LUKIJALLE. (continued 4)

Margareeta rouvaa imarteli vanha merisankari kohteliaisuuksillaan. Hän sanoi voivansa näyttää toteen, että Kustaa jossakin perintökysymyksessä oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja neuvoi miten Margareetan piti menetellä päästäkseen oikeuksiinsa; tällä tavalla voitti Norrby hänet puolelleen ja rouva vakuutti nyt puolisolleen Berendt von Melenille, että Severin Norrby oli jaloin ja paras ihminen maailmassa, että hän oli osoittanut olevansa heidän todellinen ystävänsä ja että hänen toivomuksiaan piti ottaa huomioon, mikäli mahdollista. Sillä tavalla viekoiteltiin päällikkö toimettomuuteen ja laiminlyömään kaikki kuninkaansa edut.

Mutta leirissä olevat ruotsalaiset rupesivat aavistamaan pahaa, ja kun Berendt von Melen kerran palasi Visborgista, kokoontui hänen ympärilleen suuri joukko miehiä pyytämään, että he saisivat tehdä hyökkäyksen linnaa vastaan.

Hän sai heidät hyvillä lupauksilla rauhoittumaan, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt.

Eräänä päivänä, kun hän istui yksin teltassaan, tunkeutui sinne joukko sotamiehiä, jotka kysyivät, mitä tämä kaikki tarkoitti.

— Me emme kuninkaalle voi vastata teoistamme, huusivat he.

— Olkaa huoleti, vastasi Berendt von Melen ja hymyili ystävällistä hymyä: — Norrby on jo antautunut. Me järjestämme jo sopimuspykäliä, jälellä on vain muutamia sivuseikkoja, joista emme vielä ole yksimieliset.

Ja siihen saivat ruotsalaiset soturit tyytyä.

* * * * *

Tällä kannalla olivat asiat, kun molemmat kuninkaat määräpäivänä yhtyivät Malmössä. Kuningas Kustaan seurueessa oli hänen valtiohovimestarinsa Ture Ros, hänen marskinsa Lauri Siggenpoika, hänen kanslerinsa Lauri Antinpoika sekä useita valtion neuvostoon kuuluvia herroja. Neljä piispaa ja pappia sekä kaksitoista tanskalaista raatiherraa seurasi Tanskan kuningasta; vendiläisistä kaupungeista saapui lukuisa lähetystö ja Lyypekki, Rostock, Stralsund ja Danzig lähettivät kukin kaupunkinsa kirjurin. P. Pietarin kirkossa kohtasivat kuninkaat toisensa, kukin seurueineen. Kun molemminpuoliset tervehdykset ja kunnianosoitukset olivat vaihdetut, ryhdyttiin keskustelemaan asioista, jotka olivat antaneet aihetta kokoontumiseen.

Kuningas Fredrik avasi kokouksen valittamalla, että molempien valtakuntien välistä suhdetta viime vuosina oli häirinnyt haitallinen riitaisuus ja toivoi, että kaikki väärinkäsitykset nyt lakkaisivat; sitte työnsi hän syrjään purppurankarvaista mantteliaan, jonka samettipohjalle oli ommeltu kultaisia kruunuja ja jonka syrjiä reunusti valkea kärpännahka; sen alta välkähti esiin loistava rautapaita, ja vanha kuningas ojentautui suoraksi ja jatkoi hellällä äänellä:

— Toivon, että se ystävällinen side, joka Kalmarissa kuningatar Margareetan aikana liitti yhteen kolme pohjoista valtakuntaa, nyt solmitaan uudelleen ja lujasti… Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kuninkaan silmät liitivät pitkin seuruetta; sitte jatkoi hän miltei vielä hellemmin:

— En tosin tahdo vaatia mitään muuta Ruotsin hallitukselta kuin että Tanskan kuningas on yhdysside molempien valtakuntien välillä.

Kansanjoukossa syntyi hiljainen hyminä, niinkuin rajuilman liketessä.

Puhe herätti suurta hämmästystä ruotsalaisissa, mutta Kustaa nousi paikalla siihen vastaamaan.

Hänen voimakas, sointuva äänensä kaikui kauvas, kun hän pontevin sanoin selitti olevansa valmis kaikkeen, joka vaan voi edistää molempien valtakuntien välistä ystävyyttä ja sopua.

— Mutta unioonin ehdotettuun uudistamiseen, jatkoi hän, — emme me ruotsalaiset mitenkään voi suostua. Hävitetty maa, poltetut kaupungit ja kylät, viljelemättä jätetyt pellot, puoleen vähentynyt väkiluku, kamalimmassa epäjärjestyksessä oleva hallitus, villiytyneet tavat, lukemattomat raajarikot, kurjuus, köyhyys, ja vihdoin kauhea kuninkaallinen käsky, arvokas kruunausjuhla, jossa maan jaloin aatelisto, piispoja, porvareita ja talonpoikia sadottain kaatui pyövelin kirveen iskusta, verellään huuhtelemaan Tukholman katuja — siinä meidän muistomme, voittomme unioonin ajoilta.

Kaikki vaikenivat melkein peloissaan, ja Fredrik, joka tunsi varmuutensa horjuvan, lakkasi tekemästä vaatimuksia, joita ei hän voinut perustella ja ehdotti sensijaan iäistä rauhaa: valtakunnat pysyisivät entisellään ja kansat eläisivät sovussa ja ystävyydessä.

Nyt seurasi kysymys Gottlannista. Tanskalaiset herrat toivat esiin kaikellaisia syitä, joiden nojalla saaren tuli kuulua Tanskalle. Valtiohovimestari Ture Jönsinpojan piti vastata heidän väitteisiinsä.

Matkalla Malmöhön oli kuningas kehoittanut häntä ritariston ja aatelin vanhimpana jäsenenä vakavuudella ja voimalla puolustamaan Ruotsin oikeuksia. Samaa tarkoitusta varten oli piispa Brask Strängnäsin vanhoista kätköistä hakenut esiin kaikki asiaa valaisevat kirjeet ja paperit ja ollut ahkerassa kirjevaihdossa Ture Jönsinpojan kanssa.

Mutta tanskalaiset keksivät keinon, jolla tukkivat häneltä suun. Hänellä oli sukutiloja Norjassa ja Hollannissa ja he tekivät tiettäväksi, että niiden saattoi käydä hullusti, jos hän liiaksi rupeaisi puolustamaan Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin.

Kun Jönsinpojan piti ruveta vastaamaan, ei hän saanut suustaan kuin katkonaisia sanoja ja puolia lauseita.

Silloin nousi kansleri, mestari Lauri ja antoi vastauksen, jonka jälkeen kuningas Kustaa itse puuttui puheeseen.

Hänen lopetettuaan nousi vanha tanskalainen raatiherra, herra Antero Bille ja pyysi lausua muutamia totuuden sanoja tässä asiassa, ja pyyntöön suostuttiinkin.

— Te hyvät kuninkaat ja muut hyvät herrat, alkoi Antero Bille sävyisästi, — jos te tunnustatte totuuden, niin täytyy teidän myöntää, ettette laisinkaan tunne niitä vanhoja, varsinkin Gottlantia koskevia asioita, joista puhutte, sillä te olette kaikki nuoria miehiä ettekä voi ajatella tai tietää, mitä niin kauvan aikaa sitte tapahtui. Rakas ja armollinen herra kuninkaamme Fredrik ei ole pitkää aikaa ollut tässä maassa, vaan asunut ruhtinaskunnassaan Holsteinissa ja sentähden hänen armonsa tiedot siinä suhteessa eivät voi olla kuin aivan vähäiset. Ruotsin kuningas Kustaa ei myöskään voi tietää paljon, koska hän on nuori herra. Voinen siis väittää, ettei täällä meidän joukossamme ole kuin Ture Jönsinpoika ja minä, jotka sen asian todenperään tunnemme.

Edemmäksi ei vanhan herran pitkäpiimäinen puhe päässyt, kun kuningas Kustaa jo keskeytti sen.

— Ajatelkaa mitä sanotte, herra Antero Bille, huudahti hän kiivaasti. — Ettekö tiedä, että nuori saattaa kysyä yhtä kauvas kuin vanha ajatella ja muistaa?

Nämä sanat hämmästyttivät vanhan herran siihen määrään, ettei hän tullut niihin vastanneeksi.

Useat herroista käyttivät sitte puhevuoroa ja keskustelua jatkui, usein ankarinkin sanoin.

Kuningas Fredrik työnsi asian luotaan, hän "ei tahtonut sekaantua siihen, koska hän tiesi niin vähän".

Kustaa herra ja ruotsalaiset herrat sitävastoin näyttivät sekä suullisesti että kirjallisesti toteen, että Gottlanti oli Ruotsin kruunun omaisuutta.

Mutta siitä huolimatta ei saatu mitään aikaan.

Silloin Hansakaupunkien valtuutetut ryhtyivät välittämään asiaa. Suurella vaikutusvoimallaan onnistui heidän saada aikaan sopimus, joka historiassa on tunnettu Malmön resessin nimellä.

Tämän sopimuksen mukaan piti sovintotuomarien ratkaista, kenelle riidanalaiset paikat lankeaisivat, ja niiksi valittiin valtuutetut Lyypekin, Rostockin, Hampurin, Wismarin, Stralsundin, Liineburgin ja Danzigin kaupungeista. Kokouspaikaksi määrättiin Lyypekki ja ajaksi vuosi 1525, 14 päivää helluntain jälkeen. Molempien kuninkaiden piti joko itse tai valtuutettujen kautta esiintuoda syynsä ja vaatimuksensa.

Kaikissa tapauksissa tulisi kuningas Kustaan heti antaa Blekinge takaisin Tanskalle, mutta Vikenin hän saisi pitää panttina siitä vahingonkorvauksesta, joka ehkä määrättäisiin hänelle siinä tapauksessa, ettei hän saisi pitää Gottlantia. Saaresta päätettiin, että jos ruotsalaiset olisivat valloittaneet linnan ja kaupungin ennen syyskuun ensimäistä päivää, — sama päivä joksi kokous oli määrätty, — niin kaikki pysyisi ruotsalaisten hallussa, kunnes asia lopullisesti tulisi ratkaistuksi. Vastaisessa tapauksessa olisi sen omistusoikeus Fredrikin, mikä ei myöskään vaikuttaisi lopulliseen päätökseen.

Severin Norrby lähetettäisiin jonnekin, jossa hän olisi vaaraton ja 100,000 guldenin sakko määrättäisiin sille, joka tätä toimenpidettä vastaan rikkoisi.

Molempien kuninkaiden tulisi säilyttää rauha ja hyvä naapuruus ja ne toisen valtakunnan herrat ja ritarit, jotka omistivat tiloja toisessa valtakunnassa, saisivat vapaasti hoitaa ja viljellä niitä.

Sellainen oli pääsisältö Malmön resessissä. Sovintotuomarit olivat toimineet kuningas Fredrikin hyväksi ja katsoneet omia etujaan. He tiesivät että Visby vielä oli Norrbyn käsissä, ja Tanskan kuningas palkitsi kyllä heidän palveluksensa.

Jo syyskuun 2 päivänä saivat lyypekkiläiset vakuutuskirjan, siitä, että he neljän vuoden aikana kantaisivat 400 markkaa Gottlannin vuotuisista tuloista ja syyskuun 11 päivänä vakuutettiin vendiläisille kaupungeille vapaaoikeudet Skånessa ja Tanskassa. Saksalaiset kauppiaat olivat jo aikaisemmin saaneet vakuutuksen kauppaoikeuksilleen Norjassa, todistuksena kuningas Fredrikin kiitollisuudesta "hyväntahtoisista palveluksista", niinkuin nimenomaan sanotaan.

Jos Kustaa olisi ollut varma valtaistuimestaan, niin ei hän koskaan olisi allekirjoittanut tätä sopimusta, mutta hän näki uhkaavien myrskyjen enteet ja tarvitsi lepoa ja rauhaa maan sisäisten asiain järjestämiseen. Jos hän tahtoi pitää Gottlannin, niin oli pitkällinen sota oven edessä, ja se saattoi tulla sitä vaarallisemmaksi, kun ei ensinkään voinut tietää, mitä karkoitettu Kristian aikoi tehdä. Jos hän taas luopui sodasta, niin olivat onnetonta Gottlannin retkeä varten tehdyt kalliit varustukset olleet turhat.

Hän taisteli monet pitkät taistelut, ennenkuin hän päätti valita rauhan.

Mutta hänen mielessään kiehui katkeruus ja kun hän, allekirjoitettuaan sopimuksen, raatihuoneesta tuli alas kadulle ja siellä kohtasi Lyypekin lähettilään Herman Israelin, niin hän kiivaasti likeni häntä ja lausui tuimalla äänellä:

— Missä sinun hyvät lupauksesi, jotka lyypekkiläisten nimessä minulle annoit, nyt ovat? Kärsi nyt niistä häpeää, senkin ilkeä kavaltaja! Ja vimmastunut kuningas veti miekkansa.

Kansleri Lauri Antinpoika ja muut herrat hänen seurueessaan riensivät häntä rauhoittamaan; sitte hän pisti miekan takaisin tuppeen.

Mutta lyypekkiläinen vapisi kuin haavan lehti ja itki kuin lapsi.

— En voi sille mitään, sanoi hän. — Se on kaikki lyypekkiläisten herrojen syy.

Kun Kustaa kuningas läksi Malmöstä, niin hän päätti, ettei hän enään jätä Ruotsia. Hän kutsui heti kokoon säädyt Vadstenaan, ilmoitti heille Malmön päätökset ja neuvotteli heidän kanssaan, miten rauha olisi ylläpidettävä molempien valtakuntien välillä.

Päätettiin, että Upsalan valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja Hojan kreivi Juhana, joka hiljan oli tullut valtakuntaan ja säätyjen suostumuksella otettu neuvostoon näiden valtiopäivien ajaksi, lähetettäisiin Lyypekin kokoukseen. Sitä ennen etsittäisiin kirkoista ja luostareista kaikki kirjeet ja todistukset, joilla voitaisiin vahvistaa Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin, Blekingeen ja Vikeniin.

Hojan kreivi Juhana oli hiljan astunut kuninkaan palvelukseen. Miellyttävällä käytöksellään oli hän niin vaikuttanut Joakim Brahen leskeen, että tämä oli suostunut rupeamaan hänen puolisokseen. Margareetan vaikutuksesta oli kuningas hankkinut Hojan kreiville Stegeborgin läänitykseksi.

Vadstenasta läksi kuningas Keski-Ruotsiin ja kirjoitti sieltä päälliköilleen Gottlannissa, että koska he olivat laiminlyöneet oikean ajan eivätkä olleet saaneet aikaan mitään hyvää, niin tulkoot nyt sieltä pois laivoineen ja miehineen ja lähtekööt Tukholmaan.

Berendt von Melen lakkautti heti piirityksen, mutta ei uskaltanut lähteä Tukholmaan, vaan purjehti Kalmariin.

Saksalaiset sotamiehet uhkasivat ottaa takavarikkoon kuninkaan laivat ja tykit maksamatta jääneistä palkoista, jonkatähden kuningas, kun he vihdoin tulivat Tukholmaan, kutsutti eteensä saksalaiset päälliköt, soimasi heitä heidän sopimattomasta käytöksestään, pidätti osan heille tulevasta palkasta, pani toisia viralta ja rankaisi toisia.

Berendt von Melenille kirjoitti kuningas ystävällisen kirjeen, jossa käski häntä Tukholmaan, luvaten että häntä siellä kohdeltaisiin hyvyydellä. Hänen oma vaimonsakin kehoitti häntä siihen, mutta hänellä oli paha omatunto ja hän pelkäsi. Sentähden asettui hän Kalmarin linnaan ja otti miehistöltä valan, että se tottelisi ainoastaan hänen käskyjään.

Vuosi 1524 kului umpeen, Kustaa vietti joulun Upsalassa ja palasi tammikuun ensi päivinä takaisin Tukholmaan.

Siellä piti Margareeta rouvan ja Hojan kreivin vihkiäiset vietettämän.

Hellästi laski sisar päänsä Kustaan rinnalle ja sanoi, että hänen tulee veljeä niin ikävä, että hän melkein katuu tekemiään lupauksia.

— Sinä takaat minulle, että kreivi uskollisesti täyttää ruotsalaiset alamaisvelvollisuutensa, vastasi Kustaa. — Siten työskentelemme molemmat rakkaan Ruotsin hyväksi.

— Mitä minun pitää tehdä?

— Saattaa hänet rakastamaan uutta isänmaataan sinun tähtesi.

— Sen hän varmaankin tulee tekemään.

— Ja senkintähden, että säädyt vastoin Ruotsin lakia minun pyynnöstäni suostuivat antamaan hänelle tuon kauniin lahjoitusmaan.

— Sinä olet niin hyvä ja me olemme sinulle niin kiitolliset.

Kuningas piti sisarelleen komeat häät. Paljon herroja oli kutsuttu, muiden muassa herra Berendt von Melen, mutta hän ei tullut; oli myöskin suuri joukko ylhäisiä rouvia ja neitosia. Kustaa kulki vieraidensa joukossa nauraen ja laskien leikkiä; hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin iloinen, mutta eipä hän ollutkaan tottunut nuorison ja kaunotarten seuraan. Sekä viittauksilla että suoraan huomautettiin hänelle, että kuninkaankin pian pitäisi mennä naimisiin; hän antoi silmänsä liidellä kaunotarten piirissä ja kirosi politiikkaa, joka kielsi häntä valitsemasta morsianta sydämensä halun mukaan.

Mutta seuraavana päivänä hymyili hän katkerasti omille ajatuksilleen. Hänellä ei ollut aikaa ajatella kotoista onnea!

Häntä vaivasi ajatus, että Berendt von Melen saattaa tehdä Kalmarin varustetuksi asemakseen, ja sentähden kirjoitti hän Olavi Laurinpojalle, joka Berendt herran kanssa oli päällikkönä Kalmarin linnassa, ja käski tätä pitämään Berendtiä silmällä sekä estämään häntä ja Kalmarin porvareita ryhtymästä mihinkään levottomuuksiin.

Sitäpaitsi sekä kuningas että hänen neuvostonsa herrat vielä kirjoittivat herra Berendtille ja vakuuttivat hänelle kuninkaan puolelta hyvää kohtelua. Kaksi miestä, Knut Antinpoika ja Niilo Eerikinpoika, sai käskyn ratsastaa Kalmariin viemään kirjeitä ja jättämään ne herra Berendtin omiin käsiin. Mutta silloin hän jo meritse oli lähtenyt Stegeborgin saariston tienoille ja jättänyt linnan veljensä haltuun.

Tämän johdosta kirjoitettiin taas uusia kirjeitä ja vihdoin keväällä tuli Berendt herra Tukholmaan.

Liukkaana kuin ankerias vakuutti hän suostuvansa vaikka mihin. Jos häneltä vaadittiin tiliä Gottlanninretkestä, niin oli hän valmis sitä tekemään.

Mutta kuninkaalle oli tärkeintä saada takaisin Kalmar, nyt heti ja ilman mieshukkaa; hän epäili Berendtiä enemmän kuin koskaan ja tarjosi hänelle Stegeborgia Kalmarin sijaan.

Berendt suostui paikalla kuninkaan ehdotukseen, mutta vakuutti olevan välttämätöntä, että hän itse matkustaisi Kalmariin, muutoin ei hänen väkensä luopuisi linnasta.

Kuningas, joka ei tahtonut päästää häntä käsistään, kehoitti häntä kirjeellisesti ilmoittamaan veljelleen, minkä sopimuksen hän oli tehnyt kuninkaan kanssa.

Sen hän paikalla tekikin, mutta Henrik von Melen ymmärsi kirjeen oikean tarkoituksen ja vastasi, että hänen velvollisuutensa oli pidättää linna sille, joka sen oli uskonut hänelle. Ei edes kuninkaan omakätinen käsky saanut aikaan muutosta.

"Jos veljeni Berendt palaa, niin tehköön hän kuten tahtoo", kirjoitti hän, "mutta minä en riko tekemiäni lupauksia".

Ei ollut muuta neuvoa kuin päästää Berendt herra lähtemään Kalmariin. Hänen mukaansa lähetettiin sentään Niilo Eerikinpoika ja Jon Olavinpoika, jotka molemmat saivat käskyn pitää Berendt herraa silmällä eikä päästää häntä linnaan, ennenkuin se oli heidän käsissään. Mutta linnan entinen päällikkö oli viisas mies; hän ymmärsi puhua niin hyvin, että hän Kalmariin saavuttaessa, varmaa takuuta vastaan sai luvan yksin mennä linnaan. Sillä kertaa hän kyllä palasi takaisin, mutta ilmoitti, etteivät linnan palvelijat ikinä antaisi linnaa hallustaan, jos heidän herraansa kohdeltaisiin vankina.

Sitävastoin he kyllä luopuisivat linnasta, jos heidän päällikkönsä vapaana herrana ja ritarina keskustelisi heidän kanssaan asiasta.

Ruotsin miehet eivät ymmärtäneet, että saksalainen ritari oli täynnä saatanan vehkeitä; heidän mielestään hän puhui kuin rehellinen mies ja he eivät hetkeäkään epäilleet, antaisivatko he hänen ilman panttia päästä käymään linnassa, jonka hän pyhästi vannoi seuraavana päivänä jättävänsä kuninkaan lähettiläiden haltuun.

Mutta seuraavana yönä lähetti Berendt salmen poikki sanan Ölantiin, jossa neljä ruotua sotamiehiä oli linnaleirissä, että he heti paikalla saapuisivat linnaan. Sitte otti hän heiltä valan, että he miehekkäästi taistelisivat eivätkä kenellekään jättäisi linnaa, ei itse kuninkaallekaan.

Seuraavana aamuna asteli Berendt herra ulos linnasta, sillan poikki kaupunkia kohti, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut mennä täyttämään lupaustaan, mutta hän ei vielä ollut päässyt sillan yli, kun sotamiehet laumoittain karkasivat hänen perässään ja huutaen, väkivallalla veivät hänet takaisin.

Tämä kaikki oli tietysti tilapäisesti järjestettyä, jotta edes ulkonainen kunnia pelastuisi.

Heti senjälkeen tehtiin linnasta hyökkäys kaupunkia vastaan, jossa kaikki vielä nukkuivat sikeintä untaan. Se talo, jossa Niilo Eerikinpoika asui, piiritettiin, ja itse hän paitasillaan töintuskin pääsi pakoon. Kaikki hänen vaatteensa ja kalleutensa ottivat sotamiehet hyvänä makupalana.

Neljätoista porvaria tapettiin. Tämä tapahtui helluntaiaattona 1525.

Miehistön joukossa oli muuan Henrik Jute. Hän oli joskus palvellut Kristina Gyllenstjernaa ja rakasti lämpimästi sekä häntä että koko hänen sukuaan. Sattumalta oli hänen poikansa Niilo juuri linnassa käymässä ja sitä ymmärsi Berendt von Melen käyttää hyväkseen. Tuolle yksinkertaiselle, lämminsydämiselle Henrik Jutelle kertoi hän, että tarkoitus oli saada aikaan kapina ja siten saattaa nuori Sturen poika takaisin oikeuksiinsa valtionhoitajana. Sitä tarkoitusta varten aikoi hän, Berendt herra itse, nyt lähteä Saksaan, mutta toivoi pian tulevansa takaisin, varustettuna voimakkaalla apujoukolla. Siksi aikaa jätti hän nuoren Niilo herran ja koko linnan Henrik Juten taatun uskollisuuden turviin.

Tämä lupasi ja vannoi pysyvänsä uskollisena.

Berendt von Melen otti sitte kanssaan veljensä, vaimonsa ja irtaimistonsa ja purjehti Saksaan, neuvottelemaan herttua Albrekt Meklenburgilaisen, Kristianin ja muiden Kristianin vihollisten kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.

Mutta Kalmar oli luistanut kuninkaan käsistä ja se piti saada takaisin, vaikkapa väkivallalla.

Suurella sotavoimalla läksi kuningas Kustaa Kalmaria vastaan; hänen parhaimmat kenttäeverstinsä, kuten Arvid Vestgöte, Pietari Fredag y.m. olivat mukana.

He tapasivat kaupungin portit avoinna ja heitä vastaan kiirehti porvareja, jotka ilohuudoilla osoittivat kiitollisuuttaan.

Mutta linnassa näytti sotaiselta, päät soturien peitsistä vain pistivät esiin valleilta ja torneista.

Linnassa varustettiin taistelua elämästä ja kuolemasta, sillä tuskin ainoakaan noista tuimista sotamiehistä ajatteli pelastumisen mahdollisuutta; heitä johti sama villi vaisto kuin eläintä, kun se näkee edessään mahtavan vihollisen; ja pitihän heidän sitäpaitsi suojella Ruotsin tulevaa valtionhoitajaa, 12 vuotiasta Niilo Sturea, joka tietämättä vaarasta mitään, iloisesti hymyillen kulki sotamiesten keskellä, tuontuostakin hypistellen heidän pyssyjään, tarttuen heidän partaansa tai leikkien niinkuin viisivuotias lapsi.

Kuningas antoi ratsumiestensä kerran kiertää kaupungin ympäri saadakseen tietää, mitä linnassa aiottiin. Pian sieltä alettiinkin ampua.

Muiden muassa oli siellä muuan vanha pyssyniekka, joka osasi niin varmasti, että luultiin hänen myyneen sielunsa saatanalle. Hän näki äkkiä ratsujoukossa uljaan miehen, jota hän luuli kuninkaaksi. Heti hän tähtäsi ja laukaisi. Kuula sattui ritarin sääreen ja tappoi sitäpaitsi neljä miestä. Mutta se ei ollut kuningas, vaan Arvid Vestgöte.

Nyt lähetti kuningas kysymään, miten häneltä uskalletaan sulkea linna.

Sotamiehet vastasivat, etteivät he tunnusta muuta herraa kuin Berendt von Melenin ja että he viimeiseen mieheen asti aikovat puolustaa linnaa.

Ei siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä sotaan.

Luostarin ja linnan välille tehtiin varustus, pommitus alkoi ja hyökkäyskäsky annettiin.

Kuninkaan väki taisteli urheasti ja ikäänkuin kuolemaa halveksien, mutta linnan miehistö puolustautui hurjasti ja päällekarkaajien täytyi vetäytyä takaisin.

Silloin Kustaa suuresti suuttui. Katkerin sanoin moitti hän sotureitaan pelkurimaisuudesta ja velttoudesta.

— Tahdon itse ryhtyä taisteluun, sanoi hän, heitti yltään viittansa ja pukeutui haarniskaan ja kypärään. — Joko valloitan linnan tai kaadun.

— Herra kuningas, älä tuota meille sitä häpeää, pyysi Pietari Fredag. — Suo minun kuolla edestäsi.

Niin sanoivat he kaikki; he tahtoivat täyttää velvollisuutensa, vaikkapa sitte jokikinen kaatuisi.

Vihdoin kuningas suostui. Hän antoi vielä pommittaa muuria ja ryhtyi sitte toiseen rynnäkköön. Sotamiehet pitivät sanansa, he taistelivat urheasti kuin jalopeurat.

Mutta linnanväki piti yhtä urheasti puoliaan, jokainen tahtoi tietysti myydä elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin, eikä toisesta rynnäköstä ollut muuta seurausta kuin että kuningas kadotti paljon väkeä, muiden muassa urhoollisimmat miehensä, Pietari Fredagin ja Jon Pietarinpojan (Ulfsaxin).

Pietari Fredagin ympärillä makasi koko hänen osastonsa väki ja pitkin muuria oli kuolleita ja kuolevia.

Neljästäsadasta pyssymiehestä ei ollut jälellä kuin neljä miestä ja neljästä fennikasta sotamiehiä vain muutamia.

Hirveää verilöylyä katsellessaan vuodatti Kustaa kuumia kyyneleitä ja käski torvella antaa merkin, että taistelu lopetettaisiin.

Ilta oli jo tulossa, joten ei taistelu enään sinä päivänä voinut tulla kysymykseen.

Linnan väestä oli noin puolet kaatunut ja jälelle jääneet olivat käyneet niin raajarikoiksi, ettei linnan puolustamista enään saattanut ajatellakaan; sen täytyi antautua voittajien armoille.

Nuori Niilo Sture kierteli linnan huoneissa ja pyysi että hänet päästettäisiin hänen sukulaisensa kuninkaan luo, jota ei hän laisinkaan sanonut pelkäävänsä.

Nyt avautuivat kaupunginportit ja koko miehistö tuomittiin kavaltajina; 70 heistä mestattiin. Kuningas olisi mielellään tahtonut säästää vanhan pyssyniekan, mutta hänen väkensä oli hänelle vimmoissaan ja vaati hänen vertaan, joten kuninkaan täytyi tuomita hänet saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin.

Arvid Vestgöte, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi kuin että saattoi toivoa hänen pian parantuvan, sai Kalmarin linnan läänityksekseen. Ja kuningas antoi käskyn, että se heti pantaisiin kuntoon.

Nuoren Niilo Sturen otti hän mukaansa ja läksi meritse Tukholmaan.

Tiellä sattui lyypekkiläinen "Joutsen", hänen paras laivansa, joka kuljetti kaikkia sotavarustuksia ja parhaita tykkejä, karille Ölannin likellä ja vajosi kahdenkymmenen sylen syvyyteen.

Tämä vuosi toikin mukanaan paljon vastoinkäymisiä. Tukholman linnassa syttyi tulipalo ja suuri osa linnaa sekä hopeakammio paloi. Samaan aikaan oli Taalaissa kaikellaisia levottomuuksia.

Kuningas Kustaalla oli paljon vastoinkäymisiä kestettävänä yhtaikaa.

Ankarat ajat olivat tulossa; ei mistäänpäin näkynyt valonsädettä. Norrby uhkasi kauheampana kuin milloinkaan ennen, varsinkin kun Kristiankin taas nosti päätään. Velka Lyypekkiin oli kuin painajainen, joka uhkasi tukahuttaa kaiken elämän valtiosta, heittääkseen sen sitte ulkomaalaisten koronkiskurien käsiin. Ja ehkä pahin kaikesta oli henkinen kurjuus, joka sakeana sumuna painoi maata ja kansaa.

13.

MITÄ VOIMAKAS TAHTO SAA AIKAAN.

Severin Norrbyllä oli rautainen tahto; valansa Kristian kuninkaalle piti hän uskollisesti, vaikkei hän hyväksynyt hänen tekojaan ja vaikka hän oli ainoa, joka uskalsi sanoa hänelle totuuden. Kun hän rakastui Kristina Gyllenstjernaan, niin hänen jalompi minuutensa heräsi, mutta kun tämä kieltäytyi rupeamasta hänen vaimokseen, niin huonompi minuus taas pääsi hänessä voitolle. Hän ylvästeli sillä, että sormus jonka Kristina hänelle oli antanut, sisälsi avioliittolupauksen. Ja hänen synnynnäinen vihansa Ruotsiin ja ruotsalaisiin juurtui yhä syvemmälle.

Mutta hän ihaili heidän urhoollisuuttaan, koetteli mielellään voimiaan sellaisia vihollisia vastaan ja oli heti valmis tunnustamaan epärehellisyydeksi jokaisen petoksen, joka heille tapahtui.

Suurilla puhelahjoillaan ja saatanallisella sukkeluudellaan käytti hän hyväkseen mitä keinoja tahansa, kunhan ne vaan veivät tarkoitusten perille, mutta hänen huima luontonsa vaati yhtämittaa vaihtelua ja raittiita merituulia sisäisen hehkunsa jäähdyttämiseksi.

Hänestä oli tavattoman hauskaa, että hän oli saanut peijatuksi Kustaalta Gottlannin; välikappaleita, joita hän siihen oli käyttänyt, halveksi hän. Malmön sovinto oli hänen toimeenpanemansa, mutta jos tanskalaiset ja saksalaiset nyt luulivat että hän oli heidän vallassaan, niin he suuresti erehtyivät. Kuningas Fredrikin tai kauppakaupunki Lyypekin ystäväksi hän ei koskaan rupeaisi. Ei, hän tahtoi leikitellä heidän kustannuksellaan, niinkuin keisari Kaarle V huvitteli vastakeksityllä sakkipelillä, jossa kuninkaita ja talonpoikia sopi siirrellä mielin määrin, kunnes käsi vihdoin heitti koko pelin nurin narin.

Siihen Severin Norrby kyllä pystyikin. Kuka olisi voinut käskeä häntä lähtemään pois Gottlannista, jos hän siellä tahtoi viipyä? He eivät tunteneet häntä. Hän piti Visborginsa hallussaan ja kirjoitti sieltä karkoitetulle kuninkaalleen, vakuuttaen uskollisuutta ja ilmoittaen, että hän toivoi vielä kerran voivansa asettaa kuninkaan hänen oikeuksiinsa pohjoisten valtakuntien hallitsijana, jos hän vain saisi raha-apua, sotatarpeita, miehiä ja laivoja. Nykyinen hallitus oli hänen mielestään Tanskalle mitä haitallisinta laatua.

Samaan aikaan kirjoitti hän kuningas Kustaalle ja Tanskan Fredrikille.

Lähettiläänsä junkkari Moritz Oldenburgilaisen kautta koetti hän herättää Kustaassa toiveita, että Ruotsi voittaisi takaisin Gottlannin. Kustaa huomasi edulliseksi saada puolelleen niin mahtavan miehen kuin Norrby, ja antoi hänelle sentähden alussa ystävällisiä vastauksia, esittäen että he ensi avoveden tullessa tapaisivat toisensa ja persoonallisesti keskustelisivat.

Mutta Kustaa oli samalla siksi varovainen, ettei hän ruvennut luottamaan mieheen, joka oli ollut hänen vaarallisin vihollisensa. Sentähden hän helmikuussa 1525 kirjoitti kuningas Fredrikille, huomauttaen että tuo vaarallinen mies "yhä vielä istui Gottlannin linnassa". Samalla selitti hän perättömiksi huhut, jotka Norrby oli levittänyt ja joiden mukaan hän ja Ruotsin kuningas olisivat salaliitossa.

Kaikki Norrbyn vehkeet tarkoittivat itse asiassa vain kuningas Kristianin etuja. Tämä lähetti maaliskuussa 1525 hänelle kirjeen, jossa Severin Norrby julistettiin kuningas Kristianin linnanpäälliköksi ja valtionhoitajaksi Ruotsissa, mikäli hän voittaisi alaa tässä maassa.

Mutta Norrby tiesi, millä keinoin Kristiania parhaiten palveltaisiin. Sentähden lähetti hän yhden päälliköistään Skåneen ja saapui pian itse mannermaalle reippaine joukkoineen. Sölvesborg, Åhus ja Landskrona joutuivat hänen käsiinsä ja Malmö oli ainoa paikka Skånessa, joka ei avannut porttejaan uhkarohkealle anastajalle.

Sinne oli koko Skånen aatelisto sulkeutunut, odottamaan apua kuningas Fredrikiltä.

Norrby julisti kuuluvin sanoin tulevansa Kristian kuninkaan puolesta pelastamaan kansaa orjuudesta. Räikein värin kuvasi hän maan tilaa ja huomautti, että laillisesti vahvistettu aatelisvalta viime vallankumouksessa oli syössyt kansan kurjuuteen. Sitte hän luki kirjeen, jonka sanottiin tulleen Kristianilta ja jossa kehoitettiin uskollisia Skånen miehiä voimiensa mukaan auttamaan kuninkaan rakasta luottamusmiestä, herra Severiniä.

Kulovalkeana leveni tieto Norrbyn tulosta pitkin koko maata; hänen puheensa sorron vastustamisesta herätti useissa eloon nukkuvan aatelisvihan ja kipinästä syttyi pian raju, leimuava tuli.

Suuria talonpoikaisjoukkoja riensi Norrbyn johdon alle, hän valloitti Landskronan, ryösti herrojen kartanot ja otti kuningas Kristianin puolesta vastaan kansan uskollisuusvalan.

Koko Tanska antautui hänen valtansa alle ja kaupungit avasivat vapaehtoisesti porttinsa.

Mutta ilo ei ollut pitkäaikainen. Huhtikuussa saapui vihdoin Tanskan sotajoukko Juhana Rantzoun johdolla ja voitti talonpojat kahdessa tappelussa, ensin Lundin ja sitte Landskronan luona, jossa Norrby itse saarrettiin.

Mutta hän oli asemastaan varma, sillä olihan Visborg vielä hänen hallussaan ja hänen väkensä oli luotettavaa. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin kuningas Fredrik ryhtyi keskustelemaan Gottlannin luovuttamisesta ja Norrby suostui siihen vihdoin sillä ehdolla, että hän elinajakseen saisi Sölvesborgin läänin. Sinne hän nyt asettui asumaan, matta käyttäytyi paremmin itsenäisen herran lailla kuin Tanskan kuninkaan alamaisena. Hänen levoton, seikkailuhaluinen luonteensa ei kauvan sietänyt hiljaista, toimetonta elämää, jonkatähden hän taas rupesi rakentamaan laivoja. Eikä aikaakaan, kun hänen varustuksensa ja nouseva valtansa herätti uutta pelkoa.

Pian tiedettiin, että hänellä oli seitsemänsataa hyvin rakennettua ja varustettua laivaa, ruutia ja muonavaroja. Ja sekä Ruotsissa että Tanskassa odotettiin pelolla ja levottomalla epävarmuudella, mihin hän nyt aikoi ryhtyä. Lisäksi tuli Saksasta se uutinen että Kristian taas oli liikkeellä.

Silloin sattui tuuli ajamaan yhden Norrbyn laivan, joka täynnä hopeaa, tykkejä ja muuta tavaraa tuli Gottlannista, Kalmarinsalmeen, ja Arvid Vestgöte, joka aina piti silmät auki, otti sen. Hän sanoi tehneensä sen korvaukseksi siitä, että Norrby hiljan oli ottanut erään Kustaa kuninkaan laivan, jossa oli viisikymmentä laivaleiviskää kuparia ja joka oli mennyt karille Blekingen rannalla. Mutta Arvid Vestgöte ei ottanut laivaa yksin tavaroineen, vaan kaikkine väkineen, ja Norrbyn oman marskin sekä kolmattakymmentä hänen palvelijoistaan.

Tämä tappio koski syvästi Norrbyhyn ja hän kirjoitti kuningas Fredrikille ja pyysi hänen suostumustaan saadakseen kostaa kuningas Kustaalle ja hakeakseen Ruotsista korvausta kärsimästään tappiosta.

Itse lupasi hän maksaa kaikki sotakulungit ja tyytyä kohtaloonsa, tuli se sitte kuinka onnettomaksi tahansa; sitävastoin kuuluisi kaikki mitä hän valloittaisi Tanskan kruunulle.

Nyt käyttäytyi Fredrik ensi kerran rehellisesti Kustaata ja Ruotsia kohtaan. Hän ja hänen neuvostonsa herrat kirjoittivat nimittäin Kustaalle ja ilmoittivat Norrbyn aikomukset. Se tapahtui ehkä pelosta, sillä samalla pyysi Fredrik Kustaalta apua Norrbyta vastaan; hän nimittäin ei luullut voivansa yksin pitää puoliaan pelättyä merisankaria vastaan.

Norrby vimmastui Fredrikin kiellosta; hän miehitti paikalla Sölvesborgin, Lyckan ja Rottnebyn, pani kuntoon aluksensa, neljä suurta laivaa ja kuusi jahtia, ja liittyi yhteen kahden muun merisankarin kanssa, jotka kolmella jahdilla ja kahdella parkilla retkeilivät pitkin Beltejä. Vihdoin kirjoitti hän Kristianille ja pyysi voimakasta apua.

Hän oli taaskin päässyt Itämeren pelätyksi valtiaaksi; hänen ylpeä, huima luontonsa uhkui elämäniloa ja hän nautti ajatellessaan, kuinka Itämeren maat häntä pelkäisivät. Kukaan ei tuntenut sotatemppuja niinkuin hän ja melkein kaikki Itämeren satamat ja karit olivat hänelle vanhoja tuttuja. Sentähden häntä ja hänen pientä voimaansa pelättiin siihen määrään, että sitä voittamaan tarvittiin koko Tanskan ja Ruotsin yhdistetyt laivastot.

Kolme hänen suurta laivaansa valloitettiin, neljä jahtia pommitettiin puhki ja 400 miestä otettiin vangiksi. Töintuskin pääsi Norrby itse pakoon. Hän riensi laivastonsa jäännöksillä Narvaan yllyttämään Venäjän tsaaria sotaan, mutta Kustaa, joka ajoissa oli saanut vihiä hänen aikeistaan, lähetti Eerik Flemingin ja muita uskottuja miehiä Iivana Vasiljevitshin luo vahvistamaan 50 vuotista rauhaa. Lähetystö otettiin ystävällisesti vastaan ja tullessaan Moskovaan pantiin Norrby vankeuteen, josta Kaarle V hänet vihdoin pelasti. Senjälkeen rupesi hän keisarin palvelukseen, taisteli tunnetulla urhoollisuudellaan ja kaatui vihdoin Firenzen piirityksessä v. 1530.

Sellaisen lopun sai Severin Norrby, joka oli aikansa merkillisimpiä miehiä. Jos hän olisi voinut voittaa itsensä yhtä pontevasti kuin hän voitti vihollisensa, niin hän varmaankin vielä enemmän olisi vaikuttanut maailmanhistorian kulkuun. Mutta intohimot hallitsivat häntä ja sentähden hän sortui.

14.

KAUPPASAKSAIN KÄSISSÄ.

Me tiedämme, että niillä herrainpäivillä, joilla Kustaa valittiin kuninkaaksi, Lyypekin lähettiläät tekivät kaikellaisia vaatimuksia, ja kun ei niihin voitu suostua, täytyi kuninkaan ja säätyjen allekirjoittaa heidän vaatimansa kauppasopimus; yksi ainoa neuvosherra, Pohjanmaan laamanni Knut Eerikinpoika kieltäytyi sitä tekemästä, sillä hänen mielipiteensä oli, että yhteys hansalaisten kanssa oli rikottava, jottei valtakunta menisi perikatoon. Myöskin piispa Hans Linköpingistä, joka ei ollut läsnä kokouksessa, kirjoitti kirjeen, jossa kehoitti miehiään tarkasti tutkimaan vanhempia sopimuksia vieraiden valtojen kanssa, ennenkuin he suostuvat lyypekkiläisten vaatimuksiin.

Hänkin pelkäsi tulevaisuutta: "Ensimäinen viha on pahempi kuin viimeinen", kirjoitti hän. "Mutta pitäkööt nuoret huolta juoman panosta, sillä he sen saavat juoda."

Tiedämme että hansalaiset keskiajalla olivat anastaneet sekä pohjoismaiden että miltei koko Euroopan kaupan.

Sitte rupesivat Englanti ja Hollanti kilpailemaan heidän kanssaan, useat unioonikuninkaat suosivat näitä jälkimäisiä ja Hansa sai kynsin hampain suojella oikeuksiaan. Unioonimaiden riidat olivat hansalaisille hyvin edulliset ja sentähden Lyypekki niin suosiollisesti oli auttanut Ruotsia sen itsenäisyystaistelussa.

Ei ollut tämä valtakunta vielä koskaan ollut niin suuressa vaarassa kuin viimeisen unioonikuninkaan aikana eikä Hansan apu koskaan välttämättömämpi.

Lyypekki taas ei saattanut toivoa suotuisampia oloja kuin niinä aikoina, jolloin Kustaa Eerikinpoika ryhtyi vapauttamaan Ruotsia ja Fredrik nousi karkoitetun veljenpoikansa valtaistuimelle.

Kaikkia näitä tapauksia käyttivät Hansakaupungit hyväkseen ja Strängnäsissä laskettiin koko Ruotsi sen kauppavallan alaiseksi. Kustaa taisteli vastaan niin paljon kuin voi, mutta lähettiläät vaativat ratkaisua asiassa, uhaten muuten lähteä tiehensä ja ryhtyä keskustelemaan maan kanssa, jossa heillä oli tarjolla suurempia oikeuksia.

Kustaan täytyi suostua. Hän oli silloin juuri valittu kuninkaaksi, Tukholma oli Kristianin miesten käsissä, Suomi ei vielä ollut valloitettu takaisin, suhde Tanskaan oli epävarma, rauha Venäjän kanssa vielä vahvistamatta, ja sitäpaitsi saattoi Kristianin mahtavilta sukulaisilta odottaa pahinta.

Ei siis ollut muuta neuvoa kuin pysyä ystävyydessä Hansakaupunkien kanssa.

Kesäkuun 7 päivänä, viikon ajatusajan jälkeen, allekirjoitti kuningas ja neuvosto seuraavan sopimuksen:

"Ruotsin kuningas ei saa tehdä rauhaa kuningas Kristianin eikä kenenkään muun kanssa ilman lyypekkiläisten lupaa ja suostumusta, hänen pitää kaikin voimin auttaa heitä samaista kuningas Kristiania vastaan, sekä, valloitettuaan Tukholman ja Kalmarin, antaa heille takaisin kaikki näissä kaupungeissa olevat tavarat, jotka Kristian on heiltä ottanut."

Lyypekin ja Danzigin porvarien tuli Tukholmaan, Kalmariin, Söderköpingiin ja Turkuun sekä yleensä koko valtakuntaan saada tullitta ja muitta veroitta niinhyvin viedä tavaroitaan kuin tuoda niitä sieltä.

Lyypekillä olisi oikeus tehdä kauppaa suorastaan pappien, ritarien ja rälssimiesten kanssa. Ulkomaalaiset ja vieraat kansalaiset eivät saisi asettua porvareiksi Ruotsiin tai siellä ryhtyä kaupantekoon, vaan tulisi tämän oikeuden kuulua yksin Danzigin ja Lyypekin porvareille sekä heidän sukulaisilleen, joille Lyypekki katsoisi hyväksi sen suoda.

Ruotsalaiset porvarit eivät saisi tehdä kauppaa muiden kaupunkien kuin Lyypekin ja Danzigin kanssa, tai harjoittaa kaupantekoa ulkopuolella Juutinraumaa ja Beltiä.

Koko Ruotsin kauppa oli siis hansalaisten käsissä, mutta Lyypekin antama suuri velka, jonka takia kaikki nämä oikeudet olivat luovutetut, tuotti sitäpaitsi muutakin pahaa. Maahan tuli suuri joukko saksalaista sotaväkeä, jolle piti maksaa palkkaa. "Niitä oli ääretön määrä sekä hyviä että pahoja miehiä, enemmän kuin kuningas oli pyytänyt tai tarvitsi, mutta kirstut, joista heille piti maksaa, olivat köykäiset ja he eivät tahtoneet tyytyä vähään eivätkä ottaa vastaan palkkojaan klippingeissä, joita oli lyöty hätävaraksi."

Tästä ahdingosta pääsi kuningas sillä, että läsnäolevat neuvoston lähettiläät ottivat toimittaakseen sotamiehet Lyypekkiin ja siellä maksaakseen heille heidän saatavansa, kuitenkin sillä ehdolla, että tämä uusi meno suoritettaisiin määrättynä päivänä ja määrätyllä tunnilla. Ei ollut helppoa ymmärtää miten se olisi mahdollista, kun summa — nykyisessä rahassa — nousi 800,000 kruunuun. Päätettiin ottaa hopeaisina. Kuningas lähetti kaikkiin seurakuntiin kehoituksen, "että jokainen kohdastaan koettaisi auttaa kuningasta, tarkastaisi kirkkonsa ja luostarinsa, ottaisi kalleudet, kalkit ja muut astiat, jotka eivät olleet aivan välttämättömät, ja toimittaisi ne Tukholmaan luotettavan lähetin kautta ja viipymättä".

Luvattiin kirjoittaa kaikki muistoon jotta voitaisiin ne rehellisesti maksaa, kun Jumala suo valtakunnalle paremmat ajat.

Päätös oli tehty, rahaa tuli kyllä, mutta ei tarpeeksi. Ja me lähdemme nyt puhumaan.

15.

PIISPA BRASKISTA.

Voidakseen oikein ymmärtää suurta miestä, täytyy tutkia aikaa, jossa hän on elänyt parhaat vuotensa. Hans Brask oli kasvatettu ankarasti katolisessa luostarissa ja jätti sen pyhän isän uskollisimpana seuralaisena. Hän luki raamattua ja kirkonkirjoja syvimmällä kunnioituksella; legendat ja kertomukset pyhimysten ihmetöistä olivat alati hänen kirjoituspöydällään ja kaikki ne olivat hänelle yhtä pyhät.

Jos hänessä hetkeksikään olisi syntynyt epäilys, niin hän siitä ankarasti olisi ruoskinut ruumistaan. Paavi oli hänen mielestään erehtymätön, jos hän lankesi syntiin ja rikoksiin, niin siihen oli syynä saatanan viettely ja viekkaus; itse oli hän kaiken maailman synnin yläpuolella.

Pyhä neitsyt oli taivaan kuningatar, jonka eteen kaikkien elävien piti polvistua, ja pyhimykset, jotka usein kärsivät marttyrikuoleman vain päästäkseen hänen kaltaisikseen ja hänen korkeuteensa, olivat hänen seurueenaan.

Hänen poikansa oli lapsi, joka istui hänen sylissään. Siitä Kristuksesta, joka syntisen maailman puolesta kärsi ja kuoli, on katolinen kirkko aina puhunut niin vähän kuin suinkin; hän ei sovi katoliseen oppiin, ja häntä ajatellen piispa Brask varmaankin lausui:

"Parempi Paavali poltettuna kuin joka miehen tunnettuna."

Merkillistä oli että Brask kaikissa katolisuutta koskevissa asioissa mestarillisesti osasi käännellä ja väännellä, mutta silti kaikissa inhimillisissä olosuhteissa osottautui rehelliseksi ja luotettavaksi mieheksi.

Hän oli isänmaan uskollinen ystävä, valvoi sen etuja parhaan taitonsa mukaan, huolimatta hallituksesta, jonka alle se milloinkin kuului. Uniooniaika, tuotti kirkoille ja luostareille kultaiset sadot, se antoi piispojen käsiin korkeimman vallan, täytyihän hänen siis sitä rakastaa, mutta hän ei myöskään voinut olla pitämättä tuosta Kustaa Eerikinpojasta, joka huimapäisen hullun lailla tahtoi kukistaa mahtavan Kristianin.

Kun huimapään puuha sitte onnistui, niin hänen mieleensä muistui David ja Goliat ja hänen myötätuntonsa kasvoi.

Nuori sankari suureni äkkiä hänen silmissään. Olihan Davidkin kuningas. Yhtäläisyys tuli yhä huomattavammaksi ja vähitellen rupesi hän rakastamaan uutta kuningasta ja auttamaan häntä hyvillä neuvoilla.

Mutta sattui vielä muitakin syitä.

Jos verenhimoinen Kristian Tyranni, jota Hans herra koko sydämestään inhosi, olikin ruvennut suosimaan kerettiläisen Lutherin kirjoituksia, niin se ei merkinnyt mitään. Vaan että Ruotsin nuori kuningas oli eksynyt samaan villitykseen, se oli vaara, joka koski sekä maan sisällistä hallitusta että koko katolista kirkkoa.

Piispa oli itse, tietysti salaa, lukenut enimmät petturin kirjoituksista ja ne olivat hänessä synnyttäneet kaikellaisia uusia ajatuksia, joita vastaan hänen kaikin voimin täytyi taistella, sillä ne tulivat tietysti valheen isältä, saatanalta.

Hän kyllä näki, että maan tila oli huolestuttava ja että kuningas tarvitsi paljon rahaa, mutta sen ryöstäminen kirkoista, luostareista ja piispoilta olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaamista.

Hän oli antanut melkoiset summat onnettomaan Gottlannin sotaan ja jos valtakunta, vastoin hänen neuvojaan, oli heittäytynyt Lyypekin käsiin, niin mitä hän sille mahtoi; hankkikoot apua mistä saavat.

Paavillista yliherruutta tuli kunnioittaa ja piispojen valtaa ja mahtia pitää arvossa. Kirkon uskollisena palvelijana päätti hän taistella niiden puolesta viimeiseen asti.

Mutta nyt tuli kova isku.

Jokaisen kirkon ja luostarin täytyi varojensa mukaan antaa niin paljon kuin suinkin.

Silloin nousi koko maassa haikea valitus, joka alkoi papistosta ja herätti kansassa vastakaikua.

Melun ollessa pahimmillaan tuli eräänä päivänä vanha porvari Vadstenasta pyytämään, että hänet armosta heti päästettäisiin piispan puheille.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja mies kertoi, että hänellä oli ainoa tytär, jonka hän vaimonsa kuolinvuoteella oli luvannut antaa vihkiä nunnaksi. Mutta tyttö oli rakastunut nuorukaiseen nimeltä Olavi Tyste ja tämä oli luvannut ryöstää hänet, vaikka hänet suljettaisiin mihin luostariin tahansa.

Piispa rypisti kulmakarvojaan.

— Mihin olette hänet kätkeneet?

— Vadstenan luostariin, vastasi mies; — hän on jo suorittanut koevuotensa, mutta niskoittelee nyt eikä tahdo ruveta nunnaksi.

Piispan kasvot synkistyivät yhä enemmän.

— Minä kirjoitan itse abbedissalle, sanoi hän, — ja viikon päästä tulen itse Vadstenaan ja toimitan vihkimisen.

Miten paljon lapsiraukkaa kidutettiin, sitä ei tiedetä, mutta määräpäivänä saapui piispa täydessä virkapuvussa ja loistavan saaton seuraamana luostariin, ja laululla ja messulla siellä vihittiin nunnaksi nuori, kuolonkalpea tyttö. Kerrottiin että piispa itse säälien oli katsellut häntä sekä ettei kukaan ollut kuullut hänen huuliltaan vastauksia, mutta kirkon kunnia oli pelastettu ja rikkaan porvarin koko omaisuus määrätty luostarille.

Juhlallisuuden loputtua kertoi abbedissa salaisessa keskustelussa piispalle aikovansa lähettää uuden sisaren Lurön luostariin, josta ei kukaan saattaisi löytää häntä.

Piispa suostui siihen, sillä ajat olivat vaaralliset ja varovaisuus tarpeellinen.

Keskellä Veneriä, Leckön ja Vermlandsnäsin välillä oli lehtevällä saarella pieni luostari.

Puurakennus — sillä parempaa ei ollut — oli miltei aivan kätkössä lahden pohjukassa. Muureina olivat laajat selät ja rautaristikkona kaikista asutuista seuduista eroittava etäisyys. Pari kertaa vuodessa vietiin luostariin tarvittavat ruokavarat Leckösta, muuten elivät köyhät nunnat erossa koko maailmasta, kuluttaen aikansa paastoissa ja rukouksissa tai ommellen kallisarvoisia käsitöitä, alttariliinoja ja muita pyhiä esineitä.

Mutta siirtykäämme hetkiseksi sinne.

Kova länsituuli liikutteli Dalbojärven laineita ja Lurön kallioita huuhtelivat vaahtopäät aallot. Heikosti kuului nunnien juhlallinen veisuu tuulen ulvonnan ja rautaisen tuuliviirin vikinän seasta. Kirkuvat vesilinnut lentelivät milloin ylös ilmaan, milloin taas alas aaltoihin, ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet ottaa osaa luonnonvoimien rajuun leikkiin. Silloin näkyi lounaassa purjehtiva laiva.

Kauniista rakenteesta ja korkeasta mastosta saattoi heti nähdä, että se oli Skaran piispan laivoja. Nyt oli kuitenkin purje reivattu ja pieni keulapurje nostettu. Vaikka myrsky raivosi, niin laiva hyvää kyytiä laski pientä luostarilahtea kohti.

Abbedissa, vanha rouva Ingrid Puke huomasi ensinnä laivan. Hän hämmästyi niin, että hän paikalla keskeytti hurskaiden sisarten veisuun.

— Pyhä Jumalan äiti, mikä nyt on, kun piispan laiva tällaisessa ilmassa on lähtenyt liikkeelle! Tulkaa sisaret, lähtekäämme niemelle katselemaan, mitä Herra tekee purjehtijaraukoille. Veisatkaamme sitte de profundis heidän kurjille sieluilleen.

Hurskaat sisaret keräytyivät paikalla vanhan abbedissansa ympärille. He kietoivat vaatteet lujemmin ympärilleen, sitoivat huntujaan ja riensivät ulos.

Mutta myrsky kävi heihin kiinni ikäänkuin oikein heitä pudistaakseen, ja pelästyneiden pääskysten lailla pakenivat he kalliolohkareen suojaan, sieltä tähyilläkseen aaltoilevalle järvelle.

Onneksi laiva samassa purjehti lahden suojaan ja kääntyi vastatuuleen. Vauhti hiljeni ja ankkuri laskettiin.

Juosten riensivät nunnat takaisin, heidän poskilleen oli noussut punaa ja toisten huulilla leikki hymyn vivahdus. Viidakon läpi he takatietä astuivat luostariin ja rupesivat paikalla veisaamaan ave Mariaa.

Tuskin oli veisuu lopussa, kun ikkunaan ilmestyi sileäksi ajettu pää ja sen viereen nuoret naisen kasvot.

Varsinkin herättivät viimemainitut nunnien hämmästyksen; he saivat sentään veisatuksi messunsa loppuun ja sitte astui munkki yksin rukouskamariin.

— Pax vobiscum! alkoi munkki; — mitä teille kuuluu, rakkaat sisaret, tässä surullisessa yksinäisyydessä?

— Kiitos olkoon pyhälle neitsyelle, arvoisa isä; ruumiillisessa suhteessa ei meiltä puutu mitään, vastasi abbedissa, — ja se joka on kääntänyt ajatuksensa ja mielensä syntisestä maailmasta, ei koskaan tunne murhetta.

— Ette siis taida tietää, rakas sisar, jatkoi munkki, — että uusi kuningas, josta me toivoimme kirkon suojelijaa, sensijaan on käynyt sen kiivaimmaksi viholliseksi. Mutta tänne ei hänen mahtinsa tule ulottumaan.

— Sanctissima Maria ora pro nobis! huudahtivat nunnat ja tekivät ristinmerkkejä.

— Minut on lähetetty tuomaan teidän haltuunne erästä sisarta, jota, vaikka hän jo on kirkon palvelijatar, maailma vielä houkuttelee, ja hänkin sitä valitettavasti rakastaa. Teidän täytyy ruveta hänen ankaraksi ja valppaaksi äidikseen, rakas sisar!

Abbedissa nyökäytti päätään ja munkki avasi oven.

— Astukaa sisään, sisar Cecilia, sanoi hän, — te tulette näiden hurskaiden sisarten seurassa löytämään rauhaa ja tyytyväisyyttä, jos olette nöyrä ja tottelevainen.

Sekä abbedissa että nunnat hämmästyivät nähdessään tuon nuoren tytön, joka kevyin askelin astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka hyvin kalpeat, ja katseessa oli sellainen uhka, että hänestä, vaikka hän pysyi äänetönnä, saattoi nähdä, että hän tekee mitä tahtoo.

Hän loi läsnäoleviin lyhyen katseen, sitte hän silmät maassa tervehti abbedissaa, nöyrästi suudellen hänen kättään.

— Arvoisa äiti, alkoi hän selvällä äänellä, — olen vastoin tahtoani nunna ja väkisin minut on tänne tuotu, mutta koska nyt olen teidän vallassanne, niin alistun käskyjenne alaiseksi ja sulkeudun suosioonne ja hyväntahtoiseen huomaanne.

Abbedissa loi häneen terävän katseen.

— Tulemme kohtelemaan sinua ansion mukaan, vastasi hän.

— Pyhä neitsyt suojelkoon ja varjelkoon teitä, virkkoi munkki; — minulla ei ole aikaa kuunnella rippiänne, mutta palaan pian takaisin.

Nunnat lankesivat polvilleen ja Cecilia seurasi heidän esimerkkiään. Munkki siunasi heitä, lausui "Pax vobiscum" ja riensi pois.

Abbedissa käski nunnia uudestaan alkamaan ave'a, mutta veisatessa kurkistivat he kaikki ulos ikkunasta ja näkivät laivan purjehtivan lahdesta, onnellisesti kiertävän niemen ja sitte myrskyn siivillä kiitävän itäänpäin.

Veisuu lakkasi samassa ja huokaus nousi nunnien rinnasta.

Alussa vartioitiin uutta sisarta hyvin ankarasti, mutta hän ei koskaan antanut aihetta muistutuksiin; hän oli huomaavampi kuin kaikki muut ja toimitti tehtävänsä erittäin huolellisesti, mutta hän jatkoi itsepintaisesti vaitioloaan eikä koskaan vastannut kysymykseen muuta kuin lyhyesti myöntäen tai kieltäen. Turhaan koettivat sisaret voittaa hänen luottamustaan, mutta harvoin loi hän heihin katseensa, vaikka hän aina oli niin valmis palvelemaan jokainoaa heistä, että tuntui siltä kuin hän alaspainettujen silmäluomiensa alta olisi osannut nähdä heidän toivomuksensa. Abbedissa kysyi, eikö hän tahtonut käydä ripillä, mutta hän vastasi että hän oli tehnyt sen jo ennenkuin hänet vihittiin nunnaksi.

— Kyllä sen siltä voi tehdä luostarissakin, vastasi ankara rouva, luoden häneen tutkivan katseen.

— Täällä ihminen kuolee pois maailmalta.

Ja kuolleelta koko ympäristö näytti hänestä tuntuvan; hän ei juuri koskaan katsahtanut edes järvelle, hän silmäili vain käsityötä, jota ahkerat kädet pitelivät ja jonka hän ainoastaan silloin heitti, kun rukoiltiin tai veisattiin.

Muuan nunnista rupesi Cecilian asemasta kutsumaan häntä Tysta'ksi. ["Tysta" merkitsee "äänetön", "vaitelias".]

Silloin nousi ensi kerran väriä hänen poskilleen ja silmät kyyneltyivät, kun hän mielenliikutuksissaan katsahti ympärilleen ja lausui:

— Niin, se on nimeni!

Hän pysyi yhä toveriensa ihmettelyn esineenä, mutta syksymmällä rupesi hänen käytöksensä käymään hiukan levottomaksi. Hänen käsityönsä likeni jo loppuaan ja hän malttoi tuontuostakin luoda katseensa järvelle, jolla myrsky raivosi.

Oli jo myöhäinen syksy, kun eräänä päivänä Veneri alkoi asettua. Jää peitti koko Kinnelahden ja heikko länsituuli liikutteli hiljaa harmaata, jäistä vettä. Ikkunasta silmäilivät nunnat talvista maisemaa. Heistä tuntui tavallista kolkommalta.

Äkkiä huomasivat he järvellä liikkuvan esineen. Se oli melkein kuin aave, joka hiljaa, mutta varmasti, likeri.

Sisar Sofia väitti sitä harmaaksi hevoseksi. Sisar Anna taas luuli sitä harmaaksi veljeksi, joka ehkä oli eksynyt ja nyt oli hukkumaisillaan.

— Se on susien kuningas! huusi sisar Ingrid.

— Ei, puhkesi sisar Elsa vallan haltioissaan puhumaan, — se on jättiläissusi, joka on tunturisusien päällikkö!

Abbedissan mielestä tuntui niin synkältä, että hän paikalla käski nunnia ryhtymään juhlalliseen hartauden pitoon.

Cecilia neiti oli hänkin tarkastanut ihmettä, mutta hän vaikeni tavalliseen tapaansa, vetäen ainoastaan huntua kireämmälle ympärilleen. Veisuu alkoi.

Mutta Cecilian ääni ei koskaan vielä ollut kaikunut niin kauniina, se soitti iloa ja ylistystä ja nunnat katselivat hämmästyneinä toisiaan ja arvelivat, että kylläpä tuo osasi laulaa, vaikkei hän osannut puhua.

Hartaushetken loputtua riensivät nunnat taas ikkunaan ja nyt he huomasivat että kummitus olikin vaan kalastaja, joka juuri laski kurjan veneensä maihin niemen kärkeen; maston virkaa hoiti vanha airo ja purjeena oli vanha sudennahkainen turkki. Tuulen avulla pääsi vene ohuen jääpeitteen läpi, kalastajan pitäessä perää toisella airolla.

Maallenousu Lurön rantaan oli ankarasti kielletty, mutta jos kalastaja oli hengenvaarassa, niin hänelle täytyi suoda anteeksi.

Ingrid rouva joutui pahaan pulaan; eihän hän voinut ajaa häntä pois, ja liikaa olisi ollut avata vieraalle luostariportit.

Luostarisisaret lähetettiin saliin ja abbedissa meni itse tutkimaan miestä.

Kun portti avautui, seisoi hän jo valmiina ulkopuolella.

— Kuinka te uskallatte nousta maihin täällä? kysyi abbedissa uhkaavasti.

— Ankara äiti ja rouva, vastasi kalastaja, kumartaen maahan asti, — armahtakaa köyhää kalastajaa, jonka on vilu ja nälkä.

— Ruokaa saatte, mutta yösijaa en voi antaa teille.

— Antakaa minun maata täällä oven ulkopuolella, jotten paleltuisi kuoliaaksi. Minä vannon huomenna päivän koittaessa lähteväni pois.

— Mitä te ajattelette? Luostarin sisäpuolella?

— Ankara äiti, minä olen vanha mies, vastasi kalastaja ja hänen äänensä vapisi. Kun Ingrid rouva sitte loi katseensa hänen harmaaseen partaansa ja polviin, jotka tutisivat, niin hänen sydämensä heltyi ja hän antoi kalastajalle luvan tuoda tukon heiniä ja siitä valmistaa sijan porstuaan; sitte hän läksi saliin.

Sisaret olivat kokoontuneet huoneen kaukaisimpaan kulmaan, jossa he puhelivat ja kuiskailivat keskenään.

Cecilia yksin istui penkillä ovensuussa; hänen kätensä olivat ristissä ja hän näkyi vaipuneen palavaan rukoukseen.

Abbedissa tarkasti häntä hetkisen ja lausui sitte hänen nimensä.

Cecilia säpsähti ja nousi paikalla.

— Saat sitte jatkaa rukoustasi, virkkoi abbedissa lempeästi, — nyt tulee sinun tehdä laupeudentyö.

Suuresti hän hämmästyi, kun Cecilia suudellessaan hänen kättään, kostutti sen kyynelillä.

— Mikä sinua vaivaa, lapsi, oletko kipeä?

— En, arvoisa äiti! Mitä käskette minua tekemään? kysyi hän, alaspainetuin silmin, kasvot yhtä kankeina ja käsittämättöminä kuin tavallisesti.

Hän sai käskyn viedä kalastajalle ruokaa ja viiniä ja antaa patjan hänen päänsä alle.

— Onhan minulla patja, sanoi hän epävarmasti.

— Täällä on huonompi.

— Mutta onhan tämä laupeudentyö!

— No, tee kuinka tahdot.

Hän läksi, mutta abbedissa jäi miettimään, mahtoiko hän olla terve; hän oli niin kummallinen.

Myöhemmin, kun iltarukouksen päätyttyä nunnien piti lähteä kammioihinsa, huomautti lempeä äiti, että sisar Cecilia oli sairas, vaikkei hän itse sitä tietänyt; hänen piti sentähden nukkua kauvemmin eikä tulla huomenmessuun.

Cecilia kiitti, alaspainetuin silmin niinkuin tavallisesti, mutta hyvää yötä toivottaessaan, lankesi hän polvilleen ja pyysi abbedissalta siunausta.

Tämä siunasi hänet ja syleili häntä sydämellisesti, mutta Cecilian mentyä lausui hän muille nunnille toivovansa että he kaikki olisivat sisar Cecilian kaltaiset.

Seuraavana aamuna kokoontuivat kaikki messuun, paitsi Cecilia.

Sekä messun aikana että ennen ja jälkeen sitä kuiskailivat nunnat keskenään; he olivat yöllä kuulleet hiljaisia askeleita ja pientä pauketta; ehkei pyhä Agneta, jolle luostari oli pyhitetty, ollut pitänyt siitä, että mieshenkilö oli ollut luostarissa.

Suuri hämmästys syntyi, kun huomattiin, että Cecilia oli poissa. Pöydällä hänen kammiossaan oli hänen pieni luostarityönsä valmiina, muuten ei löytynyt mitään, joka olisi edes muistuttanut hänestä.

Etsittiin, etsittiin. Missä hän saattoi olla? Joku meni rantaan… mitä kummaa? Siellä oli harmaa valeparta ja vanhat kalastajan vaatteet. Abbedissalle vietiin tieto: hän tunsi sekä vaatteet että parran… Taskusta pisti esiin liinanen, jossa oli nimi: Olavi Tyste! Cecilian rakastaja!

He olivat karanneet yhdessä!

Luostariryöstö oli tapahtunut.

Syntyi hirveä hälinä… Abbedissa oli vallan raivoissaan, että hän sillä lailla oli antanut pettää itsensä. Se viekas, tekopyhä Cecilia! Kovin rangaistus oli hänelle liian helppo.

Nunnat kirkuivat vielä pahemmin. Oliko hän poltettava roviolla vai elävältä muurattava seinään, kyselivät he toisiltaan. Onneksi eivät he voineet nähdä toistensa salaisia ajatuksia.

Kului kuukausia ennenkuin mannermaalta tuli sanansaattaja, jonka kanssa abbedissa saattoi lähettää tiedon tuosta kauheasta tapahtumasta.

Piispa Brask suuttui suuresti ja pani toimeen mitä ankarimman etsinnän, mutta pakolaiset olivat kadonneet, luultiin melkein että he olivat hukkuneet aaltoihin. Mutta tuo otaksuminen herätti sääliä, ja jos he toisten mielestä olivat saaneet ansaitun rangaistuksen, niin toiset väittivät heidän joutuneen väkivallan ja viekkauden uhreiksi, ja näitä viimeksimainittuja tuki voimakkaasti Cecilian isä, joka epätoivoissaan oli sanonut, että ahneet munkit olivat viekoitelleet hänet tekemään tyttärensä nunnaksi.

Ensi kerran kuunteli piispa kansan ääntä, mutta ei suinkaan tahtonut että se tulisi kuninkaan korviin… parasta oli että syylliset olivat poissa tieltä; hänen olisi täytynyt rangaista heitä perinpohjaisesti, ja silloin olisi ehkä kuningas sekaantunut asiaan.

Vanhalla piispalla oli paljon huolia ja suuria huolia; hän tunsi olevansa kuin jäännös muinaisilta ajoilta, jonka täytyi vastustaa kaikkea uutta; hänen voimansa kyllä riittivät, mutta hänen vaikutuspiirinsä oli tullut liian suureksi ja pahinta kaikesta oli — ettei hän enään ollut aivan varma itsestään; varsinkin anekauppa pani hänet miettimään ja jollei se ollut oikeutettu, niin oli koko oppi horjuvalla perustuksella, sillä jos se siinä suhteessa valehteli, niin se oli valhetta kaikki tyynni. Tuo kirottu Luther, hänen väitelmänsä ja selityksensä tulivat yhtämittaa hänen mieleensä… joskus tapasi hän itsensä aivan vaistomaisesti niitä ääntelemässä.

Ei, se oli kiusausta, saatanan juonia! Ainakaan ei hänestä tulisi uskonluopio. Hän kääräisi piispankaapun lujemmalle ympärilleen ja teki itselleen lupauksen, että hän elää ja kuolee uskonsa edestä.

Mutta hänen lukuisa seurueensa — piispa eli nimittäin kuin ruhtinas — oli sitä mieltä, että heidän herransa vanheni. Tuntikausiksi hän saattoi vaipua syviin mietteisiin ja aniharvoin, tuskin koskaan, lensi hymy hänen synkille kasvoilleen.

Piispa Brask saarnasi siveyttä ja vietti itse täysin siveellistä elämää. Hänellä ei ollut muita sydämen siteitä kuin sisar, joka oli joutunut leskeksi ja hänen välityksestään päässyt P. Klaaran ursilinilaisluostarin abbedissaksi Tukholmaan.

Veli oli kaikissa toimissaan tyyni ja maltillinen, sisar sitävastoin kiivas ja intomielinen.

Epäillä jotakin katoliseen oppiin kuuluvaa asiaa oli hänen mielestään inhoittavaa, synnillistä. Sitä ei kyllin ankarasti voinut rangaista. Hän hallitsikin luostariaan äärimmäisellä ankaruudella ja kun piispa saarnasi lempeyttä, niin hän lausui:

— Anna pirulle sormi, niin se vie koko käden! Lurössä tapahtunut nunnanryöstö pani hänet vihan vimmoihin.

— Olisinpa minä ollut rouva Ingrid Puken sijassa, niin olisin antanut ruoskia kaikki nunnat, siksi etteivät he paremmin pitäneet silmällä toisiaan.

Hän mietti yhtämittaa, mitä rangaistusta tässä olisi käytettävä. Mitä kovempi rangaistus, sitä parempi.

Toisissa asioissa näki Hans herra ilolla sisarensa lujan, horjumattoman uskon. Hän tiesi että siinä oli koko hänen voimansa, hänen mielensä rauha.

Siksi ei hän uskaltanut sisarelle uskoa epäilyksiään, eihän hän olisi voinut häntä auttaa; miksi hän siis olisi tehnyt hänet levottomaksi?

Kerran kun hän tuli piispaa tervehtimään, tapasi hän hänen pöydällään erään Lutherin kirjan. Hän heitti sen paikalla tuleen ja virkkoi:

— Anna saatanalle, mikä saatanalle kuuluu.

Vanhus oli siis yksin maailmassa; hänellä ei ollut ystävää eikä uskottua. Jota enemmän epäilys yritti kasvaa, sitä kiihkeämmin koetti hän pysytellä vanhoillaan. Hän kävi luostareissa, toimitti nunnan vihkiäisiä, piti messuja pyhien kunniaksi ja osottautui kaikessa uskolliseksi kirkon ystäväksi ja uuden opin kiivaaksi vastustajaksi.

16.

VAIKEAA TYÖTÄ.

Sillaikaa oli Kustaa jatkanut vaellustaan sillä tiellä, joka hänelle oli avautunut.

Maa oli uponnut velkoihin ja maan täytyi ne maksaa, mutta ei siten, että köyhältä ryöstettäisiin hänen viimeisensä, vaan siten, että kullat ja hopeat kerättäisiin ja niitä oli juuri luostareilla.

Paitsi sotaväen palkkaamiseen tarvittavia varoja, oli valtion velka tavattoman suuri.

Tammikuussa 1525 pidettiin Tukholmassa valtiokokous, jossa päätettiin, että koko maan kirkonkymmenykset siltä vuodelta lankeisivat kuninkaalle. Päätös herätti suurta tyytymättömyyttä, mutta Vesteråsin ja Strängnäsin uudet piispat lupasivat tehdä parastaan.

Luonnollista on, että Kustaa näinä vaikeina aikoina kiinnitti huomionsa kirkon suuriin tiluksiin, kultiin, hopeihin ja kallisarvoisiin koristuksiin. Pitikö näiden aarteiden ainoana tarkoituksena olla laiskojen munkkien nautinnonhimon tyydyttäminen? Olivathan ne itse asiassa ryöstetyt Ruotsin kansalta, pitihän niitä siis käyttää sen hädän lieventämiseksi.

Samaan aikaan, v. 1524, päätti kuningas asettaa sotaväkensä linnaleiriin. Piispa Hansille tuotiin Linköpingiin tieto, että kuningas oli lähettänyt kauppakaupunkeihin ja luostareihin sotaväkeä sekä itse piispan luo 30 kruunun matruusia, jotta piispan papisto elättäisi heitä oluella ja ruualla talven yli.

Pian pakoittivat rasittavat raha-asiat kuninkaan ottamaan haltuunsa kirkon tiluksia. Granön kylä Vestmanlannissa oli kuulunut Vesteråsin piispanistuimelle, mutta vapautussodassa valloitti Kustaa sen, ja senjälkeen jäi se hänen haltuunsa sillä perustuksella, että se ennen oli kuulunut kruunulle ja tuomiokirkko jo oli pitänyt sitä niin kauvan, että se oli saanut täyden korvauksen ostosummastaan.

Vanhan Gripsholman linnan, johon Sten Sture vanhempi oli perustanut Mariefredin luostarin, katsoi kuningas perintönä lankeavaksi itselleen, koska Sten herra oli kuollut lapsettomana ja Kustaan isä, herra Eerik Juhananpoika oli Sten herran perillinen.

Kuningas läksi itse puhuttelemaan karthusianineuvostoa, joka oli koolla Gripsholmassa ja kysyi munkeilta, tahtoivatko he vapaehtoisesti luovuttaa hänelle Gripsholman kaikkine siihen kuuluvine tiluksineen ja korkoineen.

Tämä loukkasi suuresti munkkeja ja he rukoilivat nöyrimmästi, että heidän annettaisiin pitää, mitä he olivat saaneet.

Kuningas vastasi, että se kävi mahdottomaksi ja lupasi valtion neuvostolta, piispoilta ja karthusilaisveljeskunnalta hankkia suostumuksen tiluksen luovuttamiseen.

Silloin luopuivat munkit vapaasta tahdosta koko siitä lahjasta, jonka he Sten herralta olivat saaneet.

Kysymys otettiin Vadstenan kokouksessa keskustelun alaiseksi ja kuninkaan vaatimukseen suostuttiin. Irtaimiston saisivat munkit sopimuksen mukaan pitää, mutta luostarin hoitaja sai kuninkaalta käskyn lähettää Tukholmaan sen hopeakirstun, jota luostarissa säilytettiin, "kuitenkin salaa, jotteivät veljet saisi siitä mitään vihiä".

Asia herätti tavatonta huomiota ja kuninkaan täytyi kirjoittaa eri osiin maata ja selittää, että maan hätä pakoitti hänet ryhtymään kaikkiin laillisiin keinoihin, varsinkin kun niin monet laiminlöivät sovitun veron maksamisen.

Suuttumus oli suuri, mutta hätä ei ollut pienempi; piispat ottivat ensin osansa ja julistivat sitte kansalle kuninkaan kirjeen sisällön, salaa kehoittaen ihmisiä pyytämään, että he rahalla saisivat lunastaa kymmenyksensä niiden puolesta arvosta, ja sanomaan, etteivät he muutoin voisi kylvää peltojaan. Kronikka kertoo, että piispat ja papit käyttivät viekkaita ja salaisia keinoja.

Vouteja oli käsketty tarkasti pitämään silmällä talonpoikia, etteivät he saisi mitään salata, mutta siitä huolimatta löytyi useita, jotka suorastaan kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiään, ja munkit ja talonpojat liittyivät yksimielisesti ryöstämään kruunulta sen laillisia saatavia.

Kuningas vihastui ja luostarit saivat sen maksaa. Vadstenan luostarin täytyi luovuttaa P. Katarinan kallisarvoinen hopealipas ja Nydalan luostarin täytyi antaa pois eräs kallis astiansa. Kaikki piilotettu hopea kaivettiin esiin kätköstään niin pian kuin kuningas sai tietää että sitä löytyi.

* * * * *

Aina siitä asti kuin Kustaata oli pidetty vankina Kallön linnassa, oli hän inholla ajatellut luostareja ja munkkielämää; hän oli jo silloin saanut käsityksen, kuinka läpeensä mätää se oli, kuinka se syöpänä tarttui kansaan ja maahan, imien itseensä kaikki elinvoimat.

Kotiin tultuaan oli hän huomannut, etteivät asiat Ruotsissakaan olleet paremmalla kannalla ja voimakkaana nousi hänen rinnassaan kysymys: "onko tämä Kristuksen oppia? Kuinka uskaltavat nuo papit ja munkit pitää itseään hänen jälkeläisinään?"

Hän oli lukenut useita Lutherin teoksia ja hänen kanslerinsa Lauri Antinpoika, joka suuresti ihaili saksalaista uskonpuhdistajaa, selitti hänelle uuden opin periaatteet ja totuudet ja lausui suoraan, että kirkon maallinen valta ja rikkaus olivat mitä räikeimmässä ristiriidassa Kristuksen opin ja käskyjen kanssa.

Sydämessään tunnusti Kustaa hänen sanansa oikeiksi, mutta hän ei koskaan antautunut tunteidensa johdettavaksi. Tutki ensin, arveli hän, ja tuomitse sitte.

Pian hän saikin tilaisuutta tutkimiseen.

Heti kuninkaanvaalin tapahduttua oli Johannes Magnus palannut Roomasta. Paavi oli lähettänyt hänet legaattinaan Ruotsiin vastustamaan siellä ilmaantunutta kerettiläisyyttä ja yleensä pitämään huolta kirkon asioista.

Sten Sture nuorempi oli valinnut Johannes Magnuksen Kustaa Trollen seuraajaksi ja lähettänyt, hänet saamaan vahvistusta paavi Hadrianukselta. Hän palasi nyt paavin legaattina ja vastaanotettiin suurilla kunnianosoituksilla Strängnäsissä.

Odotettiin että uusi legaatti ryhtyisi tutkimaan Kustaa Trollen ja Kristian II:sen menettelyä Ruotsissa, sekä että ensimainitun kuolemantuomio julistettaisiin, mutta siihen ei Johannes Magnuksella ollut valtaa. Hänen tuli ainoastaan pitää huolta siitä, että usko vahvistuisi ja kerettiläisyys hävitettäisiin.

Säädyt ilmoittivat tyytymättömyytensä ja legaatti sai palata Roomaan kertomaan paaville, millä kannalla asiat olivat, sekä hankkimaan itselleen laajempaa toimintavaltaa.

Samalla lähettivät säädyt ja neuvosto paaville kirjoituksen, jossa he pyysivät vahvistusta ja vihkimystä synnynnäisesti ruotsalaisille piispoille, piispoille jotka edistivät maan asukkaiden rauhaa ja hyvää sopua paremmin kuin arkkipiispa Kustaa Trolle, joka, väärinkäyttäen papillista arvoansa, oli yllyttänyt valtakuntaa sotaan ja eripuraisuuteen, josta syystä he yksimielisesti olivatkin ajaneet hänet maanpakoon.

Paavia he sitävastoin tahtoivat palvella, antaa kirkolle takaisin sen vapauden ja puhdistaa sen niistä harhaopeista, jotka yleisen sekasorron aikana olivat syntyneet. Mutta tämän kaiken aikaansaamiseksi toivoivat he, että paavillisen istuimen valtuutetulle, Johannes Magnukselle annettaisiin täysi valta ryhtyä tarpeellisiin keinoihin kirkon saattamiseksi järjestykseen.

Kustaa kirjoitti itsekin paaville, lausui julki omansa ja kansan ilon legaatin tulosta, mutta valitti ettei tämä ollut voinut saada mitään aikaan ja pyysi sentähden kristikunnan isää vahvistamaan tuomiokapitulien valitsemat piispat. Myöskin pyysi hän paavia antamaan anteeksi apostoliselle kamarille tulevat maksot, koska kirkot olivat perin köyhtyneet, taistellessaan vihollisiansa vastaan kirkon vapauden puolustamiseksi ja kruunun oikeuksien suojelemiseksi.

Kustaa ei siihen aikaan laisinkaan ajatellut kirkon vapauksien ja oikeuksien supistamista. Sen osoittaa parhaiten hänen vahvistuskirjansa piispa Braskille, jossa hänelle vakuutetaan "kaikki tuomiokirkon ja sen kapitulien oikeudet, vapaudet ja tilukset kiinteimistöineen ja irtaimistoineen, semmoisina kuin esi-isät niitä ovat nauttineet ja pitäneet, kymmenyksineen, sakkorahoineen, maaveroineen, palvelijoineen, lampuoteineen, semmoisina kuin edelliset kuninkaat, herttuat ja muut ruhtinaat ne suoneet ja antaneet ovat".

Mutta nyt tapahtui käänne, jolla oli suuret seuraukset.

Johannes Magnus ei vielä ollut ehtinyt takaisin Roomaan, kun paavilta saapui kirje, jossa kirkkorangaistuksen uhalla käskettiin Ruotsin kuningasta asettamaan arkkipiispa Kustaa Trolle takaisin hänen entiseen arvoonsa.

Kustaassa leimahti suuttumus, mutta hän vastasi tyynesti ja varmasti, että pyhän paavillisen istuimen käsky tarkoitti sen rauhan hävittämistä, jonka voittamiseksi juuri oli uhrattu veri ja henki. Oli odotettu, että jollakin lailla ryhdyttäisiin rankaisemaan Kristiania siitä että hän oli teurastanut piispat, mutta sensijaan rupeaa paavillinen istuin puolustamaan arkkipiispa Trollea, joka on pääsyy pahaan, ja tahtoo asettaa hänet Ruotsin kirkon etunenään… "Me kunnioitamme roomalaisen kirkon arvoa niin suuresti, että sen eteen olisimme valmiit uhraamaan veremme ja elämämme, mutta arkkipiispa Trollen asettamista takaisin virkaansa tulemme kaikin voimin, tarvittaessa, vaikka verellämme, vastustamaan." Kustaa lisäsi, että vastauksesta tähän kirjeeseen tulisi riippumaan, "josko apostolisen istuimen huolimattomuuden takia, meidän kuninkaallinen mahtimme ryhtyy panemaan toimeen uskonpuhdistusta Ruotsin kirkossa."

Kardinaaleille lähetettiin vielä, ankarampi kirje; sitte asetettiin tuomioistuin, joka juhlallisesti julisti Kustaa Trollen virkaansa arvottomaksi, ja senjälkeen valittiin Johannes Magnus yksimielisesti arkkipiispaksi. Hänen veljensä Olavi Magnus lähetettiin Roomaan saamaan paavin vahvistusta, mutta se retki ei onnistunut. Ei paavi myöskään tahtonut vahvistaa noiden ennen valittujen piispojen virkoja ilman rahalunastusta.

Omituista on, että suurten mullistusten tapahtuessa, kun uuden ajan järjestys työntää tieltään vanhan, mädäntyneen mahdin, tämän vanhan mahdin johtajat aina itse, Rehabeamin tavoin, seuraavat hullujen neuvoja. Paavivalta ei milloinkaan olisi voinut valita varmempaa keinoa Ruotsin kansan rakkauden jäähdyttämiseksi kuin tyrkyttämällä sen kirkon johtajaksi vihattua Kustaa Trollea.

Niinikään lankesi pyhälle istuimelle varjo, kun ei paavi suostunut ilman rahalunastusta vahvistamaan vasta valituita piispoja heidän virkoihinsa. Kansan tyytymättömyys ainaisesta rahankiskonnasta kasvoi senkautta suuresti.

Ne, joiden virkoja ei roomalainen istuin ollut vahvistanut tai vihkinyt, eivät saaneet toimittaa pappisvihkimisiä eikä muita kirkollisia menoja, heidän vaaliaan ei ollut pakko tunnustaa, vaan saattoi sen peruuttaa, heidän asemansa oli epämääräinen, he riippuivat kokonaan kuninkaasta.

Piispa Brask taas valitti: "jos me irtaudumme roomalaisesta istuimesta ja kirkollisesta yhteydestä, niin en käsitä, mihin voimme päämme kallistaa".

Kun Vadstenan valtiopäivillä kuninkaan kruunaus tuli keskustelun alaiseksi, huomattiin ettei löytynyt tarpeeksi monta vihittyä piispaa sitä toimittamaan, sillä paavi ei ollut suonut heille vahvistusta ilman maksoa. Kuningas kehoitti heitä jättämään asian siksensä, mutta itse he joutuivat epäilykseen.

V. 1523 valittiin sentään tuomiorovastin mestari, Knut, arkkipiispaksi ja Pietari Sunnanväder piispaksi Vesteråsiin. Skaran piispaksi valittiin arkkiteini Maunu Haraldinpoika ja Strängnäsiin sikäläinen tuomiorovasti Maunu Sommar.

Molemmat ensimainitut herrat eivät olleet viroissaan pitkäikäiset. Taalalaisten voutiensa kautta sai kuningas käsiinsä useita kirjeitä, joissa he olivat yllyttäneet kansaa kapinaan. Sentähden ratsasti kuningas muutamien neuvostonsa herrojen seuraamana viipymättä Vesteråsiin, näytti kirjeet piispalle ja kanikeille ja julisti edellisen virkansa menettäneeksi sekä käski hämmästyneitä raatiherroja heti valitsemaan uuden piispan.

Nämä eivät kiireessä tietäneet, kuka siihen sopisi; silloin ehdotti kuningas Pietari Magnia, joka oli P. Pirkitan talon hoitajana Roomassa ja joka sittemmin valittiinkin.

Uusi arkkipiispa joutui pian saman kohtalon alaiseksi kuin vesteråsilainen piispa, hän ryhtyi liian lujasti puolustamaan viralta pantua piispa Pietaria ja siitä Kustaa ei pitänyt.

Tiedämme että häntä seurasi Johannes Magnus.

Sillaikaa oli kuninkaan kansleri tuontuostakin käyttänyt hyväkseen maassa vallitsevaa murrosaikaa ja kuninkaalle muistuttanut mikä suuri uskonnollinen liike paraikaa oli Saksassa. Hän kertoi, että muuan nuori mies, sepän poika Örebrosta, oli käynyt Lutherin luona valmistumassa suurta uskonpuhdistustyötä varten. Hän oli muutamia vuosia ollut diakonina Strängnäsin tuomiokirkossa ja oli kelpo mies.

— Onko hän vielä siellä? kysyi kuningas.

— Minun välitykselläni tuli hän johtajaksi kouluun, vastasi Lauri Antinpoika.

— Nyt muistan, vastasi kuningas, — kuulinhan kerran hänen saarnaavan Strängnäsissä ja mietin, mitä oppia se mahtoi olla, mutta sitte minulle tuli niin paljon muuta ajattelemista… Mitä arvelet, Lauriseni, jos me antaisimme hänen tulla tänne Tukholmaan, saarnaamaan kirkossa; sitte saisi kansa itse tilaisuutta kuulla ja verrata.

— Olen jo kauvan toivonut, että armollinen kuninkaani päättäisi sen tehdä.

— Kerro minulle vielä jotakin tuosta Olavista.

Lauri Antinpoika seisoi hetkisen mietteisiin vaipuneena, sitte lensi hänen kasvoilleen hymy ja hän alkoi:

— Muutama vuosi sitte kuoli hänen isänsä Örebrossa ja veljensä Laurin kanssa läksi hän sinne toimittamaan hautajaisia. Samassa saapui joukko munkkeja karmeliitilaisluostarista veisaamaan sielumessuja ja tekemään muita temppuja, jotta kuollut muka saisi vapahdusta kiirastulesta.

— Eivätkö Lutherin seuralaiset hyväksy niitä?

— Ei, herra kuningas, he ovat sitä mieltä, etteivät ne laisinkaan hyödytä vainajaa, mutta sensijaan erehdyttävät eläviä, sillä todellisuus kärsii siinä ulkonaisten menojen kustannuksella.

— Kerroppa vielä.

— Sekä Olavi että hänen veljensä vimmastuivat munkkien käytöksestä ja karkoittivat koko joukon surutalosta.

— Minua hämmästyttää, etteivät munkit asettuneet vastakynteen.

— Jo ennen kuolemaansa oli seppä, saadakseen rehelliset hautajaiset, lahjoittanut luostarille pellon kaupungin ulkopuolella ja sen olivat munkit paikalla ottaneet haltuunsa. Hulluinten kävi äidin.

— Oliko hän samaa mieltä kuin kansa?

— Kun pojat kysyivät, ymmärsikö hän latinalaista messua, niin hän vastasi: "en, en ymmärrä, mutta minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että hän kuulisi papin rukouksen, ja minä uskon että hän sen tekee minun rukoukseni tähden".

— Sehän on yleinen mielipide; he ovat heittäneet autuutensa asian munkkien käsiin; sentähden heidän käy niin hullusti.

— Ja pappisvalta kasvaa minkä jaksaa.

— Koettakaamme sittenkin murtaa se: tulkoon Olavi tänne, niin nähdään mitä saatetaan tehdä.

Olavi tuli. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänen saarnata Suurkirkossa.

Ja kansaa tulvi kirkkoon. Sellaista oppia ei kukaan vielä ollut saarnannut. "Kukaan meistä ei saa luottaa ihmisiin", huusi mestari Olavi, "ei pyhään neitsyeen eikä muihin pyhimyksiin, vaan ainoastaan totiseen Jumalaan ja häneen, jonka hän lähetti, Jeesukseen Kristukseen!"

Toisen kerran hän lausui, että ripin tulee tapahtua sydämessä, yksin Jumalan edessä, eikä papille.

Ja tämä uusi oppi läksi elävästä uskosta, palavasta vakaumuksesta; tosin eivät monet sitä ymmärtäneet, mutta sillä oli kuitenkin kummallinen vaikutusvoima.

Kuningas oli antanut rakentaa Olaville eri saarnatuolin Suurkirkkoon. Ja tämä oli varmaankin kopan muotoinen, koska saarnaajasta puhuessa yleisesti ruvettiin sanomaan "mestari Olavi kopassa".

Monasti tapahtui hänen saarnatessaan, että kiviä lensi saarnatuolia kohti, mutta niistä ei yksikään tavannut, eikä Olavi liioin näyttänyt pelkäävän. Mutta hyökkäykset vaikuttivat sen, että kansaa yhä enemmän tulvi häntä kuulemaan

Papisto kirosi uuden opin, joka oli antikristuksesta ja hänen joukostaan, ja piispa Brask kirjoitti kuninkaalle, että koska luterilainen kerettiläisyys yhä enemmän näkyy voittavan alaa ja koska siihen pääasiallisesti oli syynä muuan mestari Olavi, niin hän välttämättömästi oli karkoitettava valtakunnasta ja ankara kuulostelu pantava toimeen asian todellisesta tilasta.

Sitte pyysi hän kuningasta kieltämään kaikkien Lutherin kirjojen ostamisen ja myymisen Ruotsin valtakunnassa, niin kuin myös kieltämään kuninkaallisen suojeluksensa kaikilta hänen opetuslapsiltaan, sillä "saksalaiset eivät ole omistaneet mitään uskoa meidän tähtemme, emmekä me heidän tähtensä tahdo luopua uskostamme".

Hän naulautti kirkkojen oville pitkin koko hiippakuntaansa avonaisia kirjeitä, joissa mitä ankarimmin kiellettiin täällä hänen läänissään myymästä tai ostamasta tai turmiollisesti levittämästä kristityn kansan sekaan mitään Lutherin virsiä tai kirjoja.

Epäilys ja pelko vyöryivät tähän aikaan maassa niinkuin aallot merellä ennen myrskyn uhkaamista. Mutta tyynenä istui kansleri Lauri Antinpoika kuninkaan rinnalla kirjoittamassa kuninkaan käskyjä piispoille, tuomiokapituleille ja luostareille.

Häntä vihattiin yhtä paljon kuin häntä pelättiin, mutta se ei häntä liikuttanut; tyynesti katseli hän ajan kulkua ja kun Kustaa tuodessaan maahan uutta oppia, pelkäsi liian äkillisillä käänteillä, herättävänsä levottomuutta, niin hän heti riensi osoittamaan, että päästäisiin samaan päämäärään, jos vaan oikein ymmärrettäisiin selittää vanhaa oppia.

Tässä muutamia hänen kirjeitään.

Vadstenan luostarin munkit pyysivät hänen puoltolausettaan, jotta kuningas sallisi heidän pitää kirkkonsa hopeat.

Kansleri vastasi, että he suuresti erehtyivät, jos pitivät kuninkaan vaatimusta ryöstönä; jos he rahoista, jotka olivat aiotut lähimmäisen hyödyksi, käyttivät sellaista nimitystä, niin eivät he ymmärtäneet omia sanojaan, sillä kun he kutsuivat niitä kirkon rahoiksi, niin se juuri oli samaa kuin kansan omaisuus.

Oli tullut tavaksi käyttää nimitystä "kirkko" pääpapeista ja papistosta, joskus myöskin puhuessa käsin tehdystä rakennuksesta. Mutta raamatussa ei puhuta muusta kuin ihmisten, "varsinkin uskovaisten yhteydestä".

"Kun siis puhumme kirkon rahoista, tarkoitamme niillä kansan rahoja. Ne varat, joista puhutaan Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä, joilla lesket ja köyhät elätettiin, uskottiin palvelijoille, jotteivät apostolit, joiden tuli kuunnella Jumalan sanaa, antautuisi sellaisiin maallisiin toimiin. Mutta me, apostolien seuraajat, olemme poikenneet Jumalan sanasta ja ruvenneet käyttämään kirkon s.o. kansan rahoja ikäänkuin ne olisivat omiamme. Ja käyttäisimmepä edes, niinkuin apostolien palvelijat, niitä köyhän lähimmäisemme avuksi, vaan me koristamme niillä temppelien seiniä tai teemme niistä pyhimys-arkkuja ja öylättirasioita tai muita esineitä, jotka Jumala ehkä kerrassaan on kieltänyt, tai joita hän ei ainakaan missään ole kehoittanut tekemään, vaan joita ihmiset ovat keksineet, en tiedä, missä hengessä. Kuitenkin me kehumme vanhurskauttamme, vaikkei meidän tukenamme ole kuin ruoko, nimittäin pelkät totutut paavilliset säännöt, jotka eivät suinkaan ole suuremman arvoiset kuin pyhä raamattu."

"Me papit ryöstämme Jumalan nimessä kansalta nämä rahat ja anastamme haltuumme niiden käyttöoikeuden, emme näiden varojen hoitajina vaan niiden omistajina."

"Me kutsumme uskovaisten kokouspaikkaa Jumalan huoneeksi, mutta ei sentähden että Jumala asuisi huoneissa, jotka käsillä tehdyt ovat, vaan sentähden että hänen palvelijansa sinne kokoontuvat kuulemaan hänen sanaansa. Me toimimme jumalattomasti, jos me, nähdessämme kansamme vaarassa, pidämme velvollisuutenamme säästää kirkon hopeita, jotka viholliset ja varkaat voivat viedä, sillaikaa kun me annamme lähimmäisemme, jota Kristus on käskenyt meidän rakastaa ja jonka edestä hän on uhrannut verensä, kärsiä väkivaltaa, nälkää ja janoa."

"Pitääkö Jumala sitte enemmän huolta kivistä ja kannoista kuin ihmisistä? Suokoon Jumala, että me papit yhtä tarkasti pitäisimme huolta lähimmäisemme autuudesta kuin rahojen säästämisestä! Jumalatonta jumalisuutta on käyttää kirkon omaisuutta komeisiin, jopa ylellisiinkin rakennuksiin eikä avuksi uskovaisille! Toisin menettelivät vanhat Israelin kuninkaat Joas ja Hiskia: toinen lähetti Syyrian kuninkaalle Hasaelille kaikki temppelin aarteet, jotta Hasael jättäisi Jerusalemin rauhaan; toinen rikkoi Herran temppelistä kaikki astiat ja omat lahjoittamansa kultalevyt ja antoi ne Assyrian kuninkaalle. Kumpaakaan ei pyhissä kirjoituksissa soimata siitä, että he alamaisilleen ostivat maailman kalleimman aarteen, nimittäin rauhan. Mutta nyt leimataan kristitty ruhtinas, joka toimii niinkuin he, kirkonvarkaaksi."

Hän lausuu totuuden rohkeasti ja säälimättä. Uudesta opista kirjoittaa kansleri kirjeensä lopulla, että kuningas, käydessään Vadstenassa, ikäväkseen kuuli joko jossakin saarnassa tai yksityisessä keskustelussa lausuttavan, että hänen valtakuntaansa olisi levitetty huonoa oppia; mutta kuninkaan tahto on, ettei tuollaisia kevytmielisiä sanoja lausuttaisi, jottei kansaa eksytettäisi. Uusia kirjoja, olkoot ne Lutherin tai muiden, ei pitänyt tuomita ennenkuin ne tarkasti oli luettu ja tutkittu. Jos niistä löytyisi jotakin, joka soti totuutta vastaan, niin se raamatun sanalla oli todistettava, "sillä", sanoo kuningas, "vaikken uudesta opista, jota kutsutaan Martin Lutherin opiksi, tiedäkään paljon, niin siitä vähästä, mitä olen kuullut, olen voinut päättää, että Martin on siksi suuri, etteivät yksinkertaiset ja oppimattomat miehet voi ruveta todistamaan häntä vastaan, sillä hänen tukenaan ovat kirjoitukset, eivät brigittiriläiset eivätkä muut, vaan jumalallisten kirjoitusten aseet".

"Karttakaamme esiintyä tylsillä aseilla tai melkein aseettomina sitä vastaan jolla on hyvät aseet, sillä silloin talonpoikainen yksinkertaisuutemme, joka tähän saakka on ollut kätkössä, äkkiä paljastuu kaikille, ja me joudumme joka miehen hampaihin ja yleisen naurun alaiseksi. Silloin tulee viimeinen villitys ensimäistä pahemmaksi. Raamattu sanoo: tutkikaat sitä mikä hyvä on ja kätkekäät se, tutkikaat henkiä, ovatko ne Jumalasta. Se joka opettaa toisin, tekee minun mielestäni vastoin pyhää raamattua eikä tahdo päästää totuutta päivän valoon."

Tässä kuninkaan kirjeessä lausutaan suoraan julki uskonpuhdistuksen suuri periaate, ajatuksen ja tutkimuksen täydellinen vapaus.

Antaaksemme lukijalle käsityksen piispojen vallasta ja voimasta, lainaamme Rhyzeliuksen kronikasta sen, mitä hän lausuu piispa Braskista.

1:o) Hänen asemansa hallituksessa ja valtakunnan neuvostossa oli korkea, hän oli likinnä arkkipiispaa ja ylempänä valtionhoitajaa, joka kutsui häntä Teidän Armoksenne ja Teidän Herraudeksenne ja talutti häntä hänen oikealla puolellaan.

2:o) Hän oli hyvin oppinut sekä valtiollisissa asioissa että historiassa, jonka lisäksi kaunopuheinen ja varovainen, jonkatähden tuskin kukaan uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, mikä usein tuli esiin tärkeissäkin asioissa.

3:o) Hän oli sangen rikas, varakas ja mahtava; itsellään hänellä oli paljon taloja ja tiluksia, jotka hän oli joko perinyt tai ostanut, mutta piispana hän, niinkuin Henricus Tidemann ja hänen muut edeltäjänsä, hallitsi miltei lukemattomia taloja ja tiluksia pitkin koko hiippakuntaa, ja niissä vallitsi erityinen piispallinen hovikomento. (Sitte lueteltiin 12 hiippakuntaa, joihin kuului 60, jopa 100 taloa tai tilusta myllyineen, torppineen, saarineen, kalavesineen j.n.e.)

Ja kaikista näistä tiluksista, kaikilta niihin kuuluvilta talonpojilta ja torppareilta kantoi piispa Brask veroa ja häntä toteltiin kuin hallitsevaa ruhtinasta, koska paavit pannan uhalla olivat kieltäneet maallista esivaltaa verottamasta tai käskemästä piispan kartanoiden alustalaisia vaan olivat ne kaikki piispan välittömiä alamaisia, velvollisia häntä kuulemaan ja tottelemaan.

Kaikissa näissä hoveissa oli piispalla navetta- ja ratsastusvouteja ja monta muuta palvelijaa, kuten oluenpanijoita, maltaantekijöitä, leipureja, myllärejä, kalastajia, tiilenlyöjiä, sahamestareita, humalamiehiä, ojankaivajia, puutarha- ja sikatarhamiehiä, metsästäjiä ja häränajajia. Mutta Linköpingin ja Munkebodan kartanoissa, joissa piispa enimmäkseen asui, oli paitsi yllämainituita, sekä ylempiä ammattimiehiä, kuten cancellarius, capellanus, scholaris capellæ, camerarius, kyökki-, kellari- ja tallimestareja, isännöitsijöitä ja rehumarskeja, että alempia käskyläisiä, nimittäin hovipalvelijoita, kuten kokki, juomanlaskija, lihanleikkaaja, laivuri, pelimanneja, palvelijapoikia, tallirenkejä, muurimestareja, oven- ja portinvartijoita, rekirenkejä, ruutimestareita, vuorivouteja, asestajia, pyssymiehiä, perämiehiä, laivamiehiä, renkipalvelijoita, partureja, seppiä ja muita, joilla kaikilla oli palkka ja määrätyt toimensa.

Sitäpaitsi oli hänen hovikuntansa sangen suuri ja lukuisa, jonka lisäksi hänen luonaan vielä palveli useiden ylhäisten herrojen poikia. Hänen palvelijakuntansa ja hovijoukkonsa oli siten lukuisampi kuin itse valtionhoitajan.

Hänen valtaansa lisäsi myöskin se, että osa hänen tuomareistansa ja kapituliherroistansa, kuten præpositus, archidiaconus, decanus, cantor ja succentor sekä vähinten kaksitoista canonicusta olivat varakasta, ylhäistä väkeä, joiden suuret virat sitäpaitsi tuottivat heille sellaiset tulot, että he saattoivat esiintyä mahtimiehinä; myöskin lisäsi piispan valtaa se, että hän kuni ruhtinas asui piispa Henrikin rakennuttamassa piispallisessa palatsissa, tai jos tahtoi turvallisuutta niin läksi Norsholmiin tai Munkebodaan, jotka ulkopuolelta olivat valleilla, haudoilla ja muureilla varustetut ja joiden sisävarustuksena oli miehistö, sotavarasto, tykkejä ja aseita sellainen määrä, ettei valloitusta ollut ajatteleminenkaan, paitsi pitkällisen ja vaikean piirityksen kautta.

"Eikä luostarienkaan tila ollut juuri huonompi; Ruotsissa oli yli 60 luostaria, joiden haltuun lahjoitusten kautta oli joutunut suuri määrä tiluksia, taloja, kultaa, hopeaa ja muita kalleuksia." Kuningas Kustaa saattoi siis syystä sanoa, ettei kruunu ja kansa omistanut kolmatta osaa siitä, mitä papit, munkit ja luostarit.

Tuottaa aina vaikeuksia, kun tahdotaan nousta taistelemaan vanhaa vastaan. Mutta tässä kun oli kysymyksessä kokonaisen kansan sisäisin vakaumus ja usko, kun mahtava papisto koko voimallaan asettui vastakynteen ja kun tuhannet munkit rupesivat kuiskaamaan viekottelevia sanoja tietämättömän kansan korviin, niin tässä tarvittiin rautainen tahto, jottei se sortuisi vastustuksen alle, sekä ääretön varovaisuus, jotta asia saatettaisiin viedä perille. Onneksi seisoi tuo rehellinen Lauri Antinpoika Kustaan rinnalla ja molemmat luottivat Jumalan apuun.

* * * * *

Kesällä 1524 läksi kuningas Malmöhön tapaamaan Tanskan kuningasta. Ennen lähtöään puhutteli hän Olavi Pietarinpoikaa ja Tukholman vasta valittua kirkkoherraa, Mikael Langerbernia, kehoittaen heitä pysymään tyyninä ja levollisina ja varovasti kohtelemaan vastustajia.

Tämä Mikael oli Olavin kanssa opiskellut Wittenbergissä ja heti kotiin tultuaan päässyt kirkkoherraksi; niinkuin Olavi, rakasti hänkin vilpittömästi uutta oppia, ja molemmat lupasivat uskollisesti noudattaa kuninkaan tahtoa.

Alussa kaikki kävikin hyvin, mutta muutaman viikon perästä tuli Tukholmaan hollantilainen laiva ja siinä muutamia miehiä, jotka pian rikkoivat hyvän järjestyksen.

Uskonpuhdistuksen herättävä voima ja siitä johtuva ajatuksen vapaus, joka salli jokaisen itse tutkia ja selittää uskonnollisia asioita, synnytti kansassa kaikellaisia lahkoja ja levottomuuksia. Levottomuudet taas yltyivät usein verisiksi, sisällisiksi sodiksi.

Ajan lahkolaisia olivat varsinkin uudestakastajat, jotka, niinkuin nykyajan baptistit, olivat sitä mieltä, ettei kastamisen tullut tapahtua lapsuudessa, vaan vasta kypsyneemmässä iässä.

Sitäpaitsi hylkäsivät he raamatun siitä syystä, että kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. He itse olivat välittömässä yhteydessä ilmestysten kanssa ja julistivat, että nyt oli taivaan valtakunta koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan lähestynyt, kun paavillisuus epäjumalanpalveluksineen ja inhoittavine ulkonaisine menoineen oli kukistettu.

Hollannissa ja Saksassa olivat nämä haaveilijat saaneet paljon seuralaisia, varsinkin alemmista kansanluokista. Nyt muutamia heistä turkkuri Melchior Rinkin ja kauppias Bernhard Knipperdollinckin johdolla oli saapunut tänne. Molemmat johtajat olivat oppimattomia miehiä.

Ei tiedetä, miten heidän onnistui päästä Johanneksen kirkkoon, mutta siellä he esiintyivät, käyttäytyen kuin mielipuolet.

Kuningas oli uskonut Olaville kaupungin sinetin, hän olisi siis voinut kieltää heidän esiintymisensä, mutta hänellä ei mielestään ollut siihen oikeutta.

— Kansan täytyy itsensä saada nähdä ja koetella, sanoi hän.

Mutta tietämätön joukko, joka oli täyttänyt kirkon ääriä myöten, kuunteli, katseli ja ihmetteli ulkomaalaisten saarnaa ja heidän hurjat purkauksensa viehättivät kuuntelijoita siihen määrään, että he uskoivat saarnaajien jumalallisiin ilmestyksiin.

Pian syttyi kiihko muihinkin ja suutarit, räätälit, nahkurit ja muut käsityöläiset rupesivat hengen voiman vaikutuksesta, niinkuin he sitä nimittivät, saarnaamaan; toiset Mustien veljesten luostarissa, toiset kaupungissa, toiset esikaupunkien kirkoissa ja kappeleissa. Uudestakastajat tahtoivat kirkoista hävittää kaiken maallisen koreuden ja heidän mielipiteensä voitti voittamistaan alaa kiihoittuneessa kansassa.

Olavi ja Mikael katselivat levottomina kasvavaa liikettä. Kansa oli jättänyt heidät ja antautunut uusien vaikutusten alaiseksi. Heidän lempeihin varoituksiinsa ja nuhteihinsa tuli vastaukseksi vain uhkauksia ja röyhkeitä haukkumasanoja.

— Yksinkertainen kansa ei voi eroittaa oikeaa väärästä, sanoi Mikael; — tämä oppi voi viedä sen aivan harhaan.

— Näyttää kyllä siltä, vastasi Olavi, — mutta Jumala on antanut ihmiselle järjen, jotta hän itse ajattelisi ja päättäisi henkielämänsä asiat; me emme ole oikeutetut kieltämään häntä sitä tekemästä.

— Kuuleppa mikä melu kadulla! Tullaan varmaan syyttämään meitä.

— Mutta mitä Kyösti kuningas sanoo?

— Minäpä luulen että munkit ovat osallisina pelissä, jotta me joutuisimme epäluulon alaisiksi.

— Sitä minä en usko.

— Heistä saattaa uskoa mitä tahansa!

— Saattaa tosin, vastasi Olavi taistellen itseänsä vastaan, — mutta Mikael, miten me voimme vaatia vapautta omalle opillemme, jollemme osoita kunnioitusta toisinajatteleville?

Eräänä päivänä, kun Olavi ja Mikael juuri olivat levottomasti harkitsemassa, mitä olisi tehtävä, tuli heidän luokseen muutamia kirkonpalvelijoita ilmoittamaan, että Suurkirkon eteen oli kokoontunut raivoisa kansanjoukko, joka uhaten ja kirkuen vaati, että ovet avattaisiin.

— Onneksi ovat ne hyvin lukitut, sanoi Olavi, — rientäkäämme sinne.

Hirveä melu tuli heitä vastaan, mutta takatietä pääsivät he kirkkoon. Ulkopuolella vallitsi mitä villein rähinä, tuontuostakin kuului valitus- ja hätähuutoja.

He astuivat likemmä ja saattoivat nyt kuulla, mitä puhuttiin.

— Maailman loppu on tulossa, lausui naisääni.

— Miksi tuollainen kerettiläinen tulee ruotsinkielellä saarnaamaan Jumalan sanaa?

— Jotta me ymmärtäisimme, kuului naurava miesääni.

— Emme ole ennenkään ymmärtäneet, eikä meidän nytkään tarvitse ymmärtää, intti siihen se, joka ensin oli puhunut.

— Kuka olisi luullut, että Kyösti kuningas rupeisi suosimaan pakanoita? kuului uusi ääni.

— Hän taitaa itsekin olla pakana, koska kerran hän perjantainakin syö lihaa ja antaa käyttää kirjavia ja avokaulaisia vaatteita hovissaan, huusi taas toinen.

Samassa kuului jymisevä ääni:

— Oletteko kuulleet, hyvät ystävät, että nuo evankeeliset papit ovat juoksennelleet pitkin kaupunkia yllyttämässä kansaa. He uhkaavat karkoittaa kaikki munkkimme ja pappimme.

— Pyhä Jumalan äiti! huudettiin joka taholta.

— Lienee meillä toki oikeus pitää munkkimme, koska kerran me heidät maksamme! huusi käheä ääni.

— Kerrotaan hänen antaneen sellaisen käskyn, että kaikki pyhät kuvat ovat ryöstettävät kirkoista ja sulatettavat, jotta niistä sitte tehtäisiin kerettiläisen Lutherin ja hänen joukkionsa kuvia.

— Niin, kirkui kimakka ääni, — kerrotaan myöskin, että hän tahtoo pois piispat ja papit, jotka ovat kansan puolella, ja hankkii tänne ulkomaalaisia, jotka sortavat sekä porvareita että talonpoikia.

— Vai on se sillä tavalla, huudahti muuan, joka äänestä päättäen oli taalalainen; — no, kyllä me taalalaiset sitte näytämme, että meillä vielä on tallella piikkejä ja talikoita, joilla voimme ajaa sekä mestari Olavin että koko luterilaisen joukon valtakunnasta.

— Mutta emmekö nyt todenteolla menisi kirkkoon? huusi ensimäinen karkea ääri.

— Ovi rikki, jollei muu auta!

Nyt pääsi mitä kamalin sekamelska valloilleen; kirveet, rautakanget ja seipäät syöstiin ovea vastaan, joka vihdoin kamalalla jyrinällä avautui.

Likinnä olevat menivät nurin, sillä ovet avautuivat sisäänpäin, seuraavat kaatuivat heidän päälleen ja sotkeutuivat joukon alle. Huudot, valitukset, kiroukset ja uhkaukset kaikuivat samana sekamelskana.

Hirveällä melulla oli kansanjoukko vihdoin syössyt kirkkoon.

Mutta samassa se pysähtyi, ikäänkuin häveten tekoaan.

Kirkon ylevä kauneus, alttari, jolta valo, luoden pitkiä tummia varjoja, lankesi kirkkoon, antoi sille niin juhlallisen, vakavan leiman, että hurjimmankin täytyi hetkeksi jäädä miettimään, ennenkuin hän kävi pyhyyteen käsiksi. Monet, jotka ainoastaan uteliaisuudesta olivat seuranneet joukkoa, heittäysivät polvilleen rukoilemaan apua pyhimyksiltä. Mutta äkkiä kuului voimakas ääni:

— Pois kuningas Eerik, pois pyhä Pirkitta! Me emme huoli pyhimyksiä!

— Pois, pois! huudettiin sieltä täältä.

Ja ulvonnalla joka tuli kuin helvetin syvyyksistä, karkasi kansanjoukko alttarille, kiskoi alas pyhät kuvat ja rikkoi ne tuhansiksi sirpaleiksi, jotka heitettiin ulos ikkunoista kadulle; taulut ja koristukset hävitettiin, alttaripeitteet revittiin kappaleiksi, kalkit ja pyhät astiat tallattiin rikki ja urut hakattiin säpäleiksi, jotka viskattiin alas pitkin portaita.

Vimmatun intohimonsa vallassa olivat nuo ihmisraukat kuin lauma villejä eläimiä, jotka leimuavin silmin ja läähättäen heristelivät nyrkkejään, mylvivät ja ulvoivat. Tuontuostakin kuului naisten pelästyneitä, epätoivoisia valitushuutoja, joita he, kuullessaan haavoittuneiden valitukset ja nähdessään kuolleiden vääntyneet kasvot, päästivät.

Kamalalta näyttikin.

Olavi oli paennut, jottei joukko tallaisi häntä jalkainsa alle, nyt tunkeutui hän aaltoilevan kansalauman läpi ja kiiruhti saarnatuoliin. Pian kuului hänen voimakas äänensä:

— Hiljaa, hyvät ystävät! Mitä tämä merkitsee? Kenen luvalla te tunkeudutte Jumalan huoneeseen ja käytte käsiksi kirkon koristuksiin?

— Sehän on mestari Olavi, kuulkaamme häntä, huudettiin monelta taholta.

— Hän on ystävämme! kirkuivat taas toiset.

— Siitä minua Jumala varjelkoon! huusi Olavi. — Te pidätte itseänne kristittyinä ihmisinä ja käytätte ilmeistä väkivaltaa! Luuletteko että Kristuksen valtakunta lähestyy melulla ja hävityksellä?

— Se on totta! Hän on oikeassa! huudettiin.

— Ei, ei, huusivat toiset, — älkää kuulko häntä, hän on petturi!

— Pois paavi, pois antikristus, pois pyhimykset! Turhaan koetti Olavi korottaa ääntään, huudot ja melu yhä kasvoi, palasia rikotuista pyhimyskuvista heitettiin saarnatuolia kohti ja kirouksia ja uhkauksia sateli ilmassa; vihdoin saapui vahti, jonka Mikael oli kutsunut avuksi; useita vangittiin ja loput ajettiin ulos.

Mutta joukko vaikeroivia, itkeviä lapsia jäi vielä kirkkoon.

Äkkiä hyppäsi muuan sukkela munkki alttarille ja huusi sieltä kovalla äänellä:

— Niin, valittakaa vaan, itkekää vaan! Nouskoon teidän huutonne aina taivaaseen asti! Katsokaa pyhiämme, katsokaa valtakunnan suojeluspyhiä, mihin alennuksen tilaan kerettiläiset ovat heidät saattaneet! Katsokaa pyhää Eerikkiä ja pyhää Pirkittaa. Voi, voi!

Olavi oli astunut alas kansan joukkoon lohduttamaan ja auttamaan; nyt hän kiireesti riensi takaisin saarnatuoliin.

Mutta hänet nähdessään huusi munkki:

— Älkää kuulko häntä, hän on kaiken pahuuden juuri, paetkaa, paetkaa täältä, hän on pakana ja jumalanpilkkaaja! Hänen läsnäolonsa saastuttaa tämän pyhän huoneen!

Ja naiset ja lapset nousivat kauhistuneina ja huusivat:

— Pois, pois täältä!

— Oletteko mielettömät? huusi Olavi.

— Hän pilkkaa Jumalaa, olkoon hän kirottu! huusi munkki ja syöksyi ulos.

— Olkoon hän kirottu! kaikui sadoista suista ja kaikki pakenivat kuin myrkyllistä käärmettä. Muutaman minuutin kuluttua oli kirkko tyhjä; mutta koko kaupungissa vallitsi mitä kamalin vimma.

* * * * *

Sellaisessa tilassa tapasi kuningas pääkaupunkinsa, kun hän palasi Malmön kokouksesta. Hänen viisas varovaisuutensa pelkäsi kaikkea liioittelua ja varsinkin hurjaa haaveilua, joka vie terveen järjen aivan harhaan; sentähden hän paikalla oivalsi, että kansa näiden rajujen tapahtumien jälkeen vieläkin vastenmielisemmin katselisi oppia, joka häiritsi maan rauhaa ja matkaansaattoi hurjia levottomuuksia.

Kuningas kutsutti heti luokseen Olavi Pietarinpojan ja Mikael Lagerbernin ja nuhteli heitä ankarasti heidän leväperäisyydestään ja velttoudestaan. He koettivat kyllä puolustautua, mutta olivat kadottamaisillaan kuninkaan suosion.

Heidän poistuessaan huomautti hän, etteivät he kelvanneet järjestyksen valvojiksi.

Sitte kutsuttiin Melchior Rink ja Knipperdollinck kuninkaan eteen ja kuningas kysyi heiltä, kehoittiko todellinen uskonto ja jumalanpelko ihmisiä raivoamaan ja viettelemään kansaa sellaiseen haaveiluun, että se raivosi kuin pahan hengen riivaamana.

He koettivat kyllä puolustautua, mutta kuningas uhkasi heitä kuolemanrangaistuksella, jos he vielä kerran laskisivat jalkansa Ruotsin maaperälle.

Ensin heidät suljettiin vankeuteen, mutta sitte he ja koko heidän joukkonsa karkoitettiin valtakunnasta.

Pääkaupungissa vallitsi taaskin rauha, Lutherin oppia saarnattiin esteettömästi, virsiä veisattiin ruotsiksi ja luostarien arvo aleni alenemistaan. Näytti siltä kuin myrsky vain olisi puhdistanut ilman. Raittiimmat tuulet pääsivät puhaltamaan maahan ja monet, jotka tähän saakka olivat epäilleet, päättivät nyt ruveta palvelemaan sitä Jumalaa, jota ei saattanut laahata loassa niinkuin pyhiä kuvia, joita he tähän asti olivat palvelleet.

Mutta maaseudulla, varsinkin Uplannissa, jonne huhu Tukholman uskonnollisista riennoista oli levinnyt, oli tyytymättömyys suuri ja kansa sanoi mieluinten tahtovansa pitää munkkinsa ja pappinsa. Nämä taas käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja kuvailivat uutta oppia mitä räikeimmillä väreillä, syyttäen kuningasta kaikista ajan vallattomuuksista.

Rauhoittaakseen mieliä päätti Kustaa matkustaa likeisimpiin maakuntiin; kaikkialla kokosi hän kansan ympärilleen ja kertoi, ettei oppi jota saarnattiin, laisinkaan ollut mitään uutta; se oli sama oppi, jonka Kristus ja hänen apostolinsa itse olivat meille opettaneet ja jota esi-isämme olivat tunnustaneet. Hän kehoitti evankeelisia pappeja varovaisuuteen: ei pitänyt herjata paavia ja hänen piispojaan, sillä silloin kansa paikalla luuli saarnattavan uutta oppia. Ei myöskään pitänyt esiintyä melulla. Suurin osa pappeja ei oikein ymmärtänyt opettaa kansalle Jumalan sanan todellista tarkoitusta ja sisältöä; muutamat puhuivat pyhimyksistä ylenkatseellisesti, toiset kirosivat hyvät työt ja enimmät viettivät pahentavaa, huonoa elämää, josta hän ankarasti kehoitti heitä luopumaan.

Kronikassa sanotaan: "varma on, että jollei hän olisi pitänyt käsissään evankeelisen opin ohjaksia, niin se kokonaan olisi hävinnyt". Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas.

Joulun aikaan läksi kuningas Upsalaan. Hänen seurassaan oli Olavi Pietarinpoika ja useita valtion neuvoston jäseniä. Hän oli jo ennen pyytänyt, että pidettäisiin keskustelu muutamien katolisen kirkon puolustajien ja Olavi Pietarinpojan välillä.

Kristikunnassa vallitseva yleinen erimielisyys oli nimittäin syvästi koskenut häneen ja hän tahtoi tietää, mikä siihen oikeastaan oli syynä.

Saadakseen kuulla molemminpuoliset syyt ja perusteet oli hän pannut toimeen tämän julkisen, oppineen ottelun. Upsalan tuomiokapituli oli edustajakseen valinnut jumaluusopin professorin, tohtori Pietari Gallen, joka oli erittäin taitava skolastisessa filosofiassa. Tämä rohkea mies oli koko tarmollaan valmis puolustamaan kirkon oikeuksia.

Ottelu koski niitä katolisuuden tärkeimpiä kysymyksiä, joita luterilaiset vastustivat.

Tohtori Galle vetosi kirkko-isiin, Olavi Pietarinpoika ei sanonut tunnustavansa muita todistuksia kuin niitä, jotka perustuivat raamattuun.

He ottelivat kiivaasti, kertoo kronikka, mutta perinpohjaisilla, selvillä ja voimakkailla todistuksillaan voitti Olavi vastustajansa.

Tämä oli ensimäinen julkinen taistelu uuden ja vanhan opin välillä ja sitä jatkui sitte sekä suullisesti että kirjallisesti. Varsinkin oli kaksitoista pykälää, joista ei voitu sopia. Ne antoi kuningas kirjoittaa ja lähettää useille miehille kummastakin puolueesta, pyynnöllä, että jokainen antaisi vastauksensa, esittäen syynsä ja perustuksensa.

Tohtori Gallelle kirjoitti kuningas erityisesti, kun hän sitte hänelle lähetti kysymykset.

"Koska te olette jumaluusopin tohtori ja oppinut, niin teidän velvollisuutenne on opettaa meitä maallikoita niissä asioissa, joita meidän sielumme autuudeksi, täytyy tietää."

Olavi Pietarinpojan vastaukset olivat perinpohjaiset ja laveat ja niissä hän kumosi Pietari Gallen väitteet.

Kuninkaan tarkoitus oli luultavasti tulevaisuudessa kutsua kokoon koko maan oppineet ja papiston ja heille näyttää nuo vastaukset, jotta he harkitsisivat ja päättäisivät, mikä olisi oikeinta; siten tulisi riita ratkaistuksi ja jokainen tietäisi, mille puolelle kallistuisi.

* * * * *

Tässä täytyy meidän siirtyä hiukan taaksepäin, siihen päivään, jolloin uudestakastajat ryntäsivät Suurkirkkoon.

Olavi oli juuri lähtemäisillään kirkosta; hänen mielensä oli alakuloinen ja surullinen, ei sentähden että hän olisi epäillyt oppiaan, vaan siksi että hän epäili taitoaan sen saarnaamiseen; hän oli levoton, mutta ei siksi että hän olisi epäillyt oppinsa lopullista voittoa, vaan hän oli huolissaan omasta heikkoudestaan ja mitättömyydestään; hän ei pelännyt pilkkaa, jonka alaiseksi hän pian oli joutuva, vaan sitä, että uskonpuhdistuksen suuri työ hänen kauttaan keskeytyisi. Yhä tummempien varjojen peittoon painui kirkko ja yhä raskaampina lankesivat varjot hänen sydämelleen. Silloin kuului äkkiä sivukäytävältä nuortea ääni:

— Mestari Olavi! Hämmästyneenä hän pysähtyi.

— Mestari Olavi! kuului taaskin ja vaaleapukuinen neito riensi häntä vastaan.

— Suuri Jumala! neiti Kristina!

— Isä meni katsomaan, onko tie vapaa ja voitteko te vaaratta päästä täältä pois. Hän tahtoi lähettää minut kotiin erään uskollisen palvelijan kanssa, mutta minä en tahtonut lähteä ennenkuin te… Olin piilossa saarnatuolin takana…

Olavi tarttui hänen käteensä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän muisti niin selvästi hetken, jolloin hän häneen tutustui. Se oli ollut Strängnäsissä, jossa hänen isänsä, Martti Skinnare silloin asui porvarina.

Raju ihmisjoukko oli juuri ajanut häntä takaa ja hänen olisi saattanut käydä aika hullusti, jollei onnettomuus olisi sattunut tapahtumaan juuri Martin talon edustalla. Martti ja hänen tyttärensä avasivat portin ja vetivät Olavin sisäpuolelle, siten vapauttaen hänet takaa-ajajistaan. Sittemmin oli Olavi usein käynyt heidän luonaan, heillä oli paljon keskustelemista, sillä sekä Martti, että hänen tyttärensä olivat jo ennestään Olavin kuulijoita ja lämmin ystävyys syntyi heidän välilleen.

Mutta Martti Skinnare oli porvarina myöskin Tukholmassa ja Olavin muutettua pääkaupunkiin, kävi hän heillä vieraissa yhtä ahkerasti kuin Strängnäsissäkin.

Hän rakastui yhä enemmän ja enemmän nuoreen Kristinaan, mutta vaikka hän aikoja sitte oli päättänyt mennä naimisiin, niin ei hän ollut uskaltanut sitoa tyttöä vaimokseen… hänellä saattoi vielä olla paljon vastuksia; voisiko hän suojella vaimoaan?

Tänä hetkenä haihtuivat kaikki epäilykset; vaistomaisesti veti hän tytön kättä likemmä.

— Oletteko pahoillanne, olenko ehkä tehnyt väärin? kysyi Kristina levottomasti.

— Olette, Kristina neiti, teidän olisi niinkuin muidenkin pitänyt paeta minua.

— Se on mahdotonta, virkkoi tyttö, pudistaen päätään.

— Miksi?

— Minä luotan teihin; te olette valaissut minulle taivaallisen totuuden. Sitä en milloinkaan voi palkita.

— Ettekö tiedä, neiti Kristina, että teidän osanottonne suuresti on helpoittanut työtäni; kun minä hiljaisina öinä olen luonut katseeni taivaalle, olen välkkyvissä tähdissä luullut nähneeni teidän silmäyksenne.

— Minäkin ajattelen yhtämittaa teitä, virkkoi tyttö kiihkeästi, mutta samassa ujostellen sanojaan aikoi hän vetää pois kätensä; — viipyypä se isä kauvan!

— Älä vetäydy pois luotani, pyysi Olavi vapisevalla äänellä, — minusta tuntuu siltä kuin Jumala itse olisi lähettänyt sinut luokseni tänä elämäni katkerimpana hetkenä… Kristina, minä rakastan sinua koko sielustani, tahdotko ruveta hyväksi enkelikseni ja tukenani seurata minua elämän retkelle?

— Mestari Olavi, pidänhän minäkin sinusta! Ja mielelläni tahdon rukoilla Jumalaa puolestasi ja silmistäsi arvata toivomuksesi…

Olavi sulki hänet syliinsä.

— Tiedätkö rakkaani, että katolinen kirkko ankarasti, jopa pannakirouksella, rankaisee papin, jos hän menee avioliittoon. Onko sinulla rohkeutta kantaa maailman pilkkaa ja muita vastoinkäymisiä?

— Jos sinä pyydät minua vaimoksesi, mestari Olavi, niin olen varma siitä että se on oikein, ja mielelläni suostun siihen jo huomenna, vaikkapa tänään, jos tahdot. Sillä minä tulen sinua rakastamaan niin kauvan kuin sydämeni sykkii ja silmäni näkee; yksin kuoleman unessa tulen uneksimaan sinusta.

Yhä lämpimämmin sulki Olavi hänet syliinsä.

— Kristina, jos sinä tietäisit, mikä ilo on vallannut sieluni. Kaikki epäilykset ovat poissa… rohkeus ja luottamus ovat heränneet, nyt tunnen että uskallan katsella tulevaa taistelua silmiin… Ja sinulla, Kristina, on siinä osallisuutesi; se on tapahtunut Jumalan ja rakkauden voimalla.

Martti Skinnare antoi ilolla tyttärensä nuorelle papille, mutta päätettiin pitää asia salassa, kunnes Olavi saisi sen uskotuksi kuninkaalle.

* * * * *

Eräänä päivänä Upsalassa, kun he olivat kahdenkesken, rohkaisi Olavi mieltään ja kertoi.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi tyytymättömästi:

— Luulin ettei sinulla olisi aikaa enempää kuin minullakaan ajatella sellaisia.

— Ei ole ketään joka ajattelisi minun puolestani, vastasi Olavi, joka aina oli kuullut huhuttavan, että kuningas menisi naimisiin, milloin minkin neitosen kanssa.

— Se olisikin varmaan turhaa, koska kerran sinä itse olet ryhtynyt pitämään asiasta huolta. Mutta oletko tarkkaan ajatellut?

— Raamattu ei sitä kiellä.

— Tiedän sen kyllä, mutta papit.

— En kysy heidän neuvojaan. Kuningas vaipui hetkiseksi ajatuksiin.

— Selibaatti on inhoittava laitos ja voithan sinä, yhtä hyvin kuin joku toinenkin, murtaa jään.

— Olen puhunut kanslerin kanssa ja hän on melkein jo luvannut toimittaa vihkimisen.

— Minun kelpo Laurini!… Mutta sinäpä et olisikaan helposti saanut toista hänen sijaansa.

Sitte kyseli kuningas kuka morsian oli, mitä säätyä, j.n.e.

Päätettiin että vihkiäiset tapahtuisivat Suurkirkossa, mutta salaa, jottei syntyisi melua ja häiriötä, niinkuin muuten saattaisi tapahtua.

— Mutta vielä yksi asia! sanoi kuningas; — sen pitää tapahtua silloin, kun minä olen poissa Tukholmasta.

— Kuinka kauvan viivytään Upsalassa?

— Luultavasti muutamia viikkoja.

— Ehkä minä heti saan lähteä.

— Sinulla näkyy olevan kiire, sanoi Kustaa nauraen, — no niin, lähde vaikka huomenna ja tule onnelliseksi!

— Kuninkaani! Olavi suuteli kuninkaan kättä, — miten hartaasti toivon teille yhtä suurta onnea!

— Kuninkaat eivät saa seurata sydämen ääntä, heidän pitää naida niin, että siitä koituu hyötyä valtakunnalle… Onneksi, lisäsi hän, — on sydämeni vapaa ja minut saa naittaa koska tahansa, jos politiikka vaatii… Hän oli sillaikaa avannut kallisarvoisen rasian, joka seisoi pöydällä, ja siitä ottanut jalokivillä koristetun ristin: — anna tämä morsiamellesi, puhui hän sitte, — mutta sano hänelle, että kuninkaan lahja vastaiseksi on pidettävä salassa.

Olavi kiitti vieläkin ja aikoi lähteä.

— Muista, sanoi kuningas, — että sinulla on paljon tekemistä ja sinä saat yhtä tehdä, mutta et toista laiminlyödä… Ymmärrätkö?

— Koska kuningas käskee minua palaamaan?

— Sen saat tietää kansleriltani… teidän pitää työskennellä yhdessä.

— Ja hyvää kyytiä.

Olavi läksi ja Kustaa alkoi miettien astella edestakaisin huoneessa. "Hän tekee oikein", puheli kuningas itsekseen, "tyhjää on aina olla yksin… mutta enhän minä ole yksin… onhan minulla Lauri ja Olavi… mutta kokonaan luottaa toiseen, kokonaan uskoutua hänelle, arvata ajatukset toistensa silmistä, sulautua samaksi sieluksi toisen kanssa — se on maallista onnea suurempaa, se on autuutta. Tulenkohan minä milloinkaan kokemaan sitä?… Niin, Olavi tekee oikein, ja minä toivotan hänelle onnea!"

Siinä kuninkaan ajatus keskeytyi, sillä tuli vieraita, mutta hän oli koko päivän tavallista iloisempi ja hellämielisempi.

Jokainen joka tahtoi puhua hänen kanssaan uskonnollisista asioista, oli aina tervetullut, ja nyt hänen vakava päätöksensä oli, että Uusi Testamentti käännettäisiin ruotsinkielelle, jotta jokainen itse alkulähteestä saisi ammentaa valistusta.

Usein tulivat oppimattomat papit kaikessa alamaisuudessa kertomaan kuninkaalle, että kansa tietämättömyydessään oli paljon onnellisempi kuin jos sen käsiin annettiin niin vaarallinen kirja kuin raamattu; he eivät lukisi sitä kuin omaksi vahingokseen ja viimeinen häiriö tulisi ensimäistä pahemmaksi.

— Mutta pappien ammattihan on selittää tietämättömille, mitä eivät he ymmärrä, vastasi kuningas, luoden kysyjään katseensa.

— Kyllä, mutta hullu voi tehdä niin monta kysymystä, ettei kymmenen viisasta saata vastata niihin.

— Tarkoitatteko että papiston oppi sitte on niin suuri; minulle on kerrottu että useat papit ovat niin tietämättömät, etteivät osaa edes lukea, vielä vähemmin selittää pyhää raamattua; minä puolestani luulen että käännös raamatusta äidinkielelle olisi erittäin hyvä; vai miten te arvelette?

Vastaukseksi tuli tavallisesti epäselvä mutina ja kysyjä läksi tiehensä, tehden tuhansia kumarruksia ja iloiten siitä että eheänä pääsi pois.

Arkkipiispa oli iloinen, tyytyväinen herra, joka täysin siemauksin nautti loistosta ympärillään.

Kuningas läksi kerran häntä tervehtimään ja hän vastaanotti hänet niinkuin ruhtinas toisen ruhtinaan. Suuri joukko palvelijoita juoksi edestakaisin loistavissa suojissa ja mitä jaloimpia viinejä ja harvinaisimpia herkkuja tarjottiin.

Mutta Kustaa niitä tuskin maistoi. Hän tahtoi saada puhua kahdenkesken piispan kanssa ja sen tähden vei piispa hänet salakammioonsa, jonka sisustus oli, jos mahdollista, vieläkin komeampi kuin muiden huoneiden; isäntä pyysi vieraansa istumaan ja asettui itse mukavaan tuoliin.

Kuningas lausui sanansa lyhyeen ja ankarasti; hän kehoitti arkkipiispaa ja hänen virkaveljiään toimittamaan ruotsalaisen käännöksen Uudesta Testamentista.

Johannes herra arveli, ettei sillä asialla ollut kuinkaan kiire.

— Kaikissa muissa maissa löytyy sekä Uusi Testamentti että koko raamattu äidinkielellä, vastasi kuningas; — en tahtoisi uskoa ruotsalaisia pappeja paimeniksi, jotka sekä laiminlyövät lammasten ravitsemisen että kieltävät niiltä laitumen.

Piispa huomautti, että kuningas on aivan liian ankara ja — puolueellinen.

Mutta silloin kuningas tilastollisten tietojen avulla näytti toteen, kummoista luostarielämä oli, sekä että löytyi pappeja, jotka eivät osanneet edes selvästi lukea ruotsia sisältä ja toisia, jotka huonolla elämällään herättivät pahennusta seurakunnassa. "Siitä en puhukkaan", jatkoi hän, "kuinka paljon tällaisten isien aviottomia lapsia lankeaa seurakunnan niskoille".

Arkkipiispa vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Kuningas ei maininnut ainoaakaan tapausta jättämättä siitä selviä, kirjallisia todistuksia; vihdoin olivat arkkipiispan kädet täynnä papereja; hänen pyöreät, jovialiset kasvonsa olivat käyneet pitkiksi ja kalpeiksi, hän silmäili kuningasta miltei rukoilevasti, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan puolustukseksi.

— Toivon että tarkkuudella luette nämä paperit, sanoi kuningas, — ja kun olette huomannut, että pikainen apu on tarpeen, niin älkää viivytelkö sen aikaansaamista.

— Vakuutan että tulen tekemään mitä suinkin voin, vastasi herra Johannes.

Kuningas läksi, mutta hänen sanansa olivat kerrassaan lamauttaneet arkkipiispan. Olihan hän kyllä tietänyt tuon kaiken, mutta hän oli aina kristillisen lempeyden vaipalla peittänyt kaikki pienet helmasynnit… eihän inhimillistä heikkoutta käynyt tuomitseminen niin ankarasti… ja mitä tuohon oppimattomuuteen tuli, niin eihän se ollut suurempi kuin kansan tietämättömyys, papisto ja kansa sopivat siten hyvin toisilleen. Mutta nyt hänen arvonsa hänet pakoitti… sillä olihan hän luvannut kuninkaalle, mutta mitä Brask, se hirmuinen Brask, sanoisikaan, kun saisi tästä kaikesta tiedon!

Muutamia päiviä sen jälkeen kierteli kautta koko Ruotsin huhu, joka oli niin mahdoton, ettei kukaan viisas ihminen voinut sitä uskoa; hurskaat tekivät sen kuullessaan ristinmerkin ja kysyivät toisiltaan, oliko maailman loppu käsissä, ja kun sama huhu havaittiin todeksi ja se saapui piispa Braskin luo, niin se hänessä herätti suurinta kauhua ja pelästystä.

Mestari Olavi, diakoni Olavi, Tukholman Suurkirkon opettaja, oli vastoin kaikkia pyhän kirkon käskyjä ja määräyksiä mennyt avioliittoon!

Piispa Brask kirjoitti kuninkaalle ja huomautti, miten paljon pahennusta se herättäisi kirkossa ja seurakunnassa. Hän koetti kuninkaalle selittää, mikä häiriö tulevaisuudessa syntyisi, kun tuomarin lain mukaan esimerkiksi perintökysymyksissä täytyi kohdella pappislapsia samalla tavalla kuin aviottomia lapsia. Ja kun asiassa sitte vedottaisiin kuninkaaseen, niin miten hän menettelisi?

"Sentähden", lopettaa piispa kirjoituksensa, "ei mestari Olavin avioliitto ole oikea eikä laillinen, vaan on hän kirkkolain mukaan julistettava pannaan. Pankaa nyt siis Jumalan tähden tämä asia kuntoon, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii, ja minä toivon että kaikkivaltias Jumala antaa Teille armonsa, että te voisitte toimia valtakunnan kunniaksi ja omaksi ansioksenne Jumalan edessä ja kaikkien valtakunnan hurskaiden suojeluspyhien edessä, jotka teitä kaikesta pahasta varjelkoot."

Kuninkaan vastaus ei viipynyt.

"Te kirjoitatte mestari Olavin avioliitosta; me emme siitä tietäneet mitään, ennenkuin se oli tapahtunut, sillä me olimme sillaikaa Upsalassa. Mutta heti kun saimme kirjoituksenne, kutsuimme hänet eteemme, näytimme kirjoituksenne ja pyysimme kysyä, kuinka hän aikoi puolustaa tekoaan vanhojen tapojen edessä. Hän vastasi silloin voivansa puolustautua Jumalan lain edessä ja vakuutti, että oikeudenmukainen tuomari hänet löytäisi syyttömäksi, jos Jumalan lakia pidettäisiin ihmisten lakeja pyhempänä."

"Koska kerran hän sanoo", lisää kuningas, "tahtovansa oikeuden edessä vastata teostansa, niin emme voi kieltää häneltä sitä; jääköön hänen huolekseen, miten hän voi puolustautua. Mutta koska te kirjoitatte että hän tämän tekonsa vuoksi on julistettava kirkonkirouksen alaiseksi, niin meidän täytyy sanoa, että se meidän vähäisen järkemme mukaan on kummallista, että ihminen julistetaan pannaan avioliiton tähden, jota Jumala ei ole kieltänyt; mutta haureus, naisenraiskaus ja muut ilkityöt sallitaan paavin laissa, vaikka olemme kuulleet että niitä jotka näihin lankeevat, ulkomailla suuresti halveksitaan. Ja koska olemme kuulleet, että ulkomailla tapahtuu paljon sellaisia avioliittoja, niin arvelemme että täällä meilläkin vähitellen ruvetaan harkitsemaan, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta me tietäisimme, miten meidän tulee menetellä."

"Teidän kirjoituksenne ei voi tarkoittaa yksin mestari Olavia, sillä eihän hänen avioliittonsa saata tuottaa paljonkaan vahinkoa, vaan tarkoitatte te varmaankin meitä ja iloitsette siitä että voitte leimata meidät siksi, jona meitä pidätte… Toivomme kuitenkin, että kirjoituksestanne huolimatta muille ihmisille selitätte menettelymme parhain päin. Heitän Teidät Jumalan haltuun. Kirjoitettu linnassamme Tukholmassa vuonna 1525."

"Sinun kettusi ei tule puremaan minun hanheani", mietti Kustaa. Ja varovaisena ja viisaana esiintyy hän aina molempien puolueiden välittäjänä ja turvautuu kaikissa riitakysymyksissä raamattuun, antaen sen sanojen ratkaista.

Arkkipiispa oli jakanut Uuden Testamentin käännöstyön tuomiokapitulien ja muutamien luostarien kesken, mutta se kävi hitaasti, osaksi luultavasti siitäkin syystä, että katolisen kirkon miehet aina siinä suhteessa ovat olleet hiukan vastahakoiset. Mutta muut kävivät asiaan käsiksi. Ansio käännöksestä kuuluu joko kuninkaan kanslerille Lauri Antinpojalle tai Olavi Pietarinpojalle; luultavasti he yhdessä tekivät työtä, mutta antaakseen suurelle teokselle korkeamman merkityksen, panivat he sen ilmestymään ikäänkuin itsestään, ilmoittamatta kääntäjien nimiä.

Työ oli sujunut sellaisella kiihkolla, että jo 14 p. elokuuta 1526 Tukholmassa painosta ilmestyi Uusi Testamentti puhdaskielisenä ja arvokkaana.

Syvällä surulla katseli Brask, kuinka uutta oppia ahkeralla työllä edistettiin. Johannes Magnus sai kuulla ankaria nuhteita siitä että hän oli sallinut ihmisten julkisesti tarkastaa kirkon pyhää oppia; siitä ei arkkipiispa voisi vastata pyhän isän edessä.

Ei Brask myöskään hyväksynyt Uuden Testamentin käännöstä; se oli muissa maissa johtanut kerettiläisyyteen, ja niin saattoi käydä Ruotsissakin.

Taaskin antoi hän kirkkojen ja luostarien porteille naulata kiertokirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin levittämästä luterilaista oppia, koska sen seuraajat ylenkatsoivat sekä hengellisen että maallisen oikeuden, selittivät katumustyöt, kiirastulet, paastot, ripit, pyhien avuksihuutamisen, esirukoukset kuolleiden puolesta, aneen ja kanoniset lait pelkiksi ihmiskeksinnöiksi; yllyttivät maallista esivaltaa rikkomaan ja muuttelemaan kirkon sääntöjä ja koettivat saavuttaa vapautta, jota he kyllä nimittivät kristilliseksi, mutta jota pitäisi kutsua luterilaiseksi tai pirulliseksi! Jokaisen tuli rukoilla Jumalaa varjelemaan sellaisista!

Hän hankki maahan kaikki kirjat, joita ulkomailla oli kirjoitettu Lutheria vastaan ja lähetti niitä tuomiokapituleihin ja luostareihin.

Hänen valppautensa ulottui kaikkialle, hän oli uuden opin voimakkain, arvokkain ja vakaumukseltaan puhtain vastustaja.

Näiden taistelujen raivotessa, kun Kustaan toiselta puolen täytyi lannistaa yhä kasvavaa ylimielisyyttä ja toiselta puolen oikaista väärinkäytöksiä, tuli hänelle vielä lisäksi muitakin huolia.

Niitä tuli sieltä, mistä hän vähinten niitä odotti.

Taalalaismiehet kirjoittivat hänelle kirjeen Vapunpäivänä 1525.

"Kai Teidän armonne muistaa, miten paljon rahaa ja palvelijoita Teillä oli, kun te karkurina kiertelitte metsissämme. Silloin ei ollut saksalaisia eikä tanskalaisia Teitä auttamassa, vaan me köyhät taalalaiset, helsinglantilaiset, gestrikiläiset ja muut talonpojat koko Ruotsin valtakunnasta sen teimme. Silloin te lupasitte ja vannoitte pysyvänne uskollisena P. Eerikin ja Ruotsin laille ja vanhoille hyville tavoille, ja rakastavanne Ruotsin talonpoikia ja suojelevanne kirkkoa."

Sitte ylistettiin talonpoikien, varsinkin taalalaisten tekoja ja soimattiin kuningasta siitä, että hän "oli tuonut saksalaisia ja tanskalaisia maahan ja antanut heille maan parhaimmat rahat. Ruotsalaisia miehiään hän sitävastoin oli kohdellut kovin kourin ja keihäillä ja raudoilla pakoittanut heitä vaikenemaan, kun he vaativat palkkaansa. Näytti siltä kuin olisi täytynyt epäillä, oliko hän pitänyt kuninkaanvalansa, jonka hän Ruotsin miehille vannoi Strängnäsissä."

"Miten hän oli valansa pitänyt, sen he päättivät jättää Jumalan haltuun. Mutta epäkristillisesti hän oli verottanut luostareja ja kirkkoja, pappeja ja munkkeja ja ottanut kaikki Jumalan kunniaksi vihityt kalleudet, kuten kalkit, pyhät astiat, pyhien naisten rasiat, ja hyödyttömästi hajoittanut kaikki nämä tavarat pois valtakunnasta. Sitte hän kirkolta oli ottanut kaikki ruotsalaiset rahat ja antanut sijaan huonoja klippinkeja, jotka hän pian julisti kelpaamattomiksi. Myöskin oli hän vaatinut kymmenyksiä, jota ei kukaan kristitty ruhtinas ennen häntä ollut tehnyt. Pelättävää oli että näiden hänen pahojen tekojensa tähden Jumalan viha kohtaisi valtakuntaa, jollei parannusta tapahtuisi. Taalalaiset eivät sallineet että kirkoille tai luostareille, papeille, munkeille, kauppakaupunkilaisille tai Ruotsin talonpojille pantaisiin lisää hopeaveroa, sillä maa ei laisinkaan ollut hyötynyt siitä, mitä viime kesänä oli uhrattu retkeen herra Severin Norrbyta vastaan. Kuninkaan syy oli, että hän vielä pysytteli merellä ja että Gottlanti oli joutunut vieraiden käsiin."

Rehellisen, hyvän Kristina rouvan on kuningas ottanut kiinni ja pannut vankeuteen. Sten herran pojan, Niilo Sturen oli hän karkoittanut pois maasta. Hyviä miehiä, jotka uskollisesti olivat palvelleet Ruotsin herroja, oli hän vihannut ja vainonnut, mutta valtakunnan kavaltajat, ruotsalaiset, saksalaiset ja tanskalaiset, jotka maan pahimman vihollisen kanssa olivat olleet pettämässä Sten herraa, oli hän korottanut piispoiksi, linnanpäälliköiksi ja maavoudeiksi; toisille taas oli hän antanut maata ja lääniä ja tehnyt talonpoikien herroiksi ja päämiehiksi miehiä, joiden kädestä heidän ystävänsä ja sukulaisensa olivat saaneet surmansa.

"Jollette Te tahdo tehdä pikaista parannusta ja luopua kavaltajista ja rakastaa ruotsalaisia miehiä ja päästää vapaaksi Kristina rouvaa, Niilo Sturea ja muita ruotsalaisia miehiä, joita olette vanginneet, ja hankkia maahan parempaa kauppaa, sellaista jommoinen meillä oli muiden hyvien herrojen aikana, niin emme voi pitää sitä uskollisuusvalaa, jonka Teille vannoimme; ja tietäköön Jumala ja kaikki rehelliset miehet, että Te väärällä menettelyllänne olette pakoittaneet meidät rikkomaan uskollisuuden, jonka Teille lupasimme…"

"Me huomaamme, että Te tahdotte saattaa meidät, ruotsalaisraukat, täydelliseen perikatoon ja sen vaaran me ja jokainen, jonka sydän uskollisena sykkii isänmaalle, Jumalan avulla tahdomme torjua. Tähän äärimmäiseen keinoomme suokoot pyhä Eerik kuningas ja kaikki valtakunnan hurskaat suojeluspyhät armonsa!"

"Kirjoitettu Taalaissa ja vahvistettu maan sinetillä, pyhän Vapun päivänä 1525."

Sillä tavalla kirjoittaa itsevaltias alamaiselleen ja ylpeämpää kieltä ei Kustaa itse olisi voinut käyttää. Taalalaisten sanoissa ilmeni vanha vapauden- ja itsenäisyydentunto; he tiesivät, nuo taalalaiset, mitä he Engelbrektin ja Sturein aikana olivat toimittaneet, ja nyt tuo karkulainen, jonka he olivat tehneet kuninkaaksi, aikoi ruveta uskottomaksi velvollisuuksilleen maata ja kansaa kohtaan.

Niin katkeraa ja säälimätöntä kirjettä ei kuningas ollut odottanut, mutta sen hän kyllä tiesi, että maassa vallitsi tyytymättömyys, ja syyt olivat myöskin hänelle tutut.

Tärkeimpänä syynä tyytymättömyyteen oli se, että tarpeellisimmat tavarat, varsinkin silli, oli niin korkeassa hinnassa, että rahasta oli niin suuri puute ja että verot olivat niin suuret. Jo palatessaan Malmöstä kuuli kuningas valitettavan, että kansa, sitte kun klippinki oli julistettu kelpaamattomaksi, oli aivan ilman rahaa, sekä että, jos tätä jatkuisi, kukaan ei voisi maksaa veroa tai velkaa tai pysyä tilallaan, vaan täytyisi jokaisen vääntää ovensa lukkoon ja "lähteä sinne, minne Jumala neuvoi".

Todistuksena kalliista ajasta kertoivat talonpojat, että heidän nyt suolaleiviskästä täytyi maksaa enemmän kuin ennen kokonaisesta tynnöristä; silakkatynnöri oli nykyään samassa arvossa kuin ennen kuusi, leiviskä haukea maksoi nyt saman kuin ennen neljä leiviskää ja samassa suhteessa oli muukin ostotavara kallistunut.

Vielä valitettiin, että rikkaat pettivät köyhiä, ostamalla viljaa, jonka sitte möivät mitä kalleimpaan hintaan, moitittiin kaupunkeja epärehellisistä kaupoista, valitettiin että kuninkaan voudit nylkivät kansaa minkä jaksoivat, j.n.e. Nämä mielipiteet levisivät kirjoitusten kautta pitäjästä pitäjään Taalaissa, tai saapuivat kuninkaalle, ja niissä käytettiin aluksi nöyrää, rukoilevaa kieltä. "Me rukoilemme Teidän armoanne Jumalan tähden", sanotaan esimerkiksi, "katsomaan meidän parastamme tänä kalliina aikana, niinkuin olette luvannut, aina kun olemme puhuneet Teidän kanssanne". Syytökset koskivat ainoastaan Berendt von Meleniä ja muita ulkomaalaisia, joita oli tullut kaupunkiin ja jotka "panivat tuumansa tukkoon ja vahingoittavat yhteistä kansaa".

Mutta kun kuninkaasta eronneet miehet, tuomiorovasti Knut ja Pietari Sunnanväder syksyllä 1524 erään kolmannen henkilön, nimittäin Pietari Grymin kanssa, olivat lähteneet Taalaihin, muuttuivat taalalaisten kirjeet koviksi ja katkeriksi, kunnes vihdoin tuo uhkaava kirje saapui. Moran kirkkoherra, Jaakko, suojeli noita kolmea miestä ja heidän toimintansa vaikutti suuresti kansaan.

Aika oli Kustaalle todellakin huolestuttava. Me muistamme Malmön kokouksen, lyypekkiläisten kavalluksen, uudestakastajien ilmestymisen Tukholmaan, pelon Kristianin ja Severin Norrbyn hankkeista sekä uuden opin tuottaman levottoman mielentilan. Jokainen näistä seikoista oli sellainen kari, että se olisi saattanut tuottaa kuninkaalle perikadon, mutta hänen luottamuksensa pysyi yhtä lujana kuin ennenkin ja vaikka huolet joskus hänen niskaansa lannistivatkin, niin hän pian taas nosti päänsä pystyyn ja ajatteli: "Se ei ole vaarassa, joka on Jumalan suojeluksessa." Pahoja sanomia tuli yhä useammin, mutta hän tiesi että ne olivat yhteydessä edellisten kanssa.

Kerrottiin että Severin Norrby ja taalalaiset olivat ryhtyneet kirjevaihtoon. Severin kirjoitti menevänsä naimisiin Kristina rouvan kanssa ja rupeavansa ruotsalaisten hyväksi ja oikeudenmukaiseksi herraksi. Hän tahtoi että taalalaiset mannermaan puolelta karkaisivat kuninkaan päälle, hän itse tekisi hyökkäyksensä mereltä, ja siten saisi julma kuningas rangaistuksen rikotusta valastaan.

Kustaa epäili todellakin Kristina Gyllenstjernaa, hän oli häntä kohdellut kylmästi ja ikäänkuin vieraana. Kustaa oli ottanut hänen vanhimman poikansa mukaansa Kalmariin, aikoen viedä hänet Tukholmaan kasvatettavaksi, mutta poika oli niin ujo ja arka ja näytti niin haluavan pois, että Kustaa vihdoin päätti lähettää hänet takaisin äitinsä luo kasvatettavaksi.

Kauvan aikaa mietittyään asiaa ja varmaankin neuvoteltuaan uskollisen Laurinsa kanssa, oli kuningas päättänyt määrättynä päivänä kutsua kokoon Tukholman pormestarin ja neuvoston sekä kaupungin mahtavimmat miehet raatihuoneelle.

Kukaan ei tietänyt, mistä keskusteltaisiin, jonkatähden odotettiin kuninkaan sanansaattajaa.

Kaikkien suureksi hämmästykseksi astui hän itse saliin, tervehti ystävällisesti, mutta vakavana, läsnäolevia ja rupesi sitte puhumaan siitä, mitä pahoja huhuja hänen toimistaan kierteli pitkin maata. "Tiedättehän minkä arvoiset ne ovat", sanoi hän, "mutta ennenkuin minä ryhdyn niihin vastaamaan, täytyy minun tietää, voinko luottaa Tukholman pormestariin, neuvostoon ja muihin miehiin".

Kaikki läsnäolijat vastasivat kuin yhdestä suusta, että he olivat valmiit elämään ja kuolemaan kuninkaan kanssa ja että jokainen voimansa mukaan tahtoi koettaa tukahuttaa liikkeellä olevia huhuja.

Sitte määrättiin toukokuun 7 päiväksi yleinen valtiokokous Vesteråsiin.

Samaan aikaan saapui yllämainittu uhkauskirje Taalaista.

Kokoukseen oli, paitsi valtioneuvostoa, jonka piti saapua 7 päivänä, kutsuttu kauppakaupunkimiehiä ja talonpoikia, kaksi jokaisesta kaupungista ja kaksi joka kihlakunnasta, ja näiden piti saapua toukokuun 14 päiväksi.

Valtioneuvoston kanssa tulivat myöskin Strängnäsin, Skaran ja Turun piispat sekä kuninkaan kansleri.

Mutta vasta kokoontuneiden säätyjen läsnäollessa nousi kuningas puhumaan ja valitti, että hänestä kansan kesken kulki niin pahoja valheita ja että häntä vastaan oli tekeillä mitä ilkeimpiä salahankkeita. Tämän yhteydessä mainitsi hän julkisesti sekä Severin Norrbyn, tuomiorovasti Knutin ja kansleri Pietarin, että muita, jotka tahtoivat matkaansaattaa riitaisuuksia valtakunnassa ja eroittaa kuninkaan. Hyvien syiden perustuksella näytti hän toteen, että kaikki mistä häntä syytettiin oli valhetta ja satua.