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.

Apotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin taitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille. Lukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia sanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin uutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon taivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut suinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia, joita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit olivat arvanneet, elleivät sepittäneet.

Apotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta salakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen sanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi pahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.

Andrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja oikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka saapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi sanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin otettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli oikealla ajallaan vielä parempi.

Hämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi, Andrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä häntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti, koska tunsi pahoinvointia.

Ei, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki silmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva de Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.

— Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! — mutisi hovitapojen vartijatar.

Andrée ei vastannut.

— Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! — huudahti dauphine ja nousi rientääkseen Andréen luo.

— Ei, ei, — vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; — ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.

— Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin. Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.

— Madame…

— Kas niin, minä käsken!… Luovuttakaa hänelle saranatuolinne, herra apotti.

Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.

— Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? — kysyi kruununprinsessa.

— Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.

Ja Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut lukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman selväksi ja miellyttäväksi.

Mutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun hänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat pyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.

Andrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen ja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään moittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine, joka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:

— Vielä!… Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee tainnuksiin.

Ja tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon hajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena Andrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä oli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei voinut tyynnyttää.

— Aivan varmasti, herttuatar, — virkkoi Marie-Antoinette, — Andrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa tilaansa.

— Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.

— Miksi niin, madame? — kysyi kruununprinsessa.

— Siksi, — vastasi hovinainen syvään kumartaen, — että isorokko alkaa tällä tavalla.

— Isorokko?…

— Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti luuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään, sillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön pahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi pois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan huomannut.

Kun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla, häpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä prinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen vuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.

— Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, — sanoi dauphine. — Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.

— Oh, vakuutan teille, madame, — vastasi Andrée, — että olen jo aivan toipunut. — Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän korkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.

— Niin, niin, ja olkaa levollinen, — rauhoitti kruununprinsessa, — teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni veitikka.

Liikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein sisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja lähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään. Kun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:

— Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin hiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.

— Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen! — vastasi Andrée hiljaa.

— Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on tuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten tulpaanien neliössä.

Tavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui kukkasarkojen välitse.

Hän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista pyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja valkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää kuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin mehiläisiinkään.

Hän ei edes huomannut parinkymmenen askeleen päässä itsestään kahta keskenään haastelevaa miestä, joista toinen seurasi häntä hämmentynein ja levottomin katsein.

He olivat Gilbert ja hra de Jussieu.

Edellinen kuunteli lapioonsa nojaten oppinutta professoria, joka hänelle selitteli, miten herkkiä kasveja oli kasteltava, joten vesi vain keveästi kostuttaisi maata, siihen pysähtymättä.

Gilbert näkyi perin innokkaasti kuuntelevan opetusta, ja hra de Jussieun mielestä tämä tulinen rakkaus tieteeseen olikin aivan luonnollista, sillä hänen opetuksensa oli sellaista, joka yleisillä luennoilla nostatti suosionhuutoja opiskelevien penkeiltä. Ja eikö köyhälle puutarhurille ollut arvaamaton onni saada nauttia niin suuren mestarin opastusta itse luonnon helmassa?

— Näette, hyvä nuorukainen, teillä on tässä neljää maanlaatua, — sanoi hra de Jussieu, — ja jos tahtoisin, voisin vielä löytää kymmenen muuta sekoitettuna näihin neljään päälajiin. Mutta puutarhurin oppilaalle olisi eroitus ehkä liian hieno. Kuitenkin on niin, että kukkasten viljelijän pitää maistaa maata aivan kuin puutarhurin on maisteltava hedelmiä. Käsittänettehän minut, Gilbert?

— Kyllä, monsieur, — vastasi Gilbert tuijottavin silmin ja suu raollaan, sillä hän oli nähnyt Andréen, ja paikaltaan, missä hän nyt seisoi, hän saattoi yhä katsella tyttöä, antamatta professorin aavistaa, että hänen opetustaan ei täysin tarkkaavaisesti ja ymmärryksellä kuunneltu.

— Maistaakseen maata, — jatkoi hra de Jussieu, jota Gilbertin näennäisesti odottava äänettömyys yhä vietteli puhumaan, — asetetaan kourallinen multaa harvaan vasuun, johon ylhäältäpäin varovaisesti pirskoitetaan muutama vesipisara, ja sitten maistetaan tätä vettä, kun se on suotautunut mullan läpi ja tihkuu vasun pohjasta ulos. Eräiden luonnonainesten suolaperäinen, kitkerä, äitelä tai tuoksuva maku soveltuu erinomaisesti niiden kasvien nesteisiin, joita siinä tahdotaan viljellä; sillä luonnossa, sanoo entinen suojelijanne hra de Rousseau, kaikki on yhdenmukaisuutta, samallaistumiseen pyrkimistä.

— Hyväinen aika! — huudahti Gilbert ojentaen käsivartensa

— Mikä nyt on?

— Häh pyörtyy, monsieur, hän pyörtyy!

— Kuka hän? Oletteko hullu?

— Hän, hän!

— Hän?

— Niin, — vastasi Gilbert kiihkeästi, — eräs naishenkilö.

Sekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet hänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt silmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.

Tähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen, joka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään lysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen menettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.

Oli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la dauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta, joka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui siis aivan äkkiä.

Hänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt persikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle olisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin että se annettaisiin dauphinelle.

Hra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas tuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut, suurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa astumaan ripeämmin.

— Mikä on, mikä on? — kysyi Ludvig XV, lähestyen valkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.

— Kuningas! — huudahti hra de Jussieu, kannatellen nuorta tyttöä käsivarsillaan.

— Kuningas! — mutisi Andrée mennen kokonaan tainnuksiin.

— Mutta kuka siellä sitten on? — toisti Ludvig XV. — Nainen? Mikä häntä vaivaa, sitä naishenkilöä?

— Pyörtymys, sire.

— Ah, antakaahan nähdä, — virkkoi Ludvig XV.

— Hän on aivan tajutonna, sire, — lisäsi hra de Jussieu, osoittaen penkille ojentunutta jäykkää ja liikkumatonta tyttöä, jonka hän oli siihen laskenut.

Kuningas lähestyi, tunsi Andréen ja huudahti kauhistuen:

— Taas!… Oih, tämähän on hirveätä! Sellaista tautia potevien olisi pysyttävä kotonaan; on sopimatonta tuolla tavoin kaiken päivää kuolla ihmisten nähden.

Ja Ludvig XV kääntyi äkkiä takaisin mennäkseen pikku Trianonin paviljonkiin ja mutisi satoja epämieluisia asioita Andrée-poloisesta.

Hra de Jussieu, joka ei tuntenut aikaisempia tapahtumia, seisoi hetkisen aivan hämillään; sitten hän kääntyi ja nähden kymmenen askeleen päässä Gilbertin pelkoa ja levottomuutta ilmaisevassa asennossa huusi:

— Tule tänne, Gilbert; sinä olet voimakas, saat kantaa neiti de Taverneyn hänen asuntoonsa.

— Minäkö! — sanoi Gilbert hätkähtäen. — Minäkö kantaisin häntä, minäkö veisin hänet vuoteeseensa? En, en; sitä hän ei minulle koskaan antaisi anteeksi, ei koskaan!

Ja hän kiiti pois kuin hullu, huutaen apua.

37.

Tohtori Louis.

Muutaman askeleen päässä paikalta, missä Andrée oli mennyt tainnuksiin, työskenteli kaksi puutarharenkiä, ja Gilbertin huudoista riensivät nämä saapuville ja kantoivat hra de Jussieun käskyä totellen Andréen hänen kammioonsa, sillä välin kun Gilbert kaukaa ja pää kumarassa seurasi tätä tunnotonta ruumista synkkänä kuin uhrinsa paarien jälestä kulkeva murhamies.

Heidän saavuttuaan ulkoportaille hra de Jussieu vapautti puutarharengit taakastaan. Andrée oli nyt avannut silmänsä.

Äänten melu ja merkitsevä hoppu, jota sattuu kaikissa onnettomuustapauksissa, vietteli hra de Taverneyn ulos huoneesta. Tämä näki tyttärensä yhä horjuvana yrittävän nousta astuakseen hra de Jussieun tukemana portaita ylös. Hän riensi esille ja kysyi kuten kuningas oli kysynyt:

— Mikä on, mikä on?

— Ei mikään, isäni, — vastasi Andrée heikosti, — pahoinvointia, hiukan päänkivistystä.

— Neiti on siis teidän tyttärenne, monsieur? — sanoi hra de Jussieu, tervehtien.

— Niin on, monsieur.

— En siis voisi jättää häntä parempiin käsiin; mutta kysykää taivaan nimessä lääkärin neuvoa.

— Oh, ei se mitään ole, — sanoi Andrée.

Ja Taverney toisti:

— Varmaan se ei ole mitään.

— Toivoakseni ei, — virkkoi hra de Jussieu; — mutta neiti oli todellakin hyvin kalpea.

Sitten hän saatettuaan Andréen portaitten ylimmälle askelmalle sanoi hyvästi.

Isä ja tytär jäivät kahden kesken. Taverney, joka Andréen poissaollessa ei ollut laiminlyönyt kaikin puolin harkita asiaa, tarttui seisaalleen jäänyttä Andréeta kädestä, vei hänet sohvalle istumaan ja istahti itse hänen viereensä.

— Anteeksi, monsieur, — sanoi Andrée; — mutta olkaahan hyvä ja avatkaa ikkuna; minä tarvitsen ilmaa.

— Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä häkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka puolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.

Ja hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja virkkoi päätään pudistaen:

— Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä kohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan jättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.

— Rakas isä, — vastasi Andrée, — tiedättehän, että se on tämän linnan suuri puutteellisuus.

— Olkoonpa ahdasta muille, — sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, — sen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys sinusta, en sitä tosiaan käsitä.

— Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, — vastasi Andrée hymyillen, — mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.

— Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat kuten minä.

Andrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta henkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän levottomaksi.

— Ja, — jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, — ja… kuningas tuntee sinut luullakseni?

Puhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli sietämätön.

— Kuningashan tuntee minua perin vähän, — vastasi Andrée mitä luonnollisimmalla tavalla, — ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen hänen silmissään.

Nämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.

— Vähäpätöinen! — huudahti hän. — En tosiaan ollenkaan käsitä sanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi kovin halvaksi!

Andrée katseli isäänsä kummastuneena.

— Niin, niin, — jatkoi parooni, — minä sanon ja toistan sen, että liiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.

— Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin heltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin hyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin monet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon lahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua unhoon.

Taverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla hänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.

— Kas niin, — virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, — kas niin, rakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja toivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.

Andrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen tapaan.

— Kas niin, — jatkoi parooni, — me kaikki rukoilemme sinua, puhu puolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi…

— Mutta miksi te tätä minulle sanotte? Mitä tahdotte minua tekemään? — huudahti Andrée kummastuneena lauseen sävystä ja sisällöstä.

— Oletko halukas vai etkö anomaan jotakin minulle ja veljellesi? Puhu.

— Isä, — vastasi Andrée, — teen kaiken, mitä käskette minun tehdä; mutta ettekö sentään pelkää, että osoittaudumme liian ahneiksi? Kuningas on jo lahjoittanut minulle koristeen, jonka sanotte olevan enemmän kuin sadantuhannen livren arvoinen. Hänen majesteettinsa on sitäpaitsi luvannut veljelleni rykmentin. Me anastamme siis melkoisen määrän hovin suosionosoituksista.

Taverney ei voinut hillitä vihlovaa ja halveksivaa naurua.

— Neidin mielestä, — sanoi hän, — on siis kaikki riittävästi maksettu?

— Tiedän, isä, että teidän ansionne ovat suuret, — vastasi Andrée.

— Kuka lemmossa, — huudahti Taverney kärsimättömästi, — puhuu sinulle minun ansioistani?

— Mutta mistä te sitten puhutte?

— Kyllä sinä totta totisesti aivan naurettavasti minulle teeskentelet!

— Mitäpä teeskenneltävää minulla olisi, hyvä Jumala? — kysyi Andrée.

— Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!

— Tiedätte…?

— Kaiken, sanon sinulle.

— Minkä kaiken, monsieur?

Ja tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti vaistomaisen punan Andréen kasvoille.

Isän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä arkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.

— No, olkoon sitten, kuten tahdot, — sanoi hän; — sinä, huomaan, haluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot jättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta muista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu vaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.

Ja Taverney pyörähti kantapäillään.

— En ymmärrä teitä, isä, — virkkoi Andrée.

— Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, — vastasi Taverney.

— Kahden puhuessa se ei riitä.

— No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa valtioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on suku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman onnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi yhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa, josta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi liiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.

— Mutta, monsieur…

— Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.

— Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?

— Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla… Juuri kun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan Andréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan hänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin askeleita portailta.

Parooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan, kuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä vetäytyvän seinämälle.

Melkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen, pitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.

— Teidän korkeutenne! — huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa mennäkseen dauphinea vastaan.

— Niin, pikku potilas, — vastasi prinsessa, — tuon teille lohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, — jatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, — tyttärenne sairastaa, ettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.

— Madame… — änkytti Taverney.

— Tulkaa lähemmäksi, tohtori, — kehoitti dauphine hänelle ominaisella herttaisella ystävällisyydellä; — tulkaa, koettakaa tätä valtimoa, katselkaa noita raukeita silmiä ja sanokaa minulle, mikä kipu suojattiani vaivaa.

— Oi, madame, madame, miten ystävällistä! — mutisi nuori tyttö. — Miten uskallan vastaanottaa teidän kuninkaallisen korkeutenne?…

— Tässä asumuksessa, tarkoitatte, rakas lapsi; sitä pahempi minulle, joka olen teidät niin huonosti sijoittanut; tahdon ajatella asiaa. Kas niin, lapseni, antakaa kätenne lääkärilleni, hra Louis'lle, ja olkaa varuillanne: hän on samalla sekä ajattelija, joka arvaa, että oppinut, joka näkee.

Andrée ojensi hymyillen kätensä tohtorille.

Tämä, vielä nuori mies, jonka älykkäät piirteet todistivat, mitä dauphine oli hänen puolestaan luvannut, ei ollut huoneeseen tultuaan lakannut katselemasta ensin potilasta, sitten asuntoa ja vihdoin isän omituista, ainoastaan nolostumista, vaan ei ollenkaan levottomuutta ilmaisevia kasvoja.

Oppinut oli nyt näkevä, filosofi oli ehkä jo arvannut.

Tohtori Louis tutki kauan nuoren tytön valtimoa ja kyseli häneltä taudin oireita.

— Tunnen tavatonta inhoa kaikkeen ravintoon, — vastasi Andrée, — äkillisiä tempomisia, kovaa kuumuutta, joka äkkiä nousee päähän, värähdyksiä, sydämentykytystä ja pyörrytystä.

Andréen puhuessa synkistyi lääkärin muoto yhä enemmän. Lopuksi hän päästi tytön käden ja käänsi silmänsä poispäin.

— No, tohtori, — virkkoi prinsessa lääkärille, — quid? Niinhän neuvoa kysyvät sanovat. Onko lapsi vaarallisesti sairas, ja tuomitsetteko hänet kuolemaan?

Lääkäri loi silmänsä jälleen Andréehen ja tarkkasi häntä vielä kerran äänetönnä.

— Madame, — sanoi hän, — neidin sairaus on kaikkein luonnollisimpia.

— Onko se vaarallista?

— Ei, ei, ylimalkaan, — vastasi lääkäri hymyillen.

— No, hyvä sitten, — sanoi prinsessa hengittäen keveämmin; — älkää häntä liiaksi rohdoilla kiusatko.

— Oh, minä en kiusaa häntä laisinkaan, madame.

— Mitä, ettekö määrää hänelle mitään lääkkeitä?

— Neidin vaivassa eivät mitkään lääkkeet mitään tehoa.

— Niinkö?

— Niin, madame.

— Eivätkö mitkään?

— Eivät.

Ja ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi prinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen käyntejään.

— Tohtori, tohtori, — ehätti dauphine, — jos ette sanonut tuota vain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin neiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä pastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.

— Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.

Dauphine jäi lukijattarensa luo.

— Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, — virkkoi hän ystävällisesti hymyillen; — tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori Louis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.

— Sitä parempi, madame, — vastasi Andrée; — sillä silloin minun ei tarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne luona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon oppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon, madame, sen vakuutan.

— Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri sille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä hoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hra de Taverney.

Hän ojensi kätensä Andréelle ja lähti lohdutettuaan häntä, kuten oli luvannut.

38.

Hra de Richelieun sanaleikit.

Kuten olemme nähneet, oli Richelieun herttua rientänyt Luciennesiin niin päättävän ripeästi ja sillä varmalla arvostelukyvyllä, mikä oli Wienin lähettiläälle ja Mahonin valloittajalle ominaista.

Hilpeänä ja huolettomana ilmeeltään hän sinne saavuttuaan nousi kuin nuori mies ulkoportaitten askelmat, nipisti Zamorea korvasta kuin ennen heidän tuttavallisuutensa kauneimpana päivinä ja melkeinpä mursi oven kuuluisaan siniseen satiinibudoaariin, missä Lorenza-parka oli nähnyt rouva Dubarryn valmistautuvan matkalleen Rue Saint-Clauden varrelle.

Sohvallaan leväten kreivitär antoi aamumääräyksiänsä hra d'Aiguillonille. Molemmat kääntyivät melusta ja hämmästyivät marskin huomatessaan.

— Ah, herra herttua! — huudahti kreivitär.

— Kah, enoni! — huudahti hra d'Aiguillon.

— Niin, madame; niin, sisarenpoikani!

— Mitä, tekö se todellakin olette?

— Minä se olen, juuri minä.

— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, — vastasi kreivitär.

— Madame, — sanoi marski, — vanhemmiten ihminen käy oikulliseksi.

— Ja se merkitsee, että teidät on jälleen ajanut Luciennesiin…

— Kiihkeä rakkaus, joka vain oikusta oli minut jättänyt. Asia on aivan niin, ja te täydensitte ihmeellisesti ajatukseni.

— Joten te nyt palaatte…

— Joten minä nyt palaan; aivan niin, — sanoi Richelieu heittäytyen mukavimpaan nojatuoliin, jonka hän jo ensi katseellaan oli valinnut.

— Ohoh, — virkkoi kreivitär, — ehkäpä on vielä joku muukin syy, minkä jätätte mainitsematta. Oikullisuus… sopii tuskin teidänlaisellenne miehelle.

— Kreivitär, tekisitte väärin syyttäessänne minua; olen mainettani parempi, ja, nähkääs, kun tulen takaisin, niin…

— Niin…? — kysyi kreivitär.

— Teen sen hyvästä sydämestä.

Hra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.

— Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, — sanoi kreivitär, — käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!

— Mitä tarkoitatte?

— Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi, vaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä jostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään muita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle ja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän rinnallanne.

— Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? — huudahti Richelieu. — Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne, muuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää naurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna mitään sille kalliolle.

— Ettekö edes pientä ministeriötä? — kysyi kreivitär ja purskahti toistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään salata.

— Hyvä, iskekää, iskekää, — sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä, — minä en iske takaisin; — valitettavasti olen jo liian vanha enkä voi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär, se on nyttemmin vaaratonta leikkiä.

— Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, — sanoi d'Aiguillon. — Jos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme hukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä kaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta te antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. — Ei, kah, asian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.

— Niin, — virkkoi huimapää kreivitär, — ja teidän palaamisenne kunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te tiedätte, herttua…

— Minä en tiedä mitään, madame, — sanoi marski lapsen yksinkertaisuudella.

— No, ilotulituksissa aina moni tekotukka kärventyy kipenistä ja rakettipuikot lävistävät jonkun hatun.

Herttua kosketti kädellään tekotukkaansa ja vilkaisi hattuunsa.

— Niin, niin se on, — sanoi kreivitär; — mutta kaikkein parasta on, että olette saapunut takaisin luoksemme. Minä puolestani olen, kuten hra d'Aiguillon teille sanoi, ilosta ihan suunniltani; tiedättekö miksi?

— Kreivitär, kreivitär, te aiotte jälleen lausua minulle jonkun häijyyden.

— Niin, mutta se onkin viimeinen.

— No, sanokaa sitten.

— Olen iloinen, marski, siksi että teidän tulonne ennustaa kaunista ilmaa.

Richelieu kumarsi.

— Niin, — jatkoi kreivitär, — te muistutatte niitä runollisia lintuja, joiden ilmestyminen tietää tyventä; miten niitä lintuja taas nimitetäänkään, hra d'Aiguillon? Senhän tiedätte te, joka kirjoittelette runoja.

— Jäälinnuiksi, madame.

— Aivan niin! Ettehän suutu, marski, että vertaan teitä lintuun, jolla on niin kaunis nimi.

— Suutun sitä vähemmin, madame, — vastasi Richelieu pienellä, tyytyväisyyttä ilmaisevalla virnistyksellä, ja Richelieun tyytyväisyys ennusti aina jotakin suurta ilkeyttä, — suutun sitä vähemmin, kun vertaus on oikea.

— Kas vain!

— Niin, minä tuon hyviä, oivallisia uutisia.

— Ah! — huudahti kreivitär.

— Minkälaisia ne ovat? — kysyi d'Aiguillon.

— Onpa teillä kauhea kiire, rakas herttuani! — sanoi kreivitär. — Antakaa marskille toki aikaa ne keksiä.

— Ei, lempo vieköön; voin ne kyllä heti kertoa; ne ovat aivan valmiit, ovatpa jo vanhojakin.

— Marski, jos te meille kerrotte joitakin vanhoja juoruja…

— Peijakas, — virkkoi marski, — teillä on vapaa valta, kreivitär, niitä kuunnella tai olla kuuntelematta!

— No, olkoon sitten, kuunnelkaamme!

— Kreivitär, kuningas näkyy joutuneen ansaan!

— Ansaan?

— Täydellisesti.

— Mihin ansaan?

— Siihen, jonka hänelle olitte virittänyt.

— Minäkö? — huudahti kreivitär. — Olisinko minä virittänyt kuninkaalle ansan.

— Parbleu, kyllähän sen tiedätte!

— En, kautta kunniani, en tiedä.

— Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.

— Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.

— Niin, eno, selittäkää, — kehoitti d'Aiguillon, joka marskin kaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; — madame odottaa aivan levottomana.

Vanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.

— Peijakas, — sanoi hän, — olisipa kummallista, jos ei rouva kreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä tapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!

— Minulleko, enoni?

— Hänellekö?

— Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa vilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne hänen majesteettiaan vastaan… tämän herttua-paran, joka niissä on näytellyt niin suurta osaa?

Madame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut ihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.

Mutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.

— Te molemmat katselette minua niin kummastuneina isoilla kauneilla silmillänne, — sanoi Richelieu; — minun täytynee siis opastaa teitä omissa asioissanne?

— Opastakaa, opastakaa, — kehoittivat herttua ja kreivitär yhteen ääneen.

— Ka niin, kuningas on ihmeellisellä tarkkanäköisyydellään saanut kaiken selville, ja peljästynyt.

— Mitä on hän saanut selville? Antakaahan kuulla, — pyysi kreivitär; — sillä te ihan tapatte minut uteliaisuuteen, marski.

— No, teidän näennäisen tuttavallisuutenne tämän komean sisarenpoikani kanssa…

D'Aiguillon kalpeni, ja hänen katseensa näkyivät sanovan kreivittärelle: "Siinä näette, olinhan varma jostakin häijyydestä."

Naiset ovat sellaisissa tapauksissa rohkeita, paljoa rohkeampia kuin miehet. Kreivitär antautui heti otteluun.

— Herttua, — sanoi hän, — minä pelkään arvoituksia teidän esittäessänne sfinksin osaa; sillä silloin minusta näyttää, että minut ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin niellään. Päästäkää minut levottomuudesta, ja jos tämä on leikkiä, hm, sallikaa minun nimittää sitä huonoksi.

— Huonoksi, kreivitär! Mutta sehän on päinvastoin oivallista, — huudahti Richelieu; — ei minun, vaan teidän leikkinne, tietenkin.

— En käsitä tästä rahtuakaan, marski, — virkkoi rouva Dubarry puristaen huuliaan kärsimättömyydestä, jonka hänen pieni kapinallinen jalkansa vielä selvemmin ilmaisi.

— Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, — jatkoi Richelieu. — Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi neiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät todistukset.

— Niin, se on totta, en minä sitä salaa.

— No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne mahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.

— En sitäkään kiellä.

— Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen hänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno tutkain… [Ranskaksi aiguillon. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta tosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?

Ja marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan voidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien uhriensa levottomia kasvoja.

— Minkä sanaleikin siinä näette, eno? — kysyi d'Aiguillon, joka toipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.

— Etkö sinä sitä ymmärtänyt? — virkkoi marski. — No, sitä parempi! Se olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli tahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten aatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla sanoen oikea luonnon ihmelapsi.

— Kuka sitä väittää? — huudahti kreivitär raivostuneena, kuten mahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.

— Kukako sitä väittää?… No koko maailma, madame.

— Koko maailma ei ole kukaan, sen hyvin tiedätte, herttua.

— Päinvastoin, kreivitär; koko maailmaan kuuluu satatuhatta sielua jo yksistään Versaillesissa, sitten kuusisataatuhatta Pariisissa; viisikolmatta miljoonaa Ranskassa, ja ottakaa huomioon, että en laske Haagia, Hampuria, Rotterdamia, Lontoota ja Berliniä, missä ilmestyy yhtä paljon sanomalehtiä kuin Pariisissa lausutaan sukkeluuksia.

— Ja siis Versaillesissa, Pariisissa, Ranskassa, Haagissa, Hampurissa, Rotterdamissa, Lontoossa ja Berlinissä sanotaan…?

— Sanotaan, että olette Euroopan älykkäin ja hurmaavin nainen; sanotaan, että sotajuonellanne, kun teeskentelitte ottaneenne rakastajan…

— Rakastajan! Ja mihin, jos saan kysyä, tuo typerä syytös perustuu?

— Syytös! Mitä, sanottekaan, kreivitär! Ihailuahan se on! Tiedetään, että asiassa todellisuudessa ei ole mitään perää, mutta sotajuontanne ihaillaan. Mihinkö tämä ihailu, tämä haltioittava innostus perustuu? Se perustuu teidän säteilevän nerokkaaseen menettelyynne, teidän viisaaseen tahdikkuuteenne; se perustuu siihen, että te ihmeellisen taitavasti uskottelitte jäävänne yksin sinä yönä, tiedättehän, jolloin minä olin luonanne, kuningas oli luonanne ja hra d'Aiguillon oli luonanne; sinä yönä, jolloin minä lähdin asunnostanne ensimäisenä, kuningas toisena ja hra d'Aiguillon kolmantena…

— Hm, jatkakaa.

— Se perustuu siihen, että olitte jäävinänne yksiksenne d'Aiguillonin kanssa aivan kuin hän olisi rakastajanne, antaen hänen aamusella hiljaa ja salavihkaa lähteä Luciennesista, yhä muka rakastajananne, ja sillä tavalla, että pari houkkiota, herkkäuskoista narria, kuten esimerkiksi minä, huomasi hänet mennäkseen sitten toitottamaan sitä kautta kaupungin. Näin sai kuningas sen vihdoin tietää, säikähtyi, ja jotta ei menettäisi teitä, kiirehti hylkäämään Taverneyn tyttösen.

Rouva Dubarry ja d'Aiguillon eivät enää tienneet, miten he suunsa vääntäisivät.

Richelieu ei kuitenkaan häirinnyt heitä katseillaan eikä liikkeillään, päinvastoin näkyi hänen nuuskarasiansa ja kaularöyhelönsä kiinnittävän kaiken hänen huomionsa.

— Sillä tosiaankin, — jatkoi marski näpäyttäen nuuskan hiukkaset röyhelöstään, — kuningas on kaikesta päättäen jättänyt sen pikkuneidin.

— Herttua, — vastasi rouva Dubarry, — vakuutan teille, etten käsitä sanaakaan kaikista noista jutuistanne; ja olen varma, että kuningas, jos niistä hänelle kerrottaisiin, ei käsittäisi sen enempää.

— Todellako! — huudahti herttua.

— Niin juuri; ja sekä te että maailma tunnustatte minulle suurempaa kekseliäisyyttä kuin minulla on. Koskaan en ole tahtonut ärsyttää hänen majesteettinsa mustasukkaisuutta mainitsemillanne keinoilla.

— Kreivitär!

— Minä vakuutan.

— Kreivitär, täydellinen valtioviisaus — eikä ole taitavampia diplomaatteja kuin naiset, — täydellinen valtioviisaus ei koskaan tunnusta yrittäneensä viekkautta; sillä eräs politiikan perussääntö (kyllähän minä, joka olen ollut lähettiläänä, sen tunnen) sanoo: "Älä koskaan ilmaise muille keinoa, joka on sinulle kerran onnistunut, sillä se voi sinulle onnistua toisenkin kerran."

— Mutta, herttua…

— Keino on onnistunut, siinä kaikki. Ja kuningas on kovin suuttunut koko Taverneyn perheeseen.

— Kyllä te, herttua, — huudahti rouva Dubarry, — tosiaan otaksutte asioita tavalla, joka on teille aivan ominainen.

— Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden taverneyläisten kanssa? — virkkoi Richelieu välttäen riitaa.

— En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären käteen.

— Te olette lintu, — sanoi hän.

— Ja te käärme.

— Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä uutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.

— Rakas eno, — ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen, mitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, — luopukaa tuosta harhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin rouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä, kun teidät ilmoitettiin.

— Tosiasia on, — virkkoi marski, — että rakastan suuresti ystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan teitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi myydä tyttärensä kuninkaalle?

— Sehän on luullakseni jo tapahtunut, — sanoi madame Dubarry.

— Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme; ajatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan ystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on aina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo maalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen niittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen juuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän etuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja kaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea…

— Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? — kysyi Dubarry.

— Aivan lopussa, siitä menen takuuseen. Olen niin tuimasti läksyttänyt sen arvoisan hankkijan, että hänen nyt täytyy tietää, miten asia on; ja me olemme aseman herroina.

— Mutta kuningas?

— Kuningasko?

— Niin.

— Kolmessa suhteessa olen tunnustellut hänen majesteettiaan.

— Ensiksi?

— Isään nähden.

— Toiseksi?

— Tyttäreen nähden.

— Ja kolmanneksi?

— Poikaan nähden… Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää isää… parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas hänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä edes muistanut.

— Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.

— Niin uskon.

— Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?

— En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.

— Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin…?

— Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On kyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka lähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia. Tuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä kuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te olette osoittanut hänelle huomiotanne.

Näillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan sisarenpoikansa sydämeen.

Mutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta. Hän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä hänen tulonsa varsinaista syytä.

Kotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli puhaltanut Richelieun Luciennesiin.

Hän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi seinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär pyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.

D'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen, joihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa pienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.

Vanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:

"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut: 'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä ollut. Miten joutavaa on elämä", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen; "sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen jakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu ruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta."

— Paras marski, — virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa yksinpuhelun, — nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska olemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt niin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren kuninkaan vuodekomeroon.

— Totisesti, kreivitär, — vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa huulilleen, — sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.

39.

Palaaminen.

Richelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon otettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa; sillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut hänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen ohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki surun ja levottomuuden merkit.

Filipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä oli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden ja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen korotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin ystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli nähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi samassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen loistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt kaihoilevan kaipauksen.

Filip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa Strassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui Ranskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän kaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa, jonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa äänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen levosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä todisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se puhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.

Mutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen melkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden kuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä ja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa pakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein myöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista ja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he ovatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei aina onnistu välttämään.

Niin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet alakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja unohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon puoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa, koska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.

Hän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä hän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei kummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin kummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa niin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä ja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä kiirehtimään asiaa.

Kun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse oli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta huomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä sentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen hyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.

Lähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli odotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen saavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin Pariisiin.

Ne kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat hänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän ehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen suhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen luvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.

Filip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin, juuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut osan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin mietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes tuntenut hänen lakeijansa pukua.

Hän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä luona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori tyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli korkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän murheellisuuden ennustavat aavistukset.

Myöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta taikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki päässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen sattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä saapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä edes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa surumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.

Juuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla kavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä esille tasatuista pensasaidoista.

Se oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen isäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.

Jo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman sielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.

Tänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli käytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen asuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen näkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään, väristyksiään ja huokauksiaan.

Vesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili pensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia oksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten lehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä kuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.

Nuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut; nuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli ja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä puristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten värähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden vakavammille vuosille.

Kuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet hän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.

Mutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:

— Gilbert, Gilbert hoi!

Gilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä silmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne, jonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat Pan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin mielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse, jopa vesilammikkojenkin poikki.

Onneksi säikähtynyt lapsi kuitenkin kuuli ja ymmärsi Filipin lausumat lempeät sanat.

— Etkö sinä minua enää tunne, Gilbert? — huusi tämä. Gilbert käsitti hupsuutensa ja pysähtyi äkkiä, jonka jälkeen hän kääntyi takaisin, mutta verkalleen ja epäluuloisena.

— En, herra ritari, — sanoi nuori mies vavisten, — minä en tuntenut teitä; luulin teitä joksikin kaitsijaksi, ja kun en ole työssäni, pelkäsin, että minut huomattaisiin ja ilmiannettaisiin rangaistavaksi.

Filip tyytyi selitykseen, astui ratsultaan maahan, kietaisi ohjat käsivarteensa ja laskien toisen kätensä ilmeisesti värähtävän Gilbertin olalle hän kysyi:

— Mikä sinua vaivaa, ystäväni?

— Ei mikään, monsieur, — vastasi tämä.

Filip hymyili surumielisesti.

— Sinä et pidä meistä, Gilbert, — sanoi hän.

Nuori mies vavahti toistamiseen.

— Niin, minä käsitän, — jatkoi Filip, — isäni on tehnyt sinulle vääryyttä ja kohdellut sinua yrmien; mutta minä, Gilbert?

— Oi niin, te… — mutisi nuori mies.

— Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.

— Se on totta.

— Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle ystävällinen.

— Ah ei, sitä ei! — vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella sävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi syytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä sähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.

— Niin, niin, — virkkoi vuorostaan Filip, — minä käsitän; sisareni on hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.

Sitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli tapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip aavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:

— Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano, Gilbert.

Tämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi tukehtuneella äänellä:

— Kotonaan, monsieur, luullakseni… Mistä voisin minä tietää…?

— Yksinään, kuten aina, ja ikävissään, sisar-parka! — keskeytti Filip.

— Niin, kaikesta päättäen yksinään tällä hetkellä, monsieur; sillä Nicole neidon karkaamisen jälkeen…

— Mitä! Onko Nicole karannut?

— On, monsieur, rakastajansa kanssa. — Rakastajansa kanssa?

— Ainakin niin otaksun, — sanoi Gilbert, joka huomasi menneensä liian pitkälle. — Niin talousrakennusten puolella väitetään.

— Mutta, tosiaan, Gilbert, — virkkoi Filip käyden yhä levottomammaksi, — en käsitä tästä mitään. Sinulta täytyy lypsää sanoja. Olehan toki vähän ystävällisempi. Sinulla on älyä, eikä sinulta puutu luontaista hienostusta; kah, älä turmele niitä hyviä ominaisuuksiasi teeskennellyllä vauhkoudella, jöröydellä, joka ei sovi sinun asemassasi, eikä muuten kellekään.

— Mutta enhän minä tiedä kaikkea, mitä te minulta kysytte, monsieur, ja tarkemmin mietittyänne käsitätte, etten voikaan tietää. Minä työskentelen kaiken päivää puutarhassa enkä tosiaan tunne linnan asioita.

— Gilbert, Gilbert, olisin sentään luullut, että sinulla on silmät.

— Minullako?

— Niin, ja mielenkiintoa niitä kohtaan, jotka kantavat minun nimeäni; sillä olipa vieraanvaraisuus Taverneyssä miten kehnoa tahansa, olet sitä kuitenkin nauttinut.

— Niinpä tunnenkin suurta mielenkiintoa teihin, hra Filip, — sanoi Gilbert kiivaalla ja käheällä äänellä, sillä Filipin säyseys ja eräs toinen tunne, jota tämä ei voinut arvata, oli pehmittänyt tämän rajun sydämen; — niin, teitä minä rakastan, ja siksi ilmoitankin teille, että sisarenne on kovin sairaana.

— Sisareni kovin sairaana! — huudahti Filip kiihkeästi. — Sisareni kovin sairaana, etkä sitä minulle heti sano!

Ja vaihtaen verkalliset askeleensa rientäviksi kysyi hän

— Mikä häntä vaivaa, taivaan nimessä?

— Ka, sitä ei tiedetä, — vastasi Gilbert.

— Mutta toki?

— Tiedän ainoastaan, että hän tänään kolme kertaa pyörtyi ulkona puutarhassa, ja äskettäin kävi häntä tapaamassa madame la dauphinen lääkärikin sekä herra parooni.

Filip ei kuullut enempää; hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, ja todellisen vaaran uhatessa hän oli saanut takaisin kaiken rohkeutensa. Hän jätti hevosensa Gilbertille ja juoksi minkä jaksoi talousrakennuksia kohti.

Gilbert taasen jäätyään yksikseen vei hevosen kiireisesti talliin ja pakeni kuin villit ja saaliinhimoiset linnut, jotka eivät koskaan tahdo viipyä ihmisen lähettyvillä.

40.

Veljen huolestus.

Filip tapasi sisarensa makaamassa pienellä sohvalla, josta meillä jo on ollut tilaisuus mainita.

Astuessaan eteiseen nuori mies huomasi, että Andrée oli huolellisesti poistanut kaikki kukkaset, joista hän kuitenkin hyvin paljon piti. Siitä siitä asti, kun hänen pahoinvointinsa alkoi, oli kukkien tuoksu tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia, ja tämän aivokudosten ärtymisen syyksi hän luki kaikki ne vaivat, jotka kahden viikon ajan olivat seuranneet toisiaan.

Filipin sisään astuessa Andrée uinaili; hänen kaunis, pilviin peittynyt otsansa oli raskaasti taaksepäin vaipunut, ja silmät näkyivät surullisesti vavahtelevan kuopissaan. Hänen kätensä olivat riipuksissa, ja vaikka veren tässä asennossa olisi pitänyt niihin laskeutua, ne olivat valkoiset kuin vahakuvan.

Hän oli niin liikkumaton, että hän ei näyttänyt ollenkaan elävältä, ja varmentuakseen siitä, että hän ei ollut kuollut, täytyi kuunnella hänen hengitystään.

Siitä hetkestä asti, kun Filip Gilbertiltä kuuli sisarensa olevan sairaana, hän oli kulkenut yhä ripeämmin ja saapuikin portaille aivan hengästyneenä; mutta tässä hän tarkemmin ajateltuaan oli pysähtynyt ja noussut askelmia pitkin tyynempänä, joten hän huoneen kynnykselle tultuaan liikkui niin äänettömästi ja keveästi kuin olisi ollut keijukainen.

Rakastaville sieluille ominaisella huolehtivalla hellyydellä tahtoi hän omin silmin taudin oireista ottaa selville sen laadun. Hän tiesi, että Andrée, joka oli niin lempeä ja hyväsydäminen, heti hänet nähtyään tai hänen askeleensa kuultuaan hillitsisi liikkeensä ja kasvonilmeensä, jotta ei häntä säikähdyttäisi.

Hän hiipi siis huoneeseen työntäen lasiruudulla varustettua ovea niin hiljaa, että Andrée ei sitä kuullut, ja näin ehti hän keskelle lattiaa ennenkuin tyttö mitään aavisti.

Filipillä oli siis aikaa katsella; hän näki tämän kalpeuden, tämän liikkumattomuuden, tämän levottomuuden. Hän yllätti syvälle vaipuneiden silmien omituisen ilmeen, tunsi itsensä levottomammaksi kuin miksi olisi luullut voivansa tulla, ja hänen päähänsä juolahti heti ajatus, että sisaren kärsimykset melkoiselta osaltaan johtuivat sielullisista syistä.

Tämä näky kouristi Filipin sydäntä, eikä hän voinut pidättää peljästynyttä liikettä.

Andrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn kuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä lankeamaan veljensä kaulaan.

— Sinä, sinäkö, Filip! — virkkoi hän.

Mutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja mitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?

— Niin, niin, minä, — vastasi Filip syleillen ja tukien häntä, sillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, — minä, joka tulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

Andrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan tarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä rauhoitti.

— Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?

— Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.

— Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka Herran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut kyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat, ja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka kyllä itsestään menevät ohitse.

— Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée…

— Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?

— Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään…

— Ei se mitään vaarallista ole.

— Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.

— Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan…

— No?

— Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä kaikki.

— Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.

— Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen, Filip?

— Oi, rakas Andrée! — Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.

Samalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan yritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas jäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle valkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa varjostuivat.

— Katso, katso, sinä petit minua! — huudahti Filip. — Ah, rakas sisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!

— Pullo, pullo! — kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän ilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.

Ja raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän osoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.

Filip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa, jonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan ja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.

— Kas niin, — virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa ja elämää, — nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No, luuletko, että olen kovin sairas? Puhu.

Mutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.

Andrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin vapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi ja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin koskaan ennen.

— Ah niin, — sanoi hän, — nythän näet, Filip, että se on jo ohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle tuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää esiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän, Filip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni, joka sinua niin suuresti rakastan… sinua, elämäni ponninta ja keskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin aivan tervekin.

— Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan minulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin aiheutuvan.

— Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten huumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen oli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut tukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa huojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin, eilen… ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen, että se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.

— Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on varsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä sain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla sireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari, sanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat, ja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään tahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt. Ja ainoastaan sinä, Andrée-kulta — olit silloin tuskin kuusivuotias — virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.

— Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen kaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.

— Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja antanut tuoda kukkia huoneeseesi.

— En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne on tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka niin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta jättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de Taverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti Taverney onnellinen henkilö!… Sillä tämän päänkivun aiheuttama pyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen kohtalostaan.

— Kuinka niin?

— Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen tullakseen minua katsomaan… Oi, Filip, madame la dauphine on kovin herttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi minua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä, ja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä, tunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä onni minulle viimeksi tapahtui?

— En.

— Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan sairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta, ainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen sanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että pöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle, kuka sinut peloitti?

— Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.

— Gilbert? — huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.

— Niin, hän sanoi minulle, että olit kovin sairas.

— Ja sinä uskoit sitä tyhmyriä, sitä tyhjäntoimittajaa, joka ei kelpaa muuhun kuin pahantekoon ja valheiden levittäjäksi?

— Andrée, Andrée!

— No?

— Sinä kalpenet taas.

— Mitä vielä; se Gilbert minua vain ärsyttää. Ei riitä, että alituisesti tapaan hänet tielläni, vaan minun täytyy kuulla hänestä puhuttavan, kun hän ei ole saapuvillakaan.

— Kas, nyt sinä menet jälleen tainnuksiin.

— Ah niin, hyvä Jumala!… Mutta se onkin…

Andréen huulet kalpenivat ja hänen äänensä sammui.

— Tuo on omituista! — jupisi Filip.

Andrée ponnistausi.

— Ei, ei se mitään ole, — virkkoi hän; — älä välitä kaikista näistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas jaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään yhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.

— Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.

— Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka olisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?

— Tuota pikaa, rakas Andrée, — sanoi tämä hellästi hilliten sisartansa; — et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä hetkinen.

— Olkoon niin.

Andrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän piti kädestä.

Ja miksi, jatkoi hän, — tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin ilmoittamatta?

— Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut minulle kirjoittamasta?

— Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.

— Melkein kaksi viikkoa, Andrée.

Tyttö loi silmänsä alas.

— Sinua huolimatonta! — sanoi Filip lempeän moittivasti.

— Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa, pahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut minulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia, väsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.

— No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä minulle äsken sanoit.

— Mitä se oli?

— Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä joskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa samaa itsestäni.

— Itsestäsi?

— Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna; sisarenikaan ei ole minua muistanut.

— Oi Filip!

— Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin kiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä, jonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de Richelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?

— Oh, se ei minua kummastuta, — sanoi Andrée.

— Mitä, eikö se kummastuta sinua?

— Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni ovat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan ymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee vanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa hänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten hän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään uutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä nenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä sinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä sitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu kiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta henkilöä, joka ei koskaan tule.

— Mutta kuningas, Andrée, kuningas?

— Mitä, kuningasko?

— Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.

Andrée katsahti arasti ympärilleen.

— Mitä tarkoitat? — kysyi veli.

— Kuule, kuningas… puhukaamme hiljaa… on luullakseni hyvin oikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut minua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko perhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on kylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin on, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää minulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa…

— Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?

— Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle, kertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö minä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen, — ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa; mutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani tehnyt.

— Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?

— No kuningas.

— Kuningasko?

— Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista hedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä makasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen hra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua hoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että pyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta siitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut huomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani hänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani muutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi hampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois, luullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada pahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei tosiaan ollut minun syyni.

— Lapsi-parka, — sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä, — eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?

— Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt säästää minut selostuksiltaan.

— Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.

— Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!

— Taivaan tähden, Andrée, älä ole niin kova sitä nuorukaista kohtaan; sinä herjaat ja tiuskit häntä, olen nähnyt sinut teossa!… Voi, hyvä Jumala, mikä sinulle, Andrée, taas tulee?

Tällä kertaa Andrée oli kaatunut takaisin sohvan pieluksille virkkamatta sanaakaan; tällä kertaa pullo ei voinut häntä toinnuttaa; täytyi odottaa, kunnes pyörtymys oli ohi ja veri jälleen alkoi kiertää.

— Aivan varmaan, — mutisi Filip, — on sinun sairautesi, sisareni, niin vakavaa laatua, että se peloittaisi rohkeampiakin kuin mitä minä olen, kun on kysymys sinun kärsimyksistäsi. Sano, mitä sanot, mutta minusta tätä tautia ei saa käsitellä tuolla teeskentelemälläsi välinpitämättömyydellä.

— Mutta, Filip, kun lääkäri sanoi…

— Lääkäri ei saa minua uskomaan, ei koskaan, ellen itse puhuttele häntä! Missä voi tuon tohtorin tavata?

— Hän käy joka päivä Trianonissa.

— Mutta mihin aikaan päivästä, aamuisinko?

— Aamuin ja illoin hänellä on palvelusvuoronsa.

— Onko hän nyt täällä?

— Kyllä, ystäväni; lyönnilleen kello seitsemältä illalla, sillä hän on täsmällinen, hän nousee dauphinen asuntoon vieviä ulkoportaita.

— Hyvä, — sanoi Filip tyynempänä, — minä odotan luonasi.

41.

Erehdys.

Filip pitkitti huolettomasti keskustelua, samalla kun hän salavihkaa tarkkasi sisartaan, joka taasen puolestaan ponnisteli, jotta ei tekisi häntä levottomaksi uusilla pyörtymyskohtauksilla. Filip puhui paljon pettyneistä toiveistaan, kuninkaan unohduksesta, hra de Richelieun epävakaisuudesta, ja kun hän kuuli kellon lyövän seitsemän, hän lähti äkkiä, välittämättä, arvasiko Andrée hänen aikeensa.

Hän suuntasi askeleensa suoraan kuningattaren paviljonkiin päin ja seisahtui riittävän matkan päähän, jotta palvelushenkilöt eivät häntä pysähdyttäisi, mutta kyllin lähelle, jotta kukaan ei voisi mennä ohitse hänen, Filipin, tuntematta ohikulkijaa.

Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia ennenkuin hän näki Andréen kuvaileman jäykän ja melkein majesteetillisen lääkärin tulevan häntä vastaan.

Alkoi hämärtää, ja vaikka lukemisen näin ollen täytyi olla vaikeata, arvoisa tohtori kuitenkin selaili äskettäin Kölnissä julkaistua tutkielmaa vatsahalvausten syistä ja vaikutuksista. Vähitellen tuli melkein pimeä hänen ympärillään ja tohtori jo pikemmin arvasi kuin luki, kun samassa liikkuva ja läpikuultamaton esine poisti oppineelta ammattimieheltä viimeisenkin valonkajastuksen.

Hän kohotti päänsä, näki edessään miehen, ja kysyi:

— Mitä haluatte?

— Anteeksi, monsieur, — sanoi Filip; — onko minulla kunnia puhutella tohtori Louista?

— Kyllä, monsieur, — vastasi lääkäri sulkien kirjansa.

— Suokaa minulle sitten muutama sana, — virkkoi Filip.

— Anteeksi, monsieur; mutta virkatoimeni kutsuu minua madame la dauphinen luo. On jo aika, enkä voi antaa itseäni odottaa.

— Monsieur… — ja tässä teki Filip rukoilevan liikkeen sulkeakseen lääkäriltä tien, — monsieur, henkilö, jolle anon teidän huolenpitoanne, on madame la dauphinen palveluksessa. Hän kärsii paljon, jotavastoin prinsessa ei ole laisinkaan sairas.

— Kenestä te siis puhutte? — kysyi lääkäri.

— Henkilöstä, jonka luo madame la dauphine itse teidät vei.

— Ahaa, olisiko ehkä kysymys neiti Andrée de Taverneystä?

— Oikein, monsieur.

— Vai niin, — virkahti tohtori, äkkiä vilkaisten ylös nuoreen mieheen.

— Te tiedätte siis, että hän kärsii paljon.

— Hänellä on kouristuksia, eikö niin?

— Alituisia pyörrytyskohtauksia, niin, monsieur. Tänään hän muutaman tunnin kuluessa pyörtyi kolme, neljä kertaa käsivarsilleni.

— Voiko nuori neiti siis huonommin?

— Ah, enhän minä tiedä; mutta käsitätte, tohtori, että kun rakastaa jotakuta…

— Te rakastatte neiti Andrée de Taverneytä?

— Oi, enemmin kuin elämääni, hra tohtori!

Filip lausui nämä sanat niin hehkuvalla veljenrakkaudella, että tohtori Louis käsitti niiden tarkoituksen väärin.

— Ahaa, — virkkoi hän, — se olette siis te…? Lääkäri pysähtyi epäröiden.

— Mitä aioitte sanoa, monsieur? — kysyi Filip.

— Te siis olette…?

— Kuka minä olen… mitä, monsieur?

— No, tuhat tulimaista, hänen rakastajansa, — sanoi lääkäri kärsimättömästi.

Filip astahti taaksepäin, laskien kätensä otsalleen ja käyden kalmankalpeaksi.

— Monsieur, — virkkoi hän, — olkaa varuillanne, te herjaatte sisartani!

— Sisartanne! Onko neiti Andrée de Taverney teidän sisarenne?

— On, monsieur, enkä luule sanoneeni mitään, joka olisi voinut aiheuttaa niin omituisen erehdyksen teidän puoleltanne.

— Anteeksi, monsieur, hetki, jonka olitte valinnut minua tavataksenne, salaperäinen ilmeenne minua puhutellessanne… sai minut luulemaan, otaksumaan, että vieläkin hellemmät tunteet kuin veljenrakkaus…

— Ah, paras tohtori, ei rakastaja eikä puoliso voisi rakasta sisartani hartaammin kuin minä.

— Hyvä; sitten kyllä käsitän, että otaksumani teitä loukkasi, ja esitän teille siitä anteeksipyyntöni. Sallitteko minun nyt, monsieur…? — Ja lääkäri aikoi kulkea edelleen.

— Tohtori, — tivasi Filip, — pyydän, älkää jättäkö minua ensin rauhoittamatta minua sisareni tilan suhteen.

— Mutta mikä hänen tilassaan sitten on saattanut teidät levottomaksi?

— Hyvä Jumala, se mitä itse olen nähnyt.

— Olette nähnyt oireita, jotka ilmaisevat pahoinvointia…

— Vakavaako, tohtori?

— Miltä kannalta sitä katsoo.

— Kuulkaa, tohtori, kaikessa tässä on jotakin omituista; voisi luulla, että te ette tahdo tai ette uskalla minulle vastata.

— Otaksukaa ennemmin, monsieur, että kärsimättömyydessäni ehtiä hänen korkeutensa dauphinen luo, joka minua odottaa…

— Tohtori, tohtori, — sanoi Filip, laskien kätensä kylmä hikeä valuvalle otsalleen, — te luulitte minua neiti de Taverneyn rakastajaksi?

— Niin, mutta te oikaisitte erehdykseni.

— Ajatteletteko siis, että neiti de Taverneyllä on rakastaja?

— Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä ajatuksistani.

— Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka tarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako sekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne eivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte rakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata? Tohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.

— Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta, monsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää hallitse itseänne.

— Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana ajaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.

— Monsieur!

— Tohtori, — huudahti Filip entistä kiihkeämmin, — tämä merkitsee siis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus, jota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?

— Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra de Taverney; en ole mitään sellaista sanonut.

— Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin sanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon… Se ei ole ihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä sanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa toki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä, rohkeutta… Tämä sairaus, tämä häpeä kenties… Hyvä Jumala, te ette keskeytä minua, tohtori, tohtori!

— Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la dauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.

— Ette, ette ole mitään sanonut… Mutta näettehän, että tulkitsen äänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja kohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki, jos olen joutunut harhaan.

— Hyvästi, monsieur, — vastasi tohtori liikutettuna.

— Oi, ette saa jättää minua näin, vastaamatta myöntävästi tai kieltävästi. Sananen vain, yksi ainoa sana, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.

Lääkäri pysähtyi.

— Monsieur, — virkkoi hän, — vast'ikään, ja siitä johtui onneton erehdys, josta te loukkaannuitte…

— Älkäämme siitä enää puhuko, monsieur.

— Päinvastoin, puhukaamme; vast'ikään, ehkä rahtusen liian myöhään, sanoitte minulle, että neiti de Taverney on sisarenne. Mutta aikaisemmin johditte minut harhaan lausuessanne niin perin innokkaasti ja liikutettuna, että rakastitte neiti Andréeta enemmän kuin elämäänne.

— Se on totta.

— Jos rakkautenne häntä kohtaan on niin suuri, hän epäilemättä vastaa siihen samallaisella hellyydellä?

— Ah, monsieur, Andrée rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta maailmassa.

— No, palatkaa sitten hänen luokseen, kyselkää häneltä, monsieur; tehkää hänelle sensuuntaisia kysymyksiä, joihin minun täytyy kieltäytyä vastaamasta; ja jos hän rakastaa teitä niinkuin te häntä rakastatte, hän kyllä vastaa kysymyksiinne. On paljon seikkoja, jotka kerrotaan ystävälle, vaikka ne lääkäriltä vaietaan. Silloin hän ehkä suostuu teille sanomaan, mitä minä en millään ehdolla tahtoisi opastaa teitä aavistamaan. Hyvästi, monsieur.

Ja tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Filip mielettömänä tuskasta ja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. — Ei, tohtori, olen kuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!

Lääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:

— Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua, se on parasta, mitä voitte tehdä.