PARAKLEETTI.

Hän lähti kaukaa Amu-Darjan suulta, vuorilta Pamirin saarnaamaan sanaa kansan kaiken kuulta, totuutta mysteerin, min suoraan Buddhan huulilta hän suuteli hetkinä hurmion, nuor' paimen-bramaani. Hän kiersi vasten päivää, kohti tuulta, sai lauman lampaina kokohon ja haastoi:

»On aika tullut, keinuu kehto maailman, ikuiset kansat noussehet on Itämaan ja Aasian, liikahtaa Brahmaputra, Lhassa, Kiina, Sofia, Fez ja vanha Palestiina. Kuin aurinko, mi astuu alas alppihuipultaan, ne loistaa Lännen päivään laskevaan, sill' aikaa kun sen rotu raihnainen viet' yltäkylläisenä kylvää pahaa, vie väärin kirjaa, tekee väärää rahaa ääressä pöytäin pahe-vihreiden. He uskovat: heili' yks' on vapahtaja, mi veriruskeatkin tahrat pesee pois ja että siksi he kasata saavat synnin synnille kuin yksin rikoksia varten rakennettu ois tää tomun maja. Tää usko heist' on tehnyt ihmiskunnan häpeän, herjaajat elämän. Ma sanon teille: ei vapahtaja ole yksi, niit' on monta, niin monta kuin on lasta Itämaan ylhäistä, tahratonta! Jokainen meistä vapahtaja ihmisyyden on idussaan, pahuuden vallan voittaja, uus' jumala, ken kernahammin kulkee kuolemaan kuin sortuu tielle vihan, itsekkyyden tai satuttaapi kättään veljen vereen. Yks käsky on: ei olla pahaa vastaan, yks vapahdus on: hyvyys ainoastaan. On veljeks luotu toinen toiselle, eroa välillä ei mustain, valkoisten, ei keltaisten, ei punanahkojen, ja rakkauden syleilyssä ne viel' yhteen syöksyvät kuin virrat mereen. Sen aatteen vuoksi kuolla voimme me.»

Näin Parakleetti, paimen-bramaani laumalle haastoi.

Vait', yrmynä nää sanat kuulee se.

Mut sitten sinkoo sana: »Petturi!» Ja toinen jatkaa pilkka huulillansa:

»Vai kuoloon vihkit meidät, profeetta! Vapahdus varma, saatu helpolla: on susi valkee mies ja puree saakka luuhun! Mut lampaiks lähdetä ei sutten suuhun!» Ja kolmas lisää: »Mielessään on ansa!» Ja koht' on lynkkaamahan valmis kansa. Se rääkyy, kiljuu: »Vastaa puheesi ja itse tietä näytä, mestari, kuin kuolee se, jok' ei voi olla vastaan!» Ja iskut, lyönnit, kivet lankeaa kasvoihin kauniin paimen-bramaanin.

Hän hiljaa pyyhkii hurmeen kauhtanastaan ja virkahtaapi äänin sammuvin: »Kätenne raa'asti miks kultaa raastaa Orientin temppelin, miks lyötte suuta, joka toden haastaa, tuo viestin kaunihin, ett' teidät säätänyt on tahto taivaan samoomaan valon tietä loputonta, kuolosta kuolohon, vaivasta vaivaan, siks kunnes vapahdettu kaikk' on maa… Se tiellänne vain, rakkaat, muistakaa, ei vapahtaja ole yksi, niit' on monta…»

Hän lähti kaukaa Amu-Darjan suulta, vuorilta Pamirin kokoomaan talteen, uhriks temppelin, hedelmälahjaa ihmisyydenpuulta. Hän kiersi vasten päivää, kohti tuulta ja saapui aapaan keitahattomaan, miss' elonpuut ol' lakastuneet hiekkaan, miss' Suuren Hengen mies, profeetta Khivan maan vain yksin kaatua sai hengenmiekkaan.

Jäi tuuleen sanat, jotka kuollessaan hän huokas: »Oi, valo Itämaan, maailman vapahdus, tie Jumalaan, kuin olet hidas, alpinraskas nousemaan…»