LUKIJALLE. (continued 7)

Kun mestari Olavi oli lopettanut, huusi yleisö tahtovansa kuulla tohtori Gallea, mutta koskeivät läsnäolijat ymmärtäneet latinaa, pyydettiin tohtoria esiintymään ruotsiksi.

Mutta siihen ei oppinut herra, syystä tai toisesta, tahtonut suostua.

Ja riitaa jatkettiin.

Olavi koetti vastauksissaan tehdä selkoa vastustajansa mielipiteistä ja niin pysyi yleisön harrastus vireillä.

Mutta lieneekö tohtori Galle ollut tyytymätön selityksiin tai lieneekö vastustus käynyt hänelle vaikeaksi, koskei hän enään tahtonut jatkaa väittelyä, vaan jätti taistelukentän Olaville, joka jatkoi puhettaan myöhäiseen iltaan asti.

Sillä tavalla kului se päivä.

Kolmas näytti käyvän yhtä myrskyiseksi kuin edelliset.

Talonpojat ja kauppakaupunkilaiset huusivat ja kirkuivat, että jos herrat ja ritarit tahtovat olla syypäät valtakunnan turmioon, niin kyllä he kuninkaan avulla opettavat heidät.

Sitäpaitsi he kertoivat jo keskustelleensa asiasta kuningas Kustaan kanssa.

Nyt kävi papisto ja aatelistokin tarkkaavaiseksi.

Ture Jönsinpojan likeisimmät ystävät pyysivät häntä karttamaan vaaraa, jonka heidän eripuraisuutensa ehkä saattoi tuottaa, sekä käyttäytymään hiukan nöyremmin, kun tuli puhe kuninkaasta.

— Olkaamme varoillamme, sanoivat he, — muuten ehkei yksikään meistä pääse täältä elävin hengin.

Ture herra oli pitävinään välttämättömyyttä velvollisuutena ja lausui hetken epäiltyään:

— Tällä kertaa, jalot herrat, tahdon teidän tähtenne mukautua kuninkaan tahtoon, mutta luterilaisuuteen ei hän tule minua taivuttamaan ja jollei hän tahdo kohdella meitä hyvin, niin kyllä kai tästä toiste keinot keksimme.

Seurasi sitte pitkä keskustelu, jonka jälkeen kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi lähetettiin säätyjen puolesta rukoilemaan armoa kuninkaalta.

Mutta hän pysyi taipumattomana ja käski viedä säädyille tiedon, että hän aikoo pysyä sanassaan.

Surumielin palasivat lähettiläät ja kertoivat retkensä onnettomat tulokset.

Syntyi yleinen hämmästys.

Kansleri ja Olavi kieltäytyivät menemästä toista kertaa; silloin valittiin valtioneuvos Knut Antinpoika (Lille) ja piispa Maunu Sommar esiinkantamaan kuninkaalle säätyjen nöyrää pyyntöä.

Mutta hekin palasivat tuoden saman vastauksen.

Yhä suuremmaksi kävi hämmästys; yleinen ihmettely oli vallannut valtiokokouksen.

Piispa Brask ja Ture Jönsinpoika eivät uskaltaneet lausua sanaakaan.

Nyt ei enään puhuttu lähetystöistä, vaan jokainen läksi erikseen pehmittämään kuninkaan mieltä ja vihdoin päästiin niin pitkälle että saatiin kuningas lupaamaan, että hän seuraavana päivänä tulisi luostarisaliin.

Kun hän vihdoin ankarana ja vakavana ilmestyi saliin, oli ilo ja riemastus rajaton; joukot olivat miltei — niin kerrotaan — suutelemaisillaan hänen jalkojaan. Vastahakoisuus oli poissa, kuninkaan taipumattomuus oli taivuttanut kaikki mielet. Astellessaan salin läpi, hän kyllä tunsi, että hän oli voittanut.

Rukouksia tulvi hänen ympärillään ja vihdoin hän suostui ottamaan takaisin kruunun. Ilolla jokainen nyt teki hänelle uuden kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan. Kronikassa sanotaan: "He olivat nyt huomanneet, että he häntä tarvitsivat paremmin kuin ennen."

Samana eli juhannuspäivänä, kesäkuun 24:nä tehtiin seuraavat tärkeät päätökset:

1) että kaikkien valtakunnan asukkaitten yksimielisesti tulee koettaa tehdä loppu kapinoista, pahoista huhuista ja muusta epäjärjestyksestä, joka Taalaissa tai muualla valtakunnassa mahdollisesti syntyy.

2) että, koska silloiset herrat olivat vahvistaneet valtakunnan asukkailta otettaviksi verot piispoille, tuomiokirkoille, kaniikeille ja luostareille, niin kruunun veroa, joka nyt oli vähentynyt, oli lisättävä näillä veroilla.

Ja koska piispat tähän asti olivat olleet niin mahtavat, että he olivat nousseet vastustamaan maan herroja, jopa karkoittamaan heitä ja valtakunnan vahingoksi kutsumaan maahan vieraita herroja, niin tulee piispojen nyt jättää kuninkaalle linnansa ja linnoituksensa sekä tästälähin käyttää seurueenaan ainoastaan niin paljon miehiä kuin kuningas määrää.

Samoin pitää verojen käydä. Kun kuningas on harkinnut paljonko jokainen tarvitsee voidakseen rehellisesti elää, niin tulee lopun langeta kruunulle.

Koska luostareissa, joihin kuuluu veroja ja maatiloja, yleensä on huono komento, niin on kuningas päättänyt asettaa ritarismiehen valvomaan jokaista tällaista luostaria; hänen tulee pitää luostari kunnossa, toimittaa munkeille tarpeellinen elatus sekä jäännöksellä ylläpitää linnaleiriä, jos kuningas tahtoo.

3) Niiden talojen ja tiluksien, jotka aateliston esi-isät ovat lahjoittaneet, myyneet tai pantanneet luostareille, kirkoille tai papinpalkoiksi senjälkeen kuin kuningas Kaarle Knuutinpoika oli pitänyt tarkastuskäräjät, tulee joutua takaisin perillisille tai perikunnan lunastajille; kuitenkin ovat ne lunastettavat jollakin maksolla, koska tavara itse ei ole lunastanut itseänsä ajan kuluessa. Kukaan ei saa ottaa omaansa takaisin ennenkuin hän on käräjillä todistanut sukuoikeutensa. Perintömaa joutuu takaisin, olipa se miten kauvan tahansa ollut poissa.

4) Jumalan puhdasta sanaa pitää tästälähin saarnattaman kaikissa valtakunnan kirkoissa ja se joka siitä levittää vääriä, pahoja huhuja, on rangaistava.

Tätä päätöstä kutsutaan "Vesteråsin resessiksi".

Sitä seurasi "Vesteråsin ordinantia".

Viimemainittu sisälsi määräyksiä pappien ja piispojen velvollisuuksista sekä siitä, missä asioissa heidän oli oikeus tuomita.

Pastorin tulee kääntyä pyytämään neuvoja piispalta, joka on hänen päämiehensä; mutta jos piispa on asettanut virkaan papin, joka on juoppo tai joka ei osaa lukea Jumalan sanaa, niin on kuninkaalla oikeus eroittaa syyllinen virastaan.

Sakot rikoksista kirkkolakia vastaan ovat maksettavat kuninkaalle ja papit maksakoot sakkoa niinkuin muutkin ihmiset. Työntekoa elonaikana tai kalankudun kestäessä ei saa pitää sapatinrikoksena. "Ei myöskään saa pitää pyhäpäivän rikkomisena, jos joku ampuu linnun metsästä."

Kerjäläismunkit ovat asetettavat kuninkaan voutien valvonnan alaisiksi, koska he pitkin maata harjoittavat petosta ja valehtelevat.

Munkit, jotka kantavat veroa, eivät saa kerjätä.

Vaikka joku olisikin velkaa papille tai kirkolle, niin ei häneltä silti saa kieltää pyhää ehtoollista j.n.e.

Jokaisen säädyn täytyi erikseen antaa vastaus kuninkaan vaatimukseen.

Kun muut olivat ilmoittaneet suostumuksensa, tuli piispojen vuoro.

He sanoivat niinkuin muutkin säädyt tyytyvänsä kuninkaan tahtoon, varsinkin koska he siten saivat poistaa sen epäluulon, että he linnoineen ja linnoituksineen saattaisivat olla vaaralliset kuninkaalle ja valtakunnalle; lupasivat tyytyä sekä köyhyyteen että rikkauteen, aivan kuninkaan tahdon mukaan.

Tämä lupaa siis parempia aikoja.

Vesteråsin päätöksissä säädettiin, että Jumalan ilmoitettua sanaa tulee pitää ojennusnuorana kaikessa opetuksessa sekä että sitä puhtaasti ja selkeästi tulee saarnata. Vanhaa kirkkojärjestystä saa seurata.

(Augsburgin tunnustus ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.)

Kun päätökset olivat allekirjoitetut ja sinetillä vahvistetut, kääntyi kuningas persoonallisesti piispojen puoleen ja vaati heiltä heidän linnojaan.

Kuningas alkoi Maunu Sommarista ja pyysi häntä paikalla luopumaan Tynnelsön linnasta.

Piispa vastasi mielellään suostuvansa sekä siihen että elämään niin rikkaana tai köyhänä kuin kuningas tahtoi. Kuningas suvaitsi tyytyä tähän vastaukseen.

Maunu Haraldinpoika Skarasta selitti myöskin suostuvansa luopumaan Lecköstä.

Nyt tuli piispa Braskin vuoro. Kun kuningas vaati häneltä Munkebodaa, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan eteensä eikä voinut kuin huokaella ja änköttää.

Tämä isku teki hänestä lopun. Häneen koski syvästi, kun hänen piti luopua linnasta, jossa hän vuosikymmeniä oli pitänyt hovia, ottaen vastaan sekä kuninkaita että valtionhoitajia. Uusi aika oli kasvanut häntä korkeammaksi, se painoi häntä maahan ja kuningas seisoi yhä hänen edessään, armottomasti vaatien hänen rakasta Munkebodaansa.

Ture Jönsinpoika, joka näki hänen tuskansa, pyysi kuningasta piispan ansioihin ja korkeaan ikään nähden suomaan hänelle Munkebodan hänen elinajakseen.

Mutta kuningas pysyi heltymättömänä. Sittehän muutkin voisivat tehdä saman pyynnön.

Hän vastasi järkähtämättömällä kiellolla ja vaati sitäpaitsi vakuutusta siitä, ettei piispa sanoilla eikä teoilla, salaa eikä julkisesti vehkeilisi kuningasta ja valtakuntaa vastaan. Kahdeksan valtakunnan neuvoksista meni takuuseen ja neljäkymmentä piispan hoviherroista, jotka olivat seuranneet häntä valtiopäiville, teki valan kuninkaalle.

Sitäpaitsi ei vanha Brask saanut lähteä Vesteråsista ennenkuin kuningas oli ottanut haltuunsa Munkebodan.

Kuningas matkusti Vesteråsista Tynnelsöhön, Vadstenaan, Strängnäsiin, Skaraan, Linköpingiin; joka hiippakunnassa määräsi hän miten paljon piispan piti luovuttaa kruunulle. Heidän etunsa eivät tulleet pieniksi, Vexiön piispa esimerkiksi sai pitää Vexiön kaupungin kaikkine tuloineen, sataa tanskalaista markkaa vastaan.

Luostarit otettiin nekin tarkastuksen alaisiksi; ne eivät kadonneet yhtäkkiä, vaan vähitellen. Useat munkit rupesivat papeiksi pitäjiin ja palasivat maalliseen elämään, suuri joukko nunnia jätti luostarielämän mennäkseen naimisiin, muutamat munkkien, muutamat nuoruutensa rakastettujen kanssa.

On laskettu, että niiden tiluksien luku, jotka tämän reduktionin kautta joutuivat pois kirkolta, nousee noin 20,000.

Kovimmin koski Vesteråsin resessi vanhaan piispaan. Seitsemäntoista vuotta oli hän miehen kädellä hallinnut hiippakuntaansa, joka, hänen siihen tullessa, oli ollut rappiotilassa. Hän tarkasti kirkot ja luostarit ja pani kaikki hyvään kuntoon. Tuomiokirkkonsa koristi hän kuparikatolla ja uusilla uruilla.

Uskonpuhdistusta vastaan taisteli hän kaikin voimin, kunnes Vesteråsin resessi hänelle osoitti, että nyt oli vanha kirkkovalta saavuttanut matkansa määrän.

Olisihan hän voinut asettua suuren vastapuolueen etunenään ja sen hankkeet olisivat voineet olla sangen vaaralliset, mutta sitä hän ei tahtonut; kuninkaan persoonallisuus, hänen voimansa ja jäntevyytensä, joita piispa itse asiassa ihaili, sekä hänen todellinen isänmaanrakkautensa lienevät vaikuttaneet, että hän päätti taipua uuden ajan vaatimusten alle, jotka olivat kasvaneet häntä väkevämmiksi.

Uskossaan lujana ja horjumattomana päätti hän jättää valtakunnan, mutta tahtoi ensin, arvonsa säilyttämiseksi, vapautua siitä takuusta, johon valtakunnan herrat hänen puolestaan olivat sitoutuneet, ja siihen ilmaantui piankin tilaisuus.

Heti Vesteråsin valtiopäivien jälkeen matkusti kuningas Itägötlantiin ja piispa otti hänet vastaan arvokkaalla nöyryydellä, antoi valmistaa komeat pidot ja osottautui sekä käytöksessään että puheessaan niin iloiseksi ja tyytyväiseksi, että Kustaa rupesi uskomaan kaiken mielikarvauden jo unohtuneen. He nauroivat ja juttelivat oikein sydämen pohjasta.

Piispa käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja pyysi vapautusta takuusta, joka oli vaadittu hänen persoonastaan. Kustaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi ilolla suostuvansa hänen pyyntöönsä.

Sitte sai hän kuninkaalta avoimen kirjeen, jossa vakuutettiin, että menneisyys unohdettaisiin ja sekä hän että hänen kirkkonsa tulevaisuudessa nauttisivat kuninkaan armoa ja suojelusta.

Sitte otti hän puheeksi Gottlannin. Hänen mielestään piti koettaa säilyttää saari Ruotsin hengellisen holhouksen alaisena, vaikka maallinen valta kavaluudella ja kujeilla olikin saatu siltä viekotelluksi, ja sentähden pyysi hän kuninkaalta lupaa matkustaa sinne pitämään tarkastusta.

Siihenkin suostui kuningas.

Heti kun Kustaa oli lähtenyt Itägötlannista, keräsi piispa arvokkaimmat tavaransa ja matkusti Gottlantiin.

Siellä ei hän sentään viipynyt kauvan, vaan astui taaskin laivaan ja kerrotaan hänen silloin lausuneen:

— Puhaltakoon nyt tuuli mistä päin tahansa, kunhan vaan ei vie Ruotsiin päin!

Danzigissa hän nousi maihin ja sieltä hän kirjoitti kuninkaalle, pyytäen häntä suojelemaan hiippakuntaansa ja luopumaan kerettiläisyydestä. Myrsky oli ajanut hänet Danzigiin ja sairaus pakoitti häntä viipymään siellä.

Kuningas vastasi kirjeeseen terävästi ja antoi piispalle luvan palata Ruotsiin.

Mutta vanha Brask ei palannut. Hän odotti, että ajat ehkä muuttuisivat ja siinä tapauksessa saattaisi hän turvautua vastalauseeseen, joka oli kätketty Vesteråsin tuomiokirkkoon. Tämän varokeinon kautta pelastui hän muuten kohtalosta, jonka alaiseksi moni hänen virkaveljistään joutui Tukholman verilöylyssä. Mutta tällä kertaa eivät hänen laskunsa pitäneet paikkaansa ja viisi vuotta myöhemmin kuoli Hans Brask Landan luostarissa Posenissa.

* * * * *

Jo Vadstenassa v. 1526 olivat säädyt antaneet suostumuksensa kruunaus puun ja kaikilla valtiopäivillä lausuttiin se toivomus, että kuningas kruunauttaisi itsensä vanhan hyvän tavan ja Ruotsin lain mukaan.

Kuningas Kustaalla oli ollut kylläkin syytä jättää asia tuonnemmaksi, sillä ne vapaudet ja oikeudet, jotka kuningas ennen kruunausta vannoo pitävänsä pyhinä, tulevat peruslaiksi; mutta niiden vahvistaminen kruunauksen jälkeen riippuu hänen armostaan ja suosiostaan. Vesteråsin resessi vapautti Kustaan vahvistamasta hengellisten herrojen oikeuksia. Ja nyt ei enään ollut syytä siirtää tuonnemmaksi kansan yleisen toivomuksen täyttämistä.

Tammikuun 12 p:nä 1528 kruunattiin Kustaa Upsalassa.

Muutamia päiviä sitä ennen oli piispa Pietari Vesteråsissa vihkinyt virkaan kolme uutta piispaa. He olivat kyllä ensin hiukan epäilleet, mutta silloin oli Kustaa tehnyt heille tiettäväksi, että heidän täytyy joko antaa vihkiä itsensä tai luopua hiipastaan.

Sitte vaati hän, että valtakunnan kokoontuneet herrat rohkeasti lausuisivat mitä heillä oli häntä vastaan muistuttamista, olkoon se sitte mitä tahansa, jotta hän ennenkuin kruunu laskettiin hänen päähänsä, mieluummin vapaehtoisesti voisi siitä luopua kuin että siitä tulevaisuudessa syntyisi rettelöjä.

Arvokkaalla nöyryydellä esiinkantoi neuvoskunta silloin seuraavat anomukset:

1) etteivät munkit ja nunnat vapaasti saisi jättää luostarejaan, niinkuin nykyään tapahtuu;

2) että avioliittoon vihkimisen tulisi tapahtua messulla, niinkuin vanha hyvä tapa säätää;

3) että lihan nauttiminen perjantaina ja lauvantaina on kiellettävä, sillä se herättää eninten pahennusta valtakunnassa. Neuvoston herrat arvelivat, että huhu uudesta opista, joka nyt liikkuu kansassa, siten suureksi osaksi saataisiin vaikenemaan.

Vanhat kirjat eivät kerro, mitä kuningas näihin ehdotuksiin vastasi.

Komea ja juhlallinen kruunaus tapahtui kirkkaana talvipäivänä. Herra Ture Jönsinpoika kantoi omenaa, herra Lauri Siggenpoika miekkaa ja herra Holger Kaarlonpoika valtikkaa.

Mutta kruunua ei kannettu kuninkaan edessä, vaan se seisoi alttarilla. Skaran piispa Maunu Haraldinpoika toimitti messun ja voiteluksen.

Kruunauksen jälkeen tehtiin tavanmukainen kuninkaallinen vakuutus, mutta siinä ei puhuttu mitään pyhän kirkon ja sen henkilöiden suojaamisesta.

Kolmetoista läsnäolevaa herraa lyötiin ritariksi, muitten muassa Juhana Turenpoika ja molemmat veljekset Fleming. Kun juhlallisuus kirkossa oli loppunut, astui kuningas täydessä kuninkaallisessa asussaan komean kunniateltan alla piispankartanoon; kaikkialla näki hän iloisia ihmisiä ja hänen omat ystävälliset kasvonsa herättivät yhtä paljon riemua kuin rahat, joita runsaasti jaeltiin.

Piispankartanossa oli valmistettu loistavat pidot ja niihin oli kuningas kutsunut valtakunnan neuvoston ja suuren joukon säätyjen jäseniä.

Pantiin toimeen kaikellaisia huvituksia, ritarileikkejä ja turnauksia. Likeiset herraskartanot olivat kilvan kutsumassa kuningasta vierailulle ja hän saapuikin suuren saaton kanssa, jossa oli ritareja ja herroja.

Komeita ja iloisia kekkerejä oli yhtämittaa; turnauksiakin pidettiin useita ja maan ylhäisten perheiden läsnäollessa kilpailivat jalot herrat saavuttaakseen kallisarvoista palkintoa.

Kuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän näki mielellään ruusujen nousevan nuorten poskille ja koska hän huomasi, että täällä oli enemmän morsiamia kuin kosijoita, niin päätti hän ruveta puhemieheksi ja silloin olivat turnaukset hänelle aika suureksi avuksi. Komea asu, sotainen ryhti ja saavutettu voitto varasti monelta nuorelta neitoselta sydämen, ja ritari, joka ei köyhänä ollut uskaltanut liketä mielitiettyään, sai kuninkaalta apua. Siten tapahtui joukko odottamattomia kihlauksia aatelisperheiden kesken.

Täällä näki Kustaa ensi kerran nuoren tytön, joka teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Se oli miltei vielä lapsi, joka loi häneen ihmettelevät silmänsä, mutta hän tunsi, että hän iätpäivät väsymättä olisi voinut niitä katsella. Sitte tuli hänelle muuta ajattelemista, mutta jälkeenpäinkin hän monasti näki edessään nuo kirkkaat lapsensilmät.

Tavattoman hauskaa oli hänestä toimittaa uskollisia ystäviään hyviin naimisiin. Ja hän huomasi, että isät, jotka olivat hakeneet hänen suosiotaan, mielellään heittivätkin naimapuuhat hänen huolekseen. Hän taas ryhtyi niihin suurella ilolla.

Mutta pian loppui ilonaika. Taalaihin täytyi lähteä käräjänpitoon. Siellä yllyttivät papit ja munkit kansaa, syyttäen kuningasta siitä, ettei hän muka noudattanut Ruotsin lakia. Taalain miehet odottivat sotajoukkoja Norjasta ja raivasivat niille jo tietä tunturien poikki. Jo oli aika Kustaan ryhtyä toimeen.

20.

KUOLEMA ON SYNNIN PALKKA.

Richissa eli onnen ja rakkauden huumeessa. Niilo oli hänen herransa, hänen jumalansa, hän ei kaivannut muita eikä uskonut muihin.

Taalainjunkkaria ei, kumma kyllä, laisinkaan häirinnyt se korkea asema, johon Richissa oli hänet nostanut; hän rupesi vähitellen katselemaan asioita hänen silmillään; koska kerran Richissa häntä jumaloi, niin hän epäilemättä oli erinomainen olento, eikä kukaan rikkonut tätä hänen mielikuvaansa, sillä Grym oleskeli yhä vielä Taalaissa.

Nuori pari retkeili pitkin maata. Kaikkialla otettiin heidät vastaan suurella loistolla ja komeudella.

Paitsi Trondhjemin; arkkipiispaa oli Vincents Lange, kuningas Fredrikin käskynhaltija Bergenissä, myöskin luvannut antaa taalainjunkkarille tehokasta apua, ja sekä nämä että muut norjalaiset herrat kohtelivat heitä suurimmalla kunnioituksella.

Mutta kun he tällaisilta retkiltä palasivat Reenin luostariin tai linnaan, niinkuin sitä nykyään kutsuttiin, heittäysi Richissa äitinsä syliin ja huudahti: "minä olen onnellisin nainen maailmassa, sillä Niiloni on miehistä mainioin!"

Ingierd rouva oli kyllä samaa mieltä, mutta ajatellessaan tyhjentyneitä rahakirstujaan, pääsi huokaus hänen rinnastaan. Grym tilasi yhtämittaa lisää rahoja ja eihän hän voinut kieltää, koska kysymyksessä oli hänen vävypoikansa kuninkaankruunu.

Mutta nämä asiat kuluttivat hänen elämänsä lankaa ja kun hän eräänä päivänä oli lähettänyt pois viimeiset rahansa eikä tietänyt mistä hän seuraavalla kertaa ottaisi varoja, sai hän halpauksen ja kuoli.

Richissa vaipui hurjaan suruun, mutta hänen herransa sanoi, ettei hän voi kärsiä kyyneliä ja että heidän pian täytyy lähteä Taalaihin, jolloin hän tahtoo nähdä Richissan kauniina kuin kuningatar. Silloin pyysi Richissa häneltä anteeksi itsekkyyttään ja lupasi tästälähin elää yksinomaan täyttääkseen miehensä toivomuksia.

Taalainjunkkari suuteli häntä intohimoisella kiihkolla ja sanoi, ettei hän ansaitse niin suurta rakkautta.

Sillaikaa oli Peder Grym todellakin saanut taalalaiset uudestaan ärsytetyiksi; uskontokysymystä hän tietysti taaskin oli käyttänyt sytykkeenä ja sanojensa vahvistukseksi kertoi hän, että kuningas oli tahtonut antaa armoa nunnalle, joka oli rikkonut luostarilupauksensa; tämän saman nunnan oli Peder Grym sitte toimittanut vankeuteen ja tulevaisuudessa oli hän poltettava.

Kansa ihastui niin, että se ulvoen pyysi, että polttaminen heti paikalla pantaisiin täytäntöön, mutta Grym vastasi odottavansa Jumalalta merkkiä, koska oikea hetki on käsissä, ja tähän selitykseen tyytyivät yksinkertaiset ihmiset. Nyt he luulivat voivansa olla voitostaan varmat, kun he pyhälle neitsyeelle saattaisivat esiinkantaa niin otollisen uhrin.

Taalalaiset olivat tosin luvanneet kuninkaalle, että he luopuvat kapinastaan ja vangitsevat tuon nuoren miehen, joka retkeilee Taalaissa ja sanoo olevansa Sten Sturen poika. Mutta se lupaus oli ajattelemattomuudessa annettu; he tahtovat auttaa Niilo herraa, kunhan hän vain saapuu suurine joukkoineen, niinkuin hän lupasi.

Ja Peder Grymin kehoituksesta saapui hän todellakin, seurassaan suuri joukko pappeja ja ylimyksiä, enimmäkseen ruotsalaisia, jotka tyytymättöminä asiain nykyiseen kulkuun eri osista maata olivat rientäneet Taalaihin, yhtyäkseen kruununvaatijan joukkoihin.

Richissa, joka komeassa puvussa, valkean hevosen selässä ratsasti herransa rinnalla, teki mitä parhaimman vaikutuksen, ja taalainjunkkari, odotettu pelastaja nykyisestä sorrosta, kuinka hän oli muuttunut!

Ylpeästi, miltei uhkaavasti korotti hän päätään; nyt saa vihollinen nähdä!

Svärdsjö, Orsa, Mora ja Leksand olivat pysyneet hänelle uskollisina ja Rättvikiin, Tunaan ja Gagnefiin lähetettiin miehiä hieromaan kauppaa.

Mutta Hedemora, Husby ja Skedevi (Kopparbergin lääniä) vastasivat olevansa tyytyväiset kuninkaaseen ja tahtovansa pysyä hänelle uskollisina.

Norjalaisia joukkoja ne eivät pelänneet, vaan varustautuivat vakavaan vastarintaan; ne seurakunnat, jotka tähän saakka olivat pysyneet levollisina, menivät nyt vuoristolaisten puolelle ja yhteentörmäys oli jo syntymäisillään.

Taalainjunkkari ja hänen puolisonsa olivat asettuneet asumaan Aarent Pietarinpojan luo. Tämä, joka oli vihannut Kustaata siitä asti kun hän pakeni Ornäsistä, kannatti kapinaa kaikin voimin.

Linnan pihassa tepasteli kauniilla hevosillaan norjalainen henkivartiasto, joka arkkipiispan käskystä aina seurasi taalainjunkkaria. Ivallisesti hymyillen katselivat sotamiehet talonpoikia ja varsinkin naisia, joiden täytyi toimittaa kaikki askareet nyt kun miehet aseissa herrastellen kulkivat pitkin pitäjää. Mökeissä, vainioilla, avonaisilla kentillä, kaikkialla vallitsi sotahumu.

Aarent Pietarinpojan luona oli koolla suuri seura, sillä sinne olivat kerääntyneet kaikki eri joukot; oli päätetty yhteisvoimin tehdä rynnäkkö Jotnisteenin luostaria vastaan, joka oli läänin voudin Olavi Olavinpojan hallussa. Kunhan vaan saataisiin valloitetuksi edes yksi ainoa paikka, niin sitte jo olisi helppo ryhtyä uusiin yrityksiin.

Täysien kannujen ääressä rakennettiin kaikellaisia tuulentupia. Muuan herra lupasi kissan lailla kiivetä ylös muuria, toinen, joka oli saanut päähänsä vielä enemmän viiniä, vannoi ottavansa linnan ilman miekan iskua, ja kolmas, jonka maljasta Richissa oli maistanut, pani päänsä pantiksi, että jos Richissa ratsastaa sotajoukon etunenässä, niin linnoituksen portit itsestään aukeavat.

Näin jutellen erottiin, mutta varhain aamulla alkoivat sotatorvet soittaa pitkiä säveliään ja niitä seurasi villiä sotahuutoja.

Kaikki riensivät silloin pukeutumaan asuihinsa; johtajat pysähtyivät suurelle kentälle, jokainen joukkonsa ympäröimänä. Papit kulkivat puuhaten edestakaisin, he kantoivat käsissään korkeita ristejä, joihin oli kiinnitetty ristiinnaulitunkuva ja joiden ympäri oli kiedottu suruharso.

— Katsokaa, huusivat he suurella äänellä, — Vapahtaja suree, hävittäkää tulella ja miekalla kerettiläiset, jotta hän taas saa iloita.

— Lyökää kerettiläiskuningas, huusivat toiset, — lyökää, lyökää!

Taalainjunkkari oli pukeutunut vihreään, kullalla koristettuun samettitakkiin ja sen päälle pannut kiiltävän rintavarustuksen. Ruumiinmukaiset vaatteet saattoivat näkymään voimakkaan vartalon ja kannukset ruskeissa saappaissa helisivät silloinkin, kun hän seisoi liikkumattomana. Tämän kaiken nähdessään uskoi moni talonpoika, että siinä oli tarpeeksi tunnusmerkkejä korkeasta syntyperästä.

Nyt laski hän päähänsä kypärän korkeine höyhentöyhtöineen ja Richissa sitoi vapisevin käsin hänen vyötäistensä ympäri silkkisen vyön, jonka hän omin käsin oli kirjaellut.

Mutta ikäänkuin halveksien omaa heikkouttaan, huudahti hän äkkiä kiihkeästi:

— Taistele ja voita, sinä jalo urho, ja ota voittosi palkaksi Richissan rakkaus!

Ja hän kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Hyvästi! Suojelkoon sinua pyhä neitsyt! Peittääkseen mielenliikutustaan kiiruhti taalainjunkkari linnan pihalle, nousi uljaan ratsun selkään, jota palvelija piteli, ja tervehti ympärillä olevia.

— Onnea jalolle Niilo Sturelle! kaikui joka taholta tuhansien huulilta.

Jalosukuisten etunenässä, henkivartiastonsa ympäröimänä kiirehti junkkari eteenpäin tietä, joka monessa mutkassa johti Jotnisteeniin. Hänen rinnallaan ratsasti Grym.

Hitaasti seurasi maalaisväestö, joka pitäjä erikseen, valitun johtajansa kanssa.

Talonpoikien perässä tuli suuri joukko rälssitilallisia renkineen. Viimemainitut kuljettivat pitkillä rattailla piiritys- ja rynnäkkötarpeita, suuria tikapuita, viskuukoneita, muurinmurtajia y.m.

Jotnisteen oli valtakunnan vanhimpia linnoituksia. Rakennettuna jokseenkin korkealle vuorelle, jonne pääsy joka taholta oli miltei mahdoton, oli se jo kestänyt pari vuosisataa. Paksut, vahvat muurit ympäröivät sitä.

Olavi Olavinpoika ei pelästynyt piiritystä, vaikkei hänen miehistönsä ollut kuin sadan hengen suuruinen.

Kun miehet olivat menneet paikoilleen, seisahtui hän itse nostosillalle ja katseli hymyillen, käsivarret ristissä rinnalla, miten vihollisen joukot huutaen ja meluten asettuivat kentälle.

Muurien sisäpuolelle oli tehty tulia, ja pikiä ja tervaa pantu kattiloihin kiehumaan; hän aikoi nimittäin näillä aineilla kaltata vihollista.

Mutta paksuille ympärysmuureille oli asetettu kuusi tykkiä sillä tavalla, että ne laukauksillaan saattoivat lakaista puhtaaksi koko kentän, jolle vihollinen oli asettunut.

Olavi Olavinpoika oli antanut tykeille nimen akkavaltakunnasta. Isoimman hän oli ristinyt mummoksi, sitte tuli eukko, sitte tyttö, sitte hienohelma, sitte letukka ja lapsi, joka oli pienin.

Hänellä oli tapana sanoa, ettei missään linnassa ole niin komeaa naisväkeä ja ettei nainen missään osaa syleillä niin lämpimästi.

Ruutivarasto oli parhaimmassa kunnossa. "Naisia täytyy pitää hyvällä tuulella", tuumi hän.

Tarkkaavaisena seurasi johtaja vihollisten liikkeitä; he olivat asettuneet puoliympyrään linnoituksen eteen, mutta lyhyen keskustelun jälkeen syntyi sotaisessa joukossa suuri meteli; papit köröttelivät ristejään, vuoroin kuului kirouksia, vuoroin siunauksia; vihdoin ryntäsi suuri lauma eteenpäin, kuljettaen tikapuita, ja sitä seurasi toinen.

— Ovatko naiset valmiit? kysyi herra Olavi.

— Kyllä, johtaja!

— Antakaamme heidän tervehtiä vieraita! Kuului kamala laukaus.

Se pani muurit vapisemaan ja siihen vastasi satakertainen kaiku.

Mutta kentällä oli syntynyt hirveä pelästys. Ne jotka olivat säilyneet kuulilta, seisoivat kuin halvattuina. Tähän saakka ei ollut käytetty muuta sotatapaa kuin mies miestä vastaan ja persoonallinen voima oli määrännyt voiton.

Mutta nyt näkivät miehet ensi kerran aseita, jotka tappoivat pitkien, matkojen päästä; sen todistivat kaatuneet ystävät ja sukulaiset.

Kuin taikavoimilla oli heidän urheutensa lannistettu; voittoihin tottuneet miehet antoivat aseidensa vaipua; eihän tässä kannattanut taistella!

Mutta pappien kiihkeät kostonhuudot alkoivat taas kuulua ja johtajien kehoitukset saivat vihdoin taalalaiset uudestaan tarttumaan aseisiin.

Ne jotka olivat päässeet vuoren juurelle suojaan laukauksilta, rupesivat pystyttämään tikapuita sekä rynnäkkökatosten alla käyttämään muurinmurtajia.

Taas kaikuivat torvet ja villit sotahuudot.

Kiipeäminen alkoi, mutta päällekarkaajia heiteltiin kivillä ja kannoilla.

— Mummo ja eukko ottamaan vastaan Moran miehiä! huusi Olavi Olavinpoika.

Silloin alkoivat tykit paukkua ja päällekarkaajista kaatui miltei puolet.

— Nyt luulen, että me tällä kertaa saamme päästää tyttömme rauhaan, sanoi johtaja.

Alhaalta kuului huutoja ja valituksia, sillä kuuma terva ja piki kärvensi useat kokonaan ja poltti melkein kaikkia.

— Soppa ei taida oikein maistua, huusi johtaja, — antakaa heille annos lisää!

— Noita saavat Tyttö ja Hienohelma ottaa vastaan lämpöisillä suuteloilla! huusi hän taaskin.

Ja taas tuli kuolemaa ja kauhistusta.

Villi raivo oli vallannut hyökkääjät. He eivät enään totelleet johtajiaan, vaan karkasivat eteenpäin niin sankoissa laumoissa, että tikapuut, jotka kokonaan täyttyivät, olivat murtumaisillaan.

Piiritetyt ja kuninkaan taitavat jousimiehet saivat panna liikkeelle kaikki voimansa torjuakseen vihollisen rynnäkköä.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat; päät ja jäsenet murskana putosivat kapinalliset alas muureja, elävien kirkuessa ja kiroillessa.

Sillaikaa oli taalainjunkkari likimpine miehineen poistunut varsinaiselta taistelukentältä ja lähtenyt seuraamaan polkua muurin juurella.

Aarent Pietarinpoika tunsi linnoituksen sekä ulkopuoliset että sisäiset varustukset.

Hän johdatti pientä joukkoaan pitkin vuoren pohjoista kylkeä ja kuiskasi "seis", kun tultiin sille ahtaalle vuorensolalle, joka johti laskuportaille linnoituksen ympärysmuurissa.

Siinä astui joukko, noin kaksikymmentä miestä, hevosten selästä, ja läksi, käsissä kirveitä ja murtorautoja, ääneti astumaan kaitaista, kiertelevää polkua.

Vihdoin huomasivat heidät vahtisotamiehet ja rupesivat huudoilla ja melulla ilmoittamaan, että pohjoispuolelta odottaa uusi vaara.

Heitä ei ollut kuin viisi sotamiestä ja ainoat aseet, joita he täällä saattoivat käyttää, olivat nuolet, mutta ne kilpistyivät ritarien haarniskoihin, vahingoittamatta.

Taalainjunkkari ja hänen miehensä olivat jo saaneet ulkoportin nostetuksi saranoiltaan, ahdas vuoripolku vilisi talonpoikia, jotka olivat saaneet käskyn seurata ritareja, ja jo oli taalainjunkkari voitostaan varma. Mutta silloin luiskahti hakkuupyssyn iskusta kaksi hänen miehistään suinpäin alas muurilta ja portti luhistui nurin.

Valitushuuto kaikui kentältä tuhansista kurkuista, tykit paukkuivat, tärisyttäen koko linnaa, ja samassa silmänräpäyksessä putosi ääretön rautaristikko ulkoportin sijalle.

Seuraavassa hetkessä seisoi Olavi Olavinpoika synkkänä ja uhkaavana kapinallisten edessä. Ristikko vain oli heitä eroittamassa.

— Tuolla olikin ankara työ, sanoi hän, — täällä käy helpommin.

Sullottuna ahtaaseen vuorensolaan, talonpoikien yhä tunkiessa eteenpäin kallioiden välitse, seisoi koko muu talonpoikaisjoukko hiljaa ja liikkumatta niinkuin käärme, joka ei voi käyttää pistintänsä.

Helpostihan olisi voinut nostaa pois ristikon ja "teurastaa heidät", mutta sitä ei Olavi Olavinpoika tahtonut.

— Käytävän suulla me heidät otamme! sanoi hän.

Hän tahtoi saada taalainjunkkarin elävänä käsiinsä.

Kiivas käsikähmä syntyi solan suulla ja talonpojat puolustautuivat urhoollisesti, mutta jokainen, joka vaan voi, läksi pakoon, sillä tappio oli käsissä, hyvä jos henki pelastui.

Taalainjunkkari oli päässyt pakoon, saanut käsiinsä hevosen ja täyttä laukkaa ratsastanut takaisin Ornäsiin, jossa tappelun tulos jo oli tuttu.

Aarent Pietarinpoika, pahasti haavoittuneena, ja Grym saapuivat heti senjälkeen.

Yleinen alakuloisuus vallitsi talossa.

— Mitä siitä, huudahti Richissa, — jos puolisoni menettääkin yhden tappelun! Hän voi vielä voittaa monta.

— Sitä en usko, hymähti Grym ylenkatseellisesti.

— Unohtavatko ruotsalaiset yhden tappion takia rakkaan herransa?

— Heidän herransa on Kustaa Eerikinpoika.

— Ei, Niilo Sture on hallitsijaksi syntynyt.

— Niilo Sture on kuollut!

— Ja uudestaan ylösnoussut! huudahti Richissa ylpeästi ja korotti taalainjunkkarin päätä, jota tämä piteli käsillään. Hän suuteli miehensä päätä ja painoi sitä hellästi povelleen.

Grym katseli heitä vihamielisin silmin.

— Sitä ei kukaan usko, sanoi hän sitte.

— Mutta se näytetään toteen.

— Jos voidaan?

— Epäilettekö?

— Kyllä, epäilen, vastasi Grym, rajusti nauraen.

— Älä kuule häntä, Richissa, huusi taalainjunkkari ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä.

Mutta Richissa ei kuullut hänen sanojaan. Hänen poskensa hehkuivat ja ääni vapisi vihasta.

— Ja te, jonka hän on tomusta korottanut ja jolle hän on ylhäisen luottamuksen antanut, te julkeatte häntä panetella! Minä olen monasti sanonut, ettette ole hänen ystävyytensä arvoinen, minä olen pyytänyt häntä ajamaan teidät pois, mutta hän on vastannut, että lupaus häntä sitoo.

— Se lupaus, etten minä paljastaisi hänen elämänsä suurta salaisuutta.

— Richissa, ole armollinen! pyysi taalainjunkkari.

— Etkö tahdo että minä saan sen tietää?

— En!

— Sitte en minäkään tahdo. Sydämeni sanoo, ettet sinä koskaan ole alentunut tekoon, jota sinun tarvitsee hävetä.

Ja Richissa suuteli hänen otsaansa ja hyväili häntä kuin lasta.

— Tämä on toki liikaa, huudahti Peder Grym, — hän on suurempi valehtelija kuin minä!

Mutta silloin nousi taalainjunkkari.

— Mene tiehesi, huusi hän epätoivoissaan. — Sinä olet jo tehnyt minut kyllin onnettomaksi, anna ainakin hänen säilyttää uskonsa ja rakkautensa äläkä tahri sitä pahoilla silmilläsi ja ilkeällä kielelläsi!

— Vai niin, koska minä olen tiellä, niin kyllä menen, mutta ensin minä Ruotsin tulevalle kuningattarelle pyydän kertoa, että Björkestan pitäjässä Vestmanlannissa…

— Ole vaiti!

— Valtioneuvos Knut Antinpojan luona Öknassa…

— Oletko vaiti, taikka…! Hän karkasi ylös ja veti tikarin tupestaan.

— Rakas Niilo, eihän tuo juttu liikuta minua eikä sinua. Anna hänen kertoa se loppuun, niin hän menee.

— Niin, mutta ennen en menekkään! puuttui Grym puheeseen.

Taalainjunkkari heittäysi polvilleen ja kätki kasvonsa Richissan helmaan.

— Puhu sitte! virkkoi hän.

— No niin, siellä palveli tallirenki, piian poika, äpärälapsi tietysti.

Taalainjunkkari vapisi mielenliikutuksesta.

— Niilo, rakas Niilo!

— Se oli oikea voro tuo tallirenki. Ensin hän varasti Knut Antinpojalta 50 markkaa, sitte Niilo Krummelta Örboholmissa en edes tiedä kuinka paljon.

— Luuletteko että tuo minua liikuttaa?

— Odottakaa, odottakaa, lopussa kiitos seisoo. Sitte hän pakeni Taalaihin ja siellä mestari Knut ja piispa Sunnanväder saivat hänet käsiinsä. Ja kun he häntä oikein muokkasivat ja takoivat, niin tuli pitkästä Jönsistä Niilo Sture.

— Tarkoitatteko että…

— Että teidän puolisonne ja Björkestan Jönssi ovat sama mies. Juuri niin!

— Ette toki mahtane luulla, että minä uskoisin teitä? sanoi Richissa ylpeästi ja nousi.

— Vastaappa sinä, Björkestan Jönssi? Taalainjunkkari oli noussut. Hän oli kalman kalpea ja piteli kiinni tuolista, jottei kaatuisi.

— Lupasittehan mennä lopetettuanne. Menkää nyt! sanoi Richissa ja teki käskevän liikkeen.

— Minä teen mitä tahdon!

— Tule, sanoi Richissa miehelleen, — en enään tahdo olla tuon miehen likeisyydessä.

— Teidän ei tarvitsekaan. Kyllä minä menen, sillä nyt olen sanonut teille totuuden.

Grym läksi.

— Niilo, virkkoi Richissa, heidän jäätyään kahden. Taalainjunkkari heittäysi hänen jalkainsa juureen.

— Eroa tuosta miehestä!

— Hän ei minusta enään välitä.

— Oletko varma siitä?

— Kyllä, sillä hän luulee onneni tähden laskeneen.

— Siksi että se hetkeksi on peittynyt pilviin.

— Entä sinä, Richissa?

— Ethän toki uskone minun epäilevän?

— Mutta hänen puheensa…

— Etkö ymmärtänyt tarkoitusta… hän tahtoi meidät eroittaa, mutta siinä hän ei ikinä tule onnistumaan.

— Sinä luotat minuun?

— Täydellisesti.

— Kiitos, kiitos Richissa! Tiedätkö mitä minä teen; jo tänä päivänä lähden Trondhjemiin. Arkkipiispan täytyy antaa minulle rahaa ja sotaväkeä ja sitte minä palaan takaisin ja onni seuraa minua, sillä minä en huoli keitään muita neuvonantajia kuin sinut.

— Sitte minä palaan Reeniin, sanoi Richissa.

— Yhtaikaako?

— Niin, sinun kanssasi! Seuraavana aamuna he läksivät.

Vanha linna tuntui tyhjältä ja autiolta eikä taalainjunkkari viipynyt kuin muutamia tuntia.

— Koska saan tietoja sinusta? kysyi Richissa eron hetkellä.

— Sitte kun minun on käynyt hyvin!

— Ja jollei…

— Niin et milloinkaan, vastasi taalainjunkkari.

— Mutta juuri surujen kohdatessa minä tahtoisin olla luonasi sinua lohduttamassa…

— Minua ei kukaan ihminen voi lohduttaa.

Hän riistäytyi irti Richissan sylistä ja riensi Trondhjemiin arkkipiispan luo.

Mutta tämä oli juuri saanut Tukholmasta kirjeen, jossa pyydettiin, että niinkutsuttu taalainjunkkari otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin vangittuna Tukholmaan.

Joko oman kunniansa tähden tai todellisesta vakaumuksesta ei arkkipiispa tahtonut taipua uskomaan Niilo Sturea petturiksi, ja kaikessa kiireessä päätettiin, että Niilo lähtee Saksaan, kunnes parempi aika koittaa.

Hän läksi Rostockiin, aikoen luultavasti kuningas Kristianin luo. Siellä hänet saatiin kiinni.

Kuningas Kustaa vaati hänet luovutettavaksi oikeuden käsiin ja neuvoskunta suostui hänen pyyntöönsä.

Hänen rankaisemisensa jätettiin Hojan kreivin tehtäväksi, joka hiljan oli tullut Stralsundiin, ja tämä antoi mestata hänet.

Richissa ei koskaan saanut tietää muuta kuin että hänen miehensä oli kuollut luonnollisen kuoleman. Hän ei mistään hinnasta olisi uskonut häntä petturiksi. Hän oli lahjoittanut hänelle suuren, ihanteellisen rakkautensa, ja koristanut sydämensä valitun jaloilla, loistavilla ominaisuuksilla, ja sellaisena hän hänet säilytti mielessään koko pitkän ikänsä Reenin luostarissa. Iloinen, elämänhaluinen tyttö oli kadonnut ja sijaan astunut vakava nainen, joka uhrasi koko elämänsä laupeuden töihin.

21.

KUSTAAN AIKALAISET.

Taalaista tulevat tiedot osoittivat, että nyt todenteolla oli ryhdyttävä asiaan.

Itsepintaiset taalalaiset eivät tahtoneet taipua ennenkuin tunsivat kovan kouran tarttuvan ohjaksiin.

He olivat viime aikoina saaneet olla osallisina monessa yrityksessä ja aina lausua sanansa, ja hauskempi oli johtaa maata ja kansaa kuin kylvää laihaan peltoon ja elää köyhänelämää.

Tosin sota toi myötänsä kärsimyksiä, paljonkin kärsimyksiä, mutta se toi samalla niin raikkaan elämän ja antoi niin paljon puheenainetta.

Kustaa Eerikinpoika saattoi kyllä olla hyvä mies, itse asiassa he hänestä pitivätkin, mutta munkit eivät häntä kärsineet; he kutsuivat häntä kerettiläiskuninkaaksi ja syyttivät häntä sellaisista asioista, että jos niissä puoleksikin oli perää, niin ei elämä enään ollut minkään arvoinen.

Tuleehan kirkon toki seisoa keskellä kylää ja tuleehan ihmisen toki noudattaa totuutta, vaikka täytyisikin asettua pappia, jopa itse kuningasta vastaan.

Eiväthän he voineet ruveta luulemaan, että heidän pappinsa valehtelivat. Sentähden kirjoittivat he joukon kysymyksiä ja vaativat kuningasta tilinteolle, mikä ei suinkaan ollut liiaksi vaadittu, sillä hehän kuitenkin olivat hänet kuninkaaksi tehneet, vaikkei hän nyt ollut siitä muka välittävinään.

Tietysti hän vastasikin heidän kysymyksiinsä, mutta siitä eivät he paljon hyötyneet, sillä he eivät oikein ymmärtäneet hänen vastauksiaan eivätkä häntä itseään.

Silloin ilmestyi näyttämölle taalainjunkkari. Niin, tietysti he mieluinten ottivat kuninkaakseen rakkaan valtionhoitajan, hyvän Sten herran pojan, olihan se selvää; ja koskeivät he enään olleet tyytyväiset Kustaaseen ja koska he enemmän pitivät tästä, niin väistyköön Kustaa pois tieltä. Koska he kerran voivat korottaa kuninkaan valtaistuimelle, niin on heillä oikeus hänet sieltä syöstäkin.

Sellainen oli yleinen mielipide; Kustaa sen tiesi ja hän rakasti taalalaisiaan. Mutta hankkiakseen rauhaa sekä heille että itselleen, täytyi hänen kovin kourin käydä kiinni asiain kulkuun. Ja sen hän päätti tehdäkin.

Taalalaisvoudeille lähetettiin kirjeitä, joissa heitä kehoitettiin etsimään kapinallisia ja valtakunnan neuvosto sekä etevimmät aatelismiehet saivat kutsun sotaväkineen saapua Vesteråsiin 15 p:nä helmikuuta.

Täältä lähetettiin taalalaisille kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin että kuningas aikoo lähteä Norjan rajalle päin ottaakseen selvää, ovatko valtakunnan viholliset paenneet sinne. Jos siis joku, olkoon hän köyhä tai rikas, kuninkaan voutien kautta on kärsinyt vääryyttä, niin on hänellä nyt tilaisuutta saada hyvitystä.

Sentähden määräsi hän, että Taalain kansan Askonin päivänä 26 p. helmikuuta 1528 on tuleminen Tunan vainiolle häntä tapaamaan. Silloin hän tuo sinne mukaansa valtakunnan neuvoston, lakimiehet ja tuomarit.

Määrättynä päivänä saapuikin kuningas 14,000 miehen etunenässä, jotka pystyttivät leirinsä Tunan kirkon luo ja ympärille. Taalalaiskansaa oli kerääntynyt lukuisasti kaikista pitäjistä.

Kuningas käski asettaa heidät suureen joukkoon, ja antoi sitte sotaväen piirittää heidät.

Tykit, joita oli tuotu mukaan, asetettiin suin kansaa kohti. Kuningas itse istui kiiltävässä haarniskassa ratsunsa selässä herrojensa ympäröimänä, mutta neuvoskunnan herrat, jotka keskustelivat kansan kanssa, istuivat syrjässä, etempänä vainiolla.

Ensin luettiin koko valtakunnassa Taalain eteläpuolella asuvilta talonpojilta kirjoitus Taalaissa asuville ja eläville talonpojille.

Siinä soimattiin taalalaisia siitä, että he menneinä vuosina olivat ryhtyneet tekoihin, jotka raskaana taakkana painoivat koko valtakuntaa.

Kansa ei ollut taipuvainen ottamaan kuninkaakseen ketä tahansa heidän mielensä mukaan, ei Sten herran poikaa enempää kuin muitakaan. Ja jolleivät he suostuneet mukaantumaan koko kansan päätöksiin, niin oli kansa päättänyt yhtyä kuninkaaseen ja rangaista heitä valtakunnan ja kansan ilmeisinä vihollisina.

Taalalaiset raappivat päätään ja katselivat toisiinsa; ne, joita omatunto soimasi, oikaisivat selkänsä ja arvelivat, ettei tässä tarvitse pelätä.

Valtioneuvos Måns Bryntenpoika puuttui nyt puhumaan ja kysyi talonpojilta ankarin sanoin, kuinka he niin häpeemättömästi olivat voineet rikkoa kuninkaalle vannomansa uskollisuuden valan; sitte hän muistutti heille, kuinka lempeästi heitä oli kohdeltu mestari Knutin ja piispa Sunnanväderin sekä nyt taas taalainvarkaan aikana.

Taalalaiset kiittivät kuningasta hänen osoittamastaan armosta, mutta huomauttivat, etteivät he ymmärrä tehneensä mitään pahaa.

— Eikö ole paha kantaa petollista, taipumatonta ja tottelematonta mieltä kuningastansa ja herraansa vastaan? huudahti Måns herra entistä ankarammalla äänellä. — Heti kun kuninkaan lähettiläät saapuvat tänne, otatte te heidät vastaan jousilla ja kirveillä. Lisäksi puhutte te herjaten armollisesta kuninkaastamme ja se on rikos Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan. Olkaa siis varmat siitä, että jollette nyt rukoile kuninkaalta anteeksi ja lupaa parannusta, niin olette ansainneet sellaisen rangaistuksen, ettei kukaan teistä enään elävänä pääse kotiinsa.

Neuvosherran ankara puhe, tykit ja kuningas saivat nyt aikaan toivotun vaikutuksen: kapinalliset nöyrtyivät ja pyysivät valtakunnan neuvostoa puhumaan heidän puolestaan.

Neuvoston herrat ratsastivat kuninkaan eteen ja kuningas antoi käskyn että talonpoikien on osoittaminen hänelle taalainvarkaan paras neuvonantaja tai se, joka eninten on soittanut suutaan kuningasta vastaan.

Tämä tapahtui; lakimiehet ja valtakunnan neuvokset tutkivat rikoksellisen ja tuomitsivat hänet Ruotsin lain mukaan kuolemaan. Tuomio pantiin heti täytäntöön.

Tähän saakka olivat talonpojat pysyneet varmoina mutta kun he näkivät, että onkin käsissä täysi tosi ja että verta voidaan vuodattaa, niin pelästyivät he sangen suuresti, heittäytyivät polvilleen kuninkaan eteen ja lupasivat tulevaisuudessa parantaa tapansa.

Kustaa kohteli heitä pitkin aikaa ankarasti, mutta vihdoin heidän rukouksensa ja kyyneleensä saivat hänet heltymään. Hänen tahtonsa oli tapahtunut: "pelästys oli kohdannut kaikkia, rangaistus harvoja". Oikeutta hän oli tahtonut eikä kostoa.

Kuningas toivoi, että rauha nyt oli palautettu Taalaihin ja helmikuun 28 päivänä lähetettiin koko maahan yleisen sovun julistus.

Peder Grymiä pidettiin ehdottomasti koko kapinan alkuunpanijana. Sentähden olikin lähetetty vakoilijoita pitkin pitäjiä ottamaan häntä kiinni.

Mutta etsiminen oli ollut turhaa. Hän oli kuin taikakeinojen avulla kokonaan hävinnyt.

Niinkuin tiedämme, oli Olavi Tyste nyt kapteenina kuninkaan henkivartiastossa ja seurasi häntä siis hänen retkillään.

Sotajoukon likimpänä maalina oli Svärdsjö ja silloin pyysi nuori mies kuninkaalta lupaa lähteä Norjaan etsimään vaimoaan.

Kuningas suostui hänen pyyntöönsä ja Olavi Tyste läksi matkaan, antaen hevosensa mennä täyttä laukkaa.

Hän kerrassaan pelästyi nähdessään Richissan joka silloin juuri oli saanut tiedon miehensä kuolemasta ja joka kärsi miltei villin epätoivon tuskia.

— Se ei ole totta, että hän on kuollut, sanoi Richissa, — hän on täällä piilossa, minäkään en saa nähdä häntä… hän epäilee Richissaansa! huusi hän rajusti itkien. — Mutta kerran minä kuitenkin hänet löydän, kuulen hänen askeleensa… hänhän seisoo takanani ja kuiskaa nimeäni!

Vaivoin sai Olavi Tyste hänen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle.

— Missä Cecilia on? kysyi hän.

— Ceciliako? Cecilia!

— Vaimoni, ethän ole unohtanut häntä?

— Missä Cecilia on? kysyi hän ikäänkuin unesta heräten, — nyt muistan, hän oli täällä.

— Yksinkö hän täältä läksi?

— Ei, ei… odotappa… hänen piti hakea sinua ja hän läksi Peder Grymin kanssa.

— Hänen kanssaan! huudahti Tyste kauhistuen.

— Sitte en ole kuullut hänestä mitään.

Vaikealta tuntui Tystestä erota Richissasta, mutta ääretön levottomuus ajoi häntä Ruotsiin. Hän lausui siis kiireesti jäähyväiset ja läksi matkaan.

Nyt piti hänen siis ruveta etsimään henkipattoa. Löytääkö hän hänet?

Mutta palatkaamme Cecilian luo.

Häntä oli luostarissa kohdeltu mitä erinomaisimmalla tavalla. Nunnat luulivat häntä ylhäiseksi naiseksi, jota jostakin perhe-syystä pidettiin piilossa.

Grym oli sanonut, että hänet tulevaisuudessa päästetään vapaaksi ja itse luvannut tulla häntä noutamaan.

Hän oli vasta saanut Ingierd rouvalta runsaasti rahaa, joten siitä luostarillekin riitti kaunis lahjoitus, ja toivossa että lahjoja tulisi lisää, joutui Cecilia nunnien hellän hoidon esineeksi, vieläpä hän muutamilta sai osakseen ystävyyttäkin.

Hän luuli nyt lyhyen elämäntarunsa loppuneen. Varmaankin oli Tyste kuollut ja hän melkein toivoi, että niin olisi. Sillä mahdotonta oli hänen löytää Cecilia, turhaan hän häntä etsi; yksin kuolema saattoi heidät yhdistää.

Hän odotti sitä tyynenä, nöyränä. Hänen lempeä, rakastava luonteensa teki ympäristöön mitä parhaimman vaikutuksen, samalla kuin hänen vaiteliaisuutensa herätti yleistä hämmästystä.

Mutta muutaman viikon kuluttua kadotti hän kokonaan ruokahalunsa. Häntä itseään se ilahutti, ikäänkuin hyvän sanoman tuoja olisi kolkuttanut hänen oveaan.

Mutta luostarissa se herätti pelästystä. Eihän tuollaista kultalintua sopinut päästää käsistään, avun etsintään täytyi välttämättömästi ryhtyä.

Jos joku nunnista olisi sairastunut, niin ei ikinä hänen tähtensä olisi ruvettu kysymään neuvoa yrttien tuntijalta, vaan hän olisi saanut rauhassa kuolla; mutta nyt oli ainoastaan kysymys siitä, oliko auttajaa saatavissa.

Silloin mainittiin viisaan Ingialdin nimi.

Hän oli vain muutamia vuosia oleskellut pitäjässä, mutta hänen maineensa oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että kansa luuli hänen vaikuttavan yliluonnollisilla voimilla.

Entä jos kysyisi neuvoa häneltä?

Mutta silloin hänet täytyi kutsua luostariin.

Mies luostariin!

Onneksi oli Ingiald vanha ja abbedissa lähetti häntä noutamaan.

Seuraavana päivänä hän tuli.

Hänen suuri, kookas vartalonsa, pitkä valkea parta ja yleensä koko hänen ulkomuotonsa herätti ensi hetkestä alkaen sekä syvintä kunnioitusta että pelkoa.

Abbedissa kertoi hänelle, miten heikko tuon nuoren, heidän haltuunsa uskotun rouvan terveys oli; hän pelkäsi, että kuolema, lukoista ja salvoista huolimatta, tulee ja ryöstää hänet.

Mutta Ingiald osasi taitavasti kysellä asioita, joita oikeastaan ei olisi pitänyt ilmaista, ja hämmästyksekseen tapasi abbedissa itsensä kertomassa Peder Grymistä ja vieraasta rouvasta, jota tuli pitää mitä tarkimman valvonnan alaisena.

Lakattuaan kertomasta kysyi abbedissa eikö Ingiald tahdo häntä nähdä, ja saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän hakemaan Ceciliaa.

Osaaottavasti katseli Ingiald Cecilian kärsiviä kasvoja. Sitte tarttui hän hänen käteensä koettaakseen valtasuonta ja hämmästyi silminnähtävästi, kun huomasi palomerkin hänen ranteessaan.

Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi valmistavansa juoman, jonka hän sitte itse tuo sairaalle.

Kun hän muutaman päivän perästä palasi takaisin, sai hän kuulla, että sisar Cecilian tila niin oli pahentunut, että hänen täytyi olla vuoteen omana. Erityinen rukous oli kyllä pidetty, mutta se ei sillä kertaa ollut vaikuttanut mitään.

— Viekää minut hänen luokseen, sanoi Ingiald.

Abbedissa epäili hetken, mutta totteli sitte.

Kun he astuivat koppiin, lepäsi Cecilia vuoteellaan kalpeana ja suljetuin silmin.

— Hän nukkuu, kuiskasi abbedissa.

— Ei, vastasi Ingiald; — se on vain hervottomuutta.

Hän tarjosi sitte sairaalle lääkkeen ja Cecilia joi. Taas koetti Ingiald hänen valtasuontaan, mutta ennenkuin hän päästi käden, lausui hän hiljaa, miltei kuiskaten:

— Ole turvassa, tyttäreni!

Cecilia loi häneen hämmästyneen katseen.

Heti senjälkeen läksi Ingiald, mutta lupasi seuraavana päivänä palata.

Silloin sai hän kuulla, että sisar Cecilia on parempi ja että hän varmaankin haluaa häntä tavata, vaikkei hän olekkaan sanonut mitään.

Abbedissa tahtoi lähettää häntä kutsumaan.

Mutta Ingiald sanoi itse menevänsä hänen luokseen ja kielsi muita seuraamasta.

Se soti luostarin sääntöjä vastaan ja…

— Muilla ehdoilla en voi tehdä häntä terveeksi. Abbedissa joutui pahaan pulaan, mutta kulta houkutteli.

Olihan Cecilia vieras, joka vaan oleskeli luostarissa, piti siis kaikin tavoin koettaa parantaa häntä.

Senjälkeen kävi Ingiald joka päivä häntä katsomassa ja kummallista oli nähdä, miten hän virkosi, aivan kuin ruusu hellän käden hoidon alla.

Mutta luostarissa luultiin, että juoma ja ehkä salaiset taikakeinot olivat vaikuttaneet parantumiseen, ja Ingialdin maine kasvoi kasvamistaan.

Cecilia kyllä tiesi, että elämännesteenä oli ollut hänen ystävällinen kohtelunsa ja osanottavaisuutensa. Juuri hänen ollessaan kuihtumaisillaan tuli Ingiald ja valoi hänen sydämeensä toivon kipinän: "ehkä hän elää!" Jyvä, joka ei ollut suurempi kuin sinapin siemen, juurtui ja rupesi kasvamaan merkillisen pian.

Cecilia ei käsittänyt, miten Ingiald oli saanut häneltä ryöstetyksi hänen luottamuksensa, mutta pian hän tiesi kaikki: mihin syntiin Cecilia oli tehnyt itsensä syypääksi ja että hän oli karannut, yksin Peder Grymin alhaiset tarkoituksetkin.

— Ettekö te isästänne tiedä mitään? kysyi Ingiald.

— En enempää kuin juurineen revitty kukka, jonka tuuli vie mukaansa.

— Hän on ritari ja asuu näillä mailla.

Cecilia ei saanut sanaakaan suustaan.

— Merkki teidän kädessänne sen minulle ilmaisi; äiti vainajanne antoi minun tehtäväkseni koettaa ottaa selvää hänen ryöstetystä lapsestaan; hänen rukouksensa on kuultu, sen osoittaa se, että minä sattuman kautta teidät löysin.

— Herra ei ole minua hyljännyt! sanoi Cecilia ja suuret kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

— Eikä hän tarvitse suuria välikappaleita, kunhan hänen hetkensä vain on tullut, lisäsi Ingiald.

— Elääkö isäni?

— Kyllä, hän elää vielä.

— Onko hän sairas?

— Hän on vehkeillyt kuningasta vastaan ja istuu nyt vankeudessa.

— Ehkä hän saa armoa?

— Ehkä äitinne tähden, sillä hän pelasti kerran kuninkaan hengen.

— Sanokaa minulle heidän nimensä.

— Aarent Pietarinpoika ja Barbro Stigintytär. Cecilia tunsi heidän historiansa.

— Jalo äiti, lausui hän, — Jumala sinua palkitkoon!

— Entä isääsi? kysyi Ingiald.

— Uskon että äitini rukoukset nostavat kuorman isäni hartioilta, sanoi Cecilia nöyrästi.

— Niin, Herra on väkevä, vastasi Ingiald. — Sitä hän rukoilikin joka päivä.

Ingiald ei uskonut Tysten kuolleen; näin levottomina aikoina saattoi sattua kaikellaisia odottamattomia tapahtumia.

— Te viekoittelette minua rakastamaan elämää, sanoi Cecilia ja painoi kädet rinnalleen.

Toisena päivänä puhui Ingiald:

— Kuningas on lähettänyt Taalaihin tiedon, että hän tulee tänne. Silloin minä pyydän häntä avaamaan vankilanne.

— Luuletteko että hän suostuu?

— Siitä olen varma.

Nämä molemmat kiintyivät kiintymistään toisiinsa; vanhus oli löytänyt olennon, joka tarvitsi hänen turvaansa, nuori nainen olennon, jota hän saattoi rakastaa, ja abbedissa antoi Ingialdin vapaasti tulla ja mennä; selvä oli, että hän ylläpiti Cecilian elämää.

Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan istuivat kopissa, Cecilia Ingialdin jalkain juuressa, pää hänen polviaan vastaan, virkkoi Cecilia:

— Kertokaa jotakin itsestänne.

Vastaus viipyi, mutta vihdoin Ingiald alkoi:

— Kerjäläismunkki, joka näki nälkää, kierrelläkseen metsissä tutkimassa luonnon salaisuuksia… muutamat sairaat, jotka hänen oli onnistunut parantaa, luulivat hänen olevan liitossa korkeampien voimien kanssa… epäusko ja pappien alhainen jumalanpalvelus häntä inhoitti… päästäkseen väärinkäyttämästä Herran nimeä, sanoi hän olevansa pakana, mutta kansa ei lakannut uskomasta häneen, vaikka hän Jumalan sijasta rukoili Balderia… Oikeaa herraansa ei hän koskaan ole pettänyt… Tosin ei hän vastustanut kansan luuloa tietäjätoimestaan, mutta se tapahtui siksi, että se joka elää kokonaan yksin ja rehellisesti etsii, saa vastauksen sanattomiin kysymyksiinsä ja kätketty maailma avaa hänelle porttinsa, ja Herran lähettinä saa hän kulkea suojelemassa ja herättämässä ihmisiä…

— Uuteen elämään… jatkoi Cecilia.

— Niin, en tiedä mitä Herra tarkoittanee; varmaankin hän minulle on säästänyt tehtävän.

Samana päivänä, kun hänen piti lähteä luostarista, näki hän seitsemän ratsastajan likenevän.

Ingiald arvasi paikalla, että heidän asiansa koski Ceciliaa ja kätkeytyi puun taakse.

Vasta parin tunnin perästä avautui luostarin portti ja Cecilia verhottuna avaraan viittaan ja kädet sidottuina selän taakse, nostettiin hevosen selkään; mies, joka talutti sitä ohjaksista, asteli vieressä.

Mutta luostarin avatuista akkunoista syöstiin ulos tulta ja tuhkaa ja valitushuutoja ja kirouksia sinkoili vihittyjen huulilta Jumalan hylkäämälle kirkon häväisijättärelle.

— Olkaa huoleti, pyhät nunnat, vastasi Peder Grym pihalta, — kyllä hän saa rangaistuksensa.

Miehet hypähtivät ratsujensa selkään ja Grym järjesti seurueen.

Sitte otti hän ohjakset ratsastajan kädestä ja virkkoi:

— Istu vain hevosen selkään ja seuraa perässä toveriesi kanssa; olemme sitoneet syntisen vaimon niin hyvin, ettei tarvitse pelätä hänen perkeleen hahmossa lentävän tiehensä.

Täytyi häntä jollakin lailla lohduttaa! Ingiald astui esiin ja lausui:

— Mitä tämä merkitsee?

— Ei koske sinuun, harmaaparta! huusi Grym ja komensi seurueen liikkeelle.

— Nyt hän luottaa minuun! ajatteli Ingiald ja käänsi kiireiset askeleensa vastaiseen suuntaan.

Mutta Grym painui Cecilian puoleen ja lausui:

— Nyt olet minun vallassani! Hän ei saanut vastausta.

— Rakkaudestasi en enään välitä. Olen myynyt sinut toiselle.

Cecilia vaikeni itsepintaisesti.

— Sulhaselle, joka ei päästä sinua sylistään ennenkuin olet muuttunut tuhaksi… hahhah, joko arvaat hänen nimensä?

— Jumala armahda minua! vaikeroi Cecilia.

— Ei, helvettiin saat mennä, nyt tiedät tuomiosi. Mutta äkkiä rohkaisi Cecilia mieltään; lieneekö epätoivo häntä kiihoittanut.

— Se on teidän kotinne, sanoi hän reippaasti, — mutta Jumalan avulla en minä ikinä joudu sinne.

— Kas vaan, kananpoika virkoaa, luulee jo olevansa valmis lintu… Luostari-ilma näkyy saaneen aikaan ihmeitä, se on punaellut pienet valkeat posket ja kasvattanut lihaa käsiin ja käsivarsiin… Jollen olisi tinkinyt itselleni niin hyvää hintaa, niin miltei olisin valmis purkamaan kaupat, ja jos sinä pyytäisit oikein, oikein…

Hän pysäytti hevoset ja Cecilia kuuli korvansa juuressa hänen läähättävän, ilkeän hengähdyksensä.

— Jatkakaamme matkaa, lausui hän äänellä, joka paikalla teki lopun kaikista epäilyksistä.

Grym tunsi, ettei hän Ceciliassa ollut herättänyt kuin inhoa ja ylenkatsetta. Kulkua jatkettiin täyttä laukkaa, sanaakaan lausumatta.

Matkan määränä oli ennen mainittu fransiskaaniluostari, jonne tätä nykyä oli kerääntynyt ääretön joukko viralta pantuja pappeja eri osista maata. Täällä oli rikolliselle järjestetty huone, josta hän sitte viedään polttoroviolle. Täällä valmistaa Peder Grym kansalle näytelmän, jota se halajaa. Ehkä hänen maineensa sen johdosta kasvaa, ehkä hänet korotetaan kokonaisen sotajoukon etunenään.

Luostarissa vallitsi suurin uteliaisuus. Monet tahtoivat, että rikoksentekijätär paljastetuin päin kuljetettaisiin luostariin, mutta Peder Grym, joka tunsi nuoruuden ja kauneuden voiman, vastusti sitä jyrkästi. Vasta suurena juhlapäivänä saa hän katseellaan haavoittaa kansaa.

Peder Grym saattoi itse hänet huoneeseen, joka oli hänelle määrätty ja irroitti hänen kätensä, mutta hän ei yrittänytkään ruveta riisumaan yltään viittaa.

Peder Grym ymmärsi, että hän tahtoi päästä häntä näkemästä.

— Viitta on minun, alkoi hän sentähden, — ja jollette vapaehtoisesti tahdo antaa sitä minulle, niin…

Cecilia riisti yltään viitan; hänen kyyneleiset silmänsä ilmaisivat vihaa ja inhoa.

Grym tuijotti häneen ihastuneena.

— Menkää! huudahti Cecilia. — Vapauttakaa minut näkemästä itseänne!

Ja Grym meni, meni viinillä sammuttamaan liekkiä, joka raivosi hänen rinnassaan.

Mutta Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti niinkuin ihminen rukoilee katsellessaan kuolemaa silmiin.

Ruoka ojennettiin hänelle seinässä olevasta luukusta. Se oli hyvää, sitä oli runsaasti ja Cecilia oikein kummasteli hyvää ruokahaluaan.

Mutta asianlaita oli se, että hänen sydämensä pohjalla asui toivo. Tyste tulee häntä pelastamaan suurella sotajoukolla, he murtavat auki luostarin ovet ja ajavat pois nuo ilkeät munkit, joiden laulua ja hoilotusta hänen on pitänyt kuunnella yöt päivät.

Ingiald riensi kotiin minkä hän vanhoilta jaloiltaan jaksoi ja tapasi siellä Aatamin veistämässä nuolia.

Muutamin sanoin osoitti vanhus mihin päin ratsastajat olivat lähteneet ja pyysi, että Aatami rientäisi katsomaan, mihin he olivat joutuneet.

— Varmaankin fransiskaaniluostariin, vastasi Aatami.

— Niin minäkin luulen; tunnethan sinä vanhan portinvartian?

— Hän on setäni.

— Pyydä häneltä lupaa, että muutamia päiviä saat oleskella luostarissa.

— Siihen, hän mielellään suostuu, sillä minä voin kantaa hänelle puita ja vettä.

— Tuo minulle pian tietoja.

Aatami livahti tiehensä ja Ingiald seisoi pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena; mutta äkkiä teki hän päätöksen, otti vuoren rotkosta esiin kaksi tiiviisti suljettua nassakkaa ja virkkoi itsekseen:

— Syyttäkööt itseään!

Seuraavana päivänä palasi Aatami ja tiesi kertoa, että munkit nyt tavallista hurjemmin joivat ja lauloivat; he valmistautuivat autodafeaan kuin suureen juhlaan.

— Juhla muodostuu yhtä suuremmoiseksi kuin valmistukset, sanoi Ingiald. Hän antoi sitte kääpiölle ohjeita ja määräsi, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

— Voitte luottaa minuun, vastasi kääpiö, räpäytellen pieniä, viisaita silmiään. — Muistatteko kuinka minä siellä Tanskassa kerran narrasin Kallön herraa?

— Ja muistatko Kustaa Eerikinpoikaa?

— Häntä en ikinä unohda!

— Jos Jumala auttaa meitä tässä työssä, niin lupaan, että pian saat hänet nähdä ja häntä puhutella.

— Tietysti hän meitä auttaa sillä hänen asioitaanhan me paraikaa ajamme. Mutta tietysti työ käy helpommin, kun tietää minkä palkan saa. Hei vaan, saada puhutella kuningasta!

Ja Aatami hyppeli kuin orava.

— Kiirehdi, poika, tässä ei ole aikaa vitkastella!

— No, Jumalan haltuun sitte, ja tervetuloa perässä.

Kääpiö läksi kammertamaan eteenpäin. Taakka oli hänelle aika suuri, mutta hänen hyvä tahtonsa ja iloiset toiveensa sitä kevensivät ja varhain seuraavana aamuna, ennenkuin luostariveljet olivat heränneet, oli Aatami jo ehtinyt perille ja saanut kätköön vaaralliset tavarat, jotka hän oli tuonut mukaansa.

Nyt hän koetti olla kaikille avuksi. Kokilta pyysi hän lupaa saada työntää ruuan vangille.

— Se olisi niin kovin hauskaa! sanoi hän.

— Niin, jos sinä saisit hänet nähdä, mutta se on ankarasti kielletty. Peder Grym yksin käy joka päivä hänen luonansa, mutta hän kuuluu olevan niin perkeleen riivaama, ettei hänen kanssaan voi olla kuin pari minuuttia.

Aatami otti lautasen ja työnsi sen sisään luukusta, mutta pisti huomaamatta sen mukaan palasen tuohta, johon oli kirjoitettu: "ole hyvässä turvassa, tytär!"

Mutta samana päivänä, kun Peder Grymin tavallisuuden mukaan piti lähteä katsomaan eikö Cecilia jo ruvennut nöyrtymään, kävi joku kiinni hänen jalkoihinsa ja hän kaatui suinpäin maahan.

Hänen huutaessaan saapuivat veljet paikalle; hän kertoi silloin kuulleensa, että joku suhahti hänen ohitsensa ja käski ottamaan selvää, mikä se oli; mutta vaikka kuinka olisi etsitty niin ei löydetty mitään.

Aatami kysyi kyökkimestarilta, eikö se ehkä ollut noita piruja, jotka asuivat vangin sisällä; ehkä se oli ryöminyt ulos avaimenreiästä, estääkseen hurskasta Peder Gymiä pääsemästä koppiin.

Kyökkimestari loi häneen hämmästyneen katseen ja huomautti, ettei hän olisi luullut niin pienessä ruumiissa olevan niin paljon järkeä. Sitä asiaa piti kysyä johtajalta.

Peder Grym oli tahtonut lykätä lopullisen tuomion niin kauvas kuin suinkin; hän oli itse kuin riivattu ja kärsi kaikki ne tuskat, jotka hän olisi suonut uhrilleen. Mutta silloin saapui tieto, että kuningas tulee Svärdsjöhön ja nyt piti kiireesti ryhtyä toimeen.

Saadakseen helvetillisen juhlan täydelliseksi, täytyi Grymin toimittaa Cecilia tutkinnon ja tuomion alaiseksi. Ja jo seuraavalla kertaa käydessään kopissa, ilmoitti Grym hänelle, että tutkinto on huomenna suuressa tuomiosalissa.

Hän odotti, että Cecilia lankeisi hänen jalkainsa juureen ja rukoilisi armoa, mutta hän käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut mitään, kun Grym kertoi, että hän itse saapuu häntä noutamaan.

Luostarin itäisessä kyljessä oli iso, korkea torni. Huonetta, joka täytti miltei koko tornin, käyttivät fransiskaanit tuomiosalina; siellä tutkittiin kaikki salaiset asiat ja kaikki luostarin paperit säilytettiin siellä pienessä lippaassa, joka rautavitjoilla oli kiinni pöydässä. Pienet goottilaiset ikkunat olivat peitetyt puuluukuilla, jottei päivänvalo pääsisi sisään; seiniä verhosi musta verka ja siellä täällä riippui pyhien kuvia, krusifikseja y.m.s.

Keskellä lattiaa seisoi pitkä, mustalla veralla peitetty pöytä, jonka ympärillä oli tuolia.

Useimmiten käytettiin tätä huonetta juominkeihin ja hurjiin kesteihin; sen alla oli kellari, johon päästiin suuresta salista, kapeita kiertoportaita myöten ja jossa luostarin kalleimmat viinit ja herkut säilytettiin.

Tänään oli suureen huoneeseen sytytetty kolme lamppua. Niiden kalpeassa valossa näkyi pöytä ja sen päällä pääkallo sekä kidutuskoneita ja pyövelien tarpeita.

Juhlallisen näköisinä, kädet ristissä ja äänettömin askelin astuivat valitut tuomarit huoneeseen ja istuutuivat.

Peder Grym kysyi heiltä nöyrästi, voiko syyllinen jo tulla sisään, ja saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän häntä noutamaan pyöveliensä eteen.

Tuomarit kuiskailivat toisilleen, että huoneessa on liian pimeä; ei saata selvästi eroittaa syytetyn piirteitä, ja se kuuluisi sentään asiaan.

Kun Peder Grym astui Cecilian koppiin, tapasi hän hänet pystyssä päin seisomassa keskellä lattiaa. Hän oli nähtävästi odottanut häntä.

Musta huntu peitti hänen kasvonsa.

Hetkisen katseli Grym tuota mustaa, liikkumatonta olentoa. Hänkö se todellakin oli?

— Pois huntu! komensi Grym. — Tuomarien pitää nähdä syytetty!

Ensin näytti Cecilia epäilevän, mutta sitte siirsi hän hunnun syrjään.

Hän oli kalpea ja silmät loistivat kummallisesti. Tyynenä, pelotta näytti hän astuvan kamalaa kohtaloansa kohti.

Grym ei mielestään milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Hän ei tahtonut että muut hänet näkisivät; oli sitä siinäkin, kun he huomenna saisivat hänet nähdä.

— Luulen, lausui hän melkein nöyrästi, — että saatte esiintyä hunnutettuna, jos tahdotte.

— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Cecilia. — Menkäämme.

Kuka noista molemmista oikeastaan oli syytetty? Tuo levollinen, peloton nainen vaiko tuo kalpea mies, joka vääntynein kasvonpiirtein asteli hänen rinnallaan?

Hänen astuessaan huoneeseen, syntyi munkkien piirissä hiljainen hyminä. Kesti hetken aikaa ennenkuin he saivat ryhdytyksi kuulusteluun.

Muuan benediktiläisluostarin johtaja, joka hiljan oli paennut tänne luostariin ja joka oli valittu puheenjohtajaksi, alkoi:

— Mikä on nimenne, syytetty?

— Cecilia!

— Entä vanhempanne?

— Minut varastettiin pienenä lapsena ja muuan porvari Vadstenassa otti minut kasvattityttärekseen.

— Ettekö tunne vanhempianne?

— Kyllä, nyt tiedän, kutka he ovat.

— Entä heidän nimensä?

— Minulla ei ole oikeutta mainita sitä, ennenkuin minut on tunnustettu heidän tyttärekseen.

— Mitä säätyä he ovat?

— Aatelista.

— Elävätkö siis?

— Isäni elää.

— Kuka teille sen ilmoitti?

— En vastaa enään mitään tässä asiassa.

— Mutta jos teidät pakoitetaan vastaamaan. Cecilia vaikeni.

Tuomarit puhuivat hetken kuiskaten keskenään. Sitte huudahti johtaja äkkiä kiivaasti:

— Te olette nunnaksi vihitty.

— Kyllä, pakosta.

— Lisäyksiä ei tarvita. Te karkasitte luostarista.

— Kyllä.

— Rakastajanne kanssa.

— Meidät vihittiin samana päivänä.

— Kuka uskalsi sen tehdä?

— Todistus on mieheni hallussa.

— Missä hän on?

— En tiedä… Toivottavasti Jumalan turvissa.

— Ei, jos hän on kuollut, niin hän uiskentelee helvetinjärvessä, jos elää, niin istuu pimeimmässä vankilassa.

Cecilian kasvoille lensi heikko hymy, mutta hän ei vastannut mitään.

— Tahdotteko käydä ripillä?

— Tunnustan joka päivä syntini Jumalalleni.

— Oletteko te luterilaisia?

— En tunne heitä.

— Tiedättekö miksi seisotte tässä?

— Jotta minut tuomittaisiin, kerrottiin minulle.

— Olette jo tuomittu.

— Kuka minut on tuominnut?

— Kirkon kirous painaa raskaasti rikollista päätänne; me olemme vain tulleet teille julistamaan, että nyt seuraa rangaistus.

— Minä olen valmis.

— Ilman synnintunnustustako?

— Jumala näkee sieluni ja tietää salatuimmatkin ajatukseni.

— Te olette paatunut pahantekijä ja ansaitsette tuhansin kerroin sen rangaistuksen, joka teitä odottaa.

— Sitä asiaa voi yksin Jumala arvostella.

— Me hänen palvelijoinaan sen teemme. Ja tämän nojalla sekä hänen käskystään, tuomitsen minä teidät huomenna poltettavaksi roviolla. Suokoon Jumala, että ne tuskat, jotka teitä odottavat, edes jossakin määrin sovittaisivat rikoksenne, jotteivät helvetin tuskat teitä voittaisi!

Cecilia alkoi horjua, hän oli miltei kaatumaisillaan, mutta nähdessään Grymin, joka riensi häntä tukemaan, tointui hän hiukan.

— Saanko nyt mennä? kysyi hän.

— Tulkaa! sanoi Grym vapisevalla äänellä.

— Onko teillä joku toivomus? kysyi tuomari.

— On. Päästäkää minut näkemästä tuota miestä lausui hän, osoittaen Grymiä.

Tämä lamautui kuin ukkosen nuolesta ja muuan palvelevista veljistä saattoi Cecilian hänen huoneeseensa.

Epätoivon lannistamana vaipui Cecilia maahan, hän ei enään voinut ajatella, elämän ja kuoleman sekainen horrostila oli hänet vallannut. Häntä niin väsytti, hän niin halasi pois tästä elämästä.

Tuota tilaa kesti tuntikaudet. Äkkiä hän kuuli hiljaisen koputuksen, joka sai hänet liikahtamaan.

— Luukulle! kuiskasi jokin ääni. Hän nousi ja laahautui luukulle.

Siinä oli taaskin lastu kirjoituksineen: "Ingiald valvoo!"

Ensin ei hän ymmärtänyt siitä mitään. Hänen kohtalonsahan on määrätty, kukaan ei voi sitä muuttaa; hänet poltetaan roviolla; rovioa jo rakennetaan, se näkyy varsin hyvin hänen ikkunaansa, miehet kuljettavat sinne hirsiä, ne asetetaan neliskulmaan, väliin pannaan varpuja, ja kun rakennus on tullut monen kyynärän korkuiseksi, niin asetetaan poikkipäin kuusia ja niiden päällä tulee hänen seisoa, jotta kansa oikein näkisi, miten kerettiläisnainen palaa.

Pienempää kelloa oli koko päivän soitettu, jotta ympäristön asukkaat saisivat tietää, mitä huomispäivänä tapahtuisi. Huomenna piti molempien kellojen sitte soittaa kansa kokoon. Miehiä, naisia tulee joukottain; he riemuitsevat hänen kärsimyksistään ja kiroavat hänet… ja tuossa sanotaan, että "Ingiald valvoo"… Ei hänen onneaan, sillä hänet poltetaan roviolla sekä nuorten että vanhojen iloksi.

Ja taas vaipui Cecilia permannolle entiseen horrostilaansa, mutta lastu oli jäänyt hänen käteensä.

— Ingiald valvoo, kuiskasi hän vaistomaisesti. Ja hänen sekavien ajatustensa pimeyteen välähti äkkiä ikäänkuin valo ja ajatukset rupesivat selviämään ja käymään itsetietoisiksi.

Entä jos Ingiald oli keksinyt pelastuksen mahdollisuuden? Miksi hän muuten olisi kaksi kertaa lähettänyt sanan?… Cecilia paineli päätään käsiensä välissä.

— Jumala, valaise järkeäni!

Samassa kuuli hän että ruoka työnnettiin sisään.

Pitikö hänen syödä?… Kyllä, hänen täytyy koettaa pysyä reippaalla mielellä, ehkä Jumala tahtoo käyttää häntä johonkin.

Ja hän rukoili niinkuin ihminen rukoilee tietäessään, että hän seuraavassa hetkessä astuu sen tuomarin eteen, joka tutkii sydämet ja munaskuut.

Hän rukoili niinkuin David oli rukoillut Isäänsä: "Herra, sinä olet minun lohdutukseni ja minun apuni, sinun kanssasi en pelkää mitään; sinä voit minua suojella, jos tahdot."

Kuolemanpelko lakkaa samassa hetkessä, jolloin ihmiselle on selvennyt, että hän kädessään kantaa elämän portin avaimen, sekä että todellinen elämä alkaa vasta sitte, kun olemme päässeet sen portin läpi. Cecilia oli kärsinyt niin paljon, hän oli niin syvällisesti tutkinut elämän tärkeimpiä kysymyksiä, että hän voitettuaan ensi kauhistuksensa, pelotta saattoi katsoa tuota kalpeaa sanansaattajaa kasvoihin; ainoastaan polttaminen häntä peloitti, mutta sitte muistui hänen mieleensä, miten pyhät marttyyrit itse olivat astuneet polttoroviolle, ja hän päätti tehdä niinkuin hekin.

Mutta jos Jumala tahtoo, että Ingiald hänet pelastaa… jos hänen miehensä elää ja etsii häntä… niin saako hän heikkoudessaan tehdä tyhjäksi heidän tarkoituksensa?… Pois se! Jumala tahtoo, että hänen pitää olla valmiina sekä kuolemaan että elämään. Ja hän noudattaa Jumalan tahtoa hänen mahtavalla avullaan.

Hän nousi ja veti esiin lautasen.

Sen vieressä oli pieni pullo, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Juo!"

Taaskin Ingiald! Miten hän pääsi luostariin?

Viini oli hyvää ja voimakasta ja Cecilia päätti säästää puolet huomiseksi.

Hän söi ja joi, pani sitte levolle ja nukkui sikeään uneen.

Kavioiden kapse, melu ja huudot hänet herättivät; äkkiä luuli hän kuulleensa äänen… tuliko se taivaasta? Luostariportit aukenivat, sitte vaikeni kaikki; mutta luostarin huoneissa valvottiin aamuun asti.

Hänen entinen tuskansa tuli takaisin; turhaan hän rukoili, lepo ei tahtonut palata… päivä ei vielä ollut koittanut, kun hän nousi ja pukeutui… hän oli niin levoton, että rinta tuntui olevan repeämäisillään… se ei ollut kuolemanpelkoa, se oli jotakin muuta, jotakin uutta, hän ei tietänyt mitä… Tuo meluko ulkona sen matkaansaattoi?

Tuntui siltä kuin suuria hirsiä olisi vedätetty. Eikö rovio vielä ollut tarpeeksi suuri?

Kun päivä vihdoin rupesi valkenemaan, näki hän, että toista rovioa rakennettiin kappaleen matkan päähän toisesta.

Täällä poltetaan siis vielä joku toinen… kuka, kuka se mahtaa olla?

Kansaa saapui paikalle joka taholta, tuli miehiä, naisia, lapsia, ja jokainen tuuppautui niin likelle kuin suinkin.

Tuontuostakin kuuli hän naurua ja puhetta, tai kirouksia. Mutta pääsävelenä laulussa oli uteliaisuus.

He olivat tulleet hänen tähtensä, häntä näkemään, häntä koskivat nuo kiroukset, hänet poltetaan roviolla… Jumala häntä armahtakoon!

Ja Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaammin kuin koskaan ennen; hän ei rukoillut yksin itsensä, vaan tuon toisenkin puolesta, joka oli tuomittu kuolemaan samalla kamalalla tavalla… onko hän mies vai nainen? Onko hän tehnyt saman rikoksen? Säälin tunne valtasi hänen sydämensä ja hän ajatteli tuota toista enemmän kuin itseään.

Tiedämme, että Grym karkoitettiin Cecilian näkyvistä tavalla, joka oli omiaan luostariveljissä herättämään epäilystä hänen salaisista tarkoituksistaan Ceciliaan nähden. Tosin ei hän senkautta suinkaan alentunut luostariveljien silmissä, mutta Grymiä raivostutti Cecilian rohkeus: asettaa hänet samalle asteelle noiden kurjien munkkien kanssa, joita hän sydämensä pohjasta halveksi!

Samassa tuli muuan talonpoika häntä puhuttelemaan ja kertoi, että joku ratsumies kovasti oli tiedustellut Peder Grymiä ja aikonut luostariin.

— Missä hän on?

— Meillä tuvassa… Tahtoo olla yötä.

— Tiedätkö kuka hän on? Sitä mies ei tietänyt.

Kuka se mahtoi olla? Talonpojan puheesta oli Grym luullut voivansa päättää, ettei hän matkustellut hyvissä aikeissa. Ja tämä aika oli kaikille vieraille tuiki sopimaton.

Hetkisen mietittyään heitti Grym pari vahvaa köyttä talonpojan käsivarrelle, antoi portinvartialle käskyn ja läksi talonpojan kanssa matkaan.

Heidän saapuessaan mökille oli jo yö ja vieras makasi olkilyhteen päällä tuvan lattialla.

Miekan hän oli riisunut vyöltään ja asettanut seinää vastaan.

Ensi työkseen otti Grym sen siitä ja sitoi sitte talonpojan avulla nukkuvan kädet; hän teki sen niin taitavasti, ettei vieras herännyt ennenkuin hänen oli mahdoton päästä vapaaksi.

— Mitä tämä merkitsee? huusi hän. — Miksi minä olen köysissä?

— Sano ensin asiasi, poikani, puhui Grym, katsellen häntä tyynellä hymyllä.

— Oletteko te Peder Grym?

— Lienenpä kuka tahansa, niin voitte huoleti uskoa minulle, mitä teillä on hänelle sanomista.

— Irroittakaa ensin kirotut siteet; saatte vielä kalliisti maksaa, että olette sitoneet kuninkaan upseerin.

— Hänkö teidät on lähettänyt?

— On ja ei, huusi upseeri, joka nyt vihdoin oli päässyt jaloilleen.

Grym väistyi pelästyneenä syrjään ja loi katseensa oveen.

— Niin, sinä olet juuri se ilkiö, jatkoi vieras, — en tosin ikinä ole nähnyt konnankasvojasi, mutta juuri tuollaiset ne mahtavat olla! ja hän karkasi munkkia vastaan.

Silloin kävi talonpoika takaapäin häneen käsiksi ja kaatoi hänet olkilyhteelle.

— Hyi sinua, kotirauhan rikkoja!

Häpeillään kääntyi talonpoika poispäin ja teki ristinmerkin.

— Missä on vaimoni, Cecilia raukkani? kysyi vieras. Grymin silmät välkähtivät.

— Olette Olavi Tyste, lausui hän hitaasti, ikäänkuin hyväellen sanoja.

— Kapteeni kuninkaan henkivartiastossa; vapauttakaa minut paikalla, oman itsennekin tähden.

— Katsotaanhan nyt, vastasi Grym.

Ovi oli samassa auennut ja useita luostaripalvelijoita astunut sisään.

— Voi Herran ihmettä! huusi munkki voimakkaalla äänellä. — Tässä näette miehen, joka vietteli ja raiskasi sen naisen, joka huomenna poltetaan roviolla. Hänet on lähetetty tänne kärsimään samaa rangaistusta kuin hänen rikoskumppalinsa! Viekää hänet kiireesti luostariin. Siellä laulamme sitte Deus glorian.

Tyste hämmästyi tästä kaikesta niin, että hän vastustamatta nousi hevosensa selkään ja antoi kuljettaa itsensä luostariin.

Vasta kun portit avautuivat, selveni hänelle äkkiä, mikä kohtalo häntä odottaa ja silloin pääsi häneltä huuto, joka tunki Cecilian korviin.

Kun hän sitte tunsi ympärillään luostari-ilman ja ajatteli, että Cecilia jo kauvan oli hengittänyt sitä, sekä että he huomenna näkevät toisensa vain liekkien keskeltä, saamatta edes kuolla sylitysten, niin lamaantui hänen mielensä ja hän purskahti katkerasti itkemään, ikäänkuin sydän olisi ollut särkymäisillään.

Pian alkoivat kellot soida.

Oli jo täysi päivä.

Ahneen joukon silmät olivat tähdätyt luostaria kohti.

— Eivätkö ne jo pian tule?

— Me raukat saamme seisoa täällä vilussa.

— Sitä kuumempaa on sitte heillä.

Tuollaisia huudahduksia kuului raa'an naurun seasta.

Sillaikaa oli tornin sali kokonaan muuttanut muotoa; musta vaate oli otettu pois seiniltä ja pöytä, jolla kuolon symboolit eilen olivat levänneet, oli tänään täynnä pulloja ja maljoja.

Täältä saattoivat hurskaat isät vapaasti katsella kamalaa näytelmää, jonka he kirkon kunniaksi ja kansan virkistykseksi olivat panneet toimeen ikkunoiden edessä.

Täällä saattoivat he uneksia elävänsä niinä aikoina, jolloin papit olivat kaikkivaltiaat ja kuninkaat vapisivat heidän vihaansa.

Moni heistä pelkäsi itse asiassa kuningasta. Luostarissa oleskeli kaksi munkkia Tukholman benediktiläisluostarista sekä muuan pauliiniluostarin johtaja Länsigötlannista, kaikki karkulaisia; mutta täällä sisämaassa eivät he pelänneet mitään, täällä he saattoivat mässätä niinkuin muinoin, ja kun he nyt istuivat pöydässä täysien maljojen ääressä, niin unohtuivat veljellisessä sovussa kaikki huolet ja täysin siemauksin nauttivat he elämän iloa.

Viinin vaikutus oli erinomainen ja pian kuului tornikamarista äänekästä riemua.

Silloin alkoi kuolinkello soida.

Sen pitkät, kumeat äänet tunkivat kauvas ympäristöön.

Seurue tornikamarissa tyhjensi ensin maljansa ja teki sitte ristinmerkin.

Jo alkoivat palvelevat veljet luostaripihalla veisata katumusvirttä.

Ja siihen yhtyi muutamia ääniä ihmistungoksesta.

Nyt aukenivat suuret portit.

Vasemmalta tuli munkki, kantaen mustalla harsolla peitettyä krusifiksia.

Häntä seurasi Cecilia.

Musta puku sujui kaulasta alas asti hänen ympärillään. Hiukset olivat hajallaan hartioilla.

Hän oli kalman kalpea.

Mutta levoton katse haki toista pahantekijää.

Hänen perässään asteli kaksi palvelevaa veljeä, tarkasti seuraten hänen liikkeitään.

Nyt avautui myöskin oikeanpuolinen luostariportti ja munkki, kantaen krusifiksia, astui esiin.

Häntä seurasi Tyste, köysiin sidottuna.

Cecilia päästi haikean huudon ja tahtoi karata häntä vastaan.

Mutta hänen hartioilleen laskeutui vankka käsi, joka miltei painoi hänet maahan.

Tyste katseli häntä äänetönnä.

— Cecilia!

— Tyste!

Noihin sanoihin mahdutettiin koko heidän sielunsa; siinä oli voitonriemua ja kamalinta tuskaa.

Munkit olivat väistyneet syrjään tehdäkseen tietä, ja katseet toisiinsa tähdättyinä kulkivat vangit kuolemaan.

Grym oli istuutunut molempien rovioiden väliin; hän antoi pyöveleille käskyjä ja yhtyi tuontuostakin munkkien hoilottaviin katumusvirsiin.

Hän kävi niinikään kiinni Cecilian käsivarteen, taluttaakseen häntä ylös rovion portaille.

Cecilia totteli paikalla, empimättä, miltei vaistomaisesti.

Kuni naulattuna viipyi hänen katseensa hänen rakkaansa kasvoilla. Hän näki hänen säpsähtävän ja sitte äkkiä, vaimoansa silmäellen, nousevan portaille.

— Sitokaa heidät lujasti kiinni! huusi Grym, osoittaen paaluja ja niihin kiinnitettyjä köysiä.

Cecilia tunsi jo karkeiden köysien kiertyvän käsivarsiensa ja kaulansa ympäri.

Silloin tunki voimakas ääni läpi ihmislauman:

— Älkää koskeko heihin!

Taajat katsojajoukot jakautuivat ja mies, päätä korkeampi kuin kaikki muut, tunki eteenpäin läpi tungoksen, joka vapaehtoisesti väistyi tieltä.

— Se on Ingiald!

— Mitä hän täältä hakee?

Omituinen levottomuus kuvastui vanhuksen tavallisesti niin jäykillä kasvoilla. Päästyään munkkien joukkoon, jotka likinnä ympäröivät uhrejaan, työnsi hän voimakkaalla liikkeellä heidät syrjään ja seisahtui Grymin taakse.

Tämä tahtoi itse olla sitomassa Tysteä roviolle.

— Konna! kuuli hän äkkiä takaansa ja väkevä koura tarttui hänen käsivarteensa. Hän kääntyi ja näki silloin vastustajansa niin uhkaavana, että hän aivan pelästyi, Ingiald miltei viskasi hänet suureen munkkijoukkoon.

Silloin tuli hän taas täyteen tajuntaan ja rupesi kovalla äänellä huutamaan kostoa.

Munkit kirkuivat, että syyllinen on otettava kiinni, huutoon yhtyivät katsojat ja pian oli heidän joukkonsa kuin aaltoileva ihmismeri, jossa toinen tuuppi toistaan.

Likenevän rajuilman lailla rupesi heidän riveistään kuulumaan napinaa, sillä vihittyä pappia oli loukattu, pappia, joka lisäksi oli taalainjunkkarin mahtava ystävä.

Oli Ingialdkin tosin vaarallinen mies, jokainen pelkäsi häntä, mutta nyt kun oli koossa näin paljon väkeä, niin häntä toki uskalsi vastustaa, koskei hän tahtonut suoda kansalle näytelmää, jota se halusi nähdä.

Joukko raakoja, puolihumalaisia miehiä korotti jo kirveenteriä häntä vastaan.

Naiset katselivat vankiraukkoja ja heltyivät itkemään.

Mutta Ingiald seisoi tyynenä, liikkumattomana. Tavattoman pitkä kun oli, näki hän koko joukon, ja koska kaikkien silmät tänä hetkenä tähtäsivät vuoroin häneen, vuoroin vankeihin, jotka olivat kiinni paaluissa, niin hän katseellaan ja ryhdillään hallitsi koko joukon.

Grym oli kerännyt ympärilleen useita aseellisia miehiä.

— Mitä te laiskurit vitkastelette! huusi hän. — Rovio palamaan ja polttakoon tuli pahantekijät! Jos ukko rupeaa vastustamaan, niin viskatkaa hänetkin liekkeihin. Senkin syntinen rahjus, olisi jo aikoja sitte ansainnut kerettiläiskuoleman!

Ingiald oli mielenliikutuksissaan kuolonkalpea. Valkeat hiukset nousivat pystyyn hänen päässään ja jymisevällä äänellä huusi hän:

— Seis, Herran nimessä! Pyövelit joutuivat epäilyksiin.

Tyste ja Cecilia olivat kääntäneet ajatuksensa pois maailmasta. He eivät enään tietäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Mutta kansanjoukossa oli syntynyt napina.

Toiset itkivät ja vaikeroivat.

Tornin ikkunoihin ilmestyi munkkien päitä, punaisia, kiiltäviä naamoja, jotka vaihteen vuoksi tarvitsivat tärisyttäviä näytelmiä. Munkit kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät viivytystä; sitte he saadakseen ajan kulumaan tyhjensivät pari pikaria lisää, kunnes puolihumalaisina vaipuivat paikoilleen ja pää käsivarsien varassa pöydällä jäivät odottamaan, että toiset heidät herättäisivät, kun hetki tuli, kun nimittäin rovio sytytettäisiin.

— Lyökää maahan ne kurjat pelkurit! Vanha noita on heidät loihtinut! huusi Grym.

Mutta kukaan ei liikkunut paikalta.

— Tänne soihtu, niin viritän itse tulen Jumalan kunniaksi! mylvi Grym taas.

Joukko aseellisia miehiä ryntäsi nyt Grymin johdolla esiin.

— Seis! huusi Ingiald. — Älkää herjatko Kaikkivaltiaan nimeä! Tuomio ei kuulu tänne, sillä syyttömien ei tule kärsiä; vaan tuonne, luostarinne yläpuolelle kerääntyvät uhkaavat pilvet. Jumalan tuomio koittaa… rangaistuksen salama sattuu syylliseen… Langetkaa maahan — rukoilkaa, rukoilkaa! Kaikkivaltiaan rangaistus kutsuu parannukseen!

Niinkuin profeetta vuorilla rukoili Jumalan rangaistusta vihollisille, niin Ingialdkin, katse tähdättynä taivasta kohti ja ojennetuin käsivarsin, seisoi keskellä kansanjoukkoa.

Useat olivat langenneet polvilleen; kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus ja kaikki suuntasivat peljäten ja odottaen katseensa luostariin.

Grymiinkin oli pelko tarttunut, hän seisoi liikkumattomana, vavisten.

— Mitä ne siellä sanovat? kysyi pauliinilaisluostarin johtaja ja kumartui ulos akkunasta.

— Minä en kuule sanaakaan.

— He katsovat kaikki tänne; eiväthän he vain tarkoittane meitä?

— Ei suinkaan. Me saamme olla rauhassa. Samassa laskeutui ikäänkuin musta kuolinvaate vanhan luostarirakennuksen päälle ja sitä seurasi salamanisku; kolme neljä salamaa perätysten ja sitte kamala jyrähdys. Torni kohosi ensin ja sirpaleita, ihmisten käsiä, jalkoja ja päitä sinkoili ilmassa.

Oli kuin maanjäristys olisi tärisyttänyt koko rakennusta, muurit kaatuivat nurin, räiskähdellen tunkivat liekit sisään ovista ja ikkunoista… kiviä, pullon sirpaleita lenteli aina roviopaikalle asti. Vielä kerran kuului kamala räjähdys, sitte sortui koko suuri rakennus läjään.

"Voi"-huuto pääsi kokoontuneen kansan huulilta.

Kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan.

— Herra varjelkoon! huusivat toiset.

— Tämä on Jumalan tuomio, vastasivat toiset.

— Nyt olette vapaat, kuiskasi Ingiald Tystelle ja Cecilialle; hän nousi kiireesti roviolle ja päästi ensin Cecilian, sitte Tysten siteet. — Seuratkaa minua, jatkoi hän. — Jumala on kanssamme ja varjelee meitä tulevaisuudessakin.

Mutta Cecilia oli voimattomana vaipunut maahan. Tyste nosti hänet käsivarsilleen ja seurasi vanhaa Ingialdia.

Kukaan ei huomannut heidän katoamistaan, jokainen ajatteli ainoastaan luostarin kamalaa häviötä, jota ei kukaan voinut selittää muuksi kuin Jumalan tuomioksi.

Ingiald vei turvattinsa Jotnisteeniin. Hän tiesi, että he siellä vahvojen muurien sisäpuolella ovat suojassa.

Mutta ennenkuin he ehtivät perille, saavutti heidät pieni musta veitikka.

— Vienkö minä sanaa, isä Ingiald?

— Oletko vihdoinkin täällä, Aatami?

— Oletteko tyytyväinen minuun?

— Pelkäsin kadottavani sinut.

— Ei mitään hätää! Kului hyvän aikaa, ennenkuin sain langan syttymään.

Jotnisteenissa otettiin heidät avosylin vastaan.

Olavi Olavinpoika vakuutti, että lähinnä linnoituksen puolustusta, oli tämä suurin ilo, mikä hänelle saattoi tapahtua.

Mutta Cecilian voimat eivät olleet kestäneet ääretöntä jännitystä.

Monta päivää häälyi hän elämän ja kuoleman välillä. Tyste poistui tuskin hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä, ja vaikka kuoleman enkeli jo raoitti ovea, väistyi se, nähdessään sairaan kirkkaan hymyn.

Seuraavana päivänä lähetettiin ratsumies viemään kuninkaalle sanaa tapahtumasta; Aatami seurasi häntä.

* * * * *

Jätimme kuninkaan Svärdsjöhön. Siellä, niinkuin muuallakin, oli kansa paikalla nöyrtynyt, katunut ja luvannut parannusta. Tuntui melkein siltä kuin Kustaan pelkkä näyttäytyminen jo olisi saanut kaikki sumut ja epäilykset haihtumaan.

— Minua haluttaa, sanoi hän, — lähteä Isalaan, sillä siellä on näiden viime aikojen levottomuuksien varsinainen kehto.

— Mutta eikö joku toinen? kysyi Juhana Turenpoika.

— Ei ystäväni, olen siellä sitäpaitsi kuin kotonani ja minulla on siellä sekä ystäviä että vihollisia.

— Aarent Pietarinpoika ei enään ole vaarallinen.

— Missä hän on?

— Vankeudessa Jotnisteenissa.

— No, sitte saa kavaltaja pian tuomionsa.

— Siitä tulee hyvä läksy.

— Niin minäkin luulen. Jumala tietää, että minä mieluummin antaisin anteeksi kuin rankaisisin; mutta pehmeys enemmän kehittää kuin estää rikoksia.

— Sen jo näimme Taalaissa.

— Otamme mukaan ainoastaan pari tuhatta miestä; muut saavat mennä Helsinglantiin ja odottaa minua siellä; emme viivy kauvan.

Päälliköt saivat nyt käskyt; valtioneuvoksista ei kuningas ottanut mukaansa kuin Juhana Turenpojan ja Måns Bryntenpojan. Muut saivat lähteä Helsinglantiin.

He kulkivat Dal jokea pitkin. Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella.

— Nytpä minä johdatan mieleeni, mitä kaikkia ajattelin, kun kerran jalkaisin astelin tätä tietä.

Ja sitte hän seurueelleen kertoi seikkailuistaan.

— Täällä niinkuin kaikkialla, sanoi Juhana herra.

— Olet oikeassa. Rättvikissä olivat lyömäisillään minua kirveellä päähän, kun silitin kaunista tyttöä poskelle. Hän itse minut sitte pelasti.

— Hän ei jäänyt palkatta, puuttui puheeseen Måns Bryntenpoika.

— Minä luin sulhaselle lakia ja lupasin etten ikinä enään iske silmääni tyttöön.

— Kaikkia lupauksia ei tarvitse pitää.

— Mutta minä olen pitänyt sen niin täydellisesti, etten sitte enään koskaan ole rakastunut kehenkään.

— Miksette, jos saan kysyä?

— Luulenpa totisesti siksi, ettei minulla ole ollut aikaa.

— Ehkei myöskään halua, sanoi Juhana.

— Olet oikeassa. Minä en mielelläni heittele pois hetken tunteita; ne jäävät sitte kuihtuneina kukkasina tiellemme ja ryöstävät meiltä iloisen uskon tuoreisiin ruusuihin, joista yhden tahtoisimme omistaa ikiomanamme.

— Niin, Måns Bryntenpoika, yhden ainoan. Tahdotko sinä useampia?

— Mieluinten aina uuden, kun tulen uuteen paikkaan.

— Ja tyhjän kodin?

— En, teidän armonne, täyden!

— Sinä olet parantumaton!

— Pitäähän ihmisellä aina olla joku vika. Ja minun vikani on, että palavasti rakastan kaikkia kaunottaria.

— Menestykselläkö?

— Ehkä.

— Entä kunnioitus?

— Heitäkö kohtaan? No, myönnän, ettei se ole suuri.

— Entä itseäsi kohtaan?

— Voinhan suoda anteeksi heikkouteni synnit, mutta kunnioittaa niitä en voi.

— Suvaitkaa katsoa, teidän armonne; tuolla tulee kaksi miestä saman hevosen selässä, sanoi Juhana Turenpoika.

— He näkyvät vaihtaneen päitä, huomautti Måns herra, — suuremman miehen pää sopisi paremmin pienemmälle.

Kuningas ei vastannut. Tarkkaavasti katseli hän tulevia.

Samassa seisahtui hevonen. Pieni mies hypähti kiireesti alas ja juoksi ratsastavia vastaan.

— Eläköön kuningas Kustaa Eerikinpoika! huusi hän, heiluttaen lakkiaan.

— Aatami, sinäkö! huudahti kuningas iloisesti ja pidätti hämmästyneenä hevosensa.

— Kustaa herra! nyyhkytti kääpiö.

— Mistä sinä tulet?

— Jotnisteenista, herra kuningas.

— Elääkö Ingiald?

— Kyllä, hän on myöskin siellä.

— Hyvä. No minne sinä olet matkalla?

— Etsimään kuningasta.

— Nyt olet löytänyt hänet. Sanoppas nyt, onko siellä likeisyydessä jotakin varakasta talonpoikaistaloa?

— Kyllä, tuolla mäen alla.

— Sitte jäämme sinne yöksi ja sinä tulet mukaan, Aatami. Eikö niin?

— Minun täytyy ensin ottaa kiinni muuan otus.

— Jänis vaiko kettu? kysyi Kustaa nauraen.

— Puoleksi kettu, puoleksi susi, vastasi Aatami, — mutta minä en yksin saa sitä kiinni.

— Mikä eläin se sitte on?

— Sen nimi on Peder Grym.

— Oletko sinä nuuskinut hänen jälkensä? kysyi Kustaa.

— Kyllä, hän on kätkössä tuolla metsän laidassa; ammuin häntä nuolella jalkaan, joten hän nyt odottaa minua.

— Totisesti, Aatami, minä kirjoitan sinut armeijaani! Ota mukaasi niin paljon miehiä kuin tahdot.

Kuningas kutsutti luokseen kaksi upseeria henkivartiastostaan ja käski heidän seurata Aatamia sekä täsmällisesti täyttää hänen käskynsä. Plutoona sotamiehiä sai käskyn lähteä mukaan, ottaa kiinni Peder Grymin ja sitte heti palata Tukholmaan, jossa Peder Grym oli säilytettävä vankeudessa, kunnes kuningas palaisi.

Retkikunta lähti paikalla liikkeelle.

— Hän saa yksin aikaan enemmän kuin kaikki vakoilijani, virkkoi kuningas.

— Lystikäs veitikka! sanoi Måns herra.

— Hän onkin suosikkini, vastasi kuningas.

— Uskallanko kysyä miltä ajoilta asti?

— Ajoilta, jolloin emme me, minä ja te, Måns Bryntenpoika, vielä olleet tututkaan.

— Silloin minä kadehdin häntä.

— Siihen ei sinulla ole syytä; hän ei koskaan voi tulla kilpailijaksesi.

— Voipa kyllä, teidän armonne suosion etsimisessä.

— Sano mieluummin: luottamukseni löytämisessä; Aatamin ajatukset eivät hajaannu niin monelle eri taholle.

— Ja hän on sentään niin kauvan ollut herrastaan erossa.

— Minä en tähän asti ole ollut hänen herransa; hän on palvellut minua uskollisena ystävänä.

— Ai, siellä Tanskassa varmaankin? kysyi herra Måns. Kuningas punastui hiukan.

— Niin, Tanskassa, sanoi hän äänellä, joka heti katkaisi keskustelun.

Oli saavuttu suurelle, hyvin rakennetulle talonpoikaistalolle. Pihassa seisoi joukko miehiä ja useita olkikuormia, jotka melkein sulkivat kapean tien.

— Hävyttömät! huudahti herra Måns.

Mutta kuningas ratsasti hiukan edelle ja kysyi, saako talosta yösijaa.

— Oletko sinä herrasmies, kun kysyt sitä? vastasi muuan miehistä. — Herrasväet tavallisesti ottavat lupaa kysymättä, jollen väärin muista.

— Me tahdomme rehellisesti maksaa.

— Sekään ei kuulu tapoihin. Nyt suuttui Kustaa.

— Pois tieltä, komensi hän ja ratsasti niin likelle miestä, että tämä oli kompastumaisillaan. Mutisten vetäytyi hän syrjään.

— Herranen aika, kuinka siellä tulee paljon sotamiehiä! huusi muuan nainen, juosten ulos talosta.

— Taitaapa tulla itse kuningas! huusi toinen, astuen hänen perässään.

— Taidattepa itse parhaiten tietää sen asian, sanoi mies muuttuneella äänellä ja kääntyi Kustaan puoleen.

— Kyllä se niin on, sanoi kuningas ja meni tupaan molempien herrojensa seuraamana.

— Ehkä te olette itse…? kysyi mies.

— Olen kun olenkin.

— Herranen aika! ja minä kun olin sellainen lärppähuuli!

— Ota nyt tästä kerrasta oppia ja pidä toisen kerran suu kiinni.

— Entä kuinka tältä kerralta sitte käy?

— Et saa tulla näkyviimme; muista, jatkoi kuningas ankarasti, — ettemme kärsi tottelemattomuutta.

Ääneti luikki talonpoika tiehensä.

Tuvan sisäpuolella oli pieni huone, joka järjestettiin kuninkaalle ja herroille.

Illalla palasi kääpiö miehineen. Hänet kutsuttiin paikalla kuninkaan luo.

— Näen kasvoistasi, että sinun on käynyt hyvin, sanoi hän.

— Totta kai, herra Kustaa; kyllä hän ponnisteli vastaan, mutta ei auttanut.

— Onko hän nyt matkalla Tukholmaan?

— Niinkuin kuningas käski.

— Hyvä, Aatami, tästä minä pidän; mutta millä minä nyt sinut palkitsen?

Aatami käänteli hämillään lakkiaan.

— No, puhu pois suusi puhtaaksi!

— En uskalla!

— Rehellisen miehen ei tarvitse pelätä muuta kuin Jumalan ja morsiamensa epäsuosiota. Morsianta sinulla kai ei ole?

— Ei ole koskaan ollut aikaa hankkia.

— Aivan niinkuin minulla, naurahti kuningas. Måns Bryntenpoika nauroi sydämensä pohjasta ja Juhana Turenpojankin täytyi hymyillä.

— Lausuppa nyt suoraan toivomuksesi.

— Tahtoisin päästä henkivartiaston johtajaksi. Kaikki purskahtivat nauruun.

Aatami katseli heitä kummastellen. Hän ei käsittänyt, mitä he nauroivat.

— Se on mahdotonta, virkkoi kuningas vihdoin, — minun henkivartiastoni kapteenina on jo muuan kunnon mies, Olavi Tyste, vaikket sinä tunne häntä.

— Tunnenpa, vastasi Aatami.

— Ehkä sinä sitte voit kertoa minulle, missä hän nyt on! huudahti kuningas vilkkaasti.

— Kyllä. Jotnisteenissa.

— No, hitto vieköön, hän myöskin? No, kai sinä sitte tiedät, onko hän löytänyt kadonneen vaimonsa?

— Hänkin on Jotnisteenissa.

— Miten he sinne ovat joutuneet?

— Ingialdin ja minun avullani.

— Löysittekö sitte heidät molemmat eri tahoilta?

— Kyllä. Molemmilla oli oma rovionsa.

— Rovionsa! huudahti kuningas; — aiottiinko heidät polttaa?

— Kyllä, herra Kustaa; munkit olivat jo sitoneet heidät paaluihin.

— No kuka heidät sitte päästi?

— Ingiald, sillaikaa kun minä sytytin luostarin ja munkit palamaan.

— Tämä on kuin satua, kerroppa selvemmin!

Ja Aatami kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme, kuinka hän oli kantanut yhden ruutisäiliön tornin alle ja kaksi luostarikellariin sekä sitte johtanut langat yhteen. Vihdoin hän ratkaisevana hetkenä oli sytyttänyt ne tuleen.

— Etkö sinä tietänyt, että siinä olisit voinut saada surmasi? kysyi Måns Bryntenpoika.

— Ingiald sanoo, ettei sellaisia pidä ajatella, kunhan vaan tekee oikein.

Kustaa istui pitkän aikaa vaiti. Vihdoin hän mielenliikutustaan hilliten virkkoi:

— Kapteeninpaikka henkivartiastossani olisi sinulle liian halpa; teen sinut uskotukseni; saat vapaan pääsön luokseni koska tahansa ja minä kysyn sinulta neuvoa kaikellaisissa tärkeissä asioissa. Tosin et saa polttaa munkkeja ja luostareja, mutta saat olla auttamassa munkkeja ulos luostareista.

Aatami suuteli kuninkaan kättä.

— Oletko nyt tyytyväinen?

— Täytyy minun kai, vaan olisinhan minä mieluummin… vastasi Aatami.

— Univormun tähdenkö? kysäisi Måns Bryntenpoika.

— Niin, en kiellä sitä. Kuningas nauroi.

— Sitte saat itse tilata univormun, josta oikein pidät.

— Saanko sitte käyttää sitä joka päivä?

— Et, ainoastaan juhlatilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi minun häissäni.

— Aiotko mennä naimisiin?

— Kyllä, onko se niin kummallista?

— Ei, onhan se niinkuin olla pitää.

— Sinäkin taidat ajatella naimiskauppoja?

— Kyllä.

Kustaa oli jo tekemäisillään hänelle kysymyksen, mutta hän ei tahtonut eikä uskaltanut lausua sitä; sillä hän pelkäsi, että hänen oma äänensä ilmaisisi hänet.

— Hyvät herrat, sanoi hän sitte, — varhain huomisaamuna lähdemme Jotnisteeniin.

Mutta siellä oli sillaikaa sattunut odottamaton tapaus.

Tiedämme, että Aarent Pietarinpoikaa siellä pidettiin vankeudessa. Omasta pyynnöstään sai Ingiald luvan käydä häntä katsomassa ja Ingialdilta kuuli vanha ritari, joka synkän epätoivoisana odotti kuolemantuomiotaan, että hänen tyttärensä elää ja oleskelee samassa talossa, juuri pelastuneena häpeällisestä kuolemasta.

Uutinen koski häneen niin, ettei hän aluksi voinut sitä käsittää.

Sitte hän nöyrästi pyysi saada hänet nähdä, vaikkapa vain ainoan kerran.

Silloin kertoi Ingiald, että hän on hengenvaarallisesti sairaana.

Nyt tahtoi ritari joka tunti tietää, miten hänen on.

Hänen hartaasta pyynnöstään kävi Tyste kerran hänen luonaan ja kertoi koko heidän surullisen tarinansa alusta loppuun asti.

Sitte jätti ritari hänelle joukon papereita ja asiakirjoja, jotka hän Olavi Olavinpojan välityksellä oli saanut tänne linnaan.

— Kas tässä, sanoi hän; — koko omaisuuteni kuuluu tyttärelleni ja hänen puolisolleen.

Muutaman päivän perästä kerrottiin hänelle, että Cecilian hengenvaara jo on ohi. Hänen ilonsa oli rajaton.

— Olen sitä rukoillut yöt päivät, lausui hän; — ja koska rukoukseni on kuultu, niin pidän sitä merkkinä, ettei Herra kokonaan ole minua hyljännyt; elämää en pyydä, kunhan saan syntini anteeksi.

Vaikeampi oli valmistaa Ceciliaa kohtaamaan isäänsä, sillä aivan odottamatonta oli hänelle, että hän oli täällä. Mutta Tyste ja Ingiald kertoivat sen niin varovaisesti kuin suinkin; he tiesivät molemmat, että ainoastaan tyttären esirukoukset ehkä voisivat pelastaa isän hengen.

Vihdoin Cecilia sitte sai sen tietää. Aarent Pietarinpoika pääsi salaa hänen huoneeseensa ja liikuttavaa oli nähdä, kun he lankesivat toistensa kaulaan.

Vanha mies itki ääneen; hän pyysi tytärtä antamaan anteeksi, että hän niin julmasti oli kohdellut äitiä.

Cecilia vastasi, että rakkaus antaa anteeksi kaikki; hän tunsi sydämessään, että äitikin oli antanut anteeksi.

Isä sai sitte joka päivä käydä lastaan tervehtimässä ja äkkiä juolahti Cecilian päähän, että hän menee kuninkaan luo ja pyytää armoa isälle, ja että hänen ponnistuksensa varmaan menestyy.

Seuraavana päivänä tuli kuningas.

Senjälkeen ei Aarent Pietarinpoika saanut jättää vankihuonettaan.

Cecilia oli jo niin terve, että hän käveli, ja onnellinen Tyste sai nyt viedä hänet kuninkaan luo.

Cecilia tahtoi langeta hänen jalkainsa juureen, mutta kuningas esti sen.

— Moni tahtoisi polvistua teidän jalkainne juureen, kaunis rouva, sanoi kuningas ja katseli häntä ihaillen.

Mutta Måns Bryntenpoika aivan ihastui. Hän vakuutti, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin kaunista naista ja että hän koska tahansa on valmis kärsimään kaikki mitä Tyste on kärsinyt, jos hän vaan saa sellaisen morsiamen.

Kuningas nauroi ja sanoi, että hän varmaankin tällä kertaa turhaan polttaa hiilensä.

Herra Måns näytti onnettomalta, mutta hänen kekseliäät aivonsa olivat ankarassa työssä.

Kustaa kävi sitte katsomassa paikkaa, jossa luostari oli seisonut; raunioiden joukossa näkyi vielä pirstaleita ihmisten jäsenistä, ja kuningas antoi heti käskyn, että Olavi Olavinpojan piti toimittaa ne haudatuiksi siunattuun maahan.

Sitte hän sadan miehen saattamana läksi luostariin, jossa Ceciliaa oli pidetty.

Sotaväki sai käskyn piirittää luostarin ja valtakunnan marski määräsi, että portit avattaisiin kuninkaalle ja hänen miehilleen.

Käskyä noudatettiin melkein heti, mutta paitsi portinvartiaa ei näkynyt yhtään elävää olentoa.

Silloin rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja kuningas iski käden miekkansa kahvaan ja huusi, että jollei koko luostarin väki paikalla tule esiin, niin saavat sotamiehet murtaa auki ovet ja kantaa ulos jokikisen nunnan.

Hänen sanansa tekivät mahtavan vaikutuksen ja seuraavana hetkenä avautuivat ruokasalin ovet ja kuusikymmentä nunnaa sekä heidän johtajattarensa, kasvot huntujen peitossa, astui ulos.

— Minä valitan, lausui Kustaa miellyttävällä tavallaan, — että minun ankarin sanoin täytyy muistuttaa teille alamaisvelvollisuuksianne.

— Teidän armonne!

— Sisareni, minä tahdon aina katsoa kasvoihin sitä, jota puhuttelen, lausui kuningas ja hänen äänensä oli taaskin käynyt karkeaksi.

Syvästi huoaten työnsi abbedissa huntunsa syrjään; hänen kasvonsa olivat laihat, miltei kuin muumiolla; mustat kiiluvat silmät iskeytyivät kuninkaaseen.

— Jos he kaikki ovat hänen näköisiänsä, niin pitäkööt hunnut kasvoillaan, kuiskasi herra Måns.

— Arvelen, alkoi kuningas, — että te niinkuin kaikki muutkin luostarit, olette saaneet kirjeeni ja määräykseni.

— Olemme saaneet, vastasi abbedissa.

— Oletteko te seuranneet niitä?

— Emme.

Tuli haudan hiljaisuus.

— Tiedättekö mikä rangaistus teitä odottaa?

— Kyllä, teidän lakienne mukaan.

— Ettekö te ole velvolliset niitä noudattamaan?

— Me kuulumme katoliseen kirkkoon ja olemme antaneet uskollisuutemme hänen pyhyydelleen paaville.

— Mutta täällä ei paavilla ole mitään sanomista ja jos te tahdotte jäädä tänne, niin teidän täytyy mukautua kuninkaan ja säätyjen määräyksiin ja päätöksiin.

Mustat silmät olivat tähdätyt maahan.

— Mitä siis tuomio säätää?

Abbedissan rinta kohoili kiivaasti, mutta hän ei vastannut sanaakaan.

— Mitä tuomio säätää? kysyi kuningas. Hänen hillityssä äänessään oli sointu, joka sai abbedissan äkkiä nostamaan silmänsä.

— Että me olemme karkoitettavat täältä, kuiskasi hän.

— Jos ansionne mukaan toimisin, niin käskisin paikalla sotamiehiäni ajamaan teidät pihalle, mutta armosta saatte itse vapaehtoisesti lähteä.

— Armoa, armoa! huusi koko joukko ja lankesi polvilleen.

— Mitä te tahdotte?

— Jäädä tänne palvelemaan Jumalaa ja auttamaan köyhiä, niinkuin tähänkin asti! huusi abbedissa.

— Ja kaikin mahdollisin keinoin koettamaan rikastua lähimmäisenne kustannuksella; armottomat, sydämettömät te olette olleet; avioliiton, jonka Jumala itse sääsi, olette te leimanneet melkein rikokseksi. Pakollisen luostarilupauksen antaminen on teidän silmissänne Jumalalle otollinen työ, mutta se, joka luopuu valheesta noudattaakseen lakia, jonka Jumala itse istutti sydämeemme, se on tehnyt rikoksen, joka ainoastaan tulella voidaan sovittaa. Taivaan rangaistus teitä kohtaa sen tähden, että jätitte tuon ihmisraukan pyövelin käsiin.

— Kirkon laki niin käskee, sopersi abbedissa.

— Mutta ei Jumalan laki, huudahti kuningas. — Tästälähin tahdon ja käsken, että jokainen nunna vapaasti saa jättää luostarin.

Abbedissan laihoille kasvoille oli valunut helakka puna, mutta hän hillitsi mielensä ja virkkoi:

— Väkivallalla voitte meidät karkoittaa, mutta siitä olen varma, ettei kukaan mene vapaehtoisesti.

— Sen saa tulevaisuus osoittaa; voutini Olavi Olavinpoika valvokoon tästälähin luostaria. Kerran kuukaudessa tulee hän tänne ja silloin saa joka nunna kääntyä hänen puoleensa pyytämään apua, jos hän sitä tarvitsee.

Abbedissa horjui niin, että muutamien nunnien piti tulla häntä tukemaan.

Kustaa hymyili nähdessään, mikä liike oli syntynyt nunnien riveissä.

Mutta kun abbedissan pyörtymiskohtausta yhä jatkui, rupesi kuningas epäilemään petosta ja virkkoi:

— Toivottavasti sisar ymmärsi minut?

Abbedissa selitti viittauksilla, ettei hän osannut puhua.

— No, sanoi kuningas, — odotetaan. Sillaikaa voivat upseerini tarkastaa luostaria ja minä puhuttelen nunnia.

— Tahtooko joku sitä? huusi abbedissa, kääntyen nunnien puoleen.

— Ei, ei, huusivat kaikki.

— Sanokaa siis te, sisareni, heille, kun vouti tulee, että se on kuninkaan tahto.

Abbedissa nyökäytti päätään.

— Tahdon vastausta! huusi kuningas kiivaasti.

— Teen mitä ikinä voin noudattaakseni teidän armonne tahtoa.

— Sillä ehdolla te saatte asua täällä, mutta muistakaa, että se riippuu kuuliaisuudestanne.

— En tule unohtamaan ainoaakaan sanaa siitä, mitä teidän armonne on puhunut.

— Hyvä. Kuulkaa, arvelen että tässä joukossa on useita nuoria.

— Teidän armonne, luostarissa ei lasketa ikävuosia.

— Arvelen, että jokainen puolestaan sen kuitenkin tietää, ja että moni sydämestään haluaa takaisin maailmaan, elämään hyödyllistä elämää vaimona ja äitinä; tahdon sanoa teille kaikille: älkää antako väärän häveliäisyyden estää itseänne katkaisemasta kahleita, jotka mahtavat olla sietämättömät ja joilla totisesti ette palvele Jumalaa.

Heti sen jälkeen läksi kuningas seurueineen ja väkineen luostarista.

Måns Bryntenpoika vakuutti nunnajoukon liikkeiden kyllä todistaneen, että siellä oli useita nuoria.

— Varmaan moni vanhoistakin mielellään tahtoisi maailmaan takaisin, sanoi Juhana.

— Niin, ne joilla on ystäviä ja sukulaisia, lisäsi Kustaa, — mutta vallanhimoiset naiset pitävät enemmän luostareista, siksi että he siellä ovat tilaisuudessa anastamaan itselleen valtaa.

— Jos abbedissan valta ulottuisi luostarin ulkopuolelle… sanoi Måns Bryntenpoika.

— Niin emme elävinä pääsisi Jotnisteeniin, arvelet, sanoi kuningas hymyillen.

— Onneksi se jo häämöittää tuolta.

— Näkyykö Cecilia rouvaa?

— Ei, teidän armonne.

— Kyllä sinä siinä suhteessa turhaan poltat hiiliäsi.

— Onneksi ei mies ole mustasukkainen.

— Hän luottaa häneen rajattomasti.

— Nainen on heikko astia.

— Mies on välistä vielä heikompi.

— Myönnän kyllä, jos mies on rakastunut.

— Ajatteleppas, jos hunnun takaa olisit keksinyt kaunottaren!

— Silloin olisin hänet ryöstänyt; teidän armoanne on tosin kiittäminen siitä, ettei se enään ole niin vaarallista, mutta panenpa miekkani pantiksi, ettei siellä ollut kaunottaria.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Hän olisi varmaan sattumalta nostanut huntuaan; siksi lähden nyt täältä ehein sydämin.

— Minä luulin sen jääneen Cecilia rouvan luo.

— Nyt hän saa sen kokonaan.

Pitkin pitäjiä oli kierrellyt tieto, että kuningas tahtoo puhutella kansaa ja että sen määrättynä päivänä on kokoontuminen suurelle tasangolle Jotnisteenin edustalla.

Ja kansaa tuli kaikilta tahoilta; oltiin vasta maaliskuun alulla ja ilma oli kylmä ja kolea, mutta se ei vaikuttanut väkeviin, roteviin miehiin.

Kuningas ei ainoallakaan sanalla ollut maininnut Aarent Pietarinpoikaa; arveltiin hänen unohtaneen hänet tai tahallaan lykänneen hänen asiansa tuonnemmaksi.

Ceciliaa taas pidettiin siksi heikkona, ettei hänen ehkä vielä pitänyt pyytää kuninkaalta armoa. Sitäpaitsi ei ole hyvä ruveta herättämään nukkuvaa karhua.

Mutta joka päivä hiipi Cecilia pieneen huoneeseen, johon ritari oli muutettu; hän vietti siellä tuntikausia ja jos joku häntä kysyi, niin vastattiin, että hän nukkuu huoneessaan.

Måns Bryntenpoika oli liian syvään katsellut hänen ihmeellisen kauniisiin silmiinsä. Tyste silminnähtävästi nautti siitä, että hänen vaimoaan ihailtiin, ja Måns herra ylpeili, niinkuin tiedämme, suuresta menestyksestään naismaailmassa. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, jopa hän kuninkaalle oli uskonut rakkausjuttunsa, ja nyt Cecilia rupesi välttämään häntä! Ehkä se oli pelkkää keikailemista… siinä tapauksessa aivan turhaa, sillä Måns oli korviin saakka rakastunut.

Hän rupesi vakoilemaan. Eräänä päivänä sattui hän suljetun oven taakse ja kuuli tällaista puhetta: "rakastan sinua päivä päivältä enemmän… sinun edestäsi tahtoisin elämäni antaa… emme koskaan eroa…" ja sitte seurasi suudelmia.

Måns Bryntenpoika hikoili… hän kuuli miehen äänen, mutta se oli sangen harvapuheinen… Sellainen jörö, kun vaikenee!… Olisinpa minä, niin…

Aivan haltioissaan riensi hän kuninkaan luo.

Kuningas oli sattumalta yksin.

— Hän pettää minua! huusi Måns vihan vimmoissa ja tulipunaisena.

— Kuka? mikä?

— Tai oikeastaan hän pettää kapteeni Olavi Tystea, mutta aika jörön tähden?

— Cecilia rouvastako sinä puhut?

— Niin, teidän armonne.

— Ja sinä tarkoitat…

— Että hänellä on rakastaja, siitä panen pääni pantiksi.

— Sinä olet sekä kuullut että nähnyt väärin.

— En, teidän armonne, olen asiastani varma, ja jos minä olisin hänen miehensä, niin…

— Ehkä se oli juuri hän.

— Ei, olkaa hyvä ja katsokaa, tuossa hän seisoo pihassa keskellä sotamiesjoukkoa, tyynenä kuin viilipytty, ja minä…! Hän iski nyrkillä otsaansa, polki jalkaa maahan, ähki ja puhki ja käyttäytyi kuin hullu.

— Myönnän, että tämä asia suuresti loukkaa turhamaisuuttasi, nauroi kuningas.

— Onhan toki liikaa että aviomies ja kaksi rakastajaa yhtaikaa ovat samojen muurien sisäpuolella, ja kyllä minä siltä kavaltajalta naamarin riistän, kyllä minä näytän, että…

— Tässä piilee joitakin salajuonia, sanoi kuningas. — Kutsu Olavi Olavinpoika tänne, mutta älä selitä mitään.

— Teidän armonne voi luottaa minuun.

Olavi Olavinpoika seisoi kumartaen kuninkaan edessä.

— Seuratkaa minua! Mene sinä edellä!

Kaikki kolme läksivät astumaan, herra Måns ensin.

— Tässä, teidän armonne.

— Ovi auki, käski kuningas.

— Minulla… ei ole avainta, vastasi vouti kalveten.

— Kenen käsiin te olette sen uskonut? kysyi kuningas ankarasti.

— Cecilia rouvan käsiin.

Måns loi kuninkaaseen voittoisan katseen.

— Mutta minä tahdon sisään!

— Avatkaa, rouva Cecilia! huusi Olavi Olavinpoika.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Cecilia.

— Kuninkaan nimessä!

Syntyi hetkisen hiljaisuus, sitte avautui ovi ja Cecilia polvistui kuninkaan jalkain juuressa.

— Armoa! pyysi hän, kädet ristissä.

Måns Bryntenpoika ei voinut katsoa kuin miestä, joka hänkin oli polvillaan.

Kuningas ojensi kätensä Cecilialle ja nosti hänet ylös.

— Sanokaa minulle ensin rikoksenne, lausui hän lempeästi ja astui sitte likemmä miestä.

— Mutta Cecilia oli ehtinyt ennen häntä ja kietonut käsivartensa miehen kaulaan.

— Armoa, armoa! pyysivät nyt molemmat.

— Aarent Pietarinpoika! huudahti kuningas hämmästyneenä.

— Isäni!

Kuningas loi hetkeksi katseensa herra Månsiin ja kääntyi sitte polvistuvien puoleen.

— Isänmaan kavaltaja! lausui hän ankarasti, kääntyi sitte ympäri ja läksi kiirein askelin huoneesta.

Måns Bryntenpoika seurasi häpeillään. Kuningas oli koko päivän harvapuheinen ja synkällä mielellä; hän puhutteli kääpiöä, mutta tämä oli viettänyt vain yhden yön Jotnisteenissa ennenkuin hän läksi kuningasta hakemaan, eikä siis tietänyt mitään Aarent Pietarinpojasta.

Päivällisaikaan tuli Ingiald. Hän oli kierrellyt pitkin pitäjiä kuninkaan asioissa ja toi nyt tiedon, että jokainen saapuu, mikäli terveys vaan sallii.

Nyt vasta kääntyi keskustelu Aarent Pietarinpoikaan, nimittäin kuningas kysyi ja Ingiald vastasi.

Seuraavana päivänä piti kokouksen olla ja jo edeltäkäsin näytti osanottajien luku tulevan suureksi.

Herroja ei tosin ollut paljon, sillä täällä ylämaassa oli vain harvoja herrastiluksia, mutta sitä suurempi oli talonpoikien joukko.

Viime hetkessä antoi kuningas käskyn, että Aarent Pietarinpoika vangittuna tuotaisiin ulos.

Tapansa mukaan puhui Kustaa kansalle ja tänään teki hän sen niin voimakkaasti, että kyyneleet heruivat kuulijain silmiin. Hän kysyi heiltä, luulivatko he todellakin hänen asemaansa niin kadehdittavaksi, ettei hänellä saattaisi olla parempia ja huolettomampia päiviä, jos hän eroaisi hallituksesta.

Epävarmoina katselivat he toisiinsa.

Sitte otti hän vertauksen perheenisästä, jolla on suuri perhe ja paljon palvelijoita, joista jokainen tahtoo kulkea omaa tietänsä, katsomatta yleistä parasta.

— Miten sen isännän on meneteltävä? kysyi hän.

Nyt ymmärsi kansa ja jokainen myönsi kuninkaan olleen oikeassa ja lupasi tulevaisuudessa parantaa tapansa.

— Mutta täällä on meidän joukossamme muuan kavaltaja, sanoi Kustaa, — jonka rikos on sitä suurempi koska hänellä olisi pitänyt olla enemmän järkeä kuin teillä; ja nyt tahdon kuulla, mitä te hänestä arvelette.

Kaikkien silmät kääntyivät Aarent Pietarinpoikaan, joka seisoi kentällä, kädet kahleissa, harmaa pää kumarruksissa. Kaikki ylimielisyys oli poissa; kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia.

Ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus.

— Armoa! huusi muuan, ja pian yhtyivät tuhannet samaan huutoon.

— Ansaitseeko hän sitä teidän mielestänne?

— Ei, ei!

— Tiedättekö te, hänen jalon puolisonsa muisto minun sydäntäni hellyttää. Hän pelasti kerran henkeni ja hänen lempeä tyttärensä on viattomasti saanut kärsiä niin paljon, että minä pidän rakkaana velvollisuutena koettaa antaa hänelle hyvitystä.

Kansanjoukossa syntyi iloinen hyminä: Aarent Pietarinpojan kahleet irroitettiin ja hän lankesi maahan kuninkaan eteen.

— Nouskaa ylös, ritari, sanoi Kustaa, — tyttärenne saa tästälähin vastata teistä.

Sitte tervehti hän vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet häntä katsomaan. Muitten muassa oli Jaakko Pietarinpoika Orsasta, joka sanoi että hän nyt mielellään kuolee, kun on saanut pudistaa kuningas Kustaan kättä; sitte Sven Elfinpoika Isalasta ja Matti Laurinpoika Tomtgårdenista, ja Kustaa muistutti heille menneitä aikoja; kun hän sitte lausui jäähyväiset koko suurelle kansanjoukolle, niin sanoivat kaikki yksimielisesti, että Kustaa Eerikinpoika Vaasa sentään kaikista parhaiten sopi heidän kuninkaakseen.

Cecilian ei hän tälläkään kertaa sallinut langeta jalkainsa juureen; sensijaan painoi hän suudelman hänen otsalleen ja vapautti Tysten virastaan, määräten hänet kuninkaan varmaksi vartiaksi Ornäsiin.

Luostarin valvojaksi asetti hän Olavi Olavinpojan sijaan Tysten, koska tämä hyvin tunsi paikkakunnan olot. Sitte lausui hän sydämelliset jäähyväiset ja läksi Helsinglantiin.

Måns Bryntenpoika kysyi, Cecilia rouvan tähdenkö kapteeni Tysten piti jäädä Isalaan.

— Sinun tähtesi myöskin.

— Teidän armonne luulee siis…

— Että sinä, niinkuin Jotnisteenissa, hänen tähtensä tekisit monta hullutusta ja monasti loukkaisit meidän arvoamme.

Gestriklannissa piti kuningas vielä maakäräjät, huhtikuussa hän Upsalan kautta tuli Tukholmaan. Silloin tutkittiin Peder Grymin asia; hänet tuomittiin mestattavaksi ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Sitte seurasi hiukan levollisempi aika, mutta pitkäikäiseksi se ei tullut.