KULLAN VALTA, MULLAN VALTA

Rahan kosto

"Nuorna silloin, muistatko, kun sä mulle puhuit pilkoin, olit rikas, rahas tuon kylvit ivahymyin, ilkoin.

Raha, 'kuollut metalli', sitä halveksien syysit. Viisautta palvella silloin muka yksin pyysit.

Rahan valtaa ivasit. Hyve tunnustukses niitti, kuljit siten pystypäin, ylpeyttä sulla riitti.

Mua, mua halveksit, sepä oli syntis paha, sit' et anteeks' saada voi, armoa ei tunne raha.

Niinpä silloin vannoinkin kostavani verisesti. Kostoni se koski kai — harvat sitä jaksaa kesti.

Kostan, köyhyydellä lyön. — Viisaus ei kelpaa syödä, eikä hyve elätä. — Enkö osaakin mä lyödä?

Nuorna ilkuit, nytpä sun sydäntäsi kipu viiltää. Silmäs sumennehet on, niissä tuskan kyynel kiiltää".

Rahan sielu haastoi näin. — Uhri kalveten sen kuuli. Tietään kulki. Tulkinnut mietteitään ei mykkä huuli.

1908.

Tasaisen kehityksen miehille

"Kansan lapsi", nuori mies. — Tuhat hänen laistaan näin. Hänpä tarkoin keinot ties, kiivetessään ylöspäin.

Kyky keskinkertaisin, näkö, käytös, moitteeton. Sopeutuva oloihin. Hänen — leipäpaikat on.

Järjestyksen, kulttuurin nimessä hän puoltelee rahavaltaa. — Varsinkin kun se hyvin palkitsee.

Kannakseen hän omaksuu "kehityksen tasaisen". Kumousta kauhistuu, kammoo ääntä joukkojen.

— Köyhän miehen majasta näin vie kulku loistohon. Kilpajuoksu matkalla kovanpuoleinenkin on. —

Miehet nuoret, nousukkaat, mihin hukkui henkenne? — Kalman löyhkä täyttää maat, tappoikohan teidät se?

1907.

Yksinäinen kullanhuuhtoja

"Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies.

Ilot, murheet, vastukset ja onni lue kasvoilta jos osannet. Itse tiukkaan puristan mä huulet. Kädet kuokkaan isken rautaiset.

Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa.

Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan.

Ja mä muistan, kuinka kytö syttyi, poveheni tulen oudon loi. Kauas, kauas seikkailuun se veti. Tulta sit' en hallita mä voi.

Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena.

Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee.

Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön.

Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie."

Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan.

Huuhtoo kultaa miesi muukalainen tuntein tuskallisin, ahkeraan. Ken ja mistä? — Yksi tuhansista matkaajista elon erämaan.

1909.

Mefisto

Erään ruotsalaisen runon mukaan.

Ihmiset tietään astuu vaan ja jousensa on vireessä. Kahvassa säilän käsi noin he sotii rautahaarniskoin. Saa iskun outo — ystävä, kun eestä elon taistellaan.

Kuin mielipuolet kiistataan vuoks' kurjain kultakolikkain. Kun köyhät kantaa rääsyjään, niin rikkaat liehuu silkeissään. — Ei kenkään sääli armahtain, kun heikot tomuun tallataan.

Kuin sokot onnen utuisen käy inehmoiset etsintään. Mut' koskaan, koskaan onnelaan ei ihmisjalka astukaan. — Ja laulun, leikin, lemmen nään katoovan vyöryyn melskehen.

Vaan ulkopuolella näyttämön Mefisto irvess' ikenin se seisoo, lumokatseillaan tähyää kurjaa sotaa maan. — Mut miss' ois jousi jäntevin, mi surmaisi tuon ilkiön?

Häädä ahmarit

Kätes alinomaan hyörii, rikkautta luot. Voimallasi pyörät pyörii puutteenmaljan juot.

Nouse, voimasi jo havaa, valtaa osuutes'. Onnen uksesi sä avaa, katko kahlehes'!

Notkuu elon pöytä, siitä ahmarit sä lyö! Elä kerjää, elä kiitä, kun on asees' työ!