JOHDANTO. (continued 2)

— No, no, — hillitsi Marat, — älkää vaatiko mahdotonta.

— Te kuulitte, — tivasi Balsamo; — minä sanoin tahtovani. Silloin onneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen tavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava puistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan peljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi kuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.

— Ei, ei, — sanoi hän, — mieluummin kuolisin!

— Niin, — huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman leimahtamaan hänen silmistään, — sinä kuolet, jos siksi tulee, mutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat meille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä jääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?

Hermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo ja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia kirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.

— Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, — virkkoi Marat.

— Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo lähteä.

Sitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja kaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.

— Puhukaa, — sanoi hän, — puhukaa: kuka otti kellon?

— Matami Grivette, — vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.

— Ja milloin hän sen otti?

— Eilen illalla.

— Missä se oli?

— Kynttilänjalan alla.

— Ja mihin hän sen pani?

— Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?

— Numeroon 29.

— Mihin huonekertaan?

— Viidenteen.

— Kenelle hän sen siellä antoi?

— Eräälle suutarinkisällille.

— Mikä hänen nimensä on?

— Simon.

— Kuka hän on?

Nukutettu oli vaiti.

— Kuka hän on? — toisti Balsamo.

Sama äänettömyys.

Balsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä, ja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan kuiskaamaan:

— Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.

— Hiljaa! — viittasi Balsamo. — Antakaa omantunnon puhua.

Sitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon, kysyi:

— Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?

— Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon. Silloin paholainen kiusasi häntä.

— Tekikö matami Grivette sen puutteesta?

— Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.

— Hän siis lahjoitti sen?

— Niin.

— Simonilleko?

Nukutettu ponnistausi.

— Simonille.

Sitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti hillittömään itkuun.

Balsamo loi katseensa kirurgiin, joka suu ammollaan, hiukset epäjärjestyksessä ja silmäluomet laajentuneina katseli tätä hirvittävää näytelmää.

— Niin, monsieur, — virkkoi hän, — näette vihdoin sielun taistelun ruumista vastaan. Näettekö, miten omatunto yllätettiin ikäänkuin umpivarustuksessa, jota se luuli valloittamattomaksi? Näettekö nyt, että Jumala ei ole tässä maailmassa mitään unohtanut, ja että kaikki on kaikessa? Älkää siis enää kieltäkö omaatuntoa, älkää enää kieltäkö sielua, älkää enää kieltäkö sitä, mikä on tuntematonta, nuori mies, ja kavahtakaa ennen kaikkea kieltämästä uskoa, joka on valtavin voima. Ja koska teillä on yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa, opiskelkaa ja tutkikaa, hra Marat; puhukaa vähän, ajatelkaa paljon, älkääkä enää antautuko kevytmielisesti arvostelemaan ylempiänne. Hyvästi, sanani ovat teille avanneet laajan kentän; tutkikaa tätä aarteita kätkevää kenttää. Hyvästi. Onnellinen, hyvin onnellinen olette, jos kykenette voittamaan epäuskonne paholaisen, kuten minä taltutin tässä naisessa asuvan valheen hengen.

Hän lähti lausuttuaan nämä sanat, jotka nostattivat häpeän punan nuoren miehen poskille.

Marat ei edes ajatellut sanoa hänelle hyvästi. Mutta ensimäisen hämmästyksensä jälkeen hän huomasi, että Grivette yhä nukkui.

Tämä uni näytti hänestä peloittavalta. Marat olisi mieluummin tahtonut, että hänen vuoteellaan lepäisi ruumis, vaikkapa hra de Sartines tulkitsisi kuoleman omalla tavallaan. Hän katseli tätä hervottomuutta, noita nurin kääntyneitä silmiä, noita sydämen tykytyksiä, ja hän pelkäsi.

Hänen pelkonsa lisääntyi vielä, kun elävä ruumis nousi, astui hänen luokseen, tarttui häntä kädestä ja sanoi:

— Tulkaa kanssani, hra Marat.

— Mihin sitten?

— Saint-Jacques'n kadulle.

— Minkätähden?

— Tulkaa, tulkaa; hän käskee minua viemään teidät sinne. Marat, joka oli vaipunut tuolille, nousi ylös.

Silloin matami Grivette, yhä unessa, avasi oven ja astui portaita alas kuin lintu tai kissa, sillä hänen jalkansa tuskin koskettivat askelmia.

Marat seurasi häntä, peljäten hänen kaatuvan ja kaatuessaan murskaavan päänsä.

Portaitten alipäähän päästyään nainen astui ulos kadulle nuoren miehen häntä yhä seuratessa. Täten hän johdatti Marat'n mainitsemansa talon ullakkokerrokseen asti.

Grivette kolkutti ovea; Marat tunsi sydämensä sykkivän niin rajusti, että hän arveli sen lyöntien täytyvän kuulua. Ullakkokamarissa oleva mies avasi oven. Tämän miehen Marat tunsi viisikolmatta, kukaties kolmikymmenvuotiaaksi työläiseksi, jonka hän joskus oli nähnyt ovenvartijattarensa kojussa. Huomatessaan Marat'n seuraavan matami Grivetteä mies peräytyi.

Mutta unissakävijä astui suoraapäätä sängyn luo, ja pistäen kätensä kuluneen poikkipieluksen alle hän veti sieltä esille kellon ja antoi sen Marat'lle, säikähdyksestä kalpean suutarinammattilaisen tohtimatta virkkaa sanaakaan. Viimemainittu seurasi harhailevin silmin naisen jokaista pienintäkin liikettä, luullen tätä mielipuoleksi.

Tuskin oli Grivette kelloa antaessaan koskettanut Marat'n kättä, kun hän työntäen raskaan huokauksen rinnastaan jupisi: — Hän herättää minut, hän herättää minut! Kaikki hänen hermonsa pääsivätkin vireestä kuin väkipyörästä kirvonnut touvi, silmät saivat takaisin elämän kipinän, ja seisoessaan Marat'n edessä, käsi hänen kädessään ja vielä pidellen tätä kelloa, rikoksensa epäämätöntä todistusta, nainen kaatui pyörtyneenä ullakkohuoneen lattiapalkeille.

"Olisiko todellakin omatunto?" virkahti Marat itsekseen, lähtiessään kamarista epäilys sydämessä ja haaveellinen ilme silmissä.

7.

Ihminen ja hänen työnsä.

Marat'n käyttäessä hetkensä näin toimeliaasti ja mietiskellessä omaatuntoa ja kaksoiselämää toinen, Rue Plâtrièren varrella asuva filosofi puolestaan koetti pala palalta kokoon sommitella edellisen iltansa tapauksia ja tutkistellen kysellä itseltään, oliko hän vai eikö ollut suuri rikollinen. Nojaten käsivarsillaan veltosti pöytää vasten ja pää raskaasti painuneena vasemmalle olalle Rousseau mietiskeli.

Hänellä oli edessään selkoselälleen avattuina poliittiset ja filosofiset teoksensa Émile ja Yhteiskunnallinen sopimus. Silloin tällöin, kun ajatuksenjuoksu sitä vaati, hän kumartui selailemaan näitä kirjoja, jotka hän osasi ulkoa.

"Ah hyvä Jumala!" virkkoi hän lukien Émilestä omantunnon vapautta käsittelevän kohdan, "onpa siinä kiihoittavia lauseita! Millaista filosofiaa, vanhurskas taivas! Onko maailmassa koskaan esiintynyt minunlaistani palon sytyttäjää!

"Mitä!" lisäsi hän kohottaen kätensä päänsä yli. "Minä olen singahduttanut tuollaisia salamoita valtaistuinta, alttaria ja yhteiskuntaa vastaan…

"En enää ihmettele, jos jotkut synkät ja umpimieliset intoilijat ovat käyttäneet hyväkseen viisastelujani ja eksyneet poluille, joille minä heidän eteensä olin siroitellut puhetaidon kukkasia. Olen ollut yhteiskunnan villitsijä…"

Hän nousi kiihtyneenä ja teki kolme kierrosta kamarissaan.

"Olen", sanoi hän, "parjannut vallassaolijoita, jotka sortavat kirjailijoita. Mieletön barbaari, mikä olinkin, nuo ihmiset ovat sata kertaa oikeassa.

"Mitä minä muuta olen kuin valtiolle vaarallinen mies? Sanat, jotka olen lingonnut muka joukkojen valistamiseksi (sehän minulla ainakin oli verukkeena), nuo sanat, se on selvää, ovat tulisoihtu, joka sytyttää koko maailman.

"Olen kylvänyt esitelmiä elinehtojen yhtäläisyydestä, yleisen veljeyden suunnitelmia, ehdotelmia kasvatuksesta, ja nyt korjaan satona niin rajuja ja ylpeitä intohimoja, että ne kääntävät yhteiskuntajärjestyksen nurin, sisällisiä sotia, jotka voivat tyhjentää maailman asukkaista, ja niin villiintyneitä tapoja, että ne siirtäisivät sivistyksen kymmenen vuosisataa taaksepäin… Oh, minä olen hyvin suuri rikoksentekijä!"

Hän luki vielä sivun Savoijalaisesta pastoristaan.

"Niin, tässä se on: 'Yhtykäämme onneamme valvomaan…' Minä olen sen kirjoittanut! 'Antakaamme hyveillemme se voima, jonka muut antavat paheillensa.' Senkin olen kirjoittanut."

Ja Rousseau kiihtyi yhä suurempaan epätoivoon.

"Minun syytäni siis on", sanoi hän, "että nuo veljet yhtyvät veljiin; eräänä päivänä poliisit tunkeutuvat johonkuhun noista kellareista; sieltä siepataan koko pesye, vangitaan nuo ihmiset, jotka vannovat kavalluksen sattuessa syövänsä toisensa, ja joku muita hävyttömämpi heidän joukossaan vetää kirjani taskustaan ja lausuu:

"'Mitä valittamisen syytä teillä on? Olemme Rousseaun opetuslapsia; meillä on täällä filosofian kurssi.'

"Oh, kylläpä Voltaire siitä saa aihetta ilvehtimiseen! Ei tarvitse peljätä, että se hovien liehittelijä pistäisi päätänsä mokomiin ampiaispesiin!"

Ajatus, että Voltaire tekisi hänestä pilaa, suututti hirveästi geneveläistä filosofia.

"Minäkö kapinanhankkija!" mutisi hän. "Kyllä minua todellakin lapsettaa; enkö olekin kaunis kapinoitsija?"

Hän oli mietteissään ehtinyt tähän, kun Teresia hänen huomaamattaan astui sisään tuoden aamiaista.

Hän näki Rousseaun tarkkaavasti lukevan erästä kohtaa Yksinäisen mietteistä.

— Kas nyt, — sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti aivan kirjan päälle, — siinä ylpeä herrani peilailee itseään kuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee itseään!

— No, Teresia, — virkkoi filosofi, — kärsivällisyyttä; jätä minut, en ole leikkituulella.

— Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? — vastasi toinen ivallisesti. — Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin paljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat niitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa pieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua keimailijaksi.

Hän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi ihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut Rousseauta perin rikkailla lahjoilla.

Filosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin mielessään.

— Kah, sinä mietiskelet! — virkkoi Teresia. — Sinä aiot jälleen kyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä…

Rousseau värisi.

— Sinä haaveilet ihannenaisistasi, — sanoi hänelle Teresia, — sepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea… tai ehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.

Marttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.

— Ei, — vastasi filosofi. — Minä en enää kirjoita mitään pahennusta herättävää… Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka kaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla…

— Ohoh, — huudahti Teresia, vieden kupin pois. — Se on mahdotonta; sinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia… Vielä jokunen päivä sitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit jumaloimistasi naisista… Sinä olet satyyri, noita!

Sana noita oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se aiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.

— No, no, hyvä ystäväni, — tyynnytteli hän; — saat nähdä, että tulet tyytyväiseksi… Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon parantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä ainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa. Ei vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!

— Sittenpähän nähdään, — sanoi hänen emäntänsä. — Kuule, kello soi!

Teresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän pyysi odottamaan etuhuoneessa.

Sitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja lyijykynällä, virkkoi:

— Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on eräs, joka tahtoo sinua tavata.

— Kuka hän on?

— Eräs herra hovista.

— Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?

— Heh, kyllä kai minä ottaisinkin tuntemattomia vastaan!

— Sano se sitten.

— Hra de Coigny.

— Hra de Coigny! — huudahti Rousseau; — hra de Coigny, hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovimies?

— Epäilemättä hän on se; viehättävä nuorukainen, hyvin herttainen mies.

— Minä tulen, Teresia.

Rousseau kiirehti vilkaisemaan kuvastimeen, harjasi takkiansa, Pyyhki tohveleitaan, jotka olivat vain käyttämisestä kuluneet Pieksut, ja astui ruokasaliin, missä herrasmies häntä odotti.

Tämä ei ollut istuutunut. Hän katseli jonkinlaisella uteliaisuudella kuivia kasveja, jotka Rousseau oli liimannut paperille ja sovittanut mustiin puukehyksiin. Lasioven narahtaessa hän kääntyi ja virkkoi kohteliaasti tervehtien:

— Onko minulla kunnia puhua hra Rousseaun kanssa?

— Kyllä, monsieur, — vastasi filosofi yrmeähköllä äänensävyllä, joka silti ilmaisi ihailua puhujan erinomaisen kauneuden ja teeskentelemättömän hienouden johdosta.

Hra de Coigny oli todellakin Ranskan herttaisimpia ja komeimpia miehiä. Varmaan oli aikakauden vaatekuosi keksitty häntä varten. Se esitti oivallisesti hänen moitteettoman jalkansa siromuotoisuuden, näytti kaikessa somassa laajuudessaan leveät hartiat ja korkean rinnan, antoi majesteetillisen ilmeen hänen pystyryhtiselle päällensä ja häivähdytti norsunluun valkeuden hänen virheettömille käsilleen.

Tämä tarkastelu tyydytti Rousseauta, joka todellisena taiteilijana ihaili kaunista kaikkialla, missä hän sitä tapasi.

— Monsieur, — virkkoi hän, — millä voin teitä palvella?

— Teille on kaiketi ilmoitettu, monsieur, — vastasi aatelismies, — että olen Coignyn kreivi. Lisään siihen, että tulen madame la dauphinen puolesta.

Rousseau kumarsi punastuen korvia myöten; Teresia, joka seisoi ruokasalin nurkassa kädet taskuissa, katseli mieltymyksellä Ranskan suurimman prinsessan pulskaa lähettiä.

— Hänen kuninkaallinen korkeutensa antaa etsiä minua… minkätähden? — sanoi Rousseau. — Mutta tehkäähän toki hyvin ja istukaa, monsieur.

Rousseau istahti itse. Hra de Coigny otti korituolin ja seurasi esimerkkiä.

— Monsieur, asia on näin: tässä tuonnoin hänen majesteettinsa syödessään päivällistä Trianonissa ilmaisi jotakin myötätuntoa musiikkianne kohtaan, se kun on niin hurmaavaa. Madame la dauphine ajatteli, että kuningasta ilahduttaisi nähdä jonkun teidän koomillisen oopperanne esitystä Trianonin teatterissa…

Rousseau kumarsi syvään.

— Tulen siis, monsieur, madame la dauphinen puolesta pyytämään teitä… — Oh, monsieur, — keskeytti Rousseau, — minun suostumuksestani se ei ollenkaan riipu. Näytelmäkappaleeni ja niihin kuuluvat pikku aariani ovat niitä esittäneen teatterin omaisuutta. Lupa on siis pyydettävä näyttelijöiltä, ja heidän puoleltaan hänen kuninkaallinen korkeutensa ei suinkaan kohtaa enempää esteitä kuin minunkaan. He tulevat hyvin iloisiksi saadessaan näytellä ja laulaa hänen majesteettinsa ja koko hovin edessä.

— Tehtävänäni ei ole pyytää teiltä ihan sitä, monsieur, — virkkoi hra de Coigny. — Hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinsessa tahtoo tarjota kuninkaalle täydellisemmän ja harvinaisemman huvituksen. Hän osaa kaikki oopperanne, monsieur…

Rousseau kumarsi taas.

— Ja laulaa niitä varsin hyvin. Rousseau mytisti suutansa.

— Suuri kunnia minulle, — sopersi hän.

— Ja, — jatkoi hra de Coigny, — kun useat hovin naiset ovat mainioita soittajia ja laulavat hurmaavasti, ja kun myöskin monet herrasmiehistä hyvänlaisella menestyksellä harrastavat musiikkia, niin oopperan, jonka madame la dauphine valitsisi teostenne joukosta, esittäisi tämä herrojen ja naisten seura, ja pääosissa olisivat heidän kuninkaalliset korkeutensa.

Rousseau ponnahti tuolillaan.

— Vakuutan teille, monsieur, — että se on minulle tavaton kunnia, ja pyydän teitä tarjoamaan siitä hänen korkeudelleen nöyrimmät kiitokseni.

— Oh, siinä ei ole kaikki, monsieur, — virkkoi hra de Coigny hymyillen.

— Ah!

— Täten kokoonpantu näyttelijäseurue on kyllä muita loistavampi, mutta vähemmän harjaantunut. Mestarin valvova silmä ja neuvot ovat välttämättömiä. Esityksen tulee olla kuninkaallisessa aitiossa istuvan ylhäisen katsojan ja myöskin kuuluisan tekijän arvoinen.

Rousseau nousi kumartaakseen; tällä kertaa oli kehuminen häntä liikuttanut; hän kumarsi sievästi hra de Coignylle.

— Senvuoksi, monsieur, — sanoi aatelismies, — hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan Trianoniin kappaleen yleisharjoitusta ohjaamaan.

— Oh!… — virkahti Rousseau. — Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ajattele… Minäkö Trianoniin?

— Miksikä ei?… — lausui hra de Coigny mitä luonnollisimmalla sävyllä.

— Oh, monsieur, teillä on hyvä maku, te olette älykäs mies; te olette tahdikkaampi kuin monet muut; vastatkaahan nyt käsi sydämellänne: filosofi Rousseauko, henkipatto Rousseau, ihmisvihaaja Rousseau hovissa… eikö se saisi koko joukkiota naurusta läkähtymään?

— En käsitä, monsieur, — vastasi hra de Coigny kylmästi, — miten teitä vainoavan tuhman ryhmäkunnan nauru ja ilkkuminen voisi häiritä kunnon miehen unta, kirjailijan, jota voidaan pitää kuningaskunnan ensimäisenä. Jos teillä on tuollainen heikkous, hra Rousseau, kätkekää se tarkoin; vain se voisi antaa ihmisille aihetta nauruun. Sen suhteen mitä sanotaan täytyy, kuten myöntänette, olla varuillaan, kun on kysymyksessä sellaisen henkilön huvi ja mielihalu kuin hänen kuninkaallisen korkeutensa dauphinen, Ranskan kruununperijättären.

— Tietysti, — myönsi Rousseau, — tietysti.

— Johtuisiko se, — sanoi hra de Coigny hymyillen, — aiheettoman häveliäisyyden jäännöksestä?… Se olisi joutavaa. Siksikö, että olette ollut ankara kuninkaita kohtaan, varotte mukautumasta? Ah, hra Rousseau, te olette opettanut ihmiskuntaa; mutta toivoakseni ette sitä vihaa?… Ja tehnettehän sitäpaitsi poikkeuksen naisten suhteen, jotka ovat kuninkaallista verta.

— Monsieur, te pakoitatte minua hyvin herttaisesti; mutta ajatelkaa asemaani… minä elän eristettynä, yksinäni… onnettomana.

Teresia irvisti.

"Vai onnettomana…" tuumi hän; "pitäisipä kelvata!"

— Kasvoilleni ja käytökseeni jää aina, vaikka mitä tekisin, kuninkaan ja prinsessojen silmille epämieluinen leima, he kun etsivät vain iloa ja tyydytystä. Mitä siellä sanoisin?… Mitä tekisin?…

— Luulisi teidän epäilevän itseänne; mutta eikö sillä, joka on kirjoittanut Uuden Heloisen ja Tunnustukset, monsieur, ole enemmän älyä puhumaan ja toimimaan kuin meillä kaikilla yhteensä, niin monta kuin meitä onkin?

— Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta…

— Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.

— Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.

— Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle lähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame la dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa, pakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna. Se aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla maanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on syvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni, mitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.

— Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni, kaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa minua enemmän kuin voin sanoa. — Annatteko siis vaikuttaa itseenne?

— Ei, minä en voi… en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.

— Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin ajelu.

— Niin teille, virmoilla hevosillanne.

— Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau. Madame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on valmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään palaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka osaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi palatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.

Teresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan ystävälliselle prinssille.

Tätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut vastustaa.

— Täytyy siis suostua, — virkkoi hän, — sillä minua ei koskaan ole näin taitavasti ahdistettu.

— Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, — vastasi hra de Coigny; — järjeltänne te olisitte valloittamaton.

— Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa toivomuksen.

— Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni. Sallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän olisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka hän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että miehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee tarjota hänelle suosiotaan.

— Se on totta, monsieur, — vastasi Rousseau hymyillen, — mutta vanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä rukoillaan.

— Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva aika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä noutamaan opastaakseni teidät.

— Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, — sanoi Rousseau. — Minä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle vapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää tästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä kaikki; ilmoittakaa minulle tunti.

— Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin olenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse itsensä.

— Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä missään paikassa maailmassa… En teidän osaltanne kieltäydy tarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä sinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin… ehdoton sanani.

— Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään suhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello kuusi.

— Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.

— Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?

— Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.

Hän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli tapana pukea tavallaan vaativasti.

— Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä. Suom.] — huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. — Mutta tehän aivan murtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!

— Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen kansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin minullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat vain viisitoista souta.

— Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.

— Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä kuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai ruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.

Nähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen kertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä ohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana sillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui pimeitä portaita alas.

Hra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen hymyillen, Versaillesiin.

Teresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau tiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.

8.

Rousseaun pukeutuminen.

Kun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille tämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten pieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:

— Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät ahdistelullaan!

Huoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän asettui Rousseaun eteen virkkaen:

— Olet sinä aika pöyhkeilijä!

— Minäkö? — kysyi Rousseau kummastuneena.

— Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!

— Minäkö?

— Sama mies… Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat ilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.

— Oi, hyvä Jumala! — vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja nöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.

— Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri kunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin tyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?

Rousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.

— Sinä olet hupsu, — sanoi hän; — minunlaiselleni miehelle ei kuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies on päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet kuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo häntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla nerollani.

Teresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.

— Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan. Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron Charentonissa.

— Siksi, — virkkoi Rousseau, — että hra de Sartines on tyrannin palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi…

— Niin sitten? — tutkaisi Teresia.

— Ah, niin, — huokasi Rousseau, — tiedän, että viholliseni olisivat kovin mielissään; niin!…

— Miksi sinulla on vihollisia? — tivasi Teresia. — Siksi että olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de Voltairella on ystäviä, sen arvaa!

— Se on totta, — vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.

— Mutta, dame, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla! Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna… Ja kaiken tämän on hän ansiollaan saavuttanut… Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.

— Luuletko, — huomautti Rousseau, — etten minä ole siellä kuin kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon loistonsa varastaneet.

— Varastaneet! — kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.

— Niin, varastaneet… sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.

— En väitä, että kansa on onnellinen, — myönsi Teresia; — mutta kuningas on sentään kuningas.

— No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?

— Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin vastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan, että olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.

— Minä en pelkää mitään, — virkkoi Rousseau ylväästi.

— Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä juuri olet minulle jutellut.

— Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.

— Sinäkö?

— Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?

— Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta, peläten, että se sinua raapaisisi… Mitä sitten, kun vartijat ja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?… Näetkös, minä tunnen sinut kuin olisin äitisi… Sinä menet heti kohta ajamaan partasi, voitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat sääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi, koska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin, jos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi uskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta silkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi, kiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee filosofini kauniiden naisten ihailtavaksi… ja huomenna, ah, huomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut rakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät kahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!…

— Sinä erehdyt, hyvä ystävä, — sanoi Rousseau. — Vakuutan sinulle, että minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska toki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon kansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka kieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa; mutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on hierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä vastaan… Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta tapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.

— Siis sinä et pukeudukaan? — sanoi Teresia ivallisesti.

— En.

— Et ota uutta tekotukkaasi?

— En.

— Etkä siristä pieniä silmiäsi?

— Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä ja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja esiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä minä viisi.

— Oh, mutta ajathan toki partasi, — virkkoi Teresia; — se on puolta jalkaa pitkä.

— Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen huoneeseen.

Emännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla kaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista juhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten levittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja tuoleille.

Mutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.

Silloin sanoi Teresia:

— No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan… Hoviasuun laittautuminen ei käy niin nopeasti… Sinun ei enää auta viivytellä, jos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.

— Sanoinhan sinulle, Teresia, — vastasi Rousseau, — että tässä asussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä kansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten minäkin.

— No, no, — virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen hänet mairitteluilla tahtoonsa, — älä ole itsepäinen, Jacques, äläkä tee tyhmyyttä… Vaatteesi ovat tuossa… partaveitsesi on valmiina… minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut…

— Kiitos, hyvä ystävä, — vastasi Rousseau, — minä vain kerran sukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä ulos.

"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?" ihmetteli Teresia.

Ja hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin vakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet, hän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään, hänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän ei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia, vaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi hyvännäköisyydekseen.

Teresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu kuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt, sillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli siisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.

Mutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman katseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli ahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä hän saattaisi sanoa kuninkaalle.

Hän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään, viskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja liivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.

Teresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka Rousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten sillakkeelle, virkkaen:

— Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät vääränrahan-tekijältä.

— Hyvästi, — sanoi Rousseau.

— Monsieur näyttää retkulta, — toisti Teresia. — Olehan varuillasi!

— Varo sinä tulta, — vastasi Rousseau; — äläkä koske papereihini.

— Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, — lisäsi Teresia epätoivoissaan.

Rousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja pimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla kädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko hauskan näköiseksi.

Alhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista Plâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli noita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta tahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta sitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen pakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.

9.

Trianonin kulissit.

Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin seurassa.

Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa; kirjailijaa ei kukaan ajatellut.

Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai huviloihinsa.

Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.

Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä häntä uudelleen tarkkaamasta.

Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta, jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.

Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.

Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.

Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle, missä orkesteri häntä odotti.

Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, — että tehty oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.

Kruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa odotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.

Äkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden keskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja hilpeimmällä tuulella.

Kruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui hänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen muodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta istumaan.

— No, eikö aleta? — kysyi Ludvig XV.

— Sire, — sanoi kruununprinsessa, — paimenet ja paimentytöt eivät vielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.

— Voisihan esiintyä kävelypuvussa, — huomautti kuningas.

— Ei, sire, — vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, — sillä me tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden vaikutuksen.

— Aivan oikein, madame, — myönsi kuningas; — jaloitelkaamme sitten hiukan.

Ja Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli muuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.

Kuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja ahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.

Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.

Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut narrimaisesti hienoutta tavoitellut.

Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin johtajana.

Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut hra Rousseau.

— Kyllä, monsieur, — vastasi hän.

— Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, — virkkoi upseeri.

Rousseau nousi hyvin liikutettuna.

Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku aaria:

"Ma kaiken onnen hukkasin".

Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.

Marie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle ajattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle aatelismiehelle.

Hän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:

"Colin jo hylkää mun…"

Rousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta hänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja muutamien hovimiesten meluisa saapuminen.

Ludvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti filosofin opetusta.

Kuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään tämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny oli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun, jotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.

Hän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau otti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.

Tämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei ollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman vaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.

Kruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa, ja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:

— Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille kappaleemme tekijän?

— Tekijän — sanoi kuningas etsien muististaan.

Tämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä. Kuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin kokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota epäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä tekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.

Marie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.

— Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, — virkkoi hän, — sen ihanan oopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita huonosti.

Nyt kohotti kuningas päätänsä.

— Ah, — sanoi hän kylmästi, — hra Rousseau, minä tervehdän teitä.

Ja hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki hänen pukunsa puutteellisuudet.

Rousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan kuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan olematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan talossa.

Mutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle ruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat sanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai epämieluista.

Rousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän oli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.

— Hra Rousseau, — sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen nuttuansa ja tekotukkaansa, — te olette säveltänyt ihanaa musiikkia, jonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.

Ja kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun vaatimuksia loukkaavalla äänellä:

"Jos oisin kuunnellut mä ääntä keikarein, jo oisi valjennut uus' aamu lemmellein."

— Se on ihanaa! — huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.

— En tiedä, laulanenko minä oikein, — virkkoi dauphine.

Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.

Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin romanssia:

"Mun pikku majassain ain' uudet huolet on. ja syksyn, talven vain ma tunnen, lohduton."

Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa. Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta nauraa.

Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä, jota vain hovissa tavataan.

Kuningas jatkoi hämmentymättä:

"Oi, paimentyttösein, jos kanssas jakaa saan tään majan, mielehein ei suru saavukaan."

Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.

— Sanokaahan minulle, hra Rousseau, — virkkoi kuningas, — onko totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?

Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut tällä hetkellä saada sanaa suustansa.

Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:

"Ei lemmellä ain' ole selvillä vain, min myöntäisi, min kieltäisi."

— Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? — kysyi kuningas.

Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa ultima thule… Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.

Kuningas hyräili:

"Hän lapsi on, hän lapsi on…"

— Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen kanssa, hra Rousseau?

Tästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui aivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan jatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:

"Nyt käykää alle jalavain, jo tanssi alkaa, tyttöset!"

orkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten viimemainittu tuhosi Marsyaan.

Rousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt pukuansa viimeistelemään.

Hoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen keskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän parin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi nuoren naisen kättä.

Värisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka kädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti. Hän oli hipaissut Rousseauta.

Nuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi englantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen ritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun. Sen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka vuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten ymmärtävän toisensa.

Rousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär Dubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain yhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.

Nuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä hilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.

Huomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:

— Oh, ihme!

— Mikä niin! — virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan filosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä seuralaiselleen.

— Hra Rousseau! — huudahti rouva Dubarry.

— Geneven Rousseau? — kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan koulupojan äänellä.

— Niin, monseigneur, — vastasi kreivitär.

— Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, — virkkoi veitikka nähdessään Rousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, — hyvää päivää… Saamme kuulla teidän musiikkianne.

— Monseigneur… — sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.

— Oi, hyvin herttaista musiikkia, — säesti kreivitär, — musiikkia, joka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!

Rousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen tulessa.

— Madame… — sanoi hän nyreästi.

— Minä esitän Colinin osaa, madame, — huudahti Artois'n kreivi, — ja pyydän teitä, rouva kreivitär, esittämään Colettea.

— Sen tekisin perin mielelläni, monseigneur; mutta minä, joka en ole taiteilija, en mitenkään uskaltaisi häväistä mestarin sävellystä.

Rousseau olisi antanut elämänsä rohjetakseen vielä katsahtaa, mutta ääni, sävy, imartelu, kauneus olivat kukin jo heittäneet koukun hänen sydämeensä.

Hän tahtoi paeta.

— Hra Rousseau, — sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, — tahdon, että te opettaisitte minulle Colinin osan.

— En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten osassa, — lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan hämmennytti filosofin.

Tämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.

— Monsieur vihaa minua, — virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla äänellään.

— Mitä vielä, — huudahti Artois'n kreivi. — Vihaa teitä! Kuka voisi teitä vihata, madame?

— Näettehän sen, — vastasi tämä.

— Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, — sanoi Artois'n kreivi.

Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.

Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.

Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan kalpea.

Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja nauravan kaikin voimin:

— Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan tahdo uskoa.

— Rousseau? — kuiskailivat molemmat miehet.

— Pysäytähän hänet, veliseni, — kehoitti prinssi, yhä nauraen; — pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.

Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli hänen purtensa toimittanut.

Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi sulki siis hänkin Rousseaulta tien.

— Hyvää päivää, monsieur, — virkkoi hän tälle lyhyeen ja kuivakiskoiseen tapaansa.

Hätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:

— En tästä pääse!

— Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, — sanoi prinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.

"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia", ajatteli Rousseau. "Kyllä ne suuret herrat ovat äiteliä!"

— Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.

"Ah, se on totta", sanoi Rousseau itsekseen; "hän on oppinut mies, oikein pedantti".

— Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?

— Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.

— Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että osaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.

— Monseigneur, se on aivan totta.

— Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?

— Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.

— Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänne imperatoria brevitate sanoilla "vakava ja täsmällinen puhe".

Rousseau etsi levottomana muististaan.

— Niin, — sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs tiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, — sillä tavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus kertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta…

— No, monseigneur?

— Niin, hra Rousseau, imperatoria brevitate merkitsee: päällikön tai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä. Käskijän täsmällisyydellä… siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?

— Niin, monseigneur, — myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut mitään. Sitten lisäsi prinssi:

— Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau… Ja löydänpä vielä toisenkin.

Rousseau kalpeni.

— Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka alkaa näin: At in superiore Germania. Tiedätte, että siinä kuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa: cito sermone.

— Muistan täydellisesti, monseigneur.

— Olette kääntänyt sen sanalla "kaunopuheinen"…

— Niin juuri, monseigneur, ja luulin…

— Cito sermone merkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista henkilöä, joka puhuu sujuvasti.

— Minä sanoin kaunopuheinen?

— Siinä olisi silloin pitänyt olla decoro tai ornato tai eleganti sermone. Citus on kuvallinen laatusana, hra Rousseau. Niinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta muutosta sanoo: Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque ad imperii decorem composita.

— Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja nautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan valtakunnan loistoa.

— Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden ainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut teidät kääntämään huonosti sanat dissimulata luxuria… Sitten olette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus ei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan valtakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei enää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan, sovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken… kaiken, käsitättekö, hra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa loiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus, jotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la Vauguyon?

— Niin, monseigneur.

Rousseau hikoili ja puhkui tässä säälimättömässä puserruksessa.

Prinssi salli hänen hetkisen hengähtää.

— Te olette perin etevä filosofiassa, — sanoi hän sitten. Rousseau kumarsi.

— Mutta Émilenne on vaarallinen kirja.

— Vaarallinenko, monseigneur?

— Niin, niiden monien harha-ajatusten tähden, joita se antaa pikkuporvareille.

— Monseigneur, kun mies on tullut isäksi, joutuu hän noihin oloihin, olkoon hän sitten kuningaskunnan suurin tai viimeisin… Isän asema… on…

— Sanokaahan, hra Rousseau, — kysyi häijy prinssi äkkiä, — eikö teidän Tunnustuksenne ole varsin hupaisa kirja?… Niin, kuulkaahan, montako lasta teillä on ollut?

Rousseau kalpeni, horjui ja jätti nuoren pyövelinsä suuttumuksen ja ällistyksen ilme silmissään, ja se teki Provencen kreivin ilkeämielisen huvin kaksinkertaiseksi.

Hän olikin nauttinut kyllikseen, sillä vastausta odottamatta prinssi poistui opettajansa käsivarressa ja jatkaen huomautuksiaan sen miehen teoksista, jonka hän niin hirmuisesti oli masentanut.

Yksikseen jääneenä Rousseau hiukan toipui hämmennyksestään, kun hän samassa kuuli orkesterin kajahduttavan hänen alkusoittonsa ensimäiset säveleet. Hän asteli horjuen sinne päin ja istuimelleen saavuttuaan hän sanoi:

"Hupsu, tyhmä, pelkuri, mikä olenkin! Juuri nyt keksin vastauksen, joka minun olisi pitänyt antaa tuolle pienelle julmalle viisastelijalle. 'Monseigneur', olisin hänelle sanonut, 'on säädytöntä, että nuori mies kiusaa vanhus-poloista'."

Hän oli ajatuksissaan ehtinyt tähän ja oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, kun kruununprinsessa ja hra de Coigny alottivat duettonsa. Filosofin äskeiset mietteet hälvenivät musiikkimiehen kärsimykseen; sydämen jälkeen sai korva rangaistuksensa.

10.

Harjoitus.

Heti kun harjoitus oli alkanut ja itse näytteleminen vaati tarkkaavaisuutta osakseen, Rousseau lakkasi olemasta huomion esineenä.

Nyt hän vuorostaan katseli ympärilleen. Hän kuuli maalaispukuisten suurten herrojen laulavan väärin ja näki naisten veikistelevän paimentyttöinä hovipuvuissa.

Marie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär; sitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului. Ollakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon, jossa hän jutteli naisten kanssa.

Kruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni majesteetillisen huonosti.

Rousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla kuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut ylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö, jolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla äänellä koko joukosta.

Rousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan olennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat korvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.

Nähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän hymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki parhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi, ja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä kohti, lausuen:

— Meneekö huonosti, hra Rousseau?

Unelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.

— Kas, me olemme erehtyneet, — virkkoi Marie-Antoinette, — eikä Rousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.

Rousseaun silmät eivät irtautuneet kauniista tytöstä, joka itse puolestaan ei huomannut, millaisen tarkkaavaisuuden esineenä hän oli.

— Ah, — virkkoi Marie-Antoinette, seuraten filosofimme katseen suuntaa, — neiti de Taverney siellä on tehnyt virheen!…

Andrée punehtui, hän näki kaikkien silmäin tähtäytyvän itseensä.

— Ei, ei! — huudahti Rousseau. — Ei, neiti laulaa kuin enkeli.

Rouva Dubarry singahdutti filosofiin silmäyksen, joka oli terävämpi kuin heittokeihäs.

Parooni de Taverney sensijaan tunsi sydämensä sulavan ilosta ja palkitsi Rousseauta herttaisimmalla hymyllään.

— Laulaako tuo tyttö teistä hyvin? — kysyi rouva Dubarry kuninkaalta, johon Rousseaun sanat olivat tehneet silminnähtävän vaikutuksen.

— En osaa sanoa… — virkkoi Ludvig XV; — näyttämöllä esitettyä laulua arvostellakseen tarvitsisi olla musiikintuntija.

Sillävälin Rousseau liikahteli soittamollaan antaakseen kajahduttaa kuoron:

"Luo armaan paimenettaren Colin jo palaa. Riemuitkaa!"

Kääntyessään ensi kokeen jälkeen hän huomasi de Jussieun, joka häntä herttaisesti tervehti.

Geneveläiselle ei ollut mikään vähäpätöinen huvi esiintyä hovia opettamassa miehen nähden, joka ylemmyydellään oli häntä hiukan loukannut. Hän vastasi tervehdykseen virallisen kohteliaasti ja alkoi uudestaan tähystellä Andréeta, joka ylistyksestä oli tullut vielä kauniimmaksi.

Harjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle; hän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV:n siihen määrin näytäntöön kiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.

Mustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin Andrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja esiintyi hurmaavan iloisena.

Richelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä, ja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva piiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi tuskastutti Dubarryn puoluetta.

— Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, — sanoi hän aivan kuuluvasti.

— Ihastuttava, — myönsi dauphine; — ja ellen olisi ollut liian itsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen valinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.

— Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne, — virkkoi Richelieu, — ja…

— Neiti on harvinaisen musikaalinen, — huomautti Rousseau varmalla äänellä.

— Erinomaisen, — vahvisti dauphine, — ja tunnustaakseni totuuden, hän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti, ja minä tanssin hyvin kehnosti.

Voi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen, rouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin, juoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi saadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa tuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.

Richelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa romanssin:

"Ma palvelijan kadotin. Colin jo hylkää mun."

Nähtiin kuninkaan keinuttavan päätänsä laulun tahdissa niin vilkasta mielihyvää osoittavin liikkein, että rouva Dubarryn punainen poskimaali putoili pieninä hileinä niinkuin väri lohkeilee kostuneesta taulusta.

Richelieu, joka oli naistakin häijympi, nautti kostoaan. Hän oli lähestynyt de Taverneytä, isää, ja nämä kaksi vanhusta muodostivat kuvaryhmän, jota olisi voinut nimittää Tekopyhyydeksi ja Turmelukseksi toisilleen merkitsevästi silmää iskemässä.

Heidän ilonsa tuli sitä elävämmäksi, kun rouva Dubarryn otsa vähitellen synkistyi. Tämä kohahdutti sen kukkuralleen, noustessaan eräänlaisen vihan vimmassa; ja se oli vastoin kaikkia sääntöjä, koska kuningas vielä istui.

Hovilaiset tunsivat muurahaisten tavoin myrskyn enteet ja kiirehtivät etsimään suojaa vahvimmilta. Niinpä nähtiin kruununprinsessan ystävien yhä enemmän kerääntyvän hänen ympärilleen ja rouva Dubarryn puolueeseen kuuluvien entistä enemmän tätä mielistelevän.

Vähitellen oli harjoitukseen kohdistunut mielenkiinto poikennut luonnolliselta uomaltaan toiseen ajatuspiiriin. Ei enää ollut kysymys Colettesta tai Colinista, ja monet katselijoista tuumivat, että pian ehkä rouva Dubarryn olisi laulettava:

Ma palvelijan kadotin, Colin jo hylkää mun.

— Näetkö, — kuiskasi Richelieu Taverneylle, — näetkö tyttäresi hämmästyttävää menestystä?

Ja hän veti hänet käytävään, työntäen auki erään lasioven ja pudottaen uteliaan, joka riippui ruudussa katsellakseen saliin.

— Hiton lurjus! — mutisi hra de Richelieu ravistaen hihaansa, jonka oven takaisinponnahdus oli rypistänyt, ja nähdessään vielä, että utelias oli puettu linnan työmiesten tapaan.

Niistä oli tosiaan eräs täten kukkavasu käsivarrellaan onnistunut kiipeämään lasiruudun taakse ja kurkistamaan saliin, nähden sieltä koko esityksen. Hänet työnnettiin käytävään, mihin hän oli vähällä kaatua selälleen; mutta joskaan hän ei kaatunut, hänen vasunsa meni kumoon.

— Kah, tunnen sen vintiön, — sanoi Taverney vihaisin katsein.

— Kuka hän on? — kysyi herttua.

— Mitä täällä teet, kutale? — kysyi Taverney.

Gilbert, sillä hän se oli, kuten lukija jo on arvannut, vastasi ylpeästi:

— Kuten näette, minä katselen.

— Sensijaan että olisit työssäsi, — virkkoi Richelieu.

— Työni on jo tehty, — vastasi Gilbert nöyrästi herttualle, viitsimättä edes vilkaista Taverneyhin.

— Tuon tyhjäntoimittajan siis tapaan kaikkialta! — tiuskaisi Taverney.

— No, no, monsieur, — keskeytti säveä ääni, — Pikku Gilbertini on hyvä työmies ja perin uuttera botanisti.

Taverney kääntyi ja näki hra de Jussieun silittelemässä Gilbertin poskia. Hän punastui suuttumuksesta ja poistui.

— Palvelijoita täällä! — jupisi hän mennessään.

— Hiljaa! — varoitti Richelieu. — Nicole on samoin täällä… Katso… oven nurkassa tuolla ylhäällä… Se tytön veitikka, hän on pelkkänä silmänä!

Tosiaankin kuroitti Nicole siroa päätänsä parinkymmenen muun Trianonin palvelijan takaa, ja hänen ihmettelystä ja ihailusta laajenneet silmänsä varmaankin näkivät kaiken kaksin kerroin.

Gilbert huomasi hänet ja kääntyi toisaanne.

— Tule, tule, — sanoi herttua Taverneylle, — luulen kuninkaan haluavan sinua puhutella… Hän etsii.

Ystävykset lähtivät kuninkaan aitioon päin.

Rouva Dubarry haasteli seisaallaan hra d'Aiguillonin kanssa, joka myöskin seisoi. Tämä seurasi tarkkaan setänsä jokaista liikettä.

Yksikseen jääneenä Rousseau ihaili Andréeta; hän oli, jos meidän sallitaan niin sanoa, tyttöön rakastumassa. Ylhäiset näyttelijät menivät pukeutumaan aitioihinsa, joihin Gilbert oli asettanut uusia, tuoreita kukkia.

Kun Taverney hra de Richeliun mentyä kuningasta tapaamaan oli jäänyt yksikseen eteiseen, hän tunsi sydämensä odotellessa vuoroin jähmettyvän, vuoroin palavan.

Vihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.

Taverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet kuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli tilaisuus kuulla.

He kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:

— Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas vastasi siihen:

— Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.

Samassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle, näkymättä tätä huomaavan, virkkoi:

— Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä illallista Trianonissa?

— En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua… Aterioitsen yksinäni.

Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja poistui suuttumuksesta väristen.

Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.

— Herttua, — sanoi hän — minun on puhuttava teille eräästä teitä koskevasta asiasta.

— Sire…

— En ole ollut tyytyväinen… Tahdon, että annatte minulle selityksiä… Kuulkaahan… Minä aterioitsen yksinäni, te olette minulle seurana.

Ja kuningas katsahti Taverneyhin.

— Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?

— Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.

— Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?

— Niin, sire.

— Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.

Kuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski kyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä myöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:

— Seuraa minua huomaamattomasti.

— Mihin sitten? — kysyi Taverney samaan tapaan.

— Tulehan vain.

Herttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen välimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle; Taverney jäi etuhuoneeseen.

11.

Lipas.

Hra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen majesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt toilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota parooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa. Mutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet parvekkeelle päin.

— Parooni, — sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan kahden kesken. — Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?

— En sovintomme jälkeen, — vastasi Taverney.

— Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?

— Oh, sitä kyllä.

— Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.

— Pyh, — virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi paholaista; — miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?

— Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa komppaniassa.

— Oh, se on totta… ja siitä saan kiittää sinua.

— Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.

— Mitä kummaa! — huudahti Taverney. — Mitä, tyttärestänikö…?

— Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus, sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy lahjakkuutta… ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin huomattavassa määrässä… Kuningas on siis ihastunut neiti de Taverneyhin.

— Herttua, — vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, — herttua, miten selität tuon sanasi "ihastunut"?

Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:

— Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä oikeinkirjoitustakaan paljoa osaa "Ihastunut" on minulle aina merkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se… Jos sinä olet ylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja ansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa sananen… minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.

Ja Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.

— Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, — huudahti parooni, pidättäen häntä. — Vertubleu, oletpa sinä elävä.

— Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?

— Heh, enhän minä sitä sanonut.

— Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta… Sellainen saakelin hupsu!

— Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan varmaan minä olen tyytyväinen.

— Ah, sinä… No, kuka sitten on tyytymätön?… Tyttäresikö?

— Kuka tietää!

— Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi näissä asioissa kuin itsekin olet.

— Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään; käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa… Hyve on hänessä puhjennut aivan itsestään.

— Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.

— Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.

Richelieu irvisti.

— No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.

Taverney katseli levottomasti herttuaa.

— Onneksi hänelle, — jatkoi tämä, — on kuningas niin silmittömästi rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi vakavaa huomiota muihin.

Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.

— Siis, — jatkoi Richelieu, — tyttäresi ja sinä voitte rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.

— Mitä sitten, hyvä Jumala? — huudahti Taverney aivan kalpeana, ravistaen ystäväänsä käsivarresta.

— Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.

— Pientä lahjaa!… Mikä se on? — kysyi Taverney täynnä ahneutta ja toivoa.

— Oh, eipä juuri mitään, — virkkoi Richelieu huolettomasti; — tämä… katso.

Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.

— Jalokivilipas?

— Vähäpätöinen kapine… muutaman tuhannen livren kaulakoriste, jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.

— Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.

— Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole ominaista loukata jotakuta tai jotakin?

— Mutta, herttua, maltahan toki, — sanoi Taverney, — tyttö ei ole niin järjetön.

— Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?

— Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!

— Kiinalaiset ovat perin onnellisia, — virkkoi Richelieu.

— Minkätähden? — kysyi Taverney hämmästyneenä.

— Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.

— Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon. Puhu minulle entiselläsi.

— Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.

— Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän virroillaan on tyttäreni kanssa?

— Hyvin paljon… Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni kenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.

— No, no, herttua, — virkkoi Taverney, — täytyy olla myöskin oikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.

— Hitossa, onhan minulla… ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on liian hyveellinen… olisi se kovin häijyä!

— Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?

— Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet kahdeksan vuotta.

— Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?

— Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja… Minä olen aina elänyt hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?" Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta tyttärellesi.

— Niinhän minulle sanoit…

— En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli käskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten, jonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut, että hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle nuorelle neidille.

— Silloin en tosiaan enää tiedä, — virkkoi parooni epätoivoissaan, — mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut arvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava? Miksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?

Richelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt hämähäkin.

— Ah, — virkkoi hän, — puh, puh, huroni, ruma mörkö!

— Kuka se on?

— No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni… Sinä olet kuin kuusta pudonnut, parooni-poloiseni.

— En enää tiedä…

— Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle ja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin lahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se… Minä en jätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra Lebeliä?

— Kenen tehtäväksi sen sitten annat?

— Ystäväni, — virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle ja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, — kun olen tekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen yhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni sinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on lähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen… Minä puhun sinulle, Taverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi… No, tahdotko?… Hän ojensi lipasta.

— Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.

— Oh, mutta, mutta, — huudahti parooni, — sanoisit sen sitte heti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan minun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan isälliseksi, puhdistuu…

— Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja aikomuksia, — sanoi Richelieu vakavasti — Mutta sitähän et toki rohkenisi?

— Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma… tuota noin, tyttäreni…

Richelieu kohautti olkapäitänsä.

— Otatko sinä vai etkö? — kysyi hän. Taverney kuroitti nopeasti kätensä.

— Sinä siis olet siveellinen? — virkkoi hän vastaten samallaisella hymyllä, jolla Richelieu juuri oli häntä puhutellut.

— Eikö sinun mielestäsi, parooni, — sanoi marski, — ole puhtainta siveellisyyttä asettaa isä… isä, joka sanojesi mukaan kaiken puhdistaa, hallitsijan ihailun ja tyttäresi sulojen välittäjäksi?… Tuomitkoon meistä geneveläinen hra Rousseau, joka vastikään täällä kierteli; hän sanoisi sinulle, että siveä Josef oli rietas minun rinnallani.

Richelieu lausui nämä muutamat sanat perin hitaasti, ylvään katkonaisesti ja sievistellen; ja se mykisti Taverneyn huomautukset ja auttoi häntä uskomaan, että hänen täytyi olla vakuutettu.

Parooni tarttui siis kuulun ystävänsä käteen ja puristaen sitä lausui:

— Hienotunteisuutesi ansiosta voi tyttäreni ottaa tämän lahjan vastaan.

— Sen menestyksen lähteenä ja alkuna, josta sinulle puhuin ikävään hyveellisyyskeskusteluumme joutuessamme.

— Kiitän, rakas herttua, kiitän sinua kaikesta sydämestäni.

— Vielä sananen; salaa huolellisesti Dubarryn ystäviltä uutinen tästä suosiosta. Rouva Dubarry saattaisi jättää kuninkaan ja poistua.

— Olisiko kuningas siitä meille pahoillaan?

— Enpä tiedä, mutta ei ainakaan kreivitär meille siitä hyvillään olisi. Mitä minuun tulee, joutuisin hukkaan… ole varovainen.

— Älä pelkää; mutta viehän nöyrimmät kiitokseni kuninkaalle.

— Kyllä, ja tyttäresi kiitokset, sitä en laiminlyö… Mutta sinä et vielä tunne suosion laajuutta… Sinä itse saat tilaisuuden kiittää kuningasta, ystäväiseni; hänen majesteettinsa kutsuu sinut tänään illalliselle.

— Minutko?

— Sinut, Taverney; pieni perheateria. Hänen majesteettinsa, sinä ja minä; juttelemme siellä tyttäresi hyveestä. Hyvästi, Taverney, näen rouva Dubarryn hra d'Aiguillonin kanssa; he eivät saa tavata meitä yhdessä.

Tämän sanottuaan hän kepeänä kuin hovipoika hävisi parvekkeen päähän, jättäen Taverneyn lippaineen riemuitsemaan kuin saksalainen lapsi, jonka kätösiin joulupukki sen nukkuessa on pistänyt antimensa.

12.

Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.

Marski tapasi hänen majesteettinsa pienessä salissa, johon muutamat hovimiehet olivat häntä seuranneet mieluummin uhraten illallisen kuin sallien hallitsijansa hajamielisen katseen langeta muihin kuin heihin itseensä.

Mutta Ludvig XV:llä näkyi olevan muuta tehtävää kuin katsella näitä herrasmiehiä. Hän sanoi hyvästi kaikille ilmoittaen, että hän ei söisi illallista, tai jos sen tekisikin, aterioitsisi yksinään. Silloin kaikki hänen lähtöluvan saaneet vieraansa, peljäten pahoittavansa kruununprinssiä, elleivät saapuisi hänen harjoitusten jälkeen toimeenpanemaansa juhlaan, lensivät pois kuin parvi loiskyyhkysiä suunnaten matkansa sen luo, jonka seura heille oli sallittu, valmiina vakuuttamaan, että he hänen tähtensä jättivät hänen majesteettinsa salongin.

Ludvig XV, jonka luota he niin kiireisesti läksivät, ei heitä edes ajatellut. Tämän liehakoitsijajoukon pikkumaisuus olisi häntä toisessa tilaisuudessa hymyillyttänyt; mutta tällä kertaa he eivät herättäneet mitään tunteita valtiaassa, joka muutoin oli niin leikkisä, että hän ei säästänyt mitään heikkoutta parhaimman ystävänsäkään sielussa tai ruumiissa, mikäli voimme otaksua Ludvig XV:llä koskaan ystävää olleen.

Ei, tällä hetkellä Ludvig XV kiinnitti kaiken huomionsa Trianonin talousrakennusten portilla seisoviin vaunuihin, joiden ajaja näkyi ruoska ojolla odottavan niiden omistajaa ottamaan paikkansa kullatussa kuomissa.

Nämä tuohuksilla valaistut vaunut olivat rouva Dubarryn. Ajajan vieressä istuva Zamore keikutteli koipiaan edestakaisin aivan kuin olisi nuorakiikussa keinunut.

Vihdoin rouva Dubarry, joka epäilemättä oli viivytellyt käytävissä toivoen siellä saavansa jonkun ilmoituksen kuninkaalta, näyttäytyi hra d'Aiguillonin käsivarressa. Hänen nopeasta käynnistään huomasi hyvin hänen suuttumuksensa tai ainakin pettymyksensä. Hän tekeytyi liian päättäväiseksi, siten ilmaisten joutuneensa suunniltaan.

Kovin synkkänä ja hattu käsivarren hajamielisestä puristuksesta litistyneenä Jean tuli sisarensa perässä. Hän ei ollut nähnyt kappaleen esitystä, sillä dauphin oli unohtanut kutsua häntä; mutta hän oli saapunut hiukan lakeijamaisesti odotushuoneeseen, ja syvissä mietteissä kuin Hippolytos hän antoi röyhelönsä hulmuta hopealla kirjailluilla punakukkaisilla liiveillään, edes katsahtamatta risaisiin kalvosimiinsa, jotka näkyivät olevan sopusoinnussa hänen surullisten ajatustensa kanssa.

Jean oli nähnyt kälynsä kalpeana ja säikähtyneenä ja siitä päättänyt, että vaara oli suuri. Hän ei ollut yhtä rohkea valtioviisaudessa kuin käsikähmässä, aaveita hän ei uskaltanut uhitella.

Verhon taakse kätkeytyneenä kuningas näki ikkunastaan tämän synkän kulkueen katoavan peräkkäin kuin pahvisotamiehet kreivittären vaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen perään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen laukkaan.

"Ohoo", tuumasi kuningas, "yrittämättä minua tavata, minua puhutella? Kreivitär on raivoissaan!"

Ja sitten hän toisti aivan ääneensä:

— Niin, kreivitär on raivoissaan!

Richelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin, eroitti nämä viimeiset sanat.

— Raivoissaan, sire, — virkkoi hän, — ja mistä? Siitäkö että teidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä kreivittäressä!

— Herttua, — vastasi Ludvig XV, — minä en huvittele: olen päinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua; jos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä illallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären viinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja, mutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni täällä!

— Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, — virkkoi herttua.

— Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin herttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.

— Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, — imarteli marski.

— Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.

— Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa seuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.

— Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina naiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee mies: mutta minun iälläni, herttua…

— Niin sire?

— Tekee nainen meistä laskelmansa.

Marski alkoi nauraa.

— Kah, sire, — virkkoi hän, — sitä suurempi syy, ja jos teidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin lohduttautukaamme.

— En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi alkaa etsiä huvituksia.

— Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista ei olisi koskaan nähty.

Kuningas nousi hyvin kiihtyneenä.

— Kuka tuolla vielä on? — kysyi hän.

— Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.

— Mutta, — sanoi hän, — onko teillä joku?

— On Rafté.

— Hyvä.

— Mitä hänen pitää tehdä, sire?

— Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry todellakin Luciennesiin.

— Kreivitär näkyy lähteneen.

— Niin, julkisuudessa.

— Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?

— Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.

— Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne…?

— Miten, mitä?

— Jota mustasukkaisuus…

— Herttua!

— Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.

— Minäkö mustasukkainen! — huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen. — Puhutteko ihan tosissanne, herttua?

Richelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen olleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan haluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain ollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.

— Asia on siis sovittu, sire, — virkkoi hän ääneensä, — minä lähetän Raftén ottamaan selvää?

— Tehkää niin, herttua.

— Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?

— En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut asianomaiselle henkilölle?

— Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.

— Mitä hän sanoi?

— Hän kiitteli hartaasti.

— Entä tyttö?

— Hänelle ei ole vielä puhuttu.

— Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.

— Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären tekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.

— Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun viha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä teille kerrottu.

Richelieu kumarsi.

— Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.

— Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.

— Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän erästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin paroonia.

— Ketä sitten?

— Neiti Andréeta.

— Kah, — huudahti kuningas, — se onkin minusta kyllin luonnollista!

— Siis…

— Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että rouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.

— Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen välttämättömyyden.

— Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle ja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.

Ludvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos vastakkaisesta ovesta.

Viittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin seuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle. Parooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille ominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit, tuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän huolettomiksi seurassa.

Istuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta herttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa viinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita. Kuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta, hän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi keskustelun musiikkiin.

Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.

— Sire, — virkkoi hän, — jos musiikki saa miehet soputuulelle, kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy ajattelevan, sanotteko samaa naisista?

— Oh, herttua, — vastasi kuningas, — älkäämme puhuko naisista! Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.

— Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?

— Epäilemättä.

— Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle selittää…

— Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, — virkkoi kuningas veitikkamaisesti.

— Kuuntelen, sire.

— Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja te kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?

— Minäkö? — virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun saamasta suunnasta.

— Dame, niinhän huhutaan, — sanoi kuningas sillä teeskennellyllä hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. — En enää muista, keltä sen sain tietää… Sanomalehdestä kai.

— Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille soi, — minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.

— Mitä, — huudahti Ludvig XV, — oletteko tosiaan kieltäytynyt ministerinpaikasta, rakas herttuani?

Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava, mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja hymyssä.

— Sire, — virkkoi Richelieu, — pyydän, älkäämme puuttuko vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt, jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.

— Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! — nauroi kuningas.

— Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka (sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä maailmassa voi tavata… niin, minulla ei ole mitään salattavaa kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa, joka hänelle sanoo suoran totuuden.

— Antakaahan kuulla, — virkkoi kuningas, samalla kun Taverney melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, — antakaahan kuulla totuus, herttua.

— Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.

Ludvig XV purskahti nauruun.

— Herttua, — sanoi hän, — siinäpä on kaunis perusohje, ja mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.

— Oh, tiedän hyvin, sire, — vastasi Richelieu, — että filosofit siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään. No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä seuraisi… niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.

Ludvig XV ei virkkanut mitään.

— On pistänyt päähäni ajatus, — jatkoi Richelieu; — kun tässä tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.

Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta, samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.

— Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Taverney paisuvin sydämin, — minusta näyttää, että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän Majesteetillenne mainioita asioita.

— Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on kauniita tyttöjä?

— Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein kauniita tyttöjä.

— Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?

— Kyllä, sire.

— Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin kaunotarten joukosta?

— Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili suopeasti Taverneytä.

— Hyvät herrat, — virkkoi hän, — epäilemättä seuraisin neuvoanne, jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi ollakseni herkkäuskoinen.

— Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.

— Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.

— Mitä asioita?

— Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.

— Ah, sire, — huudahti Richelieu, — olin tähän hetkeen asti luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.

— No missä suhteessa? — kysyi kuningas nauraen.

— Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen syntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta vanhempi teidän Majesteettianne.

Tämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina tämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon nuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä esimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä vanhaksi.

— Olkoon niin, — virkkoi Ludvig XV; — mutta ette kai enää väitä, että teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?

— Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion, jotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.

— No niin, herttua, — virkkoi Ludvig XV, — saamme nähdä; saamme nähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta…

— Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä, lukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän Majesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.

— Kuitenkin, — huomautti Ludvig, — muistelen, että isoisäni isä vanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin ennen.

— No, no, sire, — sanoi Richelieu, — teidän Majesteettinne tuntee suuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti sulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä mitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin majesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne askeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?

— En suinkaan, — vastasi Ludvig XV; — tunnustan tämän, koska ei lääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.

— Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä vanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on puhe teistä kahdesta kuninkaasta?

Sinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat kuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.

Richelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi polvellansa de Taverneyn polvea.

— Sire, — virkkoi tämä, — salliiko teidän Majesteettinne minun lausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni antanut?

— Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, — vastasi kuningas; — neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa järjestettävänä; varmaan neiti Andrée… sehän kai on tytön nimi?

— Niin, sire, — sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.

— Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita myötäjäisiä?

— Ah ei, sire!

— No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin syvään.

— Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison; sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee kurjuutta…

— Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, — vakuutti Ludvig XV; — mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.

— Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.

— Kas vain! — huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten herttuaan. — No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de Taverney, jos joudutte pulaan.

Tämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:

— Marski! — kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.

— Oliko tyttönen mielissään?

— Mistä, sire?

— Jalokivilippaasta.

— Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa, mutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.

— Pyh!

— Ei.

— Sanokaa siis.

— Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.

Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen kynnykselle.

He läksivät molemmin puutarhan kautta.

Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.

Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä kaikissa tanssin kierroissa.

Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta, johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:

— Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti lähettää luostariin.

— Ja minkätähden? — kysyi parooni.

— Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti de Taverneyhin.

Nämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun hahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen ja otsalleen.

13.

Aavistelua.

Seuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole tuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:

— Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!

Tämä huuto kaikui portaitten alipäästä.

Aivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti musliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka tosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli muutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.

Andrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsa Nicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävää ylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivat Nicolen seuraamina Andréen huoneeseen.

Vasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi, että hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea univormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä vasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.

— Mikä nyt on, Filip? — kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.

— Sisareni, — virkkoi Filip, — sain tänä aamuna määräyksen palata rykmenttiini.

— Ja sinä lähdet?

— Niin, minä lähden.

— Oi, — virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.

Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta, että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.

— Hyvä Jumala! — sanoi Filip. — Murhetuttaako lähtöni sinua niin suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä jokapäiväisimpiä tapauksia.

— Niin, niin, tietysti, — sopersi tyttö; — minne sinä matkustat, veljeni?

— Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.

— Ah, — huudahti Andrée: — ja milloin lähdet?

— Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.

— Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?

— Niin, sisareni.

— Jäähyväiset!

— Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? — kysyi Filip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen aiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.

Andrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle, joka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää kummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen osastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa niin paljon kyyneleitä.

Andrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen kummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei veljensä portaita kohti.

— Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, — sanoi hän; — minä johdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin paljon puhuttavaa, veljeni.

Nämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän vierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä Filipin kanssa kulki portaita alas.

Andrée astui kappelin sivulla olevia portaita ja tuli ulos käytävästä, joka vielä tänäpäivänä vie puutarhaan. Mutta vaikka Filipin levottoman kysyvä katse oli herkeämättä häneen luotuna, hän riippui kauan veljensä käsivarressa ja nojasi päätänsä hänen olkaansa vasten, virkkamatta ainoatakaan sanaa. Sitten hänen sydämensä yhtäkkiä murtui, hänen piirteensä saivat kalmankalpean värin, pitkä nyyhkytys nousi hänen huulilleen asti ja kyyneltulva sumensi hänen silmänsä.

— Rakas sisareni, paras Andréeni, — huudahti Filip, — taivaan tähden, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

— Ystäväni, ainoa ystäväni, — vastasi Andrée, — sinä jätät minut yksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä itken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja, hirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet huolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet olen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka minua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka minua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan, että Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain kärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti, kun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua, eikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.

— Oi, Filip, — jatkoi Andrée murheellisesti, — sinä käännät pääsi pois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori, että olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen, rakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta välitä. "Madame la dauphine suo sinulle hyvää", sanonet, ystäväni. Epäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä katselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että sijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä kohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.

— Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti työnnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.

— Isäni… Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle uutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä, hän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa. Niin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen kun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi, Jumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin pelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?

— Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta sielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme saavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin olet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan lähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei kahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle, vaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa minua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina Taverneyssä.

— Ja kuitenkin, rakas sisar, — virkkoi Filip surumielisesti, — olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua lohduttamassa.

— Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni lapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon, missä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle kodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle leppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän ja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni ei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen kartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta muinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja jättäessäsi minut minä jään kaikesta.

— Ja kuitenkin, Andrée, — virkkoi Filip, — nautit sinä nykyisin monin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin tarjota.

— Se on totta.

— Sinulla on hyvä tulevaisuus.

— Kuka tietää…?

— Miksi siis epäilet?

— En tiedä.

— Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.

— Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan, vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori tyttö, ole varuillasi"!

— Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku onnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta? Tiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai välttääksesi sitä?

En tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin riippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää hymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu. Sanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt äkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa voidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja kuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole minua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.

— Rakas sisar, hyvä Andrée, — sanoi Filip, tullen vastoin tahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta äänensävystä, — sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän. Niin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu sinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua takaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei sinua uhkaa.

Andrée pysähtyi veljensä eteen.

— Mistä sitten johtuu, Filip, — sanoi hän, — että sinä, joka olet mies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä yhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen selittää?

— Se on helppoa, rakas sisar, — vastasi Filip, pysäyttäen Andréen, joka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. — Emme ole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan myöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa, joka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin suloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä, tai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni. Olen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki. Minä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta onnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan emme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano sinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.

Näistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain nyyhkytyksillä ja kyynelillä.

— Rakas sisar, — huudahti Filip nähdessään tämän hänelle käsittämättömän murheen ilmaisun, — rakas sisar, sinä et ole minulle kaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.

Ja hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten lukeakseen hänen silmistään.

— Minäkö? — virkkoi tämä. — Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että tiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.

— No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua näin.

— Olet oikeassa, — myönsi tyttö, — minä olen hupsu. Kuule: enhän ole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät paremmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina huokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin houreisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua rauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi. Olet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta puutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että kuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää jätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.

Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.

Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.

— Andrée, — virkkoi hän, — pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas ja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen joka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.

— Kyllä, Filip, — vastasi Andrée; — se on oleva ainoa onneni. Mutta kaihan olet ilmoittanut isälle?

— Mistä?

— Lähdöstäsi.

— Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn toikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy helposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni, ja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi tarjoutua tilaisuuksia.

— Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! — mutisi Andrée. — Etkö erehdy, Filip?

— Sinä olet hänellä, — vastasi Filip, väistäen kysymystä, — ja se lohduttaa häntä, sisareni.

— Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.

— Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään lähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän vain rakastaa omalla tavallaan.

— Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä

— Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan, mitä kello nyt on?

— Neljännestä vailla yksi.

— Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis…

Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:

— Siis, — virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei olisi ilmaissut teeskentelyä, — siis, hyvästi, veljeni…

Filip syleili häntä viimeisen kerran.

— Näkemiin, — sanoi hän; — muista lupaustasi.

— Mitä lupausta?

— Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.

— Oi, vielä siitä puhutkin!

Hän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni oli kokonaan sortunut.

Filip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi häntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa. Filip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi ristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana seisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.

Tämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi puiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti, ja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein. Sitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva nyyhkytys.

— Jumalani, Jumalani! — huudahti hän. — Miksi jätät minut näin yksikseni maan päälle?

Ja hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua valkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.

Tällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée luuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki murheellisten kasvojen kohoavan edessään.

Siinä oli Gilbert.

14.

Gilbertin romaani.

Se oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä lohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.

Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään oli nytkähdytellyt.

Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen asennossaan ja katseessaan.

— Kas, taaskin hra Gilbert! — huudahti Andrée siihen keveään sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.

Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.

— Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? — kysyi hän. — Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on jotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa? Sanokaahan toki.

— Tahdotteko sen tietää? — virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.

— Kyllä.

— No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, — vastasi Gilbert.

— Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?

— Minä näen sen.

— Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, — virkkoi Andrée nostaen nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.

Gilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen nöyryydellään.

— Anteeksi, mademoiselle, — sanoi hän, minä vain kuulin teidän valituksenne.

— Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin…

— Aivan sattumalta, mademoiselle, — änkytti Gilbert, sillä hän tunsi valehtelevansa.

— Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli tuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne valitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle, pyydän.

— Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, — vastasi Gilbert äänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.

— Olenko minä nainen hra Gilbertille, — lausui ylpeä neito — Minä en kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.

— Mademoiselle, — virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin kohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena ja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin lähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole, mademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja uskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä, neiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan kuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni ojentumaan.

Gilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja kiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin perin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.

Mutta oli nyt kerran niin, että kaikki nuoressa miehessä pahoitti Andréeta, närkästytti häntä ja kiihoitti hänet haavoittaviin vastauksiin, ikäänkuin kaikki hänen kunnioituksensa olisi ollut herjaus, jokainen hänen rukouksistaan ärsytys. Aluksi tahtoi hän nousta löytääkseen tylymmän liikkeen ja häikäilemättömämmän vastauksen; mutta hermostunut puistatus pidätti hänet penkillä. Sitäpaitsi hän ajatteli, että seisaaltaan hänet nähtäisiin kauemmaksi ja nähtäisiin juttelemassa Gilbertin kanssa. Hän jäi siis penkillensä, sillä hän tahtoi kerran kaikkiaan musertaa jalallansa hyönteisen, joka alkoi käydä kiusalliseksi.

Hän vastasi siis:

— Luulin jo sanoneeni teille, hra Gilbert, että olette minulle tavattoman epämieluinen, että äänenne ärsyttää minua ja filosofiset elkeenne inhoittavat minua. Miksi siis, kun sen olen teille sanonut, itsepäisesti tahdotte minua yhä puhutella?

— Mademoiselle, — virkkoi Gilbert kalpeana, mutta tyynenä, — kunniallista naista ei voi loukata osoittamalla hänelle myötätuntoa. Kunnon mies on jokaisen muun ihmisolennon vertainen, ja minä, jota te noin itsepäisesti hyljitte, ansaitsen ehkä enemmän kuin joku muu sitä myötätuntoa, jonka mielipahakseni näen teidän minulta kieltävän.

Kuullessaan tämän kahteen kertaan lausutun sanan "myötätunto" Andrée avasi silmänsä suuriksi ja katsahti ivallisesti Gilbertiin.

— Myötätuntoa! — huudahti hän. — Myötätuntoako teiltä minua kohtaan, hra Gilbert? Olenko teidän suhteenne pettynyt! Pidin teitä hävyttömänä, mutta ette sentään sitä olekaan: te olette ainoastaan hullu.

— En ole hävytön enkä hullu, — vastasi Gilbert näennäisellä levollisuudella, joka epäilemättä oli hyvin vaikeata tälle ylpeäksi tuntemallemme sielulle. — En, mademoiselle, sillä luonto on tehnyt minut vertaiseksenne, ja sattuma on saattanut teidät minulle kiitollisuuden velkaan.

— Sattuma taaskin? — virkkoi Andrée pilkallisesti.

— Kaitselmus, olisi minun pitänyt sanoa. En olisi teille tästä koskaan puhunut, elleivät loukkaavat sananne olisi palauttaneet muistiani.

— Teille kiitollisuuden velassa, minäkö olisin teille kiitollisuuden velassa, mitä kuulenkaan? Miten te sen sanoittekaan, Gilbert?

— Minua hävettäisi teidän kiittämättömyytenne, mademoiselle; ja Jumala, joka on luonut teidät niin kauniiksi, on kauneutenne vastapainoksi antanut teille kyllin muitakin vikoja.

Tällä kertaa Andrée nousi.

— Kas niin, suokaa minulle anteeksi, — virkkoi Gilbert; — toisinaan tekin ärsytätte minua liiaksi, ja silloin unohdan kaiken myötätunnon, jonka minussa herätätte.

Andrée puhkesi sellaiseen nauruun, että Gilbertin suuttumuksen olisi luullut kohoavan huippuunsa; mutta hänen kummastuksekseen nuori mies ei kiihoittunut. Tämä laski käsivartensa ristiin rinnalleen, säilytti tulisen katseensa vihaisen ja itsepäisen ilmeen ja odotti kärsivällisesti tytön törkeästi loukkaavan naurun loppumista.

— Mademoiselle, — sanoi Gilbert kylmästi Andréelle, — suvaitkaa vastata yhteen ainoaan kysymykseen. Kunnioitatteko isäänne?

— Minusta näyttää todellakin, että te kuulustelette minua, hra Gilbert! — huudahti neitonen ylvään ylpeästi.

— Niin, te kunnioitatte isäänne, — jatkoi Gilbert, — mutta ette tee sitä hänen avujensa ja hyveittensä vuoksi. Ette, vaan yksinomaan siksi, että hän on antanut teille elämän. Valitettavasti, ja se teidän täytyy tietää, arvoisa neiti, isänne ansaitsee kunnioitusta vain yhdestä syystä, mutta se on sittenkin syy. Vielä enemmänkin; tästä ainoasta hyvästä työstä, elämän lahjasta, — jatkoi Gilbert, vuorostaan kiihtyen halveksivasta säälistä, — tästä ainoasta hyvästä työstä olette velvollinen hyväntekijää rakastamaan. No niin, mademoiselle, jos punnitsemme asiaa periaatteellisesti, miksi loukkaatte minua, miksi työnnätte minut luotanne, miksi vihaatte minua, joka tosin en ole teille lahjoittanut elämää, mutta joka olen sen pelastanut?

— Te, — huudahti Andrée, — tekö olette pelastanut henkeni?

— Oi, ette ole sitä edes ajatellut, — sanoi Gilbert, — tai pikemminkin olette sen unohtanut; ja se onkin hyvin luonnollista, koska tapauksesta jo piakkoin on kulunut vuosi. No niin, mademoiselle, minun täytyy siis kertoa se teille eli virkistää muistianne. Niin, minä pelastin henkenne panemalla omani alttiiksi.

— Tahtonette toki olla niin ystävällinen, hra Gilbert, — virkkoi Andrée hyvin kalpeana, — että ilmoitatte minulle missä ja milloin?

— Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten toisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen väkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV:n torille pitkän jonon ruumiita ja haavoitettuja.

— Ah, toukokuun 31. päivänä.

— Niin, mademoiselle.

Andrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.

— Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut, hra Gilbert?

— Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa

— Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä en sitä tiennyt.

Ei, minä en ole parooni de Balsamo, — virkkoi Gilbert säihkyvin silmin ja väräjävin huulin. — Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert, joka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti teitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin mielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert, joka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta, jonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne saarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen omiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert, joka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa, tarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert, huomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita komentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki voimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla käsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät pelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät häntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin liikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä veri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja uhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin kun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti taivasta.

Gilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, — hurjana, luonnonsuorana, ylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä Andréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen katselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli ollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert ei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin ollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista halveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin taistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä hyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi loppulauseena lisäämään:

— Älkää nyt, mademoiselle, sentään inhotko minua enempiä kuin ennen, sillä se ei olisi ainoastaan vääryyttä, vaan kiittämättömyyttäkin, niinkuin teille äsken sanoin ja nyt toistan.

Mutta tämän kuullessaan Andrée kohotti ylpeän päänsä ja lausui mitä välinpitämättömimmän julmalla äänellä:

— Hra Gilbert, kauanko, jos saan kysyä, elitte hra Rousseaun oppilaana?

— Kolme kuukautta luullakseni, mademoiselle, — vastasi Gilbert yksinkertaisesti, — lukuunottamatta niitä vuorokausia, jotka olin sairaana tukehtumistilan jälkeen toukokuun 31. päivänä.

— Te erehdytte, — virkkoi tyttö, — en pyydä teitä suinkaan ilmoittamaan, olitteko sairaana vai ettekö… en kysele tukehtumisia… se kaiketi taiteellisesti seppelöi kertomuksenne… mutta se liikuttaa minua vähän. Tahdoin vain teille sanoa, että vietettyänne ainoastaan kolme kuukautta kuuluisan kirjailijan luona, olette oivallisesti käyttänyt tilaisuutta hyväksenne, ja että oppilas laatii ensi otteellaan romaaneja, jotka ovat melkein hänen mestarinsa julkaisemien teosten arvoiset.

Gilbert, joka oli tyynesti kuunnellut, luullen, että Andrée hänen lausumiinsa intohimoisiin sanoihin vastaisi vakavasti, putosi tämän verisen ivan iskemänä herkkäuskoisen hyväntahtoisuutensa ylväästä korkeudesta.

— Romaaneja, — jupisi hän närkästyneenä, — te pidätte romaanina, mitä teille olen kertonut!

— Niin, monsieur, — sanoi Andrée, — romaanina, toistan sanan. Kuitenkaan ette ole pakoittanut minua sitä lukemaan, ja siitä olen teille hyvilläni. Mutta minun täytyy syvästi valittaa, että en voi sitä palkita arvonsa mukaan: turhaan sitä yrittäisin, romaaninne kun ei ole maksettavissa.

— Näinkö te siis minulle vastaatte? — änkytti Gilbert kivistelevin sydämin ja sammunein silmin.

— Minä en edes vastaa teille, herraseni, — sanoi Andrée työntäen hänet tieltään.

Siinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä, tahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen puhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei ollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren miehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut saapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti de Taverneylle sanoa.

Silloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin ilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä kohdellut, kysyi:

— Mikä on, lapseni?

— Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä tapaamaan, — vastasi Nicole.

— Missä he ovat?

— Neidin luona.

— Tule.

Andrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään ivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana kuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin huimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota pitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:

"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen sulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi voinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle sinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria… Nyt kun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen mies… Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney; kahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt; Andrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!… Näkemiin, Andrée!"

Ja hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi, joka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.

15.

Isä ja tytär.

Lehtokujan päähän ehdittyään Andrée todellakin huomasi marskin ja isänsä, jotka kävelivät portaitten edessä häntä odotellen.

Ystävykset näkyivät olevan mitä hilpeimmällä tuulella siinä käsihakaa astuessaan. Hovissa ei vielä ollut nähty Orestesta ja Pyladesta niin tarkkaan esitettyinä. Andréen saapuessa molemmat vanhukset ilostuivat vielä enemmän ja huomauttelivat toisilleen tytön säteilevää kauneutta, jonka suuttumus ja ripeä käynti oli vielä kohottanut.

Marski tervehti Andréeta niinkuin hän olisi tervehtänyt ilmettyä rouva de Pompadouria. Tämä vivahdus ei jäänyt Taverneyltä huomaamatta, ja se miellytti häntä; mutta Andréeta kummastutti tuo kunnioituksen ja vapaan kohteliaisuuden sekoitus; sillä taitava hovimies osasi kumarrukseen sijoittaa yhtä monta erityisseikkaa kuin Covielle osasi sovittaa ranskankielisiä lauseita yhden ainoan turkkilaisen sanan tulkintaan.

Andrée vastasi tervehdykseen kumarruksella, joka oli yhtä virallisen kohtelias hänen isälleen kuin marskillekin; sitten hän hurmaavan sievästi kehoitti molempia astumaan hänen huoneeseensa.

Marski ihmetteli aistikasta siisteyttä, joka oli suojan sisustuksen ja rakennustyylin ainoa ylellisyys. Kukilla ja pienellä määrällä valkoista musliinia Andrée ei ollut synkästä kammiostaan tehnyt palatsia, vaan temppelin. Hra Richelieu istahti isokukkaisella vihreällä Persian karttuunilla päällystettyyn nojatuoliin suuren kiinalaisen suppilon alle, josta riippui hyvänhajuisia akaasian ja vaahteran terttuja kurjenmiekkojen ja Bengalin ruusujen keskeltä.

Taverney sai samallaisen nojatuolin; Andrée istahti telttatuolille nojaten kyynäspäätään klaveeria vasten, joka myöskin oli isoon saksilaiseen porsliinimaljakkoon asetetuilla kukilla koristettu.

— Mademoiselle, — sanoi marski, — tulen hänen majesteettinsa puolesta tuomaan teille vilpittömät onnittelut, joihin teidän lumoava äänenne ja teidän täydellinen soittotaituruutenne on saanut kaikki harjoituksen kuuntelijat puhkeamaan. Hänen majesteettinsa pelkäsi herättävänsä teille kadehtijoita ja kadehtijattaria, jos olisi teitä liian äänekkäästi ylistänyt. Hän on siis suvainnut antaa minun toimekseni ilmoittaa teille, miten suuren ilon hänelle tuotitte.

Heleästi punastuessaan Andrée oli niin kaunis, että marski jatkoi kuin olisi puhunut omassa asiassaan.

— Kuningas, — virkkoi hän, — vakuutti minulle, että hän hovissaan ei vielä ollut nähnyt ketään, jossa samassa määrässä kuin teissä, neitiseni, yhtyivät hengen lahjat ja piirteiden sulo.

— Unohdatte sydämen avut, — lisäsi Taverney innostuen. — Andrée on tytöistä parhain.

Marski oli jo uskoa, että ystävänsä hyrähtäisi itkuun. Ihaillen tätä isällisen tunteellisuuden ponnistusta hän huudahti: