UNHOTETTUJA

Aunuksen Okuliina

Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun.

Hän nuorra joutui naimisiin, heimohon veri veti, siit' alkoi lapsisiunaus ja puuttehetkin heti.

Puol' ilmaiseksi raatoi mies "Venäjän herrain" töitä. Ja Okuliina Suomehen läks' myymään pitsilöitä.

Ol' kuorma raskas kulkijan, kun joka vuosi melkein uus' syntyi pieno. — Elämä se ruhjoi pahoin elkein.

Hän usein pitsireppuineen kymmenet peninkulmat tallusti talvisäissäkin ja kesti mieron pulmat.

Ol' Okuliinan rinnassa monasti kaihon suru, kun muistui koti kaukainen ja pienin, kullanmuru.

Se kantajansa rinnoilta pois vierotettiin koito, kun kulki äidin askeleet ylitse rajan, loitos.

Näin neljätoista lasta sai hän. Kuusi kuolo niitti. Ja vaivoin leipä, suolaves' se perehelle riitti.

Näet maata heillä vähän vain: perunapelto niukka; ja pellavaista, ruista voi kasvatella hiukka.

Josp' oisi edes lehmä yks' elättää voitu, tilkan ois' lapset saaneet herkukseen, nyt joi ne veden silkan. —

Ne vielä verhon puutteessa talvella tupaan häätyi, vain ikkunasta pilkkien, sen ruutu kunnes jäätyi.

Näit' Okuliina muistellen luo astui vieraan oven, myi pitsiään ja kaihonsa hautasi pohjaan poven.

Kaks' kertaa Okuliina tuo vuosittain kotiin jälleen palajaa. — Joulukynttilän tuo kirkkaan pienimmälleen.

Ja Okuliina onnekkain on kotonansa silloin, kun lapset rakkaat uinuu jo, hän yksin valvoo illoin.

Ne permannolla, säkeillä ja ryysylöillä nukkuu. Myös Okuliinan aatokset ne kohta uneen hukkuu.

Pelastusarmeijan yömajan ovella

Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi.

Missään ei hälle ojenna omainen lämmintä kättä. Yksin on tuomittu kulkemaan ainootta ystävättä.

Almu nälkähän hiukovaan suodaan ja neuvot ja nuhteet. — Yömajan kovalla penkillä pitkät on iltapuhteet.

Laastaroiden ei tervehdy hän, kenet kohtalo mursi. Sortunut on hän matkamies. Karilla elonsa pursi.

1908.

Saunamummo

Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu.

Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu.

Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat.

Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi.

Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä.

Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa.

Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?"

* * *

Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa.

1911.

Vanha Leena

Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori.

Muistan Leenan nuorena, herrastaloloissa taisi taiten palvella. — Nyt ei kelpaa noissa.

Silloin käynti ketterä, puku hienonlainen. Nyt on polo ryysyissä, kerjäten käy vainen.

Mitä pahaa tehdäkään mahtoi Leena rukka, kun noin vanhuuspäivinään peri hänet hukka.

Tiedän: Leena hikoillut ahkerast' on ylen, tuhatkertaa kantanut tupaan halkosylen,

tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen.

Tiedän: Leena uurasti, nousi puoliöiltä, illoin valvoi, ompeli, nukkunut ei töiltä.

Auttoi vanhaa äitiään minkä jaksoi vähän. Koitti vielä pennejään saada "säästymähän".

"Kaksisataa" kokoon sai, mutta vanhuus koitti. — Sairaus ja suru kai ruhjoi raukan, voitti.

Tuli vanhuus, köyhyyskin. Leena turvaa vailla tietä kiertää kerjurin kylän pihamailla.

Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?

Nuori raajarikko

Kivipainossa ruhjoi jalkansa viisitoista vuotias tyttönen. Hänet pois he kantoi paareilla. Kone pyörivi eellehen. —

Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen kuin palttina. Katsele kasvojaan, näet riutuvan, särkyvän katsehen kuin itkis' se nuoruuttaan.

Niin nuorra, elämän aamussa, kun siinteli silmiin unten maan, kovan kohtalon maata uhrina, se ompihan kauheaa. —

Jäi ruhjottu raajarikoksi. — Kivipainossa työ käy ennallaan, sijan tyhjän toinen täyttävi, — kuka tyttöä muistaakaan?

Imatran uhri

Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva.

Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -.

Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon.

Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut.

Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa.

Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle.

Näin haastoi tyttönen kalpea ja silmä kostea maahan painui. Hän lähti. Viestinen kertoi sitten, "Imatra uhrin on saanut jälleen".

1908.

Mummon kirje

Eräälle savolaiselle vanhukselle

Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.

Ystävän mä tunnen siinä, tunnen hellän sydämen. Tunnen toteen pyrkiväisen, ahertavan aatoksen.

Tunnen raatajan mä vakaan, monta kovaa taistelleen. Näen elon murehissa hiuksensa valjenneen.

Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —

1909.

He ja sinä

Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.

Sulla lapsia on suuri liuta, Kuni haamut nälässä ne horjuu. Harmaat posket, luusto kuivettunut. Tuoni käyskelee. On viljan korjuu, ihmisviljaa täällä niitetään. Onnetarta tuskin — kiitetään.

Sieluus köyhälistö katson. Tuopa rintahani surunvuoren nostaa. Kärsimäsi sorron mielisin mä yhteiskunnalle ja niille kostaa, jotka eduistansa kiistäen sokeoina sotii, riistäen.

— Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan!

1905.

Köyhän joulu ennen ja nyt

Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo.

Yhä vielä on köyhän illat niin mustat ja murheiset. On edessä surujen sillat, kivut, tuskat ja kyynelet.

Mut sittenkin toinen on aika, ja toiset on tunnelmat. Nyt aatteen tenhova taika urat aukovi kaunoisat.

Yli hetkisen murheen ja vaivan ihanteiden tähtivyö luo hohtoa. Ompi kuin aivan jo hälvenis kurjuusyö.

Ja joskin tuskia yhä elon kantelo soinnuttaa, niin veljeyssoittelo pyhä ihanaisena puhkeaa.

Uus' puhkee köyhän virsi yli maitten ja mannerten. Suli rinnoista talvinen kirsi, on orjakin ihminen!

Ja vaikka on ulkona kylmä, sydän rinnassa lämmin lyö. Ja kirkasna loistaa silmä, kun kutsuvi aatteen työ.

Tää joulu kaunis ja uusi proletaarein juhla on jo. Hymyhohdoin loistaa kuusi, soi viihtäen kantelo.

Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat!

Kurjuus-siskoille

Joseph Luitpoldin mukaan

Siskot, on elomme autio, astumme murhevaipoin. Hapsemme harmenee. Kohtalo iskee rautaisin raipoin.

Kurjuus ja pilkka päivin, öin. Pistävä orjuus-oka. Ilo ei valkene toimin, töin, palkkamme kurjuus, loka.

Henkemme turtuu. Aikaiseen vartalon kuihtumus koituu. Lapsemme sortuvat. Hiljalleen elomme raunioituu.

Me mitä pahaa tehty lie, Kärsimme, synti se varmaan. Vaiti me oltiin, joskin tie raskas ol' elomme harmaan.

Mutta nyt alkavi aika uus', heitämme pois unen sikeen. Meille kuulukoon vastaisuus, nouskaamme painosta ikeen!

Siskot, orjina kuolla ei, voittoisa eessämme retki. Riistäjät joskin osamme vei, kerta lyö meidän hetki!

1911.