ÄITI JA LAPSI

Keväisellä polulla

On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain.

Ja äiti hän astuvi polkua sulopienoset rinnallaan — nuor' äiti ja armahat lapsensa, — kevät näyttävi kauneintaan.

Ah kuinka on somat ne poskuet ja jalat mi tepsuttaa. — Miten leikkivät virrat keväiset, ylen kaunis metsä ja maa.

Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus.

1912.

Iloton ilta

Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka.

Ja lattialla kehdossa lepäilee valju lapsi. Sen poski sinenharmaja, iloton valkohapsi.

Kuol' isä tehtaan rattaisiin, nyt äiti raataa päivät, ja entisaikain muistelmiin sulommat hetket jäivät.

Ei enää lieden ääressä hupaisna häivy ilta, vaan kolkkoa on elämä kuin murheen musta silta.

Ja huokauksin katsahtaa taas nuori äiti kehtoon: "Pien' orpo osakseen se saa vain ilottoman ehtoon. —

En sua koito kantanut mä keväisehen hymyyn. Sun huomenesi kiisi pois pahojen pilvein lymyyn.

Mut pieno, äidin lemmellä aatoksen' sua muistaa. kun päivin ratas kiitävä koneessa lankaa suistaa.

Ah, ryskehessä tehtahan niin pitkä, pitkä olo, ja tuhat kertaa palajan sun luokses lapsi-polo.

Ja iltasella askeleet mun lennättävät sieltä. — Nyt lepää raajat väsyneet, mut murhe murtaa mieltä.

Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta."

Hymyjen lapsi

(Pikku Helmeä katsellessa)

Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.

* * *

Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon?

Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.

1911.

Äänestysuurnalla

Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai.

Hän muisti: lasta seitsemän kotona värjöttää. Työtönnä isä, kummakos jos käsi väräjää.

Hän piirsi viivan. Uurnahan se lippu putosi. Ne kasvot, ah niin vaaleat vain yhä kalpeni.

Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan!

1906.

Kohtaus äitien kokouksessa

Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski.

Se koski se povessa tulvehtii, tuhat aatosta mieleen koittaa. "Oi siskot, jospa me voisimme vapauden ja leipämme voittaa!"

Hän nousee, noin sanat tulvehtii kuin ryöppy nyt huuliltansa. Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest' imee maitoa emoltansa.

"Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää.

1907.

Proletaarilapsen kehtolaulu

Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja.

Uinu, suurena taistelo ankara sua vuottaa. Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa.

Uinuos, mekkohon punaiseen äiti lapsosen käärii. Jouda ei päivin vaalimaan, tehtahassa kun häärii.

Proletaari-lapsosein, sairaasti silmäsi palaa. Katsehes viiltää sydäntäin, kyynel vierivi salaa.

Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa!

1907.

Aiti

Miksi sydän vapiset, rintaseni värjyt? —

Vihloen lyö rakehet, rajumyrskyn ärjyt.

Miksi hellin povella pulmujani noita? —

Täynn' on elon ulappa turman aallokoita.

Miks' ei käten herpoa, valvon kunnes kuolen? —

Kuuluu petoin ulvonta korven tuolla puolen.

Miksi sydäntulilla lämmitän mä armaat? —

Kylmä, kov' on maailma, jäisiä sen parmaat.

Miksi rintaan painalen ainiaaks' ne pienot? —

Tempoo tuuli syksyinen puitten lehdet hienot.

Pulmuseni puhtoiset teissä äidin mieli,

teissä sadat aatokset, joit' ei kerro kieli.

1908.

Kaksi kalmaa

Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava.

Tuota katson, itse voimatonna, kuni syksykoivun hento lehti. Tuskaani en julki huutaa jaksa.

Lapsi itseäni kallihimpi, hänet synnytinkö surman suuhun? — Veitsen lailla rinnassani viiltää.

* * *

Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa?

1909.

Kellarikerroksen lapset

Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten.

Siell' on katse riutuva, jot' ei helli päivän terä. Kiviluolan lapsella leikkitanner pihanperä.

Kävyt, sammal, kukkaset, rannan hiekkapenkeret, aallot loiskivaiset varmaan soisi heille ilon armaan.

Haa, jo riittää ruikutus parempi on kirous. Kun ei auta ihmisvoima, soikoon kirous ja soima.

Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä.

Ovelta toiselle

I

Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa."

Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen.

"Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa.

Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun.

Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. —

On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. —

On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen.

Onneton matkalainen

Syntymä.

Kolkko koppi, vuode kurja, vuotehella synnyttäjä kohtaloisen kahlitsema.

Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista.

Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä.

Lapsuus.

Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää.

Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa.

Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse.

Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. —

Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika!

Pakkokasvatuslaitoksessa.

Haa! Nytkö vihdoinkin yhteiskunta muistaa onnetonta lastaan, poliisit ja tuomarinsa pojan kimppuun kiidättääpi. Haa!

Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh!

Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa!

Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. —

Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. —

Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa!

1907.

Pienokaisemme

He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa.

He tulevat silmin hohtoisin ja huulin ja poskin puhtahin. Käsin hennoin he elämän portin avaa.

He tulevat huulin lepertävin, hymyotsin ja tanssivin askelin, — mut naristen aukenee elämän portti.

He tulevat luotolla lapsukaisen, ens' askelein vasta he astuu maisen. — Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo?

* * *

Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot.

Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. —

He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä!

1900.