JOHDANTO. (continued 3)

— Sydämen! Oi, hyvä parooni, te yksin kykenette arvostelemaan neidin sydämen hellyyttä, jospa olisin viidenkolmatta vuotias, niin laskisin hänen jalkojensa juureen elämäni ja omaisuuteni!

Andrée ei vielä osannut ottaa hovimiehen ylistystä keveästi Hän vastasi Richelieun sanoihin vain merkityksettömällä hymähdyksellä.

— Mademoiselle, — virkkoi tämä, — kuningas on suvainnut pyytää teitä vastaanottamaan häneltä mielihyvänsä todistuksen, ja hän on antanut isänne, hra paroonin, toimeksi sen teille jättää. Mitä on minun nyt teidän puolestanne vastattava hänen majesteetillensa?

— Monsieur, — sanoi Andrée, näkemättä menettelyssään muuta kuin jokaisen alamaisen puolelta kuninkaalle tulevaa luonnollista kunnioitusta, — olkaa hyvä ja vakuuttakaa hänen majesteetilleen hartainta kiitollisuuttani. Sanokaa hänen majesteetilleen, että hän tekee minut ylenmäärin onnelliseksi ajatellessaan minua ja että olen aivan arvoton ansaitsemaan niin mahtavan hallitsijan huomiota.

Richelieu näkyi hurmaantuvan tästä vastauksesta, jonka nuori tyttö lausui varmalla äänellä ja ilman pienintäkään epäröimistä. Hän tarttui tämän käteen, suudellen sitä kunnioittavasti ja katsellen sitä nautinnolla.

— Kuninkaallinen käsi, — huudahti hän, — jalka kuin haltijattarella… sielukkuutta, tahdon lujuutta, viattomuutta… Ah, parooni, sellainen aarre!… Tyttärenne ei ole mikään tavallinen tyttö, vaan kuningatar…

Tämän lausuttuaan hän sanoi hyvästi, jättäen Taverneyn Andréen luo. Isän povi paisui nyt yhäti enemmän ylpeydestä ja toivosta.

Ken tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen filosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin siemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut, että Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä sielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen johdosta voinut huudahtaa:

"Minä en ole muuttunut, vaan aika."

Hän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö, jonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet silmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.

— Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa oli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on, pyydän?

"Ah", ajatteli Taverney, "tytössä herää voitonpyyntiä… Kas, enpä olisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!"

Hän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli antanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille makeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän taskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.

— Kas tässä, — sanoi hän.

— Ah, jalokiviä! — virkahti Andrée.

— Pidätkö niistä?

Siinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa timanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat ja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin kolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.

— Hyvä Jumala, isä! — huudahti Andrée.

— No?

— Nämä ovat liian komeita… kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin noita kantaa… Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän timanttirikkauteen?

— Valittele siis, pyydän! — sanoi Taverney ivallisesti.

— Monsieur, te käsitätte minut väärin… Olen pahoillani, etten voi käyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.

— Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni, on kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.

— Mutta, monsieur… tämä kuninkaan ystävällisyys…

— Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? — sanoi Taverney.

— Ah, anteeksi, isäni: se on totta; — vastasi Andrée luoden päänsä alas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.

Hetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.

— Minä en käytä näitä jalokiviä, — sanoi hän.

— Mikset? — huudahti Taverney levottomana.

— Siksi, isä, että te ja veljeni olette välttämättömimmän puutteessa ja että tämä ylellisyys loukkaa silmiäni, kun ajattelen teidän vaikeuksianne.

Taverney puristi hymyillen hänen kättänsä.

— Oh, älä siitä enää huolehdi, tyttäreni. Kuningas on tehnyt enemmän minulle kuin sinulle. Me olemme suosiossa, rakas lapseni. Kunnioittavan alamaisen enempää kuin kiitollisen naisenkaan ei sopisi näyttäytyä hänen majesteettinsa edessä ilman niitä koristuksia, jotka hän on suvainnut lahjoittaa.

— Minä tottelen, monsieur.

— Niin, mutta sinun on toteltava ilolla… Nämä koristeet eivät näy olevan sinun makuusi?

— Minä en tunne timantteja, monsieur.

— Tiedä siis, että helmet yksinään ovat viidenkymmenentuhannen livren arvoiset.

Andrée pani kätensä ristiin.

— Monsieur, — sanoi hän, — on omituista, että hänen majesteettinsa antaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.

— En käsitä sinua, neitiseni, — virkkoi Taverney kuivasti.

— Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että ihmiset sitä kummastelevat.

— Minkätähden? — kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja kylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.

— Minua arveluttaa.

— Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua arveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon. Kasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen pahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä sielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö teeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni vanhat krenatöörit!

Andrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.

"Oi veljeni", kuiskasi hän hiljaa, "miksi olet jo niin kaukana?" Kuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä terävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa; mutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin hän virkkoi:

— Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?

Lempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen välitse.

— Enkö ole täällä sinua rakastamassa, sinua neuvomassa? Etkö tunne ylpeyttä voidessasi avustaa veljesi ja minun onneani?

— Oi kyllä, — sanoi Andrée.

Parooni kohdisti tyttäreensä mitä hehkuvimmin hyväilevän katseen.

— Niin, — virkkoi hän, — kuten hra Richelieu äsken sanoi, sinusta tulee Taverneyn linnan kuningatar… Hänen majesteettinsa on tehnyt sinut huomatuksi… kruununprinsessa myöskin, — lisäsi hän vilkkaasti. — Näiden ylhäisten henkilöiden ystävyydessä rakennat tulevaisuutesi, tekemällä heidän elämänsä onnelliseksi… Dauphinen ystävätär, kuninkaan… ystävätär, sellainen kunnia!… Sinulla on suurenmoisia lahjoja ja voittamaton kauneus; sielusi on terve, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta… Oi lapseni, millaista osaa voitkaan näytellä! Muistatko tyttöstä, joka lievensi Kaarlo VI:n viimeiset hetket?… Ranska siunasi hänen nimeään… Muistatko Agnes Sorelia, joka palautti Ranskan kruunun kunnian? Kaikki kunnon ranskalaiset pitävät hänen muistoansa arvossa… Andrée, sinusta tulee mainehikkaan hallitsijamme vanhuuden tuki… Hän on rakastava sinua kuin tytärtään, ja sinä olet hallitseva Ranskaa kauneutesi, rohkeutesi ja uskollisuutesi oikeudella…

Andréen silmät laajenivat kummastuksesta. Parooni jatkoi antamatta hänelle aikaa miettimiseen.

— Valtaistuinta häpäisevät turmeltuneet naiset on pelkkä katseesi karkoittava; sinun läsnäolosi on puhdistava hovin. Sinun lempeätä vaikutustasi on valtakunnan ylimystö kiittävä hyvien tapojen, siveän ja puhtaan lemmenleikin palaamisesta. Tyttäreni, sinä voit, sinun täytyy olla uudistuksen lähteenä tälle maalle ja kruunata nimemme kunnia.

— Mutta, — virkkoi Andrée hämmästyneenä, — mitä pitää minun sitä varten tehdä?

— Andrée, — puhui parooni edelleen, — olen sinulle usein sanonut, että tässä maailmassa täytyy pakoittaa ihmiset hyveellisiksi tekemällä hyve heille vain mieluisaksi ja rakkaaksi. Otsaansa rypistelevä, synkkä ja alati siveysoppia veisaava hyve ajaa pakoon nekin, jotka kiihkeimmin tahtoisivat sitä tavoitella. Anna omalle hyveellesi kaikki keimailun syötit, vieläpä nekin, joita pahe käyttää. Se on helppoa sinunlaisellesi älykkäälle ja lujaluontoiselle tytölle. Tee itsesi niin kauniiksi, että hovissa puhutaan ainoastaan sinusta; tee itsesi niin viehättäväksi kuninkaan silmissä, että hän ei voi elää ilman sinua; esiinny niin salaperäisenä, niin varovaisena kaikkia muita paitsi hänen majesteettiaan kohtaan, että sinulle hyvin pian tunnustetaan kaikki se valta, jonka välttämättömästi olet saavuttava.

— En oikein ymmärrä tätä viime neuvoa, — virkkoi Andrée.

— Salli minun opastaa itseäsi. Ymmärtämättäsi olet vaistomaisesti tekevä sen, mikä on parempi sellaiselle viisaalle ja jalomieliselle olemukselle kuin sinä. Muuten, ensimäistä askeltasi varten minun on varustettava kukkarosi. Ota nämä sata louisdoria ja varustele pukusi vastaamaan sitä arvoa, johon olemme kutsutut senjälkeen kuin kuningas on meitä erityisellä huomaavaisuudellaan kunnioittanut.

Taverney antoi sata louisdoria tyttärelleen, suuteli tämän kättä ja lähti.

Hän käveli rivakasti takaisin samaa puutarhakäytävää, jota oli tullutkin, eikä huomannut Lemmenlehdon perällä Nicolea, joka oli hartaassa keskustelussa hänen korvaansa kuiskailevan ylhäisen herrasmiehen kanssa.

16.

Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.

Tätä keskustelua seuraavana päivänä kello neljän tienoissa iltapuolella Balsamo oli työhuoneessaan Rue Saint-Clauden varrella, lukien kirjettä, jonka Fritz juuri oli hänelle tuonut. Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta. Käännellen sitä kämmenissään hän virkkoi:

"Tunnen tuon venytetyn, säännöttömän, hiukan vapisevan käsialan monine oikeinkirjoitus-virheineen."

Ja hän luki uudestaan:

'Herra kreivi:

Henkilö, joka kävi kysymässä neuvoanne jonkun aikaa ennen viimeisen ministeristön kukistumista ja joka jo kauan aikaisemmin oli kanssanne neuvotellut, saapuu tänään luoksenne uutta puhuttelua varten. Sallivatko monet toimenne teidän suoda tälle henkilölle puoli tuntia kello neljän ja viidan välillä iltapäivällä?'

Luettuaan kirjeen toiseen tai kolmanteen kertaan Balsamo vaipui jälleen tutkisteluunsa.

"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa; ja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää, ylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki; vilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä… Ah, olenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama. Aivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin tunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille parhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä välikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat samassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te tekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen vihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa."

Ja Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä täytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys katonrajasta.

"No, mikä on?" hymähti Balsamo säpsähtäen. "Lorenza kutsuu minua, Lorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut jotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden todistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen hän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri sellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme."

Sitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa kotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa ei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin oli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.

Mutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren naisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin sinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla tahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.

Sitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa, ikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä kaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.

Lorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen käskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan olisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja läähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza muistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo nytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana epätoivosta tai väsymyksestä.

Balsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi vaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet, pitäen tilannetta liian vaarallisena.

Tuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä salaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä ajatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti rakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi hajalliset muistelmansa.

Balsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo pitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys äkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen tunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla Lorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti, ilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa kuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti päätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon, virkkaen:

— Istukaahan tähän viereeni, minä pyydän.

Balsamo säpsähti tätä tavatonta lempeyttä ilmaisevaa ääntä.

— Istuisinko? — virkkoi hän. — Tiedät hyvin, Lorenzani, että minulla ei ole muuta toivomusta kuin viettää elämäni sinun jalkaisi juuressa.

— Monsieur, — toisti Lorenza samaan sävyyn, — pyydän teitä istumaan, vaikka minulla ei ole teille paljoa kerrottavaa. Mutta mielestäni puhun sentään paremmin, jos istutte.

— Tänään, kuten aina, rakastettu Lorenzani, — sanoi Balsamo, — seuraan toivomuksiasi.

Ja hän istahti nojatuoliin Lorenzan viereen, joka itse istui sohvalla.

— Monsieur, — sanoi hän, luoden enkelinilmeiset silmänsä Balsamoon, — kutsuin teitä anoakseni teiltä suosionosoitusta.

— Oi Lorenzani, — huudahti Balsamo yhä ihastuneempana, — kaikki, mitä tahdot, kaikki, sano!

— Pyydän vain yhtä asiaa; mutta ilmoitan edeltäkäsin, että haluan sitä kiihkeästi.

— Puhu, Lorenza, puhu, vaikka se maksaisi minulle koko omaisuuteni, puolet elämääni.

— Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin ajastanne, — vastasi nuori nainen.

Hyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa mielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli saattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.

"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista", tuumi hän. "No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla, että se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan, sillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä." — Sano pian, Lorenzani, — kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.

— Monsieur, — virkkoi nuori nainen, — tiedätte, että riudun surusta ja ikävästä.

Huoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.

— Nuoruuteni, — jatkoi Lorenza, — haihtuu; päiväni ovat pelkkää nyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen yksinäisyydessä ja ahdistuksessa.

— Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza, — vastasi Balsamo, — eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi, jonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.

— Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.

— Kiitos, Lorenza.

— Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut, vaikka…

— Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä täydennän ajatuksesi, Lorenza.

— Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä otaksuko mitään, pyydän.

— Jatka siis.

— No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja epätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa…

Hän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut takaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän katseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla hän elostui.

— Suokaa minulle, — jatkoi hän, — joskaan ei vapauttani (tiedän, että Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta näyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen), suokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin ääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos, kävellä, olla todella olemassa.

— Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, — sanoi Balsamo tarttuen hänen käteensä, — ja tiedäthän, että se jo kauan on ollut minunkin toivomukseni.

— Siis…! — huudahti Lorenza.

— Mutta, — vastasi Balsamo, — olet itse minua siitä ehkäissyt. Houkkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen antanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin salaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven ja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua, että minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain kukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista voi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa siihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet uhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit kaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että vapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi minut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?

— Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin… niin, silloin tulen hulluksi.

— Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko jutella?

— Toivoakseni. — Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko näkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän sielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.

Nuori nainen pysyi vaiti.

— Toisin sanoen, rakastatko minua? — lopetti Balsamo huokaisten.

— En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, — vastasi Lorenza. — Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän hyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja rakkauden syttyä.

— Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä voidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä vala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka unohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.

Lorenza oli vaiti.

— Tahdotko vannoa sen valan?

Lorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui vastakkaisten tunteitten puristuksesta.

— Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle sanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet vapaa.

— Mitä minun on vannottava, monsieur?

— Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä, mitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.

— Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut tietää valtiollisista kokouksistamme.

— Vannon senkin.

— Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?

— Niin; onko siinä kaikki?

— Ei, vanno… ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista riippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee autuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen vannot, niin olet vapaa.

Nuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen sydämeensä.

— Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?

— Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran ehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman rippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään tovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me leikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen Herraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja minä, että teen sinut aina onnelliseksi.

— Ei, — virkkoi Lorenza, — sellainen vala on jumalaton.

— Vala on jumalaton, Lorenza, — vastasi Balsamo surullisesti, — ainoastaan silloin, kun se vannotaan aikomatta sitä pitää.

— En tee sitä valaa, — sanoi Lorenza, — pelkäisin liiaksi, että kadottaisin sieluni.

— Toistan sinulle, — virkkoi Balsamo, — että valaa tekemällä et sieluasi kadottaisi, vaan valasi rikkomalla.

— Minä en vanno.

— Ole sitten kärsivällinen, Lorenza, — sanoi Balsamo suuttumatta, mutta syvästi surullisena.

Lorenzan otsa synkistyi niinkuin nähdään synkistyvän kukkivan niityn, kun pilvi häilähtää sen ja taivaan väliin.

— Epäätte siis pyyntöni? — virkkoi hän.

— En suinkaan, Lorenza, sinähän sen teet. Hermostunut liike ilmaisi kaiken kärsimättömyyden, minkä nuori nainen sanoissaan pidätti.

— Kuuntele, Lorenza, — lausui Balsamo, — mitä voin sinulle tehdä, ja usko minua, se on paljon.

— Puhukaa, — vastasi nuori nainen katkerasti hymyillen. — Katsokaamme, mihin asti se jalomielisyys ulottuu, jota pidätte niin suurena.

— Jumala, sattuma tai sallimus, miten tahdot, Lorenza, on meidät sitonut toisiimme päästämättömillä solmuilla. Älkäämme siis yrittäkö niitä tässä elämässä murtaa, koska ainoastaan kuolema voi ne katkaista.

— Kyllähän sen tiedän, — vastasi Lorenza kärsimättömästi.

— No niin, kahdeksassa päivässä, Lorenza, maksakoon se minulle mitä tahansa ja saattakoon tekoni minut mihin vaaraan hyvänsä, kahdeksassa päivässä saat seuralaisen.

— Minne sitten? — kysyi hän.

— Tänne.

— Tänne, — huudahti hän, — näiden rautaristikkojen, näiden heltymättömien ovien, naiden vaskiporttien taakse! Vankilatoverin? Oi, mitä ajattelettekaan, monsieur! En minä teiltä sellaista pyydä.

— Mutta, Lorenza, se on kaikki minkä voin sinulle suoda. Nuori nainen teki vielä kärsimättömämmän liikkeen.

— Ystäväni, ystäväni! — jatkoi Balsamo lempeästi. — Ajattele toki, kaksin voitte tämän välttämättömän onnettomuuden helpommin kantaa.

— Erehdytte, monsieur; tähän asti olen kärsinyt vain omaa tuskaani, enkä toisen tuskaa. Tämä koettelemus vielä puuttuu, ja käsitän, miksi tahtoisitte sen minulle tuottaa. Niin, te sijoittaisitte luokseni toisen samallaisen uhrin, jonka näkisin laihtuvan, kalpenevan, kuihtuvan murheesta niinkuin itsenikin. Kuulisin hänen iskevän, niinkuin minä olen tehnyt, tähän seinään, tähän inhoittavaan oveen, jota tarkastan tuhat kertaa päivässä saadakseni selville mihin se aukenee teidän siitä kulkiessanne. Ja kun uhri, tuo kumppanini, on minun laillani kuluttanut kyntensä puussa ja marmorissa työntääkseen sen sisään tai nostaakseen sen saranoiltaan, kun hänen silmäluomensa ovat kyynelistä tummuneet, kuten omani, kun hän on kuollut, niinkuin minä olen kuollut, ja teillä yhden ruumiin asemasta on kaksi, olette te pirullisessa hyväntahtoisuudessanne sanova: "Ne kaksi lapsukaista huvittelevat, pitävät toisilleen seuraa, ovat onnelliset." Oh ei, ei, tuhat kertaa ei!

Ja hän polki jalkaansa hurjasti lattiaan.

Balsamo koetti häntä vielä rauhoittaa.

— Kah, — sanoi hän, — Lorenza, säveyttä, tyyneyttä; haastelkaamme järkevästi, rukoilen.

— Hän pyytää minulta tyyneyttä, hän pyytää minulta järkevyyttä! Pyöveli kehoittaa säveyteen uhriansa, jota hän kiusaa tyyneyteen — onnetonta, jota hän kiduttaa.

— Niin, minä kehoitan sinua tyyneyteen ja lempeyteen; sillä vihasi puuskat, Lorenza, eivät kohtaloamme ollenkaan muuta, ne vain tekevät sen surullisemmaksi. Ota vastaan tarjoukseni, Lorenza; annan sinulle toverin, sellaisen toverin, joka on rakastava orjuutta, koska se orjuus on hänelle hankkinut sinun ystävyytesi Et näe murheellisia kasvoja, et vetisteleviä silmiä, kuten pelkäät, vaan päinvastoin hymyilyä ja iloisuutta, joka silittää rypyt omalta otsaltasi. Katsohan, hyvä Lorenzani, ota tarjoukseni vastaan; sillä vannon, että minä en voi sinulle enempää antaa.

— Toisin sanoen, aiotte asettaa luokseni palkkanaisen, jolle olette sanonut, että täällä on mielipuoli, sairas, kuolemaan tuomittu vaimo rukka; te kyllä keksitte taudin. "Sulkeutukaa sen hullun pariin, myöntykää hartaaseen kiintymykseen, niin korvaan vaivanne ja huolenpitonne heti kun poloinen on kuollut."

— Oi, Lorenza, Lorenza! — kuiskasi Balsamo.

— Ei, eihän se sitä ole, minä erehdyn, eikö niin? — jatkoi Lorenza ivallisesti. — Minä olen huono arvaamaan. Mitäpä sille voipi? Minä olen oppimaton ja tunnen perin puutteellisesti maailman ja sen ihmisten sydämet! Niin, niin, te sanottekin sille, tuolle naiselle: "Pitäkää häntä silmällä, hän on vaarallinen mielipuoli, suojelkaa minua kaikilta hänen teoiltaan, kaikilta hänen ajatuksiltaan, pitäkää silmällä hänen elämäänsä, valvokaa, kun hän nukkuu." Ja te annatte hänelle niin paljon kultaa kuin hän tahtoo; kulta ei teille mitään maksa, teille, joka sitä itse teette.

— Lorenza, sinä käyt harhaan; taivaan nimessä, Lorenza, lue paremmin sydäntäni. Seuralaisen antaminen sinulle, ystäväni, saattaa niin suuret edut vaaraan, että vapisisit, ellet minua vihaisi… Antamalla sinulle seuralaisen, sanon, vaarannan turvallisuuteni, vapauteni, elämäni; ja kuitenkin uskallan sen kaiken säästääkseni sinulta jonkunverran ikävää.

— Ikävää! — huudahti Lorenza nauraen hurjaa ja peloittavaa nauruaan, joka sai Balsamon vapisemaan. — Hän kutsuu tätä ikävyydeksi!

— No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa tuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen, kerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee päivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.

— Kuulkaahan, — sanoi hän, — sallitteko minun vetäytyä luostariin? Minä tekisin siellä nunnanvalan.

— Luostariin!

— Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten omastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla olisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä hautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla olisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun puolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki vaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä teiltä kädet ristissä!

— Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut, olemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka veisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.

Ja Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn järkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.

— Ette siis tahdo? — kysäisi hän lannistuneena.

— Minä en voi.

— Onko se peruuttamatonta?

— Peruuttamatonta, Lorenza.

— No sitten jotakin muuta, — virkkoi hän hymyillen.

— Oi, hyvä Lorenzani, hymyile vielä, vielä sillä tavalla, niin tuolla hymyilylläsi saat minut tekemään, mitä tahdot.

— Niin, enkö saisikin teitä tekemään kaikki, mitä tahdon, kunhan vain itse teen kaikki, mikä teitä miellyttää? No niin, olkoon menneeksi. Minä koetan olla mahdollisimman järkevä.

— Puhu, Lorenza, puhu.

— Äsken sanoitte minulle: "Kerran, Lorenza, tulee aika, jolloin et enää kärsi; tulee päivä, jolloin olet vapaa ja onnellinen."

— Ah, niin minä sanoin, ja vannon kautta taivaan, että odotan sitä päivää yhtä kärsimättömästi kuin sinäkin.

— Kah, se päivä voi saapua heti, Balsamo, — sanoi nuori nainen hyväilevin ilmein, jollaista hänen puolisonsa ei ollut hänellä koskaan nähnyt muuten kuin unitilassa. — Olen väsynyt, näettehän, oi, hyvin väsynyt! Saatattehan sen käsittää, olen niin nuori vielä, ja olen jo niin paljon kärsinyt! Kas niin, ystäväni, kuunnelkaa minua siis: suokaa minulle se onnellinen päivä aivan heti.

— Minä kuuntelen, — vastasi Balsamo kuvaamattomassa kuohunnassa.

— Päätän puheeni pyynnöllä, joka minun olisi pitänyt teille alussa tehdä, Akharat.

Nuorta vaimoa pöyristytti.

— Puhu, ystäväni.

— No niin, tehdessänne kokeita onnettomilla eläimillä ja sanoessanne minulle, että nuo kokeet olivat ihmiskunnalle tarpeellisia, olen usein huomannut, että hallussanne oli kuoleman salaisuus joko myrkkypisaran muodossa tai avaamalla suonen, ja että tuo kuolema oli lempeä, että se tapahtui salaman nopeudella ja että onnettomat ja viattomat eläimet, jotka minun laillani olivat tuomitut kärsimykseen ja vankeuteen, yhtäkkiä vapautuivat kuolemalla. Ja se kuolema oli ensimäinen hyvätyö, mikä niiden syntymän jälkeen oli niiden osaksi tullut Siis…

Hän pysähtyi kalveten.

— Siis, Lorenza? — toisti Balsamo.

— No niin, se, mitä toisinaan teette onnettomille eläimille tieteen hyväksi, tehkää se minulle totellaksenne ihmisyyden lakeja. Tehkää se ystävälle, joka on teitä siunaava koko sydämestään, ystävälle, joka äärettömän kiitollisena on suuteleva käsiänne. Tehkää se, Balsamo, minulle, joka syleilen polvianne, minulle, joka viimeisessä hengenvedossani lupaan teille enemmän rakkautta ja iloa kuin kaiken elämäni aikana olette minussa saanut puhkeamaan. Tehkää se minulle, joka lupaan teille vilpittömän ja säteilevän hymyilyn hetkellä, jolloin jätän tämän maan. Balsamo, kautta äitinne sielun, kautta Ristiinnaulitun veren, kautta kaiken, mikä on ihanaa ja juhlallista ja pyhää elävien ja kuolleiden maailmoissa, minä rukoilen teitä, tappakaa minut, tappakaa minut!

— Lorenza, — huudahti Balsamo siepaten käsiinsä nuoren naisen, joka nämä viimeiset sanat lausuessaan oli noussut, — Lorenza, sinä hourailet! Minäkö tappaisin sinut… sinut, rakkauteni, sinut, elämäni!

Lorenza irroittausi hurjalla ponnistuksella Balsamon käsivarsista ja lankesi polvilleen.

— Minä en nouse, — sanoi hän, — ennenkuin olette suostunut pyyntööni. Surmatkaa minut hiljaisesti, tuskattomasti, ilman kuolonkamppailua. Suokaa minulle se armo, koska sanotte minua rakastavanne, että nukutatte minut, niinkuin minut usein olette nukuttanut; mutta ehkäiskää herääminen, sen tuottama epätoivo.

— Lorenza, ystäväni, — rukoili Balsamo. — Hyvä Jumala, etkö näe, että lävistät sydämeni? Mitä, oletko niin äärimäisen onneton? Kuule, Lorenza, tyynny, älä antaudu epätoivoon. Ah, kyllä sinä minua kovin vihannet?

— Minä vihaan orjuutta, ahdistusta, yksinäisyyttä; ja koska te teette minut orjaksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi, niin, se on totta, minä vihaan teitä.

— Mutta minäpä rakastan sinua liiaksi voidakseni nähdä kuolevasi. Lorenza, sinä et siis kuole, ja minä olen tekevä kaikista tähänastisista parannuksistani vaikeimman, Lorenza: minä opetan sinut rakastamaan elämää.

— Ei, ei, mahdotonta; te olette tehnyt minusta kuoleman ystävän.

— Lorenza, Jumalan tähden, Lorenzani, lupaan sinulle, että ennen pitkää…

— Kuolema tai elämä! — huudahti nuori nainen, joka vähitellen päihtyi suuttumuksestansa. — Tänään on suuren ratkaisun päivä; tahdotteko lahjoittaa minulle elämän, siis vapauden, vaiko kuoleman, — levon?

— Elämän, rakas Lorenza, elämän.

— Siis vapauden? Balsamo oli vaiti.

— No, sitten kuoleman, leppoisan, taikajuoman aiheuttaman kuoleman, kuoleman neulanpistosta, kuoleman unessa: levon, levon, levon!

— Elämää ja kärsivällisyyttä, Lorenza.

Lorenza puhkesi hirvittävään nauruun, ja hypähtäen taaksepäin hän veti povestaan hienotekoisen, terävän veitsen, joka salaman tavoin välähti hänen kädessään.

Balsamo huusi; mutta se oli liian myöhään. Kun hän syöksyi estämään ja tavoitti käden, oli ase jo sivaltanut iskunsa ja tunkenut Lorenzan rintaan. Salamasta häikäistynyt Balsamo sokaistui veren näkemisestä.

Hän päästi vuorostaan hirveän kiljahduksen ja tarttui Lorenzaa vyötäisiltä, samalla rientäen paljain käsin kaappaamaan ilmassa suhahtavan aseen, joka jo oli puolitiessä uuteen iskuun.

Lorenza tempasi rajulla ponnistuksella veitsen takaisin, ja sen pureva terä luiskahti Balsamon sormien välitse. Veri purskahti tämän ruhjotusta kädestä.

Silloin Balsamo huolimatta jatkaa kamppailua ojensi verta vuotavan kätensä nuoren naisen yli ja lausui vastustamattomalla äänellä:

— Nuku, Lorenza, nuku, minä tahdon sen!

Mutta tällä kertaa oli nuoren naisen kiihtymys niin suuri, että hän ei totellut yhtä nopeasti kuin tavallista.

— Ei, ei, — jupisi Lorenza horjuen ja yrittäen iskeä itseään vielä. — Ei, minä en nuku!

— Nuku, sanon minä! — huusi Balsamo toistamiseen, astahtaen lähemmäksi. — Nuku, minä käsken sinua siihen!

Tällä kertaa Balsamon tahdonvoima riitti kukistamaan kaiken vastustuksen. Lorenzalta pääsi huokaus, veitsi kirposi hänen kädestään, hän horjui ja tuupertui patjoille.

Hänen silmänsä pysyivät vielä auki, mutta vähitellen niiden kaamea kiilto sammui ja ne sulkeutuivat. Pingoittuneet kaulalihakset laukesivat, pää valahti olalle kuin haavoitetun linnun, hermostunut puistatus kävi läpi koko ruumiin. Lorenza oli nukkunut.

Vasta nyt saattoi Balsamo työntää sivulle Lorenzan vaatteet ja tutkia haavan, joka näytti lievältä. Verta tulvi siitä kuitenkin runsaasti.

Balsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja laatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan huoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi vanhuksen työpajaan.

— Ah, sinäkö, Akharat? — huudahti tämä istuen yhä nojatuolissaan. — Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät, että siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?

Mutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan tutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden pienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli koetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja laskeutui alas.

Althotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen häntä vaatteista.

— Kuuletko, onneton, — sanoi hän, — ellen kahdeksan päivän kuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi, niin kuolen.

Balsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen lihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa, että ainoastaan silmät elivät.

— Niin, niin, — vastasi Balsamo; — olkaa huoletta, teille hankitaan, mitä pyydätte.

Sitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka koristuksen tapaan sovittausi kattoon.

Sen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne ehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.

"Hra de Richelieu", mutisi Balsamo; "oh, totisesti, olkoon hän hyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa."

17.

Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa.

Richelieun herttua läksi puoli viideltä Rue Saint-Clauden talosta.

Mitä varten hän saapui Balsamon luo, se käy selville aivan luonnollisesti siitä, mitä seuraavasta saamme lukea.

Hra de Taverney oli syönyt päivällistä tyttärensä luona. Kruununprinsessa oli koko siksi päiväksi antanut vapautta Andréelle, jotta tämä voi ottaa vastaan isänsä. Oltiin jälkiruuissa, kun hra de Richelieu astui sisään. Aina hyvien uutisten tuojana hän tuli ilmoittamaan ystävälleen kuninkaan juuri samana aamuna julistaneen, että hän ei enää aikonut antaa Filipille komppaniaa, vaan koko rykmentin. Taverney osoitti meluavasti riemuaan, ja Andrée kiitti marskia mitä hartaimmin.

Keskustelu kävi siihen suuntaan kuin näiden tapausten jälkeen oli selvääkin. Richelieu puhui alati kuninkaasta, Andrée alati veljestään, Taverney alati tyttärestään.

Siinä juteltaessa ilmoitti viimemainittu, että hän oli vapaana kaikesta palveluksesta kruununprinsessan luona, ja että hänen kuninkaallinen korkeutensa otti vastaan kahta saksalaista ruhtinasta perheestään. Ja viettääkseen muutamia häiritsemättömiä hetkiä, jotka muistuttaisivat hänelle Wienin hovia, Marie Antoinette ei ollut halunnut pitää mitään palvelijoita luonansa, ei edes hovinaistaan; ja tästä oli rouva de Noailles joutunut niin kauhuihinsa, että oli mennyt heittäytymään kuninkaan jalkain juureen.

Taverney sanoi olevansa ihastuksissaan tästä Andréen lomasta, voidakseen haastella hänen kanssaan monista heidän onneaan ja mainettaan koskevista asioista. Kuullessaan tämän huomautuksen Richelieu aikoi lähteä antaakseen isälle ja tyttärelle tilaisuuden vielä tuttavallisempaan keskusteluun; mutta neiti de Taverney ei sitä mitenkään sallinut, joten marski siis jäi heidän seuraansa.

Richelieu oli siveellisellä tuulella: hän kuvaili hyvin kaunopuheisesti onnettomuutta, johon Ranskan aatelisto oli joutunut saadessaan kärsiä noiden sattuman suosikkien, noiden takaporraskuningatarten häpeällistä iestä, sensijaan että se suitsuttaisi muinaisten aikojen lemmikeille, jotka olivat melkein yhtä jalosukuisia kuin heidän korkeat rakastajansa, noille naisille, jotka hallitsivat ruhtinasta kauneudellaan ja rakkaudellaan ja alamaisia syntyperällään, nerokkuudellaan sekä lainkuuliaisella ja puhtaalla isänmaallisuudellaan.

Andréeta ihmetytti tavata niin paljon yhdenmukaisuutta Richelieun lauseiden ja niiden sanojen välillä, joita parooni de Taverney oli hänelle jo muutamia päiviä aikaisemmin haastellut. Richelieu ryhtyi sitten kehittämään niin älykästä, niin pakanallista, niin ranskalaista hyveellisyysoppia, että neiti de Taverneyn täytyi myöntää olevansa kaikkea muuta kuin siveellinen hra de Richelieun oppijärjestelmän mukaan, jotavastoin oikeata hyvettä, niinkuin marski sen käsitti, edustivat rouva de Châteauroux, neiti de la Vallière ja neiti de Fosseuse.

Käyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui Richelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään ymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän tienoille iltasella.

Kello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli lähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan edestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla aina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.

— Pieni ystäväni, — virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, — sinä saatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles on poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.

Nicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.

Senjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi merkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti Andréelle ja läksi.

Lukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin osaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten saamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle, jonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi oli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi hyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen ja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.

Richelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja ehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön kiinteästi ja sanoi:

— Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra marski? — huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. — Hm, — virkahti Richelieu, — etkö sinä olekaan Nicole?

— Olen kyllä, herra marski.

— No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.

— Mitä joutavia!

— Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka kävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä Versaillesin lähettyville.

— Herra herttua, minä vakuutan…

— Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään… tahdotko, tyttöseni, että mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?

Nicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen kuolevaisen nimeä.

— Sanokaa tosiaankin, herra marski, — virkkoi hän, — koska kerran olette vauhdissa.

— Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.], — jatkoi marski, — eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.

Nicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan marskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.

— Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista, kuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista vallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines lähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La Salpêtrièren kehruuhuoneeseen.

Nicole alkoi käydä levottomaksi.

— Monseigneur, — sanoi hän, — vakuutan teille, että jos hra de Beausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha ihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.

— En sitä kiellä, — virkkoi Richelieu; — mutta oletko suostunut hänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?

— Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.

— Oletko vai etkö? Vastaa.

— Monseigneur…

— Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas lapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele kauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan avustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti varoitan sinua.

— Onko minut siis nähty? — kysyi Nicole.

— Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.

— Monseigneur, — sanoi Nicole päättäväisesti, — minua ei ole voitu nähdä, se on mahdotonta.

— En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin ruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä läheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on virkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.

— Ah, monseigneur, — huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun saamasta suunnasta, — te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin ajettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.

— Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä hetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa näissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan rouva de Noailles'lle.

— Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!

— Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan käsiänsä yhteen.

— Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, — sanoi Richelieu; — mutta mitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?

— Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te, joka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? — kysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut kolmikymmenvuotias nainen.

— Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!

— No, monseigneur?…

— Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.

— Oi, herra herttua!

— Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi haastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän sokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien kieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä Hanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä enää edes juoruiltaisi.

— Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan, — virkkoi Nicole närkästyneenä.

— Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä, että vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä täytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka on tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan päässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada matkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia hra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!

— Siis tiedätte senkin? — ihmetteli Nicole, joka näki, että oli muutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.

— Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää myös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta…

— Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne mene.

— Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei tiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni. Ja koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä varkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo, varsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista: "Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja."

— Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.

— Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään? Ilmiantajaasiko?

— Ah, se on totta, — virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.

— Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! — huudahti Richelieu.

Nicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää kylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista liikettä, jokaista katsetta.

— Olet sinä tosiaan viehättävä, — innostui herttua, jolta mikään näistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. — Miksi en ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo soikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.

— Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin kiitollisuuteni…

— Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman itsekkyyttä.

— Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta.

— Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes saat tietää!

— Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja minua pois.

— Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?

— Ennen kaikkea, herra herttua.

— Kah, Nicole, herttainen tyttöseni, sinun täytyy poistaa tämä ensimäinen kohta ohjelmastasi.

— Mutta kun minua ei olekaan saatu ilmi, herra herttua?

— Ilmisaatu tai ei, sinun täytyy yhtä hyvin täältä lähteä.

— Oi, minkätähden?

— Sanon sen sinulle: sentähden että, jos rouva de Noailles on sinut keksinyt, ei kenenkään vaikutusvalta, ei edes kuninkaan voi sinua pelastaa.

— Voi, jospa voisin tavata kuninkaan.

— Niin, pikku ystäväni, se nyt vielä puuttuisi! Ja sitten, jos sinua ei ole keksitty, niin minä toimitan sinut täältä.

— Tekö?

— Heti paikalla.

— Tosiaan, herra marski, en käsitä tästä mitään.

— Asia on niinkuin minulla oli ilo sinulle sanoa.

— Ja siinäkö on suojeluksenne?

— Ellet siitä huoli, on vielä aika kieltäytyä: sano vain sananen, Nicole.

— Oi kyllä, herra herttua, tietysti minä huolin.

— Ja minä suon sen sinulle.

— Siis…?

— Siis teen näin: kuuntele.

— Puhukaa, monseigneur.

— Sensijaan, että antaisin sinut karkoittaa ja sulkea vankilaan, teen sinut vapaaksi ja rikkaaksi.

— Vapaaksi ja rikkaaksiko?

— Niin.

— Ja mitä minun on tehtävä päästäkseni vapaaksi ja rikkaaksi? Sanokaa pian, herra marski!

— Tuskin mitään.

— Mutta sentään…

— Mitä sinulle määrään.

— Onko se hyvin vaikeata?

— Lapsenleikkiä.

— Siis, — virkkoi Nicole, — jotakin on tehtävä?

— Oh peijakas!… Tunnethan tämän maailman tunnuslauseen, Nicole: ei mitään ilmaiseksi.

— Ja tuo tehtävä, tapahtuuko se minun vai teidän tähtenne? Herttua tuijotti Nicoleen.

— Sitä vietävän pikku veitikkaa! — sanoi hän.

— Puhukaa siis loppuun, herra herttua.

— No niin, se tapahtuu sinun tähtesi, — vastasi hän reippaasti.

— Ahaa, — virkkoi Nicole, joka käsittäen, että marski tarvitsi häntä, ei enää peljännyt ja jonka nerokkaat aivot ponnistelivat kehittääkseen esille totuuden kaikista hänen puhetoverinsa tavanmukaisista sitä verhoavista kiertelyistä; — mitä minun siis on tehtävä itseni tähden, herra herttua?

— Niin, kuule, hra de Beausirehan tulee puoli kahdeksalta.

— Niin, hra marski, silloin hän tulee.

— Kello on nyt kymmenen minuuttia yli seitsemän.

— Sekin on totta.

— Jos minä tahdon, niin hänet pidätetään.

— Niin, mutta te ette tahdo.

— En; sinä menet häntä tapamaan ja sanot hänelle…

— Sanon hänelle…?

— Mutta, ensiksikin, rakastatko sinä sitä nuorta miestä, Nicole?

— No, koskapa hänelle myönnän kohtauksia…

— Se ei mitään todista; sinä ehkä haluat vain hänen kanssaan avioliittoon; naisilla on niin omituisia oikkuja!

Nicole remahti nauruun.

— Minäkö naisin hänet? — kikatti hän. — Hahaha!

Richelieu hämmästyi; hovissakaan hän ei ollut tavannut monta näin lujahermoista naista.

— No hyvä, sinä et tahdo naimisiin, mutta sinä rakastan häntä; sitä parempi.

— Olkoon menneeksi. Otaksukaamme siis, että rakastan hra de Beausirea, monseigneur, ja jutelkaamme edelleen.

— Peijakas, kuinka sinä harppaat!

— Tietysti. Käsitätte, että minua haluttaa…

— No?

— Tietää, mitä minulla vielä on tehtävänä.

— Sanomme kaikkein ensimäiseksi, että koska sinä häntä rakastat, niin karkaat hänen kanssaan.

— No todellakin, jos sitä ehdottomasti tahdotte, täytyy kai sitten.

— Ohoh, en minä tahdo mitään; maltahan, pikku ystäväni! Nicole näki, että hän riensi liian nopeaan ja että hänellä vielä ei ollut hallussaan jäykän vastustajansa salaisuutta enempää kuin hänen rahojansakaan. Hän perääntyi siis lyödäkseen valttinsa myöhemmin.

— Monseigneur, — sanoi hän, — odotan vain määräyksiänne.

— No niin, sinä menet tapaamaan hra de Beausirea ja sanot hänelle: "Meidät on paljastettu; mutta minulla on suojelija, joka pelastaa meidät, sinut Saint Laziresta ja minut La Salpêtrièresta. Paetkaamme"…

Nicole katsoi herttuaan.

— Paetkaamme, — toisti hän.

Richelieu ymmärsi tämän vilkkaan ja ilmeikkään katseen.

— Tuhat tulimaista, — sanoi hän, — asia on ratkaistu: tietysti minä pidän huolta matkakuluista.

Nicole ei pyytänyt muita selityksiä; hän kyllä saisi kaiken tietää, koska hänelle maksettiin. Marski aavisti tämän Nicolen otaksuman ja kiiruhti puolestaan sanomaan kaiken, mitä hänellä sanottavaa oli, kuten pelaaja tapattuaan kiirehtii maksamaan, jotta ei enää olisi suorituksen ikävyyttä.

— Tiedätkö, mitä ajattelet, Nicole? — kysyi hän.

— En totisesti — vastasi nuori tyttö; — mutta panenpa vetoa, että te, herra marski, joka tiedätte niin paljon, olette sen arvannut.

— Nicole, — virkkoi tämä, — sinä ajattelet, että jos pakenet, saattaa emäntäsi kentiesi tarvita sinua ja kutsua sinua yöllä, ja kun et ole saapuvilla, tehdä hälytyksen, mikä voisi johtaa sinun kiinnijoutumiseesi.

— Ei, — sanoi Nicole, — sitä en ollenkaan ajatellut, koska asiaa tarkemmin miettien, nähkääs, herra marski, jäänkin mieluummin tänne.

— Mutta jos hra de Beausire saadaan kiinni?

— No, otettakoon hänet sitten kiinni.

— Entä jos hän tunnustaa?

— Tunnustakoon.

— Ah, — huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, — silloin sinä joudut hukkaan!

— Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän pohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos hra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.

Marski puraisi huultansa.

— Ja minä, Nicole, — tivasi hän, — sanon sinulle, että olet hupsu; neiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan sinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla kuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?

— Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä kuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.

— Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra de Beausiren kanssa.

— Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra marski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita minua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut alussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies, kiinnititte niihin huomioni.

Richelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi kerralla.

— No niin, jos sitä ajattelinkin, hupakko, ajattelin myöskin, miten sellainen olisi estettävissä.

— Ja miten voitte estää neidin kutsumasta minua?

— Estämällä hänet heräämästä.

— Hoh, hän herää kymmenen kertaa yössä, mahdotonta!

— Hän potee siis samaa kuin minäkin, — huomautti Richelieu tyynesti.

— Kuin te? — toisti Nicole nauraen.

— Tietysti, koska minäkin herään kymmenen kertaa yössä. Mutta minulla on keinoja tätä unettomuutta vastaan. Hänen on tehtävä niinkuin minä teen; ja ellei hän sitä itse tee, teet sinä sen hänen puolestaan.

— Olkaa hyvä, — sanoi Nicole, — ja ilmoittakaa minulle, miten siinä on meneteltävä, monseigneur.

— Mitä emäntäsi juo iltasin ennen levolle menoansa?

— Mitäkö hän juo?

— Niin; nykyään on tapana siten ehkäistä janoa; jotkut nauttivat oranssinmehu-juomaa tai sitroonavettä, jotkut mesiruoho-liuosta, jotkut…

— Mademoiselle ei juo iltasin nukkumaan mennessään muuta kuin lasillisen raikasta vettä, toisinaan sokeroituna ja pomeranssinkukilla maustettuna, jos hänellä on hermokipua.

— Mainiota, — huudahti Richelieu, — aivan samoin on minun laitani; no niin, lääkkeeni sopii hänelle erinomaisesti.

— Kuinka niin?

— Epäilemättä, minä kaadan juomaani pisaran erästä nestettä ja nukun koko yön.

Nicole tuumi ja mietti, mihin marski tällä valtioviisaudellaan oikeastaan tähtäsi.

— Sinä et vastaa? — sanoi Richelieu.

— Ajattelin, että neidillä ei ole teidän tippojanne.

— Minä annan niitä sinulle.

"Ahaa!" ajatteli Nicole, jolle vihdoinkin välähti valonkipinä tässä hämärässä.

— Sinä kaadat kaksi pisaraa emäntäsi lasiin, kaksi pisaraa, kuuletko? Ei enempää eikä vähempää. Sitten hän nukkuu, nukkuu niin sikeästi, että hän ei sinua kutsu, ja sinulla on siis aikaa paeta.

— Oh, ellei muuta tarvita, eihän se ole ollenkaan vaikeata.

— Sinä kaadat siis ne kaksi pisaraa?

— Tietysti.

— Lupaatko sen?

— Oh, — virkkoi Nicole, — oma etunihan mielestäni vaatii sen tekemään; ja sitäpaitsi telkeän neidin niin hyvin, että…

— Älä toki, — sanoi Richelieu pikaisesti. — Sitä juuri sinä et saakaan tehdä. Päinvastoin jätät huoneen oven auki.

— Ah, — äännähti Nicole tuntien sisäistä puistatusta. Hän oli käsittänyt. Richelieu huomasi sen hyvin.

— Siinäkö kaikki? — kysyi tyttö.

— Ihan kaikki. Nyt voit mennä sanomaan sille aliupseerillesi, että hän järjestää matkalaukkunsa.

— Valitettavasti, monseigneur, minun ei tarvitse pyytää häntä ottamaan kukkaroansa.

— Tiedäthän, että se on minun huoliani.

— Niin, muistan, että monseigneur oli niin hyvä ja…

— Kuinka paljon sinä tahdot, anna kuulla, Nicole?

— Mistä sitten?

— Niiden kahden pisaran sekoittamisesta.

— Niiden kahden pisaran sekoittamisesta, monseigneur, ei olisi oikein vastaanottaa teiltä mitään maksua, koska te vakuutatte minulle, että se tapahtuu omaksi hyödykseni. Mutta neidin oven auki jättämisestä, monseigneur, oh, siitä, uskokaa pois, minun tarvitsee saada pyöreä summa.

— Puhu suusi puhtaaksi, sano summasi.

— Minä tarvitsen kaksikymmentätuhatta frangia, monseigneur.

Richelieu säpsähti.

— Nicole, sinä menet pitkälle, — huokasi hän.

— Niin täytyneekin, monseigneur, sillä alan ajatella, kuten tekin, että minua ajettaneen takaa. Mutta kahdellakymmenellä — tuhannella frangillanne kyllä saan jalat alleni.

— Mene ilmoittamaan hra de Beausirelle, Nicole; sitten suoritan sinulle rahasi.

— Monseigneur, hra de Beausire on hyvin epäileväinen, eikä uskoisi sanojani, ellei minulla olisi todisteita.

Richelieu veti taskustaan kourallisen kassa-obligatsioneja.

— Kas tuossa aluksi, — sanoi hän, — ja tässä kukkarossa on sata kaksois-louisdoria.

— Monseigneur tekee sitten laskunsa ja antaa minulle lopun saatavaani, kun olen puhunut hra de Beausirelle, niinkö?

— Ei, jumaliste, minä teen sen heti. Sinä olet taloudellinen tyttö, Nicole, ja se tuottaa sinulle onnea.

Ja Richelieu täytti luvatun summan osittain kassa-obligatsioneissa, osittain koko ja puolen lousdorin kultarahoissa.

— Kas niin, — virkkoi hän, — onko oikein?

— Luullakseni, — vastasi Nicole. — Nyt, monseigneur, minulta vielä puuttuu tärkein.

— Tippojako tarkoitat?

— Niin; monseigneurilla on kai pullo?

— Minulla on pulloni, jota pidän aina mukanani. Nicole hymyili.

— Ja sitten, — sanoi hän, — Trianon suljetaan joka ilta, eikä minulla ole avainta.

— Mutta minulla on, minä kun olen ensimäinen kamariherra.

— Ah, todellako?

— Kas tässä.

— Kaikkipa käykin onnellisesti, — virkkoi Nicole, — aivan kuin ihmeiden ketju. Mutta hyvästi nyt, herra herttua.

— Miksikä hyvästi?

— Tietysti; enhän enää näe monseigneuria, koska lähden heti kun mademoiselle on ennättänyt nukkua.

— Olet oikeassa; hyvästi, Nicole.

Ja salamyhkäisesti nauraen Nicole hävisi yhä taajenevaan pimeyteen.

— "Onnistuin vielä", tuumi Richelieu; "mutta näyttää todella siltä kuin onnetar alkaisi pitää minua liian vanhana ja palvelisi minua vastahakoisesti. Tuo tytön veitikka vei minusta voiton; mutta vähät siitä, kunhan vain annan iskun iskusta!"

18.

Pako.

Nicole oli tunnollinen tyttö; hän oli saanut hra de Richelieultä rahat ja saanut ne etukäteen. Siis oli hänen vastattava tähän luottamukseen ne ansaitsemalla.

Niinpä hän oli juossut ristikkoportille, saapuen sinne neljäkymmentä minuuttia yli seitsemän sensijaan että olisi tullut puoli kahdeksalta. Mutta sotilaskuriin tottunut hra de Beausire oli täsmällinen mies. Hän oli jo odottanut kymmenen minuuttia.

Noin kymmenen minuuttia sitten oli myöskin hra de Taverney lähtenyt tyttärensä luota. Suljettuaan ensin ikkunaverhot huoneessaan Andrée oli mennyt saattamaan isäänsä jonkun matkaa.

Gilbert katseli tai oikeammin tapansa mukaan ahmi silmillään Andréeta ullakkokamarinsa ikkunasta. Mutta olisi ollut vaikeata sanoa, säkenöivätkö hänen nuoreen tyttöön kiinnittävänsä katseet rakkaudesta vai vihasta.

Sittekun verhot olivat vedetyt eteen, Gilbert ei voinut enää mitään nähdä, Sen vuoksi katsahti hän toisaalle ja havaitsi silloin hra de Beausiren töyhdön. Hän tunsi heti aliupseerin, joka käveli vihellellen pientä säveltä, tappaakseen aikaa odottaessansa.

Kymmenen minuutin päästä eli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan Nicole näyttäytyi. Tyttö vaihtoi muutamia sanoja hra de Beausiren kanssa, joka päännyökkäyksellä ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ja poistui Pieneen Trianoniin vievää syvää lehtokäytävää kohti. Nicole puolestaan kääntyi takaisin keveänä kuin lintu.

"Ahaa", ajatteli Gilbert, "herra aliupseerilla ja kamarineidillä on jotakin sanottavaa tai tehtävää, johon he pelkäävät todistajia. Hyvä!"

Gilbert ei sen enempää ollut utelias Nicolen suhteen; mutta aavistaen nuoressa tytössä luonnollisen vihollisensa koetti hän tämän siveellisyyttä vastaan kerätä joukon todistuksia kyetäkseen voitollisesti lyömään takaisin hyökkäyksen, jos Nicole hyökkäisi. Hän ei epäillyt, että taistelu millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta, ja varovaisena sotilaana hän kokosi sotatarpeita.

Nicolen kohtaus miehen kanssa itse Trianonissa oli ase, jonka talteenottamista niin nerokas vastustaja kuin Gilbert ei voinut laiminlyödä, varsinkin kun se noin harkitsematta, kuin Nicole nyt teki, pudotettiin aivan hänen jalkojensa juureen. Gilbert tahtoi siis saada myös korvin kuullun todistuksen lisätäkseen sen silmin näkemäänsä ja napata jonkun hyvin raskauttavan lauseen, jonka hän taistelun hetkellä saattaisi voitokkaasti tähdätä nuoreen tyttöön.

Hän kiirehti siis alas ullakkokamaristaan, hiipi keittiön käytävän kautta ja saapui kappelin pikkuportaita puutarhaan. Sinne päästyään Gilbertillä ei ollut enää mitään peljättävää, hän tunsi siellä jokaisen loukon ja lymypaikan kuin kettu viidakkonsa. Hiipien lehmusten alla ja sitten säleaidoituksen vieritse hän saavutti puuryhmän, joka kohosi kahdenkymmenen askeleen päässä paikalta, missä hän laski Nicolen tapaavansa.

Nicole oli siellä todellakin. Tuskin oli Gilbert asettunut piiloonsa, kun omituinen helske kohtasi hänen korvansa: se oli kullankilinää kiveä vasten, sitä metallisointua, josta vain todellisuus voi antaa oikean käsityksen.

Gilbert pujahti kuin käärme pengermävallille, jonka yli kohosi pensasaidan sireenit. Toukokuussa nämä levittivät tuoksuaan ja karistelivat kukkiaan ohikulkevien päälle näiden astuessa muurin vierustaa syvään lehtokujaan, joka eroittaa suuren Trianonin pienestä.

Gilbertin tälle kohtaa saavuttua hänen hämärään tottuneet silmänsä eroittivat Nicolen, joka tällä puolen ristikon ja varovaisesti hra de Beausiren käden ulottumattomissa tyhjensi kivelle hra de Richelieun antaman kukkaron sisältöä. Isot louisdorit vierivät hyppien ja kimallellen, sillävälin kun hra de Beausire säihkyvin silmin ja vapisevin käsin katseli tarkoin Nicolea ja kultarahoja, käsittämättä, miten edellinen voi omistaa jälkimäiset.

Nicole puhui.

— Useammin kuin kerran, — sanoi hän, — olette minulle ehdottanut, että ryöstäisitte pois minut, paras hra de Beausire.

— Ja vieläpä naisinkin teidät! — huudahti aliupseeri aivan hurmaantuneena.

— Oh, siitä asiasta, hyvä herraseni, — vastasi nuori tyttö, — ehdimme kyllä myöhemmin keskustella. Tällä hetkellä on pako pääasia. Voimmeko karata kahdessa tunnissa?

— Kymmenessä minuutissa, jos tahdotte.

— Eipä sentään; minulla on sitä ennen jotakin hommailtavaa, ja se vaatii kaksi tuntia.

— Kahden tunnin yhtä hyvin kuin kymmenen minuutinkin päästä olen käytettävissänne, hellästi rakastettu ystäväni.

— Hyvä, ottakaa viisikymmentä louisdoria! — Nuori tyttö laski viisikymmentä kultarahaa ja pisti ne ristikon lävitse hra de Beausirelle, joka niitä laskematta sulloi rahat nuttunsa taskuun. — Ja, — jatkoi tyttö, — varatkaa vaunut ja saapukaa tänne puolentoista tunnin päästä.

— Mutta… — epäröitsi Beausire.

— Oh, ellette tahdo, niin otaksukaamme, ettemme ole mistään sopineet, ja antakaa minulle takaisin viisikymmentä louisdoria.

— Minä en peräänny, rakas Nicole; mutta minä pelkään tulevaisuutta.

— Kenen puolesta?

— Teidän puolestanne.

— Minunko puolestani?

— Niin. Kun nuo viisikymmentä kultarahaa ovat loppuneet, ja kerranhan ne loppuvat, niin saatte aihetta valitteluihin, kaipaatte takaisin Trianoniin ja…

— Oh, olettepa te hienotuntoinen, paras hra de Beausire! Kas niin, kas niin, älkää peljätkö mitään, minä en ole niitä naisia, jotka voidaan saattaa onnettomiksi. Älkää siis epäröikö. Ja sitäpaitsi, kun nämä viisikymmentä louisdoria ovat kuluneet, saamme sitten nähdä.

Ja Nicole helisti jälellä olevia viittäkymmentä louisdoria kukkarossaan. Beausiren silmät kiilsivät fosforihohtoisina.

— Teidän tähtenne, — innostui hän, — olisin valmis syöksymään palavaan uuniin.

— Oh, säisysti, säisysti, teiltä ei pyydetä niin paljoa, hra de Beausire. Asia on siis sovittu, puolentoista tunnin päästä vaunut ja kahden tunnin päästä pako.

— Se on sovittu, — huudahti Beausire tarttuen Nicolen käteen ja vetäen sitä ristikon välistä suudellakseen.

— Hiljaa siinä! — torui Nicole. — Oletteko hullu?

— En, minä olen rakastunut.

— Hm! — mutisi Nicole.

— Ettekö usko minua, sydänkäpyseni?

— Uskon, uskonhan toki. Hankkikaa hyvät hevoset ennen kaikkea.

— Kyllä, kyllä!

He erkanivat. Mutta sekunnin perästä Beausire kääntyi säikähtyneenä takaisin.

— Hst, hst! — varoitti hän.

— No, mitä nyt? — kysyi Nicole, joka jo oli etäällä ja asetti kätensä torveksi suulleen, jotta hänen äänensä huutamatta kuuluisi halutun matkan päähän.

— Entä ristikkoportti, — kysyi Beausire, — aiotteko kiivetä sen yli?

"Aika hölmö", jupisi Nicole, joka tällä hetkellä oli vain kymmenen askeleen päässä Gilbertistä. — Minulla on avain, — lisäsi hän sitten äänekkäämmin.

Beausirelta pääsi hiljainen ihailun huudahdus, ja tällä kertaa hän todella poistui.

Nicole palasi pää alas luotuna ja ripein askelin emäntänsä luo.

Yksikseen jääneenä Gilbert teki itselleen seuraavat neljä kysymystä:

"Miksi Nicole karkaa Beausiren kanssa, jota hän ei rakasta? Miksi Nicolella on niin iso rahasumma? Miksi Nicolella on ristikkoportin avain? Miksi Nicole palaa Andréen luo, vaikka hän voisi heti paeta?"

Gilbert keksi kyllä vastauksen kysymykseen: "Miksi Nicolella on rahaa?" Mutta ne toiset jäivät vastausta vaille.

Tämä hänen älynsä neuvottomuus saikin hänen luontaisen uteliaisuutensa tai vähitellen kehittyneen epäluuloisuutensa, miten sitä tahdomme nimittää, niin ylen voimakkaasti kiihtymään, että hän ilman kylmyydestä huolimatta päätti viettää yönsä ulkosalla kosteiden puiden alla odottaakseen ratkaisua näytelmään, jonka alun hän juuri oli nähnyt.

Andrée oli saattanut isäänsä Suuren Trianonin portille asti. Hän oli palaamassa yksinään ja mietteissään, kun Nicole juoksujalkaa pyrähti esille käytävän päästä, matkallaan mainitulta ristikkoportilta, jonka luona hän oli kaiken järjestänyt hra de Beausiren kanssa.

Nicole, pysähtyi nähdessään emäntänsä ja Andréen antamasta merkistä nousi hänen perässään portaita ylös, seuraten häntä hänen huoneeseensa.

Kello saattoi nyt olla puoli yhdeksän illalla. Pimeä oli tullut ennemmin ja läpikuultamattomampana kuin tavallista, koska iso musta, etelästä pohjoiseen kulkeva pilvi oli peittänyt koko taivaan, niin että Versaillesin tuolla puolen suurten metsäin yli silmänkantamattomiin ulottuva kaamea paarivaate näkyi pian verhoavan kaikki tähdet, jotka hetkistä aikaisemmin vielä olivat sinilaella tuikkineet.

Raskas tuulenhenki lakaisi maata puistellen kuumilla löyhäyksillään janoisia kukkasia, jotka huojuttelivat päitään kuin rukoillakseen taivaalta sateen tai kasteen almua.

Tämä ilmojen uhka ei mitenkään ollut jouduttanut Andréen käyntiä. Päinvastoin asetti nuori tyttö surullisena ja syviin mietteisiin vaipuneena ikäänkuin vastahakoisesti jalkansa kullekin portaitten askelmalle, joka vei hänet lähemmäksi kammiotaan, ja hän pysähtyi joka ikkunan luo tarkatakseen taivasta, joka oli niin hyvin sopusoinnussa hänen oman synkän mielentilansa kanssa, ja täten viivyttääkseen pieneen suojaansa palaamistansa.

Levottomana, kiukuissaan ja peljäten, että joku hänen emäntänsä oikku pidättäisi hänet yli ajan, Nicole mutisi itsekseen senlaatuisia kirouksia, joita palvelijat eivät koskaan säästele, kun heidän isäntäväkensä kyliin varomattomasti ryhtyy tyydyttämään jonkun oikkunsa palkollistensa oikkujen kustannuksella. Vihdoin työnsi Andrée huoneensa oven auki ja pikemmin pudoten kuin istuutuen nojatuoliinsa hän käski lempeällä äänellä Nicolea raoittamaan pihalle antavan ikkunan.

Nicole totteli ja palasi sitten emäntänsä luo kasvoillaan harras osanoton ilme, jonka se liehakoitsija niin hyvin osasi niille antaa.

— Pelkään, että mademoiselle on tänä iltana hiukan sairas, — virkkoi hän: — silmänne näyttävät niin punehtuneilta ja turvonneilta, vaikka ne kylläkin säteilevät. Luulen, että mademoiselle kovin kaipaisi lepoa.

— Luuletko niin, Nicole? — kysyi Andrée, joka ei ollut kuunnellut, ja ojensi huolimattomasti jalkansa pienelle nelikulmaiselle matolle.

Nicole otaksui tämän asennon määräykseksi riisua emäntänsä ja ryhtyi irroittamaan nauhoja ja kukkia hänen tukkalaitteestaan, joka oli sellainen rakenne, jota taitavimmatkaan kädet eivät kyenneet purkamaan vähemmässä kuin runsaassa neljännestunnissa.

Kaiken tämän työn aikana Andrée ei hiiskunut sanaakaan. Jätettynä omaan mielivaltaansa Nicole hutiloi tehtävässä minkä kerkisi, ja kertaakaan parahduttamatta Andréeta, sillä niin hajamielisenä tämä istui, raastoi huolimattoman kovakouraisesti hänen hiuksiaan.

Kun yöpuku oli valmis, Andrée antoi määräyksensä huomiseksi. Aamulla varhain oli mentävä Versaillesiin noutamaan muutamia kirjoja, joita Filipin oli pitänyt lähettää sisarelleen, ja sitäpaitsi oli pyydettävä pianonvirittäjää tulemaan Trianoniin laittamaan klaveeri kuntoon.

Nicole vastasi tyynesti, että ellei häntä yöllä herätettäisi, hän nousisi varhain, ja kaikki asiat olisivat toimitetut ennenkuin neiti heräisi.

"Huomenna minä myöskin kirjoitan", jatkoi Andrée puhuen itsekseen, "niin, minä kirjoitan Filipille; se keventää hiukan sydäntäni".

"En ainakaan minä", jupisi Nicole hiljaa, "mene sitä kirjettä viemään".

Ja tätä miettiessään nuori tyttö, joka ei vielä ollut aivan turmeltunut, alkoi surumielin ajatella, että hän oli ensi kertaa jättämässä oivallisen emäntänsä, jonka luona hänen sekä järkensä että sydämensä olivat kehittyneet — valveutuneet. Hänellä liittyi Andréen muistoon niin paljon muita muistoja, että tuon muiston rikkirepiminen oli samaa kuin särkeä koko ketju, joka ulottui tästä päivästä hänen lapsuutensa aikoihin asti.

Sillä välin kun nämä kaksi asemaltaan ja luonteeltaan niin erilaista nuorta tyttöä näin miettivät toistensa vieressä, heidän ajatuksillaan olematta mitään yhteyttä, aika kului ja Andréen pieni seinäkello, joka aina kävi edellä Trianonin tornikellosta, löi yhdeksän.

Beausiren täytyi jo olla kohtauspaikalla, ja Nicolella oli enää vain puoli tuntia saapuaksensa rakastajansa luo.

Hän suoritti emäntänsä riisumisen mahdollisimman nopeasti, jonka ohella häneltä pääsi muutamia huokauksia, mutta niitä ei Andrée edes huomannut. Hän auttoi hänen ylleen pitkän yönutun, ja kun Andrée yhä ajatuksiinsa vaipuneena istui liikkumatonna tuijottaen kattoon, Nicole veti povestaan Richelieun antaman pullon, viskasi kaksi sokerinpalaa lasiin ja kaatoi siihen vettä niin paljon kuin oli tarpeellista niiden sulamiseksi; senjälkeen hän epäröimättä ja tahtonsa kaikkivallalla, joka hänen nuoressa sydämessänsä jo oli niin voimakas, tipautti lasiin kaksi pisaraa pullon sisältämästä nesteestä. Vesi siitä heti sameni, saaden opaalilta vivahtavan värin, joka sitten vähitellen haihtui.

— Mademoiselle, — virkkoi silloin Nicole, — vesilasi on valmis, vaatteet kokoonkäärityt ja yölamppu sytytetty. Tiedätte, että minun on noustava varhain; saanko nyt mennä nukkumaan?

— Saat, — vastasi Andrée hajamielisesti.

Nicole kumarsi, häneltä pääsi vielä huokaus, joka jäi huomaamatta kuten edellisetkin, ja sitten hän sulki pienen eteiseen antavan lasioven jälkeensä. Mutta sensijaan että olisi mennyt välikköön, jonka tiedämme sijainneen käytävän vieressä ja saaneen valonsa Andréen eteisestä, hiipi hän hiljaa pois jättäen oven eteiseen hiukan raolleen, jotta Richelieun määräykset tulisivat täsmälleen toimitetuiksi.

Jotta ei herättäisi naapurien huomiota hän sipsutti varpaillaan puutarhaan vieviä portaita alas, hyppäsi ulkoportailta maahan ja riensi juoksujalkaa ristikkoportin luo hra de Beausirea tapaamaan.

Gilbert ei ollut hievahtanut tähystyspaikaltaan. Hän oli kuullut Nicolen lupauksen palata kahden tunnin päästä, ja hän odotti. Mutta kun jo oli kulunut noin kymmenen minuuttia yli ajan, hän alkoi peljätä, että tyttö ei saapuisikaan.

Äkkiä huomasi hän tämän juoksevan kuin takaa-ajettuna. Nicole lähestyi ristikkoporttia ja pisti avaimen säleiden välistä Beausirelle. Tämä avasi portin. Nicole livahti toiselle puolen, ja portti sulkeutui kumeasti narahtaen.

Sitten viskattiin avain vallihaudan ruohoon juuri alapuolelle sitä paikkaa, missä Gilbert odotti. Nuori mies kuuli sen putoavan pienellä jymähdyksellä ja pani merkille kohdan, mihin se osui.

Sillävälin Nicole ja Beausire riensivät matkaansa. Gilbert kuuli heidän etääntyvän, ja pian hän eroitti, ei vaunujen jyminää, vaikka Nicole oli niitä pyytänyt, vaan hevosen kavioiden töminän, kun neljä rautakenkää muutamien minuuttien päästä alkoi kajahdutella tien kivitystä, sittekun Nicole, joka olisi tahtonut herttuattaren tavoin lähteä vaunuissa, arvattavasti ensin oli hiukan morkkaillut.

Gilbert hengitti jälleen. Hän oli turvassa, hän oli vapautunut Nicolesta, vihollisestaan. Andrée oli yksinään; kenties Nicole lähtiessään oli jättänyt avaimenkin oveen; kenties hän, Gilbert, voisi tunkeutua Andréen huoneeseen asti.

Tämä ajatus sai kuohuvan nuoren miehen hypähtämään kaikista pelon ja epävarmuuden, uteliaisuuden ja intohimon hurjista tuskista.

Ja kulkien tietä Nicolen suunnan vastakkaiselle taholle hän riensi sivurakennusta kohti.

19.

Toinen kaukonäkijätär.

Yksikseen jääneenä Andrée oli vähitellen herännyt siitä henkisestä horroksesta, joka hänet oli vallannut, ja sillävälin kun Nicole pakeni hra de Beausiren takana ratsun selässä hän oli polvistunut ja lausunut hehkuvan rukouksen Filipin puolesta, ainoan henkilön maailmassa, jota hän todellisella ja syvällä kiintymyksellä rakasti.

Hän rukoili hartaassa luottamuksessa Jumalaan.

Andréen rukouksia ei tavallisesti muodostanut toisiinsa kiinteästi liittyväin sanojen ketju, vaan ne olivat jonkinlaista jumalallista haltioittumista, jossa sielu kohosi ylös Herran luo ja sulautui yhteen Hänen kanssaan.

Näihin aineen kahleista vapautuneen hengen intohimoisiin aneluihin ei sekaantunut mitään itsekkyyttä. Andrée tavallaan unohti itsensä, ikäänkuin toivonsa menettänyt haaksirikkoutunut, loka ei enää rukoile omasta, vaan vaimonsa ja orvoiksi jäävien lastensa puolesta.

Tämä sisällinen tuska oli syntynyt Andréessa hänen veljensä lähdön jälkeen. Ja kuitenkaan se tuska ei ollut sekoittumatonta: kuten rukouskin, sisälsi se kaksi eri ainesta, joista toinen ei ollut nuorelle tytölle oikein käsitettävissä.

Oli ikäänkuin aavistus, kuin lähenevän onnettomuuden ennakkoaistimus, arvettuneen haavan pistelyä muistuttava tunne. Yhtenäinen kipu on lakannut, mutta muisto siitä elää kauan jälkeenpäin ja huomauttelee vammasta samalla tavalla kuin aikaisemmin haava itse.

Andrée ei edes yrittänyt selvitellä aistimuksiansa itselleen; kokonaan syventyneenä Filipin muistoon, hän otaksui kaikkien häntä puistattavien vaikutelmien aiheuttajaksi tämän rakastetun ja kaivatun veljensä.

Vihdoin hän nousi, valitsi vaatimattomasta kirjastostaan erään niteen, asetti kynttilän kätensä ulottuville ja ryhtyi lukemaan.

Hänen valitsemansa tai oikeammin sattumalta ottamansa teos oli kasvitieteellinen sanakirja. Se ei tietenkään luontunut hänen huomiotansa kiinnittämään, vaan päinvastoin uuvutti sitä. Pian levisi sumupilvi, ensin läpikuultavana, mutta sitten yhä paksumpana hänen silmiensä eteen. Nuori tyttö taisteli hetkisen unta vastaan, palautti pari kolme kertaa häipyneen ajatuksensa, joka uudelleen kaikkosi; sitten hän kuroittautuen sammuttamaan kynttilää huomasi Nicolen valmistaman juoman. Hän ojensi kyynärvartensa, otti lasin toiseen käteensä, liikutti toisella lusikkaa sekoittaakseen puoliksi sulanutta sokeria, ja sitten hän jo unen painostamana lähensi lasia huulilleen.

Äkkiä, samassa kun hänen huulensa olivat koskettamaisillaan nestettä, omituinen liikutus vavistutti hänen kättään, samalla kertaa sekä polttava että usvamaisen kostea painostus tuntui hänen aivoissaan, ja kauhukseen havaitsi Andrée suonissaan kiitävästä magneettisesta virrasta sen käsittämättömien aistimuksien yliluonnollisen kuohahduksen, joka jo useampia kertoja oli uuvuttanut hänen voimansa ja huumannut hänen järkensä.

Tuskin ehti hän asettaa lasin takaisin lautaselle, kun hän melkein samassa, ilman muuta valitusta kuin puoliavoimesta suusta kirvonnut huoahdus, menetti äänensä, näkönsä ja tajuntansa sekä kaatui kuin salaman iskemänä vuoteelleen kuoleman kaltaisessa horrostilassa.

Mutta tämä raukeaminen oli vain silmänräpäyksen kestävä siirtyminen toisesta olotilasta toiseen.

Kuolemaa muistuttavasta voipumuksesta, jossa hän makasi näennäisesti iäksi suljetuin silmin, hän nousi äkkiä, avasi ne kauheasti tuijottaen ja läksi vuoteestaan kuin hautakummulta astuva marmoripatsas.

Ei enää ollut epäilystä, että Andrée nukkui sitä ihmeellistä unta, joka jo useankin kerran oli tilapäisesti katkaissut hänen elämänsä toiminnan.

Hän astui lattian yli, avasi lasioven ja meni eteiseen niin jäykkänä ja varmana kuin elävä marmorikuva.

Hän saapui portaille, laskeutui niitä askelma askelmalta epäröimättä, hätiköimättä; ja pian näyttäytyi hän ulkoportailla. Juuri kun Andrée asetti jalkansa niiden ylimmälle askelmalle, Gilbert astui niiden alimmalle.

Gilbert näki siis tämän valkopukuisen ja vakavan naisen lähestyvän ikäänkuin tulossa häntä vastaan. Hän peräytyi hänen edeltään ja kulkien yhä takaperin meni piiloutumaan lehtimajaan.

Hän muisti nyt, että hän jo kerran ennen oli nähnyt Andréen tuollaisena Taverneyn linnassa. Tyttö kulki aivan Gilbertin ohitse, jopa hipaisikin häntä mennessään, mutta ei nähnyt häntä. Masentuneena, voipuneena nuori mies lysähti polvilleen maahan. Hän pelkäsi.

Tietämättä, miten selittäisi Andréen omituisen vaelluksen, hän seurasi häntä silmillään; mutta hänen järkensä oli hämmentynyt, hänen verensä jyskytti hurjasti ohimoita, hän oli lähempänä mielipuolisuutta kuin sitä kylmää, tervettä järkeä, jota huomioiden tekijältä vaaditaan. Hän pysyi tässä kyykistyneenä lehvien välissä ja vaaniskeli, kuten hänen tapansa oli aina siitä asti kun tämä turmiollinen rakkaus oli vallannut hänen sydämensä.

Äkillisesti tuon vaelluksen salaisuus hänelle selvisi: Andrée ei ollut mielipuoli eikä hairaantunut, niinkuin hän oli luullut. Tuolla kylmällä ja aavemaisella kulullaan Andrée oli menossa kohtauspaikalle.

Salama juovitti tällä hetkellä taivaan. Ja sen sinervässä valossa Gilbert näki pimeän lehmuskujan siimekseen kätkeytyneen miehen, ja vaikka ukkosen tuliviirun leimahdus oli ollut kovin nopea, oli hän tummalta pohjalta eroittanut kalpeat kasvot ja epäjärjestykseen joutuneen puvun.

Andrée astui tuota miestä kohti, joka ojensi käsivartensa ikäänkuin vetääkseen hänet luoksensa.

Jokin kuuman raudan kosketuksen tapainen vihlaisi Gilbertin sydäntä ja sai hänet kohoamaan polvilleen paremmin nähdäkseen.

Toinen salama välkähti nyt yön pimeydessä.

Gilbert tunsi Balsamon, joka oli hien ja pölyn peitossa, Balsamon, joka joillakin salaperäisillä apuneuvoilla oli tunkeutunut Trianoniin, sanalla sanoen Balsamon, joka yhtä vastustamattomasti, yhtä turmiollisesti veti Andréeta puoleensa kuin käärme kiehtoo lintu rukkaa.

Kahden askeleen päässä hänestä Andrée pysähtyi. Vieras tarttui hänen käteensä; tyttö säpsähti koko ruumiiltaan.

— Näettekö? — kysyi mies.

— Kyllä, — vastasi Andrée; — mutta tällä kutsumisellanne olitte vähällä minut tappaa.

— Anteeksi, anteeksi, — vastasi Balsamo; — mutta syynä siihen on se, että minulla ei enää ole järkeni tallella; olen aivan suunniltani, tulen hulluksi, olen kuoleman kielissä.

— Te kärsitte todellakin, — myönsi Andrée, jolle Balsamon käden kosketus oli ilmaissut hänen tilansa.

— Niin, niin, minä kärsin, ja tulen etsimään lohtua teiltä. Ainoastaan te voitte minut pelastaa.

— Kysykää minulta.

— Mutta vielä kerran, näettekö?

— Oh, täydellisesti!

— Tahdotteko seurata minua kotiini, voitteko?

— Voin kyllä, jos johdatatte minua ajatuksellanne.

— Tulkaa.

— Ah, — virkkoi Andrée, — me saavumme Pariisiin, kuljemme bulevardilla, poikkeamme kadulle, jota valaisee vain yksi ainoa lyhty.

— Aivan niin; astukaamme sisään, astukaamme sisään.

— Olemme eteisessä. Näen portaat oikealla; mutta te pakoitatte minut seinää kohti, se aukenee, ja edessäni on askelmia.

— Menkää ylös, menkää ylös! — huudahti Balsamo. — Tämä on meidän tiemme.

— Ah, nyt olemme huoneessa; täällä on leijonantaljoja ja aseita. Kah, uuninlaaka aukenee.

— Eteenpäin vain; missä olette?

— Omituisessa ovettomassa huoneessa, jonka ikkunat ovat ristikoilla varustetut. Voi, miten täällä kaikki on epäjärjestyksessä!

— Mutta huone on tyhjä, aivan tyhjä, eikö ole?

— On.

— Voitteko nähdä henkilön, joka siinä asui?

— Kyllä, jos minulle annetaan esine, jota hän on koskettanut, — joka tulee häneltä tai kuuluu hänelle.

— Kas, tässä on kihara hänen hiuksiaan.

Andrée otti kiharan, painaen sitä ruumistaan vasten.

— Oh, minä tunnen hänet, — virkkoi hän, — olen tämän naisen nähnyt; hän pakeni Pariisiin päin.

— Aivan niin, aivan niin; voitteko sanoa minulle, mitä hän on tehnyt viimeisten kahden tunnin kuluessa ja miten hän pakeni?

— Odottakaa, odottakaa; kyllä, hän lepää sohvalla povi puoleksi paljaana ja haava rinnassa.

— Katsokaa, Andrée, katsokaa, älkää jättäkö häntä enää.

— Hän nukkui, hän herää, hän katselee ympärilleen, hän ottaa esille nenäliinan, hän sitoo nenäliinan ikkunansa ristikkoon. Voi, hyvä Jumala!

— Tahtooko hän siis todella kuolla?

— Ah niin, hän on sen päättänyt. Mutta sellainen kuolema peloittaa häntä. Hän jättää nenäliinan kiinni ristikkoon. Astuu alas, — oi nais-parka!

— Mitä?

— Oi, kuinka hän itkee, kuinka hän kärsii, kuinka hän vääntelee käsiään! Hän etsii jotakin kulmaa seinässä murskatakseen siihen otsansa.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — mutisi Balsamo.

— Oi, hän syöksyy uunia vasten Se esittää kahta marmorileijonaa; hän aikoo murskata otsansa toisen leijonan päähän.

— Sitten… sitten? Katsokaa, Andrée, katsokaa, minä tahdon sitä!

— Hän pysähtyy.

Balsamo hengähti huojentuneena.

— Hän katselee.

— Mitä hän katselee? — kysyi Balsamo.

— Hän on huomannut veripilkun leijonan silmässä.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huudahti Balsamo.

— Niin, se on verta, ja kuitenkaan hän ei ole survaissut itseään. Oi, niin kummallista! Se ei ole hänen vertansa, vaan teidän.

— Onko se minun vertani? — huudahti Balsamo aivan huumaantuneena.

— Niin, teidän, teidän! Te olitte leikannut veitsellä tai tikarilla sormiinne ja sitten painanut verisellä sormellanne leijonan silmää. Minä näen teidät.

— Se on totta, se on totta.

— Mutta miten hän pakeni?

— Odottakaa, odottakaa, näen hänen tarkastavan tuota verta, miettivän ja sitten painaltavan sormellaan samaa kohtaa, mitä te olitte painanut. Ah, leijonan silmä myötää, vieteri alkaa toimia. Liesi avautuu!

— Varomaton! — huudahti Balsamo. — Voi minua onnetonta, varomatonta, hullua, mikä olenkin! Olen kavaltanut itseni!… Ja lähteekö hän, — jatkoi Balsamo, — pakeneeko hän?

— Oi, hänelle täytyy antaa anteeksi, nais-paralle; hän oli hyvin onneton.

— Missä hän on? mihin hän menee? Seuratkaa häntä, Andrée, minä tahdon!

— Odottakaa, hän pysähtyy hetkiseksi huoneeseen, missä ovat aseet ja taljat; eräs kaappi on auki; siinä kaapissa tavallisesti säilytetty lipas on asetettu pöydälle. Hän tuntee lippaan ja ottaa sen.

— Mitä se lipas sisältää?

— Papereitanne, luullakseni.

— Millainen se on?

— Sinisellä sametilla päällystetty, hopeanaulainen, hopeahelainen ja hopeisella lukolla varustettu.

— Oh, — virkkoi Balsamo polkien vihaisesti jalkaansa, — hänkö siis on ottanut lippaan?

— Niin, niin, hän sen otti. Hän astuu eteiseen vieviä portaita, avaa oven, vetää vitjoista, joilla aukaistaan kadulle vievä ovi, ja menee ulos.

— Onko myöhä?

— Epäilemättä myöhä, sillä on pimeä.

— Sitä parempi! Hän on siis lähtenyt vähää ennen kotiintuloani, ja ehkä vielä hänet tavoitan. Seuratkaa häntä, Andrée.

— Talosta ulos päästyään hän juoksee kuin hullu; kuin hullu saapuu hän bulevardille… Hän juoksee… hän juoksee pysähtymättä…

— Mihin päin?

— Bastiljiin päin.

— Näettekö hänet yhä?

— Näen, hän on kuin mielipuoli; hän työkkäilee ohikulkevia. Vihdoin hän pysähtyy, koettaa tietää, missä on… kysyy joltakulta.

— Mitä hän sanoo? Kuunnelkaa, Andrée, kuunnelkaa, älkääkä taivaan nimessä kadottako ainoatakaan sanaa, minkä hän lausuu. Sanoitte hänen kysyvän?

— Niin, eräältä mustapukuiselta mieheltä.

— Mitä hän häneltä kysyy?

— Hän kysyy häneltä, missä poliisipäällikkö asuu.

— Oh, se ei siis ollutkaan turha uhkaus! Saako hän osoitteen?

— Saa.

— Mitä hän sitten tekee?

— Hän kääntyy takaisin, poikkee eräälle viistoon kulkevalle kadulle; hän suuntaa askeleensa suuren torin yli.

— Place Royalen; siitä päästään poliisimestarin asunnolle. Voitteko lukea hänen ajatuksensa?

— Rientäkää, rientäkää! Hän aikoo ilmiantaa teidät. Jos hän ehtii ennen teitä, jos hän tapaa hra de Sartines'n, niin olette hukassa!

Balsamolta pääsi hirveä kiljahdus, hän syöksyi pensaikkoon, juoksi pienen portin läpi, jonka eräänlainen varjo hänelle avasi ja jälleen sulki, ja hyppäsi yhdellä ainoalla ponnahduksella portilla kuopivan ratsunsa Djeridin selkään.

Sekä isäntänsä äänen että kannusten kiihoittamana eläin karahti nuolen nopeudella Pariisia kohti, eikä enää kuultu muuta kuin kavioiden töminä tiellä, jota pitkin se kiiti.

Andrée taasen oli jäänyt seisomaan kylmänä, mykkänä ja kalpeana. Mutta ikäänkuin Balsamo olisi vienyt hänen elämänsä mukanaan hän pian lysähti kokoon. Innoissaan ajaa Lorenzaa takaa Balsamo oli todellakin unohtanut herättää Andréen.

20.

Jäykistys.

Andrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja sitä koetamme tässä kuvailla.

Yksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan sisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista kuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.

Gilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa ja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme, Gilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut unitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri mitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen, nyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen tuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen vaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki yhdistyi ajatukseksi: "Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies, jota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia."

Andréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat matalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan, mielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista rakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée näytti hyljätyltä rakastajattarelta.

Juuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän käsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi pari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua rintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua tuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen magneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden, minkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.

Mutta luonto joutui tappiolle, Andrée ei kyennyt ravistamaan päältään Balsamon hänelle unohtamaa tahtonsa jäännöstä. Hän ei kyennyt päästämään salaperäisiä selvittämättömiä siteitä, jotka olivat hänet kokonaan kahlehtineet; ja tässä kamppailussa hän joutui sellaisiin kouristuksiin, jollaisia ennen muinoin Apollon papittaret kokivat istuessaan kolmijalkaisella jakkarallaan hartaitten, temppelin pylväskäytävässä sorisevien, oraakkelin ennustuksia kyselevien ihmisten edessä.

Andrée menetti tasapainonsa ja kaatui tuskallisesti voihkaisten hiekalle, ikäänkuin häneen olisi iskenyt ukkonen, joka tällä hetkellä viilsi taivaankantta.

Mutta tuskin oli hän koskettanut tannerta, kun Gilbert tiikerin ketteryydellä ja voimalla syöksähti hänen luokseen, sieppasi hänet käsivarsilleen ja huomaamatta, että hänellä oli taakka kannettavana, vei nuoren tytön kammioon, jonka tämä Balsamon kutsua totellen oli jättänyt ja jossa kynttilä vielä paloi epäjärjestyksessä olevan vuoteen ääressä.

Gilbert tapasi kaikki ovet avoinna, niinkuin Andrée oli ne jättänyt. Sisälle astuessaan hän survaisi jalkansa sohvaan, jolle hän luonnollisesti asetti kylmän ja elottoman tytön. Hänen koskettaessaan tätä tunnotonta ruumista valtasi kuume koko hänen olemuksensa; hänen hermonsa värisivät, hänen verensä kiehui.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kuitenkin siveellinen ja puhdas: hänen täytyi ennen kaikkea elvyttää elämä tähän kauniiseen kuvapatsaaseen. Hän etsi silmillään vesikarahvia pirskoittaakseen muutaman pisaran Andréen kasvoille.

Mutta siinä silmänräpäyksessä ja juuri kun hän ojensi vapisevan kätensä tarttuakseen kristallikarahvin hoikkaan kaulaan, tuntui hänestä kuin samalla kertaa sekä varmat että kevyet askeleet narahtaisivat Andréen huoneeseen johtavilla puusta ja tiilikivestä raketuilla portailla.

Tulija ei voinut olla Nicole, koska Nicole oli karannut hra de Beausiren kanssa, eikä myöskään Balsamo, joka oli täyttä laukkaa kiitänyt pois Djeridillä. Sen täytyi siis olla joku vieras.

Jos Gilbert yllätettäisiin, niin hänet ajettaisiin pois. Andrée oli hänelle kuin espanjalaiset kuningattaret, joihin alamainen ei saa koskea edes pelastaakseen heidän henkeänsä.

Kaikki nämä ajatukset iskivät vinhan, tuiskuvan raesateen lailla Gilbertin sieluun lyhyemmässä ajassa kuin turmiota uhkaavat askeleet tarvitsivat siirtyäkseen askelmaa ylemmäksi.

Noiden askelten, noiden lähenevien askelten etäisyyttä Gilbert ei kyennyt tarkkaan laskemaan, niin rajusti mylvi myrsky taivaalla; mutta erinomaisella kylmäverisyydellään ja viisaalla varovaisuudellaan nuori mies käsitti, että hänen paikkansa ei ollut siellä ja että hänen näkymätönnä pysymisensä oli ennen kaikkea tärkeätä.

Nopeasti puhalsi hän sammuksiin Andréen huonetta valaisevan kynttilän ja hiipi välikköön, joka oli Nicolen kamarina. Tältä paikaltaan hän saattoi kammion lasioven läpi nähdä samalla kertaa sekä Andréen huoneeseen että eteiseen. Tässä eteisessä paloi yölamppu pienellä hyllyllä. Ensin oli Gilbert aikonut sammuttaa sen kuten kynttilänkin, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Askeleet narahtelivat käytävän kivineliöillä, kuului raskaanlainen hengitys, miehen hahmo ilmestyi kynnykselle, hiipi hiljaa eteiseen, veti oven kiinni jälkeensä ja salpasi sen.

Töin tuskin ehti Gilbert pujahtaa Nicolen komeroon ja sulkea lasioven jälkeensä. Henkeänsä pidättäen hän painoi kasvonsa ruutuihin ja kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti.

Ukkonen jyrisi juhlallisesti pilvissä, isot sadepisarat pieksivät ikkunoita Andréen huoneessa ja käytävässä, jossa yksi niistä auki unohdettuna vinkui saranoillaan ja silloin tällöin käytävään tunkeutuneen vihurin paiskaamana lyödä rämäytti kehystään vasten.

Mutta elementtien raivo, kaikki pauhu ja tohina siellä ulkona ei hirveässä kaameudessaan merkinnyt mitään Gilbertille. Kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen elämänsä, koko hänen sielunsa yhdistyivät hänen katseessaan, ja se katse oli kuin kiinni naulattu tuohon mieheen.

Tämä mies oli astunut eteisen halki, kulkenut kahden askeleen päästä Gilbertin ohi ja epäröimättä mennyt sisälle makuuhuoneeseen. Gilbert näki miehen käyvän hapuillen Andréen vuoteelle, tekevän kummastuneen liikkeen huomatessaan sen tyhjäksi ja melkein samassa käsivarrellaan tyrkkäävän pöydällä olevaa kynttilää. Se kaatui ja Gilbert kuuli kristallirannikkaan särkyvän pöydän marmorilevyä vasten.

Silloin kutsui mies kahdesti, mutta hillityllä äänellä:

— Nicole! Nicole!

"Mitä, Nicole?" ihmetteli Gilbert piilopaikassaan. "Miksi kutsuu tuo mies Nicolea, vaikka hänen pitäisi kutsua Andréeta?"

Mutta kun mikään ääni ei ollut vastannut hänen omaansa, mies otti kynttilän lattialta ja hiipi varpaillaan eteiseen sytyttämään sitä yölampusta.

Tällöin Gilbert kohdisti kaiken huomionsa omituiseen yölliseen vierailijaan; tällöin hänen silmänsä olisivat voineet lävistää muurinkin, niin voimakkaasti ne ponnistelivat nähdäkseen.

Äkkiä Gilbert hätkähti, ja vaikka oli kätkeytyneenä, astahti taaksepäin.

Molempain liekkien yhtyneessä valossa tunsi vapiseva ja hämmästyksestä puolikuollut Gilbert kynttilää pitelevän miehen kuninkaaksi.

Silloin kaikki selvisi hänelle: Nicolen pako, hänen ja Beausiren kesken lasketut rahat, auki jätetty ovi, Richelieu ja Taverney ja koko tämä salaperäinen ja kamala juoni, jonka esineenä nuori tyttö oli.

Silloin Gilbert käsitti, miksi kuningas kutsui Nicolea, rikoksen avustajatarta, palvelevaa Judasta, joka oli mennyt ja kavaltanut emäntänsä.

Mutta Gilbertin ajatellessa, missä tarkoituksissa kuningas oli saapunut tähän huoneeseen, hänen ajatellessaan, mitä hänen silmäinsä edessä tapahtuisi, veri nousi hänen päähänsä ja sokaisi hänet, Hän olisi tahtonut huutaa; mutta pelko, tuo vaistomainen, oikullinen, vastustamaton tunne, pelko tätä silloin vielä silmiä lumoavan tenhovoiman seppelöimää miestä kohtaan, jota nimitettiin Ranskan kuninkaaksi, takellutti Gilbertin kielen kitalakeen.

Tällävälin oli Ludvig XV kynttilä kädessä astunut jälleen makuuhuoneeseen. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun hän huomasi Andréen valkoisessa musliinisessa yönutussa pikemmin alastomana kuin verhottuna viruvan pää sohvan selkänojaa vasten, toinen jalka leväten pieluksilla, toisen jäykkänä ja paljaana riippuessa matolle.

Kuningas hymyili tämän nähdessään. Kynttilä valaisi tämän kaamean hymyn; mutta melkein samassa miltei yhtä kaamea hymy kuin kuninkaankin häilähti Andréen kasvoilla.

Ludvig XV mutisi muutamia sanoja, jotka Gilbert tulkitsi lemmenkuiskeeksi, ja asettaen kynttilän pöydälle ja luoden kääntyessään katseen salamoivalle taivaalle hän meni polvistumaan nuoren tytön eteen, suudellen tämän kättä.

Gilbert kuivasi otsalleen tihkuvaa hikeä.

Kuningas, joka tunsi käden jäätävän kylmyyden, sulki sen omaansa lämmittääkseen sitä, ja kietoen toisen käsivartensa kauniin ja pehmeän vartalon ympäri hän kumartui kuiskaamaan Andréen korvaan muutamia lemmekkäitä hyväilysanoja, jotta nukkuvien tyttösten korviin kuiskaillaan. Tällä hetkellä kuninkaan kasvot tulivat niin lähelle nuoren tytön kasvoja, että ne hipaisivat tämän poskia.

Gilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen käteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.

Andréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.

Kuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen ja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja säpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.

Gilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert, jota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana varkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti oli pitänyt suljettuna.

Multa kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli päästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön unta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti itselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan ruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun käsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.

Hän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen neitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että julkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka oli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos se olisi ollut alabasterista muovailtu.

Gilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen ja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas jatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.

Yhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä huoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan; uusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille niin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä tästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:

"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!"

Samalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta ja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän, palasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa. Huomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien ympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei kohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen tavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan törmäili.

Sitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin puutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi runneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja mahtavaan kuorskuntaansa.

Silloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä piilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja katseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista nuorta tyttöä.

Tällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten suloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja puhdasmuotoista säärtä.

Gilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen kasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen. Senjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli poistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä noudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän sammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä synkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan liekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.

Äkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen huuliaan.

— Andrée, Andrée! — jupisi hän. — Lupasin sinulle, että joutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin kahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka sepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!

Ja käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée lepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.

21.

Tahto.

Olemme nähneet Balsamon lähtevän.

Djerid kiidätti häntä salaman nopeudella. Kalpeana levottomuudesta ja kauhusta ja kumartuneena hevosensa liehuvan harjan yli ratsastaja hengitti puoliavoimin huulin ilmaa, tuota ilmaa, jota juoksija halkaisi rinnallaan niinkuin nopeakulkuisen aluksen keula kyntää vettä.

Hänen takanaan hävisivät puut ja rakennukset kuin aavenäyt. Tuskin huomasi hän ohikulkiessa raskaat, akselillaan vinkuvat kärryt, joiden viisi hidasta, kankeakoipista hevosta säikähtyi tämän elävän meteoorin lähestyessä, voimatta otaksua sitä niiden omaan sukuun kuuluvaksi.

Balsamo ratsasti näin penikulman verran, aivot niin kiihdyksissä, silmät niin säihkyvinä ja hengittäen niin syvään ja kuumasti huohottaen, että nykyajan runoilijat olisivat verranneet häntä niihin hirvittäviin tulta ja höyryä puuskuviin hengettäriin, jotka elähyttävät raskaita savuavia koneita ja panevat ne vierimään suurella vauhdilla rautakiskoja pitkin.

Ratsu ja ratsastaja olivat kulkeneet Versailles'n läpi muutamissa sekunneissa; harvat kaduilla harhailevat henkilöt olivat nähneet vain kiitävän säkenejuovan, ei muuta.

Balsamo ratsasti vielä penikulman; Djerid oli tarvinnut näihin kahteen penikulmaan vain neljännestunnin, mutta se neljännestunti tuntui hänen isännästään vuosisadalta.

Äkkiä välähti ajatus Balsamon aivoissa. Hän pysähdytti heti rautalihaksisen ratsun, pakoittaen sen hillitsemään jäntevät polvitaipeensa. Pysähtyessään Djerid taivutti takajalkansa ja työnsi etujalkansa syvälle hiekkaan. Ratsu ja ratsastaja hengähtivät hetkisen. Siinä levähtäessään Balsamo kohotti päätänsä. Sitten pyyhki hän nenäliinalla hikeä valuvia ohimoltaan ja laajentunein sieraimin hengittäessään yön raitista ilmaa hän lausui seuraavat sanat:

"Voi sinua mieletöntä raukkaa! Ei hevosesi vauhti eikä oma palava halusi koskaan saavuta salaman hetkellisyyttä tai sähkökipinän nopeutta, ja kuitenkin olisi se välttämätöntä loihtiaksesi pääsi päältä uhkaavan vaaran. Sinä tarvitset nopean vaikutuksen, välittömän iskun, kaikkivaltiaan sysäyksen apua voidaksesi halvata ne jalat, joiden toimintaa pelkäät, sen kielen, jonka liikkumista kammot. Sinä tarvitset etäällä sen voittoisan unen mahtia, joka on ainoa keino tavoittaaksesi kahleensa katkaisseen orjan. Oi, jos vielä koskaan saisin hänet valtaani…"

Ja hammasta purren Balsamo teki epätoivoisen liikkeen.

"Oi, ponnista tahtoasi miten voimakkaasti hyvänsä, Balsamo, riennä millä vauhdilla tahansa", huudahti hän, "niin Lorenza ehtii kuitenkin ennen sinua! Hän on puhuva, on ehkä jo puhunut. Voi sinua kurjaa naista! Kaikki kärsimykset olisivat liian lievät sinun rangaistukseksesi!

"Katsokaamme", jatkoi hän rypistäen kulmiaan, tuijottaen silmillään, leuka kämmenen varassa, "katsokaamme: tiede on sana tai teko; tiede kykenee tai ei kykene; minä, minä tahdon!… Koettakaamme… Lorenza, Lorenza, minä tahdon, että sinä nukut! Lorenza, ole missä paikassa tahansa, mutta nuku, nuku, minä tahdon sen, minä uskon sen!

"Oi ei, ei", mutisi hän menettäen rohkeutensa; "ei, minä valehtelen; en, minä en usko sitä; en, minä en uskalla siihen luottaa; ja tahto on kuitenkin kaikki. Ah, minä tahdon sentään hyvin lujasti, minä tahdon sieluni kaikella voimalla. Halkaise ilma, oi korkein tahdonvoimani! kiidä kaikkien muiden, vastustavien tai välinpitämättömien tahdonvirtojen läpi! tunkeudu kanuunankuulana tiellesi sattuvien muurien lävitse! seuraa häntä kaikkialle, mihin hän menee; iske, surmaa! Kuule, Lorenza, minä tahdon nukuttaa sinut! Lorenza, minä tahdon, tahdon, että sinä mykistyt!"

Ja hän keskitti muutamien silmänräpäysten kuluessa kaiken ajatuksensa tähän päämäärään, syövyttäen sen aivoihinsa ikäänkuin antaakseen sille joustavampaa vauhdikkuutta sen lentäessä Pariisia kohti. Ja tämän salaperäisen toimituksen jälkeen, jossa epäilemättä olivat apuna kaikki jumalaiset atoomit, kaikki Jumalan, kaiken herran ja mestarin, elähyttämät voimahiukkaset, Balsamo yhäti yhteenpurruin hampain ja nyrkkiin puristetuin käsin hellitti taasen ohjakset, mutta antamatta Djeridin tällä kertaa tuta polvien puristusta tai kannuksia.

Balsamo näkyi koettavan vakuuttaa itseänsä.

Isäntänsä äänettömästä suostumuksesta kulki jalo juoksija nyt varsin säisysti eteenpäin ja rodulleen ominaisella siroudella se melkein kuulumattomasta kosketteli jaloillaan maata, niin keveä se oli.

Kaiken tämän aikaa Balsamo, joka pintapuolisille katseille olisi näyttänyt menneeltä mieheltä, silti puuhaili puolustussuunnitelman laatimisessa. Hänellä oli se valmiina, kun Djeridin kaviot koskettivat Sèvres'n katukiviä.

Päästyään puiston ristikkoportin eteen hän pysähdytti hevosensa ja katsahti ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakuta. Ja tosiaan ilmestyikin melkein samassa eräästä ajoportista mies, joka astui hänen luokseen.

— Sinäkö se olet, Fritz? — kysyi Balsamo.

— Niin, mestari.

— Oletko tiedustellut?

— Olen.

— Onko rouva Dubarry Pariisissa vai Luciennesissa?

— Hän on Pariisissa.

Balsamo loi voitonriemuisen katseen taivasta kohti.

— Miten sinä tulit?

— Sulttaanilla.

— Missä se on?

— Tämän majatalon pihalla.

— Satuloitunako?

— Niin.

— Hyvä on, ole valmiina.

Fritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita, hyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa kyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin kauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä tarmoa.

Sitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota herrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä sytytettynä.

— Palaa Pariisiin, — virkkoi hän, — ja anna tämä kirjelappu omakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla on siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen Saint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka varmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle mitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja muista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin kuluessa.

— Hyvä, — sanoi Fritz; — kyllä sen toimitan.

Samalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän kiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka ihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.

Balsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin tielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin jokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin miettiväisenä.

Hän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika, miten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan tahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan kanssa.

Rue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja kääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza, joka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa. Sitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota hän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa sijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään päässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan nuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä seurannut.

Lorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein aina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa muodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin itämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina väljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita ampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja viehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden alta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta pyrkivät he näyttämään.

Ranskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin omaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut kengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille kauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja jotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät Alpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.

Meidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet helposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa alta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman tukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta omituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä joko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen naisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin etukaupungin pikkutaloon.

Mies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:

— Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin noilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille käsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle kunnian saattaa teidät matkanne perille.

Lorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään mieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet nenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:

— Kyllä, siihen kernaasti suostun.

Nuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.

— Mihin me menemme, madame? — kysyi hän.

— Poliisiministerin taloon.

Nuori mies säpsähti.

— Hra de Sartines'nko luo? — tutkaisi hän.

— En tiedä, onko hänen nimensä de Sartines; mutta tahdon puhutella sitä henkilöä, joka on poliisilaitoksen päällikkö.

Nuori mies alkoi miettiä. Tämä nuori ja kaunis nainen, joka niin vierasmallisessa puvussa kello kahdeksalta illalla juoksenteli Pariisin katuja lipas kainalossa ja kyseli aivan päinvastaisella suunnalla sijaitsevaa poliisiministerin asuntoa, näytti hänestä epäilyttävältä.

— Oh, hitto! — virkkoi hän. — Herra poliisiministerin asunto ei ole täällä päin.

— Missä se on?

— Saint-Germainin etukaupungissa.

— Ja minkä kautta pääsee Saint-Germainin etukaupunkiin?

— Tätä tietä, madame, — vastasi nuori mies kylmästi, vaikka yhä kohteliaasti; — ja jos tahdotte, niin ensimäisillä ajopeleillä, jotka tapaamme…

— Niin juuri, ajopelit, olette oikeassa.

Nuori mies vei Lorenzan takaisin bulevardille, ja kun he näkivät vuokra-ajurin, kutsui hän tätä. Ajuri noudatti kutsua.

— Mihin saan kyyditä teidät, madame? — kysyi hän.

— Hra de Sartines'n asuntoon, — vastasi nuori mies.

Ja vieläkin kohteliaana tai pikemmin kummastuneena hän avasi vaunujen oven, kumarsi Lorenzalle ja autettuaan hänet ajopeleihin näki hänen poistuvan kuin haihtuvan unikuvan.

Täynnä kunnioitusta tuota peljättävää nimeä kohtaan kuski sivalsi hevosiaan ja ajoi osoitettuun suuntaan. Tällöin Lorenza kulki Place Royalen yli ja tällöin Andrée oli magneettisessa unessaan hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan, kuten hän Balsamolle ilmoitti.

Kahdenkymmenen minuutin päästä Lorenza oli talon portilla.

— Pitääkö minun odottaa teitä, kaunis rouvaseni? — kysyi ajuri.

— Kyllä, — vastasi Lorenza koneellisesti.

Ja keveänä riensi hän sitten uhkean talon pääovelle.

22.

Poliisipäällikön talossa.

Pihalle päästyään Lorenza näki itsensä pian poliisien ja sotilaitten ympäröimänä.

Hän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen puoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet poliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan huostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti puetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu saattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten etusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä tiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra de Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.

Sanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan kuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin viimeksimainitut.

Vahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:

— Oletteko te hra de Sartines?

Mies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta hännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun ja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan siitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän naisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän päättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui, että vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota hän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.

Mutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun hänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä kuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.

Lorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja puolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei vielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.

Silloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi silmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.

Vihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen vahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines häntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat täynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa kuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen, monilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.

Viidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti puuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean huonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella kuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne, jotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat ehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.

Huonekalun alempi osa muodosti kirjoituspöydän; sen perällä oli ruusupuisia laatikoita, joista jokainen oli suljettu kirjainlukolla. Hra de Sartines säilytti niissä papereja, joita kukaan hänen eläessään ei voinut lukea, koska ainoastaan hän osasi laitteen avata, ja joita hänen kuoltuaan kukaan ei kykenisi tulkitsemaan, ellei jostakin vieläkin huolellisemmin kätketystä laatikosta löytyisi salakirjoituksen avainta.

Tämä kirjoituspöytä tai oikeammin kaappi sisälsi ylemmän osansa kuvastinovien takana kaksitoista samantapaisella näkymättömällä koneistolla suljettua laatikkoa. Sijaishallitsijan erityisestä tilauksesta kemiallisten tai valtiollisten salaisuuksien säilyttämistä varten valmistetun huonekalun oli prinssi lahjoittanut Dubois'lle ja Dubois vuorostaan poliisimestari Dombrevalille. Viimemainitulta oli se ja opastus sen avaamiseen joutunut hra de Sartines'lle; mutta hra de Sartines oli suostunut käyttämään sitä vasta lahjoittajan kuoleman jälkeen ja sittenkin muuttamalla koko lukkokoneiston. Tämä pulpetti oli jokseenkin kuulu ja liian hyvin lukittu, sanottiin, jotta hra de Sartines siinä säilyttäisi ainoastaan tekotukkiaan.

Frondelaiset, joita siihen aikaan oli paljon, väittivät, että jos voitaisiin lukea tuon kaapin suljettujen ovien lävitse, löydettäisiin varmaan jostakin sen laatikosta ne paljon puhutut sopimuskirjat, joiden avulla hänen Majesteettinsa Ludvig XV uskollisen kätyrinsä hra de Sartines'n välityksellä keinotteli viljakaupalla.

Poliisipäällikkö näki siis viistoksi hiotusta kuvastinlasista Lorerzan vakavat kasvot, kun tämä lipas kainalossa lähestyi häntä. Huoneen keskellä nuori nainen pysähtyi. Tuo puku, nuo kasvot, tuo ryhti hämmästytti poliisiministeriä.

— Kuka olette? — kysyi tämä kääntymättä, mutta tähystäen peiliin. — Mitä te tahdotte?

— Olenko hra de Sartines'n, poliisiministerin, edessä? — sanoi Lorenza.

— Olette, — vastasi tämä lyhyesti.

— Mutta ken takaa sen minulle? Hra de Sartines kääntyi.

— Riittäisikö teille todistukseksi, että olen etsimänne henkilö, jos lähettäisin teidät vankilaan?

Lorenza ei vastannut mitään. Hän vain katseli ympärilleen maansa naisten kuvaamattomalla arvokkuudella, etsien silmillään tuolia, jota hra de Sartines ei hänelle tarjonnut.

Tämä ainoa katse voitti hänet, sillä kreivi d'Alby de Sartines oli saanut verrattain hyvän kasvatuksen.

— Istukaa, — sanoi hän tuimasti. Lorenza veti esille nojatuolin ja istahti.

— Puhukaa nopeasti, — kehoitti virkamies. — Antakaa kuulla asianne.

— Monsieur, — virkkoi nuori nainen, — minä tulen jättäytymään teidän suojelukseenne.

Hra de Sartines katseli häntä ominaisella ilkkuvalla tavallaan

— Ahaa! — huudahti hän.

— Monsieur, — jatkoi Lorenza, — minut on ryöstetty perheestäni ja olen valeavioliitolla joutunut miehen haltuun, joka nyt kolmen vuoden ajan on minua kiusannut ja näännyttää minut murheeseen.

Hra de Sartines katseli noita jaloja kasvonpiirteitä ja tunsi tuon sulosointuisen, laulua muistuttavan äänen liikuttavan itseänsä.

— Mistä maasta olette? — kysyi hän.

— Roomalainen.

— Mikä on nimenne?

— Lorenza.

— Lorenza, ja mitä muuta?

— Lorenza Feliciani.

— En tunne sitä nimeä. Oletteko demoiselle?

Tiedämme sanan demoiselle siihen aikaan merkinneen jalosukuista neitosta. Meidän päivinämme sensijaan nainen on kyllin aateloitu siitä hetkestä lähtein, jolloin hän joutuu naimisiin; hän ei tavoittele muuta arvonimeä kuin madame.

— Olen demoiselle, — vastasi Lorenza.

— Ja sitten? Mitä haluatte?

— Niin, minä anon oikeutta sitä miestä vastaan, joka on minut vanginnut ja sulkenut sisään.

— Sen asian kanssa ei minulla ole mitään tekemistä, — sanoi poliisiministeri; — olettehan hänen vaimonsa?

— Niin hän tosin väittää, vihkiminen

— Mitä, väittääkö hän vain?

— Niin; mutta minä en sitä ensinkään muista kun tapahtui nukkuessani.

— Peijakas, olettepa sitten sikeäuninen!

— Mitä sanotte?

— Sanon, että asia ei ensinkään koske minua; kääntykää asianajajan puoleen ja haastattakaa miehenne oikeuteen; minua ei haluta sekaantua perheriitoihin.

Tämän jälkeen hra de Sartines teki kädellään liikkeen, joka merkitsi: "Menkää tiehenne."

Lorenzo ei hievahtanut.

— No? — kysyi hra de Sartines kummastuneena.

— En ole vielä lopettanut, — virkkoi hän, — ja ymmärtänette, etten tule tänne turhia valittelemaan, vaan kostaakseni. Sanon teille, mistä maasta olen; Italian naiset eivät vaikeroi, vaan kostavat.

— Se on toinen asia, — sanoi hra de Sartines, kiirehtikää, kaunis rouvani; minun aikani on kallista.

— Sanoin, että tulin teiltä pyytämään suojelusta. Saanko sitä?

— Ketä vastaan?

— Sitä miestä vastaan, jolle tahdon kostaa.

— Onko hän siis mahtava?

— Kuningasta mahtavampi.

— Antakaa kuulla, koettakaamme ymmärtää toisemme, paras rouva… Miksi antaisin teille suojelukseni miestä vastaan, joka mielestänne on kuningasta mahtavampi, ja teon vuoksi, mikä ehkä on rikos? Jos tahdotte kostaa tuolle miehelle, niin kostakaa. Minä välitän siitä vähän; mutta jos teette rikoksen, annan teidät vangita, ja sitten saamme nähdä; niin on asia.

— Ei, monsieur, — sanoi Lorenza, — te ette vangituta minua, sillä minun kostoni on hyvin hyödyllinen teille, kuninkaalle, Ranskalle. Minä kostan ilmaisemalla sen miehen salaisuudet.

— Ahaa, onko sillä miehellä salaisuuksia? — huudahti hra de Sartines innostuen vastoin tahtoaan.

— Suuria salaisuuksia, monsieur.

— Minkälaatuisia?

— Valtiollisia.

— Puhukaa siis.

— Mutta lupaatteko tosiaan suojella minua?

— Minkälaatuista suojelusta minulta pyydätte? — kysyi virkamies kylmästi hymyillen. — Rahaa vai ystävyyttä?

— Pyydän, monsieur, että saan sulkeutua luostariin elääkseni siellä tuntemattomana ja unohdettuna. Pyydän, että siitä luostarista tulisi hautani, mutta että sitä hautaani ei kukaan maailmassa koskaan saisi häiritä.

— Ooh, — vastasi virkamies, — se ei ole kovin suuri vaatimus. Te pääsette luostariin; puhukaa.

— Minulla on siis teidän sananne, monsieur?

— Olenhan sen mielestäni teille antanut.

— Ottakaa siis tämä lipas, — sanoi Lorenza; — se sisältää salaisuuksia, jotka saavat teidät vapisemaan kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

— Tunnetteko siis ne salaisuudet?

— Pintapuolisesti; mutta minä tiedän, että ne ovat olemassa.

— Ja että ne ovat tärkeitä?

— Että ne ovat peloittavia.

— Valtiollisia salaisuuksia, sanoitte?

— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaisesta seurasta?

— Ahaa, vapaamuurarien yhdistyksestä?

— Ei, vaan näkymättömien.

— Kyllä; mutta en sen olemassaoloa usko

— Avattuanne tämän lippaan, olette uskova.

— Ah, — huudahti hra de Sartines kiihkeästi, — katsokaamme.

Ja hän otti lippaan Lorenzan käsistä. Mutta mietittyään laski hän sen äkkiä kirjoituspöydälle.

— Ei, — sanoi hän epäillen, — avatkaa rasianne itse.

— Mutta minulla ei ole sen avainta.

— Mitä, eikö teillä ole avainta? Tuotte minulle lippaan, jonka sisällöstä riippuu valtakunnan turvallisuus, ja unohdatte avaimen!

— Onko jonkun lukon avaaminen siis niin vaikeata?

— Ei, jos tuntee sen koneiston. Meillä on täällä, — jatkoi hän hetkisen päästä, — kaikkiin mahdollisiin lukkoihin soveltuvia avaimia. Teille annetaan avainkimppu, — hän katsoi terävästi Lorenzaan, — ja saatte itse avata.

— Antakaa tänne, — virkkoi Lorenza yksinkertaisesti.

Hra de Sartines ojensi nuorelle naiselle kimpun pieniä, kaikenmuotoisia avaimia. Tämä otti sen. Hra de Sartines kosketti hänen kättään, joka oli kylmä kuin marmori.

— Mutta, — sanoi hän, — miksi ette tuonut lippaan avainta?

— Siksi että lippaan omistaja aina pitää sitä mukanaan.

— Ja kuka on tuo lippaan omistaja, tuo kuningasta mahtavampi mies?

— Ken hän on, sitä ei kukaan osaa sanoa; ajan, jonka hän on elänyt, tuntee vain ijäisyys; työt, joita hän tekee, näkee ainoastaan Jumala.

— Mutta hänen nimensä, hänen nimensä?

— Olen nähnyt hänen vaihtavan sitä kymmenenkin kertaa.

— Mutta se nimi, jolla te hänet tunnette, te?

— Akharat.

— Ja hän asuu? — Rue Saint-…

Yhtäkkiä Lorenza säpsähti, tunsi puistatuksen ja pudotti lippaan, jota hän piti toisessa kädessään, ja avaimet, jotka olivat hänellä toisessa. Hän teki ponnistuksen puhuakseen lauseen loppuun, mutta suu vääntyi tuskallisesti, suonenvedontapaisesti; hän kosketti molemmilla käsillään kurkkuaan ikäänkuin sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, olisivat takertuneet sinne. Sitten hän kohottaen vapisevat käsivartensa taivasta kohti ja voimatta enää äännähtää tavuakaan kaatui pitkin pituuttaan työhuoneen matolle.

"Pieni raukka!" mutisi hra de Sartines. "Mikä hitto häneen tuli? Mutta onpa hän peräti sievä. Niin, niin, tässä kostossa piilee rakkautta ja mustasukkaisuutta!"

Hän soitti heti kelloa ja kohotti itse nuoren naisen lattialta. Tämän silmät tuijottivat kummastuneina, huulet olivat liikkumattomat, ja hän näkyi jo kuolleen ja eronneen tästä maailmasta.

Kaksi palvelijaa astui sisään.

Ottakaa varovaisesti tämä nuori nainen, — virkkoi poliisiministeri, — ja kantakaa hänet viereiseen huoneeseen. Koettakaa toinnuttaa hänet ja varokaa ennen kaikkea kovakouraisuutta. Rientäkää.

Palvelijat tottelivat ja veivät Lorenzan pois.

23.

Lipas.

Yksikseen jäätyänsä hra de Sartines otti lippaan ja käänteli sitä käsissään kuin ainakin mies, joka osaa pitää löytöä arvossa. Sitten hän ojensi kätensä ja nosti Lorenzan pudottaman avainkimpun lattialta. Hän koetti kaikkia avaimia, mutta mikään ei sopinut.

Nyt hän veti kolme tai neljä samallaista nippua laatikostaan. Niissä oli kaikensuuruisia avaimia: huonekalujen, ja lippaiden avaimia tietenkin, tavallisen kokoisista pienen pieniin. Olisi voinut sanoa, että hra de Sartines'lla oli mallikokoelma kaikkia tunnettuja avainlajeja.

Hän koetti kahtakymmentä, viittäkymmentä, sataakin avatakseen lippaan, mutta mikään ei tehnyt kierrostakaan. Tästä päätteli virkamies, että lukko oli vain näön vuoksi ja että hänen avaimensa siis olivat tehottomia leluja.

Silloin otti hän samasta laatikosta pienen taltan ja pienen vasaran ja väänsi mechelniläis-kalvostimen puolittain peittämällä valkoisella kädellään auki lukon, joka oli lipasta niin uskollisesti vartioinut. Heti keksi hän paperipinkan niiden helvetinkoneiden tai kuolettavia huuruja eristävien myrkkyjen asemesta, joita hän oli peljännyt sieltä löytävänsä uhkaamassa riistää Ranskalta sen tärkeimmän virkamiehen. Ensimäiset sanat, jotka pistivät poliisiministerin silmään, olivat seuraavat, näköjään muunnellulla käsialalla piirretyt:

"Mestari, on aika luopua Balsamon nimestä." Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta, vaan ainoastaan kolme kirjainta: L.P.D.

"Ahaa", hymähti hän kiertäen tekotukkansa kiharia, "ellen tunnekaan käsialaa, luulen tuntevani nimen! Balsamo, katsokaamme, etsikäämme B kirjaimesta."

Hän avasi nyt yhden neljästäkolmatta laatikostaan ja otti sieltä pienen luettelon, johon oli aakkosjärjestyksessä hienolla käsialalla ja monin lyhennyksin piirretty kolme- tai neljäsataa nimeä, ja näiden edellä, jäljessä ja välillä oli leimuavia huomautuksia opastavine lisineen.

— "Ohoh", mutisi hän, "onpa siinä pitkä loru Balsamosta!"

Ja hän luki koko sivun, ilmaisten varsin selviä tyytymättömyyden merkkejä. Sitten asetti hän luettelon takaisin laatikkoon jatkaakseen lippaan tutkimista. Ennen pitkää teki se häneen syvän vaikutuksen. Ja pian hän löysi paperiliuskan, joka, oli sullottu täyteen nimiä ja salakirjoitusta. Tämä näytti hänestä tärkeältä; paperi oli syrjiltään hyvin kulunut ja täpösen täynnä lyijykynällä piirreltyjä merkkejä. Hra de Sartines soitti palvelijaa.

— Kutsukaa tänne kanslisti. Antakaa hänen aikaa voittaakseen kulkea virastosuojista yksityisasuntoni läpi.

Palvelija lähti.

Kahta minuuttia myöhemmin ilmestyi työhuoneen ovelle kirjuri kynä kädessä, hattu toisessa kainalossa ja toisessa paksu muistikirja. Hänellä oli mustat sarssisuojukset hihojensa päällä. Hra de Sartines huomasi hänet pulpettinsa kuvastimesta ja ojensi hänelle paperin olkansa yli.

— Selittäkää minulle tämä, — sanoi hän.

— Kyllä, monseigneur, — vastasi kirjuri.

Tämä merkkikirjoitusten tulkitsija oli pieni hintelä mies. Huulet olivat kokoonpuristetut, otsa tutkimuksista rypistynyt, kasvot kalpeat ja alaspäin suippenevat, leuka terävä, otsa pakeneva, poskipäät ulkonevat, silmät syväkuoppaiset ja sameat, vaikka ne kuitenkin ajoittain elostuivat. Hra de Sartines nimitti häntää Fouineksi. [Fouine merkitsee näätää. Suom.]

— Käykää istumaan, — kehoitti virkamies, joka näki, että: kirjurin liikkeitä vaikeutti hänen muistiinpanokirjansa, sala-aakkos-kokoelmansa, paperi ja kynä.