AJAN LAULU

Sairas aika

Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki.

On aika heikko ja tarmoton, sen kulkua kalveten seuraan, — Jumal' mammona ihmisen verta juo kuin kuolevan uhriteuraan.

Ja suuri, ihana ihmisyys miten pilkattu häväisty, lyöty, kun miljoonat pani kahleisiin vain harvojen herruus, hyöty!

Paha aika on. — Pääsi jos kohotat, sudet nahkahas' iskee hampaan. Jos nöyränä vaikenet, säästy et, väkevämpi sun kettävi — lampaan.

Pahansuova on aika ja toiveihin heti iskevi katse kade. Mikä suurt' on totta ja oikeaa, siihen tähtää jo kivisade.

Ja ihmiset sokkona kompuroi. Käy loisto ja kurjuus rinnan. — Noin ihmiskunta se maksaa saa oman hulluutensa hinnan!

Takatalvi

Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata.

Idän irnu metsiin uhoo häijyt vihat. Puita juuriin asti tuhoo, pilloo pihat. Lentää tupiin, ihmispoviin. Kuolon merkit piirtää oviin.

Kalskahtaa jo kaakon kalpa, noitain luoma. Kätkee hyvä, säilyy halpa, hiitten suoma. Sydämihin kyitä ahtaa. Korppikatse haaskaa vahtaa.

Sudet, karhut tunkee kyliin kynsinensä. "Mistä peitsi petoin syliin? Elkeillensä miten loppu langetella?" — Sietää tuota tuumiskella.

Riehuu ilmass' syksyn ilvi, touon jäätää. "Miten hyinen lumipilvi poies häätää, miten myrsky asetella?" Sietää tuota tuumiskella.

Tuumat toimeksi nyt pian. Ihmisvoima kovimmankin korjaa vian. Sortuu soima, tuhat sydäntä kun yössä ponnistavi kevättyössä.

Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta.

28/3 1910.

Ajatarten kosto

Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää.

Kumaraan jo painui selät, hapset hopeoitsi huoli, himmeni pois silmän tuike, suru uursi posken kalvaan. — Hymy, ilo, rauha kuoli.

Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi.

Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin.

Astuu, astuu ajattaret povessansa kähyt käärmeen. Ajattaret, kostottaret ihmisuhrin huolten huntuun loitsee synkän surun päärmeen.

Ajatarten kostovalta korpehen luo kirojansa. — Vitkaan vierii ajan ratas, valon pilkettä ei paista. — Koston uhrina on kansa.

Mistä apu, mistä hoiva sekasortoon yössä korven? — Nousee joukko, jok' ei usko sokeaan vain kohtalohon, nousee, tempaa taistotorven.

Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana.

Ääni kaikaa, kohta havaa kohluistansa korven väki. Ajattaret hämmästyy, ja elpyy elo uusi, nuori. — Puussakin soi kevätkäki.

Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima!

Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki!

Laulu sumussa

Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan.

Tien telkivät auringolta ja valavat harmajan hyyn. Ne sulkevat näköpiirin ja ilmaan nostetun viirin hämyn synkkähän syleilyyn.

Ne kasvavat sumujen vuoret yli laajan lakeuden. Matalalle jo pilvet putoo, ne päittemme ympäri kutoo sumuhunnun hallaisen.

Sumun suurien vuorten alle jo peittyvi pienonen maa. Ja ihminen kuihtuu, jäytyy, yhen kuulevi käskyn: "täytyy". — Valo, vapaus unhoon saa.

Ne kiertyvät sumujen pilvet ylt'ympäri ihmispään. Ne hiipii äitiin ja isään ja nousevan nuorison sisään. — Valo tuskin pilkkiikään.

Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö.

Oi ihminen, ihminen, vielä hiven toivetta kipinöi. — Toki aurinko radallansa lie, vaikkakin piilossansa, kai maata se ikävöi.

Kai kerta se jälleen palaa, sumut harmajat hälventää. Se uijahan ratansa uurtaa yli maan, miss' ihmiset puurtaa side silmillä, tylsänä pää.

Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon!

Herätyshetkinä

Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi.

Oli valtava herätyshetki. Ihanainen hurmaus sen, ja eessä kaunoinen retki vapauden ja veljeyden. —

Mut yhäti yöhyen voimat ne ilkkui hornastaan, työns' kironsa inhat soimat sitä joukkoa kaatamaan.

Nous' horna ja ritareikseen maan mustat voimat pyys', papit, piispat sotureikseen ja santarmilaumat se syys'.

Se valmisti joukkojen piinaa ja riisti ne paljahaks'. Se juotteli myrkkyviinaa, älyt himmensi sumeaks'.

Ja vastaan jos kuka empi, se tyrmähän teljettiin. "Olo orjana herttaisempi kuin hirressä, eikö niin?

Sull' oisko orjana olo niin kauhean katkeraa? Jos herrat on siivoja, nolo on etsiä parempaa."

Näin kuiskutti hornan kielet ja pistivät pilkkojaan. Oli mustana lyötyjen mielet, kun kärsi he kohlujaan.

Mut rinnoissa liekki piili, tulen polttava kaihoinen. Se kyti kuin ahjossa hiili, mi syttyvi jällehen.

— Ja taas kun horna se kerta on väsyvä riehussaan, niin loimuvi kahtavertaa tuli-into joukkojen vaan.

Ja silloin ukkoisna jälleen käy kansan voima tuo, toteuttavi tahtonsa tälleen ja oikeutta se luo.

Niin silloin taas kevättuulet yli Suomeni soittelee. Ja kiurun laulavan kuulet. — Kesä kansalle valkenee.

Tervehdys

21 vuotta toimineelle Viipurin Työväenyhdistykselle

Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna.

Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot.

Nyt ois tiesi vapauteen, mutta kantapäilläs kiirii sortajaisi sankka parvi.

Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse!

Kaakon valta

Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee.

Kaakon verikalpaa tummaa inhat voimat liikuttaa. Kuulkaa, idän tuuli kantaa huuhkaimien kirkunaa.

Kaakon pimennoista pursuu kauhistava turman kyy. Sudet piiloistansa hiipii ihmishaahmoon kätkeyy.

Kuulkaa, ilman ääret täyttyy valituksin vaikeoin, kun ne riehuu hornan voimat hävitystä luoden noin,

hävitystä yli kaiken minkä vaatii oikeus. Mielivalta, vääryys sijaan, siinä kansan "rauhoitus".

Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan.

Kurja Europa

Europassa kauhumielin mainitahan noita kaakon kauhutekoja ja hallan huurusoita.

Mutta kaakon rautalaivat Europaan kun kulkee, tuskin silloin valtaherrat niiltä tietä sulkee.

Ei, vaan vallat kunniaksi tulokkaalle juhlii. Byrokratialle herrat ylistystä tuhlii.

Sillä tavoin sivistynyt Europa se keikkuu, juhlii konsa käynnissä on kansain kaulan leikkuu.

Mutta tietkää, liikahtavi myöskin kansan mahti, nousee joukot Europassa, oikeuttaan vahtii.

Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan.

Niin kauan…!

Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata.

Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa.

Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa.

Niin kauan taistelemme, kun on romahtava valtiokirkon varustukset.

Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä.

Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme!