JOHDANTO. (continued 6)

— Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta, joka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan kiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa edes, todistakaa.

— Hyvästi, monsieur.

— Tohtori! — huusi Filip epätoivoissaan.

— Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette sen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin tahtonut salata teiltä itseltännekin.

— Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, — virkkoi Filip niin matalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; — mutta voihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus erehtynyt.

— Harvoin, monsieur, — vastasi lääkäri; — minä olen syvällisiä opintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin silmäni ja järkeni ovat sanoneet: "olen nähnyt… tiedän… olen varma". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen saattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen; mutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin, tyyntykää, ja erotkaamme.

Mutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin käsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.

— Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! — sanoi Filip. — Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin, mikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä vai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan todellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle ennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.

— Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei ole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.

— Monsieur, luvatkaa minulle… ah, tämä on armo, jota pyövelikään ei uhriltaan kieltäisi!… luvatkaa minulle palata sisareni luo, käytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä, tohtori, luvatkaa se minulle!

— Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi tahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni madame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.

— Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte erehtyneenne.

— Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt, myönnän sen ilomielin.

Ja Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen puistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä huumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka kanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.

Muutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta, joka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot alkoivat välkkyä.

42.

Kuulustelu.

Niin pian kuin Filip oli toipunut ja järki jälleen päässyt valtaansa, hän suuntasi askeleensa Andréen asuntoon.

Mutta mikäli hän lähestyi paviljonkia, sikäli hänen onnettomuutensa peikko vähitellen kaikkosi; hänestä tuntui, että oli nähnyt unta ja hetkisen taistellut jotakin epätodellista vastaan. Mitä enemmin hän loittoni lääkäristä, sitä vähemmin hän uskoi tämän peloittavia sanoja. Aivan varmaan oli tiede erehtynyt, eikä hyve langennut.

Eikö tohtori ollut myöntänyt hänen olevan täysin oikeassa lupaamalla palata hänen sisarensa luo?

Mutta kun Filip jälleen seisoi Andréen kasvojen edessä, hän oli niin muuttunut, niin kalpea, niin menehtynyt, että nyt oli tytön vuoro käydä levottomaksi veljensä tähden ja kysyä häneltä, miten sellainen hirveä muutos niin vähässä ajassa oli voinut hänessä tapahtua.

Vain yksi seikka oli voinut tehdä Filipiin sellaisen vaikutuksen.

— Ah, veli, — sanoi Andrée, — olenko siis kovin sairas?

— Miksi sitä kysyt? — virkkoi Filip.

— Siksi, että neuvottelu tohtori Louis'n kanssa on sinut noin peljästyttänyt.

— Ei, sisareni, — virkkoi Filip; — tohtori ei ole levoton, sinä puhuit minulle totta. Ainoastaan suurella vaivalla olen saanut hänet edes suostumaan käymään täällä uudestaan.

— Ah, tuleeko hän uudestaan? — äännähti Andrée.

— Kyllä hän tulee; eihän sinulla, Andrée, liene mitään sitä vastaan?

Ja Filip loi näitä sanoja lausuessaan läpitunkevan katseen nuoreen tyttöön.

— Ei, — vastasi tämä luontevasti, — ja jos hänen käyntinsä sinua hiukan rauhoittaa, en muuta pyydä. Mutta sanohan sillävälin, mistä aiheutuu tuo kauhea kalpeutesi, joka minua niin järkyttää?

— Oletko siitä levoton, Andrée?

— Vielä kysyt!

— Sinä rakastat minua siis hyvin hellästi, Andrée?

— Kuinka niin? — sanoi nuori tyttö.

— Kysyn sinulta, Andrée, rakastatko minua yhä yhtä paljon kuin ennen lapsina ollessamme?

— Oi, Filip, Filip!

— Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?

— Kaikkein kallein, ainoa! — huudahti Andrée. — Sitten lisäsi hän punastuen ja hämillään: — Anteeksi, Filip, minä unohdin…

— Isämme, niinkö, Andrée?

— Niin.

Filip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.

— Andrée, — sanoi hän, — älä suinkaan usko, että koskaan moittisin sinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta isäämme eikä rakkautta minuun…

Sitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:

— Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän puhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät jumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa ja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.

Andrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu vierasta, käsittämätöntä kieltä.

Sitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui:

— Puolisoani! Etkö puhunut minulle puolisosta, Filip? Kah, hän on vielä syntymättä, tai ainakaan en häntä tunne!

Liikutettuna tästä Andréen teeskentelemättömästä huudahduksesta Filip siirtyi lähemmäksi ja sulkien hänen kätensä omiinsa vastasi:

— Ennen puolisoa, hyvä Andrée, on neidolla kihlattu, rakastaja.

Andrée katseli Filipiä aivan kummastuneena, sallien nuoren miehen tutkivan silmän pohjata hänen kirkasta neitseenkatsettaan, missä hänen koko sielunsa päilyi.

— Sisareni, — sanoi Filip, — syntymästäsi asti olet pitänyt minua parhaana ystävänäsi; minä puolestani olen katsellut sinua ainoana ystävättärenäni. Kuten tiedät, en koskaan jättänyt sinua ottaakseni osaa toverieni leikkeihin. Yhdessä olemme kasvaneet, eikä mikään ole järkyttänyt sokeata luottamustamme toisiimme. Mistä siis johtuu, että sinä, Andrée, viime aikoina olet niin aiheettomasti ja ensimäisenä muuttunut minun suhteeni?

— Minäkö muuttunut! Muuttunut sinun suhteesi, Filip? Selitähän. En tosiaan ymmärrä rahtuakaan kaikesta siitä, mitä tänne palattuasi olet puhunut.

— Niin, Andrée, — sanoi nuori mies puristaen häntä rintaansa vasten; — niin, hellä sisareni, nuoruuden intohimot ovat seuranneet lapsuuden kiintymystä, ja sinä et enää ole pitänyt minua kyllin hyvänä tai kyllin luotettavana paljastaaksesi minulle rakkauden täyttämää sydäntäsi.

— Veljeni, ystäväni, — virkkoi Andrée yhä enemmin kummastuneena, — mitä sinä tällä oikeastaan tarkoitat? Miksi puhut minulle rakkaudesta?

— Andrée, minä puutun rohkeasti kysymykseen, joka sinulle on täynnä vaaroja ja minulle itselleni tuottaa levottomuutta ja tuskaa. Tiedän hyvin, että kun tällä hetkellä pyydän tai pikemmin vaadin luottamustasi, menetän arvoani silmissäsi. Mutta mieluummin tahdon, ja voit uskoa, että sen sanominen tuottaa minulle kärsimystä, mieluummin tahdon tuntea rakkautesi minuun pienemmäksi kuin jättää sinut itseäsi uhkaavien onnettomuuksien, hirvittävien onnettomuuksien uhriksi, Andrée, jos itsepäisesti yhä vaikenet, jota vaikenemistasi valitan ja johon en olisi luullut sinun kykenevän veljeä, ystävää kohtaan.

— Veljeni, ystäväni, — vastasi Andrée, — vakuutan sinulle etten näistä moitteistasi ymmärrä mitään.

— Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?

— Kyllä… kyllä tietysti.

— Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan punan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten ainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet pakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä salaisuutesi.

— Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi suuttua.

Filip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen ja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin merkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.

Andrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni vähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi lempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli jälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan kätensä veljensä kainaloon.

— Kuule, Filip, — virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä sanomattoman hellästi, — katso minua niin kuin minä sinua katson!

— Oi, en parempaa pyydä, — vastasi Filip luoden häneen palavan silmäyksen; — mitä tahdot minulle sanoa?

— Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan mustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska minä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun huolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.

Nuori tyttö hymyili.

— Näetkö jonkun salaisuuden silmistäni? — jatkoi hän.

— Näen, minä näen niistä yhden, — virkkoi Filip. — Andrée, sinä rakastat jotakuta.

— Minäkö? — huudahti tyttö niin luonnollisella kummastuksella, että taitavinkaan näyttelijätär ei koskaan olisi voinut matkia äänensävyä, millä hän tämän ainoan sanan lausui. — Sitten hän naurahti: — Minäkö rakastaisin jotakuta? — sanoi hän.

— No sitten joku rakastaa sinua?

— Sitä pahempi hänelle tosiaankin; sillä kun tuo tuntematon henkilö ei koskaan ole minulle näyttäytynyt eikä siis koskaan ole tunnustanut tunteitaan, on se aivan hukkaan heitettyä rakkautta.

Kun Filip näki sisarensa näin avomielisesti nauravan ja laskevan leikkiä tästä asiasta, kun hän näki hänen silmiensä kirkkaan taivaansinen ja hänen olemuksensa puhtaan vilpittömyyden, kun hän tunsi Andréen sydämen tasaisesti sykkivän omaansa vasten, hän sanoi itsekseen, että kuukauden poissaolo ei voinut aiheuttaa sellaista muutosta nuhteettoman tytön luonteessa. Hän päätti, että Andrée-parkaa arvottomasti epäiltiin ja että tiede valehteli. Hän myönsi tohtori Louis'n puolustukseksi, että tämä ei tuntenut Andréen siveellisyyttä ja yleviä vaistoja, vaan saattoi otaksua hänet kaikkien noiden ylhäisön tyttöjen kaltaiseksi, jotka huonojen esimerkkien viehättäminä tai turmeltuneen veren ennenaikaisessa kiihkeydessä uhrasivat neitsyytensä kaipauksetta, jopa kunnianhimottakin.

Vielä yksi katse Andréelta, ja Filip varmistui lääkärin erehdyksestä. Ja tässä vakaumuksessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että syleili sisartaan niiden marttyyrien tapaan, jotka julkisesti tunnustivat neitsyt Marian koskemattoman puhtauden, samalla kun he tunnustivat uskovansa hänen jumalalliseen poikaansa.

Hänen mielipiteittensä täten horjuessa Filip kuuli portailta tohtori Louis'n askeleet, sillä tämä oli ollut uskollinen tekemälleen lupaukselle.

Andrée säpsähti; kaikki tuntui hänelle yllättävältä hänen ase massaan tällä hetkellä.

— Kuka sieltä tulee? — kysyi hän.

— Tietenkin tohtori Louis, — vastasi Filip. Samassa aukeni ovi ja Filipin niin levottomasti odottama lääkäri astui todellakin huoneeseen.

Hän oli, kuten jo sanoimme, niitä vakavia ja rehellisiä miehiä, joille tiede on papinvirka ja jotka hartaasti tutkivat sen salaisuuksia.

Tällä aivan aineellisella aikakaudella tohtori Louis harvinaisena poikkeuksena koetti ruumiin sairauden pohjalta etsiä sielunkin vammoja. Avomielisesti ja rohkeasti kulki hän tätä tietään, vähän välittäen nurisemisista ja vastuksista ja säästäen aikaansa, tuota työteliäiden ihmisten perintöä, sellaisella kitsaudella, että se teki hänet tylyksi joutilaita ja lörpöttelijöitä kohtaan.

Tämän vuoksi hän oli keskustelun alussa hyvin ynseästi kohdellut Filipiä. Hän oli luullut hänen olevan joku hovin keikareista, jotka tulevat mairittelemaan lääkäriä, jotta tämä ylistelisi heidän sankarillisia lemmenseikkailujaan, ja jotka tuntevat itsensä ylpeiksi, kun heidän tarvitsee ostaa lääkärin vaitiolo. Mutta nähtyään mitalin toisen puolen, huomatessaan enemmän tai vähemmän narrimaisen rakastelijan asemesta edessään veljen synkät ja uhkaavat kasvot, nähdessään ikävän häiritsemisen sijasta uhkaavan onnettomuuden, käytännöllinen filosofi, hyväsydäminen mies heti heltyi ja Filipin viime sanojen jälkeen tohtori oli tuuminut:

"En ole ainoastaan voinut erehtyä, vaan vieläpä tahtoisinkin, että olisin erehtynyt."

Senpä vuoksi hän ilman Filipin harrasta pyyntöäkin olisi saapunut Andréen luo ratkaisevammalla tutkimuksella ottaakseen selvän kaikesta, mikä hänen ensimäisellä käynnillään oli hänestä näyttänyt niin luultavalta.

Hän astui siis sisään, ja hänen ensimäinen silmäyksensä, lääkärin ja huomioidentekijän läpitunkeva katse, kiinnittyi heti eteisestä Andréehen eikä hänestä enää irroittunut.

Juuri silloin, joko tohtorin vierailun aiheuttamasta mielenliikutuksesta tai aivan luonnollisista syistä, Andrée sai yhden noita kohtauksia, jotka olivat Filipiä peljästyttäneet, ja horjuvana nosti hän nenäliinansa tuskallisesti huulilleen.

Lääkäriä vastaanottamaan rientävä Filip ei ollut mitään huomannut.

— Tervetuloa, tohtori, — sanoi hän, — ja suokaa minulle anteeksi hiukan jyrkkä käytökseni. Teitä tunti sitten puhutellessani olin yhtä kiihtynyt kuin nyt olen levollinen.

Lääkäri lakkasi hetkiseksi katselemasta Andréeta ja käänsi huomionsa nuoreen mieheen, jonka hymyilevää ja hilpeätä ilmettä hän koetti itselleen selittää.

— Olette siis jutellut sisarenne kanssa, kuten teitä neuvoin? — kysyi hän.

— Olen, tohtori, olen.

— Ja olette rauhoittunut?

— Minulla on nyt taivas helvetin asemesta sydämessäni. Tohtori tarttui Andréen käteen ja tunnusteli kauan nuoren tytön valtimoa. Filip katseli häntä ja näkyi miettivän:

"Niin, tutkikaa, tohtori; nyt en enää pelkää lääkärin lausuntoja." — No, monsieur? — virkkoi hän voitonriemuisena.

— Herra ritari, — vastasi tohtori Louis, — olkaa hyvä ja jättäkää minut kahden kesken sisarenne kanssa.

Nämä koruttomasti lausutut sanat masensivat nuoren miehen rohkeuden.

— Mitä! Vielä? — sanoi hän.

Tohtori viittasi.

— Hyvä, minä jätän teidät, monsieur, — vastasi Filip synkkänä. Sitten jatkoi hän kääntyen sisareensa: — Andrée, ole rehellinen ja avomielinen tohtorille.

Nuori tyttö kohautti olkapäitään ikäänkuin ei edes olisi voinut käsittää, mitä tällä tarkoitettiin.

— Mutta, — jatkoi Filip, — sillävälin kun hän kyselee sinulta terveytesi tilaa, minä menen puistoon kävelemään. Tunti, joksi käskin tuomaan hevoseni, ei ole vielä tullut, joten voin ennen lähtöäni vielä tavata sinut ja hetkisen jutella kanssasi.

Hän puristi Andréen kättä, yrittäen hymyillä. Mutta nuori tyttö tunsi tässä puristuksessa ja tässä hymyssä jotakin väkinäistä ja kouristuksellista.

Lääkäri saattoi Filipin juhlallisesti eteisen ovelle, jonka hän sulki. Sitten hän palasi asettumaan samalle sohvalle, millä Andrée istui.

43.

Lääkärin tutkimus.

Ulkona vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ei tuulen henkäystäkään suhissut ilmassa, mitään ihmisääntä ei kuulunut; luonto oli tyyni. Sitäpaitsi olivat kaikki palvelustoimet Trianonissa päättyneet; tallimiehet olivat poistuneet hevostensa luota ja vaunuvajoista omiin suojiinsa, ja pieni piha oli tyhjä.

Andrée tunsi kyllä sydämensä syvyydessä jotakin levottomuutta siitä omituisesta huomiosta, minkä Filip ja lääkäri tälle sairaudelle omistivat. Hän kyllä hiukan kummasteli, että tohtori Louis näin oli tullut takaisin, vaikka hän samana aamuna oli selittänyt taudin vähäpätöiseksi ja lääkkeet tarpeettomiksi; mutta hänen täydellisesti puhtaan vilpittömyytensä ansiosta nämä epäluulot eivät olleet hänen sielunsa kirkasta kuvastinta edes henkäyksellään sumentaneet.

Suunnattuaan häneen lampun valon tohtori tarttui äkkiä hänen käteensä kuin ystävä tai rippi-isä eikä enää lääkärin tavoin tunnustellut valtimoa.

Tämä odottamaton liike kummastutti suuresti herkkätuntoista Andréeta, ja tyttö oli jo vetää kätensä pois.

— Mademoiselle, — kysyi tohtori, — tekö minua halusitte tavata, vai olenko takaisin tullessani noudattanut ainoastaan veljenne toivomusta?

— Monsieur, — vastasi Andrée, — veljeni palasi ilmoittaen, että tulisitte minua toistamiseen katsomaan; mutta senjälkeen kun minulla tänä aamuna oli kunnia teiltä itseltänne kuulla, että tautini ei ollut mitään vakavaa, en olisi rohjennut teitä uudestaan vaivata.

Lääkäri kumarsi.

— Veljenne, — sanoi hän, — näkyy olevan kovin kiihdyksissä, arka kunniastaan ja taipumaton eräissä kysymyksissä. Senvuoksi kieltäydyitte hänelle avaamasta sydäntänne?

Andrée katseli lääkäriä, kuten oli katsellut Filipiä.

— Tekin, monsieur? — virkkoi hän hyvin ylväästi.

— Anteeksi, mademoiselle, sallikaa minun jatkaa. Andrée teki liikkeen, joka ilmaisi kärsivällisyyttä tai pikemmin alistumista.

— On siis luonnollista, — jatkoi lääkäri, — että nähdessänne tuon nuoren miehen surun ja aavistaessanne hänen suuttumuksensa itsepäisesti säilytitte salaisuutenne. Mutta minulla, mademoiselle, joka — uskokaa minua — olen yhtä paljon sielun kuin ruumiin lääkäri, minulla, joka näen ja tiedän ja siis tulen puolitiehen teitä vastaan tuskallisissa paljastuksissanne, minulla on oikeus odottaa teiltä suurempaa avomielisyyttä.

— Herra tohtori, — vastasi Andrée, — ellen olisi nähnyt veljeni kasvojen synkistyvän ja saavan todellisen murheen leiman, ellen ottaisi huomioon teidän arvokasta ulkomuotoanne ja tunnettua vakavuuttanne, luulisin, että te molemmat yhdessä juonessa näyttelette minulle komediaa saadaksenne minut neuvottelun johdosta ja minulle aiheuttamallanne pelolla nauttimaan jotakin perin inhoittavaa ja katkeraa lääkettä.

Lääkäri rypisti kulmiaan.

— Mademoiselle, — sanoi hän, — pyydän, pysähtykää jo tuossa teeskentelyssänne.

— Teeskentelyssä! — huudahti Andrée.

— Tahtoisitteko mieluummin, että nimittäisin sitä tekopyhyydeksi?

— Mutta, monsieur, — huudahti nuori tyttö, — te loukkaatte minua.'

— Sanokaa, että olen tutkinut teidät ja arvaan ajatuksenne.

— Monsieur!

Andrée nousi; mutta lääkäri pakoitti hänet lempeästi jälleen istumaan.

— Ei, — jatkoi hän, — ei, lapseni, minä en loukkaa teitä; ja jos saan teidät vakuutetuksi, pelastan teidät!… Siis ei vihastunut katseenne eikä teeskennelty suuttumuksenne, joka näkyy teitä kiihoittavan, voi muuttaa päätöstäni.

— Mutta mitä Jumalan nimessä tahdotte, mitä minulta vaaditte?

— Tunnustakaa, muutoin totisesti annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne.

— Vielä kerran, monsieur, veljeni ei ole täällä minua puolustamassa, ja minä sanon teille, että loukkaatte minua, että en teitä käsitä ja että vaadin teitä suoraan ja selvästi lausumaan ajatuksenne tästä oletetusta sairaudesta.

— Viimeisen kerran, mademoiselle, — jatkoi lääkäri kummastuneena, — tahdotteko säästää minulta tuskan punehduttaa teidät?

— Minä en käsitä teitä, en käsitä teitä, en käsitä teitä! — toisti Andrée kolmeen kertaan, katsellen lääkäriä kysyvästi ja säihkyvin silmin, jotka kuvastivat uhmaa, melkeinpä näyttivät uhkaavan.

— No niin, minä puolestani käsitän teidät, neitiseni; te epäilette tiedettä, toivotte voivanne salata tilanne maailmalta. Mutta luopukaa siitä harhaluulosta, yhdellä ainoalla sanalla masennan kaiken ylpeytenne: te olette raskaana…

Andrée päästi kauhean kiljahduksen ja kaatui selälleen sohvalle.

Tämän huudon kajahdettua ovi työnnettiin rajusti auki, ja Filip syöksyi keskelle huonetta paljastetuin miekoin, veristävin silmin ja vapisevin huulin.

— Te valehtelette, lurjus! — sanoi hän lääkärille. Tohtori kääntyi verkalleen nuoreen mieheen päin, yhä painellen puolikuolleena huohottavan Andréen valtimoa.

— Se mitä sanoin, on sanottu, monsieur, — vastasi oppinut ylenkatseellisesti, — eikä miekkanne, olkoon se paljastettuna tai huotrassa, saa minua sanojani peruuttamaan.

— Tohtori! — mutisi Filip pudottaen aseensa.

— Te tahdoitte, että tulisin uudestaan tarkistaakseni edellisen tutkimukseni. Sen olen tehnyt, nyt olen saavuttanut täyden varmuuden, josta mikään ei voi minua järkyttää. Olen siitä kovin pahoillani, nuori mies; te olette herättänyt minussa yhtä paljon myötätuntoa kuin tämä nuori tyttö herättää minussa inhoa itsepäisellä valheellisuudellaan.

Andrée pysyi hievahtamatta; mutta Filip teki kiivaan liikkeen.

— Olen perheenisä, monsieur, — jatkoi lääkäri, — ja käsitän kaiken, mitä saatatte, mitä teidän täytyy kärsiä. Minä tarjoan teille siis palvelukseni, samoin kuin lupaan hienotuntoisesti vaieta. Sanani on pyhä, monsieur, ja kaikki voivat teille vakuuttaa, että lupaukseni on minulle kalliimpi kuin henkeni.

— Mutta, monsieur, tämä on mahdotonta!

— En tiedä, onko se mahdotonta, mutta totta se on. Hyvästi, hra de Taverney.

Ja lääkäri poistui yhtä tyynesti ja verkalleen, ensin luotuaan osaaottavan katseen nuoreen mieheen, joka väänteli käsiään tuskasta ja joka oven sulkeutuessa vaipui murheesta masentuneena nojatuoliin kahden askeleen päähän Andréesta.

Lääkärin mentyä Filip nousi, kävi sulkemassa käytävään avautuvan oven, sulki kamarin oven ja ikkunat ja lähestyen Andréeta, joka kummastellen katseli näitä kamalia valmistuksia, laski käsivartensa ristiin ja sanoi:

— Olet halpamielisesti ja typerästi pettänyt minua; halpamielisesti, koska olen veljesi, koska olen ollut kyllin heikko sinua rakastamaan, pitämään sinua kaikkia parempana, kunnioittamaan sinua yli kaiken, ja koska tämän luottamukseni olisi pitänyt herättää sinunkin puoleltasi edes luottamusta, ellei se voinutkaan herättää hellyyttä; typerästi, koska meitä häpäisevä, kamala salaisuus nyt on joutunut kolmannen tietoon, koska se varovaisuudestasi huolimatta ehkä jo on paljastunut muidenkin silmille, ja vihdoin koska heti tunnustamalla minulle nykyisen tilasi olisit saattanut minut pelastamaan itsesi häpeästä; minä olisin tehnyt sen itsekkyydestä, ellen rakkaudestakaan, sinut pelastaessani kun olisin itseänikin säästänyt. Tästä näet, miten ja missä suhteessa olet erityisesti rikkonut. Niin kauan kuin olet naimaton kuuluu kunniasi yhteisesti kaikille niille, joiden nimeä kannat — joiden nimen tahraat. Mutta nyt en enää ole veljesi, koska itse olet minulta sen nimityksen kieltänyt; nyt olen mies, jonka etu vaatii kaikilla mahdollisilla keinoilla kiristämään sinulta koko salaisuuden voidakseni tämän tunnustuksen johdosta hankkia itselleni jonkinlaista hyvitystä. Tulen siis luoksesi hyvin kiihtyneenä ja päättäväisenä ja sanon: Koska olet ollut kyllin halpamainen turvautuaksesi valheeseen, niin saat pelkurin palkan. Tunnusta siis rikoksesi minulle, taikka…

— Uhkauksia, — huudahti ylpeä Andrée, — uhkauksia naiselle!

Ja hän nousi kalpeana ja näytti itse uhkaavalta.

— Niin, uhkauksia, mutta ei naiselle, vaan vilpilliselle, kunniattomalle olennolle.

— Uhkauksia, — toisti Andrée, joka vähitellen kiihtyi, — uhkauksia minua vastaan, joka en mitään käsitä ja jota te kaikki katselette kuin verenhimoiset hullut liittoutuneina tappamaan minut suruun, ellette häpeään!

— No, — huudahti Filip, — kuole siis, kuole siis, ellet tunnusta; kuole silmänräpäyksessä. Jumala tuomitsee sinut, ja tuomion toimeenpanijana minä isken.

Nuori mies otti suonenvedontapaisella liikkeellä miekkansa lattialta ja suuntasi sen terän salaman nopeudella sisarensa rintaa kohti.

— Hyvä, hyvä, surmaa minut! — huudahti tämä säikähtymättä säilän välähdystä ja yrittämättä välttää piston tuottamaa kipua.

Tyttö syöksyi tuskasta mielipuolena pari askelta eteenpäin, ja hänen liikkeensä oli niin nopea, että miekka olisi lävistänyt hänen rintansa, ellei Filip olisi äkkiä peljästynyt nähdessään muutamien veripisarain tahraavan musliinia sisarensa kaulan ympärillä.

Nuoren miehen voimat olivat uupuneet ja viha lauhtunut; hän peräytyi, pudotti miekan käsistään ja vaipuen nyyhkyttävänä polvilleen sulki tytön syliinsä.

— Andrée, Andrée, — huudahti hän, — ei, ei! Minun onkin kuoltava. Sinä et minua enää rakasta, et minua enää tunne, minulla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa. Oi, Andrée, sinä rakastat jotakuta toista niin suuresti, että mieluummin kuolet kuin tunnustat asian minulle? Oi, Andrée, sinun ei ole kuoltava, vaan minun!

Ja hän aikoi rientää pois; mutta Andrée oli jo hätääntyneenä kietonut molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, peitti hänet suudelmillaan ja valeli häntä kyynelillä.

— Ei, ei, — sanoi hän, — alussa olit oikeassa. Surmaa minut, Filip; sillä minun sanotaan olevan syyllinen. Mutta sinä, niin jalo, niin puhdas, niin hyvä, sinä, jota kukaan ei syytä, elä sinä ja surkuttele vain minua sensijaan että kiroaisit.

— Kuule, sisar, — jatkoi nuori mies, — puhu taivaan nimessä, entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia, Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni. Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen, joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle rakas… Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä. Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle. Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano, etkö enää nimitä minua veljeksesi?

Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli puhunut.

Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen katseensa todisti järkeä.

— Filip, — virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, — sinä ajattelit, etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun, joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet, mitkä se sana minulle asettaa!… Ystäväni, minä annan sen sinulle anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi, syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen, vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni päivänä. — Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun käsissäsi.

— Hyvä on, — sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, — hyvä on, Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin, sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja, myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?

— Oi kyllä, kyllä, — vastasi Andrée synkällä kiivaudella, — sillä kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.

— No, — jatkoi Filip, — autahan minua, helpoita etsiskelyäni. Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä…

— Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! — virkkoi Andrée. — Etsikäämme!

— Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?

— En.

— Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?

— Ei kukaan.

— Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?

— Ei yksikään.

— Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään kirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan huomannut, että joku olisi sinua… halunnut?

— En ole koskaan huomannut mitään sellaista.

— Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin yksityiskohdista.

— Opasta minua.

— Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?

— En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo mennessäni.

— Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?

— Nicole oli aina seurassani.

— Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?

— Niin on.

— Minä päivänä se tapahtui?

— Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.

— Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen karkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.

— En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän rakasti.

— Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?

— Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden mukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.

— Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?

— En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä juuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut vallanneen.

— Minkälaisen?

— Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.

— Taverneyssäkö?

— Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.

— Mikä muukalainen?

— Kreivi de Balsamo.

— Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?

— Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten menetin kaiken tajuntani.

— Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?

— Niin.

— Missä tilaisuudessa?

— Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni huomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista mitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa, jonka olin nukkunut.

— Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen aistimuksen?

— Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin poltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa, olin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani taistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut käsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin nähdä saman miehen.

— Kreivi Balsamon?

— Niin.

— Ja sinä vaivuit uneen?

— Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi minut pois ja vei kotiin isän luo.

— Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet jälleen?

— En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.

— Saman unenko?

— Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.

— Suuri Jumala, — huudahti Filip, — jatka, jatka!

— Minä vaivuin uneen.

— Missä?

— Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli hävinnyt.

— Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?

— Oli.

— Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?

— Oli, oli.

— Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?

— Aivan selvästi.

— Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?

— En, — virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, — en, mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.

— Hyvä! — huudahti Filip. — Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos! Ah, nyt olemme pelastetut!

Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa, vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.

Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.

44.

Gilbertin omatunto.

Kaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean vastavaikutuksen Gilbertiin.

Nuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle koetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita milloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän sairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus, joka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis osoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de Taverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi säteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän ei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen ominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti esittäneet.

Gilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo loistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin osaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus näytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa. Tällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja halveksumisensa syyt.

Mutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen piirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen siitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli vaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen Gilbert muutti myös näkökantaansa.

Sanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta. Tuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden riutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan surkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan niin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen tulleet loukkaukset.

Tämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä. Ylpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain silloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de Taverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi Gilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä niinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti kouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä omantuntonsa kapinaa.

"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut", mutisi hän.

Ja ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert pakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.

Silloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia, mitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa poltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä oikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä, lohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen voimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka tuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.

Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.

Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen, verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän, syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva hetki saapuisi.

Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä märkänä ja hoiperrellen sinne tänne — kaikki ahdistelun omantunnon varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.

Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän, päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän ole pahantekijä."

Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan että alettaisiin etsiä niiden syytä.

Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.

Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset johtaisivat tiedusteluun.

Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.

Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä tavallisesti ei ollut.

Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin menevän Andréen asuntoon.

Gilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän hän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti jumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert olisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän ei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n saapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta nousta.

Hän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin kuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana, jonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen vakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan, nähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon tuloksen.

Mutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran dauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen lävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin saattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän ikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta Gilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu sälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet näkemästä, mitä sisällä tapahtui.

Voimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä ilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei kylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo olisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä, sitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.

Huumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean kerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.

Hän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa; lääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.

"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä", ajatteli hän.

Parooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa ja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset ja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä mietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä haltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen taakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.

Väsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti. Gilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan huhuja ja tekemään havaintoja.

Tämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi, joita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli vastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli ensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa henkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.

Mutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos saattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla, epätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat moninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä päivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua…

Mihin?

Mihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava käsivarsi ei häntä tavoittaisi?

Gilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein villiintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen oli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa, etäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin päivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta? Sitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset kasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden poistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota. Pakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.

Pako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän suunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää vain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen onnettoman päähän ajatus kuolemasta.

Tämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen esiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.

"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella", sanoi hän itsekseen, "sitte kun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau sanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on jalompaa."

Tämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen harhailla puutarhassa.

Hän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten tiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja syöksi hänet uuteen huolten sarjaan.

Veli — veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli päättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin etsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka Gilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n ja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen, pakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja tapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka edeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.

Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen aatelistolle.

Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi: "Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"

Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.

Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi kaihtimella häilyvistä varjoista.

"Olen hukassa", ajatteli hän.

Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin, jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa… tai tappaakseen itsensä, jos niin tarvittiin.

Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan tiennyt mitään. Jos Andrée… mieletön toivo!… tiesi eikä ollut mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea, voitonriemua.

Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle. Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen katseensa oli jälleen terittynyt.

"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.

"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään, joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin… Niin, mutta se olisi hyvin vaarallista peliä… Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?… Miten voi hän puolustautua? Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei minun rikollisuuttani edes aavisteta.

"Ainoastaan Jumala minut näki", lisäsi hän katkerasti nauraen… "Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt kyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon tilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?… Sitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun, ja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää tapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu minulle. Tulevaisuus on minun!"

Näin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa Gilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan illalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin. Hänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen kaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä karkoittamaan.

Mutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei voinut nukkua. —

45.

Kaksi kärsivää.

Gilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan mainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka oli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen: "Mistä hänet tapaa?"

Myöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin kreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar de Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety hoivattavaksi.

Vielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän rouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip hillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo, jonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen Saint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.

Filip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.

Mutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän epäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan levon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan hän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa, säilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli tarvitsevansa.

Hän kolkutti siis porttia jokseenkin varmalla kädellä, ja talon tapojen mukaan portti avautui.

Filip astui pihaan taluttaen hevostaan suitsista. Mutta hän ei ollut astunut neljää askelta, kun Fritz saapui eteisestä, näyttäytyi ylinnä portailla ja pysähdytti hänet kysymällä:

— Mitä herra tahtoo?

Filip säpsähti kuin odottamattomasta esteestä. Hän katseli saksalaista rypistäen kulmiaan, ikäänkuin Fritz ei olisi täyttänyt vain palvelijan velvollisuutta.

— Tahdon puhutella talon isäntää, Fenixin kreiviä, — vastasi Filip, sitoen hevosensa kiviseinässä olevaan renkaaseen ja astuen rakennusta kohti, johon hän kävi sisälle.

— Monsieur ei ole kotona, — sanoi Fritz, sallien kuitenkin hyvin opetetun palvelijan kohteliaisuudella Filipin astua sisään.

Kummallista! Filip näkyi ottaneen kaiken edeltäpäin huomioon paitsi tämän yksinkertaisen vastauksen. Hän seisoi hetkisen neuvotonna.

— Mistä hänet tapaan? — kysyi hän sitten.

— Sitä en tiedä, monsieur.

— Täytyneehän teidän sentään tietää?

— Pyydän anteeksi, mutta isäntäni ei tee minulle tiliä liikkumisistaan.

— Ystäväni, — sanoi Filip, — minun täytyy kuitenkin puhutella isäntäänne tänä iltana.

— Pelkään, että se on mahdotonta.

— Se on välttämätöntä; asia on mitä tärkeintä laatua. Fritz kumarsi vastaamatta.

— Onko hän siis lähtenyt kotoa? — kysyi Filip.

— On, monsieur.

— Kaipa hän tulee takaisin?

— En sitä luule, monsieur.

— Ah, te ette luule?

— En.

— Hyvä on, — sanoi Filip alkaen kuumentua; — menkää nyt kuitenkin sanomaan isännällenne…

— Mutta minulla oli jo kunnia ilmoittaa teille, — vastasi Fritz hätääntymättä, — että monsieur ei ole kotona.

— Tiedän kyllä, ystäväiseni, mitä toimintaohjeet merkitsevät, — virkkoi Filip, — ja teidän ohjeenne on kunnioitettava; mutta sitä ei voi todellakaan sovittaa minuun, jonka käyntiä isäntänne ei ole voinut aavistaa ja joka tulen tänne aivan poikkeuksellisesti.

— Määräys koskee kaikkia, monsieur, — vastasi Fritz kömpelösti.

— Siis, koska on olemassa määräys, — sanoi Filip, — niin Fenixin kreivi on kotona?

— No, entä sitten? — tokaisi vuorostaan Fritz, jota sellainen itsepäisyys alkoi tuskastuttaa.

— No, sitten minä odotan häntä.

— Isäntäni ei ole täällä, sanon teille, — vastasi palvelija; — joku aika sitten pääsi tuli irti talossa, ja tuon tulipalon jälkeen se ei kelpaa asuttavaksi.

— Mutta asuthan siinä sinä, — sanoi Filip vuorostaan kömpelösti.

— Minä asun täällä vartijana.

Filip kohautti olkapäitään kuin mies, joka ei usko sanaakaan siitä, mitä hänelle puhutaan. Fritziä alkoi suututtaa.

— Sitäpaitsi, — sanoi hän, — olkoon herra kreivi kotona tai ei, niin yhtä vähän hänen kotona kuin poissa ollessaan on tapana väkisin tunkeutua hänen asuntoonsa; ja ellette mukaudu talon tapoihin, niin minun on pakko…

Fritz pysähtyi.

— Mitä? — kysyi Filip unohtaen itsensä.

— Heittää teidät ulos, — vastasi Fritz rauhallisesti.

— Sinäkö? — huudahti Filip säihkyvin silmin.

— Minä juuri, — vastasi Fritz, jälleen muuttuen kansalleen ominaisella tavalla sitä kylmäverisemmän näköiseksi, mitä enemmän hänen kiukkunsa yltyi.

Ja hän katsahti nuorta miestä kohti, joka vihan vimmassa tempasi miekkansa huotrasta.

Hätkähtämättä säilän välkkeestä, huutamatta apua (ehkä hän olikin yksinään) Fritz sieppasi huoneen seinälle järjestellystä asevarustelusta eräänlaisen lyhyellä, mutta terävällä rautakärjellä varustetun keihään, ja hyökäten Filipiä vastaan pikemmin taitavana kepinheiluttajana kuin miekkailijana hän pirstasi ensi iskulla terän tämän pienestä miekasta.

Nuori mies kiljahti vihaisesti ja ryntäsi vuorostaan etsimään kokoelmasta uutta asetta. Tällä hetkellä käytävän salaovi aukeni ja sen hämäriin puitteisiin ilmestyi kreivi.

— Mikä on, Fritz? — kysyi hän.

— Ei mitään, herra kreivi, — vastasi palvelija, laskien keihäänsä alas, mutta asettuen kuin suojaksi isäntänsä eteen, joka salaportaitten askelmalla ylitti hänet puolella ruumiillaan.

— Herra kreivi de Fenix, — virkkoi Filip, — onko teidän maassanne tapana, että palvelijat vastaanottavat aatelismiehiä ase kädessä, vai onko se erityinen toimintaohje, joka on käytännössä vain teidän arvoisassa talossanne?

Fritz laski keihään kädestänsä asettaen sen isäntänsä antamasta merkistä eteisen nurkkaan.

— Kuka te olette, monsieur? — kysyi kreivi, joka eroitti Filipin huonosti eteisessä palavan lampun valossa.

— Mies, joka ehdottomasti tahtoo teitä puhutella.

— Joka tahtoo?

— Niin.

— Siinä on sana, joka hyvin riittää Fritzin puolustukseksi; sillä minä en tahdo päästää ketään puheilleni ja kotona ollessani en tunnusta kellekään oikeutta tulla minua puhuttelemaan. Te olette siis tehnyt itsenne syylliseksi loukkaukseen minua kohtaan; mutta, — lisäsi Balsamo huoahtaen, — minä annan sen teille anteeksi, pannen kuitenkin ehdoksi, että poistutte täältä kauemmin häiritsemättä lepoani.

— Teille sopii tosiaan hyvin, — huudahti Filip, — pyytää lepoa, — teille, joka olette ryöstänyt minun leponi!

— Minäkö ryöstänyt leponne? — kysyi kreivi.

— Olen Filip de Taverney! — huudahti nuori mies, luullen, että kreivin omalletunnolle tämä ainoa sana olisi riittävä vastaus.

— Filip de Taverney?… Monsieur, — sanoi kreivi, — minut otettiin hyvin vastaan isänne kartanossa; olkaa tervetullut luokseni.

— Oh, sepä onnellista! — jupisi Filip.

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, monsieur.

Balsamo sulki salakäytävän oven ja astuen Filipin edellä vei hänet saliin, mikä jo on ollut muutamien kertomuksessamme esitettyjen tapahtumien näyttämönä, niiden joukossa viimeksi mainitsemamme viiden mestarin vierailun.

Sali oli valaistu ikäänkuin olisi jotakuta odotettu; mutta se nähtävästi kuului talon upeihin tapoihin.

— Hyvää iltaa, hra de Taverney, — tervehti Balsamo lempeällä ja sortuneella äänellä, joka sai Filipin kohottamaan silmänsä häneen.

Mutta Balsamon nähdessään hän astahti taaksepäin.

Kreivi oli todellakin enää vain varjo entisestään; hänen kuopikkaissa silmissään ei ollut loistoa, posket olivat laihtuessaan muodostaneet kaksi uurretta suun ympärille, ja terävät, luisevat kasvot tekivät koko pään kulmikkaaksi ja kuolleenkallon kaltaiseksi.

Filip seisoi aivan säikähtyneenä. Balsamo katseli hänen kummastustaan, ja tavattoman surullinen hymy värähti hänen kalpeilla huulillaan.

— Monsieur, — sanoi hän, — pyydän anteeksi palvelijani käytöstä; mutta hän toimii todellakin ohjeittensa mukaan, ja sallikaa minun sanoa, että te itse teitte väärin yrittäessänne niistä huolimatta tänne tunkeutua.

— Monsieur, — virkkoi Filip, — kuten tiedätte, on elämässä äärimäisiä tilanteita, ja minä olen nyt sellaisessa.

Balsamo ei vastannut mitään.

— Minä tahdoin tavata teidät, — jatkoi Filip, — minä tahdoin puhua kanssanne; luoksenne päästäkseni olisin uhmannut kuolemaakin.

Balsamo pysyi yhä vaiti ja näkyi odottavan selitystä nuoren miehen sanoihin, vaikka häneltä puuttui voimaa tai uteliaisuutta sitä pyytääkseen.

— Olen tavoittanut teidät, — jatkoi Filip, — olen vihdoin tavoittanut teidät, ja nyt me käymme asiaa selvittämään, jos suvaitsette; mutta olkaa hyvä ja lähettäkää ensin pois tuo mies, Filip osoitti sormellaan Fritziä, joka juuri oli kohottanut oviverhoa ikäänkuin pyytääkseen isäntänsä viimeisiä määräyksiä tungettelevan vieraan suhteen.

Balsamo loi Filipiin katseen, jonka tarkoituksena oli tutkia hänen aikomuksiaan; mutta ollessaan nyt miehen edessä, joka arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan oli hänen vertaisensa, Filip oli ottanut takaisin tyyneytensä ja mielenmalttinsa; hän oli läpitunkematon.

Silloin Balsamo pienellä päänliikkeellä tai oikeammin vain kulmakarvojaan väräyttämällä antoi Fritzille merkin poistua, ja molemmat miehet istuutuivat vastapäätä toisiaan, Filip selin uuniin ja Balsamo nojaten kyynäspäällään pientä pöytää vasten.

— Puhukaa nopeasti ja selvään, olkaa hyvä, monsieur, — kehoitti Balsamo; — sillä minä kuuntelen teitä ainoastaan hyväntahtoisuudesta ja huomautan, että saatan pian väsyä.

— Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan kuin katson tarpeelliseksi, — sanoi Filip; — ja välittämättä, miellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.

Hänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi rypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä muistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi tiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.

Mutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa itsensä ylitse, Balsamo virkkoi:

— Kysykää.

— Monsieur, — vastasi Filip, — ette ole minulle koskaan oikein selittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana toukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni Ludvig XV:n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden joukosta.

— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Balsamo.

— Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä on minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.

— Epäiltävältä?

— Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.

— Monsieur, —? sanoi Balsamo, — en käsitä teitä; teidän tulee huomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous tietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.

— Monsieur! — huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja tyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.

— Monsieur, — jatkoi Balsamo samaan sävyyn, — sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri onnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita, huomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan. Suru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai muutoin sanon teille heti hyvästi.

— Ette suinkaan, monsieur, — ehätti Filip, — ette suinkaan; ette sano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa suruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur, on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä, siitä olen varma.

Balsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin oli nähnyt hänen huulillaan.

— Minä, monsieur, — jatkoi Filip, — olen menettänyt perheeni kunnian.

— No, hyvä herra, — vastasi Balsamo, — mitä voin minä siinä onnettomuudessa tehdä?

— Mitäkö voitte tehdä? — huudahti Filip säkenöivin silmin.

— Niin juuri.

— Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut, monsieur!

— Haa, te olette järjiltänne! — huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä kellonnuoraan.

Mutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, että Filipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.

— Minäkö järjiltäni? — huudahti Filip käheällä äänellä — Mutta ettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota pitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani, jonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun käsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka kunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?

Balsamo kohautti olkapäitään.

— Voi, hyvä Jumala, — jupisi hän, — niin pitkiä kiertoteitä yksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!

— Onneton! — huudahti Filip.

— Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! — sanoi Balsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. — Melkein teette minut kuuroksi. — No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut sisartanne?

— Niin, lurjus!

— Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on teille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?

Filip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut, löi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai puhtaan omantunnon ilmaus.

— Kuka sen minulle on sanonut? — toisti nuori mies.

— Niin, sitä minä kysyn.

— Sisareni itse, herraseni.

— Vai niin, monsieur, sisarenne…

— Mitä aiotte sanoa? — huudahti Filip, tehden uhkaavan, liikkeen.

— Aion sanoa, monsieur, että todellakin annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne ja sisarestanne. Halpamaisinta keinottelua maailmassa, tiedättekö, on se, mitä eräät naiset harjoittavat menetetyllä kunniallansa. Nyt olette tullut suu täynnä uhkaavia sanoja kuin parrakkaat veljet italialaisissa huvinäytelmissä, miekka kädessä pakoittamaan minut joko naimaan sisarenne, mikä todistaa, että hän on suuressa miehen puutteessa, tai antamaan teille rahaa, koska tiedätte minun tekevän kultaa. Kah, monsieur, olette pettynyt molemmissa suhteissa: rahaa ette saa, ja sisarenne jää tytöksi.

— Sitten, — huusi Filip, — minun täytyy saada suonissanne virtaava veri, jos suonissanne nimittäin verta on.

— Ette saa sitäkään, monsieur.

— Kuinka?

— Veren, joka minulla on, tahdon säilyttää, ja jos olisin halunnut sen vuodattaa, olisi minulla ollut siihen vakavampi syy kuin tämä teidän tarjoamanne. Siis, monsieur, tehkää niin hyvin ja kääntykää rauhallisesti takaisin, mutta jos aiheutatte melua, niin, koska se tuottaisi minulle päänkipua, kutsun Fritzin, joka tultuaan ja annettuani hänelle merkin taittaa teidät kuin ruo'on. Menkää!

Tällä kertaa Balsamo soitti, ja kun Filip yritti sitä estää, hän avasi pöydälle asetetun mustapuisen lippaan, otti sieltä kaksiputkisen pistoolin ja viritti hanan.

— Kas niin, siitä pidän enemmän, — huudahti Filip, — surmatkaa minut!

— Miksi teidät surmaisin?

— Siksi, että olette minut häväissyt.

Nuori mies lausui nämä sanat sellaisella totuuden sävyllä, että Balsamo loi häneen lempeän silmäyksen.

— Olisiko mahdollista, — sanoi hän, — että olette ihan tosissanne?

— Epäilettekö sitä? Epäilettekö aatelismiehen sanaa?

— Ja, — jatkoi Balsamo, — olisiko neiti de Taverney yksinään keksinyt tuon halpamielisen tuuman ja pakoittanut teidät sen toimeenpanijaksi?… Tahdon otaksua niin; tahdon siinä tapauksessa antaa teille tyydytyksen. Vannon teille kautta kunniani, että käytökseni sisartanne kohtaan mainittuna toukokuun viimeisenä yönä oli nuhteeton, vannon ettei kunniantunto, ei inhimillinen tuomioistuin eikä jumalallinen oikeus voisi löytää siinä mitään, joka ei olisi sopusoinnussa ankarimpain siveellisyyskäsitteiden kanssa. Uskotteko minua nyt?

— Monsieur! — virkahti nuori mies kummastuneena.

— Tiedätte, etten pelkää kaksintaistelua, sen näkee ihmisen silmistä, eikö totta? Mitä heikkouteeni tulee, älkää antako sen pettää itseänne, se on vain näennäistä. Kasvoni eivät tosin ole verevät, mutta lihasvoimastani en ole mitään kadottanut. Tahdotteko siitä todistuksen? Katsokaa… Ja Balsamo kohotti ponnistuksetta yhdellä kädellään tavattoman ison pronssimaljakon Boulen [André Charles Boule, tunnettu pariisilainen taidepuuseppä, Suom.] valmistaman huonekalun päältä.

— Olkoon menneeksi, monsieur, — sanoi Filip, — minä uskon teitä, mitä toukokuun 31. päivään tulee; mutta se on veruke, jota käytätte taataksenne sananne virheellisellä päivämäärällä. Sittemmin olette nähnyt sisareni uudestaan.

Balsamo epäröitsi vuorostaan.

— Se on totta, — myönsi hän, — olen hänet nähnyt.

Ja hänen hetkeksi seestynyt otsansa synkistyi jälleen peloittavasti.

— Ahaa, nyt näemme! — huudahti Filip.

— No, mitä todistaa se minua vastaan, että olen nähnyt sisarenne uudestaan?

— Se todistaa, että olette vaivuttanut hänet selittämättömään uneen, jonka hän teidän lähestyessänne jo kolmasti on tuntenut valtaavan itsensä, ja että olette käyttänyt tätä taintumusta rikoksenne salaamiseksi.

— Vielä kerran, kuka sellaista väittää? — huudahti Balsamo vuorostaan.

— Sisareni!

— Miten hän sen tietää, koska hän nukkui?

— Ah, tunnustatte siis, että hän nukkui?

— Vielä enemmänkin, monsieur. Tunnustan itse nukuttaneeni hänet.

— Nukuttaneenne?

— Niin.

— Ja missä tarkoituksessa, ellette tehnyt sitä häväistäksenne hänet?

— Missäkö tarkoituksessa? Ah! — sanoi Balsamo, ja hänen päänsä painui povea vasten.

— Sanokaa, sanokaa toki!

— Siinä tarkoituksessa, monsieur, että hän ilmaisisi minulle salaisuuden, joka oli minulle elämääni kalliimpi.

— Vain teeskentelyä ja verukkeita!

— Ja sinäkö yönä, — jatkoi Balsamo pikemmin seuraten omaa ajatusjuoksuaan kuin vastaten Filipin loukkaavaan väitteeseen, — sinäkö yönä sisarenne…?

— Häväistiin, niin, monsieur.

— Häväistiin?

— Sisareni tulee äidiksi!

Balsamo parahti.

— Oh, se on totta, se on totta, — sanoi hän, — nyt muistan; minä lähdin häntä herättämättä.

— Te tunnustatte, te tunnustatte! — huusi Filip.

— Niin, ja joku lurjus on tuona kauheana yönä… ah, kauhea yö meille kaikille, monsieur!… käyttänyt hyväkseen hänen nukkumistaan.

— Haa, te tahdotte ilvehtiä kanssani, monsieur?

— En suinkaan, minä tahdon saattaa teidät vakuutetuksi.

— Se käynee vaikeaksi.

— Missä sisarenne tätä nykyä on?

— Siellä, mistä niin hyvin osasitte hänet etsiä.

— Trianonissako?

— Niin.

Minä lähden kanssanne Trianoniin, monsieur.

Filip seisot mykkänä hämmästyksestä.

— Olen tehnyt virheen, monsieur, — sanoi Balsamo; — mutta rikoksessa minulla ei ole mitään osaa. Minä unohdin tytön magneettiseen uneen. No niin, sovittaakseni tuon virheeni, joka on minulle annettava anteeksi, minä ilmaisen teille syyllisen nimen.

— Sanokaa se sitte, sanokaa!

— Minä en sitä itse tiedä, — virkkoi Balsamo.

— Kuka sen sitte tietää?

— Sisarenne.

— Mutta hän on kieltäytynyt sitä minulle sanomasta.

— Ehkä kyllä; mutta minulle hän sen sanoo.

— Sisareniko?

— Jos sisarenne syyttää jotakuta, uskotteko häntä?

— Uskon, sillä sisareni on puhdas kuin enkeli.

Balsamo soitti.

— Vaunut, Fritz! — sanoi hän, kun saksalainen astui huoneeseen.

Filip harppaili salissa kuin hullu.

— Rikollisen, — virkkoi hän, — te lupaatte osoittaa minulle rikollisen?

— Monsieur, — sanoi Balsamo, — miekkanne taittui ottelussa; sallitteko minun tarjota teille toisen?

Ja hän otti eräältä nojatuolilta kallisarvoisen, kullatulla hopeakahvalla varustetun miekan, jonka hän pisti Filipin vyöhön.

— Entä te itse? — kysyi nuori mies.

— Minä, monsieur, en tarvitse aseita, — vastasi Balsamo; — minun puolustajakseni tulette te itse, kun sisarenne on ehtinyt puhua.

Neljännestuntia myöhemmin he astuivat vaunuihin, ja Fritz: kyyditsi heitä täyttä laukkaa oivallisella kaksivaljakolla Versaillesia kohti.

46.

Trianonin tiellä.

Kaikki nämä matkat edestakaisin ja tämä selitys olivat vieneet aikaa, niin että kello läheni kahta aamulla heidän lähtiessään Saint-Clauden kadun varrelta.

Kului viisi neljännestuntia taipaleella Versaillesiin ja kymmenen minuuttia ajettaessa Trianoniin, joten nämä molemmat miehet ennättivät määräpaikkaansa vasta puoli neljältä.

Matkan jälkimäisellä puoliskolla aamurusko jo kirjaili punervalla hohteellaan tuoreet metsät ja Sèvres'n kukkulat. Ikäänkuin huntu olisi verkalleen kohotettu matkustajain silmiltä he näkivät Ville d'Avrayn lammikkojen ja etäämpänä Bucin pikkujärvien kimaltelevan kirkkaina kuin kuvastimet.

Vihdoin olivat heidän katseilleen ilmestyneet Versaillesin katot ja pylväsrivit, joita vielä näkymättömän auringon säteet purppuroivat. Tuon tuostakin ikkunaruutu, johon heijastui hohtava valonsäde, lävisti loistavana viiruna aamuisen usvan sinipunervan värityksen.

Heidän päästyään Versaillesista Trianoniin johtavan puistokadun päähän Filip oli pysäyttänyt vaunut ja kääntyen kumppaninsa puoleen, joka koko matkan ajan oli synkkänä ollut vaiti, hän oli tälle virkkanut:

— Monsieur, pelkään, että meidän on tässä jokunen aika odotettava. Trianonin portit avataan vasta kello viideltä aamulla, ja poikkeamalla virallisesta järjestyksestä saattaisimme tehdä tulomme epäiltäväksi kaitsijain ja vartiosotilasten silmissä.

Balsamo ei vastannut mitään, mutta ilmaisi päännyökkäyksellä, että suostui ehdotukseen.

— Sitäpaitsi, monsieur, — jatkoi Filip, — antaa tämä viivytys minulle tilaisuuden ilmoittaa teille muutamia matkalla mietiskelemiäni seikkoja.

Balsamo loi Filipiin epämääräisen, ikävystymistä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevan katseen.

— Niinkuin tahdotte, monsieur, — sanoi hän; — puhukaa, minä kuuntelen.

— Te sanoitte minulle, herra kreivi, — jatkoi Filip, — että toukokuun 31. päivää seuraavana yönä veitte sisareni markiisitar de Savernyn luo?

— Siitä olette itse tullut vakuutetuksi, monsieur, — sanoi Balsamo, — koska kävitte markiisitarta kiittämässä.

— Ja lisäsitte vielä, että koska eräs kuninkaallisista tallipalvelijoista saattoi teitä markiisittaren talosta meidän asuntoomme, nimittäin Rue Coq-Héronin varrelle, niin ette laisinkaan ollut yksinänne sisareni kanssa. Minä uskoin teidän kunniasanaanne.

— Ja siinä teitte oikein, monsieur.

— Mutta palatessani ajatuksissani myöhempiin tapahtumiin täytyi minun sanoa itselleni, että teidän noin kuukausi sitten puhutellaksenne häntä yöllä, jolloin olitte saanut tilaisuuden hiipiä puutarhaan, oli täytynyt tunkeutua sisareni huoneeseen.

— En ole koskaan ollut sisällä sisarenne huoneessa Trianonissa, monsieur.

— Kuulkaahan sentään!… Käsitättehän, että ennenkuin menemme Andréen luo täytyy kaikki seikat olla selvillä.

— Selvittäkää ne, herra ritari, en parempaa pyydä, sitävartenhan olemme tulleet.

— No niin, tuona iltana — ajatelkaa tarkoin vastaustanne, sillä se, mitä aion teille sanoa, on varmaa, ja olen kuullut sen sisareni omasta suusta, — tuona iltana, sanon, sisareni oli mennyt aikaisin levolle. Te yllätitte hänet siis vuoteesta? Balsamo ravisti päätänsä.

— Te kiellätte; olkaa varuillanne! — virkkoi Filip.

— Minä en kiellä, monsieur; te kyselette ja minä vastaan.

— No hyvä, minä jatkan kysymyksiäni; vastatkaa siis edelleen.

Balsamo ei ärtynyt, vaan päinvastoin antoi Filipille merkin, että hän odotti.

— Kun astuitte sisareni kamariin, — jatkoi Filip kiihtyen yhä enemmän, — kun yllätitte hänet ja nukutitte pirullisella mahdillanne, Andrée lueskeli makuullaan. Hän tunsi vaipuvansa siihen horrokseen, jonka läsnäolonne hänessä aina aiheuttaa, ja menetti tajuntansa. Te sanoitte minulle äsken, että vain teitte hänelle muutamia kysymyksiä, lisäten sentään, että lähitiessänne unohditte hänet herättää. Mutta kuitenkaan, — puhui Filip edelleen, tarttuen Balsamon ranteeseen ja puristaen sitä kouristuneesti, — mutta kuitenkaan tyttö aamulla toinnuttuaan ei enää ollut vuoteessansa, vaan virui puolialastomana matolla sohvansa vieressä… Vastatkaa tähän syytökseen, monsieur, älkääkä pakoilko totuutta.

Välikysymyksen aikana Balsamo unestaan herätetyn ihmisen lailla karkoitti toisen toisensa perästä mielestään ne synkät ajatukset, jotka hänen sieluaan ahdistivat.

— Monsieur, — sanoi hän, — teidän ei todellakaan olisi pitänyt palata tähän asiaan ja täten lakkaamatta haastaa riitaa kanssani. Tulin tänne myöntyväisyydestä ja osanotosta teitä kohtaan; sen te näytätte unohtavan. Te olette nuori, olette upseeri, olette tottunut puhumaan käskevästi käsi miekan ponnessa; kaikki tuo johdattaa teidät vääriin päätelmiin vakavissa tiloissa. Tein siellä kotonani enemmän kuin minun olisi pitänyt tehdä vakuuttaakseni teitä ja saadakseni teiltä hiukan lepoa. Te aloitatte uudestaan; olkaa varuillanne, sillä jos te väsytätte minut, minä vaivun omien surujeni syvänteeseen, surujen, joiden rinnalla teidän, sen vannon, ovat vain lapsenleikkiä. Ja kun minä niihin siten uinun, voi sitä, joka minut herättää. — En ole käynyt sisarenne huoneessa, siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Sisarenne itse omasta alotteestaan, jossa, sen myönnän, minun tahtoni näytteli suurta osaa, tuli puutarhaan minua tapaamaan.

Filip teki liikkeen, mutta Balsamo hillitsi hänet.

— Lupasin teille todistuksen, — jatkoi hän, — sen teille annan. Nytkö heti? Olkoon niin! Menkäämme Trianoniin mieluummin kuin hukkaamme aikaa joutaviin. Vai tahdotteko odottaa? Odottakaamme sitten, mutta äänettöminä ja kiistelemättä, jos suvaitsette.

Sanottuaan tämän ilmeellä, jonka lukijamme hänessä tuntevat, Balsamo sammutti silmiensä hetkellisen tulen ja vaipui jälleen mietteisiinsä. Filip murahti kuin puremaan aikova peto, mutta sitten hän äkkiä muutti asentoa ja ajatuksiaan.

"Tuo mies", tuumi hän, "on saatava vakuutetuksi tai taltutettava jonkinlaisella etevämmyydellä. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään keinoa hänen hillitsemisekseen tai vakuuttamisekseen; olkaamme kärsivällisiä."

Kun hänelle kuitenkin kävi mahdottomaksi pysyä kärsivällisenä Balsamon vieressä, hän hyppäsi alas vaunuista ja alkoi harppailla viheriöitsevällä lehtokujalla, jolle vaunut olivat pysähtyneet.

Kymmenen minuutin päästä Filip tunsi, että hänelle oli mahdotonta kauemmin odottaa. Hän piti siis parempana avauttaa ristikkoportin ennen määräaikaa epäluulojen herättämisen uhallakin.

"Sitäpaitsi", mutisi Filip, viihtyen ajatuksesta, joka jo useamman kerran oli juolahtanut hänen mieleensä, "mitäpä epäluuloja voi portinvartijassa syntyä, jos sanon hänelle sisareni terveydentilan minua siinä määrin huolestuttaneen, että kävin Pariisissa lääkäriä noutamassa, tuodakseni hänet tänne heti päivän valjettua?"

Hyväksyttyään tämän ajatuksen, jonka hänen halunsa sen toteuttamiseen pian sai näyttämään aivan vaarattomalta, hän riensi vaunujen luo.

— Niin, monsieur, — sanoi hän, — olette oikeassa, on turhaa odottaa kauemmin. Tulkaa, tulkaa…

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kehoitus; vasta toisella kerralla Balsamo riisui viittansa, johon hän oli kääriytynyt, sulki tumman, kiilloitetuilla teräsnapeilla varustetun viittansa ja astui alas vaunuista.

Filip valitsi polun, joka johti kohtisuoraan ristikkoportille.

— Käykäämme nopeasti, — sanoi hän Balsamolle.

Ja hän alkoi todellakin astua niin ripeästi, että Balsamo vaivoin kykeni häntä seuraamaan. Portti avattiin, Filip antoi selityksensä vartijalle, ja molemmat herrat pääsivät sisälle. Kun puomi oli laskettu heidän jälkeensä, Filip pysähtyi vielä kerran.

— Monsieur, — virkkoi hän, — vielä yksi sana… Nyt olemme perillä. En tiedä, mitä aiotte kysellä sisareltani; mutta säästäkää häntä edes niiltä yksityiskohdilta, mitä tuossa kauheassa tilaisuudessa hänen nukkuessaan on saattanut tapahtua. Säästäkää edes sielun puhtautta, koska ruumiin neitseellisyys on mennyttä.

— Hyvä herra, — vastasi Balsamo, — kuulkaa, mitä sanon. En ole koskaan käynyt puistossa noita karkearunkoisia puita kauempana, jotka näette tuolla sisarenne asumaa rakennusta vastapäätä. En siis ole koskaan tunkeutunut neiti de Taverneyn kammioon, kuten minulla jo oli kunnia teille mainita. Mitä taas kohtaukseen tulee, jonka sisarenne sieluun tekemää vaikutusta pelkäätte, niin sen vaikutuksen alaiseksi joudutte ainoastaan te ja nukkunut henkilö, sillä tästä hetkestä, tästä nyt astumastani askeleesta asti käsken arvoisan neidin vaipua magneettiseen uneen.

Balsamo pysähtyi, laski käsivartensa ristiin rinnalle, kääntyi paviljonkia kohti, jossa Andrée asui, ja pysyi hetkisen liikahtamatta rypistynein kulmin ja kaikkivaltiaan tahdon ilme kasvoille levinneenä.

— Kas niin, — sanoi hän, antaen käsivartensa vaipua alas, — neiti Andréen pitäisi nyt olla nukkunut.

Filipin muoto osoitti epäilyä.

— Ah, te ette usko minua? — jatkoi Balsamo. — No, odottakaa. Todistaakseni teille selvästi, että minun ei ollut tarvis mennä hänen luokseen, tahdon käskeä hänen, vaikka hän on aivan nukkuneena, tulla portaita alas meitä vastaan samalle paikalle, jossa viimeksi hänelle puhuin.

— Tehkää niin, — sanoi Filip; — kun sen näen, niin uskon.

— Menkäämme tuolle käytävälle asti ja odottakaamme valkopyökki-ryhmän takana.

Filip ja Balsamo menivät osoitetulle paikalle. Balsamo ojensi kätensä Andréen asuntoa kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut tämän asennon, kun heikko rasahdus kuului viereisestä pensas aidasta.

— Mies! — virkkoi Balsamo. — Olkaamme varuillamme.

— Missä sitten? — kysyi Filip etsien silmillään kreivin huomautuksen esinettä.

— Tuolla, pensasryhmässä vasemmalla, — virkkoi tämä.

— Niin oikein, — sanoi Filip, — hän on Gilbert, entisiä palvelijoitamme.

— Onko teillä mitään syytä peljätä tuota nuorukaista?

— Ei, luullakseni ei. Mutta malttakaa kuitenkin, monsieur: sillä jos Gilbert jo on noussut, saattaa muitakin olla liikkeellä.

Sillävälin Gilbert poistui säikähtyneenä; sillä nähdessään Filipin ja Balsamon yhdessä hän vaistomaisesti käsitti olevansa hukassa.

— No, monsieur, — kysyi Balsamo, — mitä te päätätte?

— Herra kreivi, — virkkoi Filip, tuntien vastoin tahtoaan tämän miehen ympärilleen levittämää magneettista lumoa, — jos voimanne todella on riittävän suuri tuottaaksenne neiti de Taverneyn tänne luoksemme, niin ilmaiskaa se voimanne millä merkillä tahansa, mutta älkää tuoko häntä tällaiseen avonaiseen paikkaan, missä jokainen ohikulkija voi kuulla kysymyksenne ja hänen vastauksensa.

— Olikin jo aika, — vastasi Balsamo tarttuen nuoren miehen käteen ja osoittaen rakennuksen käytävässä olevaa ikkunaa, josta he näkivät, miten Andrée valkopukuisena ja vakavana Balsamon käskyä noudattaen valmistautui astumaan portaita alas.

— Pysähdyttäkää hänet, pysähdyttäkää hänet, — sanoi Filip hätääntyneenä ja kummastuneena samalla kertaa.

— Olkoon niin, — vastasi Balsamo.

Kreivi ojensi kätensä neiti de Taverneytä kohti, joka heti seisahtui. Sitten hän ikäänkuin kivijuhlaan kulkeva patsas silmänräpäykseksi pysähdyttyään kääntyi ja palasi huoneeseensa.

Filip ryntäsi hänen jälkeensä; Balsamo seurasi häntä. Filip astui huoneeseen melkein samaan aikaan kuin Andrée, ja siepaten nuoren tytön syliinsä vei hänet istumaan.

Hetkistä myöhemmin kuin Filip, Balsamo astui sisään ja sulki oven jälkeensä.

Mutta vaikka väliaika oli ollut perin lyhyt, eräs kolmas henkilö oli ehtinyt hiipiä näiden kahden miehen väliin ja pujahtaa Nicolen vaatekomeroon, jonne hän piiloutui tietäen, että elämänsä riippuisi tästä keskustelusta.

Tämä kolmas henkilö oli Gilbert.

47.

Paljastus.

Balsamo sulki oven jälkeensä ja ilmestyen kynnykselle, juuri kun Filip katseli sisartaan kauhunsekaisella uteliaisuudella, kysyi:

— Oletteko valmis, monsieur?

— Kyllä, kreivi, kyllä, — änkytti Filip vavisten.

— Voimme siis alkaa kysellä sisareltanne?

— Jos suvaitsette, — sanoi Filip, koettaen syvällä hengähdyksellä vierittää pois rintaansa puristavan painon.

— Mutta ennen kaikkea, — virkkoi Balsamo, — katsokaa sisartanne.

— Minä näen hänet, monsieur.

— Luulette hänen nukkuvan, eikö niin?

— Kyllä.

— Ja luulette, että hän siis ei ole tietoinen siitä, mitä täällä tapahtuu?

Filip ei vastannut, vaan teki ainoastaan epäilevän liikkeen Silloin Balsamo meni uunin luo ja sytytti kynttilän, jota hän kuljetti Andréen silmien edessä lieskan saamatta tätä sulkemaan luomiansa.

— Niin, hän nukkuu, sen näkee, — virkkoi Filip; — mutta mitä kummallista unta, hyvä Jumala!

— Ka niin, minä tahdon kysellä häneltä, — jatkoi Balsamo; — tai koska pelkäsitte minun tekevän sisarellenne joitakin sopimattomia kysymyksiä, niin kyselkäähän häneltä itse, herra ritari.

— Mutta äsken minä hänelle puhuin ja koskin häneen, eikä hän näkynyt kuulevan sanojani eikä tuntevan kosketustani.

— Se johtuu siitä, että te ette ollut magneettisessa yhteydessä hänen kanssaan; mutta minä tahdon teidät siihen asettaa.

Ja Balsamo tarttui Filipin käteen ja asetti sen Andréen kouraan.

Heti hymyili nuori tyttö ja kuiskasi:

— Ah, sinäkö se olet, rakas veli?

— Nyt näette, — sanoi Balsamo, — hän tuntee teidät jo.

— Niin, se on omituista.

— Kysykää, niin hän vastaa.

— Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän nukuksissa muistaa?

— Se on tieteen salaisuuksia.

Ja päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen nurkkaan.

Filip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi hän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka ilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen kostavan kätensä ulottuvissa?

Andrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan rauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä kuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli Balsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen. Mutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa synkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän aloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:

— Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle. Täten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.

Filip, joka ei odottanut tätä johdantoa, säpsähti.

— Mikä onnettomuus? — kysyi hän, oikein tajuamatta, mitä sanoi.

— Ah, kyllähän sen tiedät, rakas veli!

— Pakoittakaa hänet puhumaan, monsieur, niin hän puhuu, — sanoi Balsamo.

— Miten voin hänet siihen pakoittaa?

— Tahtokaa, että hän puhuu; muuta ei tarvita.

Filip katsoi sisareensa muodostaen mielessään määrätyn toivomuksen.

Andrée punastui.

— Voi, — virkahti nuori tyttö, — teet kovin pahoin, Filip, uskoessasi, että Andrée on sinua pettänyt.

— Etkö siis rakasta ketään? — kysyi Filip.

— En ketään.

— Minun rangaistavani ei siis ole rikostoveri, vaan pahantekijä?

— En käsitä sinua, veli.

Filip katsahti kreiviin ikäänkuin kysyäkseen häneltä neuvoa.

— Pakoittakaa häntä, — kehoitti Balsamo.

— Pakoittaisinko häntä?

— Niin, kyselkää kursailematta.

— Välittämättä tytön kainoudentunteista?

— Oh, olkaa huoletta; herätessään hän ei muista mitään.

— Mutta voiko hän vastata kysymyksiini?

— Näettekö selvään? — kysyi Balsamo Andréelta.

Tyttö säpsähti tätä ääntä; hän käänsi elottoman katseensa Balsamoon.

— En niin selvästi kuin näkisin teidän kysellessänne, virkkoi hän; — mutta näen sentään.

— No, koska näet, sisareni, kerro minulle seikkaperäisesti sen yön tapahtumat, jolloin olit tainnuksissa.

— Ettekö aloita toukokuun 31. päivän yöstä, monsieur? Epäilyksenne ulottuvat mielestäni siihen yöhön asti. Hetki on tullut valaista kaikki samalla kertaa.

— En, monsieur, — vastasi Filip, — se on tarpeetonta, sillä olen jo tovin uskonut sanaanne. Se, jolla on hallussaan sellainen mahti kuin teillä, ei käytä sitä halpamielisiin tarkoitusperiin. Sisareni, — toisti Filip, — kerro minulle kaikki, mitä tapahtui pyörtymisyönäsi.

— Minä en muista, — sanoi Andrée.

— Kuuletteko, herra kreivi?

— Hänen täytyy muistaa, hänen täytyy puhua; käskekää häntä.

— Mutta jos hän silloin nukkui?…

— Sielu valvoi.

Sitten Balsamo nousi, ojensi kätensä Andréeta kohti ja rypistäen kulmiaan, joka liike ilmaisi tahdon ja tarmon lisääntymistä, hän sanoi:

— Koettakaa muistaa, minä tahdon sitä.

— Minä muistan jo, — virkkoi Andrée.

— Oih! — huoahti Filip kuivaten otsaansa.

— Mitä tahdot tietää?

— Kaiken!

— Mistä hetkestä alkaen?

— Siitä hetkestä, jolloin menit levolle, — Näettekö itsenne? — kysyi Balsamo.

— Kyllä, minä näen itseni; pidän kädessäni Nicolen täyttämää lasia… Oi, hyvä Jumala!

— Kuinka? Mikä on?

— Voi sitä kurjaa!

— Puhu, sisareni, puhu.

— Se lasi sisältää unijuomaa; jos nautin sen, olen hukassa.

— Unijuomaa! — huudahti Filip — Missä tarkoituksessa?

— Odota, odota!

— Puhu ensiksi juomasta.

— Olin viemässä sen huulilleni; mutta… sillä hetkellä…

— No?

— Kreivi kutsui minua.

— Kuka kreivi?

— Hän, — virkkoi Andrée viitaten kädellään Balsamoon päin.

— Ja sitten?

— Sitten asetin lasin takaisin ja nukuin. — Sitten, sitten? — kysyi Filip.

— Minä nousin ja menin häntä tapaamaan.

— Missä kreivi oli?

— Lehmusten alla vastapäätä ikkunaani.

— Ja eikö kreivi ole koskaan käynyt sisällä huoneessasi, sisareni?

— Ei koskaan.

Balsamon Filipiin luoma katse näkyi sanovan selvästi: "Kah, petinkö teitä, monsieur?"

— Ja sinä sanot menneesi kreiviä tapaamaan?

— Niin, minä tottelen, kun hän minua kutsuu.

— Mitä kreivi sinusta tahtoi?

Andrée epäröitsi.

— Sanokaa, sanokaa, — huudahti Balsamo; — minä en kuuntele.

Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa upottaen päänsä käsiinsä ikäänkuin estääkseen Andréen sanoja kuulumasta korviinsa.

— Sano, mitä kreivi sinusta tahtoi? — toisti Filip.

— Hän tahtoi tiedustella minulta…

Tyttö pysähtyi uudestaan, — olisi luullut, että hän pelkäsi musertavansa kreivin sydämen.

— Jatka, sisar, jatka, — sanoi Filip.

— Tahtoi tiedustella erästä hänen talostaan paennutta henkilöä, joka — Andrée hiljensi ääntään — joka sittemmin on kuollut.

Vaikka Andrée olikin nämä sanat lausunut perin hiljaa, Balsamo kuuli tai arvasi ne, sillä häneltä pääsi raskas huokaus. Filip pysähtyi; tuli hetkisen äänettömyys.

— Jatkakaa, jatkakaa, — sanoi Balsamo; — veljenne tahtoo tietää kaiken, mademoiselle; hänen on saatava kaikki tietää. Mitä teki tuo mies annettuanne hänelle halutut tiedot?

— Hän kiirehti pois, — sanoi Andrée.

— Jättäen sinut puutarhaan? — kysyi Filip.

— Niin.

— Mitä sinä sitten teit?

— Kun hän poistui luotani, minua ylläpitävä voima poistui hänen kanssaan, ja minä kaaduin.

— Pyörtyneenäkö?

— Ei, yhä nukkuneena, mutta lyijynraskaassa unessa.

— Voitko muistaa, mitä sinulle siinä unessa tapahtui?

— Minä yritän.

— No, mitä tapahtui, sano?

— Eräs mies tuli esille pensaasta, otti minut käsivarsilleen ja kantoi…

— Mihin?

— Tänne huoneeseeni.

— Ah… ja näetkö tuon miehen?

— Odota… kyllä… kyllä… Oh, — jatkoi Andrée inhon ja pahoinvoinnin tunteella, — se on taaskin se poika!

— Gilbert?

— Niin.

— Mitä hän teki?

— Hän laski minut sohvalle.

— Ja sitten?

— Odota…

— Kas niin, — sanoi Balsamo, — minä tahdon, että näette.

— Hän kuuntelee… menee eteiseen… perääntyy kuin säikähtyneenä… astuu Nicolen komeroon… Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

— Mitä?

— Eräs mies tulee hänen jäljestään sisään; minä en voi nousta, puolustautua, huutaa, minä olen nukuksissa!

— Kuka se mies on?

— Voi veljeni, veljeni!

Andréen kasvot ilmaisivat mitä syvintä tuskaa.

— Sanokaa, kuka se mies on, — käski Balsamo, — minä tahdon!

— Kuningas, — kuiskasi Andrée, — se on kuningas. Filipiä pöyristytti.

— Ah, — jupisi Balsamo, — sitä aavistinkin!

— Hän lähestyy minua, — jatkoi Andrée, — puhuu minulle, sulkee minut syliinsä, suutelee minua. Oi, veljeni, veljeni!

Isoja kyyneleitä vierähti Filipin poskille, samalla kun hän kädellään puristi Balsamon antaman miekan kahvaa.

— Puhukaa, puhukaa! — jatkoi kreivi yhä käskevämmällä äänellä.

— Oi, mikä onni! Hän hätääntyy… pysähtyy… katselee minua… säikähtyy… rientää pois… Andrée on pelastettu!

Henkeään pidätellen Filip kuunteli jokaista sanaa sisarensa huulilta.

— Pelastettu! Andrée pelastettu! — toisti hän koneellisesti.

— Odota, veljeni, odota!

Ja ikäänkuin tukeakseen itseään nuori tyttö etsi Filipin käsivartta.

— Sitten, sitten? — kysyi Filip.

— Olin unohtanut.

— Mitä?

— Siellä, siellä, Nicolen vaatekomerossa, veitsi kädessä…

— Veitsi kädessä?

— Minä näen hänet; hän on kalpea kuin kuolema.

— Kuka?

— Gilbert.

Filip pidätti hengitystään.

— Hän seuraa kuningasta, — jatkoi Andrée, — sulkee oven hänen jälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy minua. Voi!…

Nuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen ruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.

— Voi sitä lurjusta! — sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana takaisin.

— Hyvä Jumala! — äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.

— Se on hän, se on hän! — mutisi nuori tyttö.

Sitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja vihasta vapisevalla äänellä:

— Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?

— Kyllä, kyllä, — huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän törmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten sen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui kumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen parkaisu.

— Mitä se on? — sanoi Balsamo. — Joku ovi avattiin.

— Kuunneltiinko meitä? — huusi Filip tarttuen miekkaansa.

— Se oli hän, — virkkoi Andrée, — taaskin hän.

— Mutta kuka hän?

— Gilbert, alati Gilbert. Ah, sinä tapat hänet, eikö totta, Filip, sinä tapat hänet?

— Kyllä, kyllä, kyllä! — vakuutti nuori mies.

Ja hän syöksähti miekka kädessä eteiseen Andréen vaipuessa sohvalle. Balsamo hyökkäsi nuoren miehen perästä ja pidätti hänet tarttumalla häntä käsivarresta.

— Olkaa varuillanne, monsieur! — sanoi hän. — Mikä vielä on salaisuus, tulisi yleisesti tiedoksi; on jo täysi päivä, ja kuninkaallisten palatsien kaiku on kovin äänekäs.

— Oi Gilbert, Gilbert, — mutisi Filip, — ja hän oli lymynnyt kuuntelemaan! Olisin voinut hänet surmata! Voi sitä roistoa!

— Niin, mutta hiljaa nyt; tuon nuoren miehen kyllä vielä tapaatte, tällä hetkellä on huolehdittava sisarestanne, monsieur. Näettehän, että nämä monet mielenliikutukset ovat hänet uuvuttaneet.

— Ah niin, omista kärsimyksistäni ymmärrän hänen tuskansa: tämä onnettomuus on niin kauhea, niin korvaamaton! Oi, monsieur, minä kuolen siitä!

— Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö tarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa häntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, — jatkoi hän muutamaksi sekunniksi vaiettuaan, — ette kai enää tarvitse minua?

— En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi loukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden alkusyynä, monsieur.

— En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä sisarenne sanoi…

— Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.

— Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman unijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä tapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?

— En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että me olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.

— Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut. Parempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.

— Kiitos, kiitos!

— Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.

— Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?

— Oh, tarkoitatte salaisuutta?

— Kreivi…

— Se on tarpeeton kehoitus, ensiksikin, koska olen kunnon mies, ja toiseksi, koska olen päättänyt, etten enää ole missään tekemisissä ihmisten kanssa, ja siis unohdan heidät ja heidän salaisuutensa. Silti saatte luottaa minuun, monsieur, jos joskus voisin olla teille hyödyllinen. Mutta ei, minä en enää kelpaa mihinkään, minä en enää merkitse mitään täällä maan päällä. Hyvästi, monsieur!

Ja kumartaen Filipille Balsamo katsahti vielä kerran Andréehen, jonka pää riippui taaksepäin osoittaen mitä suurinta tuskaa ja väsymystä.

"Oi tiede", mutisi hän, "niin paljon uhreja armottoman tuloksen tähden!"

Ja niin hän läksi.

Samassa suhteessa kuin hän etääntyi Andrée toipui. Hän kohotti lyijynraskaan päänsä ja katsellen veljeään kummastuneilla silmillään virkkoi:

— Oi Filip, mitä täällä on tapahtunut?

Filip hillitsi nyyhkytyksen, joka oli hänet tukehduttaa, ja sanoi sankarillisesti hymyillen:

— Ei mitään, sisareni.

— Eikö mitään?

— Ei.

— Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin olisin ollut hupsuna; kuin olisin nähnyt unta!

— Nähnyt unta? Ja mistä sinä uneksuit, rakkahin Andrée?

— Oi, tohtori Louis, tohtori Louis, veljeni!

— Andrée, — huudahti Filip puristaen hänen kättään, sinä olet puhdas kuin päivän valo! Mutta kaikki syyttää sinua, kaikki uhkaa sinulle turmaa. Meillä on yhteinen kauhea salaisuus säilytettävänämme. Minä menen tapaamaan tohtori Louista pyytääkseni häntä sanomaan madame la dauphinelle, että sinä riudut voittamattomasta koti-ikävästä ja että ainoastaan oleskelu Taverneyssä voi sinut parantaa. Sitten matkustamme yhdessä joko Taverneyhin tai johonkin muuhun maailman kolkkaan elääksemme kahden erillämme kaikesta muusta maailmasta, rakastaen toisiamme, lohduttaen toisiamme…

— Mutta, veli, — virkkoi Andrée, — jos minä olen niin puhdas kuin sanot…?

— Rakas Andrée, selitän sinulle sitten tuon kaiken. Valmistaudu sillävälin matkalle.

— Entä isämme?

— Isämme, — sanoi Filip synkkänä, — isämme, se asia kuuluu minulle, minä ilmoitan hänelle.

— Hän siis tulee mukaamme?

— Isäkö? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta! Vain me kaksi, Andrée, teemme toisillemme seuraa, sen sinulle sanon.

— Voi, kuinka säikähdytät minua, ystäväni! Kuinka peloitat minua, veljeni! Kuinka minä kärsin, Filip!

— Jumala ohjaa kaiken, Andrée, — sanoi nuori mies. Rohkeutta siis! Minä riennän tohtorin puheille; se, mikä sinut tekee sairaaksi, on ikävöimisesi takaisin Taverneyhin, jonka ikävöimisen olit salannut hänen korkeudeltaan dauphinelta. Kas niin, olehan vahva, sisareni; on kysymys meidän molempien kunniasta.

Ja Filip, joka oli tukehtumaisillaan, riensi syleilemään sisartansa.

Sitten hän otti miekkansa, jonka oli pudottanut lattialle, pisti sen vapisevin käsin takaisin huotraan ja kiirehti portaita alas. Neljännestuntia myöhemmin hän kolkutti tohtori Louis'n portille. Hovin oleskellessa Versaillesissa tämä asui koko ajan Trianonissa.

48.

Tohtorin pieni puutarha.

Tohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä, jokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä puutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien luostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi kuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.

Kävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan painattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään käytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta oikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen sopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.

Yksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen ja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin koko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta tämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut väittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki ja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja puutarhassa tohtorin.

Silloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta kiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan päätänsä.

— Ahaa, tekö se olette? — sanoi tämä.

— Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen yksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen teitä ja olen tullut anomaan apuanne.

— Sen olen teille luvannut, monsieur, — virkkoi lääkäri, — ja uudistan lupaukseni.

Filip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua. Tohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.

— Miten voi sairas? — kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja peläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.

— Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin siveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi kovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.

Tohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa tuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.

— Sitten, — sanoi hän, — tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai juonen uhriksi?

— Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman väijymyksen uhriksi.

Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.

— Valitettavasti, — virkkoi hän, — elämme tässä suhteessa hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut ihmisten lääkäreitä.

— Niin, — sanoi Filip, — tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin…

Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.

— Ah, — lausui tohtori, — te, monsieur, näytte olevan niitä, joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.

— Niin, tohtori, — vastasi Filip tyynesti, — minä olen niitä.

— Kaksintaistelu, — huokasi lääkäri; — kaksintaistelu ei tuo takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.

Filip laski kätensä lääkärin olalle.

— Monsieur, — sanoi hän, — te erehdytte kovin minun suhteeni. Minulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä vakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia itselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo itseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle alttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen puolestaan.

— Tekö, aatelismies, tappaisitte hänet? Tekisitte murhan?

— Monsieur, jos olisin kymmenen minuuttia ennen rikosta nähnyt hänen varkaan tavoin hiipivän huoneeseen, johon hänen halpa asemansa ei oikeuttanut häntä astumaan, ja olisin hänet silloin tappanut, jokainen olisi sanonut, että olisin tehnyt oikein. Miksi häntä siis nyt säästäisin? Onko rikos tehnyt hänet loukkaamattomaksi?

— Tämän verisen suunnitelman olette siis mielessänne päättänyt, sydämessänne ratkaissut?

— Päättänyt, ratkaissut! Varmaan hänet jonakuna päivänä saan käsiini, vaikka hän lymyy; ja sinä päivänä, sen vakuutan, monsieur, tapan hänet armotta ja puhtaalla omallatunnolla kuin koiran!

— Siinä tapauksessa, — sanoi tohtori Louis, — teette hänen rikokseensa verrattavan rikoksen, kenties vielä inhoittavamman. Sillä voimmeko koskaan tietää, mihin varomaton sana tai tilapäinen keimaileva liike naisen puolelta voi ärsyttää miehen taipumuksen tai halun? Murhata! Ja kuitenkin on muita mahdollisia sovituskeinoja, kuitenkin voisi avioliitto…

Filip kohotti päätänsä.

— Ettekö tiedä, monsieur, että Taverney-Maison-Rougen suku juurtaa alkunsa ristiretkistä ja että sisareni on yhtä puhdasverinen kuin joku infantinna tai arkkiherttuatar?

— Niin, käsitän, ja rikoksentekijä ei sitä ole; hän on aateliton, halpasäätyinen, kuten teillä täysiverisillä on tapana sanoa. Niin, niin, — jatkoi hän katkerasti hymyillen, — se on totta, Jumala on luonut toiset ihmiset huonommasta savesta, jotta hienommasta savesta muovaillut heitä tappaisivat. Ah, niin, olette oikeassa, tappakaa, monsieur, tappakaa.

Ja lääkäri käänsi Filipille selkänsä, alkaen jälleen nyppiä rikkaruohoja sieltä täältä puutarhastaan.

Filip laski käsivartensa ristiin.

— Tohtori, kuunnelkaa minua, — sanoi hän, — tässä ei ole kysymys viettelijästä, jolle keimailijatar on antanut enemmän tai vähemmän rohkaisua; ei ole laisinkaan kysymys, kuten äsken arvelitte, miehestä, jota olisi ärsytetty tai vietelty; on kysymys talossamme kasvatetusta heittiöstä, joka armoleipää syötyään, käyttäen hyväkseen keinotekoista unta, tajuttomuutta, kuoleman kaltaista horrosta, yöllä hiipii kavalasti, halpamaisesti tahraamaan pyhimmän, puhtaimman naisen. Ja tuota naista hän päivänvalossa ei edes rohjennut katsoa silmiin! Tuomioistuin langettaisi moisen rikollisen kuolemanrangaistukseen. No hyvä, minä menettelen yhtä puolueettomasti kuin tuomioistuin, ja tapan hänet. Tahdotteko nyt, tohtori, tahdotteko te, jota pidin niin jalomielisenä ja ylevänä, ostattaa palveluksenne tai tehdä sen minulle ehdoilla? Menettelettekö kuin ne, jotka omanvoitonpyynnöstä tekevät muille mieliksi? Jos niin on, tohtori, ette olekaan se viisas mies, jota ihailin, vaan ainoastaan tavallinen ihminen, ja äsken minulle osoittamastanne halveksumisesta huolimatta olen teidän yläpuolellanne, minä kun sivutarkoituksitta ja empimättä uskoin teille koko salaisuuteni.

— Sanotte, — vastasi lääkäri miettivänä, — että rikollinen on paennut?

— Niin, tohtori, epäilemättä hän on arvannut, että asia tulisi ilmi. Hän kuuli itseään syytettävän ja silloin hän heti lähti pakoon.

— No, mitä nyt sitte haluatte, monsieur? — kysyi lääkäri.

— Teidän apuanne saadakseni sisareni pois Versaillesista ja haudatakseni vielä läpikuultamattomampaan ja mykempään varjoon kauhean salaisuuden, joka häpäisisi meidät, jos se tulisi tiedoksi.

— Teen teille yhden ainoan kysymyksen. Filip näytti vastahakoiselta.

— Kuulkaa minua, — jatkoi tohtori liikkeellä, joka vaati tyyneyttä, — kuulkaa minua. Kristitty filosofi, jonka otitte rippi-isäksenne, on pakoitettu asettamaan teille ehdon, ei tehdyn palveluksen vuoksi, vaan omantunnon käskystä. Ihmisyys on velvollisuus, eikä hyve. Te puhutte minulle ihmisen tappamisesta, ja minun täytyy teidät siitä estää samoin kuin kaikilla käytettävinäni olevilla keinoilla, jopa väkivallallakin, olisin ehkäissyt sisartanne vastaan tehdyn rikoksen. Siis, monsieur, pyydän teitä vannomaan valan.

— Ei, ei koskaan!

— Te teette sen, — huudahti tohtori Louis kiivaasti, — te teette sen, verenhimoinen ihminen. Tunnustakaa kaikessa Jumalan käsivarsi, älkääkä koskaan yrittäkö väärentää sen iskuja tai tarkoituksia. Sanoitte rikollisen olleen käsissänne?

— Niin, tohtori, kunpa olisin sen vain tiennyt! Jos olisin avannut oven, jonka takana hän vaani, olisin joutunut katsomaan häntä kasvoista kasvoihin.

— Hyvä, hän on paennut, hän vapisee, hänen rangaistuksensa alkaa. Ah, te hymyilette, te pidätte Jumalan tuomioita liian lievinä! Tunnonvaivat ovat teistä riittämättömiä! Odottakaa, odottakaa toki! Te jäätte sisarenne luo ja lupaatte minulle, että koskaan ette aja syyllistä takaa. Jos hänet tapaatte, toisin sanoen, jos Jumala jättää hänet käsiinne, hm, minäkin olen ihminen… Tehkää silloin niinkuin hyväksi näette!

— Ilveilyä, monsieur; eikö hän aina vältä minua?

— Kuka tietää? Ah, murhaaja pakenee, murhaaja etsii turvapaikkaa, murhaaja pelkää mestauslavaa, ja kuitenkin oikeuden miekka vetää magneetin tavoin syyllisen luokseen, ja hänen kohtalonsa pakoittaa hänet taivuttamaan niskansa pyövelin kirveen alle. Ja olisiko sitäpaitsi nyt revittävä se, minkä niin vaivaloisesti olette rakentanut? Seurapiirien vuoksi, joissa elätte ja joille ette voi selittää sisarenne viattomuutta, kaikkien noiden uteliaiden tyhjäntoimittajain vuoksi surmaisitte ihmisen ja siten kaksin verroin ravitsisitte heidän uteliaisuuttaan, ensiksi rikoksen tunnustamisella ja sitten rangaistuksen aiheuttamalla häväistysjutulla. Ei, ei, uskokaa minua, kätkekää salaisuus, haudatkaa onnettomuus.

— Oh, kuka tietäisi, että olisin surmannut tuon heittiön sisareni puolesta kostaakseni?

— Täytyyhän toki keksiä joku syy tappoon?

— Olkoon sitten, tohtori, minä tottelen enkä vainoa rikollista; mutta Jumala on vanhurskas. Oi, niin, Jumala käyttää rankaisemattomuutta syöttinä ja lähettää rikollisen tielleni.

— Silloin onkin Jumala hänet tuominnut. Antakaa minulle kätenne, monsieur.

— Tässä.

— Mitä minun on tehtävä neiti de Taverneyn puolesta, sanokaa?

— Paras tohtori, teidän on keksittävä joku veruke, millä voimme poistaa hänet joksikin aikaa madame la dauphinen luota: koti-ikävä, ilma, elämäntavat…

— Se on helppoa.

— Niin, se on teidän asianne, luotan siis teihin. Sitten vien sisareni johonkin etäiseen maankolkkaan, esimerkiksi Taverneyhin, kauaksi kaikkien silmistä, kauaksi kaikista epäluuloista.

— Ei, ei, monsieur, se ei käy päinsä; tyttö-rukka kaipaa alituista huolenpitoa, herkeämätöntä lohdutusta; hän on tarvitseva kaiken avun, minkä tiede voi antaa. Sallikaa minun siis etsiä hänelle täältä läheltä, seudussa, jonka tunnen, sata kertaa salatumpi turvapaikka, sata kertaa varmempi asuinsija kuin se autio maaseutu, jonne tahtoisitte hänet saattaa.

— Oi, tohtori, uskotteko niin?

— Uskon, ja syystä. Epäluulo pyrkii aina laajenemaan keskipisteestä niinkuin laajenevat veteen pudonneen kiven synnyttämät renkaat. Mutta kivi itse pysyy paikallaan, ja kun mainingit ovat hävinneet, mikään katse ei voi keksiä niiden aiheuttajaa, joka lepää syvällä veden pohjalla.

— Ryhtykää siis työhön, tohtori.

— Heti tästä päivästä, monsieur.

— Puhukaa hänen korkeudelleen dauphinelle.

— Vielä tänä aamuna.

— Ja mitä muuhun tulee…?

— Neljässäkolmatta tunnissa saatte vastaukseni.

— Oi, kiitos, tohtori, te olette minulle suojelusenkelinä!

— No niin, nuori mies, kun nyt kaikki on välillämme sovittu, täyttäkää te omat tehtävänne, palatkaa sisarenne luo, lohduttakaa häntä, suojelkaa häntä.

— Hyvästi, tohtori, hyvästi! Ja seurattuaan silmillään Filipiä, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, lääkäri jatkoi kävelyään, korjauslukuaan ja pienen puutarhansa perkaamista.

49.

Isä ja poika.

Kun Filip palasi sisarensa luo, hän tapasi tämän hyvin kiihtyneenä ja levottomana.

— Ystäväni, — virkkoi tyttö, — olen poissaollessasi ajatellut kaikkea, mitä minulle viimeiseltä on tapahtunut. Se oi kuilu, johon uppoaa se järki, mitä minulla vielä on jälellä No, tapasitko sinä tohtori Louis'n?

— Tulen hänen luotaan, Andrée.

— Se mies on tehnyt minua vastaan hirveän syytöksen Onko siinä syytöksessä perää?

— Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.

Andrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia sormiaan.

— Nimi, — sanoi hän sitten, — sen heittiön nimi, joka on minut saattanut turmioon?

— Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.

— Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin parempaa tietoasi… Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa heikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin rukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista vastaan… Tuon miehen nimi, Filip!…

— Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.

Andrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.

— Oh, — virkkoi hän, — noinko vastaat minulle sinä, jolla on miekka vyölläsi?

Filip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa kiirehti lausumaan:

— Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä vainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden, jonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala erityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.

— Paitsi yhdelle, Filip… Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa meitä…! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille häijysti ilkkuu.

Filip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä vastannut mitään.

— Sen miehen, — huudahti Andrée yhä vimmaisempana, — minä ehkä tunnen… Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle; olen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni. Luulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen…

— Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen hänen syyttömyydestään… Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää tiedustele…

— Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?… Nouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin… kuninkaaseen asti!

Filip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään ja vihassaan.

— Ei, — sanoi hän, — kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet nukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät, sinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.

— Nimitin siis myöskin syyllisen? — sanoi tyttö leimuavin silmin.

— Ei, — vastasi Filip, — ei. Älä kysele enää; alistu minun laillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle vielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta rangaistukselta. Mutta elä toivossa… Jumala on kai ken ylin ohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka nimenä on kosto.

— Kosto! — kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle sanalle antamaa kauheata korostusta.

— Lepää sillävälin, sisareni, — sanoi Filip, — kaikista huolista ja kaikesta häpeästä, mitä hupsu uteliaisuuteni on sinulle tuottanut. Kunpa olisin tiennyt, oi, kunpa olisin tiennyt!…

Ja hän kätki kasvot käsiinsä hirveässä epätoivossa. Sitten nosti hän äkkiä päänsä ja sanoi hymyillen:

— Mitäpä minä valittaisin? Sisareni on puhdas, hän rakastaa minua! Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani eikä ystävyyttäni. Sisareni on nuori kuin minä, hyvä kuin minä; me elämme yhdessä, vanhenemme yhdessä… Yhdistyneinä olemme voimakkaammat kuin koko maailma!

Sitä mukaa kuin nuori mies puhui lohdutuksesta Andréen muoto synkkeni; hän loi otsansa yhä kalpeampana maata kohti, ilmaisten asennossaan ja tuijottavassa katseessaan sitä synkkää epätoivoa, jonka Filip niin urheasti oli ravistanut päältänsä.

— Sinä puhut aina vain meistä kahdesta! — virkkoi hän luoden läpitunkevat sinisilmänsä veljensä liikkuviin kasvoihin.

— Mistä sitten tahtoisit puhuvani, Andrée? — sanoi nuori mies, varmana kohdaten hänen katseensa.

— No… onhan meillä isä… Miten hän on kohteleva tytärtään?

— Sanoin sinulle eilen, — vastasi Filip kylmästi, — että unohtaisit kaiken huolen, kaiken pelon, että karkoittaisit kuin tuuli karkoittaa aamun usvat kaiken muiston, mikä ei kohdistu minuun, kaiken hellyyden, mikä ei ole hellyyttä minua kohtaan… Sanoakseni totuuden, paras Andrée, kukaan muu ei sinua tässä maailmassa rakasta kuin minä; kukaan muu ei rakasta minua kuin sinä. Hyljätyt orpo-rukat, miksi alistuisimme kiitollisuuden ja sukulaisuuden ikeeseen? Olemmeko saaneet osaksemme hyviä töitä? Olemmeko tunteneet isän suojaa?… Oh, — lisäsi hän katkerasti hymyillen, — sinä tiedät sisimmät ajatukseni, sinä tunnet sydämeni tilan… Jos se, josta puhut, ansaitsisi rakkautta, sanoisin: "rakasta häntä!" Minä vaikenen, Andrée; älä häntä siis rakasta.

— Siis, veljeni… minun täytyy siis uskoa…?

— Rakas sisko, suurissa onnettomuuksissa ihminen kuulee vastustamattomasti sielussaan kaikuvan lapsuudessaan niin vaillinaisesti käsittämänsä sanat: "Pelkää Jumalaa!" Ah niin, Jumala on meitä siitä julmalla tavalla muistuttanut!… "Kunnioita isääsi…" Oi sisar, suurin kunnianosoitus, minkä voit isällemme antaa, on karkoittaa hänet muististasi.

— Se on totta, — mutisi Andrée synkkänä ja vaipui takaisin nojatuoliin.

— Ystäväni, älkäämme hukatko aikaa turhiin sanoihin: kerää kaikki tavarat, mitä sinulla on; tohtori Louis käy madame la dauphinen luona ilmoittamassa lähdöstäsi. Tiedät, mitä syitä hän aikoo esittää… ilmaston vaihdon tarpeellisuutta, selittämätöntä kärsimystä… Järjestä, sanon, kaikki valmiiksi matkaa varten.

Andrée nousi.

— Huonekalutkin? — kysyi hän.

— Ei! Ainoastaan liinavaatteet, puvut, jalokivet.

Andrée totteli. Hän sulloi matkalaukkuihin ennen kaikkea kaappien sisällön, sitten pitovaatteet komerosta, missä Gilbert oli lymynnyt; senjälkeen otti hän esille muutamia lippaita aikoen asettaa ne isoimpaan matkakirstuun.

— Mikä tämä on? — kysyi Filip.

— Se lipas sisältää koristeen, jonka hänen majesteettinsa suvaitsi minulle lähettää senjälkeen, kun minut oli Trianonissa esitelty.

Filip kalpeni nähdessään, kuinka kallisarvoinen lahja oli.

— Jo näillä jalokivillä, — sanoi Andrée, — elämme kaikkialla kunniallisesti. Olen kuullut sanottavan, että helmet yksinään ovat sadantuhannen livren arvoiset.

Filip sulki lippaan.

— Ne ovat todellakin hyvin kalliita, — sanoi hän. Ottaen lippaan Andréen käsistä lisäsi hän sitten: — Sisareni, sinulla on vielä muitakin jalokivikoristeita luullakseni?

— Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin somistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua… Kello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut. Muotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne hänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.

— Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, — virkkoi Filip, — meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa kultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme kokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.

— Mutta… tämä helmikoriste on toki omani! - sanoi Andrée.

— Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat sinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni… ne tahraisivat käyttäjänsä otsan…

Andréeta puistatti.

— Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen takaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua siitä mitään ottaa, vai kuinka?

— Niinkuin tahdot, veli, — vastasi Andrée häpeästä värähtäen.

— Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la dauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin liikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.

— Ah niin, hyvin liikutetuksi, — mutisi Andrée todellakin syvästi liikutettuna, — tämä on suuri suru onnettomuudessani!

— Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä. Takaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä saattanet olla velkaa.

— Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on karannut… Ah, unohdin pikku Gilbertin.

Filip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.

— Oletko velkaa Gilbertille? — huudahti hän.

— Olen, — virkkoi Andrée luontevasti, — hän on kesän alusta asti toimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus ollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias nuorukainen… Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

— Älä mene etsimään Gilbertiä, — mutisi Filip.

— Miksen menisi?… Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa hänet tännekin.

— Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa… Minä kyllä mennessäni tapaan hänet puiston käytävillä… puhun hänelle… ja maksan hänelle…

— No, sillä hyvä.

— Niin, hyvästi iltaan asti.

Filip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä pehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin, ja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon edustalla Coq-Héronin varrella.

Filip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen välinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä Versaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien ylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua ikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.

Filipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan talon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti sadatellen.

Hän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.

Kun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle toivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi hän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden tuntein.

Mutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea kalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen kysymystensä pulpahtavan lähteen.

— Sinä! — sanoi hän vain. — Mikä tuuli sinut tänne tuo?

— Sen saan kunnian teille selittää, isä, — vastasi Filip.

— Jaha, onko asia vakavaa?

— On, varsin vakavaa, monsieur.

"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät ihan levottomaksi…" — Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä uutisia?

— Ikäviä, — sanoi Filip vakavasti.

Parooni horjui.

— Olemmeko yksinämme? — kysyi Filip.

— Olemme.

— Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?

— Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.

— Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.

Parooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja seurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin, alikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.

Kun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta säkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut huoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:

— Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.

— Miten niin? — kysäisi parooni kovin ihmeissään. — Aiotko… aiotko matkustaa pois!… Entä virkasi?

— Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat lupaukset ovat… onneksi jääneet täyttymättä.

— Tuota sanaa onneksi en käsitä.

— Isä…

— Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt komean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin pitkälle.

— Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa menestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko tämänlaatuisiin mietelmiin…

— Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!

— Minä pyydän sitä teiltä, — vastasi Filip niin päättäväisesti että se merkitsi: "Minä en tahdo!"

Parooni rypisti kulmiaan.

— Ja sisaresi?… Unohtaako hänkin velvollisuutensa… jättääkö hän toimensa dauphinen luona…?

— Ne ovat velvollisuuksia, monsieur, jotka hänen on alistettava muille velvollisuuksille.

— Minkälaatuisille, jos suvaitset?

— Perin vakaville, aivan välttämättömille. Parooni nousi.

— Ihmiset, jotka puhuvat arvoituksilla, — jupisi hän, — ovat hirveän ikäviä.

— Onko teille todellakin arvoitus, mitä teille nyt sanon?

— Ehdottomasti, — vastasi parooni niin varmasti, että se kummastutti Filipiä.

— Selitän siis: sisareni matkustaa pois, koska hänenkin täytyy paeta häpeää välttääkseen.

Parooni puhkesi nauramaan.

— Jumaliste, onpa minulla oikeita mallilapsia! Poika hylkää rykmentin toivon häpeän pelosta; tytär jättää saavutetun hovineidon-paikan, koska hän pelkää kunniaansa. Tosiaankin olen palannut Brutuksen ja Lucretian aikoihin! Kun minun aikanani, paha aika kylläkin, jota ei voi verrata filosofian kauniisiin päiviin, mies etäältä näki häpeän lähestyvän ja hänellä oli miekka vyöllänsä, kuten sinulla, ja kun hän sinun laillasi oli nauttinut opetusta kahdelta mestarilta ja kolmelta esimiekkailijalta, niin hän lävisti säilällään ensimäisen häpeän. Filip kohautti olkapäitään.

— Niin, — jatkoi parooni, — mitä tässä sanoin ei tosin kelpaa ihmisystävälle, joka ei halua nähdä veren vuotavan. Mutta eiväthän upseerit oikeastaan ole syntyneetkään filantroopeiksi.

— Monsieur, tiedän yhtä hyvin kuin te kunniantunnon vaatimukset; mutta vuodatetulla verellä ei voi ostaa takaisin…

— Tyhjiä lauseita… lauseita, jotka sopivat… filosofille! — huudahti vanhus niin suuttuneena, että hän näytti melkein majesteetilliselta. — Luulen, että olin sanoa pelkurille.

— Teitte hyvin, kun ette sitä sanonut, — vastasi Filip kalpeana ja vavisten.

Parooni kesti uljaasti poikansa leppymättömän ja uhkaavan katseen.

— Sanoin, — jatkoi hän, — eikä logiikkani ole niin kehnoa kuin minulle tahdottaisiin uskotella… sanoin, että mikään häpeä iässä maailmassa ei johdu teosta, vaan pahoista kielistä. Niin, juuri niin… Jos olet rikollinen kuurojen, sokeiden tai mykkien edessä, miten se sinua häpäisisi? Aiot vastata minulle tuolla tyhmällä säkeellä:

"Rikos tuottaa häpeän, ei kirves pyövelin."

Sillä tavoin voi vastata lapsille ja naisille; mutta mies, lempo vie, puhuu toista kieltä… Oh, kuvittelin siittäneeni miehen… No hyvä, jos sokea näkee, jos kuuro kuulee, jos mykkä puhuu, niin tartu miekkaasi, puhkaise silmät ensinmainitulta, lävistä korvan rumpukalvo toiselta ja leikkaa kieli poikki viimemainitulta. Sillä tavoin vastaa Taverney-Maison-Rougen nimeä kantava aatelismies häpäisijäin hyökkäykseen!

— Sen nimen omistaja, monsieur, tietää aina, että ensimäinen hänen velvollisuuksistansa on karttaa jokaista kunniatonta tekoa. Senvuoksi en vastaakaan teidän todisteluihinne. Mutta joskus sattuu, että häväistys aiheutuu välttämättömästä onnettomuudesta, ja siinä tilassa me nyt olemme, sisareni ja minä.

— Siirryn puhumaan sisarestasi. Jos minun järjestelmäni mukaan miehen ei koskaan sovi paeta sellaista, mitä vastaan hän kykenee voitollisesti taistelemaan, on naisenkin rohkeasti seisottava paikallaan. Mihin kelpaa hyve, herra filosofi, ellei sillä voi lyödä takaisin paheen hyökkäyksiä? Missä on sen samaisen hyveen voitto, ellei paheen tappiossa?

Ja Taverney alkoi jälleen nauraa.

— Neiti de Taverney on ollut kovin peloissaan… niinkö? Hän tuntee siis itsensä heikoksi… Siis…

Filip läheni äkkiä ja sanoi:

— Neiti de Taverney ei ole ollut heikko; hänet on voitettu, hänet on yllätetty, hän on joutunut ansaan.

— Ansaan?…

— Niin. Säilyttäkää, pyydän, hiukan sitä kiivauttanne, joka äsken innoitti teitä, merkitäksenne poltinraudalla ne viheliäiset, jotka niin halpamaisesti ovat liittoutuneet tämän nuhteettoman kunnian tahraamiseksi.