LUKIJALLE.

Jos romantiikalla yleensä tarkoitetaan sitä auringonvaloa, joka joskus heijastuu ihmisten elämään, niin oli Kustaa Vaasa henkilö, jonka elämään romantiikka valoi hohdetta oikein täydeltä terältään.

Mutta hän olikin sekä ajatuksissaan että töissään puhtaampi kuin ehkä kukaan kuningas ennen tai jälkeen häntä.

Romantiikkaa on hänen nuoruudessaan, kun hän retkeilee Taalaissa, kun nuori sankari ryhtyy täyttämään Engelbrektin ja Sturein työtä ja kun hän kansalleen sytyttää uskonpuhdistuksen soihdun, tuolle kansalle, jota hän rakasti väkevällä tahdolla ja uhkarohkealla teolla, eikä tyhjillä loruilla niinkuin nykyaikana rakastetaan.

Pilvissä oli aurinko hänen ensimmäisen avioliittonsa aikana, mutta sitä kirkkaammin loisti se hänen ollessaan naimisissa toista kertaa.

Mutta kerran laskee jokainen aurinko ja Kustaalta se laski, kun omat lapset hänelle tuottivat surua.

Hänen traagillista loppuaan ympäröi miltei antiikin suuruus ja hänen jäähyväisissään maailmalle ilmenee kristityn voittoisa riemu.

Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas ja hänen profeetallinen ennustuksensa kuului:

"Mä tiedän: kerran koittaa aika, kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain mun, jos vaan voisivat."

1.

KALLÖN LINNASSA.

Kaksi viikkoa kesti loistavaa juhlaa, kun lääniherra, jalo herra Eerik Eerikinpoika Banér vietti vanhimman tyttärensä ja junkkari Gregori Ulftandin häitä.

Vastanaineet olivat yhä vielä Kallössä, mutta häävieraat olivat suurimmaksi osaksi jo lähteneet ja jalellejääneitä vaivasi väsymys ylenpalttisesta juhlimisesta.

Kertomuksemme alkaa huhtikuussa v. 1519. Kallöta ei vielä koskaan ollut rasittanut sellainen vierasten tulva kuin edellisenä talvena. Ja paljon oli huhuttu nuoresta Kustaa Eerikinpoika Vaasasta, jonka kuningas hänen sukulaisensa Eerik Banérin takuuta vastaan oli uskonut hänen haltuunsa.

Nuorta herraa pidettiin melkein perheen jäsenenä. Hän sai vapaasti liikkua ympäristössä; häntä seurasi ainoastaan palvelijapoika, jolle oli annettu ankara käsky että hänen, heidän ollessaan noilla retkillä, lakkaamatta tuli pitää häntä silmällä.

Mutta poika oli ensimmäisenä näkyvänä todisteena siitä, ettei Ruotsi ollut kuin Tanskan käskyläinen; tämä maa oli edellisten sotien aikana saanut tehdä äärettömiä uhrauksia; nyt oli vihdoin koittanut koston aika. Sitäpaitsi nuori, miehekäs ritari kauniine, suruisine kasvoineen oli kaikkien naisten ihailun ja salaisen rakkauden esineenä; oliko siis ihme, että miehet riensivät Kallöhön omin silmin näkemään ja arvostelemaan. Kateus ja kansallinen viha ovat yhtä teräviä aseita kuin jousi ja miekka.

Oltiin huhtikuun keskivaiheilla. Sadetta tuli kaatamalla, joten huviretkiä ei ollut ajatteleminenkaan. Päivän viimeinen ateria oli syöty kello neljä ja sen jälkeen oli seura kokoontunut suureen saliin kuluttamaan aikaansa joko arpapelillä tai iloisesti juttelemalla suuren takkavalkean ääressä, jonne talon naiset pääasiallisesti olivat asettuneet.

Huoneen sisustus oli komea niinkuin yleensä sen ajan rikkaissa aatelistaloissa. Keskimmäisessä kattohirressä riippui suuri messinkinen kruunu satoine vahakynttilöineen, mutta ne sytytettiin yksin juhlatilaisuuksissa. Seinäverhot olivat ommeltua korutyötä ja niiden poimuista pisti tuontuostakin esiin hopeasta taottuja lampetteja. Koko huonetta reunusti korkea, ruskea, tamminen laudoitus ja seinillä seisoi penkkejä kallisarvoisine patjoineen ja kauniisti veisteltyjä tuoleja pehmeine tyynyineen.

Keskellä lattiaa oli suuri, pyöreä pöytä, jota käytettiin arpapelissä. Sen ääressä istui joukko nuoria herroja, muitten muassa nuori aviomies, herra Gregori Ulftand. Mutta peli mahtoi olla heillä ainoastaan näennäisenä ajanviettona, sillä toinen toisensa perästä nousivat herrat, liketäkseen pientä pöytää takkavalkean luona, jonka ympärillä Eerik Banérin nuoret tyttäret ja heidän ystävättärensä, rouva Mette Rosenkrantz, sekä pakollinen vieras Kustaa Eerikinpoika juttelivat.

Huoneen toisessa päässä oli kolmas pöytä, täynnä juomamaljoja ja kannuja, jotka kaikki olivat hopeasta ja suurimmaksi osaksi jalokivillä koristetut.

Täällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa. He puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten pöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.

Kustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka ruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei hänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa ja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja suu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman. Tällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan, haaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.

Kahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva, kaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat häntä lakkaamatta.

Kauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa. Pohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli etelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka, suuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea upea vartalo — kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan. Ja samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli kuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä itsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä ja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja itsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä rahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin kiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin torilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen laisinkaan koskenut.

Mutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut. Seurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko hänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen säälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa toive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.

Nuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen. Sofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta Dorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka tarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja jouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi vastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut suostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti sävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa rakastetun sisaren onnea.

Mutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi. Dorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli kieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen ei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään: toinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.

— Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.

— En ymmärrä, vastasi Sofia.

— Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.

— Jollei…

— Mitä, mitä

— … hän ole kuullut että Otto Krabbea odotetaan.

— Oletko sinä ehkä…? Ja Dorotean säihkyvät silmät kääntyivät sisareen.

— Voi, miten sellaista saatat epäillä. Onhan muita.

— Kyllä minä heille näytän, miten paljon välitän Otto Krabbesta.

— Ole varovainen, rakkaani.

— Olisinpa vain kahdenkesken hänen kanssaan, niin pakoittaisin hänet ajattelemaan ääneen.

— Niin, sinulla on suuri vaikutusvalta häneen, lausui Sofia, tukahduttaen huokauksensa.

— Oletko huomannut, että hän viime päivinä miltei on vältellyt minua.

— Silloin hänellä varmaan on syytä siihen.

— Mitä syytä?

— Hän pelkää ilmaisevansa…

— Mitä? Dorotea tarttui Sofian käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.

— Rakkautensa tietysti.

— Luuletko että hän rakastaa minua?

— Kuka ei sitä tekisi! kuiskasi sisar ja suuteli tytön ilosta loistavia kasvoja.

— Mutta miksei hän kosi?

— Muista isää!

— Äh! Minä tahdon että hän kosii ja minä pakoitan hänet siihen.

— Miten?

— En vielä tiedä, mutta kyllä tästä vielä keinon keksin.

Samassa kuului pitkä torventoitotus ja keskustelu salissa lakkasi.

— Vieraita! huudahtivat useat äänet.

Eerik Banér nousi paikalla.

Samassa kuului linnanvouti sisäpuolelta kysyvän matkustajan nimeä ja säätyä, ennenkuin päästi alas nostosillan.

— Tie auki! huusi käskevästi terävä ääni, — aatelisherralle ja hänen seurueelleen!

Lääniherra kiiruhti ulos ja pian kuuluivat nostosillan vitjat vikisevän.

— Nyt saamme kuulla uutisia Kööpenhaminasta, huudahti muuan nuori junkkari pelipöydän äärestä.

— Suuri sotaretki Ruotsiin lienee likellä, huomautti toinen.

— Hei, siitä tulee lysti retki, virkkoi kolmas, — ja tällä kertaa meidän paremmin tulee valvoa etuamme. Jollei muu auta, niin leikkikäämme vaikka pyhän Pietarin leikkiä ruotsalaisten kanssa.

— Köyhät tanskalaiset junkkarit saattavat ottaa rikkaita ruotsalaisia rouvia ja tyttäriä aviovaimoikseen, huusi neljäs. — Kas, kas, paras heitto on minun; se merkitsee että kaunein ja rikkain lankeaa minun osakseni.

— Mieshukka taitaa tulla siksi suureksi, että meille kaikille riittää ruotsalaisia naisia, puuttui puheeseen muuan herrasmies. — Pahimmassa tapauksessa tyydytään rälssiemäntiin tai porvarisvaimoihin, joilla on talo ja maata ja muuta tavaraa.

Herra Gregori Ulftand oli siihen saakka istunut vaiti, mutta nyt loi hänen vaimonsa häneen katseen, joka pani hänet pahasti yskimään. Sitte hän virkkoi:

— Minusta Tanskan täytyy hävetä, ettei se koskaan ole ruvennut vakinaiseksi isännäksi Ruotsiin. Ja siinä pääsyy, joka saa meidät nyt uhraamaan veremme ja henkemme; jos ruotsalaiset aatelisneitoset sitte antavat tanskalaisille miehille etusijan, niin se vain osoittaa, että tanskanmiesten käytös on jalompi ja ritarillisempi kuin ruotsalaisten. Ja siitä kai ei kenkään voi moittia heitä!

Puhujaa tervehdittiin meluavalla ihastuksella, mutta sopimatonta pilaa jatkui ja ilkeitä katseita suuntautui Kustaa herraan päin; silminnähtävästi tuo kaikki oli aiottu häntä suututtamaan, mutta hän istui yhä liikkumattomana paikallaan, tuijottaen mahtavaan takkavalkeaan, ikäänkuin hän siitä olisi koettanut saada selitystä elämänsä pimeälle arvoitukselle.

Sisarukset yksin näkivät, että hänen kasvonsa jänteet värähtelivät ja että poskien väri vaihteli; he ymmärsivät että hän kuuli raa'at pilapuheet ja kärsi niistä.

Ja rouva Mette Rosenkrantz, jonka nuoruus aikoja sitte oli kadonnut, käsitti kyyneltyneiden silmien kielen ja ymmärsi mitä nuorten naisten sydämissä liikkui. "Kiitetty olkoon pyhä neitsyt", mietti hän itsekseen, "että Sofia on naimisissa. Jos Dorotea vapaasti saa toimia, niin hän pian kietoo hänet pauloihinsa, ja koska hän on Ruotsin rikkaimpia aatelismiehiä, niin minä puolestani mielelläni lähden heidän mukaansa ottamaan osaa kaikkeen komeuteen ja loistoon, joka siellä heitä odottaa."

Sillaikaa oli lääniherra lähtenyt vierastaan vastaan.

Tämä oli juuri astunut hevosen selästä ja jättänyt sen palvelijan haltuun, mennäkseen isäntää vastaan.

Ratsastusvaippa oli heitetty olkapäille ja sen alta näkyi kaksinkertaisista renkaista tehty rintavarus, jommoisia käyttivät ne, jotka paljon olivat matkoilla; samettihatun sininen, punainen ja valkea höyhentöyhtö osoitti että hän kuului hoviin. Hatun alta näkyi paksu, kihara tukka ja tuuheat kulmakarvat; kasvot olivat vielä nuorteat, ilme niissä oli ankara ja kova.

— Tervetuloa, herra Otto Krabbe, huudahti Eerik Banér, ojentaen vieraalle kätensä.

He paiskasivat voimakkaasti kättä ja Otto herra asteli ylös portaita lääniherran edellä.

Aatelistalojen tapoihin kuului, että kaukaisempi vieras aina ensin vietiin saunaan, jossa hän kylpi ja pukeutui ennenkuin esiintyi perheen piirissä.

Eerik Banér avasi saunan oven, sytytti seinälampun ja jätti vieraan yksin.

Hetken kuluttua tuli Otto Krabbe saliin ja tervehti kohteliaasti läsnäolevia, mutta puhumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Lääniherra vei vieraan pöydän ääreen, joka kiireesti oli katettu häntä varten. Äänetönnä hän söi ateriansa; hänen lopetettuaan teki paistinleikkaaja syvän kumarruksen ja lähti huoneesta. Sitte luki kappalainen rukouksen ja poistui hänkin.

Lääniherra nakutti tikarinsa päällä pöytään ja sisään astui kaksi palvelijaa, jotka kantoivat pöytään juomakannun ja kaksi hopeapikaria.

Sitte kehoitettiin kaikkia läsnäolevia yhtymään tervetuliaismaljaan.

Vieraan astuessa sisään oli salissa syntynyt hiljaisuus. Ainoastaan lääniherra ja Otto Krabbe keskustelivat ja toiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, toivoen saavansa tietää uutisia. Äkkiä nousi lääniherra.

— Olen unohtanut, virkkoi hän, viitaten Kustaalle, — esitellä teille rakkaan vieraani ja sukulaiseni Kustaa Eerikinpojan.

Kustaa nousi ja astui pöydän ääreen.

— Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, — hän kyllä lie vastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän sitte ja hypähti istualtaan, — me olemme ennenkin tavanneet toisemme.

— Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi Kustaa.

— Ohhoh! no miksette?

— Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.

Otto herra rypisti kulmakarvojaan.

— Niin, nyt muistan, sanoi hän, — te olitte johtamassa ruotsalaista ratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa ja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä Kallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun jälleen pääsette vapaaksi.

— Se asia on aikoja sitte päätetty.

— Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten puolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet ovat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa ja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan. Ja pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä kaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät aatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman kanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa. Ettekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut tanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte ruotsalaisten puolelle! — Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata herra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa, mutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen aiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.

— Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani; en ennen.

— Siihen saakka on kyllä nurmi itänyt niin monta kertaa, että minä olen ehtinyt unohtaa kysymykseni, vastasi Otto herra nauraen.

— Jättäkäämme tämä kysymys, virkkoi isäntä. — Olemme istuneet pöytään juodaksemme, ja arvelen, että sinä, Otto Krabbe, olet siksi jalomielinen, ettet ivalla ja pilkalla hyökkää aseetonta vastaan. Maljat pohjaan, hyvät ystävät, ja mies se, joka maljan tyhjentää henkeä vetämättä.

Otto Krabbe katsahteli tuontuostakin Doroteaan, joka sanatonna, mutta säihkyvin silmin oli kuunnellut keskustelua; hän otti pöydältä pikarin, tyhjensi sen ainoassa hengenvedossa ja läksi sitte naisten pöydän luo. Mutta juomapöydän ääressä nousi ilo pian ylimmilleen; kerrottiin metsästysjuttuja ja muita hullunkurisia seikkailuja; milloin oli sytytetty tuleen talonpoikaispirtti, jotta se valaisisi yön pimeää tietä; milloin oli piiskoilla heristelty naisia juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, ja junkkarit nauroivat kurkkunsa täydeltä muistellessaan kuinka hulluilta he näyttivät ennenkuin sortuivat tielle. Riemu oli käynyt vallan rajattomaksi.

— Eikö teillä ole yhtään ystävällistä sanaa minulle, ihana neiti? kysyi Otto Krabbe painuen Dorotean puoleen. Hän sanoi sen niin hellällä äänellä, ettei olisi luullut hänen sellaiseen pystyvän.

Neito vetäytyi syrjään, loi häneen terävän katseen ja virkkoi ylpeästi:

— Ettekö tiedä, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa?

Veri nousi ritarin kasvoihin, mutta samassa huudahti Sofia rouva:

— Herra Otto Krabbe unohtaa vallan, ettemme kuukausiin ole kuulleet uutisia hovista ja kaupungista. Ja juuri kun tässä iloitsemme hänen tulostaan, niin ei hän, kuten tavallisesti, tyydytäkään toiveitamme, vaan kohtelee niitä mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

— Senkötähden siis? ja hänen epäilevä katseensa suuntautui Doroteaan, joka istui alaspainetuin silmin, kiihkeästi hypistellen silkkistä nauhanpätkää.

— Tietysti, puuttui puheeseen rouva Mette. — Miehet saavat ottaa osaa maailman tapahtumiin ja meidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän teoistaan vain kuulemme. Ei siis pitäisi kieltää meiltä tuota pientä iloa.

— No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi ritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; — koko kaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi suuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan uppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun juurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta, mutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet heille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt…

— Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia rouva. — Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu? Sitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.

— Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti rouva Mette.

— Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi Otto herra. — Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama viikko sitte.

— Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt? huudahti Dorotea kauhistuneena.

— Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.

— Mutta jollei tyttö…

— Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi rangaista yksin kuolemalla.

Ritari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan tuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi huolimattomasti:

— Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet pelastanut.

— Sitä hän ei olisi voinut!

— Nainen voi mitä hän ikinä tahtoo!

— Älkää luottako siihen!

Sillä kertaa ei Dorotea luonut silmiänsä maahan, vaikka ritari häntä tutkivasti katsoi. Miltei uhkaava oli hänen silmäyksensä, kun hän virkkoi:

— Koetelkaa ensin ja arvostelkaa sitte.

— Kerrotaan rouva Sigbritin saaneen hanhen, joka joka päivä munii hollantilaisen kultarahan, mutta siinä jutussa varmaankaan ei ole perää? puuttui puheeseen Mette rouva, joka tahtoi johtaa keskustelun toisaalle.

— Miksei? Rouva Sigbrit on saanut aikaan suurempiakin kummia; kun kuninkaan raatiherrat tahtovat päästä hänen puheilleen, niin he tuntikausia saavat odottaa portilla ennenkuin hän suvaitsee ottaa vastaan heidät.

— Kerrotaan hänen pitäneen kapakkaa Bergenissä, huomautti Sofia rouva.

— Niin, se on yhtä totta kuin että hän nyt on mahtavin rouva Kööpenhaminassa. Ylhäisö kumartaa hänelle syvempään kuin nuorelle kuningattarelle.

— Nuori kuningatar raukka! huudahti Sofia. — Kertokaa meille jotakin hänestä.

— Ja hovista! lisäsi Mette rouva.

— Olen kuullut, kertoi ritari, — että hänen armollaan on helmiä, joitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten ovat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse ihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja samettia.

— Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, — rutto varmaankin pian tulee maahan.

— Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa. Tänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan vanhanpuoleisiin naisiin.

— Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata pitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski lääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.

— On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä levolle.

— Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, — mutta minun täytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua kanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.

— Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli tutkien ympärilleen.

— Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!

— Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?

— Suoraan pihan toisella puolella.

— Vai niin. Olisi muuten ollut hauskaa hetkisen jutella hänen kanssaan… Kai te pidätte häntä ankaran valvonnan alaisena?

— Se ei ole tarpeellista.

— Eikö? No, siitä saamme huomenna puhua. En tahdo kauvemmin häiritä naisia! ja ritari kumarsi ensin Mette rouvalle, joka, ojentaen hänelle kätensä, reippaasti virkkoi:

— En enää ole teille suutuksissani pahoista toivomuksistanne; Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.

— Anteeksi, mutta te ärsytitte minua, vastasi ritari hiljaa.

Sofia toivotti hänelle hyvää yötä ja kehoitti häntä laskemaan huoneensa ikkunaruudut, jotta hänen unensa kävisi toteen.

Kun hän sitte ojensi kätensä Dorotealle, näytti tyttö ensin aikovan vetää pois kätensä, mutta sitte pisti hän pienet jääkylmät sormensa hänen kouraansa, jopa salli ritarin moneen kertaan painaa niitä.

Lääniherra saattoi itse vieraansa makuuhuoneeseen ja sytytti kynttilät. Kumpikaan ei puhunut mitään ja isäntä lausui jo jäähyväiset lähteäkseen pois, kun herra Otto äkkiä kiivaasti virkkoi:

— Minusta nuorin tyttärenne on paljon muuttunut.

— Nuorten mieli on kuin huhtikuun ilma: siinä vaihtelee sade ja päiväpaiste, vastasi isä.

— Olette ehkä oikeassa… Mutta mitä tuo on? Luutun säveliä tunki huoneeseen ja hetkisen perästä kuului kaunis, miehekäs ääni.

— Se on ruotsalainen! huudahti Otto.

— Niin. Hänen on tapana soittaa luuttua aikansa kuluksi.

— Kas. Eivätkö nuo ole teidän tyttärenne tuolla ikkunassa kuuntelemassa?

— Ehkä. En sitä heiltä kiellä.

— Mutta jos hän soittaa itsensä heidän sydämiinsä?

— Sofia on vapaasta tahdosta ruvennut Gregori Ulftandin vaimoksi ja ylpeä Doroteani ei mene ruotsalaiselle aatelismiehelle. Nukkukaa rauhassa, junkkari Kustaa Eerikinpoika ei tule olemaan toivomustenne tiellä. Hyvää yötä, poikani! ja lääniherra taputti häntä olkapäälle ja läksi.

— Olkoon hän oikeassa! mietti Otto ja sulki ikkunan, jottei laulu kuuluisi. Pian nukkui hän syvää, häiritsemätöntä unta.

2.

UNI.

Kustaa Eerikinpoika lakkasi laulamasta, laski luutun käsistään ja peitti niillä kasvonsa. Menneitten aikojen kuvat väikkyivät hänen silmissään; hän näki vanhemmat, siskot ja Torpan kartanon, jossa hän oli viettänyt onnellisimmat päivänsä. Sten Sture taisteli yhä maansa ja valtakuntansa puolesta, sen hän tiesi. Mutta oliko Hemming Gadd yhä vankeudessa? Hän ei koskaan ollut kysellyt mitään; ja ne uutiset, jotka hänen läsnäollessaan kerrottiin Ruotsin asemasta, olivat yhtä vähän uskottavat kuin luotettavat. Mutta aina kun isänmaan asiat vaan johtuivat hänen mieleensä, karmivat vilunväreet hänen selkäpiitään ja yksin luutun sävelet saattoivat silloin tyynnyttää hänen mielensä myrskyä; tai asteli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessaan.

— Minä olen häkkiin teljetty leijonanpoika, virkkoi hän itsekseen; — ken minulle ojentaa auttavan käden? Sillä yksinäni en mitään mahda.

Hemming Gadd ja hän olivat yhdessä lähetetyt Kööpenhaminaan ja muisto siitä keskustelusta, joka heillä matkalla oli ollut, oli hänen ainoa lohdutuksensa ja yllykkeensä. "Ruotsi voi puolustautua, jos se tahtoo", oli vanha piispa sanonut, "mutta kolme neljäsosaa aatelistosta on kurjia raukkoja, jotka kumartelevat kuningasmahtia; niistä täytyy tanskalaisen ensin imeä pois veret; vasta sitte voi Ruotsin kansasta ja jälellejääneestä aatelistosta tulla vapaita miehiä, jos he vaan saavat kelpo johtajan".

Nuorukaisen usko pelastukseen oli tietysti vielä suurempi kuin vanhuksen. Että kelpo johtaja saattoi pelastaa Ruotsin, niissä sanoissa oli kummallinen taika.

Sekä Sten Sture että vanha Hemming olivat antaneet hänestä hyvän arvostelun. Ja millä ilolla hän oli valmis uhraamaan henkensä rakkaan isänmaan edestä!

Kansa oli nykyään valistuneempi kuin Engelbrektin aikana ja koska kerran tämä oli onnistunut aikeessaan, niin miksei Kustaa onnistaisi!

Mutta vapaus oli onnistumisen ensi ehto ja miten hän sen saisi? Monia monituisia kertoja hän epätoivoissaan oli korottanut kätensä taivasta kohti, mutta enkeliä ei kuulunut, joka olisi avannut vankilan portit: hän oli ja pysyi vankina.

Tavattomia voimainponnistuksia hänen tuli kestää voidakseen tekeytyä kuuroksi ja sokeaksi, kun tanskalaiset hänen ympärillään laskettivat pilaa hänestä ja hänen maanmiehistään.

Monasti heiteltiin ruotsalaisista ritaritiloista arpaa ja joskus riideltiin siitä, kuka saisi naida hänen oman sisarensa.

Sellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään, ja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä, että kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.

Tänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet rauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua ja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat mielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun maininneen nimeään.

Vasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui siltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut kynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen käteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi halu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä, jonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja jalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat verille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen halunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se saavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli hänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka miekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä pistimineen.

Mutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan, rappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi vihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla voimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat hänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja se väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen edellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi käydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.

Hengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään. "Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!" ajatteli hän; samassa tunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi hänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei seisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän kiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku esti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä luopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa päämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi hänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja — samassa hän heräsi.

Heräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen tajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että kului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.

Kirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti. Palvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti käyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa unta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.

— Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.

— Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?

— Niin, kuulethan sen!

Kustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli syntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas ja täynnä toivoa.

Parin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi palvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.

Tämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin Kustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan, jos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi onnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.

Tosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua. Hänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa eikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän valmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.

Tuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi verkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin liejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan, mutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana, muilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut takaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?

He olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon loistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen raivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä istumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia, toinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun yläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen käsivartensa tavattoman paksut.

Toinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan maata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset riippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja pörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja suun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.

Kustaa ratsasti likemmä.

— Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään oleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.

— Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. — Ne ovat kotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen liikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.

— Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. — Kysyn siis vieläkin: mistä olette kotoisin?

— Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi oksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla peitetty. — Tuolla me asustelemme.

— Sekä kesät että talvet?

— Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen ympäri niin että tuli selälleen, — me otamme ravintomme mistä saamme ja nauramme sekä laille että evankeliumille.

— Olette varmaankin sissejä?

— Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa silmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana kuin suinkin.

— Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?

— Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia! ja mies nauroi rajusti.

Neuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei tyhmän näköiset.

— Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. — Poika vietiin sotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän ja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät jo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja sentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä muutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä uusia keinoja.

Ja mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi neulomaan.

Samassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa kääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen pidätetyistä kyynelistä.

— Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt hänen päähänsä.

— On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi nuorukainen.

— Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?

— Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä sillään.

— Asuvatko he kaukanakin täältä?

— Kappaleen matkan päässä länteen päin.

— Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. — Rahavarani ovat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen ja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa, lausumatta edes kiitosta.

Kustaa toivotti "Jumalan rauhaa" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne Torkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin eli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel hypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven. Huone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi nähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka lepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän välillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui Kustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

— Ankara herra, huusi hän, — älkää syöskö minua onnettomuuteen!

— Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa hämmästyneenä.

— Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka laihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella. — Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole kahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka kuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan itseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en saata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain aamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä; vihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin ilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä eihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen aamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala keitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko minun antaa lapseni kuolla nälkään?

Epätoivoisena nainen väänteli käsiään.

— Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa, virkkoi Kustaa liikutetuin mielin.

Sydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä miltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun se loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että Kustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.

Se vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli heittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.

Silloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä elättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:

— Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti; silloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti hän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on tullut kuin villiksi eläimeksi.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla:

— Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun olemme viipyneet näin kauvan.

Kustaa nousi.

— Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta lähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä nälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.

Retkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli lyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään: suuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana taustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä kivisilta johti maalta veden poikki.

Aamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin lasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi, satoa lupaellen.

* * * * *

Tahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne viimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa kohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli tottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen tielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten halasi.

Hän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin aina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä kanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja punaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti hänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen. Siitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle yhdentekevä.

Mutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito miltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen rakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.

Hän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat. Jos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön omistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet tehtäisiin vaarattomaksi.

Hän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä, ommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina kiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei hän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän välinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai tyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.

Saliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli yksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti sopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut lattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen hopeamaljaan.

Hän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi jäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa, Otto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.

— Dorotea! kuiskasi hän hellästi.

— Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.

— Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Säihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa riippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.

— Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.

— En luota sinuun!

— Luotat jos rakastat.

— En tahdo rakastaa.

— Mikset?

— Jottei minua petettäisi.

— Mutta jos pyhästi vannon…

— Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin, vastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei enää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.

— Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja tuli häntä likemmä.

— Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman vastauksen?

— Kaikille, poikkeuksettako?

— Te ette ole rippi-isäni.

— En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne arvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka kalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.

— Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen säilyttää mielenmalttinsa. — Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole aikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me sisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen myötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte häntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja laulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun vieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole uskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen tekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!

Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra Otto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti häntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä anteeksi.

— Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit silmänsä taivasta kohti, — niin hän kostaisi häväistyksen, jonka olen saanut kärsiä.

— Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari epätoivoissaan; — te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin mustasukkaisuus saattaa johtaa.

— Olette mustasukkainen… minulle?… Ah, sillä kasaatte syntiä synnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!

— Dorotea, sinä teet minut hulluksi!

— Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.

Häneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa ruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän, sitte hän seurasi häntä.

— Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä äänellä.

— Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. — Hyvästi!

Tuntiessaan tytön sormet kädessään heittäysi hän uudestaan maahan ja kietoi väkevät käsivartensa hänen ympärilleen.

— Miksi sinä kidutat minua? kuiskasi hän. — Sinä tiedät että olet minulle rakkain maailmassa.

— En tahdo ruveta kenenkään orjattareksi.

— Hallitsijattarekseni, kuningattarekseni sinut teen, tottelen sinua kaikessa, jos vain tulet omakseni. Miksemme saata mennä naimisiin heti paikalla ja sinä lähteä mukaani nyt jo?

— Niinkuin mikäkin halpa porvaritytär! Sinä et tiedä mitä sanot.

Tyttö riistäytyi irti.

— Dorotea, sano mitä vaadit, mutta älä ärsytä minua yli voimieni.

— Tahdon että herra Otto Krabbe saapuu tänne kosimaan suuren saattojoukon seuraamana, niinkuin tapa vaatii. Sitte tahdon että Kallön linnan herra kysyy tyttärensä mielipidettä ennenkuin hän hänet naittaa ja että hän saa valita puolisokseen kenen tahtoo.

— Mutta jos hän silloin kieltäytyy.

— Saattaapa olla, herra Otto, ettette milloinkaan saavu.

— Ei, ei. Rakastan teitä niin että asettukoon tielle mitä esteitä tahansa, teidän pitää tulla vaimokseni, sen vannon miekkani kautta, ja pantiksi otan tämän suudelman.

Hän sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä niin kiireesti, ettei hän ehtinyt sitä estää. Hehkuvin poskin ja säteilevin silmin hän jäi hänen eteensä seisomaan.

— Tahtoisin lyödä teitä! virkkoi hän.

— Olkaa varoillanne taikka otan toisen suutelon! Samassa astui lääniherra sisään.

— Olen hakenut teitä, herra Otto, alkoi hän, — te tahdoitte puhua kanssani ennen aamiaista.

— Niin tahdon vieläkin!

— Menkäämme minun huoneeseeni, siellä saamme parhaiten olla rauhassa. Mikä nyt on? kysyi lääniherra kääntyen Dorotean puoleen, joka seisoi miltei liikkumattomana.

— Ehkä minä saan selittää, kun olemme kahdenkesken, puuttui Otto herra puheeseen, ja molemmat miehet läksivät huoneesta; tulemme pian heitä seuraamaan.

Jäätyään yksin viskasi Dorotea maahan kaikki kukkaset toisesta maljasta ja upotti siihen kauniin pienen suunsa; hän ravisti päätään ikäänkuin päästäkseen jostakin pahasta, sitte hän nenäliinallaan rupesi hankaamaan huuliaan ja poskiaan jotta ihoa kirveli.

— Se inhoittava, hävytön ihminen, tulee suutelemaan tyttöä vastoin hänen tahtoaan. Teloittaa hänet pitäisi ja panna piikkipyörälle sellaisesta rikoksesta.

— Ja nyt he hierovat minusta kauppaa… ha ha ha kuinka minä heidät petkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. — En aavistanut että tämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja lahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. — Kas, tuolla hän tuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa silmänsä… ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii ja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä… oi miten tulen olemaan varovainen tästälähin… mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa yhtä rohkeaksi kuin herra Otto… niin silloin sallin ehkä hänen ottaa suudelman!

Nauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran työhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.

— Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. — Rakastan häntä enemmän kuin sanoin saatan lausua.

— Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, — tuskin seitsemäntoista vanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.

— Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?

— Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.

— Luuletteko jonkun olevan tielläni?

— Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo myötänsä?

Tumma puna lensi Otto herran kasvoille.

— Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui hän. — Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte nähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.

— Toivon saavani teistä rakkaan pojan.

He pusersivat toistensa kättä ja Otto herra puuttui puheeseen:

— Tuon viestejä ja terveisiä kuninkaalta, sanoi hän, ottaen povitaskustaan kirjeen, jonka jätti Eerik Banérille.

Tämä otti kirjeen ja luki. Siinä oli käsky kuninkaalta hänen hyvälle ystävälleen ja lääniherralleen herra Eerik Banérille, että tämä Kustaa Eerikinpoikaa kohtelisi herra Otto Krabben käskyjen mukaan, pääasiallisesti siinä suhteessa, ettei vangille annettaisi tilaisuutta paeta Kallösta.

— Se ei ole mahdollista; sitäpaitsi Kustaa on haaveilija, joka minun luullakseni viihtyy kaikkialla; mutta kuninkaan käskyä pitää totella. Mitä sinä aiot tehdä hänelle?

— Hankkia varman vanginvartijan.

— Sellainen hänellä jo on. Mutta voithan hankkia paremman.

— Minä koetan. Mutta täytyykö hänen välttämättömästi viettää aikaansa tyttärienne seurassa?

— Tarkoitat Doroteaa. Mutta jos hän mielellään viettäisikin aikaansa hänen seurassaan, niin etkö luule että se on paras keino karkausyrityksiä vastaan?

— Minun kihlattuni! huudahti Otto nousten istualtaan, — hänetkö uhrattaisiin tuollaisen karkulaisen tähden?

Polttava puna nousi lääniherran tavallisesti niin levollisille kasvoille.

— Unohdat, Otto Krabbe, — ettei hän vielä ole morsiamesi. Hänellä on valta valita ja jos hän valitsee ruotsalaisen aatelismiehen, niin kuningas Kristian saattaa olla varma siitä että hän on lujemmissa siteissä kuin mitä kaikki rautakahleet voivat tarjota; eihän tämä olisi ensi kertaa, jolloin jalosukuinen tanskalainen neito on lähtenyt rouvaksi ruotsalaiseen ritarilinnaan.

— Mutta sanoittehan vasta, että mielellänne ottaisitte minut vävyksenne, lausui junkkari, miltei vavisten mielenliikutuksesta.

— Niin, sanon sen vieläkin; jos minulla olisi kaksi tytärtä, niin antaisin teille kummallekin yhden; mutta nyt on päätösvalta Dorotean käsissä ja minä luulen että hänen vaalinsa tulee lankeamaan teidän eduksenne.

— Hän ei saa kuulua kenellekään toiselle! puhkesi Otto intohimoisesti puhumaan ja löi kätensä miekan kahvaan.

— Minä tahdon, minun täytyy hänet voittaa!

Samassa katkesi keskustelu, sillä pihalta rupesi kuulumaan huutoa ja meteliä. Lääniherra riensi ikkunaan ja näki hevosen selässä miehen, joka pitkällään molemmin käsin piteli kiinni hevosen kaulasta. Joukko palvelijoita riensi auttamaan ratsastajaa ja kun tämä vihdoin tunsi maaperän jalkainsa alla, päästi hän tyytyväisyyttä ilmaisevan mörinän ja viskasi yltään kaavun.

— Sehän on luostariveli, huudahti Eerik Banér, — mikähän nyt on?

Sekä lääniherra että hänen vieraansa kiirehtivät alas portaita.

Munkki pyyhki kasvojaan takkinsa liepeeseen ja murahteli entistä lujemmin, kun näki edessään tulijat.

— Mitä nyt on tapahtunut, kun lähdette ratsastamaan ilman satulaa, isä Sigurd? kysyi lääniherra.

— Saatana kujeilee ja vehkeilee, ähki munkki. — Armollinen lääniherra, teidän täytyy heti tulla luostariin, muuten me kaikki voimme joutua vangiksi.

— Mikä sitte on?

— Siitä on jo monta viikkoa kun tuo jumalaton ihramaha Iivar Gryn tuli tänne Århusista ja vaati yösijaa luostarista.

— Laki ja hyvä tapa velvoittavat teitä antamaan sitä.

— Me annoimmekin hänelle, parhaan minkä me raukat saatoimme antaa, mutta hän ei koskaan ole tyytyväinen, vaan huutaa ja kiroilee ja juo itsensä juovuksiin jokikinen päivä… Emme tiedä, mitä tehdä.

— Miksette käänny piispanne puoleen? Hänen velvollisuutensa on ratkaista riitanne.

— Me kyllä kutsuimme hänet ja hän tuli ja uhkasi ritari Gryniä kirkon pannalla, jollei hän lähtisi tiehensä ja jättäisi meitä rauhaan, mutta arvatkaas mitä hän silloin teki?

Munkki väänteli suutaan ja siunaili. Hän tahtoi herättää sääliä, mutta hänen pulleat, punaiset kasvonsa ja kaksinkertainen leuka vastustivat räikeästi säälin tunnetta.

— Saatanallisilla vehkeillään houkutteli hän piispan kirkon ovien väliin, puhui munkki melkein huutamalla, — ja sitte hän piteli ovia kiinni ja vannoi ettei hän avaa niitä ennenkuin piispa on siunannut suuren syntisen Iivar Grynin.

— Siunauksesta ei kai sentään tullut mitään? kysyi Kustaa Eerikinpoika, joka myöskin oli saapunut paikalle.

— Jalo herra, hänen täytyi, päänsä päästimeksi.

— Hänkö siis riisti teiltäkin satulan? kysyi Otto Krabbe.

— Kun minä kerroin lähteväni tänne kantelemaan, niin hän pakoitti minut nousemaan satuloimattoman hevosen selkään. Sitte hän vielä juoksi perässäni hyvän matkaa ja ruoski hevosta, jotta se laukkasi vinhaa vauhtia, ja käski minua viemään paljon terveisiä tänne.

— Tulkaa nyt syömään aamiaista kanssamme, isä Sigurd, niin saamme likemmin puhua asiasta.

Lääniherra astui edellä ja toiset seurasivat. Töintuskin Otto Krabbe sai itsensä pakoitetuksi vastaamaan Kustaa Eerikinpojan tervehdykseen. Eniten häntä suututti se, että ruotsalainen oli muhkeampi vartaloltaan kuin hän itse.

Salissa tapasivat herrat Mette rouvan, molemmat sisarukset sekä talon muut vieraat. Kaikki istuutuivat runsaitten ruokapöytien ääreen. Munkille osoitettiin sija pöydän alapäässä, hän kietoi takin liepeet puolialastomien sääriensä ympäri ja istuutui mukavaan asentoon penkille.

— Minä vanha raukka läksin syömättömänä luostarista, puhui hän naapurilleen. — Oikein tulee maistumaan makealta, kun taas saan palasen suuhuni.

Lääniherran käskystä oli hänen eteensä asetettu suuri olutkannu, mutta maistettuaan asetti hän sen takaisin pöydälle ja hänen pienet silmänsä tirkistelivät viinikannuja pöydän toisessa päässä.

— Eikö maistu? kysäisi lääniherra.

— Vatsani ei siedä tätä, mutta sietäisi viinitilkkasen. Isännän käskystä asetettiin hänen eteensä viinikannu ja nyt hän piti puoliaan.

Keskustelu oli erittäin vilkas ja Kustaakin otti siihen osaa, vastoin tavallisuutta; hän istui Mette rouvan vieressä ja kyseli häneltä, kummoiset luostarit ja niiden elämä Tanskassa oli.

— Luultavasti luostariolot Tanskassa ovat samat kuin Ruotsissa, huomautti hän, — minä niitä tunnen tavattoman huonosti.

Herra Otto istui vastapäätä Doroteaa. Tyttö tunsi että hän yhtämittaa iski häneen silmänsä, jonkatähden hän tiesi olla varoillaan. Hän tekeytyi huimaavan iloiseksi ja tunsi julmaa nautintoa nähdessään miten mustasukkainen herra Otto oli hänen naapurilleen junkkarille, jolle hän muka erityisen luottamuksen osoitukseksi tuhlaili suloisia hymyilyjä ja kuiskaili kaikellaisia vähäpätöisyyksiä.

Aterian loputtua kääntyi lääniherra munkin puoleen:

— No, isä Sigurd, mitä luostariin muuten kuuluu?

— Pahaa, pahaa; elämme surullisena aikana; hurskaat veljet, jotka viettävät yöt päivät rukouksessa sielujen pelastukseksi, saavat palkakseen kiittämättömyyttä. Usko laimenee laimenemistaan, siksi ovat lahjat niin pienet; koko päivän olen vaeltanut talosta taloon enkä — sydämeni vuotaa verta kun sen sanon — saanut juuri mitään.

— Mikä tuota herra ritari Gryniä oikeastaan vaivaa?

— On kuin hänen kanssaan paholainen itse olisi tullut luostariin; kerran viime viikolla kutsutti hän johtajan luokseen ja komensi tätä toimittamaan kauniin ilman seuraavaksi päiväksi. "Se joka helvetin tuskista voi pelastaa kokonaisen sielun mahtanee toki saada auringon paistamaan muutamaksi tunniksi", arveli hän. Mutta pahaksi onneksi tuli sade; silloin hän astui johtajan omaan selliin, sulki oven ja ruoskitsi johtajaa tämän omalla nuoralla; kunnianarvoisa isä toimitti vihdoin paikalle aseellisia miehiä, mutta niistä hän paikalla tappoi yhden ja muut läksivät käpälämäkeen. Nyt hän komentelee luostarissa mielin määrin.

— Lähdemme molemmat luostariin, virkkoi Banér.

— Minä tulen mukaan, huudahti Otto Krabbe.

— Sallitteko minunkin tulla? kysyi Kustaa.

— Kernaasti, jos tahdot, vastasi lääniherra, ystävällisesti nyökäyttäen päätään.

Jos herra Otto sinä hetkenä olisi katsahtanut talon kauniiseen tyttäreen, niin hänen olisi täytynyt hämmästyä hänen kasvojensa ilmeen vaihtelevaisuutta. Nyt eivät ne enään ilmaisseet kuin pettymystä ja neito ei suinkaan koettanut sitä peitellä. Otto herra jäi miettimään, kuka siihen oli syypää, hänkö vai tuo toinen.

Useat vieraista olisivat tahtoneet lähteä mukaan luostariin, mutta lääniherra pani vastaan.

— Jos meitä tulee sellainen joukko, sanoi hän, — niin hurskaat veljet ehkä pelästyvät, että me väkirynnäköllä aiomme ottaa koko luostarin.

3.

KÄYNTI LUOSTARISSA.

Hevoset satuloitiin ja lähdettiin matkalle. Edellä ratsasti lääniherra ja hänen rinnallaan molemmat nuoret ritarit, yksi kummallakin puolella. Munkki ratsasti heidän takanaan ja häntä seurasi joukko palvelijoita.

Luostari oli noin penikulman matkan päässä Kallösta, tavallisen ajotien varrella, mutta se ei tähän vuodenaikaan ollut suinkaan hyvä. Tosin talonpojat kahdesti vuodessa komennettiin kokoon korjaamaan tietä; silloin kuopat ja kolot kyllä täytettiin turpeella ja risuilla ja päälle ajettiin hiekkaa, mutta ei aikaakaan, kun tiet taas olivat yhtä huonot, ja ainoastaan hitaasti pääsivät ratsastajat kulkemaan, jos mielivät säästää hevosiaan pahemmilta vammoilta.

— Kirotut talonpojat! sanoi lääniherra. — Huomispäivänä pitää voudin ajaa heidät korjaamaan tietä.

— Antakaa ensin hyvästi piiskata heidät; se on varmin keino, huomautti Otto herra.

— Miten työn silloin käy?

— He pelkäävät suurempaa selkäsaunaa.

— Pitää hiukan ottaa lukuun heidän huono ravintonsa.

— Kyllä sitä roskaa vielä riittää, jos joku nääntyisikin; meille siitä oikeastaan tulisi olla hyötyä, mutta luostarit ne vaan imevät voiman itselleen.

— Sen kyllä huomaa, kun katselee arvoisia isiä, huomautti lääniherra puoliääneen.

— No eikö se osoita että varoja kyllä on, vaikka niitä pidetään salassa; talonpojat ovat väkipaiseita herrastiloilla; minä puolestani olen huomannut parhaaksi yhtämittaa vaihtaa väkeä.

— Kuinka se tapahtuu?

— Nuoret tytöt ja pojat myydään enimmän tarjoovalle ja siten pakoitetaan jälelle jäävät vanhat kovempaan työhön, joten he piankin nääntyvät; sitte otetaan uutta väkeä ja kauppa sujuu jotta helisee.

— Se ei taida olla tapana teidän maassanne? kysyi lääniherra ja kääntyi Kustaan puoleen, joka tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.

— Ei. Meidän talonpoikamme ovat vapaita miehiä.

— Varjelkoon taivas, kyllä uudet herrat tulevat opettamaan heidät uusille tavoille, huudahti Otto herra.

Kustaa puri, niinkuin tavallisesti, kokoon huulensa ja vaikeni.

Erik Banér vaihtoi äkkiä keskusteluainetta.

— Arvelen, virkkoi hän, — että meidän luostarimme ovat melkein samalla kannalla.

— Minä tunnen niin vähän Ruotsin luostarioloja, sentähden tahtoisin nähdä kummoiset ne täällä ovat.

— Lihavia ja laiskoja munkkeja löytynee kaikkialla, puuttui junkkari Otto puheeseen, — hauska olisi tietää, miten nekin syöpäläiset olisivat hävitettävät.

— Käytättepä voimakkaita sanoja, huomautti lääniherra.

— Näin vertaisteni kesken; mutta susien joukossa kyllä osaan ulvoa.

— Oletteko lukeneet tuosta Luther nimisestä miehestä? kysyi Eerik Banér.

— Minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen, vastasi Kustaa. — Mutta jota enemmän olen kuullut, sitä enemmän on mieleni tehnyt saada lisää tietoja hänestä.

— Eikö hän ollut munkki ja paavin palvelija? Ja eikö hän nyt ole luopio ja valapatto? Hirsipuun hän ansaitsisi ja se kai onkin oleva hänen osansa.

— Olette liian ankara, herra ritari, keskeytti hänet lääniherra synkän näköisenä. — Kerrotaan anekaupan ensin herättäneen hänen paheksumisensa ja saaneen hänet tarkemmin tutkimaan pyhiä kirjoituksia; jos hän niistä on tavannut toisen opin kuin se, jota tavallisesti tyrkytetään ihmisille, niin on vallan oikein että hän antaa löytämänsä valon loistaa ihmisille.

— Ei, hitto vieköön, munkin pitää vuorotellen lihottaa, vuorotellen ruoskia ruumistaan, lukea rämpyttää rukouksia sielujen pelastukseksi sekä koota rahaa niin paljon kuin suinkin luostarinsa rikastuttamiseksi. Mutta ajatustyöhön hänen ei pidä sekaantua; se ei kuulu hänen alaansa.

Nähtävästi onnistumaton kosimayritys harmitti Otto Krabbea; hänen harras halunsa oli saada aikaan sanasota Kustaa herran kanssa ja siinä hän toivoi oikein perinpohjin voivansa nöyryyttää hänet.

Mutta likempänä luostaria kävi oikotie, jota kuljettiin, niin kapeaksi, että ratsastajat ainoastaan yksitellen saattoivat päästä eteenpäin; keskustelu katkesi siis, eikä sitä enää matkan kestäessä jatkettu.

Isä Sigurd oli edellä rientänyt luostariin ja johtaja seisoi portilla ottamassa vastaan vieraita, siunatakseen heitä.

— Jumalan rauhaa, lausui lääniherra, — luostariin on taitanut tulla rauhanhäiritsijöitä.

— On, jalo herra, vastasi iso, suurivatsainen herra, varovaisesti silmäellen ympärilleen. — Mutta nyt on tapahtunut suuri ihme, josta koituu siunausta kirkollemme.

— Onko herra Iivar Grynistä tullut pyhimys? kysyi Otto Krabbe.

— Hän on siksi tulemaisillaan, vastasi johtaja, tehden ristinmerkin. — Aamulla kun menimme pitämään rukousta, tapasimme hänet kirkossa jumalanäidin kuvan edessä, ja hän lauloi, sillä hänellä on komea ääni!… Kiitos olkoon pyhille marttyyreille, tämä on suuri, suuri ihme!

— Missä hän nyt on? kysyi lääniherra epäillen.

— Kirkossa, yhä vaan kirkossa.

— Sallitteko molempien toverieni seurata? kysyi Eerik Banér.

Se soti oikeastaan sääntöjä vastaan, mutta johtaja ei mielestään voinut kieltää ja kaikki neljä läksivät luostarikirkkoon.

Iivar oli jo ovessa heitä vastassa. Hän oli keski-ikäinen, lihava mies; hänen kasvonsa olivat pyöreähköt, hyväntahtoiset, hiukset ja parta punaiset; silmät kurkistivat veitikkamaisesti tuuheitten kulmakarvojen alta.

Nähdessään vieraat rupesi hän veisaamaan pyhän neitsyen kunniaksi. Sitte hän teki ristinmerkkejä, kumarsi ritareille ja astui kirkkoon heidän edellänsä, yhä veisaten ja tehden ristinmerkkejä.

— Tuossa kuulette nyt itse, kuiskasi johtaja. — Tämä on ihme, suuri ihme!

— Mikä teidän on, Iivar Gryn? kysyi Eerik Banér, laskien kätensä hänen olkapäälleen.

— Aion mennä luostariin, vaikeroi Iivar, — annan kaikki tavarani, kotini, kontuni, kiinteimistöni, irtaimistoni luostarille; sukulaisia minulla ei ole, kenelläkään ei ole oikeutta perintööni, miksen rehellisesti maksaisi niille, jotka melkein kokonaisen kuukauden ovat minua elättäneet ja vaatettaneet?

Johtajan rasvaiset kasvot loistivat tyytyväisyydestä.

— Kärsimyksemme ovat tarkoittaneet kirkon vaurastumista ja pyhien kunniaa! huokasi hän.

— Ette aavista mitä he ovat kärsineet tähteni, vaikeroi Iivar, — mutta kuitenkaan en tahdo sitoutua, vaan elän niinkuin tähänkin asti, kunnes mieleni muuttuu. Paholaisen täytyy vapaaehtoisesti lähteä minusta, en suostu karkoittamaan häntä väkivaltaisesti.

— Poikani, me tahdomme olla kärsivälliset kanssasi, huokasi hurskas isä.

— No, pane sitte pöytään parasta espanjalaista viiniäsi, kymmenen kannua ruokasaliin, toimita sitte esille paperia ja kynä; tahdon paikalla tehdä testamenttini ja olkoot nämä jalot herrat todistajinani. Mutta joutuin, munkki, en tiedä kuinka kauvan tämä halu minussa pysyy.

— Paikalla, paikalla, poikani! ja johtaja läksi kiirein askelin.

Mutta voi! Samassa näytti Iivar Gryn pitkää nenää hänen jälkeensä.

— Nyt saatte maistaa sitä suloista viiniä, joka päivästä toiseen on juovuttanut minua juovuksiin, virkkoi hän hiljaa. — Kyllä ne kirotut munkit ymmärtävät pitää huolta ruumiillisista tarpeistaan.

— Mitä te tällä oikeastaan tarkoitatte? kysyi lääniherra äärimmilleen hämmästyneenä.

— Tahdotte varmaankin tehdä pilkkaa hurskaista isistä, arveli Otto Krabbe.

— Odottakaa, sanoi Iivar Gryn. — Ette vielä ole nähneet loppua; juokaa ja jutelkaa munkkien kanssa sillaikaa kun minä kirjoitan testamenttia.

Samassa tuli eräs palvelevista veljistä ilmoittamaan, että ritareja odotettiin ruokasaliin.

Lähdettiin siis sinne, mutta matkalla kutsutti lääniherra luokseen palvelijan ja käski hänen pitää hevosia satuloituina portin edustalla sekä toimittaa herra Iivar Grynille ratsun.

Koko munkkijoukko oli koolla suuressa ruokasalissa ja kaikkien kasvoista loisti tyytyväisyys.

Pöydillä seisoivat nuo määrätyt viinikannut, joista viisi oli puhdasta hopeaa ja loput eri metallia, enimmäkseen jalokivien koristamia. Viini kimalteli kannuissa ja vesi suussa, ahmivin katsein nauttivat munkit jo edeltäkäsin jalon rypäleen mehusta.

Ritarien astuessa saliin teki Iivar Gryn syvän kumarruksen ja virkkoi:

— Toivon että arvoisa isä ja hurskaat veljet tänäpänä sallivat minun toimittaa isännänvirkaa? Kyllä, poikani, vastasi johtaja. Kyllä, kyllä! kuului kaikuna pitkin salia.

— Juon siis terveydeksenne, jalot ritarit, ja kiitän teitä sydämellisesti siitä että olette saapuneet tänne!

Hän vei kannun huulilleen ja joi ja joi; näytti siltä kuin ei hän olisi aikonutkaan lakata. Kun kannu oli tullut puolilleen, laski hän sen käsistään ja veti syvältä henkeään.

Muut ritarit pitivät myöskin puoliaan; he eivät mielestään koskaan olleet juoneet niin hyvää viiniä; munkkienkin käsissä kulkivat kannut miehestä mieheen ja jokainen joi niin paljon kuin jaksoi. Viinin vaikutus oli mitä elähyttävin ja pian kaikui nauru ja puhelu äänekkäämpänä kuin oikeastaan olisi sopinut niin pyhässä paikassa.

Sillaikaa oli Iivar Gryn istuutunut pöydän päähän, missä kaunis kynä ja suuri pergamentti häntä odotti. Vieressä oli kappale vahaa ja pieni, palava lamppu.

Hän tarttui kynään, katseli miettien ympärilleen ja kirjoitti suurilla, säännöllisillä kirjaimilla:

"Minä ritari Iivar Gryn testamenttaan jo elinaikanani Kallön luostarille ja koko sen veljeskunnalle syvimmän halveksimiseni. Sinä aikana, jonka olen viettänyt heidän joukossaan, olen huomannut, että juoppous, omanvoitonpyyntö, epäsiveellisyys ja petollisuus ovat heidän pääasiallisina uskonkappaleinaan. Minä olin kuristamaisillani kuoliaaksi heidän piispansa ja hän osti elämänsä siunaamalla minut; minä ruoskin kerran heidän johtajaansa ja hän mateli polvillaan edessäni ja suuteli käsiäni. Olen eri tavoin vietellyt luostarin kolmeakymmentä veljeä syntiin ja he ovat kaikki paikalla langenneet; he ovat varastaneet, valehdelleet, vieläpä tehneet pahempiakin syntejä; kukaan ei ole moittinut minua hävyttömyydestäni; selkäsaunan pelko on kahlehtinut heidän kätensä ja kielensä; rahasta ja tavarasta he myyvät sielunsa saatanalle, mutta vaikken tosin usko että hän heitä huoliikaan, niin lorun lopuksi ja kiiruhtaakseni heidän joutumistaan hänen haltuunsa tahdon harmittaa heitä sillä tiedolla, että minä tämän testamentin kautta voitan viisitoistasataa markkaa, josta olen lyönyt vetoa, ja munkit saavat — pitkän nenän."

Lopetettuaan päästi hän rinnastaan helpoituksen huokauksen, hieroi tyytyväisenä käsiään ja piirsi vihdoin nimensä alle.

— Eihän kukaan kieltäne, että olen täysissä järjissäni? kysyi Iivar herra.

Kaikki todistivat hänen olevan selvällä järjellä, munkit ja johtaja käsi sydämellään.

— Puuttuu siis vain, jalot herrat, että todistatte nimikirjoitukseni oikeaksi, jatkoi Iivar.

Lääniherra ja Otto Krabbe suostuivat hänen pyyntöönsä, vaikka epäillen.

— Entä te, jalo herra? kysyi Iivar Kustaalta.

— Minä olen muukalainen.

— Ei kaksi kolmannetta; pyydän että teette minulle tuon palveluksen, lausui veitikka.

Kustaa suostui hänen pyyntöönsä.

— Ja te myös herra johtaja!

Johtaja astui esiin, piirsi nimensä ja syleili tekopyhästi uutta veljeä.

— Tahtoisin että kaikki veljetkin kirjoittaisivat nimensä, puhui Iivar taas, liikutuksen väre äänessä, — mutta pelkään että tuotan heille liiaksi vaivaa.

— Eikä se ole tarpeellista, huomautti johtaja, joka toivoi niin pian kuin suinkin saavansa kallisarvoisen paperin huostaansa.

Iivar Gryn otti esiin suuren nimileimansa, lämmitti vahan lampun liekillä ja piirsi puumerkkinsä paperin alle.

Sitte hän käänsi sen kokoon, painoi sinetin vielä päällepäin ja kirjoitti kylkeen:

"Testamenttini Kallön luostarin johtajalle ja veljeskunnalle; avattava vuoden päästä laskien tästä päivästä. Kirjoitettu toukokuun 29 p. 1619. Iivar Gryn, Björkan ynnä muiden kartanoiden omistaja."

Kallisarvoinen paperi jätettiin johtajalle, joka vielä kerran syleili antajaa. Sitte se kulki kädestä käteen, miehestä mieheen läpi koko veljeskunnan.

— Minä lähden sinun kanssasi, sanoi Iivar Gryn huomaamatta lääniherralle.

— Hevosesi on jo satuloituna.

— Juokaamme jäähyväismalja! huudahti ritari Iivar ja tarttui kannuun.

— Poikani, ethän jätä meitä?

— Seuraan herra Eerik Banéria, mutta vannon tämän jalon viinin kautta, että palaan niin pian kuin minua kutsutte, ja niin sanoen hän tyhjensi kannun ja heitti sen ulos ikkunasta.

Pelästyneinä katselivat munkit toisiinsa.

— Ei tee mitään, rauhoitti johtaja, — hän maksaa sen tuhatkertaisesti.

Ritarit läksivät matkaan ja munkkijoukko saattoi heidät portille, mutta Iivar Gryn huomasi ettei johtaja ollut heidän joukossaan.

— Mitä pikemmin täältä pääsemme, sitä parempi, kuiskasi hän lääniherralle.

Pieni seurue läksi liikkeelle ja Eerik Banér viittasi Iivar Gryniä rinnalleen.

— Ei kiitoksia, vastasi tämä, — minä tahdon pysyä viimeisenä.

Ja sinä hän pysyi alkuosan matkaa, mutta yhtämittaa hän kehoitti kumppanejaan kiirehtimään.

Puolitiehen päästyä tahtoi lääniherra antaa hevosten levätä muutamia hetkiä; oikeastaan hän toivoi saavansa Iivarilta selitystä, sillä hän pelkäsi vastoin tahtoaan joutuneensa osalliseksi pahaan kepposeen, mikä ei suinkaan miellyttänyt häntä.

Herrat astuivat satuloistaan ja palvelijat saivat hitaasti seurata heitä.

— Minun ei täällä pitäisi ryhtyä selityksiin, vastasi Iivar, — mutta olkoon menneeksi sinun vastuullasi.

Hän lausui testamentin sanasta sanaan, mutta ei vielä ollut lopettanut, kun äkkiä ilmassa suhahti nuoli, käyden suoraan hänen takkiinsa.

— Mitä tämä merkitsee? huudahtivat toiset.

— Että hurskaat isät jo ovat lukeneet testamentin, vastasi Iivar herra ja irroitti varovaisesti nuolen. — Se ei onneksi sattunut. Enkä luule erehtyväni jos sanon, että se arvattavasti on myrkytetty, lisäsi hän, heittäen sen luotaan.

— Mitä muuta siltä saatanan joukolta voisi odottaa, myönsi herra Otto Krabbe.

Lääniherra ja Kustaa herra kiertelivät ympäristöä etsien pahantekijää, mutta eivät saattaneet nähdä ainoaakaan elävää olentoa, paitsi leivoja ja pääskysiä, jotka livertelivät kevätlaulujaan, tietämättä mitään ihmisten taisteluista ja intohimoista.

Pieni retkikunta läksi taasen liikkeelle, mutta tällä kertaa aika kyytiä.

Ilomielin ottivat naiset vastaan herra Iivar Grynin, hänen pilapuheensa huvittivat heitä suuresti ja kun hän kertoi elämästään luostarissa ja tavasta jolla hän vihdoin kosti kaikki kärsimänsä vaivat, niin naurettiin salissa täyttä kurkkua ja Iivarista tuli päivän sankari.

Kustaa Eerikinpoika läksi paikalla huoneeseensa, hänen täytyi miettiä mitä hän tänäänkin oli nähnyt. Mutta vähäväliin teki hän itselleen kysymyksen: "missä on kynttilä jota minun tulee seurata?"

Otto Krabbe yhtyi voimiensa takaa Iivarin soimauksiin, sillä hän oli suuri pappisvihaaja. Hän piti Iivarin pilaa oikein nerokkaana.

— Mutta se voi maksaa minulle henkeni, huomautti Iivar, — yritys on jo tehty.

— Hyvä etten ollut mukana sillä retkellä, sanoi herra Gregori Ulftand, — ja hyvä että pian lähdemme kotipuoleen.

— Uhkaako tässä joku vaara? kysyi Dorotea ja katsahti pelästyneenä ympärilleen.

— On aina vaarallista hankkia itselleen vihamiehiä, vastasi lääniherra, — mutta toivon ettei kukaan sentään usko minun tai perheeni olevan osallisena näin lapsellisessa pilanteossa.

— Suututko minuun? keskeytti hänet Iivar.

— Parasta olisi ollut etten olisi lähtenyt sinne.

— Jos minä jo tänä iltana lähden täältä, niin ei kukaan voi epäillä sinua.

— Sinun täytyy jäädä tänne pitemmäksi aikaa, kunnes veresi on jäähtynyt ja kostajasi tyyntyneet.

Iivar nauroi.

— Kas, asian laita oli tämä: minä läksin luostariin siitä syystä että olin joutunut miltei kodittomaksi. Taloa korjataan, sentähden päätin kerran panna täytäntöön uhkaukseni, tekemällä munkeille sellaisen kepposen etteivät he ikinä unohda Iivar Gryniä.

— Jäät nyt tänne kunnes rakennus on valmis.

— Elokuun alussa matkustan Hollantiin ostamaan lehmiä. Niiden avulla toivon saavani maksoon rakennuskulungit. Toivottavasti työt päättyvät siksi.

— Sitte kai menet naimisiin.

— Jos saan tytön jonka tahdon, vastasi Iivar, luoden rakastuneen katseen Doroteaan.

— Se ei lie mitään mahdotonta, vastasi Dorotea keikaillen.

— Ehkä saan nyt heti…! huudahti Iivar.

— Ei, odottakaa kunnes rakennus valmistuu.

Otto Krabbe ymmärsi että viime sanat lausuttiin vain hänen kidutuksekseen, jonkatähden hän kiireesti läksi ulos. Oli mitä ihanin ilta, kuu valoi hopeitaan keväiselle maisemalle, siellä täällä näkyi leveitä varjoja. Äkkiä huomasi hän ikkunasta, että linnaa likeni henkilö, joka tuontuostakin pysähtyi, ikäänkuin epävarmana siitä, jatkaisiko matkaansa.

Ritari juoksi kiireesti alas portaita, hän tiesi takaportin, josta miltei huomaamatta saattoi päästä linnaan. Sitä tietä näytti tuo henkilökin aikovan.

Porttia avatessa huomasi hän sen takana miehen ja naisen; nainen oli sama jonka hän oli nähnyt tiellä, mies oli luultavasti käynyt portista juuri ennen häntä.

Nähdessään ritarin päästi nainen huudon ja aikoi juosta pakoon.

— Seis! huusi ritari, — taikka olet kuoleman oma!

— Oletteko mieletön, miksi juoksette? sanoi mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Torkel. Tosin hänen äänensä hiukan vapisi, mutta hän tyyntyi samassa ja lisäsi: — eihän se ole kuin ritari.

— Ei ei, se ei ole hän, huusi nainen.

Otto kävi häneen kiinni ja työnsi hänet sisään.

— Katsotaanpa mitä asiaa teillä on, sanoi hän.

Samassa tuli pari palvelijaa tuoden tulta, ja nainen heitettiin vahtikoppiin.

Torkel seurasi huomaamatta.

Ritari otti kynttilän; sen valossa näkyi laiha, kurja, ryysyinen olento, joka oli ryöminyt aivan seinään kiinni ja joka vapisi pelosta.

Ritari astui ovelle ja käski palvelijan mennä lääniherran luo sanomaan, että tämä paikalla tulisi tutkimaan erästä epäilyttävää henkilöä.

Tätä hetkeä käytti nainen hyväkseen ja viskasi permannolle kirjeen.

Torkel peitti sen jalallaan. Mutta ritari oli huomannut rapinaa ja kääntyi.

— Mitä se oli?

— Hän pudotti jotakin, sanoi Torkel ja oli etsivinään lattialta.

— Mitä sinä täällä teet?

— Arvelin että minua ehkä tarvittaisiin… kas tässä on kirje.

Hän ojensi ritarille kirjeen. Tämä kiirehti paikalla valon ääreen.

— Herra Kustaa Eerikinpojalle! Enkö arvannut!… Kuka sinulle sen antoi, tunnusta paikalla, taikka annan minä ruhjoa kurjat jäsenesi niin ettet enää milloinkaan niitä liikuta! huusi ritari.

Nainen oli vaipunut permannolle, hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan lausutuksi.

Samassa tuli lääniherra paikalle ja ritari kertoi hänelle asiain kulun.

— Kuka sinä olet? kysyi Eerik Banér.

Ei vastausta. Pelko oli tehnyt hänet kuin mykäksi.

— Heitä vettä hänen päällensä, käski lääniherra. Torkel totteli. Hän oli melkein yhtä kalpea kuin nainen.

— Tunnetko tuon naisen?

— Se on äitini!

— Silloin olet sinäkin osallisena tässä konnantyössä, huusi Otto Krabbe. — Kahleisiin hänet on pantava.

— Minä löysin kirjeen ja annoin sen pois.

— Siksi ettet uskaltanut kätkeä sitä.

— Tutkitaan asiaa, sanoi lääniherra tyynesti; — eduksesi se kyllä lankeaa että annoit pois kirjeen.

Vähitellen tuli nainen taas tajuihinsa ja kertoi mitä tiesi. Hänen tyttärensä oli kuollut muutamia tunteja sitte, hän oli lähettänyt terveisiä, terveisiä — nainen epäili hetkisen, jatkaisiko — Torkelille. Mutta hän oli iloissaan, sillä eihän tyttö enää nähnyt nälkää… Siinä kyyneleet tukahuttivat hänen puheensa. Hän oli lähtenyt tuomaan pojalleen sanaa… Rannalla hän oli kohdannut kulkijan, joka oli kysynyt tietä linnaan, hän oli käskenyt häntä seuraamaan itseään, mutta mies oli antanut hänelle kirjeen ja pyytänyt häntä viemään sen perille.

— Mikset heti antanut sitä minulle? kysyi ritari kiivaasti.

— Ankara herra, pelkäsin tehneeni jollakin lailla pahaa, nyyhkytti nainen.

— Sait kai hyvän makson vaivastasi?

— Markan, vastasi nainen, ojentaen hänelle rahaa. Molemmat ritarit puhelivat hetkisen hiljaa keskenään; sitte sanoi lääniherra:

— Saat mennä!

Nainen lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.

— Tässä raha.

— Pidä se, mutta älä enää toimita tuntemattomien asioita. Nyt tiedät miten käy.

Nainen sopersi muutamia sanoja ja horjui ovea kohti. Torkel seisoi liikkumattomana.

— Mene äitisi mukaan, käski lääniherra, — ja toimita hänelle vähän syömistä.

Molemmat läksivät.

— Minä en luota häneen! huudahti ritari.

— Minun mielestäni hän on antanut mainion todisteen uskollisuudestaan.

— Jollei hän ole viisaampi kuin miltä hän näyttää, väitti toinen.

— Hankkikaa luotettavampi, jos voitte.

— Tulenpa pitämään silmällä heitä molempia. Torkel pisti päänsä ovesta sisään.

— Armollinen herra! sanoi hän.

— Mitä sinä tahdot? ärjäisi Otto Krabbe.

— Kirjeen tuoja on lähtenyt Bandersiin päin; lähdenkö ajamaan häntä takaa?

Ritarit katsahtivat toisiinsa, sitä ei kumpikaan ollut tullut ajatelleeksi.

— Tee se! käski lääniherra.

— Ota kaksi miestä mukaasi! huusi junkkari hänen jälkeensä.

Lääniherra piti kirjettä kädessään; se oli aivan pieni ja ommeltu kiinni neulalla ja langalla.

— Annammeko hänen avata ja lukea sen läsnäollessamme? kysyi lääniherra.

— Kuninkaan antaman vallan nojalla vaadin että ensin luemme kirjeen ja sitte päätämme, onko se annettava vangille vai eikö.

Eerik Banér laski kirjeen käsistään ja Otto herra rupesi sitä ratkomaan; mutta se oli niin hyvin ommeltu, että junkkarin kärsivällisyys joutui kovan koetuksen alaiseksi. Huomattiin kirjeen olevan hienointa pergamettia; neulanlävet eivät olleet vahingoittaneet kirjoitusta; avatessa tavattiin kirjoituksen ympärillä hienoja, pisteltyjä lehtiä.

— Naisten työtä! sanoi Otto herra ylenkatseellisesti. Sisältö oli seuraava:

Rakkahin veljeni!

Ikävöimme sinua enemmän kuin sanat saattavat lausua. Tyynyni on joka aamu itkusta märkänä, enkä minä näe ilonpäivää ennenkuin sinä taas olet luonamme. Äitimme suru on suurempi kuin saatan kuvaella. Kuule nyt, mitä olen ajatellut. Toukokuun lopulla tulee nopeakulkuinen laiva viipymään Helgenäsin edustalla; hanki vene, joka vie sinut sinne, niin olet pelastettu, rakas veli. Paperi loppuu. Me odotamme sinua ja jätämme kertomatta asiain nykyisestä tilasta kunnes saamme tehdä sen suullisesti. Tuhat syleilyä meiltä kaikilta. Uskollinen, sureva sisaresi, äitisi, sukulaisesi ja tuttavasi, me kaikki ikävöimme ja odotamme sinua.

Margareta.

— Joakim Brahen puoliso, huomautti lääniherra.

— Jollei hän ole täällä kunniasanansa nojalla, niin ei se ole kuninkaalle tehdyn valan rikkomista, mutta mitä ruotsalaiset sellaisista välittävät! puhui junkkari.

— Säilyttäkää kirje!

— Vien sen mukaani, kun palaan Kööpenhaminaan. Hovineitsyet saavat ihailla hienoa ompelusta.

Hetken perästä astui Torkel sisään, tuoden mukanaan kääpiön. Hän oli luultavasti pienin laatuaan, sillä hän oli tuskin viiden korttelin pituinen. Pää oli suuri kuin keskenkasvuisella lapsella, mutta muuten sopusuhtaiseksi muodostunut; kädet olivat suurehkot, jalat pienet.

Ritarit hämmästyivät hänet nähdessään siihen määrään, etteivät lausuneet sanaakaan.

Kääpiön vilkkaat silmät kiertelivät pitkin huonetta, vihdoin pysähtyäkseen molempiin ritareihin. Hän laski käden sydämelleen ja teki syvän kumarruksen. Junkkari purskahti suureen nauruun. Lääniherra kysyi:

— Kuka sinä olet?

— En kukaan, vastasi heikko ääni.

— Mistä tulet?

— Ulkoa.

— Hän se toi kirjeen, vastasi Torkel.

— Mutta nainen ei sanonut, että se oli kääpiö joka antoi hänelle kirjeen.

— Seisoin kannon nenässä, kun hän minut näki.

— Mistä sait kirjeen? kysyi junkkari.

— Löysin!

— Älä valehtele!

— Se riippui kuun säteissä. Junkkari näytti hänelle nyrkkiään.

— Tiedätkö että saatan sinut kuristaa?

— Ankara herra, sitte ette saa tietää mitään.

— Annetaan hänen olla, sanoi lääniherra ja lisäsi samassa: — onko sinulla herraa?

— Olen vapaa kuin ilman lintu.

— Tahdotko ruveta palvelukseeni?

Miettivän näköisenä pani kääpiö sormen nenälleen ja katsahti junkkariin eikä lääniherraan.

— Ehkä mieluummin tahdot ruveta minun palvelukseeni? kysyi junkkari nauraen.

— Lieneepä yhdentekevä.

— Ei sentään. Mikä nimesi on?

— Aatami!

— Tuon näköinen ei ensimäinen isämme varmaankaan ollut, lisäsi junkkari.

— Kasvan kunhan ehdin, virkkoi kääpiö.

Järkähtämätön vakavuus teki hänet tavattoman hullunkurisen näköiseksi ja ritarit nauroivat sydämen pohjasta, mutta pikku mies ei siitä laisinkaan pahastunut. Hänen kasvonsa pysyivät aivan muuttumattomina.

— Antakaa minun ottaa hänet luokseni, lausui junkkari, — ehkä hänestä voi olla hyötyä meille.

— Mielelläni, vastasi Banér ja lisäsi, osoittaen junkkaria: — tämä ritari…

— Herra Otto Krabbe, jatkoi kääpiö.

— Tunnetko hänet?

— Tunnen kaikki!

— Tiedätkö kuka minä sitte olen?

— Kallön herra.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Näenhän sen; ja kääpiö laski käden sydämelleen syvästi kumartaen.

— No niin, Aatami, jätän sinut nyt herra Otto Krabben haltuun ja toivon, että palvelet häntä uskollisesti ja nöyrästi.

— Sinä pahanpäiväinen elukka, tunnet minut nimeltä mutta et enempää, sopersi junkkari ja otti käteensä ratsastuspiiskan, joka oli pöydällä.

Herrat erosivat. Aatami seurasi junkkaria. Hän sai nukkua huoneessa, joka oli hänen isäntänsä huoneen ulkopuolella.

Päivä oli ollut rikasvaiheinen. Torkel saattoi äitinsä mökille. Äänetönnä katseli hän sisarta ja mutisi:

— Kiitetty olkoon pyhä neitsyt. Nyt tyttö on syönyt tarpeeksi.

— En saanut yhtä markkaa, kuiskasi äiti tyytyväisenä, — vaan viisi.

4.

UUSI TUTTAVUUS.

Äsken kuvattuna päivänä olivat useitten Kallölaisten ajatukset saaneet ikäänkuin uuden suunnan.

Kustaa Eerikinpoika ei unohtanut untaan, hän eli sen uudestaan ja uudestaan; oli kuin näkymätön käsi olisi herättänyt hänet horrostilasta ja osoittanut hänelle maalin, joka vaati koko hänen tarmonsa ja taitonsa. Mutta välillä viivähtivät ajatukset luostarissa; kasvatus oli kehittänyt hänen synnynnäisiä uskonnollisia taipumuksiaan, mutta häntä inhoitti, kun hän vaan ajatteli, mitä siellä oli nähnyt ja kuullut.

Hän ei suinkaan hyväksynyt Iivar Grynin menettelyä, mutta hänen täytyi myöntää, etteivät munkit parempaa ansainneet. Kun ajatteli noita paksuja, kiiltäviä, kyynillisen näköisiä naamoja, likaisia käsiä ja muuta epäsiisteyttä, joka nähtävästi vallitsi luostariveljien parissa, ja vertasi sitä heidän ammattiinsa, niin saattoivatko nuo miehet olla Jumalan palvelijoita? Saattoivatko he johtaa sieluja pelastukseen, nuo miehet, jotka vian lihottivat jäseniään eivätkä säälineet seurakuntaa, vaan rikastuttivat luostariaan sen kustannuksella? Kustaa halusi lukea Lutherin kirjoituksia; ne varmaankin tulevat selvittämään hänelle paljon asioita.

Lääniherra mietiskeli, kenen kosintaa hänen piti suosia, "ruotsalaisen" vaiko Oton. Hän oli siitä varma että Kustaa rakasti hänen tytärtään ja vaikka Kustaa olikin haaveilija, niin oli hän suurta, rikasta sukua ja pääsisi ehkä tulevaisuudessa ties kuinka ylhäiseen asemaan.

Lisäksi kuningas tuosta avioliitosta varmaankin tulisi hyvin kiitolliseksi, sillä sen kautta Kustaa joutuisi Tanskaan ja häntä saattaisi seurata joukko muita.

Otto Krabbe oli tulinen, raju herra. Eerik herra oli suoraan sanonut hänelle mielipiteensä: hän ei tahtonut sekaantua asiaan, tapaukset saivat kehittyä itsestään, hänen rakkaalla tyttärellään oli valta valita, kenen hän tahtoi.

Ja tyttö oli jo valinnut; oikullinen, hemmoteltu tyttö rakasti ensi kertaa eläessään. Mutta hänen tunteensa ei ollut voitonvarmaa rakkautta; se oli epäilystä, pelkoa. Kustaa oli ensimäinen joka ei heti ollut ruvennut hänen orjakseen; hän ei, niinkuin hänen muut ihailijansa ja tuo Otto Krabbe, ollut madellut hänen jalkainsa juuressa kerjäämässä häneltä rakkautta.

Mutta tyttö luuli, että hän salaa häntä rakasti; hän soitti luuttua ja lauloi niin kauniisti, kun Dorotea häntä pyysi; istuihan hän tuntikausia naisten huoneessa ja vaikkei hän lausunut montakaan sanaa ja vaikkei hänen haaveksiva katseensa kuin harvoin pysähtynyt Doroteaan, niin ehkä hän sittenkin itsekseen ajatteli, että hän oli kaunein tyttö maailmassa ja ainoa, jonka rakkaus saattoi tuottaa hänelle lohdutusta.

Mitä hän muuta olisi tarkoittanut silläkään kertaa, kun Dorotea oli toistanut lukemansa sanat: "voimakas rakkaus tuottaa sekä iloa että surua"; hän oli pusertanut hänen kättään, silmissä oli ollut kyyneliä ja hän oli paikalla lähtenyt huoneesta.

Niin, Dorotean täytyi pakoittaa hänet tunnustamaan rakkautensa, jopa pian.

Viedessään kääpiötä huoneeseensa oli Otto Krabbe jo miettinyt, kuinka tätä parhaiten sopisi käyttää hänen tarkoitustensa palvelukseen. Hän tiesi ettei tuota pikku miestä saata taivuttaa kuin hyvyydellä ja että piiska oli jätettävä viime keinoksi. Aatami kertoi tulleensa kaupunkiin hollantilaisella laivalla, jonka nimeä hän ei tietänyt. Vähää ennen maallenousua oli kapteeni, pienen erehdyksen takia, armottomasti lyönyt häntä; sentähden hän heti maalle päästyä oli karannut. Mahdotonta oli saada häntä kertomaan, miten kirje oli joutunut hänelle, tai oliko joku toinen antanut sen naiselle; Otto herra heitti koko asian sikseen.

— Menneisyyteen en enää kajoa, sanoi hän, — mutta katso että tästälähtien parannat muistamiskykyäsi.

Aatami sai vapaasti liikkua linnassa; kaikki juttelivat hänen kanssaan ja nauroivat hänen sukkelia vastauksiaan. Lääniherra antoi ommella hänelle kauniin puvun ja Dorotea lahjoitti hänelle pitsikauluksen ja tahtoi tehdä hänet paasikseen.

— Hän on minun, kaunis neiti, sanoi junkkari.

— Onko se totta, Aatami? kysyi neiti nauraen.

— Takki on lääniherran, sydän kuuluu teille, vastasi kääpiö kumartaen.

— Mutta järki, tahto ja toimi kuuluvat minulle, puhui Otto herra.

— Millä perustuksella?

— Valtani nojalla, ihana immyt; mutta voisin sentään muutamilla ehdoilla…

— Ei mitään ehtoja; minun suosiotani ei osteta.

— Katsokaa ettette lahjoita sitä arvottomalle. Dorotean silmät säihkyivät, mutta seuraavassa hetkessä hän, suloisesti hymyillen, virkkoi:

— Kuinka voitte sanoa niin?

— Dorotea! ja ritari tahtoi tarttua hänen käteensä.

— Kuinka talonne rakennustyö edistyy? kysäisi Dorotea, vetäen pois kätensä.

— Minun pitäisi lähteä sinne, mutta ero teistä moneksi päiväksi…

— Mutta ajatelkaa jälleennäkemistä!

— Tänne saapuessani ette ollut minulle suosiollinen; ehkä sekin pieni jalansija, jonka olen onnistunut teissä voittamaan, on häviävä poissaollessani.

— Pieni jalansija! Mistä te tiedätte että se on pieni? Dorotea kätki kasvot käsiinsä. Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen.

— Suostu siis tekemään minut onnelliseksi! huudahti hän intohimoisesti.

— Lähtekää, lähtekää, sitte saamme puhua likemmin, kun palaatte.

— Lähden varhain huomen-aamuna, mutta älkää leikitelkö kanssani, saatte sen kalliisti maksaa. Niillä sanoilla jätti ritari huoneen.

Pelästyneenä jäi Dorotea katsomaan hänen jälkeensä.

— Mitä hän voi tehdä? äänsi hän itsekseen; — enhän sitäpaitsi ole luvannut mitään! ja alaspainunein katsein, posket kalpeina hän, ajatuksiin vaipuneena, palasi naisten luhtiin.

Kumpikaan ei ollut huomannut että kääpiö oli istunut huoneessa, ikkunaloukon kätkössä. Ilkeä hymy vetäysi hänen pikkuvanhoille kasvoilleen; hän huomasi lattialla pienen, punaisen nauharuusun, jonka Dorotea oli pudottanut; hän otti sen kiireesti ja livahti ulos. Käytävässä seisoi vielä ritari, ajatuksiin vaipuneena. Nähdessä kääpiön, nousi hänen poskilleen suuttumuksen puna.

— Sinä olit tuolla sisällä, jymisi hän.

— Kas tässä! sanoi kääpiö ja ojensi hänelle nauharuusun.

— Onko se häneltä?

— On.

Ritari painoi nauhan huulilleen ja kätki sen rintaansa vastaan.

— Tule, tahdon puhua kanssasi, sanoi hän, ja he astuivat ritarin huoneeseen.

— Huomaa nyt tarkkaan mitä sinulle sanon. Lääniherra lahjoitti sinulle vaatteet ja neiti kauluksen, mutta minä, Otto Krabbe, annan sinulle vitjat, jotka ovat kymmenen kertaa kallisarvoisemmat, jos sinä säntillisesti täytät käskyni.

— Puhukaa, ankara herra!

— Tunnethan vangin, Kustaa Eerikinpojan?

— Kyllä tunnen vangin!

— Sinun pitää poissaollessani lakkaamatta pitää häntä silmällä, jotta palatessani voit tehdä tarkan tilin; ymmärrätkö?

— Voinhan käydä asialla hänen luonaan ja etsiä hänen suosiotansa, taikka istuutua katolle vastapäätä hänen ikkunaansa ja nähdä kaikki mitä hän tekee.

— Hyvä; mutta siinä ei ole tarpeeksi, lisäsi junkkari epäillen.

Kääpiö katseli häneen tarkkaavaisesti, mutta ei ollut häntä ymmärtävinään.

— Dorotea neiti…

— Pitää minusta.

— Hän on jo kerran tehnyt sinut uskotukseen, hymähti Otto herra.

— Ehkä hän tekee sen useamminkin.

— Jos hän sen tekee ja sinä saatat edistää aikeitani, niin lisään monin kerroin vitjojen arvoa.

Kääpiö suuteli nöyrästi ritarin kättä ja lupasi tehdä mitä suinkin taisi.

— Hän tulee teitä tapaamaan huomenna lähtöaikaan, kertoi hän hiukan myöhemmin.

— Kuinka sinä sen tiedät?

— Siksi että hän kysyi, mihin aikaan lähtö tapahtuu. Jo likeni sekin aika jolloin junkkari Gregori Ulftand ja hänen puolisonsa aikoivat jättää Kallön; siksi seisoi naisten pöytä illalla tyhjänä; kaikkien piti olla läsnä, kun kallisarvoisia myötäjäisiä järjestettiin matkalle.

Otto Krabbe oli tosin toivonut vielä kerran tapaavansa Dorotean, mutta hän ei sen enempää surrut pettymystään, vaan kun hän lääniherran kanssa viimeistä kertaa istui juomapöydän ääressä, kertoi hän hänelle, että työ hänen kartanollaan tästälähin nopeasti tulisi sujumaan eteenpäin; sillä nyt hän varmaan tiesi pian saavansa saattaa kotiin Dorotean morsiamenaan; hän toivoi että Eerik Banér tästälähin pitäisikin häntä likeisenä sukulaisena.

Eerik Banér hämmästyi siihen määrään ettei hän tietänyt mitä vastata, mutta junkkari vain nauroi ja toisti, että hän ja Dorotea jo ovat sopineet keskenään.

Varhaisena aamuna hän läksi; joku siellä tosin liehutti liinastaan, mutta se ei tullut neidin ikkunasta; tai ehkä neiti todellakin oli istunut salissa, jottei myöhästyisi; siinä tapauksessa se totisesti oli suuri todiste hänen rakkaudestaan!

Ritari iski kannukset hevosen kylkiin ja ratsasti sellaista kyytiä, että palvelijat tuskin pysyivät hänen perässään. Hänen piti kiiruhtaa pois, voidakseen sitä pikemmin kiiruhtaa takaisin.

* * * * *

Melkeinpä Iivar Gryn katui paksua pilaansa, vaikkei hän tahtonut sitä myöntää. Nuoli ei ollut edes ihoa raapaissut, mutta se oli pannut hänet pelkäämään jotakin tuntematonta, joka saattoi tapahtua silloin kun sitä vähinten odotti.

Sentähden hän enimmäkseen pysytteli kotona ja selitti Mette rouvalle niin kauvan roikkuneensa hevosen selässä, että nyt tahtoo koettaa, miltä tuntuu astua omilla jaloillaan.

Nuoren parin lähtövalmistukset olivat loppuneet. Sofia rouva kylpi kyynelissä ja otti hellät jäähyväiset omaisiltaan.

Kustaa herra kiitti kaikesta hänen ystävällisyydestään ja toivotti hänelle onnea; mutta kun hän sitte lahjoitti hänelle muutamia ruotsalaisia lauluja, jotka hän häntä varten oli kirjoittanut, niin ei Sofia enää voinut pidättyä, vaan lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Veri karkasi Dorotean kasvoille; töintuskin hän sai pysytyksi tyynen näköisenä. Junkkari Gregori ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä, mutta lääniherra nauroi ja sanoi, että veli ja sisar kyllä saivat syleillä toisiaan, vaikkapa kaksikin kertaa.

Kun jäähyväismalja oli tyhjennetty, esitti Iivar Gryn, että lähdettäisiin saattamaan morsiusparia. Sofia rouva katseli rukoillen Kustaaseen, joka paikalla suostuikin ehdotukseen. Lääniherra sanoi myöskin tahtovansa lähteä kappaleen matkan päähän, siitä sitte jatkaakseen Randersiin, jonne häntä kauvan oli odotettu.

Alussa oli Doroteakin aikonut lähteä saattamaan, mutta kukaan ei käskenyt häntä; hän edellytti ettei Kustaa ajattelisi kuin Sofiaa ja hän kärsi mustasukkaisuuden kamalimpia tuskia. Kun sisar viime hetkessä kuiskasi hänelle: "suo anteeksi, mutta saathan sinä tästälähtien yksin pitää hänet", käsitti hän, mitä tähän saakka ainoastaan oli aavistanut. Mutta entä jos Kustaa rakasti Sofiaa eikä häntä?… Silloin ei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä… hän tahtoi mennä luostariin ja kätkeytyä koko maailmalta.

He olivat kaikki lähteneet ja Dorotea lepäsi pehmeällä penkillä itkien ja nyyhkyttäen.

Mette rouva luuli hänen itkevän sisartaan ja arveli surun pikemmin haihtuvan, jos hän saisi olla yksin; pitihän rouvan sitäpaitsi pitää huolta siitä, että paljot sokerileivokset ja viinit joutuivat lukon taa; sillä nyt olivat kai makeanleivän päivät menneet, ja Mette rouvalta pääsi huokaus.

Dorotea kuuli jonkun liikkuvan ja kääntyessään huomasi hän kääpiön olevan huoneessa.

— Mitä sinä tahdot? huusi hän hänelle.

— Palvella teitä, jos sallitte.

— Sitä et voi.

— No, huvittaa teitä ehkä.

— Mene tiehesi, minä tahdon olla rauhassa.

Kääpiö katosi, mutta muutaman minuutin perästä hän palasi, kädessään kukkakimppu.

— Kas, nämät otin vangin huoneesta.

Dorotea nousi kiireesti. Ne olivat tuoreita kevätkukkia, varmaankin ne olivat poimitut ruukusta neitojen luhdin ikkunalla.

— Kuka ne on antanut hänelle? kysyi Dorotea mielenliikutuksissaan.

— Sitä hän ei ole kertonut.

— Vai tietääkö hän siis sen?

— Ei mutta hän luulee.

— Mitä hän sitte luulee? kirkaisi tyttö kiivaasti.

— Sitä en uskalla sanoa.

— Mutta minä käsken, ja neiti polki ärtyneesti jalkansa maahan. — Kenen hän luulee ne antaneen?

— Teidän, jalo neiti.

Kukkaset putosivat hänen kädestään, rinta aaltoili raivoisasti ja hän kätki kasvonsa tyynyihin, peittääkseen mielenliikutustaan.

Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän kääpiön polvillaan edessään.

— Tappakaa minut, puhui hän, — olen sen ansainnut.

— Sinäkö sen siis teit?

— Niin, jalo neiti, minä.

— Miksi sen teit?

— Hän on niin onneton ja hän jumaloi teitä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Luen sen hänen silmistään.

— Osaatko lukea minunkin silmistäni?

— En uskalla koettaa. Dorotea hymyili vaistomaisesti.

— Mitä hän sanoo noista kukkasista?

— Ne ovat hänen ainoana ilonaan.

— Mistä sinä niitä saat?

— Milloin mistäkin; nuo puolikuolleet löysin pihasta, ne ovat pudonneet neitien luhdista.

— Huomenna saat tuoreempia… mutta että hän todellakin luulee että minä…

— Jos tahdotte, niin…

— Ei, antaa hänen olla siinä luulossa, onnetonta pitää lohduttaa, jos voi…

— Hän on niin onneton ja tämä viimeinen…

— Mitä tarkoitat?

— Ruotsalaista kirjettä.

— Onko Ruotsista tullut kirje?

— On. Minä löysin sen.

— Ja annoit sen hänelle?

— Ei, lääniherra ja herra Otto…

— Vai niin. Jos he saivat sen käsiinsä, niin ei hän sitä koskaan näe. Tiedätkö mitä se sisälsi?

— En, mutta se oli niin kauniisti kirjaeltu, että se varmaankin oli joltakin aateliselta rouvalta tai neidiltä.

Hetkeksi Dorotea laski kädet silmilleen ja virkkoi sitte:

— Tiedätkö kenen hallussa kirje on?

— Herra Otto jätti sen lääniherralle ennen lähtöään.

— Hyvä; vie vastakin kukkia Kustaa herran huoneeseen… ja jos se hänelle tuottaa iloa, niin anna hänen uskoa että ne ovat minulta… Jos hän vielä tahtoo jotakin, niin tuo minulle siitä tieto.

Kääpiö suuteli hänen hameensa lievettä.

— Te olette yhtä hyvä kuin olette kaunis.

Dorotea katsahti hänen jälkeensä kunnes hän katosi hänen näkyvistään.

— Että minä viitsin välittää imartelusta, joka lähtee tuollaisenkin huulilta, virkkoi hän miltei halveksien.

Suru ja riemu olivat vuorotellen vallanneet häntä viime tuntien aikana, mutta nyt ei hän tuntenut kuin iloa, melkein myrskyisää iloa; hän hyppeli, hän taputteli käsiään ja tanssi pitkin lattiaa.

Kustaa rakasti häntä! Sofian tähden, muiden läsnäolevien tähden ei hän ollut mitään sanonut, mutta nyt he olivat kahden, Otto Krabbekin oli poissa, nyt hän varmaankin puhuu… mutta kirje, ruotsalainen kirje, ehkä hänellä kotimaassa on morsian; miten hän sen saa tietää… isän täytyy näyttää hänelle kirje, hän ei ennen anna hänelle rauhaa.

Ilta oli jo tulossa, hän saattoi minä hetkenä tahansa odottaa saattajia takaisin. Taivas oli vetäytynyt pilviin, näytti tulevan rajuilma. Hän riensi torniin, josta oli laaja näköala, mutta ketään ei näkynyt. Vaikka oltiin toukokuussa, niin tuli äkkiä pilkkosen pimeä ja suuri salama valaisi seudun. Samassa jyrähti ukkonen niin voimakkaasti, että vanhat linnan tornit tärisivät ja koko rakennus huojui kuin hirveän painon alla.

Nyt vasta rajuilma oikein yltyi, myrsky vinkui nurkissa, puhalsi ovet auki ja tunki kaikkialle. Vanhat puut kumartuivat melkein maahan saakka ja oksia ja lehviä ryöppysi ilmassa.

Sade piiskaili, salamoja iski iskemistään ja jyrinä sai ihmiset ja eläimet vapisemaan pelosta.

Dorotea oli kauhusta melkein kankeana; hän huusi, mutta ketään ei tullut eikä kukaan kuullut hänen huutoaan. Äkkiä nosti tuulispää erään ulkohuonerakennuksen katon korkealle ilmaan, puunlatvojen yli, ja heitti sen sitte hirveällä tärähdyksellä maahan, keskelle murskaantuneita oksia.

Nuori tyttö päästi sydäntä särkevän huudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Tointuessaan oli hän sängyssään ja melkein koko linnan naisväki hääri hänen ympärillään, mutta hän oli kärsinyt niin paljon ja häntä niin väsytti, että hän, unohtaen kaikki, nukkui sikeään uneen.

Vasta myöhään seuraavana päivänä hän vihdoinkin heräsi. Mette rouva istui hänen vuoteensa ääressä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui sellainen suru ja rauhattomuus, että Dorotea reippaasti huudahti:

— Ettehän toki minun tähteni näytä noin surkealta?

— Saattaa löytyä muuta suremista. Hetkisen oli tyttö vaiti.

— Milloin rajuilma lakkasi? kysyi hän sitte.

— Hyvin pian, nyt on niin tyyntä ettei lehtikään liikahda, mutta hävitys on kauhea.

— Mihin aikaan yötä vieraamme saapuivat kotiin? Ei vastausta.

— Ettekö kuule mitä kysyn?

— He eivät vieläkään ole kotona.

— Eivät vieläkään kotona! Dorotea hypähti kiireesti ylös. — Mitä sitte nyt olette tehneet?

— Lähettäneet väkeä kaikkiin suuntiin,

— Ovatko he palanneet?

— Kaikki, paitsi kääpiö.

— Silloin ei vielä olla hukassa, sillä hän on järkevämpi kuin he kaikki yhteensä.

Hän pukeutui kuumeentapaisella kiireellä.

— Lähden itse etsimään.

— Se ei sovi jalosukuiselle neidille…

— Minä sanon että tahdon ja lähden, huudahti Dorotea. — Älköön kukaan koettakokaan minua estää.

Samassa koputettiin oveen ja Aatami astui sisään; hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta.

— Oletko löytänyt heidät? huudahti Dorotea häntä rastaan.

— Olen. He tulevat.

Tyttö juoksi ikkunaan; hetken perästä hän kirkaisi läpitunkevasti.

— He ovat haavoittuneet, ehkä kuolleet! huusi hän epätoivoisasti.

Mette rouva kiiruhti myöskin paikalle ja näki ihmisjoukon hiljaa liikkuvan eteenpäin. He kantoivat välissään kahta paaria.

— Pyhä neitsyt! huudahti hän.

— Elääkö hän? kysyi Dorotea kauhistuneena.

— Elää, jalo neiti, hän elää. Katsokaa, ihmelääkäri joka tuossa astuu jälkimäisenä, antoi hänelle juomaa, joka vaivutti hänet uneen.

— Vanha Ingiald on kerran pelastanut minunkin henkeni, huudahti Dorotea ja kiiruhti alas portaita ottamaan vastaan tulevia.

Niinsanottu ihmelääkäri oli vanha, tavattoman pitkä mies, puettuna laajaan viittaan; kasvot olivat auringon ja ilman vaikutuksesta ruskettuneet, päätä kaarsi hopeankarvainen tukka ja parta ulottui hyvän matkaa alas rinnalle.

Hän vastasi Dorotean tervehdykseen hiukan kumartamalla päätään ja ryhtyi sitte antamaan ohjeitaan. Kustaa herra kannettiin sisään ja laskettiin vuoteelle, samoin Iivar Gryn. Tämä kaikki tapahtui niin hiljaa, että olisi luullut henkien liikkuneen.

Dorotea hiipi Kustaan vuoteen ääreen; hän näytti vaipuneen rauhalliseen uneen; ukko viittasi häntä lähtemään ja jäätyään yksin sairaan kanssa sitaisi hän muutamia kertoja kädellään hänen otsaansa ja läksi sitte huoneesta, otettuaan avaimen pois suulta.

— Torkel! huusi hän.

Torkel, joka oli ollut kantajien joukossa, kiiruhti heti esiin.

— Mene puolen tunnin kuluttua ritarin huoneeseen; hän on silloin valveella. Tässä avain.

Lääkäri meni nyt Iivar Gryniä katsomaan. Hän näytti niin huolettomalta ja tyytyväiseltä kuin hän paraikaa olisi miettinyt jotakin uutta kepposta. Vanhus oli tuskin koskettanut häntä, kun hän avasi silmänsä ja kummastuen katsahti ympärilleen.

— Elän siis eikä rinnassani ole myrkytettyjä nuolia. Niin suurta onnea en ole ansainnut, sanoi hän, tyytyväisenä ojennellen jäseniään.

— Taivahinen taatto oli armollinen ja lähetti minut pelastamaan teitä, vastasi Ingiald; — luulen kuitenkin että teidän siitä on kiittäminen toista, palkitkaa häntä, mikäli voitte. Nyt ei minua enää tarvita täällä.

Hän kääntyi lähteäkseen. Dorotea odotti häntä ulkopuolella.

— Etkö tahdo viipyä, isä Ingiald, minulla olisi sinulta min paljon kysyttävää, kuiskasi hän.

— Turhiin asioihin en minä puutu! Ja sitä tietään hän läksi.

— Ihana neiti, suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne olen vuoteen omana, virkkoi Iivar herra, — mutta ruumiini on niin kolhittu, etten saata nousta ennenkuin olen saanut kannun olutta.

— Sen saatte heti, vastasi neiti. — Sitte odotan teitä saliin, jossa pöytä jo aikoja sitte on ollut katettuna.

Hetken kuluttua Mette rouva ja Dorotea sekä molemmat ritarit astuivat saliin; ritarit söivät mitä parhaimmalla ruokahalulla ja vasta aterian loputtua virkkoi Iivar herra:

— Nyt olen valmis kertomaan.

— Kuolen uteliaisuudesta, huudahti Dorotea.

— Urostyömme supistuu hyvin pieneksi, huomautti Kustaa hiukan nolona.

— Sen sanoo se, joka pelasti henkeni.

— Ei rehellisessä taistelussa!

— Voiko aseeton mies antautua taisteluun? Mutta kertomus ei tule täydelliseksi ilman Torkelia.

Torkel kutsuttiin paikalla sisään.

— Pyydän että jätätte minulle sananvallan, jatkoi Iivar herra, nostaen toisen jalkansa ristiin toisen päälle.

— Saatoimme matkustajamme noin neljän penikulman päähän ja käännyimme sitte molemmat Torkelin kanssa kotiinpäin. Olisimme varmaankin ehtineet tänne rajuilman tieltä, jollei noin puolen penikulman matkan päässä… Olihan se niin?

Hän katsahti Torkeliin, joka myöntäen nyökäytti päätään.

— Silloin tuo ratsastaa rinnalleni ja sanoo: "meitä ajetaan takaa".

— Sanoin sen Kustaa herralle.

— No se on sama; "kuinka monta heitä on"? kysyin minä.

Hän katsahti Torkeliin.

— "Kahdeksan tai kymmenen", vastasin minä.

— Sattumalta loin katseeni syrjään ja huomasin vihollisten joukossa yhden luostariveljistä; vaikka hän oli pukeutunut sotisopaan, tunsin villoista lampaani. Kahdeksan tai kymmenen kolmea vastaan, joista yksi aseeton! Jos siinä olisi tullut kysymykseen oikea painiskeleminen, niin olisimme saattaneet koettaa, mutta heillä oli kaikilla jouset, joten siitä olisi tullut täydellinen taistelu, ja meidän mahdoton puolustautua.

"Kiireesti tälle metsätielle"! sanoi Kustaa herra, ja me seurasimme häntä.

— Silloin alkoi nuolia lennellä ympärillämme, en käsitä etteivät ne sattuneet meihin, mutta kaikki hevosemme haavoittuivat ja minä putosin satulasta. Kun elämä on kysymyksessä, niin jalka on nopsa; toverini hyppäsivät hevosen selästä ja me pakenimme kaikki pieneen luolaan tai rotkoon, joka pistihe vuoren sisään; Kustaa herra työnsi minut kaukaisimpaan soppeen ja Torkel seisoi likinnä ovea.

— Tiheän pensaikon takana, huomautti Kustaa.

— Silloin astui esiin muuan, jota en tuntenut, ja sanoi, etteivät he Kustaa herralle tahtoneet tehdä mitään pahaa, mutta ritari Iivar Gryn oli polttanut heidän talonsa ja vienyt heiltä elukat; häntä he tahtoivat puhutella, pahaa tekemättä, jos hän vain vapaaehtoisesti lupaisi heitä seurata.

— Tiesin kyllä edeltäkäsin, että munkit tahtovat kostaa, jota pikemmin sitä parempi. "Hyvä", lausuin siis, "seuraan teitä".

— "Älä päästä häntä, Torkel", huusi Kustaa herra ja puhui sitte ulkopuolella seisovalle pirulle: "te ette saa häntä, ilman että raivaatte tien minun ruumiini yli, mutta muistakaa että herra Eerik Banér vaatii teitä tilinteolle…"

— Nyt he alkoivat keskustella, mutta saalis oli satimessa eivätkä he tahtoneet päästää sitä käsistään. Mutta samassa puhkesi rajuilma valloilleen, ympärillä ryski ja vonkui niinkuin maailman lopun edellä. Salama halkoili suuria kiviä, heitellen sirpaleet kauvas, puut nousivat juurineen maasta, ja koko ryövärijoukko läksi käpälämäkeen.

— Minä puolestani luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta iloitsin siitä että saisin lopettaa päiväni hyvässä, rehellisessä seurassa! — Iivar otti viinikannusta aika kulauksen ja kääntyi Torkelin puoleen: — jatka nyt, mutta pian.

— Tiesin, alkoi tämä, — isä Ingialdin oleskelevan näillä seuduin, mutta en koskaan ennen ollut käynyt hänen luonaan. Silloin huomasin vuoren rotkossa valon, joka liikkui. Sisällinen ääni sanoi minulle, että isä Ingiald on siellä, ja minä kiirehdin valoa kohti. Hän tuli vastaani ja kun minun piti ruveta kertomaan, niin hän jo sanoi tietävänsä kaikki ja astui edelläni. Hänen viittauksestaan vetäysivät ritarit syvemmälle vuoren sisään, kunnes… niin, en saata kertoa, mutta ihmeellistä se oli.

— Siinä oli korkea, holvattu luola, jota äärettömät, kristallintapaiset pilarit kannattivat, ja ne säteilivät tuhansissa väreissä, kun tulisoihdut niitä valaisivat, puhui Kustaa herra; — siellä kummallinen isäntämme otti meidät vastaan ja tarjosi meille väkevää, maustettua viiniä.

— Niin, sitte en enään tiedäkkään mitään, lisäsi Iivar herra huoaten.

Torkel jatkoi:

— Ingiald vei Kustaa herran ja minä ritari Iivarin pehmeälle sammalvuoteelle ja siihen he nukkuivat niin raskaasti, etten luullut heidän enää milloinkaan heräävän. Kysyin isä Ingialdilta, oliko hän tappanut heidät, mutta hän sanoi: "kun viholliset tunkeutuvat tänne, niin he tapaavat heidät kuolleina; mutta sinun täytyy kiirehtiä linnaan hankkimaan paareja ja väkeä kantamaan heitä pois." Kysyin, eikö olisi parempi lähettää aseilla varustettuja miehiä, mutta hän vastasi, että vihollinen varmaankin saapuisi lisätyin voimin; linnanväellä ei sitäpaitsi olisi johtajaa, ja verenvuodatusta tuli välttää.

— Kiipesin puuhun ja hyppäsin siitä toiseen, kunnes pääsin ulos tiheimmästä metsästä. Tuontuostakin näin hiipiviä olentoja, jotka olivat ikäänkuin pitämässä vahtia. Välistä astuin alas puusta ja juoksin pitkät matkat. Vihdoin tapasin Aatamin ja kerroin hänelle kaikki. Aloin sitte rientää takaisin, viime matkaa yksinäni, pitkin puita, sillä silloin niitä heittiöitä kymmenittäin luikki rotkon ympärillä.

— Eikö kukaan sinua huomannut? kysyi Mette rouva.

— Minä osaan matkia kaikkien lintujen ääniä, vastasi Torkel, levittäen suunsa kummalliseen irvistykseen.

— No entä sitte, kun ruumissaatto tuli? kysyi Iivar herra innokkaasti.

— Isä Ingiald otti Kustaa herraa päästä ja minä jaloista, linnasta tulleet miehet nostivat Iivar herran paareille ja niin sitä lähdettiin; mutta minä itkin jo täyttä kurkkua, sillä luulin Kustaa herran kuolleeksi.

— Ja niin sitä mentiin! virkkoi ritari Iivar.

— Ja isä Ingiald alkoi veisata ruumisvirttä ja me yhdyimme kaikki siihen.

— Entä munkit, mihin ne joutuivat?

— Ensin kulki jälessämme koko joukko, mutta sitte he hajoamistaan hajosivat.

Dorotea täytti pikarin viinillä ja ojensi sen Torkelille.

— Juo, lausui hän, — olet käyttäytynyt kelpo palvelijan lailla.

Poika kumartui maahan saakka ennenkuin hän neidon kädestä otti pikarin.

— Niin siis ystäväni munkit nyt toiseen kertaan ovat saaneet pitkän nenän! huudahti Iivar herra ja nauroi niin että vatsa hytki.

— Mutta kunhan ei vanhus nyt saisi kärsiä? kysyi Kustaa herra levottomasti.

— Ei, vastasi Iivar, — hän sanoo munkkeja Baalin papeiksi ja he luulevat hänen olevan yliluonnollisten voimien palveluksessa.

Kustaa läksi pian huoneesta, mutta Iivar viipyi siellä kauvan aikaa, hän ei tarpeeksi voinut ylistää Kustaan rohkeutta.

— Jos hänellä edes olisi ollut veitsi tai tikari aseenaan, mutta ajatelkaa, hän oli aseeton! Varmaankin hänen uljas miehekkyytensä ja pelottomuutensa laimensi heidät.

Neiti kuunteli väsymättä tuota ylistyslaulua, mutta tuontuostakin täytyi hänen ajatella kirjettä: tekisikö se hänen toiveensa tyhjiksi?

Lääniherraa ei voinut odottaa kotiin ennenkuin kolmen päivän perästä ja miltei koko sen ajan istui Kustaa huoneessaan. Hän soitteli siellä luuttua, suruisia, valittavia säveliä, ja tyttö kärsi epätoivoisan tuskia, kun ei hän saanut antaa hänelle lohdutusta — sitä lohdutusta jota hän tahtoi. Mutta jos hän taas huokaili ajatellessaan tuota ruotsalaista tyttöä, silloin Dorotea tiesi vihaavansa häntä.

Kolmantena päivänä kutsui hän Aatamin luokseen.

— Mikä ruotsalaista vaivaa? kysyi hän niin välinpitämättömästi kuin suinkin.

— Kirje, sanoi kääpiö ja räpytti silmiään.

— Tietääkö hän sitte?

— Varmaankin.

— Kuka on…?

— Ehkä isä Ingiald.

Dorotea painoi alas päänsä. Hän uskoi niinkuin kaikki muutkin, että isä Ingiald tiesi sekä olleet että tulevat tapahtumat.

— Mitä ritari tekee? kysyi hän hetken kuluttua.

— Ritari Iivar Gryn on vähä väliä hänen luonaan kertomassa luostareista.

— Mutta onhan hän välistä yksin.

— Silloin hän soittaa ja laulaa tai astuu edestakaisin huoneessaan.

— Entä kukkaset? kysyi neiti hiljaa.

— Kun tänään istuin katolla vastapäätä, näin että hän suuteli niitä.

Neidin pää painui syvästi alas.

— Odota, virkkoi hän, kiirehti pois ja palasi hetkisen perästä, kädessään ruusu.

— Vie tämä hänelle, käski hän.

— Teiltäkö, jalo neiti?

— Niin, minulta.

Kääpiö läksi ja Dorotea jäi seisomaan, kummastellen omaa rohkeuttaan. "Mitä hän tuleekaan minusta ajattelemaan"? kuiskasi hän itsekseen. "No niin, saan ainakin sitte tietää hänen ajatuksensa."

Päivälliselle tullessa kantoi Kustaa ruusua napinlävessään. Hän suuntasi paikalla askeleensa Dorotean luo ja tarttui hänen käteensä.

— Kiitos, sanoi hän ja loi tyttöön syvät, siniset silmänsä, — teidän osanottonne ja myötätuntoisuutenne ovat ainoat valonsäteet elämäni synkällä tiellä; ja hän suuteli pientä kättä.

Mutta oikullinen, suulas tyttö jäi sanatonna seisomaan hänen eteensä; ja herra Iivar ja rouva Mette ylläpitivät keskustelua pöydässä. Aterian jälkeen kiiruhti hän huoneeseensa kokoamaan ajatuksiaan.

Rakastaako hän häntä todellakin, vai onko hän vasta rakastumaisillaan? Täytyykö hänet todellakin voittaa tuuma tuumalta…? No niin, Dorotea päätti tehdä sen… hän rakasti häntä sydämensä koko voimalla; hän ei saattanut jäädä tunnottomaksi, kun Dorotea, jota niin monet rakastivat, oli hänelle suosiollinen.

Mutta kirje! Siitä riippui kaikki, ettei hän vielä ollut lahjoittanut sydäntään toiselle. Kuinka Dorotea ikävöi isänsä kotiintuloa!

Lääniherra tuli vasta neljäntenä päivänä ja silloin hän paikalla tahtoi kuulla ritarien seikkailusta; Iivar herra kertoi siitä niin laveasti että Dorotea jo pelkäsi, ettei hän enää saisikaan puhutella isäänsä kahdenkesken.

Lääniherra epäili, pitikö hänen ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin; hän tahtoi puhutella Ingialdia, mutta tämä oli jo poissa eikä kukaan saattanut sanoa, mihin hän oli joutunut.

Eräänä päivänä aikoi hän lähteä luostariin käymään, kun Dorotea äkkiä astui hänen eteensä.

— Etkö näe, rakas isä, kuinka Kustaa herra on surullinen?

— Eikö sinun läsnäolosi voi lohduttaa häntä?

— Hän toivoo kirjettä.

— Sitä hän ei tule saamaan.

— Raaskisitko sinä kieltää häneltä sen?

— Olen sen jo tehnyt, vastasi lääniherra varomattomasti.

— Hänen kodistaanko se oli?

— Jopa hänen sisareltaan.

— Se on julmaa. Mikset anna sitä hänelle?

— Siksi että häntä siinä kehoitetaan karkaamaan.

— Mutta jos me edeltäkäsin tiedämme tuumat, niin voimmehan tehdä ne turhiksi.

— Parempi on hänen luulla, että ovat hänet unohtaneet.

— Kustaa Eerikinpoikaa ei kukaan unohda! huudahti Dorotea kiihkeästi ja punastui.

— No, pidä sinä kiinni hänet, vastasi Eerik herra.

— Näytä minulle ensin kirje.

— Mahdotonta!

— Mutta minä sanon että minun täytyy tietää, onko kirje todellakin hänen sisareltaan.

— Otto Krabbe sanoi niin.

— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan.

— Oletko jo mustasukkainen?

— Ehkä; anna minulle kirje.

Lääniherra läksi huoneeseensa ja Dorotea seurasi häntä.

— Sinun täytyy jo tänään antaa se minulle takaisin, huomautti hän.

Tyttö otti kirjeen ja riensi pois.

Hetken perästä, kun Kustaa herra Iivar Grynin kanssa palasi metsältä, tuli kääpiö häntä vastaan.

— Jalo herra, teitä odotetaan tuonne mökkiin järven rannalle.

— Ahdin tytärkö odottaa? kysyi Iivar.

— Lääniherra kai, vastasi Kustaa ja riensi mökkiä kohti. Mutta suuresti hän hämmästyi nähdessään siellä Dorotean, joka ujona ja hämillään hymyili häntä vastaan.

— Tekö, kaunis neiti! huudahti hän.

— Anteeksi, herra Kustaa, mutta minulla on teille tärkeää asiaa.

Hänen äänensä vapisi, hän uskalsi tuskin nostaa silmiänsä.

— Tulkaa istumaan, neiti, olette kiihtynyt, sanoi Kustaa, vei hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.

— Älkää ajatelko pahaa minusta.

Hänen luonteensa oli ikäänkuin muuttunut; rakastettunsa seurassa oli hän ujo tyttö, joka pelkäsi niin että hän tuskin uskalsi nostaa katsettaan.

— Kuinka voitte sellaista sanoakaan? Kuka minulle on ollut niin hyvä kuin te? En koskaan voi teitä kiittää enkä palkita siitä mitä olette minulle tehnyt.

— Olette ollut niin surullinen viime päivinä; se on minuun koskenut.

— Hyvä, rakastettava lapsi! Kustaa veti häntä likemmä niin että hänen päänsä lepäsi hänen olkapäällään.

— Sain tietää että teille tänne on tullut kirje, jota ette ole saanut.

— Olen kuullut sen, vastasi Kustaa synkkänä ja nousi kiireesti ylös.

— Tässä se on! Tyttö ojensi hänelle kirjeen.

— Dorotea!

Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja otti vastaan rakkaan, kallisarvoisen kirjoituksen. Mutta vastoin Dorotean odotusta meni hän ulos saadakseen häiritsemättä lukea sen; hän oli itkenyt, sen tyttö huomasi, mutta nyt hän taas oli tyyni.

— Otin sen isältäni, sanoi Dorotea hiljaa.

— Hyvä Jumala teitä siitä palkitkoon, sanoi hän, laskien kirjeen hänen käteensä. — Te olette nostanut raskaan taakan vankiraukan sydämeltä, kun vielä kerran annoitte hänelle tilaisuuden nähdä rakkaan sisaren käsialan.

— Hyvästi, herra Kustaa, sanoi tyttö hiljaa.

— Olkaa niin hyvä ja kutsukaa minua Kustaaksi, kun olemme kahdenkesken, puhui Kustaa lämpöisesti. — Pitäkää te minua veljenä ja olkaa te minulle rakkaana ja rakastavaisena sisarena.

Väri tytön poskilla vaihteli; sellaiseksi ei hän ollut ajatellut heidän suhdettaan; mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja ujosti hän lausui:

— Kustaa!

Kustaa sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.

— Tämä on ihanin hetkeni pitkistä ajoista, ja sinua, Dorotea, minun on siitä kiittäminen! sanoi hän tulisesti.

He seisoivat käsitysten, tuntien tuota suloa, jota kahden sydämen keskinäinen rakkaus henkii. Samassa kuului ulkoa ääniä.

— Mene! huudahti Dorotea.

Kustaa totteli ja heti luolan ulkopuolella tapasi hän herra Otto Krabben, joka synkkänä, kylmästi tervehtien astui hänen ohitsensa luolaan.

Hän jäi pelästyneenä kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut; samassa tuli Otto herra takaisin ja asteli hänen ohitsensa, sanaakaan lausumatta.

Kustaa kiirehti heti takaisin luolaan; se oli todellakin tyhjä, Dorotea oli kadonnut, melkein kuin taikasauvan kosketuksesta.

Kun Kustaa palasi huoneeseensa, tuli Torkel nöyränä häntä vastaan.

— Herra, sanoi hän, — te olette ollut niin hyvä meitä kohtaan ja äiti kyllä mielellään olisi toimittanut tuon kirjeen, vaikka sitte kävi niin hullusti. Nyt Otto herra epäilee, että minä tahdon palvella teitä, ja sentähden täytyy minun heittää virkani.

— Onko jotakin erityistä syytä?

— Ritari kysyi teitä ja minä vastasin, etten tiedä missä olette.

— Etkö nähnyt minun menevän luolaan?

— Näin, mutta en luullut… poika punastui korviin saakka.

— Ei sinua toki sentähden eroiteta palveluksestasi.

— Minä en saa päästää teitä näkyvistäni.

— Sitähän et olekkaan tehnyt, mutta nyt saat kärsiä sentähden että minusta pidät.

— Minä muutan kotiin äidin luo; jos johonkin voitte minua käyttää, niin tiedätte missä olen.

Kustaa otti sileän sormuksen sormestaan.

— Tämä on pieni lahja, sanoi hän, — mutta jos Jumala minua auttaa, niin vaihdan sen parempaan.

Torkel suuteli itkien hänen kättään ja läksi.

Dorotea tunsi linnaan vievän salatien. Hän oli juuri käyttänyt sitä. Tultuaan huoneeseensa kutsui hän palvelijattarensa.

— Missä herra Otto Krabbe on?

— Lääniherran luona.

— Mene paikalla sinne ja sano, että Mette rouva ja minä odotamme häntä.

Vanha rouva oli tottunut hänen oikkuihinsa ja nyt niinkuin aina hän mukautui. Kun Otto herra hetkisen perästä astui sisään, tapasi hän molemmat naiset käsityön ääressä Mette rouvan huoneessa.

— Oletteko kauvan ollut täällä? kysyi Dorotea tervehdittyään. Hän oli kyllä nähnyt, että ritaria vaivasi epäluulo, jota ei hän edes koettanut peittää.

— Pelkään tulleeni teidän mielestänne liian aikaiseen ja itseni mielestä liian myöhään.

— Sitte tulitte varmaankin varhain aamulla, sillä me olemme jo tuntikausia istuneet täällä.

— Mutta palvelijattarenne sanoi sentään…

— Minä en koskaan kysy palvelijattareltani lupaa, vaan menen minne tahdon, tuli ylpeästi vastaukseksi.

Ritari katsoi häneen epäillen… Oi, pyhien nimessä, kuinka hän oli kaunis!

— Neulotteko vielä kauvan tuota? kysyi hän nöyremmin.

— Kunnes on aika pukeutua päivälliseksi. Istukaa tuohon ja kertokaa kiltisti, mitä olette toimittanut niinä kymmenenä, ei, yhtenätoista päivänä, jotka olitte poissa.

— Oletteko laskenut päivät?

— Niinkuin kuulette! No, kertokaa nyt!

Ja hän kertoi hankkineensa käsityöläisiä ja tilanneensa kallisarvoisia kankaita. Raha ja ahkerat kädet valmistivat paraikaa mitä komeinta kotia. Hän kertoi vuorotellen hevosistaan, vuorotellen vaakunoistaan ja kuvaili mitä kauniita kapineita hän jo oli hankkinut tai aikoi hankkia. Mette rouva oli vallan ihastuksissaan, mutta ainoa katse Doroteaan langetti hänet taivaastaan. Tyttö istui ajatuksiin vaipuneena, haaveillen, eikä näyttänyt kuulevan mistä oli puhe.

— No, ihana neiti, miten linnani teitä miellyttää? kysyi ritari kovalla äänellä.

— Ei vähääkään.

— Mitä sanotte? ja ritari hypähti istualtaan.

— Puutarhoja ja suihkulähteitä puuttuu.

— Ja luolia, lisäsi Otto.

— Niin todellakin. Oletteko käynyt luolassamme tuolla järven rannalla?

— Olen, aivan hiljan herra Kustaa Eerikinpojan kanssa.

— Näin hänen juuri menevän sinne, sanoi Dorotea nauraen ja kääntyi Mette rouvan puoleen: — leikkimme onnistui!

— Kertokaappa!

— Miksei! Meidän päähämme pisti, ja siinä hän viittasi Mette rouvaan, — käydä katsomassa Kustaa herran huonetta ja sentähden käskin kääpiön sanoa nuorelle herralle, että joku odotti häntä luolassa. Hän meni sinne todellakin ja sillaikaa me tarkastelimme hänen huonettaan.

— No oliko se mieleisenne?

— Jollei hän pidä siitä enemmän kuin minä, niin ei hän mahda viihtyä Kallössa.

— Siinä tapauksessa voimme hankkia hänelle toisen asunnon.

Dorotea tukahutti tunteensa ja hetkisen kuluttua oli hän kujeilullaan ja naurullaan poistanut kaikki Otto herran epäluulot. Tämä tunsi rakastavansa häntä äärettömästi, hän ei saattanut ajatella korkeampaa onnea kuin omistaa hänet.

Päästyään huoneeseensa äänteli Dorotea hiljaa: "miten tämä loppuu"? Jos hän olisi saanut olla muutamia minuutteja kahdenkesken Kustaan kanssa, niin hänen kohtalonsa olisi tullut ratkaistuksi, sen hän tiesi. Hänen ei olisi tarvinnut teeskennellä, hän olisi saanut sanoa että hän inhosi Otto Krabbea ja ettei hän enää koskaan tahtonut häntä nähdä. Mutta nyt hänen koko kekseliäisyytensä voimalla täytyi koettaa karkoittaa hänet luotaan. Miten? Sitä hän vaan ei tietänyt.

Torkelin sijaan sai vanki nyt erään lääniherran palvelijan ja Aatamin vartijakseen. Selvää oli, että Otto Krabbe suuresti luotti kääpiöön, joka myöskin ymmärsi pitää häntä lämpimänä, kuiskaamalla hänen korvaansa kaikellaisia pikkuasioita. Mutta ne vaikuttivat sen että Otto herrassa lakkaamatta taisteli pelko ja toivo, rakkaus ja mustasukkaisuus.

Kustaa Eerikinpoika oli kyllä huomannut, että linnan ihana immyt häntä rakasti, ja varsinkin tuon luolakohtauksen jälkeen väikkyi hänen kuvansa yhtämittaa Kustaan mielessä. Mutta hän näki kuinka suuri vaikutusvalta tytöllä oli isäänsä ja kuinka ankara, sydämetön Otto Krabbe hänen käsissään oli kuin vaha; sentähden hän pelkäsi, että tyttö ehkä vieroittaisi hänenkin ajatuksensa siitä maalista, jonka hän oli päättänyt tehdä elämänsä päämääräksi; sitäpaitsi ei hän tahtonut ottaa vaimokseen tanskatarta.

Näin hän ajatteli tyyninä hetkinä, mutta toisinaan hän kokonaan oli tytön vallassa; hän halasi vaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen tunnustamaan rakkauttaan.

Lääniherra myhähteli itsekseen. Hän tiesi kyllä miten tulisi käymään ja koetti siirtää Otto Krabbea syrjään.

Mutta tämä kävi entistä valppaammaksi. Hän ei vartioinut Doroteaa, vaan Kustaata; hän jutteli hänen kanssaan, he tekivät purjehdus- ja metsästysretkiä; tavallisesti oli Iivar Gryn ainoa joka otti niihin osaa; joskus läksi lääniherrakin mukaan, Dorotea ei milloinkaan. Välistä tuli Dorotealle kauhistuksen hetkiä: Otto Krabbe pakoitti hänet kahdenkesken kanssaan ja soimasi häntä silloin kovasti, vannoen että hänen tahtoen tai tahtomattaan pitää tulla hänen vaimokseen. Samalla lausui hän uhkauksia erään toisen kuolemasta ja Dorotea näki jo mielikuvituksessaan Kustaan verisenä, kuolevan tähtensä.

Silloin hänen taas täytyi imarrella, teeskennellä, valehdella. Mutta hänen sydämessään vallitsi kamala epätoivo.

Oh päästy toukokuun loppupuolelle. Pian saattoi odottaa sitä laivaa joka oli lähetetty Kustaata noutamaan. Kallössa odotettiin tätä tapausta mitä erilaisimmilla tunteilla.

Kustaa tiesi, että häntä nyt entistä enemmän vartioitaisiin, joten karkaaminen tulisi mahdottomaksi.

Dorotea ja Otto Krabbe olivat molemmat haarallaan päättäneet edistää hänen pakoaan.