ARVID MÖRNE.

Tää aika

Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt.

Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut.

Tiilitehtaan työmiehet

Työnnämme tiilikuormia, on kova kuumuus, käry. Ja vaimomme käy saven sotkentaan. Nääntyvät nuoret poikamme, on päivät pitkään täry, kun laituriin he raataa kuormiaan.

Ja toverimme raastaa taakkoja. He raatain pölyssä noin nostaa uljaan talon, miss' sohvain samettiin luo hohtolamppu valon, ja jonk' on pääty ylen upea.

Mut tiilet seisoo päällekkäin, ja talven valtaa murtaa kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden. Mut meitä vihmoo vihurit, ja rajutuiskut turtaa talvesta asti koittoon keväimen.

Rautatehtaan työmiehet

He huviloissaan asuvat, miss' tammenoksain lomiin valelee aurinkoinen säteitään. Tääll' orjantyössä raadetaan. He siellä uniin somiin hukuttaa huomenensa yhtenään.

Tääll' alahalla tupruten lyö ihoon höyry kuuma, ja kättä hanan polte kirvelee. Mut ylähällä kevyttä on päivän hupi, huuma, kun leikkipallojaan he viskelee.

Ja ylähällä ihmiset käy valkopurjeillansa meritse siintävähän saarelmaan. Mut meihin rautakatto tuo valavi hehkuansa ja valuu-uunit työntää lieskojaan.

He joutilaina venheissään iloiten kisaa, laulaa, kun vilpoiset käy merituuloset. He kylpee meren aalloissa, lyö laine rintaa, kaulaa. — Mut noessapa kylpee tuhannet.

Herrastalon rengit

Ruokimme heille hevoset, nuo uljaat kaarikaulat. Ja kun he ratsastaa, me katsomme. Helossa kesäauringon he iskee ilon taulat ja kiitää vihannoille kentille, kentille, jossa odottaa meit' orjuus-ikeet, paulat, hitaasti vierii raskas päivämme.

Korkeelta satulastaan he tähyää pellon tekoon, joss' uuras joukko työssä hikoilee. He siihen pilkka-katsehen luo, kuni lantakekoon mi paikallansa makaa, mätänee.

He satulassa istuen ajavat, roiskaa likaa jaloille paljallille kulkijain. Mut miehet, jotka uskaltaa miettiä, katseen pikaa kuin säilän iskun heihin heittää vain.

Latojat

Me heidän valtiotaan saatoimme käsin kantaa, vaan kuolon itu asui mielissä. Me heitä palvelimme ja maailmojen rantaa kiers' maine mahtavien äänestä.

Olimme mustaa kansaa, mi nääntyvi yössä vitkaan. Se melkein heimomme ol' kukistus. Rikkaita palvelimme. — Nyt taistoon käymme sitkaan. Kun emme taivu, koittaa oikeus.

Kaikki

Me peltosarat viljellään, he niistä korjaa sadot. Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa he kyllin. Meillä majoina kosteat, ahtaat ladot, siks' elomme on tukahduttavaa.

He isänmaasta haastavat, mi antejansa peroo, noit' tulilimalla jakamiaan ain'. Meit' ei se koskaan lempinyt. Ja konsa henki eroo, kalmiston turve isänmaamme vain.

Vapaus isäin perintö ajoilta muinaisilta. Sen perinnön he riisti meiltä vaan. Me korvet pelloiks' raadettiin hallojen seutuvilta, sodissa hurmeemme vuos' virtanaan.

Elomme murtaa työ, meill' eessä leipäkiista ja leppymätön sota ainiaan. Päin sortajia! Kunnes on yhteistä elon riista, ja lapsemme saa kodin onnekkaan.

Kysymys

Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi.

Punarusetit ostimme sitten ja ruususet punaiset. Ne keväisten tuntehitten oli kaunihit airuet.

Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan.