ELÄMÄN NAAMIOT.
Reading edition
Elämä, kuinka monin muodoin, nimin sa vastaan tulet: narrin helistimin ja traagillisen muusan murhevöin, marttyyri-ilmein, mustin tihutöin!
Ja kuink' on arvaamaton tahtos linko, — se mielipuolenko vai sankarinko? — sa, joll' on ilon, irveen naamarit ja hulluinhuoneen keisarkoturnit,
sa, jolle laulaa lemmenbarytoonit ja mylvii kansanjuhla-megafoonit ja jota palvoo klovnit, keikarit ja latteen lallatuksen leikarit,
sa, jonka tahdin määrää sirkusmarssi! Ma huokaan hiljaa: Elämä on farssi ja voimannäytteet suurisuiset sen ilvettä inhaa jälkeen ilvehen,
vain salatuulastusta, uhkaveikkaa, vain päryaivastusta, kuperkeikkaa, typeräin sattumien sumetta, valhetta silkkaa, silmäin lumetta!
Sanani herjaa taivaalle näin syytää… Mut kohta taas mun täytyy anteeks pyytää: ma itse lienen narri narrien, mut elämä on suuri, suloinen!
On suuri valheessansa, tyhjyydessään, suloinen vihatessaan, lempiessään, ihana ihmeissänsä silloinkin, kun itku, nauru sen on räikehin!
Valoja kuinka vaatisimme, joita ei silmä kestä ilman naamioita! Kasvoista kasvoihin jos Jumalan! ken nähdä saa, on oma kuoleman.
Siks kunnes korkeuteen kohoo perho, elämän raskas rauta-väliverho suojaava seinä tään on kotelon. Kypsyä siinä ihmis-osa on:
Irveestä löytää ilo sees ja vakaa, runouden armo aren harmaan takaa ja rihkamasta raukkain sielujen salaisuus syvä, ihme ihmeiden,
vaistota totuus alta harharetkein ja sfäärein harmonia halki hetkein, pyhittää riemu, tuska, siksi kun, kaikk' kerran sulaa sopusointuhun.