KADJARIN ELEGIA.
Reading edition
Ma Kadjar luutunlyöjä, mik' on mun? Ei käsi kanna viiniruukkuhun, ei silmä neitoon, jonka äsken kuulin viel' laulavaksi lehdoss' Samurun!
On raajat raskahat kuin vanhan muulin. Ken uskois, että kerran nauruhuulin kuin runotarta maljaa suutelin ja joka naista luutukseni luulin!
Ken uskois mua, jos ma kertoisin, ett' olin herra lemmenhaaremin, kaliifi kaupungissa, jossa kannoin iespurppuraa Harun-al-Rachidin!
Ken mittas aarteet, jotka silloin annoin, kaikk' kerjäläiset, jotka runopannoin koristin korkeiks päästä sydämeen, kaikk' kuollehet, jotk' eläviksi vannoin,
kaikk' alastomat, jotka kultaiseen haaveeseen peitin, pyhään valheeseen, kun viinin tuli valoi hehkuansa ja tähdet illan katsoi kalvoon veen!
Ja niinkuin viini virtas luoksein kansa lähteissään rikas, köyhä tullessansa. Nyt viimeisetkin ovat loitonneet. Vain sydän yksin laulaa lauluansa.
Niin, kenpä muisti valmut varisseet, kaikk' Kaffan, Turkestanin rypäleet, kaikk' immet, jotka sydänhurmeessani kuin Tigris-virrassa on kylpeneet
ja juoneet lemmen-unta lauluistani! Hyvästi kaikki! Maljan huuliltani Ja luutun kädestäin nyt rikki lyön! Ja hymyyn kuollehille kuollessani.