LUKIJALLE. (continued 2)

Dorotea tahtoi tehdä lopun nykyisestä kiusallisesta suhteesta; sillä että hän auttaisi Kustaata karkaamaan antaisi hän hänelle vain uuden todistuksen rakkaudestaan ja luottamuksestaan ja Kustaa jäisi hänelle iäisesti kiitolliseksi.

Otto Krabbe vihasi kilpakosijaansa; samana hetkenä jolloin Kustaa Eerikinpoika yritti karata, oli hän kuolemaan tuomittu; siinä Otto Krabben tuuma.

Vihdoin ilmestyi odotettu laiva näkyviin. Milloin se heitti ankkurin kannaksen pohjaan, milloin risteili edestakaisin lahdella.

Kaikki sen näkivät, mutta kukaan ei puhunut mitään.

Silloin tuli muuan Otto Krabben palvelijoista tuomaan sanaa talosta jota rakennettiin.

Hänen herransa ilmoitti kyllä aikovansa lähteä sinne, mutta palvelija saisi odottaa häntä muutamia päiviä.

Sattumalta näki Iivar Gryn kerran palvelijan kaaripyssyllä ampuvan maaliin ja osaavan lentävään lintuun monta kertaa perätysten.

— Tuopa on paras kaaripyssyn-käyttäjä minkä eläessäni olen nähnyt, sanoi hän Otto herralle.

— Niin. Hän osaa melkein mihin tahtoo ja kuinka pitkän matkan päästä tahansa, vastasi ritari.

— Sepä on melkein liian röyhkeää ylistystä, mutisi Iivar Gryn.

Pari tuntia myöhemmin ilmoitti Otto Krabbe aikovansa lähteä iltapäivällä, palatakseen seuraavana päivänä hyvään aikaan.

Heti senjälkeen hän läksikin.

Samana päivänä oli Torkel huomaamatta tullut linnaan. Hän hiipi Kustaan huoneeseen ja sanoi, että isä Ingiald oli hänet lähettänyt.

— Mitä tarkoitusta varten?

— Hän sanoi teidän tarvitsevanne minua.

Samassa avautui hiljaa ovi ja Dorotea astui sisään Kustaan suureksi hämmästykseksi. Torkel aikoi kiirehtiä pois, mutta neiti lausui:

— Ole täällä ja vartioi ettei kukaan pääse sisään. Sitte hän likeni Kustaata ja puhui: — laiva odottaa. Sinun pitää karata.

— Minun! Ja sinäkö…

— Niin, minä kehoitan sinua siihen. Voinko antaa sinulle suurempaa todistusta rakk… ystävyydestäni?

— Oi Dorotea, huudahti Kustaa, — jos tietäisit mikä ilo, mikä hurmaus minut valtaa! On kuin kaikki unelmat haihtuisivat ja taivaan valo ja ihanimmat toiveet taas hymyilisivät vastaani loistavin värin!

Häntä hän ei ajatellut. Dorotean sydäntä pusersi ikäänkuin kylmä koura.

— Teen tämän vastoin isäni tahtoa, äänteli hän hiljaa, — sinun tähtesi.

— Oi Dorotea, miten voin sinua kiittää!

— Lääniherra tulee tännepäin! kuiskasi Torkel.

— Hyvästi! ja Dorotea riensi ulos toista tietä.

Mutta lääniherra ei tullut ja Torkel selitti tahtovansa seurata rakasta herraa vaikka iäisyyteen asti.

Sykkivin sydämin keräsi Kustaa ne vähäiset tavarat, jotka hän tarvitsi mukaansa; sitte hän läksi rannalle niinkuin tavallisesti ja tapasi tiellä Iivar Grynin. Tämä kertoi kaislikossa nähneensä veneen, jota ei ennen ollut siellä.

— Sanon sen vain siksi ettet luulisi olevasi ensimäinen joka sen huomaat, lisäsi hän, painaen Kustaan kättä ja läksi pois.

— Rehellinen ystävä! ajatteli ritari ja kiirehti rantaan. Siellä hän heti huomasi veneen, mutta hämmästyksekseen näki hän Aatamin sen pohjalla.

— Mitä sinä täällä teet?

— Pidän perää, rakas herra.

— Kuka sinut lähetti?

— Ei kukaan, sillä hän on kaikkialla.

— Mene nyt tiehesi täältä.

— Älkää ajako pois minua. Kadutte sitä vielä.

— Ystävä vaiko vihollinen, Aatami?

— Ystävä! vastasi kääpiö ja loi häneen kirkkaat, ystävälliset silmänsä. — Teidän ja Ingialdin ystävä.

— Silloin olen levollinen.

Samassa tuli Torkelkin paikalle ja Aatamin kanssa vetivät he veneen kaislikosta.

Tarkalla silmällä saattoi nähdä, että kaukaa likeni pieni vene, purjeet lerpallaan.

— Pian on keskiyö, kiirehtikäämme, sanoi Kustaa herra.

— Ei, herra, ei ennenkuin tuo vene on kadonnut näkyvistä, vastasi Aatami.

— Mitä me siitä; Torkel, souda vene tänne, käski ritari.

Omituinen kamppaus alkoi. Torkel tahtoi laskea maalle ja Aatami järvelle. Torkel tahtoi tarttua peräsimeen, mutta kääpiö pani jalkansa vastaan, niin että Torkel miltei olisi pudonnut suinpäin veteen jollei Aatami olisi saanut hänestä kiinni.

Jo alkoi purje pullistua ja vene kiiti eteenpäin.

— Petturiko sinä olet vai mitä tämä tietää? kysyi Torkel.

— Jos sinä olet uskollinen palvelija, niin pian saat sen tietää, vastasi kääpiö. Tullakseen Helgenäsiin täytyi heidän purjehtia sen veneen ohi, jota kääpiö äsken oli osoittanut. — Heitä hartioillesi herrasi takki, niin ei tuuli pääse läpi, lisäsi Aatami.

— Ei se sovi, vastasi Torkel.

— No, voithan sinä nyt kerran olla herrana; kiedo se hyvin ympärillesi, jottei vihuri pääse läpi.

— Niin, nuolia minun ei tarvinne peljätä.

— Ehkä, jos hatussasi olisi höyhentöyhtö.

— Jos siten voin pelastaa herrani hengen, niin mielelläni otan päähäni höyhentöyhdön, vastasi poika ja otti veneen pohjalta hatun. Pian liehuivat sinikeltaiset höyhenet hiljaa tuulessa ikäänkuin sanoakseen: mitä pelkäämistä meillä on?

— Nyt sinä näytät oikein herrasmieheltä, Torkel. Ihan minä ylpeilen siitä että saan olla perämiehenä venheessäsi.

— Mutta sitte voit myöskin sanoa…

— Niin, Torkel, sitte vasta. Koetetaan pysyä niin kaukana kuin suinkin tuosta veitikasta. Se näyttää kuljettavan merirosvoja.

Aatami oli nostanut molemmat purjeensa ja vene melkein lensi aalloilla.

— Ristikö tuonne purjeeseen on neulottu? kysyi Torkel, nousten seisomaan.

Samassa sihahti ilmassa nuoli ja nuorukainen vaipui ääneti veneeseen, joka jatkoi nopeaa juoksuaan.

— Miksei hän nyt osannut pysyä hiljaa? vaikeroi Aatami. — Ja minä niin luulin että kaikki kävisi hyvin.

— Nyt ymmärrän, lausui Torkel hiljaa.

— Hänen käskystään, kuiskasi kääpiö.

— Ingiald minut lähetti…

— Ingiald tietää kaikki ja hän tahtoo pelastaa ruotsalaisen ritarin hengen.

— Hän on niin hyvä… rakasta häntä…

— Sen lupaan tehdä, vastasi kääpiö ja purskahti itkuun. — Mutta siitä soimaan itseäni, että annoin tappaa sinut, ainoan ystäväni maailmassa.

— Sinä… teit… oikein…

— Jos voisin ottaa pois nuolen…

— Ei… käsivarren alla… käännä vene…

Aatami laski alas purjeet ja alkoi soutaa kotiinpäin. Hän itki, hän valitti ja vaikeroi. On se sentään väärin, että köyhän pitää kuolla rikkaan puolesta.

— Ei, ei… minä tein sen… rakkaudesta.

— Niin, sinä; ymmärrän sen kyllä, mutta tahtoisin tietää uhraako rikas koskaan rakkaudesta elämänsä köyhän edestä?

— Äiti… Kustaa herra…

Hän vaikeni. Kääpiö souti voimiensa takaa kotia kohti.

5.

TULESSA KULTA KIRKASTUU.

Vene ei vielä ollut ehtinyt kauvas ja Kustaa luuli sen palaavan itseänsä noutamaan, kun hän äkkiä kuuli vieressään lääniherran äänen tavattoman kovana ja ankarana:

— Mikset sinä häntä seurannut niinkuin velvollisuutesi käskee?

— Ankara herra, ritari Otto Krabbe lähetti minut tärkeälle asialle.

Kustaa oli vetäytynyt luolan suojaan, jossa hän toivoi saavansa olla huomaamatta.

— Venekö tuolla on? kysyi taaskin lääniherran ääni.

— Kalastaja varmaankin… en oikein näe, mutta luulen melkein, että se on kääpiö.

— No hän ei ole vankia saattamassa. Tule tänne toiselle puolelle.

He menivät. Vene oli nyt niin kaukana, että se näytti vain pieneltä pilkulta, ja kaikki Kustaan kauniit unelmat haihtuivat kuin tuhka tuuleen.

Palatessaan linnaan näki hän tulta naisten luhdin ikkunasta, eikä, hän enää surrut onnistumatonta karkausyritystään niin suuresti kuin hänen olisi pitänyt. Ero oli ollut niin kiireellinen, hän ei ollut ehtinyt lausua ratkaisevaa sanaa. Miten alttiiksiantavan uhrin tyttö oli hänelle kantanut! Nyt hän siellä yksin itki häntä… Mutta hänpä suutelee kyyneleet noista kauniista silmistä ja kertoo, että hän tästälähin kuuluu yksin hänelle.

— Dorotea, oma Doroteani, kuiskasi hän itsekseen, — nämä laulan, minä soitan, niin sinä tiedät, että olen likeisyydessäsi.

— Karta sinä Delilaa, kuului samassa ääni hänen korvansa juuressa.

Hän kääntyi kiireesti ja huomasi Ingialdin suurena, korkeana astelevan rinnallaan.

— Ingiald, sinäkö täällä?

— Teidän tähtenne, nuori herra.

— Niin, se on totta, Torkel sanoi…

— Torkel on lakannut palvelemasta.

— Mitä tarkoitatte?

— Että jokaisella on tehtävänsä! Täyttäkää te omanne yhtä hyvin kuin hän.

— Hän oli uskollinen palvelija. Olen häntä paljon kaivannut.

— Olkaa tekin uskollinen palvelija, niin teitäkin kaivataan, kun lakkaatte palvelemasta.

— Minä en ole palveluksessa!

— Onko sitte tapana, että isäntä aina edeltäkäsin ilmoittaa palvelijalle, minkä työn hän hänelle aikoo uskoa?

— Enkö minä ole vanki?

— Katsokaa ettette ole omien himojenne vanki.

— Mitä tarkoitatte, isä Ingiald?

— Ettei palvelija saa katsella oikeaan eikä vasempaan, vaan rehellisesti seisoa vartioimassa, kunnes kutsu kajahtaa.

— Minua ei kohtaa mikään kutsu.

— Olen tähdistä lukenut, että te olette määrätty suuriin tehtäviin.

— Joskus olen itsekin niin luullut, huudahti Kustaa kiihkeästi, — mutta nyt…

— Ovat silmänne olleet pimitetyt; jättiläinen Naurve teki teidät sokeaksi, jotta hänen mustasilmäinen tyttärensä saisi teidät pauloihinsa.

— Niin, olen ollut kuin taikavoiman vallassa, nyt sen tunnen.

— Juuri sentähden olen tullut tänne; olkaa varoillanne ettei teitä taas vietellä.

— Osaatko lukea sieluni salaisuuksia?

— Paremmin kuin luulet.

— Me rakastamme toisiamme ja kuitenkin hän auttoi minua karkaamaan.

— Älkää uskoko häntä, se on Ahdin tytär joka houkuttelee.

— Minä rakastan ensi kerran.

— Etkö ole kuullut kuinka Delila leikkasi Simsonin hiukset ja sitte heitti hänet filistealaisten käsiin; naissuosio teki hänet kavaltajaksi; kansalaisiaan ei hän enää voinut auttaa, vaan hän syöksyi surmaan siksi että elämä oli tullut hänelle rangaistukseksi.

Nuori ritari seisoi kalpeana ajatuksiinsa vaipuneena.

— Kiitos, sanoi hän, ojentaen vanhukselle kätensä; — tänä hetkenä lupaan, etten enää koskaan rakasta muuta kuin synnyinmaatani; olkoon se morsian, jolle pyhitän henkeni.

— Amen, vastasi ukko. — Jää hyvästi!

— Minä tulen sinun luoksesi, isä Ingiald.

— Et löydä minua.

— Menetkö sitte pois mökistäsi?

— Pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi.

— Emmekö enää tapaa?

— Näyttää siltä kuin tähtemme joskus kohtaisivat toisensa.

— Ehkä Ruotsissa? Vanhus hymyili.

— Suojelkoon sinua hyvä henki! lausui hän ja läksi pois hiljaa, äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

* * * * *

Kustaa oli arvannut oikein. Sanoma siitä että hän oli palannut linnaan pani Dorotean riemun raivoon. Se oli tietysti tapahtunut rakkaudesta häneen. Nyt varmaan seuraisi se selitys, joka ikipäiviksi vapauttaisi hänet Otto Krabbesta.

Hänen palatessaan oli kääpiö paikalla ottamassa häntä vastaan. Hän kertoi, ettei Kustaa herra laisinkaan tahtonut lähteä linnasta, vaan oli lähettänyt Torkelin viemään suullisia sanomia laivaan.

— Mutta hän oli ritarin hatussa ja takissa.

— Sentähden ettei häntä muuten olisi päästetty laivaan, vastasi Aatami.

Sekä Otto herra että Dorotea olivat tuolle velikullalle uskoneet salaiset tuumansa; he luottivat häneen järkähtämättä ja molemmat hän petti hyvällä omallatunnolla.

Kenen palvelija hän oikeastaan oli? Olemme nähneet että hän vilpittömästi rakasti Torkelia. Isä Ingiald oli myöskin saanut hänet vaikutusvaltansa alaiseksi; hän oli kuin pehmeä vaha, jota saattoi muovata eri muotoihin, kunnes se vihdoin kovettui viimeiseen.

Torkel oli siksi vähäpätöinen henkilö, ettei hänen kuolemansa herättänyt myötätuntoisuutta eikä hämmästystä. Ainoa joka häntä suri oli Kustaa. Hän tiesi, että nuorukainen hänen tähtensä oli heittänyt henkensä ja hän piti velvollisuutenaan koettaa lohduttaa ja auttaa vanhaa, yksinäistä äitiä.

Hän oli monta kertaa lähtenyt häntä tervehtimään, mutta hänen surunsa oli niin lohduton ja auttamaton, niin suljettu ja vaitelias, tai niin tylsä ja välinpitämätön, ettei inhimillinen myötätuntoisuus ollenkaan voinut siihen vaikuttaa. Hänessä ei enää näkynyt muuta elonmerkkiä kuin eläimellisyys, sillä hänen silmänsä välkkyivät, kun hänelle antoi ruokaa tai rahaa. Aatami näytti parhaiten ymmärtävän hoitaa häntä, jonkatähden Kustaa jätti hänen tehtäväkseen toimittaa hänelle niin paljon ruokaa kuin hän tarvitsi.

— Se on ainoa minkä voin tehdä hänen hyväkseen, sanoi nuori ritari.

Otto Krabbe oli raivoissaan siitä ettei hän ollut päässyt vapaaksi kilpakosijastaan; mutta hän ei uskaltanut uudistaa yritystään, sillä varovaisuudestaan huolimatta oli häneen jo langennut varjo, joka teki kaikki vastaiset kokeet vaarallisiksi.

Varsinkin lausui Iivar Gryn kaikellaisia viittauksia siihen suuntaan. Lääniherra ei tahtonut kallistaa korvaansa sinnepäinkään, mutta hän ei voinut olla pelkäämättä. Jos hänen talossaan Kustaalle jotakin tapahtui, niin Banérien nimeen oli tullut tahra, jota ei millään voinut puhdistaa. Sitäpaitsi oli lääniherra levoton Doroteasta. Hän toivoi melkein, ettei ritari milloinkaan olisi tullut hänen taloonsa.

Kustaan muuttunut käytös hämmästytti neitoa suuresti. Hän ei enää jäänyt hänen kanssaan kahdenkesken ja antoi lyhyitä vastauksia, kun tyttö häntä puhutteli. Silminnähtävää oli, että hän mieluinten vietti aikansa yksin tai Iivar Grynin seurassa. Yhdessä he tekivät retkiä ja viipyivät niillä välistä kokonaisia päiviä.

Mitä oli tapahtunut, mikä oli riistänyt hänet Dorotealta? Pahat hengetkö siinä pitivät peliään ja eikö hän enää palaisikaan sen luokse, joka häntä niin sanomattomasti rakasti?

Kääpiö kertoi hänelle, että Kustaa noitakeinojen voimasta äkkiä veneessä oli muuttunut Torkeliksi. Eikä Doroteakaan toisin voinut selittää hänen kummallista pelastustaan. Hän kiitti siitä kaikkia pyhiä ja rukoili heitä antamaan takaisin hänen rakkautensa.

Eräänä päivänä oli hän hyvin huonolla tuulella ja löi palvelijattariaan pienimmästäkin erehdyksestä. Vihdoin hän kutsutti luokseen Aatamin ja kysyi kiivaasti, vieläkö hän vangin kamariin oli vienyt kukkia.

— Joka päivä, vastasi kääpiö. Dorotea puristi kätensä nyrkiksi:

— Kuinka sinä uskallat?

— Olen sanonut, että ne tulevat Otto herralta.

— Minkätähden?

— Hän saa joka päivä tuoreita kukkia, mutta kuihtuneet vien Kustaa herralle.

— Mitä hän siitä välittää?

— Näkyypä paljonkin välittävän. Hän on vihoissaan.

— Onko hän siitä vihoissaan?

— Mustasukkainen tietysti.

— Tyhmyyksiä! Mene tiehesi!

Kääpiö läksi, mutta tarkoitus oli saavutettu.

Kustaa oli mustasukkainen; nyt piti vain pakoittaa hänet näyttämään se.

Otto Krabbe vietti aikansa enimmäkseen metsästämässä. Hän ei saanut lähdetyksi Kallösta. Tekosyynä käytti hän kuninkaan käskyä vangin vartioimisesta; varsinainen syy oli tietysti se, ettei hän tahtonut jättää Doroteaa yksin Kustaan kanssa; kääpiö oli tosin sanonut, ettei hän pitänyt seurustelusta ja että hän ani harvoin puhutteli neitiä, mutta Otto oli varma, että tämän kaiken alla piili joku petos. Häntä kohtaan oli Dorotea kylmempi kuin koskaan ennen; siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän rakasti toista. Sentähden täytyi hänen vakoilla; pahimmassa tapauksessa täytyi turvautua siihen keinoon joka ei ensi kerralla onnistunut; jokainen on oman onnensa seppä.

Näitä puheita hän kyllä lasketteli Aataminkin läsnäollessa ja Aatami, joka Kustaan käytyä Torkelin äidin luona oli ruvennut häntä rakastamaan, keksi hänen pelastuksekseen keinon, josta jo on kerrottu.

Seuraavana päivänä tuli Kallöhön vieraita. Kiireesti pantiin toimeen lintujahti ja Kustaakin otti siihen osaa vastoin tavallisuutta.

Kotiin palatessa odotti komea illallispöytä ja avoimesta ikkunasta tunki vasta niitetyn heinän ja kukkien tuoksu.

Dorotea tervehti vieraita kauneimmalla hymyllään ja lääniherra oli mainiolla tuulella. Naurettiin, laskettiin leikkiä, olut- ja viinikannut kiertelivät pitkin pöytää ja kaikki söivät nälkäisten innolla.

Dorotea oli niinkuin tavallisesti kaikkien ylistysten esineenä ja arvossapidetyin vieras lausui:

— Ihana neiti, pyydämme kaikki saada juoda maljanne, mutta ensin täytyy teidän itsenne esittää sen onnellisen malja, jota te eniten suositte.

Dorotea olisi voinut kieltää tai mainita isänsä nimen, mutta hän kohotti ylpeästi päätään ja lausui selvällä äänellä:

— Herra Otto Krabben.

Sekä tämä että lääniherra hämmästyivät suuresti; lääniherra sai tuskin nostetuksi lasiaan, jotavastoin onnitteluja sinkoili ritarin ympärillä.

— Rakastan ja olen kauvan rakastanut häntä, virkkoi Otto herra intohimoisesti, — mutta hän ei koskaan ole tahtonut antaa minulle vastausta; olen saanut tyytyä puolinaisiin lupauksiin ja suudelmaan, jonka ryöstin.

— Ette tiedä, mitä sanotte, huudahti Dorotea vihasta punoittavin poskin.

— Julmaa leikkiä sinä olet laskenut minusta, jatkoi rakastaja kiihkeästi, — mutta minä suon sinulle kaikki anteeksi, sillä sinä olet kaunein naisten joukossa ja sen minkä huulesi nyt lausuivat olen jo monasti lukenut ilmehikkäistä silmistäsi.

Dorotea katsahti Kustaaseen ja näki hänen huulillaan kylmän, melkein ylenkatseellisen hymyn. Oi, jospa hän olisi saanut vaipua maan alle!… tai edes tukkia tuon kehuvan suun, jonka kielen hän mielellään olisi purrut poikki, jos olisi voinut.

Kun nauru ja melu hiukan hiljenivät, nousi muuan vieraista ja huusi:

— Kihlattujen malja!

— Ei, ei, kirkaisi Dorotea rajusti, — en tahdo!

— Siinä näette, huusi Otto herra, — hän on huikentelevainen niinkuin taivaan tuulet; mutta saatte nähdä kuinka hän taipuu tahtoni alaiseksi!

Hiljaa hän laski kätensä uppiniskaisen tytön olkapäälle ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Hän on kuoleman oma, jos kiellät!

Tyttö kalpeni lumen karvaiseksi, mutta tahtonsa koko voimalla voitti hän mielenliikutuksensa ja sanoi päättäväisesti:

— Isäni herra Eerik Banér se on, joka ratkaisee kohtaloni.

— Hän on jo aikoja sitte ratkaissut sen minun edukseni, huudahti Otto herra.

— Niin, sillä ehdolla että voittaisit hänen rakkautensa, vastasi lääniherra. — Koska hän nyt itse sanoo sen tapahtuneen, niin vahvistan täten liittonne.

— Hyvä, hyvä, huudettiin joka taholta. Ja juominen alkoi uudelleen.

Heti aterian loputtua läksi Kustaa, Dorotealle suureksi helpoitukseksi, huoneesta.

Mutta ensi hurmauksen tyynnyttyä kaivattiin "ruotsalaista". Hänen maassaan oli tapahtunut paljon uutta, jota tahdottiin hänelle kertoa.

— Minkätähden raskauttaa kuormaa kivellä? sanoi lääniherra.

— Hän on siis mielestänne jo tarpeeksi kärsinyt onnestani, puuttui Otto herra puheeseen. — Älköön enää koettakokaan vilkaista tännepäin.

— Mitä!… Todellako? kysyttiin suin, silmin.

— Se ei ole totta, sanoi Dorotea.

— Se on totta, mustasukkaisuudella on terävä katse ja minulla on tuhat todistusta siitä että hän rakastaa sinua hulluuteen asti.

Kuinka nuo sanat samalla olivat sekä suloiset että katkerat ja kuinka ne vihloivat hänen sydäntään.

— Sinä olet pitänyt häntä leikkikalunasi niinkuin minuakin, jatkoi Otto herra kietoen kätensä hänen ympärilleen. — Mutta minä annan sen anteeksi siksi että sittenkin rakastit minua.

— Päästä minut, en ole orjattaresi, sanoi tyttö vihan vimmassa.

— En, ennenkuin olet suudellut minua kaikkien läsnäollessa.

— Ennen saatte minut tappaa!

Toiset tahtoivat vapauttaa hänet, toiset väittivät sitä Otto herran oikeudeksi.

— Ritarien tapoihin ei kuulu väkivallalla ottaa sitä mitä ei vapaaehtoisesti anneta, sanoi lääniherra, irroittaen tyttärensä Otto Krabben käsistä, — mutta ritarin morsiamena on velvollisuutesi täyttää hänen pyyntönsä.

Tyttö oli käynyt kalman kalpeaksi. Hetkisen hän seisoi äänetönnä, mutta vähitellen palasi väri poskille ja tyynesti katsellen ympärilleen sanoi hän selvällä äänellä:

— Tottelen isäni tahtoa, mutta sitte menen naisten luhtiin enkä ota vastaan vieraita kolmeenkymmeneen päivään. Sitäpaitsi tahdon aivan yksin päättää häitten vieton.

— Olkoon niin! vastasi lääniherra.

— Ei, ei, se on väärin. Eikö sulhasella ole yhtä paljon päätösvaltaa?

— Tiedäthän että hän rakastaa sinua. Koeta nyt sovittaa mitä olet rikkonut.

Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen.

— Ei, sanoi tyttö, — minunhan piti antaa suudelma; ja samassa tunsi ritari hänen kylmien huultensa kevyen kosketuksen. Seuraavassa hetkessä hän oli kadonnut.

Mutta iloinen mieliala ei tahtonut palata. Lääniherra oli kohtelias isäntä niinkuin ainakin, mutta saattoi nähdä ettei hän ollut oikein tyytyväinen ja hänen mielentilansa tartutti muut.

Hevoset satuloitiin, jäähyväiset lausuttiin ja vieraat läksivät, kukin miettien mitä oli nähnyt ja kuullut.

Kun Iivar Gryn seuraavana päivänä tapasi Kustaan, ei hän ensinkään ollut huomaavinaan hänen kalpeita, surullisia kasvojaan, vaan virkkoi paikalla:

— Etkö sinä ole hämmästellyt, että näin kauvan olen viipynyt Kallössa?

— Sanoithan tahtovasi pitää munkkeja silmällä.

— Olen väsynyt heihin ja muuttanut mieltä.

— Aiotko siis lähteä täältä?

Hän ähki hetkisen ja virkkoi sitte, katsomatta Kustaaseen:

— Minussa ei ole kuin yksi ainoa kunnollinen tunne; vikoja on legionittain, mutta yksi ainoa hyve, ja se on kiitollisuus.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Sitä etten koskaan ole unohtanut ketä minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta; minä olen viipynyt täällä linnassa tutustuakseni sinuun ja nyt sanon sinulle suoraan, että aion auttaa sinua karkaamaan.

— Se ei viime kerralla onnistunut.

— Mitä kaksi tai kolme tietää sen tietää koko maailma, mutta tämä asia jää meidän kesken.

— Mimmoinen suunnitelma sinulla on?

— Et taida tietää että olen lehmänostaja; tarkoitukseni on nyt lähteä ostoksille ja paluumatkalla pysähdyn laumoineni Kallön laitumille. Se on jo vanha sopimus minun ja lääniherran välillä. Minulla on ainakin parikymmentä paimenta tai vartijaa ja Kallösta aion hankkia yhden lisää. Siksi otan sinut, ymmärrätkö? Minä en lähde mukaanne, mutta niin pian kuin te tulette meren rantaan, luikit sinä tiehesi ja otat hyyryn laivaan.

Kustaa painoi hänen kättään.

— Vapaus on elämää kalliimpi, sanoi hän loistavin silmin, — ja minä, minä tulen jäämään sinun velkamieheksesi.

— Minä olen aina ollut sitä mieltä, että sinut kavaluudella tänne houkuttelivat, ja vähäpätöisenä tanskalaisena minä koettaisin sovittaa sen, mitä valtakunnan kuningas ja ylhäisö on rikkonut.

— Jospa Torkel nyt eläisi, sanoi Kustaa miettiväisenä.

— Onhan hänellä veli, kääpiö.

— Onko Aatami Torkelin veli?

— On, vaikka ani harvat sen tietävät. Kurja, surkastunut nainen, joka miehensä rinnalla veti auraa, synnytti maailmaan surkean olennon, jonka kaikki luulivat kuolevan. Sentähden he eivät huolineet antaa häntä kastaakkaan, eikä kukaan ymmärtänyt että hän saattaisi elää sillä vuohenmaidolla, jonka hän sai ravinnokseen. Äiti sanoi synnyttäneensä keskoiset ja läksi paikalla takaisin työhön. Lapsi makasi kilien joukossa, jakoi niiden kanssa maidon ja sai niiden ruumiista lämpöä. Äiti ei viikkokausiin käynyt häntä katsomassa, kuttu häntä hoiti ja hän kasvoi ja varttui. Karsinassa hän eli aina kolmanteen vuoteensa asti, silloin hän eräänä päivänä vedettiin päivän valoon, mutta hän oli vanhempien mielestä niin pieni ja muodoton, että he luulivat hänen olevan noidutun; sentähden eivät he tahtoneet tunnustaa häntä omakseen, mahtoi se, joka heidän lapsensa oli noitunut, myöskin pitää siitä huolta, ja lapsi kierteli maailmaa, ottaen ravintonsa enimmäkseen metsästä. Torkel oli ainoa joka hänestä välitti, hän se oli tuonut hänet linnaankin.

— Kuinka hän heti saattoi tulla toimeen ihmisten parissa?

— Sitä minäkin monasti olen ihmetellyt. Moista sukkeluutta en ole nähnyt, mutta hän on viettänyt viime vuotensa Ingialdin luona ja hän on mahtanut kasvattaa hänet oman päänsä mukaan.

— Luuletko että hän tahtoo seurata minua?

— Epäilen tosin; vaikkei äiti ole välittänyt hänestä, niin hän suuresti rakastaa äitiään. Hän olisi valmis kuolemaan hänen edestään, jos niin vaadittaisiin. Mutta hän rakastaa sinua sentähden että olet auttanut äitiä.

— Uskallanko minä luottaa häneen?

— Olen uskonut hänelle salaisuuden ja tiedän, että häneen voi luottaa; vaikeinta on saada pidetyksi asia salassa niin kauvan että karja on ehtinyt lähteä. Herra Otto Krabben päähän voisi pistää tarkastuttaa paimenet ja silloin sinä olisit hukassa.

— Minun täytyy koettaa; elämä ja kuolema ovat Herran kädessä, enkä minä enää kestä tätä.

— Onni on sentään potkaissut sinua. Kustaa punastui ja kääntyi poispäin.

— Niin, tarkoitan sitä että niin eheänä pääsit leikistä; näytti jo aika pahalta.

— En enää koskaan kiinnitä sydäntäni naiseen, puhkesi Kustaa puhumaan.

— Älä lupaa sellaista, jota et saata pitää! Kaikki eivät ole Dorotean kaltaisia; hänen sisarensakin oli toista maata, lempeä ja hyvä. (Siinä hän purskahti nauruun.) — Otto Krabbe ei tule kehumaan kauppojaan.

— Koska sinä aiot palata? kysyi Kustaa, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.

— Elokuun lopulla tai syyskuun alussa; toimitan sanan Aatamille ja hän tuo tiedon sinulle… Me kai emme enää tapaa.

— Jos kaikki nyt käy hyvin, niin etkö tahdo tulla Ruotsiin minua tervehtimään?

— En, he sanoisivat minua isänmaan kavaltajaksi, ja sitä nimeä en huoli.

— Etkö sitte mielestäsi tee väärin?

— En suinkaan. Maksan velkani, vaikkei sitä kukaan minusta uskoisi.

— Koska lähdet?

— Muutaman tunnin päästä; niin pian kun olen sanonut hyvästi lääniherralle.

He syleilivät toisiaan lämpimästi, pusersivat toistensa käsiä ja erosivat — ainiaaksi.

* * * * *

Kesä oli päässyt kauneimpaan kukoistukseensa ja viljaa jo korjailtiin, mutta Kustaa hämmästeli, ettei leikkuuväessä saattanut huomata minkäänlaista iloisuutta tai reippautta. Äänettöminä he menivät työhönsä, väsyneinä, käyräselkäisinä he sieltä palasivat; enimmäkseen olivat he laihoja, kalpeita ihmisiä, joitten kasvoilla kuvastui välinpitämättömyys ja uupumus; työ kävi hitaasti, vaivaloisesti, vaikka työnjohtajan piiska tuontuostakin pani kädet ja jalat liikkeelle.

Sitä oli yhtä vaikea katsella kuin ajatellakin.

Viime viikkoina oli Kallössa vallinnut hiljaisuus; lääniherra viipyi usein poissa päiväkausia. Otto herra tuli ja läksi takaisin muutaman tunnin päästä.

Dorotea istui naisten luhdissa ja Mette rouva oli ainoa joka otti vastaan satunnaisia vieraita ja näytteli emännän osaa linnassa.

Kustaa herraa vartioitiin entistä ankarammin; palvelija, joka häntä seurasi, kantoi ladattua kivääriä eikä koskaan puuttunut puheisiin.

Joskus tuli Aatami linnaan Otto herran mukana, mutta palasi aina takaisin hänen kanssaan.

Mutta Kustaa eleli unelmissaan, hän ajatteli olevansa Ruotsissa ja teki luutun uskotukseen; yksinkertaisissa lauluissa lausui hän ilmoille ikävänsä ja toiveensa ja sai siitä lohtua ja rauhaa levottomalle sydämelleen. Pian hän huomasi, että aina hänen alkaessaan laulaa, ikkuna avautui naisten luhdissa ja hänen lopettaessaan heitettiin sieltä ruusu. Alussa hän päätti lakata soittamasta, mutta olihan soitto hänelle suuri virkistys ja rauhoittivathan laulut hänen levotonta mieltään; ja sen tähden hän jatkoi ja kuuli ikkunan säännöllisesti avautuvan ja sulkeutuvan.

Aika riensi. Oltiin elokuun keskivaiheilla. Siitä oli jo kulunut kuukausi, kun Dorotea antautui vapaaehtoiseen vankilaansa. Eräänä päivänä kohtasi Kustaa hämmästyksekseen hänet päivällispöydässä.

Hän oli entistä kalpeampi, mutta yhtä kaunis; he eivät vaihtaneet ainoaa sanaa ja aterian loputtua läksi Dorotea paikalla huoneesta.

— Lapsi raukka, sanoi Mette rouva, — sääli häntä! Pitkistä ajoista mainitsi hän ensi kerran Dorotean nimen.

Kustaa vain kumarsi vastaukseksi.

— Voitte käsittää, että tämä hänelle on ollut kamala aika, jatkoi hyvä rouva; — varmaankaan hän ei olisi kestänyt, jollei teidän soittonne olisi lieventänyt hänen sydämensä tuskaa.

— Niin on minunkin ollut, vastasi Kustaa.

— Sitä hänkin sanoo. Kallön molemmilla vangeilla on sama lohdutus.

Samana päivänä palasi lääniherra ja seuraavana Otto Krabbe; puhuttiin metsästysretkien toimeenpanemisesta ja Eerik Banér sanoi odottavansa paljon vieraita.

Dorotea jatkoi yhä elämäänsä entiseen tapaan. Hän söi päivällistä muiden kanssa, mutta ei muuten näyttäytynyt koko päivänä.

Otto Krabbe oli synkällä mielellä, mutta lääniherra kehoitti häntä pysymään kärsivällisenä; koska kerran hän tahtoi mennä naimisiin, niin sai hän myöskin kärsiä naisensa oikut. Kääpiö oli kuin kotonaan kaikkialla linnassa. Hän oli ainoa joka pääsi naisten luhtiin, ja kaikkien hämmästykseksi suvaitsi neiti jo seuraavana päivänä hymyillä ja lausua muutamia sanoja.

— Mitä sinä olet tehnyt hänelle? kysyi ritari innostuneena.

— Kertonut että te kadutte ja olette onneton; mutta sitä hän ei tahtonut uskoa.

— Tahtooko hän sitte että minun pitää itkeä ja surra; siihen minulla taas ei ole halua.

— Luulen että hän vaatii teiltä todistusta rakkaudestanne.

— No minkälaista? Tahtoisin paikalla toimittaa sen pois tieltä.

— Hän taitaa tahtoa että vieraat saavat sen nähdä, koska te muka vieraiden läsnäollessa loukkasitte häntä, sanoi kääpiö.

— Mutta saakeli soikoon, mikä nyt sitte on?

— Sitä hän ei sano vielä.

— Kärsin vielä, mutta kyllä hän tulevaisuudessa saa maksaa.

Aatami nauroi tyytyväisenä.

— Oletko käynyt vangin luona?

— Hän näyttää surkealta kun hän on yksin, mutta reipastuu tullessaan seuraan. "Taidanpa vaan täällä elää ja kuolla", sanoi hän eräänäkin päivänä ja näytti niin onnettomalta.

— Jos minulla on sananvaltaa, niin kyllä hän saa kovempaakin kokea. Muista se, Aatami, että vaanit ja vakoilet kaikkialla; kyllä minä palkitsen sen, joka minulle on uskollinen.

— Jalon herran puolesta tahdon tehdä mitä ikinä voin, vastasi kääpiö ja laski käden sydämelleen.

Päivä, jolloin tuo suuri metsästys pidettäisiin, oli jo määrätty eikä moneen päivään puhuttu muusta kuin siitä.

Vähää ennen tuli lääniherralle sana Iivar Gryniltä, että hän oli ostanut suuren joukon karjaa ympäristöstä; hän pyysi että elukat pahimman keskipäivän kuumuuden aikana saisivat levähtää Kallön maalla; myöhemmin tulisi toinen karjalauma pohjoisesta ja yhdessä ne sitte illempana lähetettäisiin Holsteiniin päin.

— Koska ne tulevat? kysyi lääniherra.

— Torstaina, arvelee ritari.

— Metsästyksen aikana siis?

— Sitä hän ei tiedä.

— Sano hänelle, että lähettäköön hän vaan elukat; soisin muuten että hän itse ottaisi osaa metsästykseemme.

Aseina käytettiin melkein yksinomaan jousta ja nuolta, jonkatähden otus harvoin kaadettiin laukauksella; enimmäkseen usutettiin koirat ajamaan sitä takaa kunnes se kaatui. Kuljettiin metsien halki edeltäkäsin määrättyyn suuntaan, jokainen metsästäjä päästi irti kahlekoiransa ja seurasi sitte itse niitä soiden ja raivaamattomien viidakkojen poikki. Tätä ajoa varten oli varsinkin opetettu doggeja ja vainukoiria, ja kiiluvin silmin, vaahto suussa ne kiitivät eteenpäin, tuontuostakin lyhyesti haukahtaen. Metsästäjät seurasivat niin nopeasti kuin hevoset suinkin pääsivät, huusivat koiria nimeltä, läiskäyttivät piiskojaan ilmassa ja puhalsivat torviinsa kiihoittaakseen koiria.

Kun otus näki, että sitä joka taholta saarrettiin, koetti se päästä pois piiristä; veristävin silmin katseli se rukoellen ympärilleen ja syöksyi vihdoin eteenpäin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa. Samassa ryntäsi koiralauma uhrinsa kimppuun, koirat iskivät hampaansa sen korviin, jalkoihin, nahkaan, ja pitelivät sitä kiinni kunnes isäntä astui alas hevosen selästä ja pisti veitsensä vapisevan eläimen rintaan.

Oli kaunis, kirkas päivä; likeisistä kartanoista tuli metsästäjiä joukottain, jokainen koirineen.

Koirat haukkuivat, metsästäjät puhalsivat torviinsa, naurettiin, puheltiin; ja aurinko punaili kirkkaita metsästysaseita ja kirjavia pukuja.

Lääniherra pysähtyi keskelle pihaa komeine hevosineen ja Kustaa oli hänen vieressään kauniin nuoren ratsun selässä.

— Miksei Dorotea ole mukana? kysyi Otto Krabbe synkästi.

— Hän ei tahdo.

Kääpiö likeni samassa ankaraa herraansa.

— Mitä sinä tahdot?

— Neiti pyytää, että hänen tähtensä luopuisitte tästä metsästysretkestä.

— Miten sinä uskallat…

— Tämä olisi tuo todiste, sanoi hän.

— Mutta minkätähden…?

— Sen hän sitte sanoo teille itsellenne.

Otto Krabben katse kirkastui ja samassa hän vilahti Kustaaseen.

— Sano että minä tulen.

Kääpiö kiirehti pois ja Otto herra jutteli nauraen ritarien kanssa ja kertoi luopuvansa metsästysretkestä sentähden että hänen kaunis morsiamensa pyysi.

Iloisessa humussa, torvien soidessa läksi metsästysseurue liikkeelle; pian se peittyi tomupilven taa ja Otto herra kiiruhti takaisin linnaan. Palvelijatar vei hänet naisten luhtiin, jossa neiti ja Mette rouva istuivat käsitöidensä ääressä.

Ritarin kasvot pimenivät.

Silloin nousi neiti ja teki syvän niiauksen:

— Olen kovasti rikkonut teitä vastaan, herra ritari, sanoi hän, — ja tahdon nyt tunnustaa ja sovittaa.

Ritarin kasvot kirkastuivat.

— Joko te nyt suostutte? kysyi hän.

— Tulkaa tänne ja istukaa, olen antanut täyttää kannun isäni parhaimmalla viinillä. Juokaa siitä unohdusta ja anteeksiantoa.

— En ymmärrä mitä tarkoitatte, lausui Otto herra epäillen ja istuutui hänen osoittamalleen paikalle.

— Oletteko hyvin vihoissanne minulle?

— Rakkauteni tekee sen mahdottomaksi. Tyttö ojensi hänelle täyden pikarin.

— En ennenkuin te olette maistanut.

Dorotea vei pikarin huulilleen ja loi Otto herraan viehättävimmän katseensa.

— Unohduksen malja! sanoi hän.

— Rakkauden! huudahti ritari tulisesti ja tyhjensi pikarin.

Mette rouva ompeli kuin rahan edestä; hänen näytti olevan hyvin kuuma, mutta hän ei kohottanut katsettaan; siitä huolimatta hänen läsnäolonsa silminnähtävästi vaivasi ritaria, mutta Dorotea ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän taisteli kovaa kamppausta itseänsä vastaan ja kuiskasi vihdoin:

— Olen tunnustanut syntini Randersin arvoisalle piispalle.

— Teillähän on kappalainen.

— Hän on liian lempeä. Tunsin tarvitsevani rangaistusta.

— Mistä?

— Enkö ole rikkonut teitä vastaan?

— Jätä rangaistus minun haltuuni, puhui ritari tahtoen tarttua tytön käteen.

— Hän tuomitsi minut kuudeksi kuukaudeksi luostariin katumaan, virkkoi hän hiljaa.

— Sitä en salli.

— Te ette voi estää sitä.

— Neiti, lasketteko leikkiä kanssani? huusi ritari, nousten istualtaan. — Te ette koskaan ole rakastanut.

Mustat silmät iskivät tulta.

— Jos voisitte katsoa sieluuni, niin ette enää epäilisi.

— Minä lähden itse piispan luo. Dorotean silmät loistivat.

— Teettekö sen? kysyi hän hiljaa.

— Teen kaikki teidän tähtenne, mutta teidän täytyy antaa minulle todistus siitä että se tapahtuu vapaasta tahdostanne.

— Kappalainen saa antaa sen.

— Lähettäkää sitte paikalla noutamaan häntä. Kappalainen kirjoitti Dorotean käskystä, ettei isä, lääniherra, tahtonut erota tyttärestään, vaan lupasi antaa hänen suorittaa katumuksensa Kallössa.

— Eiköhän minuakin pitäisi mainita? huomautti ritari.

— Kun te itse viette paperin, niin se seikka jo puhuu puolestaan, vastasi kappalainen nöyrästi.

— No, kyllä minä tulen puhumaan puolestani, sanoi ritari, avasi ikkunan ja kutsui luokseen palvelijan.

— Satuloi paikalla paras ratsuni!

Kääntyessään näki hän Dorotean istuvan kädet ristissä ja katse tähdättynä taivasta kohti; ilo loisti hänen silmistään ja hänen poskensa hehkuivat. Niin kaunis ei hän ollut vielä milloinkaan ollut hänen mielestään.

— Dorotea! huudahti hän. Hämillään ojensi tyttö hänelle kätensä.

— Kuinka voin teitä kiittää?

— Sen kyllä tiedät! ja ritari sulki hänet syliinsä. Dorotea sieti hänen suudelmansa, mutta ei vastannut niihin. — Dorotea, sano että rakastat minua, huudahti hän.

— Sitte kun tulet takaisin.

— No sitte se ei kestä kauvan.

Hän riensi alas portaita, heittäysi satulaan ja kiirehti pois myrskyn nopeudella.

Metsästys kävi aivan päinvastaisella taholla. Dorotea katsoi ulos ikkunasta hänen jälkeensä.

— Lapsi raukka, mitä olet tehnyt? sanoi Mette rouva.

— Pelastanut hänet! vastasi tyttö voitonriemulla.

— Mutta miten sinun itsesi käy?

— Siitä en välitä.

6.

PAKO.

Metsästystä jatkettiin suurimmalla innolla; saalis oli tänään tavallista runsaampi ja metsästäjät jakautuivat ryhmiin aina sen mukaan, miten koirat ajoivat.

Pitkän aikaa pysytteli Kustaa aivan Eerik herran likeisyydessä. Aatami oli sanonut, että hänen, kuullessaan huuhkajan huutavan, niin varovaisesti kuin suinkin piti kääntyä vasemmalle metsän sisään. Hän kuunteli levottomana, sykkivin sydämin. Odottihan hän elämänsä ja tulevaisuutensa ratkaisevaa hetkeä.

Äkkiä rupesivat koirat ajamaan tavallista nopeammin, eri tahoilta kuului piiskan läiskettä, torvien toitotusta, haukuntaa, huutoja; metsästäjät kannustivat hevosiaan ja nämä läksivät sieramiaan päristäen kiitämään eteenpäin vinhaa vauhtia, soiden ja rämeiden halki. Kustaa oli viimeisten joukossa; äkkiä kuului huuhkajan pitkä huuto.

— Huuhkaja tähän aikaan vuotta tietää onnettomuutta, huomautti muuan metsästäjistä ja riensi eteenpäin.

Kustaa kääntyi syrjään, tiheä pyökkimetsä eroitti hänet pian toisista metsästäjistä, mutta he saattoivat minä hetkenä tahansa kääntyä samalle tielle.

— Nouskaa alas! Tänne! kuiskasi kääpiö.

Seuraavana hetkenä oli ritari muuttunut yksinkertaiseksi paimeneksi, jonka päässä oli suuri, leveäröytäinen hattu. Kääpiö kääri hänen vaatteensa suureen myttyyn ja kiipesi viemään sitä puuhun.

— Olkoot siellä kunnes mätänevät, sanoi hän.

Jalkaisin he jatkoivat matkaansa. Aatami talutti hevosta suitsista. Kun he olivat päässeet kappaleen eteenpäin, siihen missä tiet yhtyivät, näkyi Kallön linna korkeine ympärysmuureineen ja monine torneineen. Kustaan valtasi tunne ikäänkuin häntä olisi kurkusta kuristettu, mutta samassa näki hän suuren karjalauman liikkuvan niityllä ja sen ympärillä paimenet ja koirat.

— Nyt sinä löydät hyvin kotiin, sanoi Aatami ja päästi valloilleen hevosen, joka paikalla läksi menemään.

— Rakas herra, älkää viivytelkö, vaan kiirehtikää heti sinne missä teitä odotetaan, lähtöön valmiina.

— Ingialdko…?

— Älkää kysykö, kiirehtikää.

— Kyllä, kyllä. Terveisiä…! ja Kustaa riensi pois. Pian hän oli saavuttanut paimenet.

— Sinuako meidän piti odottaa?

— Niin. Lähdetään nyt.

— Ritari Iivar Gryn sanoi sinun olevan meidän vertaisiamme, mutta sinä näytät olevan korkea herra, sanoi toinen paimenista.

— Ei ole koiran karvoihin katsomista.

— No sitte kai lähdetään.

Joukko lähti liikkeelle ennenkuin metsästysseurue oli tullut takaisin. Vanha linna katosi jo Kustaan näkyvistä, mutta hänen pelkonsa ei siltä vähentynyt. Muuan paimenista huomautti aivan ääneen, että hän ehkä oli karkuri ja että he varmaankin voittaisivat hyvät rahat jos ottaisivat hänet vangiksi ja veisivät takaisin linnaan. Toiset sanoivat, että koska hänen puheensa oli niin erilaista kuin heidän, niin hän varmaankaan ei ollut se jonka Iivar herra oli aikonut lähettää heidän mukaansa.

Viimein kuiskasi hänelle eräs nuoremmista paimenista, että lienee parasta koettaa paeta, sillä tässä oli henki ja turvallisuus kysymyksessä. Kustaa oli jo sitä ajatellut. Hän kääntyi syrjätielle, minne se vei sitä hän ei tietänyt, mutta olihan hän nyt vapaa, ja eihän se ole vaarassa joka on Herran suojeluksessa.

Illempana saapui hän kurjalle mökille, jonka edustalla lapsia oli leikkimässä.

Kustaa pyysi saada hiukan juomista.

— Ota tuolta itse, vastattiin tuvasta ja keski-ikäinen nainen ilmestyi ovelle, viitaten pientä lähdettä vähän matkan päässä mökistä.

— Muori kulta, voisitteko antaa minulle hiukan leipää?

— Leipää? nauroi nainen katkerasti. — Sitä en ole nähnyt vuosikausiin, eivätkä nuo lapset koskaan; kuivakala on sekin lopussa, mutta eihän tähän vuodenaikaan tarvitse kuolla nälkään, kun on marjoja. Juokse sinä Esra hakemaan.

Noin yhdeksän vuotias poika juoksi metsään. Mutta nainen seisahtui katselemaan Kustaaseen.

— Oletteko pyhiinvaeltaja? sanoi hän.

— Kyllä olen.

— Menette ehkä Meklenburgiin näkemään pyhää verta? kysyi nainen.

— Onko ennen minua jo mennyt useita?

— Useampia kuin voin laskeakaan. Mutta on se aika ihme, että vihityt leivät tulivat verisiksi sentähden että uskottomat juutalaiset niihin koskivat.

— Oletteko tekin käynyt siellä?

— Minäkö? ja nainen päästi syvän huokauksen. — Jos autuus lasketaan anekirjeiden ja kirkonkäyntien mukaan, niin me ihmiskurjat kyllä iäisyydessä saamme olla yhtä köyhät kuin täälläkin.

— Ehkä Jumala tuomitsee toisten lakien mukaan.

— "Ei", sanovat munkit, jotka ymmärtävät sellaiset asiat; me köyhät annamme liian vähän luostareiden keittiöihin. Olin suurella vaivalla elättänyt porsaan ja sen vein tietysti heille, mutta en saanut siitä kuin kymmenen esirukousta pienelle kuolleelle lapselleni.

— Ettekö olisi voinut pitää porsastanne ja itse rukoilla esirukouksianne?

— Voi, kaikki taivaan pyhät! Te mahdatte olla katuja ja tarvita kymmeniä tuhansia rukouksia syntisen sielunne puhdistukseksi.

Nainen teki ristinmerkin. Sellaisen kadotuksen lapsen kanssa ei hän enää tahtonut vaihtaa sanaakaan.

Esra palasi takaisin, vasu täynnä mansikoita, mustikoita ja vattuja.

Kustaa söi hyvällä ruokahalulla ja joi vettä päälle, sitte lankesi hän polvilleen pienen alttarin eteen, joka Maariankuvineen seisoi tuvan edustalla; hän kiitti Jumalaa pelastuksestaan ja rukoili palavasti, anoen apua ja turvaa. Sitte hän asettui levolle suuren koivun suojaan ja nukkui melkein heti.

Päivä ei vielä ollut valjennut, kun hän heräsi. Kiireesti hän nousi, laski alttarille hopearahan ja läksi.

Sinä päivänä asteli hän noin kymmenen penikulmaa, pysytteli niin asumattomilla seuduilla kuin suinkin ja kun hänen piti mennä ihmisasuntoihin pyytämään ruokaa, niin hän sanoi olevansa pyhiinvaeltaja ja aikovansa Meklenburgiin.

Päivällisaikaan saapui hän Flensburgiin ja koska ihmiset juuri silloin sattuivat olemaan aterialla, niin hän huomaamatta pääsi kaupungin läpi.

Hän ei koko päivänä ollut syönyt ja väsymys oli hänet voittamaisillaan, mutta hän oli päättänyt kävellä kunnes kaatuisi. Se ajatus että hänet ehkä saataisiin kiinni ja vietäisiin takaisin oli hänestä niin kamala, että kuolema sen rinnalla tuntui leikinteolta.

Kaupungin ulkopuolella tapasi hän muutamia saksilaisia kauppiaita levähtämässä. He tulivat Juutinmaalta ja toivat suurta härkälaumaa, jota he kuljettivat Saksaan myytäväksi.

Muuan heistä huomasi sattumalta Kustaan horjuvan käynnin; ensin hän luuli häntä sairaaksi, mutta nähdessään väsyneen ilmeen hänen kasvoissaan pyysi hän häntä heidän joukkoonsa lepäämään ja jakamaan heidän ateriansa. Kiitollisuudella Kustaa noudatti kutsua ja pian huomasivat kauppiaat, että heidän tilapäinen vieraansa oli sivistynyt herra, josta varmaankin saattoi olla paljon hauskuutta matkalla.

Sentähden he kysyivät eikö hän tahtonut kulkea heidän mukanaan ja Kustaa suostui paikalla.

Varovaisuudella koetti hän heiltä urkkia uutisia asemasta Ruotsissa, mutta he eivät tietäneet muuta kuin että Tanskan kuningas oli kukistanut maan valtansa alle. He neuvoivat häntä menemään vapaaseen valtiokaupunkiin Lyypekkiin, siellä hän varmaan saisi tietoja. Sama aikomus oli Kustaalla itsellään. Ja saavuttua kaupungin likeisyyteen lausui hän matkatovereilleen lämpimät, sydämelliset jäähyväiset. He taas puolestaan puristivat hänen kättään ja toivottivat usein tapaavansa hänet tällaisilla retkillä.

Syyskuun viime päivänä v. 1519 hän tuli Lyypekkiin. Toivon ja pelon tunteilla hän astui sisään kaupungin portista. Hän tunsi vanhastaan rikkaan kauppiaan Kord Königin ja hänen luokseen hän paikalla suuntasi kulkunsa.

Kauppias oli juuri syömässä illallista suuressa seurassa, kun palvelija tuli ilmoittamaan että mies, jonka puku oli kuin yksinkertaisen talonpojan mutta jonka tavat olivat kuin hienon herran, pyysi saada häntä puhutella.

— Olen nähnyt monta herraa, joilla on ollut sivistymättömän miehen tavat, mutta en päinvastoin, sanoi kauppias nauraen. — Mutta jos sinä puhut totta, niin kannattaa miestä tarkastella.

— Ettekö minua tunne? kysyi Kustaa, kun kauppias jäi häneen tuijottamaan.

— Näkevätkö silmäni oikein! huudahti kauppias. — Ettekö ole jalo herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa?

— Joka on karannut laittomasta tanskalaisesta vankeudestaan ja nyt antautuu teidän suojeluksenne alaiseksi.

— Minä vastaan teidän turvallisuudestanne; täältä ei tanskalaisia koiria usuteta päällenne. Mutta käykää nyt sisään, niin saan näyttää vierailleni, mikä jalo herra majailee vaatimattomassa talossani.

— Pukuni ei ole…

— Herrasmies on takin takana, vastasi kauppias ja vei Kustaan sisään.

Ilo ja tyytyväisyys nousi ylimmilleen vieraiden kesken. Ruotsi oli siihen aikaan jonkinlainen Hansakaupunkien aarreaitta; sen rantakaupungit ottivat miltei yksinomaan niiltä tarpeensa. Eivätkä ruotsalaiset ostaneet heiltä yksin elintarpeita, vaan myös rihkamaa ja korutavaroita. Lisäksi oli ruotsalainen vieraanvaraisuus tullut yleiseksi sananparreksi. Se joka ei vielä ollut sitä kokenut, tunsi veden kihoilevan suuhunsa, kun hän vaan ajatteli mahdollisuutta päästä Tukholmaan syömään, juomaan ja ansaitsemaan paljon rahaa.

Vieraiden lähdettyä kertoi kauppias seuraavana päivänä aikovansa hankkia turvakirjan ja sopivan puvun ritarille. Hän toivoi, että ritari sen ajan, jonka hän viipyisi Lyypekissä, asuisi hänen luonaan.

Kustaa vastasi, ettei hän vielä saata korvata niin suurta ystävällisyyttä, mutta jos hän kerran joutuu siihen asemaan että voi, niin hän näyttää ettei hän ole kiittämätön.

Ja niin hänet otettiin jäseneksi perheeseen.

Kord Königin vaimo oli vanhanpuoleinen nainen, joka ei milloinkaan unohtanut, että hänen miehensä oli kaupungin rikkaimpia porvareita, jonkatähden hän varsin hyvin saattoi pitää itseään yhdenvertaisena ruotsalaisen aatelismiehen kanssa.

Hän kertoi Kustaalle, että Svante Niilonpoika Sture hänen nuoruudessaan oli ollut vieraana hänen vanhempiensa talossa; hän oli silloin ollut aivan nuori ja Sture oli osoittanut hänelle suurta kohteliaisuutta. Jopa hän oli kysynyt, eikö hän tahtoisi käydä Ruotsissa, mutta siihen ei hän ollut antanut vastausta.

— Pian senjälkeen tutustuin Kord Königiin ja sain muita huolia, jatkoi nainen.

Niin, oliko hänellä lapsia?

— Ei omia, mutta minulla on seitsemänkymmentäkolme veljen- ja sisarenlasta; jos he polvi polvelta lisääntyvät samassa suhteessa, niin…

— Niin he jo voivat kansoittaa kokonaisen kaupungin.

— Ehkä kyllä, mutta missä me silloin olemme?

— Ei täällä, eikä se olisikaan toivottavaa.

— Kyllä niinkin; mutta minäpä sanon teille, nuori herra, että kun pitkien vaivojen perästä on päässyt siihen, että saattaa asettaa elämänsä juuri niinkuin tahtoo ja kun on varaa ostaa mitä tahtoo ja kun sitäpaitsi ehkä on rikkain kaupungissa, niin ei ollenkaan tee mieli luopua kaikista noista eduista.

— Mutta olettehan te terve ja voitte monta vuotta elää ja nauttia hyvästänne.

— Kyllä, mutta minä en tyydy siihen.

— Vai niin.

— Tahtoisin jotakin, jonka te voitte hankkia minulle.

— Mitä se sitte on?

— Sanotaan, virkkoi eukko ja kumartui tutunomaisesti Kustaan puoleen, — että nyt kun Ruotsi on saanut kuninkaan jolla on valta tehdä mitä hän tahtoo, niin kaikista Ruotsin aatelismiehistä tehdään ritareja ja he saavat nauhoja ja tähtiä niin paljon kuin tahtovat. Minusta me — koska kaikin puolin olemme heidän vertaisiaan ja sitäpaitsi olemme tehneet ruotsalaisille niin monta palvelusta, — myöskin voisimme saada muutamia kunniamerkkejä.

— En tietänyt että Kord König…

— Enkö minä sitte pue hänen ylleen kaikkea muuta mitä hän tarvitsee? Enkö samalla voisi ripustaa hänen kaulaansa niitäkin helyjä? Minäpä sanon teille, nuori herra, että se mitä minä vielä elämältä toivon on, että minua kutsuttaisiin rouvaksi.

— Sallitte ehkä minun kutsua itseänne siksi? Nainen loi häneen tyytyväisen katseen.

— Tavoista ihminen tunnetaan ja teissä aatelisveri oikein kuultaa läpi, niin että sitä ilokseen katselee… Eukko taputti häntä voimakkaasti olkapäälle ja lisäsi: — noin korean pojan perässä se naisväki saisi hypätä.

Kustaa punastui.

— Olen tähän saakka ollut niin vähän seurassa, sanoi hän.

— Mutta nyt pääsette seuraan. Minä laitan kalaasit jokikiseksi päiväksi. Ja voittepa vaikka iskeä silmänne johonkin sisarentyttäristäni, tietysti kaikessa kunniallisuudessa.

— En nyt ajattele sellaisia. Haluan vain päästä takaisin synnyinmaahani voittamaan tai kaatumaan taistelussa sen vapauttamiseksi.

— Kauniisti ajateltu, mutta noin nuorena…

— Ei saa ajatella yksin itseään, kun kaikkialla vallitsee mitä julmin sorto.

— Ehkä niinkin, sanoi eukko hämmästyneenä, — mutta ei niitä ole monta jotka ajattelevat sillä tavalla.

— Toiset eivät ehkä ole kokeneet sitä mitä minä.

— Voi olla, mutta erinomaista se vaan on, sanoi kauppiaan vaimo ja pyyhki silmiään. — On melkein kuin kuulisin itseni puhuvan.

— Ymmärrätte siis nyt, että minun tulee elää piilossa.

— Kaikilta muilta, jos niin tahdotte, mutta ette minulta.

Kord König keskeytti heidät, sillä hän tahtoi viedä ritarin kanssaan kaupungin pormestarin ja neuvoston eteen. Kaikkialla hänet otettiin vastaan mitä ystävällisimmin ja turvakirja annettiin, mutta häntä kehoitettiin viipymään Lyypekissä kunnes ilmaantuisi varma tilaisuus päästä Ruotsiin.

Sieltä tuli yhä surullisempia tietoja. Tanskalaisia palkkasotureja vilisi kaikkialla ja he köyhdyttivät maata; Sten Sture taisteli kovaa taistelua ja Ruotsin ystävät odottivat vavisten ratkaisua.

Muiden muassa tutustui Kustaa Lyypekissä vanhaan juutalaiseen Herman Israeliin ja hän oli oikein kelpo miehen perikuva; vaikka hän oli äärettömän rikas, harjoitti hän suurta armeliaisuutta, varsinkin uskonheimolaistensa keskuudessa. Oman uskonsa ankarana noudattajana kunnioitti hän toisten mielipiteitä ja seurasi innokkaasti poliittisia selkkauksia, varsinkin pohjoismaissa.

Niinkuin monet muut oli hän ansainnut osan omaisuuttaan Ruotsissa ja itse monasti käynyt siellä. Hän oli siellä tehnyt paljon hauskoja tuttavuuksia, mutta eniten oli häntä miellyttänyt kansan terve reippaus.

Kustaa Eerikinpojan vaatimaton käytös ja jalot kasvot vaikuttivat häneen ja Herman Israelin ja Kord Königin kanssa seurusteli hän jokseenkin paljon.

Heille hän puhui epäilyksistään ja toiveistaan; oli niin paljon tekemistä, ensin maan vapautus tanskalaisten ikeestä ja sitte sisäisten asiain järjestäminen.

— Sten Sture ei siinä suhteessa tule onnistumaan paremmin kuin hänen edeltäjänsäkään, sanoi Herman.

— Eikö hän teistä kykene siihen?

— Kyllä, mutta valtakunnassa on monta valtionhoitajaa.

— Jotka tahtovat jakaa hänen valtaansa, tarkoitatte?

— Jotka itse asiassa sen tekevät; eikö jokaisella valtion suurella miehellä omasta mielestään ole yhtä paljon sanomista?

— Miksei hän ota kruunua? kysyi Kord.

— Sturet eivät ole turhamaisia; he eivät tahdo iskeä ketään päähän.

— Saadaanpa nähdä, eikö Kristian vielä katkoilekin päitä, kunhan hän nyt saa valtakunnan haltuunsa, huomautti Israel. — Korkeat herrat eivät taivu ennenkuin he tuntevat miehen kantapään polkevan niskojaan.

— Olisipa surullista, jos olisitte oikeassa.

* * * * *

Marraskuun alussa tuli neuvoskunnalle kirje kuningas Kristianilta, jossa tämä vaati Kustaan luovuttamista, mutta asia lykättiin toistaiseksi.

Eräänä päivänä tuli Herman Israel Kord Königin luo ja pyysi puhutella häntä kahdenkesken.

— Anna ruotsalainen ritari minun haltuuni, sanoi hän. — Sinun luonasi ei hän enää ole turvissa.

— Mikä sitte on?

— Lääniherra Eerik Banér saapuu huomenna ja vaikkei hän ilman raadin lupaa uskalla viedä häntä pois kaupungista, niin hän ehkä edeltäkäsin voi käydä käsiksi hänen persoonaansa.

— En neuvo häntä tulemaan tänne, vastasi Kord, poskillaan vihan puna.

— Ajattele nyt. Kaikki tietävät että hän on täällä; sinun taloasi tullaan öin päivin vartioimaan.

— Olisihan se ikävää… mutta kuullaanpa mitä emäntäni Barbara sanoo.

— Ei ikinä! huudahti tämä. — Minä vastaan ritarin persoonasta, ja, lisäsi hän ylpeästi, — jos herrani Isossa Beltissä osasi ottaa 40 tanskalaista laivaa, niin totta minä nyt omassa talossani täällä Lyypekissä osaan puolustaa yhtä ruotsalaista ritaria kuningas Kristiania ja hänen joukkoaan vastaan.

— Punnitaan tarkkaan!

— En punnitse mitään, sillä tiedän mitä voin ja mitä tahdon.

— Syyttäkää sitte itseänne.

— Sen teenkin, mutta kuulkaas, Herman Israel, tahdotteko joksikin aikaa antaa asunnon ja ruuan pojalleni? Hänen silmänsä ovat, niinkuin tiedätte, olleet kipeät ja hänen täytyy sentähden olla pimeässä huoneessa.

— Onhan meillä pihan puolella vapaa huone.

— Hyvä on. Mutta hänen luonaan ei saa käydä vieraita.

— Vaimonihan on hänen kumminsa.

— Niin, hän saa käydä hänen luonaan, mutta ei kukaan muu.

Herman Israel nauroi.

— Naisviekkautta! sanoi hän. — Minä suostun, mutta tulen sensijaan tuontuostakin tervehtimään Kustaa herraa.

— Hän muuttaa tänä päivänä Danielin huoneeseen ja minä järjestän itse hänen huoneensa; ethän käy mustasukkaiseksi? kysyi hän mieheltään.

— En, vastasi tämä hymyillen, — mutta toivon että hän kerran saa yhtä hyvän emännän kuin minä.

— Rouvan, korjasi Barbara. — Sitä hän saanee odottaa!

* * * * *

Seuraavana päivänä, marraskuun kahdentenakymmenentenä, saapui Eerik Banér Lyypekkiin suurine saattueineen; hän kävi heti pormestarin luona ja pyysi saada panna toimeen tarkastuksen kaupungissa.

— Mitä te ajattelette, jalo herra? vastasi pormestari. — Täällä meidän vapaassa kaupungissamme!

— Mutta kuningas on käskenyt!

— Olemme vapaita porvareita. Meillä ei ole kuningasta.

— Saatte sen kalliisti maksaa.

— Olemme ennenkin olleet sodassa Tanskaa vastaan.

— Mutta tällä kertaa tulisi Ruotsi lisää.

— Se asia ei vielä ole ratkaistu.

Vihoissaan läksi lääniherra; vakoilijoidensa kautta hän sai tietää, että Kustaa oli asunut Kord Königin luona, mutta että nyt luultiin hänen muuttaneen rikkaan juutalaisen Herman Israelin tykö.

Eräänä päivänä, kun Herman oli poissa kotoa, piiritettiin äkkiä koko talo ja joukko vieraita ihmisiä tunki sisään vaatimaan tarkastusta. Onneksi oli Barbara König juuri siellä tervehtimässä poikaansa. Hän astui uhkaavana, kädet vyötäisillä heitä vastaan ja sanoi:

— Tulkaa vaan sisään, te tanskalaiset palkkasoturit, tulkaa vaan. Jokaisessa huoneessa seisoo neljä palvelijaa, käsissä oivalliset pähkinäpuiset patukat, ja kyllä he teidät kurittavat niin että tulette punaisiksi, jos nyt olette kalpeat. Tanskalaiset katselivat epäillen toisiinsa; heitä ei ollut kuin kymmenen ja melkein kaikki olivat aseettomat. He vetäytyivät yhä kauvemmaksi.

— Kuinka te vieraat ihmiset uskallatte tunkeutua tänne? huusi eukko ärtyisästi. — Pian tänne, palvelijani, ajamaan pois heidät!

Samassa hetkessä syöksyivät tanskalaiset alas portaita.

— Luulenpa etteivät he enää koeta tulla, sanoi Barbara tyytyväisenä Herman Israelin pienelle, kalpealle, pelästyneelle vaimolle.

— Olisipa minulla sinun rohkeutesi! sanoi hän.

Mutta Herman Israel nosti ensi tilaisuudessa kanteen herra Eerik Banéria vastaan sentähden että hänen palvelijansa olivat tunkeutuneet Lyypekin vapaan porvarin taloon.

Eerik Banér vastasi sen tapahtuneen vastoin hänen tahtoaan ja tietoaan, mutta Herman Israelin pyynnöstä karkoitettiin palvelijat paikalla kaupungista.

Silloin pyysi lääniherra pormestaria ja raatia ratkaisemaan hänen ja herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan välisen asian.

Sellaiseen pyyntöön täytyi suostua ja suuri kokous pidettiin raatihuoneella.

Sitä ennen oli Eerik Banér yksityisesti puhutellut useimpia raatimiehistä ja koettanut saada heitä puolustamaan asiaansa. Kord Königille ja rikkaalle juutalaiselle ei kannattanut puhua, sen hän tiesi, mutta muihin luuli hän vaikuttaneensa.

Nyt hän tuomarien pöydän edessä esiintyi täydessä juhlapuvussa kaikkine nauhoineen, tähtineen; komeaan samettikaapuun oli runsaasti kirjaeltu kultakoristeita, hatussa kimalteli jalokiviä ja höyhentöyhdössä loistivat tanskalaiset värit.

Hän alkoi lausumalla kiitoksensa siitä että hänen suotiin niin luotettaville miehille esiintuoda kohtuulliset ja täysin oikeutetut kanteensa herra Kustaa Eerikinpoika Vaasaa vastaan.

Sitte hän raadille kertoi, että Kustaa oli uskottu hänen haltuunsa; hän oli sitoutunut kuninkaalle maksamaan suuren sakon, jos vanki pääsisi karkuun. Sukulaisena hän oli suonut hänelle enemmän vapautta kuin olisi pitänyt. Nyt oli ehkä hänen oma henkensä vaarassa.

— Pidättekö kohtuullisena ja oikeana, hyvät herrat, huudahti hän, — että minun hyvyyteni palkitaan sellaisella petollisuudella ja kavaluudella?

Raatimiehet katselivat epäillen toisiaan, tietämättä mitä vastaisivat.

Lääniherra käytti sanojensa tekemää edullista vaikutusta hyväkseen ja lisäsi, että, jos vastaus tulisi kieltävä, kuninkaan viha kohtaisi Lyypekkiä; sen kauppa ja merenkulku tulisivat kärsimään paljon, jos kaupunki ilmeisesti loukkaisi Tanskan ja Lyypekin välisiä sitoumuksia, sillä niihin kuului muunmuassa, ettei kumpikaan saisi suojella toisen vihollisia tai karkulaisia.

Salissa nousi yleinen puheen sorina.

— Hän on oikeassa, sanoi muuan.

— Kaupungin täytyy pitää sanansa, arveli toinen.

— Mitä herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa meihin kuuluu? huomautti kolmas; — emme me tahdo hankkia niskaamme vihollisia hänen tähtensä.

Mutta suuresti arvossa pidetty pormestari Niilo Brömse ei vielä ollut lausunut mielipidettään; hän kuunteli tarkasti toisten sanoja ja säästi omat ajatuksensa viimeiseksi.

Silloin nousi Kord König ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Hänen totiset kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja ääneen hän lausui:

— Minusta olisi paras, että nuori herra itse puhuisi puolestaan.

Tätä pitivät kaikki oikeana ja päätettiin, että Kustaa Eerikinpoika varman turvan takeella kutsuttaisiin Lyypekin pormestarin ja raadin eteen.

Kord König lupasi viedä hänelle sanan.

Suurella ilolla Kustaa otti vastaan kutsumuksen. Nyt hän julkisesti saisi pestä pois tahran, jota tahdottiin syytää hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä hän saapui raatihuoneelle tyynenä ja pelottomana.

Eerik Banér ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli synkkänä, äänetönnä eteensä.

Kustaa teki koko raatiin mitä parhaimman vaikutuksen. Jalot, kauniit, vakavat kasvot, vaatimaton käytös, äänen kirkas, miellyttävä sointu, kaikki vaikutti suuresti hänen edukseen.

Pormestari selitti hänelle, mistä häntä syytettiin, ja kysyi oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Siihen hän vastasi:

— Kukaan rehellinen ihminen ei voi todistaa, että minä olisin vanki, vaan pantti. Tanskan kuningas teki meille, minulle ja tovereilleni, valan ja antoi vakuutukset ja lupakirjat siitä, että me esteettömästi pääsisimme herramme, herra Stenin luo. Ja niillä ehdoilla me astuimme kuninkaan laivaan, mutta siellä meidät vangittiin ja vietiin pois. Jos ilmestyisi joku, joka oikeudenmukaisesti voisi todistaa missä kahakassa eli missä paikassa meidät, minut ja nuo muut ruotsalaiset herrat, jotka kavaluudella kuljetettiin pois, otettiin kiinni, tahi kutka ne olivat jotka meidät vangitsivat. Mutta koska ei kukaan voi sitä vahvistaa tai näyttää toteen, niin älköön kukaan sanoko meitä vangeiksi, vaan ryöstetyiksi, kavalletuiksi, petetyiksi miehiksi! Te rehelliset miehet, voiko se olla vanki, joka ei koskaan ole ansainnut vankeutta tai jota ei laki eikä oikeus ole tuominnut vankeuteen?

— Ei, ei! huudettiin monelta taholta.

— Häntä on kohdeltu hävyttömästi!

— Hän on kuninkaani vanki ja minä olen kovan sakon uhalla velvollinen pitämään häntä lukon takana, huusi Eerik Banér vimmoissaan.

— Palatessani Ruotsiin sitoudun täyteen arvoon korvaamaan sukulaiselleni tuon kysymyksessä olevan sakon, virkkoi Kustaa, — varmasti luottaen siihen, ettei vapaa valtiokaupunki riko sitä turvan ja vakuuden lupausta, jonka se minulle on antanut.

Yleinen mielipide oli nyt niin kokonaan Kustaan puolella, että pormestari nousi ylös ja julisti herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan olevan vapaan valtiokaupunki Lyypekin suojeluksen alaisena.

Banér oli kalpeana vihasta ja selitti kiivaasti, että tätä tekoa vielä kaduttaisiin. Sitte hän läksi salista.

Kustaa palasi Herman Israelin luo, joka pani toimeen juhlat hänen kunniakseen.

* * * * *

Jokainen Ruotsista tuleva laiva toi uutisia, jotka olivat omiaan Kustaassa herättämään levottomuutta ja raadissa epäilystä siitä, eikö vankia sittenkin täytyisi jättää vaatijain käsiin. Kristianin yhäti nouseva valta saattoi käydä vaaralliseksi Lyypekille, jota vastoin hänen lupauksensa sille joka totteli hänen tahtoaan olivat kerrassaan loistavat.

Mutta pormestari oli koko raatia vastaan; Kord König ja Herman Israel tahtoivat päästää nuoren herran matkustamaan Ruotsiin, mutta siihen ei pormestari uskaltanut suostua. Hän ehkäisi Kustaan luovuttamisen Kristianin käsiin muistuttamalla raadille, ettei kuningas koskaan ollut pitänyt antamiaan lupauksia.

— Vielä ei hän ole vaarallinen, sanoi hän, — mutta onnetonta olisi, jos hän tulisi kaikkivaltiaaksi pohjoisessa. Silloin hollantilaiset saisivat käsiinsä kaupan ja Hansakaupunkien vaikutus olisi mennyttä.

Pormestarin viisaus ja valta vaikuttivat sen, että asia lykättiin tuonnemmaksi.

Kustaa sai osakseen paljon ystävällisyyttä ja myötätuntoa; hän keskusteli usein molempien isäntiensä kanssa opettavaisista asioista, jotka hänelle selittivät monta tähän asti tuntematonta seikkaa. Mutta siitä huolimatta häntä vaivasi levottomuus ja miltei sietämätön ikävä rakkaaseen isänmaahan. Kotiin hänen täytyi päästä, maksoi mitä maksoi.

Viisi pitkää kuukautta hän oli viettänyt Lyypekissä, kun tieto tuli, että Ruotsin valtionhoitaja oli kuollut ja että koko maa, paitsi Tukholma ja Kalmar, oli joutunut tanskalaisten käsiin.

Lyypekissä syntyi suuri hämmästys, luvattu turva tahdottiin peruuttaa; mutta Kustaa puhutteli raatia ja pormestaria ja hänen sanansa olivat niin kauniit ja hänen tietonsa niin hyvät, että sääli voitti ja vähitellen yhtyi jokainen Niilo Brömsen sanoihin: "kuka tietää, mitä hän vielä saa aikaan maailmassa!"

Kustaa oli jo edeltäkäsin sopinut erään rohkean laivurin, Henrik Möllerin kanssa, että tämä laivallaan veisi hänet Ruotsiin.

Hän lausui lämpimät, sydämelliset jäähyväiset uusille, rakkaille ystävilleen, Barbara König syleili häntä ja suuteli molemmille poskille, ja Herman Israelin vaimo itki sanoessaan hänelle hyvästi. Mutta kevein mielin kiirehti Kustaa laivaan, joka oli vievä hänet uusia, tuntemattomia vaiheita kohti.

Huomiota välttääkseen läksi laiva myöhään yöllä; Kustaan molemmat uskolliset ystävät, jotka olivat maksaneet matkan, saattoivat hänet rantaan. Hyvästi jättäessä toivottivat he hänelle onnea ja hän vastasi heille:

— Jos Jumala on aikonut onnea minulle, niin antakoon hän sen Ruotsille!

7.

KOTIINTULO.

Tukholma ja Kalmar olivat ainoat linnat koko valtakunnassa, jotka eivät olleet avanneet porttejaan Kristianille. Kustaan hartain toivo oli päästä Tukholmaan auttamaan Kristina Gyllenstjernaa, mutta meren puolella oli vastassa tanskalainen laivasto ja maan puolella Kristianin sotajoukko. Eikä Kalmariinkaan ollut helpompi päästä; siellä oli Norrby laivastoineen ja Itämeressä risteili tanskalaisia kaappareita, jotka tekivät purjehtimisen vaaralliseksi hansalaisille laivoille.

Henrik Möller oli sekä rohkea että onnellinen purjehtija; hänen varnemündeläinen laivansa vältti kaikki vaarat ja toukokuun 31 p:nä 1520 laskettiin Kustaa Eerikinpoika maalle Stensön niemelle Kalmarin edustalla.

Mitä tunteita sinä hetkenä liikkui hänen mielessään? Nöyrin, vapisevin sydämin hän varmaankin astui isäinsä maalle. Hänellä on ollut niin paljon rohkeita toiveita, toiveita joita ei hän ole lausunut julki… Uskaltaako hän uskoa että ne toteutuvat, että Jumala hänet on määrännyt isänmaan pelastajaksi?

Kiirein askelin riensi Kustaa kaupunkiin ja linnaan. Tiedämme että Anna Bjelke miehensä Juhana Maununpojan kuoltua oli siellä linnanpäällikkönä. Hän otti Kustaan vastaan ystävänä ja sukulaisena ja sanoi koettavansa tehdä mitä ikinä taitaa hänen hyväkseen; mutta kuultuaan hänen tuumansa osoitti hän vihollisten lukuisia laivoja ulkopuolella ja kertoi miehistön epäluotettavaisuudesta ja kaupungin väestössä vallitsevasta alakuloisuudesta.

— Ruotsi on kadotettu, lausui hän syvällä surulla, — emmekä me taida tehdä mitään sen pelastukseksi.

Kustaa koetti rohkaista hänen mieltään ja lupasi lähteä kaupunkiin puhuttelemaan porvareita. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt, sanoi vain, ettei hän luule sen vaikuttavan mitään.

Kaupanteko ja työ olivat kokonaan seisahtuneet; eihän, kannattanut mitään tehdä, kun kaupunki minä päivänä tahansa saattoi joutua ryöstettäväksi tai poltettavaksi. Jokainen eli vain kuin viimeistä päivää.

Kustaa tapasi porvarit koolla torilla. Oli kerrottu että Norrby samana päivänä tekisi hyökkäyksen ja varmana pidettiin että linnoitus antautuisi.

Hän koetti rohkaista heidän mieliään ja kysyi, eivätkö he itse tahtoneet ottaa osaa taisteluun.

Synkin, epäluuloisin silmin he katselivat Kustaata eivätkä huolineet antaa hänelle edes vastausta. Hän kiirehti takaisin linnoitukseen, toivoen että ehkä miehistö ottaisi korviinsa hänen sanansa; mutta miehistönä oli pääasiallisesti saksalaisia sotamiehiä, joiden hartain halu oli antautua. Kun hän selitti, että heidän velvollisuutensa on uhrata veri ja henki sen asian eteen, jota he ovat sitoutuneet puolustamaan, niin häntä katseltiin uhkaavin silmin ja Anna Bjelke, joka murtunein voimin näki kapinan nousevan, kehoitti häntä vihdoin jättämään linnoituksen ja lähtemään takaisin kaupunkiin.

Sielläkin Kustaa tapasi samanmielisiä saksalaisia, jotka tahtoivat ottaa hänet vangiksi.

Mutta muuan ruotsalainen smålantilaistyttö otti käteensä palavan kekäleen, heitti sillä erästä reuhaavaa saksalaista päähän ja sanoi:

— Sinä et ole mikään komentaja tässä kaupungissa. Saksalaiset tahtoivat silloin käydä häneen käsiksi, mutta tyttö sai käsiinsä kirveen ja huitoi sillä sekä oikeaan että vasempaan. Tuo oli jo porvarien mielestä liikaa, joten he tulivat väliin.

Sillaikaa oli Kustaa urhoollisesti puolustautunut päällekarkaajiansa vastaan, mutta heidän lukunsa kasvoi lakkaamatta ja ratkaisu oli jo melkein varma, kun muutamat ruotsalaiset sotamiehet sekaantuivat asiaan ja vapauttivat Kustaan.

Porvarit, jotka olivat yllyttäneet kapinaan, kävivät nyt kohteliaammiksi, mutta kehoittivat häntä heti lähtemään kaupungista, sillä he eivät voi vastata hänen turvallisuudestaan.

Niin onnistui hänen ensimäinen kokeensa!

Raskaalla mielellä läksi hän nyt kuljeksimaan Smålannin metsiin; siellä oli hänen isänsä alustalaisia, jotka hän toivoi voittavansa hyvän asiansa puolelle, mutta he olivat kaikki "niin hullut ja sokaistut, että he monessa suhteessa vain auttoivat vihollisiaan ja sortajiaan panettelemalla, viettelemällä ja vahingoittamalla toisiaan". Hämmästyneenä Kustaa kuunteli heidän puheitaan.

— Kuningas Kristian on meidän armollinen kuninkaamme, sanoivat he; — hän on luvannut ettei silliä ja leipää pidä meiltä puuttuman niin kauvan kuin pysymme hänelle kuuliaisina.

— Oletteko unohtaneet, kuinka Engelbrektin aikana kävi? kysyi Kustaa.

— Emme tahdo kärsiä sitä mitä esi-isämme, parempi on ajoissa antautua.

Ja sitte he panettelivat toisiaan ja arvelivat että kuningas yksin saattaa järjestää heidän asiansa.

— Tavallisesti ei ole lampaille hyväksi, että sudet tulevat sovittamaan heidän suhdettaan, vastasi Kustaa. — Jos te tietäisitte, Ruotsin miehet, mitä minä tiedän, niin menettelisitte toisin.

Kustaa läksi pois. Kuningas Kristianin lähetit levittelivät herransa vakuutuskirjeitä pitkin maata ja varsinkin eteläisissä maakunnissa olivat ne saavuttaneet suurta luottamusta. Kustaa huomasi sen yhä selvemmin, jota syvemmä Smålantiin hän pääsi.

Ei, Taalainmaalle hänen täytyy lähteä, sinne on tanskalaisten vaikutus ulottunut vähinten, siellä oli Engelbrekt alkanut suuren elämäntyönsä, Taalainmaan hänkin ottaa lähtökohdaksi.

Mutta tieto Kustaan tulosta Ruotsiin oli jo ennättänyt Tanskaan. Palkinto määrättiin sille joka elävänä tai kuolleena saattaa hänet hallituksen käsiin ja tanskalaisia sotamiehiä ja vouteja kierteli pitkin maata häntä etsimässä.

Yhtenä yönä oli hän pannut maata lukottomaan latoon. Äkkiä heräsi hän siitä, että joku töytäisi häntä kylkeen. Se oli nuori mies, joka uteliaana jäi häneen töllöttämään:

— Mistä hitosta te olettekaan? huusi hän vihdoin.

— Sieltä mistä et sinä tahtoisi olla, vastasi ritari ja hypähti kiireesti ylös.

— Olettepa te hienon näköinen.

— Ehkä tahtoisit vaihtaa vaatteita kanssani?

— Mutta siihen ei teillä lie halua.

— On kyllä, jos annat muutaman leivän väliä.

— Niitä tosin ei ole liikaa, mutta olkoon menneeksi, jos oikein todella tahdotte.

— Tietysti. Anna vaan tänne! Ja Kustaa riisui takkinsa ja hattunsa sillaikaa kun mies haki leivät. Sitte mies vuorostaan kiireesti riisui vaatimattoman takkinsa, jonka Kustaa paikalla puki ylleen. Pian kiirehti hän tiehensä, jättäen miehen ihmettelemään ja hämillään kääntelemään hienoja vaatteitaan.

Varovaisesti hän kierteli metsäpolkuja ja raivaamattomia teitä; välistä hän sentään uskalsi kirkkovalleille ja otti aina silloin puheeksi mieliasiansa, mutta kaikkialla hän kohtasi epäluuloa ja ynseyttä; muutamien raivo meni niin pitkälle, että he ampuivat nuolia hänen jälkeensä. Eräänä päivänä, kun hän astui muutamaan pirttiin, istui siellä sotamiehiä; onneksi he eivät sentään häntä nähneet ja hän kiirehti tiehensä, vaikka nälkä ja jano kalvoivat.

Monet vaarat vältettyään pääsi hän vihdoin Kolmordenin yli Södermanlantiin ja läksi Tärnan taloon Sten-salmen rannalla.

Täällä asui herra Joakim Pietarinpoika (Brahe), joka oli naimisissa hänen sisarensa Margareetan kanssa.

Kustaan päästä oli luvattu palkinto, sentähden ei hän uskaltanut suoraa päätä mennä sisään, vaan uskoutui vanhalle palvelijalle, joka taas vuorostaan kiireesti riensi kertomaan asian hänen langolleen ja sisarelleen.

Nuori ritari seisoi yksinkertaisessa puvussaan renkien huoneessa odottamassa vastausta.

— Missä, missä hän on? kuuli hän rakkaan äänen.

— Margareeta!

Hetkeksi sisar väistyi taaksepäin, sitte hän tunsi hänet ja heittäysi hänen syliinsä.

— Kustaa, oma Kustaani! huudahti hän ilon valtaamana.

Kaikista sisaristaan rakasti Kustaa eninten Margareetaa. Hän oli aina parhaiten ymmärtänyt hänet ja hän oli ainoa, jonka kanssa hän oli ollut kirjevaihdossa.

— Rakas Kustaa, tule paikalla ja vaihda vaatteet; nämät eivät sovi sinulle.

Hetkisen perästä he kaikki istuivat salakammiossa juttelemassa siitä, mitä oli tapahtunut, urhoollisesta Kristina Gyllenstjernasta ja Hemming Gaddista, joka oli tullut Ruotsille uskottomaksi.

— Minä en sitä usko, vaikka hän itse sen minulle sanoisi, huomautti Kustaa kiihkeästi.

— Hän mukautui olosuhteisiin, vastasi herra Joakim. — Ja se se meillekin on viisainta.

— Mitä te tarkoitatte, lankoni?

— Voi olla eri mieliä siitä että sinä pakenit Tanskasta; minä puolestani luulen, että kuningas pian olisi antanut takaisin vapautesi, ottanut sinut hoviinsa ja kehoittanut sinua valitsemaan morsiamen hovin kaunotarten joukosta.

Tumma puna painui Kustaan kasvoille ja Margareeta, joka luuli hänen loukkaantuneen, kiirehti paikalla sanomaan:

— Kustaa valitsee varmaan mieluummin jonkun jalosukuisen ruotsalaisen immen.

— En ajattele sellaisia. Synnyinmaa on morsiameni ja sen pelastamiseen palaa haluni.

— Mutta kuningas on luvannut.

— En luota hänen lupauksiinsa.

— Rakas veli, jos hän nyt onkin sinulle vihoissaan, niin ajattele että olet ollut hänen vankinsa — vaikkapa se olikin väärin. Minä uskon että hän tuhansin kerroin tulee korvaamaan sen sinulle.

— Kunhan hän nyt ensin on ottanut minulta hengen.

— Älä puhu niin julmia!

— Mitä sinä oikeastaan nyt aiot?

— Mennä Taalainmaahan ja koettaa nostaa kansan aseisiin, niinkuin Engelbrekt.

— Tahdot siis tehdä meidät kaikki onnettomiksi! huudahti Margareeta.

— Tahdon pelastaa maan.

— Ollenkaan ajattelematta meitä.

— Onko se teille yhdentekevää, että maa on täynnä vihollisia, että Sturein suuri elämäntyö tehdään turhaksi ja että tuo inhoittava unioni taas pannaan toimeen, jollei kuningas Kristian mieluummin tee Ruotsia Tanskan alavaltioksi?

— Hm! sanoi herra Joakim, — sinun iälläsi veri helposti kuohuu laitainsa yli. Jokainen luulee voivansa murtaa vuoria… Kuulehan nyt, mikä ehdotus minulla on; siitä ei nouse suurta melua, mutta sillä on se etu, että sen käytännössä voi toteuttaa. Kuningas on lähettänyt minulle kutsumuskortin kruunausjuhlaansa. Olisi ehkä varomatonta jos sinä tulisit mukaan sinne, mutta minä hankin sinulle kuninkaalta turvakirjan, niin voit tulla perässä.

— Tekisitte paremmin, herra Joakim, jos liittyisitte minuun, kokoisitte väkenne ja innostuttaisitte heitä puolustamaan valtakuntaa.

— Minä en tahdo synnyttää riitaa.

— No, älkää ainakaan lähtekö Tukholmaan.

— Lähden; muuten ehkä vaimoni ja vanhempasi saisivat tähteni kärsiä.

— Enkä minä saisi näyttää kauniita pukujani, sanoi Margareeta nauraen.

— Surisitko sitä?

— Suren kuitenkin nyt ajatellessani sinua ja kaikkea pahaa, mikä tulee meitä kohtaamaan.

— Niin, vastasi Kustaa, — jokainen menee sinne minne halu vie.

Pian sanoivat he toisilleen jäähyväiset, Margareeta katkerasti itkien, Kustaa surumielin aavistaen, että jotakin tapahtuisi.

Brahelaiset läksivät Tukholmaan olemaan läsnä kruunausjuhlassa ja Kustaa meni sukutilalleen Räfsnäsiin.

Siellä hän viipyi koko lokakuun ja osan marraskuuta.

Aivan likellä oli Sten Sture vanhemman perustama Mariefredin luostari, jossa vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika oli asunut siitä saakka kuin piispantalo Arnö poltettiin.

Ani harvoin hän otti vastaan vieraita, mutta kun hänelle kerrottiin, että nuori ritari, joka täällä pysytteli piilossa, pyysi saada tulla häntä tervehtimään, niin hän suostui pyyntöön — uteliaisuudesta.

Kustaa ilmoitti itsensä hänelle ja pyysi häneltä isällisiä neuvoja.

Miellyttävällä tavallaan kuvaili hän maan hätää ja kertoi varmasti ja horjumattomasti päättäneensä taistella sen puolustukseksi, voittaa tai kaatua.

Omituista oli nähdä nuo molemmat yhdessä. Toisen niskaa oli aika taivutellut, antaen hänelle runsasta elämän kokemusta, epäluuloa ja varovaisuutta; toinen oli nuori ja voimakas, täynnä toiveita, vaikkei hän voinut turvautua mihinkään muuhun kuin järkähtämättömään tahtoonsa ja nöyrään, lapselliseen uskoonsa.

Jaakko Ulfinpojan silmät seurasivat mielihyvällä komeaa nuorta miestä. Kauneus vaikutti häneen yleensä tavattoman voimakkaasti ja hän lupasi sekä auttaa että neuvoa häntä mikäli mahdollista. Hän kaiveli vanhojen paperiensa joukossa ja kertoi sitte tyytyväisenä, että nyt hän oli asiasta varma: herra Kustaa Eerikinpoika oli lueteltuna Kristina Gyllenstjernan pakkosopimus- ja vakuutuskirjeessä.

Hän lisäsi, että kaikki jotka olivat hakeneet kuningas Kristianin armoa ja ystävyyttä, olivat saaneet häneltä turvakirjan, miten paljon he ikinä lienevätkin vastustaneet häntä. Kustaa herra saattaa siis aivan pelotta liketä uutta herraansa, hän kohtelee häntä kuin lempeä, anteeksiantava isä.

Mutta Kustaa pysyi yhä äänettömänä ajatuksiin vaipuneena. Silloin vanhus sanoi mielellään kirjoittavansa valtakunnan neuvostolle ja kuninkaalle, välittääkseen asiaa.

— Ei, huudahti Kustaa innokkaasti, — minä en koskaan tule alistumaan Kristianin vallan alle. Henkeni annan mielelläni Ruotsin vapauden ja itsenäisyyden edestä, jos vaaditaan, mutta kunniastani ja vakaumuksestani en luovu.

Vanha piispa tuli onnettomaksi, muuta hän ei voinut tehdä, sillä itse puolestaan hän rakasti rauhaa ja tahtoi elää sovussa kaikkien ihmisten kanssa.

Kustaa kumarsi ja läksi, mutta ei epäillyt asiaansa.

Eräänä päivänä, hänen oleskellessaan Gripsholmassa, tuli muuan Joakim Brahen vanha palvelija, joka oli seurannut herraansa Tukholmaan, juosten hänen luokseen, itku kurkussa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Kustaa pahaa aavistaen.

— Voi rakas herra, vastasi palvelija itkien, — nyt ovat asiat oikein kurjalla ja surkealla kannalla tässä valtakunnassa! ja kauhistuneena ryhtyi hän, niin hyvin kuin taisi, kertomaan Tukholman kamalasta verilöylystä.

Kustaa oli muutamia päiviä sitä ennen lähettänyt erään rälssitilallisen hankkimaan tietoja asiain nykyisestä tilasta; tämä palasi samalla kertaa retkeltään ja todisti edellisen kertomuksen todeksi.

Silloin Kustaa palasi arkkipiispan luo ja kertoi mitä hän oli saanut kuulla; veri hänen suonissaan jähmettyi kauhusta, mutta mitä hän saattoi tehdä?

Totta oli, että Kustaa Eerikinpoika oli kadottanut ystävänsä ja sukulaisensa ja että hän itse oli melkein henkipatto; valtion linnat ja linnoitukset olivat kamalan hirmuvaltiaan käsissä ja hänen sotamiehiään ja käskyläisiään vilisi pitkin koko maata, mutta mitä Jaakko Ulfinpoika sille mahtoi?

Onnettomuudet lannistavat heikkoja sieluja, mutta antavat voimakkaille lisää voimaa ja sitkeyttä.

Tähän saakka Kustaa ehkä oli epäillyt. Se ajatus että vanhemmat ja sukulaiset mahdollisesti saisivat kärsiä hänen tähtensä, oli laimentanut hänen tahtoaan, mutta tämä viime tapaus oli kuin kehoitus rohkeaan toimintaan, käyköön sitte kuinka tahansa, seuratkoon voitto tai kuolema.

Joulukuun 25 päivänä jätti hän Räfsnäsin yhden ainoan miehen seuraamana.

Tämä oli vanha, kokenut palvelija ja ratsunsa selässä kuljetti hän sitä laukkua, johon Kustaa tulevaisuuden varalta oli koonnut kalleutensa, kullan, hopean tai rahan muodossa. He ratsastivat hyvää vauhtia Räfsnäsistä Toresundin kirkkoa kohti, sitte kääntyäkseen sille tielle Söder- ja Vestmanlannin välillä, jonka yli Kolsundin lautta vei. Kustaa oli jo astunut lautalle, kun hän sai uuden todisteen alakuloisuudesta, jota hän tähän asti oli kaikkialla tavannut, todisteen itsekkyydestä, joka pitää huolta yksin omista asioistaan, välittämättä mistään muusta.

Renki joka oli ollut hänen kanssaan, oli tietysti matkalla tullut ajatelleeksi kaikkia niitä vaaroja jotka vaanivat hänen herraansa. Kuninkaan lähetit ottavat varmaan kiinni myöskin kaikki ritarin seuralaiset ja miehellä oli vaimo ja lapset, eikä hän tahtonut kuolla, ja niin hän päätti ensi tilassa karata. Paras tilaisuus siihen ilmaantui tietysti lautalla. Se ei voinut kannattaa kuin yhden hevosen ja yhden miehen ja juuri kun Kustaa oli keskellä salmea, kääntyi renki äkkiä ja läksi täyttä laukkaa ajamaan tiehensä.

Kustaa käski paikalla lautankuljettajaa kääntämään takaisin rantaan, hypähti hevosensa selkään ja alkoi ajaa takaa karkulaista.

Mutta tämä heitti tavarat tielle ja pakeni vinhassa vauhdissa metsään.

Kustaa jatkoi sitte yksin matkaansa. Hän oli juuri päässyt Bergslageniin, kun hän eräänä iltana pyysi yösijaa siistissä talonpoikaistalossa.

Isäntä osoitti hänelle tallin, jonne sai panna hevosen; hän irroitti selästään laukun ja otti sen mukaansa isoon huoneeseen, jossa suuri takkavalkea hulmusi, heitellen säkeniä pitkin huonetta.

He olivat nuorta väkeä; vaimo oli tukevaa tekoa: suuret kädet ja jalat, sekä kasvoissa ankara, miltei tyly ilme, kun hän oli vaiti.

Mies oli pyöreänaamainen ja hyväluontoisen näköinen.

Nainen istui rukkinsa ääressä, mutta silmäili yhtämittaa vierasta.

Mies veisti kerinpuita.

Kustaa istuutui kappaleen matkan päähän, hän oli tänään niin harvinaisen alakuloisella mielellä.

Silloin mies antoi viittauksen vaimolleen, joka paikalla läksi ulos.

— Oletteko kaukaakin?

— Södermanlannista, tuli vastaukseksi.

Syntyi taaskin hiljaisuus. Nainen palasi huoneeseen, tuoden mukanaan mustaa leipää sekä juomaa, jonka kaiken hän laski penkille Kustaan viereen, sanoen:

— Pitäkää hyvänänne!

— Kiitos! vastasi Kustaa ja rupesi syömään.

— Mitä tämä on? kysäisi nainen samassa ja nosti permannolta kultarahan. Olli, kuulehan… hyvänen aika, se on kultaraha, jolleivät silmäni petä.

Ollille tuli kiire.

— Siltä se vaan näyttää, sanoi hän. — Herra sen kai tietänee, sillä herran se kai on.

— En ymmärrä… lausui Kustaa hämmästyneenä.

— Laukku näkyy olevan rikki, huomautti nainen osoittaen laukkua, jonka sauma oli ratkennut hyvän matkaa.

— En ymmärrä, kuinka se on tapahtunut, sanoi Kustaa.

— Se on mahtanut hankautua satulavyötä vastaan.

— Tahdotteko neulaa ja lankaa?

— Kyllä kai te sen paremmin korjaisitte.

— Tyhjentäkää se, niin saanpahan koettaa.

Kustaa noudatti kehoitusta, mutta naisen neuloessa laukkua ihmetteli hän ettei kumpikaan isäntäväestä himomielin katsellut rahoja, joita he tiesivät hänellä olevan. Hän päätti koetella heitä.

— Taidatte tulla hyvin toimeen.

— Ei ole valittamista.

— Mutta kuinka te olette niin yksin; tämä näyttää sentään olevan iso talo.

— Me saamme apua, kevään tullessa.

— Keneltä?

— Tuon isältä; kas, hän oli rikas ja minä olin vain köyhä renki.

— Olli sinä!

— Eihän meidän naimiskaupoistamme olisi voinut olla puhettakaan, mutta sitte hän sai periä tämän saman talon, jossa me nyt olemme. Ja silloin tämä Maija kosi ja kun me isälle olimme luvanneet ettemme milloinkaan lainaisi äyriäkään, niin hän vihdoin suostui ja sitte me saimme toisemme. Tietysti tuon eukon joskus on ikävä, mutta enhän minä kauvan viivy poissa kotoa.

— Eikö teillä ole lapsia?

— Oli yksi, mutta kuoli, vastasi nainen. — Tuossa se nyt on, paremmin en minä osaa sitä laittaa.

Kustaa pani takaisin tavaransa ja nainen meni isolle sängylle, tyhjensi siitä vanhat oljet ja pani uusia sijaan. Vanhat hän sitte levitti uuninnurkkaan.

Sillaikaa oli Olli saanut kerinpuunsa valmiiksi ja katseli tyytyväisenä työtään.

— Näillä voisi jotakin ansaitakin, virkkoi hän.

— Tahdotteko nyt mennä levolle? kysyi nainen Kustaalta, osoittaen sänkyä.

Kustaa noudatti paikalla kehoitusta. Hän ripusti laukun vuoteenpäähän, sillä tiesihän hän olevansa heidän vallassaan; oli siis parasta osoittaa heille luottamusta.

Hän nukkui sikeään uneen, mutta heräsi siitä että hänen ympärillään kuiskailtiin.

— Mikähän herrasmies tuo lie? sanoi Olli.

— Mahtaa se olla parempia ihmisiä, vastasi vaimo, — mutta hänelle täytyy sanoa, että hän pitää huolta tavaroistaan, muutoin ne kyllä katoavat.

— Pyytäisinköhän minä häntä panemaan ne tuonne vanhaan kirstuun? kysäisi Olli.

— Älä huoli; pitäköön jokainen huolta omastaan.

Enempää Kustaa ei kuullut, mutta hänen ajatuksensa pysyivät virkeinä aamuun asti. Maija muori oli keittänyt vesivelliä, jota hän tarjosi sekä vieraalleen että miehelleen. Lisäksi saivat he kappaleen mustaa leipää, Kustaa suurimman osan ja vaimo itse vain suupalallisen.

Turhaan tarjosi Kustaa maksoa; siitä he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.

— Tahdotteko säilyttää rahani, kunnes tulen takaisin? kysyi hän.

Miksei, se kyllä käy laatuun.

— Etkö voisi myydä minulle taalalaispukua? kysyi Kustaa Ollilta.

— Kyllä hyvinkin.

— Entä pyöreää lakkia ja kirvestä? Sekin kävi päinsä.

— Leikkaa sitte minun tukkani juuri sellaiseksi kuin sinun on.

Olli nauroi ja arveli, että se käy vallan helposti.

Kaupat tehtiin, Kustaa muutti muotoa ja talonpoika lupasi säilyttää hänen vaatteensa ja rahansa. Hän ei kertonut heille, kuka hän oli tai mitä hän aikoi; mutta hän luotti heihin ja he korvasivat hänen luottamuksensa monin kerroin.

Hän pani lakin päähänsä, heitti kirveen olalle ja läksi hakemaan kylästä työtä niinkuin muutkin taalalaismiehet.

Antinpäivän aikaan tuli hän Rankhyttaniin, rikkaan vuoritilallisen Antero Pietarinpojan luo, pari penikulmaa Falunista. He olivat Upsalassa olleet ylioppilastoverit, mutta Kustaa luotti valepukuunsa, pyysi työtä ja sai.

Hänet pantiin riiheen puimaan renkien kanssa; nämä huomasivat paikalla, ettei hän sitä työtä osannut, ja juttelivat ja nauroivat keskenään, mutta eivät hänelle sanoneet mitään.

Kun piiat saivat vihiä asiasta, tulivat he uteliaiksi ja muuan heistä meni häntä niin likelle, että hän näki silkkikauluksen pistävän esiin talonpoikaistakin alta.

— Sen hullumpaa en iässäni ole kuullut, sanoi tyttö; — pitääkö renkien nyt ruveta pukeutumaan herrojen lailla?

— Se pitää kertoa isännälle.

Pian kutsuttiin Kustaa Antero Pietarinpojan eteen. Tämä tarkasteli häntä kauvan ja huudahti sitte:

— Kustaa Eerikinpoika!

Kustaa ojensi hänelle sanatonna kätensä ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

— Sinä iloinen, reipas upsalanaikuinen toveri tulet surullisena luokseni ja tällaisessa puvussa; mitä tämä tietää?

Kustaa kertoi isänsä ja lankonsa kuolemasta Tukholman verilöylyssä.

— Olen kuullut siitä, sanoi Pietarinpoika.

— Ojenna siis minulle kätesi ja auta minua; olen matkalla Taalainmaalle nostamaan kansaa aseisiin. Valtakunnan itsenäisyys ja yksityisen onni ovat tässä kysymyksessä.

Vuoritilallinen joutui hämilleen.

— Olen kyllä kuullut puhuttavan tuosta hirveästä tapauksesta Tukholmassa ja se on kyllä minuun kovasti koskenut, mutta antaa apua niin uhkarohkeaan yritykseen kuin se jota sinä ajattelet, sitä en katso meille vuoritilallisille hyödylliseksi, ja jos sinä tahdot seurata minun neuvoani, niin lähde pian täältä tiehesi, sillä palvelijat ovat kiinnittäneet sinuun huomionsa ja enempää ei tarvita ennenkuin kuninkaan vakoojat löytävät tien tänne.

— Etkö sitte tahdo tehdä mitään isänmaan alennuksen ja sorron poistamiseksi?

— En voi, en uskalla sillä tavalla saattaa itseäni ja omaisiani perikatoon. Mene Aarent Pietarinpojan luo Ornäsiin, hän ja Vesteråsin piispa sekä monet muut ylhäiset herrat ovat sukua; jos he ryhtyvät asiaan, niin se ehkä voi menestyä. Mutta kuule minun neuvoani: älä viivy kauvan samassa paikassa.

— Aarent Pietarinpoika on hänkin upsalanaikuinen ylioppilastoverini, sanoi Kustaa miettiväisenä.

— Hän on Svinhufvud-veljesten lanko, lisäsi Antero Pietarinpoika, itsekseen ihmetellen, eikö Kustaa tietänyt, että koko tämä suku oli tanskalaismielinen.

— Kiitos neuvostasi! Lähden paikalla Ornäsiin. Myöhään illalla läksi hän Rankhyttanista ja aikoi Vikin ja Thorsångerin pitäjien välillä olevan Lillelfvenin lauttauspaikan yli. Hän meni jäälle, se murtui hänen allaan; mutta hän oli voimakas ja notkea, joten hän pääsi ylös. Sitte hän palasi takaisin lauttamökille ja viipyi siellä yötä, kuivatakseen vaatteitansa.

Seuraavana päivänä hän terveenä, reippaana ja hyvillä toiveilla meni Ornäsiin.

Aarent Pietarinpoika hämmästyi suuresti hänet nähdessään, mutta sanoi iloitsevansa hänen tulostaan ja toimitti pöytään ruokaa ja olutta. Sillaikaa hän yhtämittaa jutteli entisistä ajoista, kuinka he yhdessä Kustaan kanssa taistelivat Sten Sturen johdolla, ja heidän olostaan Upsalassa.

Tämä mies näytti todellakin tahtovan toimia isänmaan hyväksi ja Kustaa avasi hänelle sydämensä, kertoi tuumistaan valtakunnan vapauttamiseksi ja pyysi häneltä apua ja neuvoja.

Aarent kuunteli tarkkaavaisesti ja vakuutti että hän toimittaa hänelle lujaa apua, hän tahtoo vain ensin kuulla mitä naapurit tuumivat asiasta.

Aterian aikana palveli Barbro, Aarent Pietarinpojan vaimo, heitä ja Kustaa huomasi, että kalpea nainen usein häntä katseli, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.

Myöhään illalla vei Aarent vieraansa luhtikamariin ja kehoitti häntä perinpohjaisesti lepäämään sillaikaa kun hän puuhaa hänen asiansa hyväksi.

Kustaa kiitti Jumalaa, että hän kerrankin oli tavannut miehen jolla oli sydän, ja pani ilomielin levolle.

Isäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hymyili itsekseen ja käski rengin valjastaa hevosen. Silloin huomasi hän vaimonsa, joka äänetönnä seisoi häneen katselemassa.

— Mitä sinä siinä töllötät? kirkaisi hän hänelle; — lähde paikalla maata.

Hän jätti huoneen ja näki hetkisen perästä miehensä ajavan heidän likimmän naapurinsa Maunu Niilonpojan luo Aspebodaan.

— Nyt et onnistu, mutisi hän itsekseen. — Maunu Niilonpoika on rehellinen mies, joka ei koskaan tule suostumaan petokseen.

Pian Aarent palasikin takaisin ajaen hurjaa vauhtia, mutta ei pysähtynyt kotiin, vaan jatkoi matkaansa pihan poikki ja siitä Sätraan, jossa kuninkaan käskynhaltija Brun Pentinpoika asui.

Tämä, yhtä kova ja tunnoton ihminen kuin Aarent, oli naimisissa Barbron sisaren kanssa, ja Barbro tiesi että molempien suvut olivat tanskalaismieliset.

Äkkiä hän käsitti kaikki: vieras otetaan vangiksi, kuljetetaan pois hänen talostaan ja surmataan sitte.

Mikä loukkaus vieraanvaraisuutta kohtaan!… Mitä tuo nuori, reipas pakolainen on tehnyt?… Ei, Barbro ei saattanut kestää sitä, hänen täytyy hänet pelastaa, maksoi mitä maksoi.

Hän herätti luotettavan rengin, käski häntä valjastamaan hevosen ja pysähtymään talon taakse. Sitte hän kiireesti riensi luhtiin herättämään Kustaata. Mielenliikutuksesta ja pelosta läähättäen kertoi hän hänelle katkonaisin sanoin mikä vaara häntä uhkasi ja kehoitti häntä kiiruhtamaan.

Jottei talonväki saisi vihiä hänen aikeistaan, täytyi vieraan kadota niin ettei kukaan tietäisi minne hän oli joutunut; sentähden laski hän hänet alas pitkällä käsiliinalla, jommoisia siihen aikaan käytettiin, talon taakse ja kuuli sitte suurella ilolla reen etenevän Runniin päin.

Aamulla saapui Aarent Pietarinpoika, seurassaan Brun Pentinpoika ja kaksikymmentä sotamiestä.

Hän kerrassaan raivostui huomatessaan, että lintu oli lentänyt pesästä.

Barbro pysyi tyynenä ja myönsi mitä oli tehnyt; kun mies sitte vihansa vimmassa kysyi, mitä se häneen oli kuulunut, niin hän vastasi:

— En saattanut antaa sellaisen teon kirouksen langeta itseni ja lasteni päälle.

Sanotaan ettei Aarent Pietarinpoika sitte enää koskaan kärsinyt vaimoaan; ja onhan se luonnollista, sillä hän muistutti hänelle alituisesti tuota rikosta.

Mutta Kustaa jatkoi matkaansa, renki, jonka nimi oli Jaakko, ajoi niin paljon kuin hevonen pääsi jotta he pian tulisivat perille. Barbro rouva oli kehoittanut heitä ajamaan Svärdsjöhön herra Jonin luo, joka oli rehellinen pappismies.

Aamun sarastaessa olivat he päässeet Runnjärven toiselle puolelle, niinsanotuille Korsnäsin mökeille.

Täältä lähetti Kustaa pois ystävällisen kyyditsijänsä, käski häntä salaa sanomaan Barbro rouvalle, ettei hän koskaan tule unohtamaan mitä hän hänen hyväkseen on tehnyt, ja jatkoi yksin matkaansa.

Hän aikoi juuri astua erääseen mökkiin kysymään tietä, mutta ovea avatessa näki hän vuoritilallisen Niilo Hannunpojan Prämsbackasta, jonka hän tiesi suureksi tanskalaisystäväksi.

Suuri vaara oli siis tarjolla, mutta samassa kirkaisi tyttö joka seisoi lieden ääressä:

— Auttakaa, pata kaatuu!

Kaikki riensivät auttamaan ja Kustaa livahti tiehensä. Hän läksi sitte toiselle asumukselle, jota sanottiin Sandvikin mökiksi, ja siellä hän tapasi erään sulattajan.

— Voitko näyttää minulle tien Svärdsjöhön?

— Voin kai.

He läksivät; se oli reipas nuori mies, varmaankin samanikäinen kuin Kustaa, joka suuresti rakasti vaivaloista ammattiaan. Hän kertoi tanskalaisten sorrosta ja lisäsi:

— Ja kuitenkin sanovat, että se vielä käy pahemmaksi.

— Tietysti, jos kärsitte sitä.

Jos tappaakin yhden voudin, niin toinen tulee sijaan eikä siitä kukaan hyödy.

— Oletko kuullut puhuttavan Engelbrektistä?

— Totta kai.

— Muistatko kuinka silloin kävi?

Mies vaikeni hetkiseksi.

— Olisipa hän vaan täällä, niin voisimmepa koettaa uudelleen, sanoi hän.

— Ei tiedä mitä vielä voi tapahtua.

Sulattajalla ei ollut aikaa saattaa kauvemmaksi. Kustaa antoi hänelle hopearahan ja sanoi:

— Jos Jumala auttaa minua, niin tule luokseni ja minä maksan sinulle paremmin.

He erosivat ja Kustaa jatkoi yksin osoitettuun suuntaan.

Illalla hän tuli Bengtshedeniin; se oli suuri kylä likellä Svärdsjön pitäjän eteläistä rajaa.

Hän meni Åkersgården-nimiseen taloon pyytämään yösijaa.

Emäntä osoitti hänelle sijan lieden ääressä, mutta kun hän istui siinä tuijottamassa tuleen eikä virkkanut sanaakaan, niin emännän päähän pälkähti, että hän samalla saattoi tehdä vähän työtä ruuastaan. Emäntä valmisti nimittäin juuri makkaroita ja aikoi hänellekin antaa makkaran.

— Voitpa, kulkijapoika, tehdä minulle pari makkaratikkua, koskei sinulla ole muutakaan tekemistä, sanoi hän.

— En minä osaa tehdä pylsypölkkyjänne, vastasi Kustaa hymyillen; hänen ajatuksensa liikkuivat kaukana täältä.

— Ole sitte tekemättä, tuumi emäntä; — makkaran voit siltä saada ja olutta päälle.

Sitte hän valmisti vuoteen ja väitti Kustaan olevan unen tarpeessa.

Mutta uni ei paikalla tullut. Muistot ja mietteet pyörivät hänen mielessään ja ylinnä näki hän tuon suojelevan käden joka oli torjunut kaikki vaarat. Varmaankin korotti hän käsivartensa taivasta kohti ja huudahti ilon valtaamana: se on hyvässä turvassa, joka on Jumalan suojeluksessa.

Seuraavana päivänä tuli hän Svärdsjön kirkolle, mutta nyt oli hän käynyt niin varovaiseksi, että hän tahtoi saada selville, saattoiko Jon herraan luottaa, ennenkuin hän uskoi hänelle salaisuutensa. Sentähden hän ensin meni latoon, jossa rengit olivat puimassa, ja tarjoutui auttamaan heitä.

Heidän puheistaan saattoi päättää että Jon herra oli rehellinen mies ja silloin hän paikalla läksi hänen puheilleen.

He tunsivat toisensa, sillä pappi oli hänkin ollut Upsalassa samaan aikaan kuin Kustaa, vaikka hän oli monta vuotta vanhempi.

Tämä hurskas pappismies oli mitä rehellisin ja uskollisin herra. Liikuttavaa oli katsoa hänen hyväntahtoisuuttaan ja osanottoaan. Hänen mielestään Kustaa oli ottanut täyttääkseen suuren työn, jonka onnistumiseen hän rukoili Jumalan siunausta. Ja se että Kustaa oli tullut hänen taloonsa, oli hänestä sellainen kunnia, ettei hän tietänyt kuinka hän osaisi kohdella vierastaan.

Kun Kustaan esimerkiksi piti peseytyä, tahtoi hän välttämättömästi pidellä pyyhinliinaa, itse hän palveli ruokapöydässä eikä koskaan mennyt ovesta ennen Kustaata.

Jonin taloudenhoitajatar ei käsittänyt, miksi "renkiä" sillä tavalla kunnioitettiin, ja kun isäntä hengen uhalla kielsi häntä kyselemästä, niin hän läksi piioille ja rengeille vuodattamaan sydäntään, josta seuraus oli että kaikki rupesivat vakoilemaan kulkijaa.

Sentähden hänen pian täytyi lähteä matkaan, pappi huomasi sen välttämättömäksi ja souti itse hänet Isalan kylään, puoli penikulmaa Svärdsjön kirkolta.

Siellä asui kruununmetsästäjä Sven Elfinpoika vanhan vaimonsa kanssa. Pappi puhui hänelle muutamia sanoja kahdenkesken ja ukko vastasi:

— Voitte luottaa minuun, rakas isä.

Mutta pian näytti vaara taas olevan tarjolla, sillä Brun Pentinpojan lähetit tulivat pappilaan kysymään vankia.

Ja sieltä he läksivät Isalaan.

Sven Elfinpojan vaimo oli juuri paistamassa leipiä, kun joukko vieraita miehiä astui sisään kysymään, oliko näillä mailla nähty erästä tuntematonta miestä.

Kustaa seisoi lieden ääressä lämmittelemässä.

Vastauksen asemasta otti vaimo varsiluudan, survasi häntä sillä selkään ja sanoi:

— Mitä sinä siinä töllistelet niinkuin et koskaan olisi nähnyt ihmisiä. Laita itsesi siitä pian riihelle!

Hän totteli paikalla ja meni latoon puimaan renkien avuksi.

Voudin palvelijat nauroivat rengin saamia nuhteita, aavistamatta että vaimo niin pahoin kohteli juuri samaa korkeaa herraa, jota he etsivät.

Hän pääsi heistä siis sillä kertaa onnellisesti.

Mutta hänen turvallisuutensa oli jo täälläkin vaarassa ja sentähden Sven Elfinpoika lupasi viedä hänet pohjoisempaan, Marnäsissä asuvien kruununmetsästäjien Pietari ja Matti Olavinpoikien luo. Mutta matka sinne oli aika vaarallinen, sillä voudin palvelijoita vakoili kaikkialla.

Sven Elfinpojan vaimo oli neuvossa niinkuin tavallisesti.

Kustaa pantiin maata olkikuormaan ja Sven asteli vieressä ajamassa.

Hän ei ollut päässyt kauvaskaan talosta, kun joukko sotamiehiä kerääntyi hänen ympärilleen.

He kysyivät, mihin matka ja pistivät terävät keihäänsä kuorman sisään.

Suulas talonpoika vastasi terävästi kaikkiin heidän kysymyksiinsä ja sotamiehet käskivät häntä menemään hiiteen, jopa heti paikalla.

— Se juuri on hartain haluni, vastasi ukko ja löi hevosta selkään.

Mutta samassa huomasi hän verta tiellä. Silloin hän kiireesti veti esiin veitsensä ja leikkasi huomaamatta haavan hevosen jalkaan. Tanskalaisten epäluulo, joka jo olikin herännyt, saatiin siten poistetuksi.

Niin sai kelpo talonpoika vainotun vieraansa onnellisesti Marnäsiin.

Kansanlaulussa sanotaan:

Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa, Ja juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.

Mutta Marnäsissä uhkasi sama vaara: kuninkaan vakoilijoita odotettiin joka hetki eikä vaatimattomissa tölleissä ollut ainoaakaan piilopaikkaa, johon hänet olisi voinut kätkeä.

Tanskalaisten keihäs oli sattunut hänen jalkaansa hänen maatessaan olkikuormassa ja siitä haavasta oli veri tullut. Nyt sitä särki ja liikkuminen tuotti Kustaalle suurta vaivaa.

Marnäsiläiset, sekä miehet että naiset, säälivät häntä; eivät he tietäneet kuka hän oli tai mitä hän tahtoi, mutta koska tanskalaisen voudin väet ajoivat häntä takaa, niin he päättivät auttaa häntä niin kauvas kuin suinkin.

Perinpohjin tuumittuaan veivät he hänet Leksandin pitäjään. Siellä hänen, Lungsjöån luona, syvällä metsässä, kaatuneen, suuren hongan alla täytyi maata piilossa. Lepo oli nimittäin aivan välttämätön haavan parantumiseksi.

Siellä hän makasi kolme päivää ja marnäsiläiset veivät hänelle ruokaa ja kertoivat kaikki mitä olivat saaneet kuulla vakoilijoista.

Siitä saakka sanottiin paikkaa Närboksi [Närbo merkitsee sanasta sanaan "elatuspesä".].

Mutta muutamien päivien perästä ei hän täälläkään enää ollut varma vapaudestaan, jonkatähden hänet Lungsjöån rantoja pitkin vietiin syvemmälle metsään, kunnes vastaan tuli suuri suo, joka ympäröi korkeaa kukkulaa.

Täällä hän taasen piilotteli hongan alla, kunnes marnäsiläiset tiesivät kertoa, että vakoileminen oli käynyt vähemmäksi.

Tanskalaiset olivat luvanneet helisevät palkinnot sille, joka saattaa vangin heidän käsiinsä, mutta heidän houkutuksensa eivät olleet vaikuttaneet näihin rehellisiin ihmisiin enempää kuin Sven Elfinpoikaankaan.

Kustaan persoonallisuus oli tehnyt syvän vaikutuksen noihin luonnonlapsiin, hän oli niin avuton, hän tarvitsi heitä; jokainen heistä olisi pitänyt suurena syntinä olla häntä auttamatta.

Muutamien päivien perästä lähdettiin matkaan, metsien läpi, Onsjönin ja Ingarnin yli Rättvikin pitäjään. Useita marnäsiläisiä talonpoikia oli mukana.

Kustaa ei ollut vielä saanut tilaisuutta puhua suuremmalle kansanjoukolle, mutta nyt, tultuaan Siljansdaleihin, huomasi hän heti, että mieliala oli aivan toinen kuin eteläisissä maakunnissa, ja seuraavana sunnuntaina läksi hän Rättvikin kirkolle ja siellä hän kirkonvalleilta ensi kerran julkisesti puhui talonpojille.

Kauniilla, sointuvalla äänellään kuvasi hän valtakunnan hätää ja vaaraa, puhui Kristianin petollisesta menettelystä ja verilöylystä, jonka hän oli pannut toimeen Tukholmassa, surmatakseen valtakunnan etevimmät miehet, sekä kuinka hän oli kohdellut Sten Sturen leskeä ja äitiä.

Naiset itkivät ja nyyhkyttivät, miehiltä pääsi vihamielisiä huudahduksia.

Hän kehoitti heitä yhtä urhoollisesti ja uskaliaasti kuin heidän esi-isänsä tarttumaan aseisiin ja pelastamaan valtakunnan perikadosta.

Talonpojat kuuntelivat häntä suurimmalla myötätuntoisuudella, sitte he hiljaa neuvottelivat keskenään ja vihdoin astuivat vanhimmat esiin ja sanoivat, että kyllä he vanhastaan tuntevat tanskalaisen ja kyllä he ovat taipuvaiset rankaisemaan hänen petollisuuttaan, mutta yksin eivät he saata päättää niin tärkeää asiaa: heidän täytyy ensin kuulla naapuripitäjien mielipide.

Tähän vastaukseen oli Kustaa hyvin tyytyväinen. Jospa hän vaan olisi kantanut rakasta Sture-nimeä, niin he varmaankin paikalla olisivat olleet valmiit, mutta hän oli heille melkein ventovieras, eikä hänen sukunsa viime aikoina ollut erittäin kunnostanut itseään.

Paras ja ainoa suositus oli hänelle se, että hän oli taistellut Sten herran rinnalla ja Brännkyrkan luona voitollisesti kantanut valtakunnan lippua. Mutta eihän siinä ollut tarpeeksi.

Täältä läksi Kustaa Taalain suurimpaan ja tiheimmin asuttuun pitäjään, Moraan.

Pappilassa hänet suurella ystävällisyydellä otti vastaan kirkkoherra Jaakko Pietarinpoika. Taru kertoo, että kirkkoherra täällä niinkuin Svärdsjössäkin olisi pidellyt hänelle pesuvatia, hänen peseytyessään. Nainen, joka oli samassa sattunut tulemaan huoneeseen, oli nähnyt tämän ja paikalla mennyt kertomaan, että ylhäinen herra, taalalaispukuun puettuna, vieraili Jaakko herran luona; uutinen levisi kuin kulovalkea, ja Kustaan piti paikalla lähteä tiehensä.

Kirkkoherra vei vieraansa Utmelandin kylään, joka sijaitsee Siljan-järveen pistäytyvällä niemellä, heti eteläpuolella kirkkoa. Hänet kätkettiin Tomtgårdenin kellariin, kunnes hän joulupyhinä saisi tilaisuutta puhua talonpoikien kanssa.

Matti Laurinpoika, joka vaimoineen asui Tomtgårdenia, arveli, ettei heillä pelätä tanskalaisia kulkureita; tulkoot vaan, niin kyllä Matti heille antaa.

Vaimon mielestä oli paras olla suutaan soittelematta. Sitte läksi Jaakko herra pois ja Matti saattoi hänet tielle, mutta vaimo palasi tupaan panemaan jouluolutta.

Samassa tuli sinne joukko tanskalaisia vakoilijoita, mutta vaimo ei ollut millään, kieritti vaan olutkuurnan lattiassa olevan kellariluukun päälle. Kun häneltä kysyttiin, oliko vierasta näkynyt näillä mailla, niin hän vastasi ettei hänellä ole tapana hyppiä kylän raitteja, saavat vaan vieraat tulla tupaan ennenkuin hän heidät näkee, ja tällä kertaa heitä todellakin on aika lauma, mutta ovatko he voroja vaiko muita rosvoja, sitä hän ei voi tietää.

— Saat pian nähdä, vastasi muuan miehistä, mutta toinen arveli parhaaksi olla nostamatta riitaa mokoman vanhan peikon kanssa; saattoihan nähdä ettei se, jota he etsivät, kuitenkaan ollut siellä.

Ja he läksivät matkoihinsa.

Mutta he saattoivat myöskin tulla takaisin ja sentähden täytyi Kustaan yhä pysyä kellarissa. Pappilasta lähetettiin hänelle ruokaa, joka pienen aukon läpi laskettiin alas kellariin.

Tanskalaiset voudit olivat nyt ruvenneet etsimään yhä kiihkeämmin, sillä kuka saattoi tietää mitä tuo karannut ritari vielä tekisi ja sentähden täytyi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hänen kiinniottamisekseen.

Mutta tanskalaisten lähettien tehtäviin kuului myöskin kuvata kansalle kuningasta mitä parhaimmassa valossa: hän oli oikea talonpoikien ystävä, joka tarkoitti yksinomaan heidän parastaan; ja Tukholman verilöyly oli vain valhetta ja panettelua, tahdottiin vain ärsyttää kansaa kuningasta vastaan.

Alivouti Niilo Vestgöte, raju, uskalias velikulta, läksi Taalainmaalle siinä varmassa luulossa, että hän kyllä saa talonpojat ilmoittamaan Kustaan olinpaikan. Hän tuli sentähden Moraan ja meni nimismiehen taloon.

Mutta Morassa oli myöskin muuan Rasmus Jute, alkuaan tanskalainen, joka oli asunut siellä monta vuotta ja ennen palvellut Sten Sturella.

Hän muisti vielä vallan hyvin nuoren, ritarillisen Kustaa Eerikinpojan ja hänen mielestään olisi ollut alhaista ottaa kiinni ja heittää vihollisten käsiin niin komea nuori herra.

Äkkiarvaamatta läksi hän palvelijoilleen nimismiehen talolle ja siellä syntyi kiivas ottelu, sillä seurauksella, että Niilo Vestgöte kaatui.

Sitte tulivat joulunpyhät, jolloin tavallista enemmän kansaa kokoontui kirkolle; Kustaa oli päättänyt, vaaroista huolimatta, puhua moralaisille niinkuin hän oli puhunut rättvikiläisillekin.

Hän asettui kummulle kirkon viereen. Hänen puheensa ei ollut opittu läksy, se tuli suoraan hänen nuoresta, lämpöisestä sydämestään. Hän käski vanhoja muistelemaan ja nuoria tiedustelemaan mimmoista komentoa tanskalaiset kuninkaat sekä heidän voutinsa ja käskyläisensä olivat pitäneet; kuinka kurjassa tilassa valtakunta oli ollut ja kuinka ruotsalaisia oli kohdeltu aina ulkomaalaisten herrojen hallitessa maata. Hän käski heitä muistelemaan Taalainmaan voudin Kössi Eerikinpojan hirmutöitä ja kuinka heidän esi-isänsä urhoollisuudellaan olivat vapauttaneet itsensä ja valtakunnan. Samallainen tulisi julman, petollisen kuningas Kristianin ies olemaan. Mutta jos he miesten lailla päättäisivät vapauttaa isänmaan orjuudesta, niin hän rupeaisi heidän johtajakseen ja pelastaisi Jumalan avulla valtakunnan vaarasta, joka varmaan uhkasi, jollei sitä ajoissa poistettaisi.

Yksinkertaiset, luontevat sanat kaikuivat selvinä kansanjoukkoon ja ihmiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta he eivät tulleet siitä vakuutetuiksi, että varsinainen vaara uhkasi. Kristian oli kohdellut kansaa hyvyydellä, ei ollut vielä vaatinut uusia veroja, eikä hänen valtansa vielä ollut millään lailla tuntunut sorrolta.

Talonpojat olivat vakuutetut siitä, että kuninkaan kovuus kohtasi yksin korkeita, mahtavia herroja, jotka itse keskinäisillä riidoillaan olivat saattaneet maan siihen onnettomaan levottomuuden tilaan, joka niin kauvan oli vallinnut.

Jos vaara uhkasikin, niin se vielä oli kaukana; he olivat väsyneet ainaiseen taistelemiseen; ja eiväthän he tarkoin tunteneet tuota nuorukaista, joka tuossa tahtoi yllyttää heitä uusiin kahakoihin.

Sanalla sanoen: talonpojat olivat kahden vaiheilla; he kuulivat niin paljon ristiriitaisia puheita, yksi sanoi yhtä, toinen toista. Viisainta oli pysyä varoillaan.

Sentähden he kiittivät Kustaata ja ilmoittivat pysyvänsä kuningas Kristianille uskollisina, niinkuin olivat luvanneet; Kustaata pyysivät he lähtemään pois, mitä pikemmin sitä parempi.

Katkerin suru valtasi Kustaan mielen hänen kuullessaan tämän vastauksen ja epätoivo sydämessä jätti hän kansanjoukon. Olivatko hänen tarkoituksensa siis vallan turhat ja hänen toiveensa sairaaloisen mielikuvituksen tuotteita? Juuri sellaisina hetkinä ihminen painiskelee Jumalan kanssa.

Muutamia päiviä hän vielä viipyi näillä mailla, tietämättä minne mennä; parhaasta päästä hän pysytteli kätkössä erään sillan alla Morkarlebyn luona, mutta sitte hän päätti jättää isänmaan, päästäkseen pakoon kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkasivat.

Vuoden 1521 alkupäivinä hän suuntasi askeleensa Vesterdaleihin, Norjan rajaa kohti. Eräänä lauvantai-iltana poikkesi hän Storhols-holn nimiseen taloon, kappaleen matkan päässä Liman kirkolta. Siellä hän oli yötä, mutta sunnuntaina hän meni kirkkoon. Hän luuli silloin kuulevansa viimeisen messun ruotsalaisessa kirkossa ja hänen rukouksensa oli hartaampi kuin koskaan ennen.

Lähtiessään kirkosta oli hänen päätöksensä valmis: hän menee Norjaan, pakoon väsymättömiä vihollisiaan.

Hän asteli pohjoista kohti pitkin Vesterdaljoen vartta. Korkeina ylenivät tunturit, ei kuulunut hiiskahdustakaan syvissä, lumen peittämissä metsissä. Ainoina ihmisjälkinä oli siellä täällä sysimiilu. Kauvas siinsi tunturien jono ja tunturia pitkin kulki hänen tiensä. Niiden korkeudesta hän vielä kerran tahtoi katsella rakasta isänmaata, jonka kohtalon hän nyt tiesi ratkaistuksi, jollei Jumala ollut päättänyt määrätä toista, arvokkaampaa asetta alkamaan ja päättämään pelastustyötä.

* * * * *

Moran miehet olivat tosin antaneet Kustaan mennä menojaan, mutta useihin heistä oli hänen puheensa tehnyt niin syvän vaikutuksen, etteivät he sittemmin koskaan voineet unohtaa tuota nuorta herraa, jolla oli niin voimakas ääni ja joka niin lujasti luotti heidän miehekkyyteensä ja isänmaanrakkauteensa. Jos hänen nimensä olisi ollut Sten Sture, niin he paikalla olisivat seuranneet häntä, mutta Kustaa Eerikinpoika ei saanut heidän korvistaan vaikenemaan kaikkia noita ylistyslauluja, joita heille oli laulettu kuningas Kristianista ja hänen suuresta hyväntahtoisuudestaan Ruotsin kansaa kohtaan.

Sillä kannalla olivat asiat Morassa ja kaikkialla Siljanin pitäjissä.

Mutta samaan aikaan saivat rättvikiläiset aika lailla otella kuninkaan väen kanssa.

Joukko tanskalaista ratsuväkeä tuli taas noin sadalla hevosella Taalainmaalle ottamaan kiinni Kustaata.

Heidän ratsastaessaan Siljanin jäätä näkivät muutamat talonpojat heidät. Silloin he paikalla riensivät kirkolle ja rupesivat soittamaan kelloja, niinkuin tapana oli levottomina aikoina, kun vaara uhkasi.

Tuuli puhalsi pitäjiin päin ja kaikkialta, vuorilta ja metsistä tuli aseilla varustettuja talonpoikia, jotka miehissä kiirehtivät kirkolle ja pappilaan.

Tanskalaiset olivat jo ehtineet sinne, mutta talonpojat ryntäsivät perässä, murskasivat suurilla tukeilla portit ja kun tanskalaiset pakenivat kirkontorniin, niin he ajoivat heitä takaa sinnekin. Vaivoin he saivat henkensä pelastetuksi, talonpojat päästivät heidät ainoastaan sillä ehdolla että he pyhästi lupasivat olla tekemättä Kustaa herralle pahaa. Sentään eivät he saaneet sanojansa niin hyvin sovitetuiksi, kertoo kronika, ettei useita heistä olisi kohdannut suurten kirveitten isku.

Olemme nähneet, etteivät Taalain miehet olleet kuinkaan valmiit tarttumaan aseisiin, mutta eivät he silti sallineet kuninkaan soturien kuljeksia kylillä ahdistamassa sitä joka oli paennut heidän turviinsa.

Samaan aikaan ilmaantui useita muitakin pakolaisia Taalainmaalle pakoon kuninkaan vainoa. Muitten muassa Lauri Olavinpoika (Björnram), joka oli taistellut Sten Sturen joukossa ja jonka taalalaiset hyvin tunsivat. Heti kun he kuulivat hänen tulleen, kiirehti kansaa laumoittain hänen luokseen ja hän todisti todeksi kaikki mitä Kustaa Eerikinpoika oli kertonut ja kuvaili taalalaisille mikä kohtalo heitä odotti.

— Kuningas, kertoi hän, — lähtee pian kiertomatkalle valtakuntaan ja sitä ennen pystytetään jokaisen nimismiehen kartanolle hirsipuu; miehekkäimmät ja eniten arvossa pidetyt talonpojat mestataan ja toisilta hakataan toinen käsi ja toinen jalka. Aseitaan he eivät enää tarvitse, jonkatähden ne otetaan pois ja heidän lakikirjansa poltetaan.

Vihan ja harmin purkauksia kuului koko kansanjoukossa; toiset valtasi ääretön kauhu. Missä oli nyt tuo reipas, urhoollinen Kustaa Eerikinpoika? Niin pianko heidän jo piti katua sitä että olivat päästäneet hänet luotaan?

Lauri Olavinpoika, kuullessaan tuon nimen kulkevan suusta suuhun, muisti hyvin tuntevansa nuoren herran entisiltä ajoilta ja kysyi silloin, mitä he tiesivät Kustaa Eerikinpojasta.

He kertoivat että hän oli käynyt heidän luonaan ja voimallisin sanoin kehoittanut heitä tarttumaan aseihin; mutta he olivat antaneet hänen mennä tiehensä, sillä eiväthän he tunteneet häntä eivätkä tietäneet että kuningas oli sellainen hirmuvaltias kuin hän väitti hänen olevan.

Silloin rupesi Lauri Olavinpoika puhumaan ja moitti pontevin sanoin talonpoikia heidän ymmärtämättömyydestään.

— Nyt te vasta oikein tarvitsette sitä hyvää herraa, sanoi hän. —. Kustaa Eerikinpoika tietää ja ymmärtää tarttua työhön ja johtaa teitä! Ilman häntä sortuvat varmaankin koko valtakunnan asukkaat.

Yleinen pelko ja kauhu vallitsi nyt kaikkialla. Samana päivänä saapui vielä toinenkin ruotsalainen aatelismies Taalainmaalle.

Se oli Jonas Mikaelinpoika, Nederbyn ja Tröjdin herra, joka tuli Tukholmasta ja vahvisti todeksi kaikki mitä Lauri Olavinpoika oli kertonut.

Hän kuvaeli Tukholman verilöylyä, kuinka raatiherrojen ja piispojen veri virtoina oli vuotanut kaduilla ja kuinka ruumiit olivat poltetut Södermalmilla; sinne oli herra Sten Sturenkin puoleksi lahonnut ruumis viety poltettavaksi.

Tämän kuullessaan yltyivät Taalain miehet vihan vimmoihin. Monet puivat nyrkkejään ja kiroilivat vierasta, armotonta tanskalaiskuningasta.

Toiset itkivät ja vääntelivät käsiään.

— Monet hyvät, rehelliset miehet, lisäsi Jonas herra, — ovat vetäytyneet metsiin, turvatakseen elämänsä niin hyvin kuin suinkin. Mutta jos hyvä Jumala tahtoo lähettää heille ja maalle uskollisen ruotsalaisen herran, niin he kyllä ovat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä kuningas Kristiania ja koko hänen joukkoaan vastaan.

Talonpojat olivat käyneet avuttomiksi ja alakuloisiksi.

— Se on suuri onnettomuus, että herra Kustaa Eerikinpoika nyt on poissa, huomautti Jonas Mikaelinpoika vielä toistamiseen. — Hän on käynyt Sten herran koulua eikä kukaan paremmin sopisi johtajaksi kuin hän.

Hyvät neuvot tulivat tässä kalliiksi. Taalain miehet olivat nyt varmasti päättäneet ryhtyä aseihin; herra Kustaa Eerikinpoika piti vaan saada takaisin.

Molempien herrojen kehoituksesta valittiin kaksi parasta hiihtäjää, jotka lähetettiin hakemaan Kustaa Eerikinpoikaa; heidän piti hiihtää yöt päivät, lepäämättä, kunnes löytäisivät hänet.

Tähän toimeen valittiin Kettelbon Lauri ja moralainen Engelbrekt. He olivat nuoria, voimakkaita miehiä ja läksivät paikalla matkaan.

Ei ollut suinkaan helppoa seurata pakolaista, mutta he kyselivät pitkin tietä ja pääsivät siten Limaan saakka. Siellä tiesi kansa kertoa, että hän oli käynyt kirkossa ja jumalanpalveluksen loputtua pitkän aikaa seisonut ovella, ajatuksiin vaipuneena. Sitte he olivat nähneet hänen kulkevan joen poikki, pohjoista kohti.

Hiihtäjät läksivät samaa tietä, mutta vielä oli heillä pitkä matka kuljettavana ennenkuin heidän vaivansa oli saava palkkansa.

Vasta kun he olivat päässeet Sälensbyhyn, Transtrandin kappelin pohjoispuolella, näkivät he hänet pitkän matkan päässä.

8.

LEHTI KÄÄNTYY.

Hän asteli tietään raskain mielin, ainoana seuranaan särkyneet toiveet. Oliko hän mielipuolena alkanut työn, jota ei hän voinut täyttää; oliko iäinen Jumala päättänyt, että vieraat vallat saisivat silpoa rikki Ruotsin ja jakaa sen keskenään; oliko Engelbrektin ja Sturein työ ollut turha, tai johtiko maailmaa yksin sattuma, olivatko ihmiset vain leikkikaluja oikullisen kohtalon käsissä?

Pimeät, synkät ajatukset iskivät kyntensä hänen sieluunsa, mutta kun hän nosti silmänsä saadakseen vastausta kysymykseensä, näki hän auringon luovan taivaankaaren värihohdetta tunturien huipuille; sen sädekimput kimmeltelivät ja kiilsivät valkealla lumella; tuossa korkeassa, sinisessä taivaassa ja tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa ilmassa oli jotakin niin suurta ja voimakasta; koko luonto tuntui Luojaansa ylistävän ja kunnioituksen tunteen valtaamana lankesi Kustaa polvilleen ja rukoili, kuumia kyyneleitä vuodattaen:

— Jumala, sinä yksin olet suuri ja voimallinen, tapahtukoon sinun tahtosi kaikessa.

Kummallista! Kun hän nousi ylös olivat huolet kuin poispuhalletut ja mieli oli niin joustava. Miksi hän suri? Eihän hän itse mitään voinut, mutta voimakkaampi taisi toimia hänen puolestaan.

Ja reippaasti asteli hän eteenpäin.

Silloin kuuli hän takanaan huutoja.

Hämmästyneenä hän kääntyi.

Kaksi hiihtäjää sieltä tuli kovaa vauhtia. He huitoivat käsiään ja huusivat hänen nimeään.

Kummastuneena hän seisahtui.

Jo tunsi hän miehet vanhoiksi tutuiksi. Mutta mitä he tahtoivat? Heidän retkensä tarkoitusta ei hän saattanut aavistaa.

Kun he kertoivat, että häntä heidän kotikylässään ikävöimällä ikävöitiin, silloin valtasi hänet ääretön ilo ja hän kiitti Jumalaa, joka näin oli sekä vahvistanut että nöyryyttänyt häntä. Mitä hän itsestään olisi taitanut, jollei väkevämpi tahto olisi lausunut sanaansa.

Paikalla hän suostui talonpoikien pyyntöön ja hyvää kyytiä läksivät he paluumatkalle.

Väki Öster- ja Vesterdaleista oli kokoontunut Moraan häntä odottamaan.

Vihdoin tuli sitte sanoma, että kolme hiihtäjää likenee, ja silloin syntyi suuri ilo ja riemu. Kaikki läksivät heitä vastaan ja jokainen tahtoi pusertaa Kustaan kättä toivottaakseen häntä tervetulleeksi.

He valitsivat hänet "Taalainmaan ja koko Ruotsin valtakunnan herraksi ja johtajaksi" ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Kustaan keskusteluista Taalain miesten kanssa ja hänen valinnastaan johtajaksi lauletaan:

Ja kuningas Kustaa se ratsastaa Taas Taalain miesten luo. Mut kuningas Kristian Södermalmissa Viiniä, mettä juo.

Ja kuulkaa te Taalain miehet, Mitä mulla on mielessäin, Mun kanssani tulkaa Tukholmaan Ja juutit me lyömme näin.

Ja vastasi Taalain miehet, Ne vastasi yksi kerrallaan: Oli taistelu pitkänä perjantaina, Sen muistamme ainiaan.

Ja vastasi kuningas Kustaa Ja katsovi kansaa silmihin: Me tahdomme taivasta rukoilla Että nyt kävis paremmin.

Niin vastasi Taalain miehet, Ne vastasi kaikki kerrallaan: Ja tahdotko sinä meitä johtaa Aina suurehen Tukholmaan?

Ja johdan teitä mä mielelläin, Näin vastasi Kustaa vain, Jos tahdotte seurata kuolemahan Sinikeltaista lippuain.

Niin vastasi Taalain miehet, Ne vastasi kaikki kuin yksi mies: Me tahdomme henkemme uskaltaa Ja on murtuva kansan ies!

Kustaa piti nyt useita kokouksia, joissa hän ja talonpojat keskustelivat siitä, mitä ensi kädessä olisi tehtävä. Nämä kokoukset vahvistivat rahvaan luottamusta, jonka lisäksi silloin aina sattui olemaan pohjatuuli, jota ukot pitivät vanhana hyvänä merkkinä siitä että Jumala oli heidän kanssaan ja antaisi heille onnea.

Muutamia ruotsalaisia hoviherroja, jotka olivat oleskelleet metsissä, saapui samaan aikaan Taalaihin liittyäkseen Kustaan joukkoon.

Hän valitsi itselleen kuusitoistamiehisen henkivartijaston nuoria, reippaita miehiä, ja muutaman sadan suuruisen joukon, jota hän nimitti "jalkaväekseen" ja jolla hän heti aikoi alkaa taistelun.

Näiden samojen miesten isiä oli Engelbrekt johtanut, heidän avullaan oli hän riistänyt Ruotsin linnat ja linnoitukset mahtavan kuninkaan käsistä ja karkoittanut hänen voutinsa ja käskynhaltijansa.

Kahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua nousi Kustaa Eerikinpoika samaan uhkarohkeaan työhön.

Historian lehdille ei voi kirjoittaa mitään kauniimpaa ja opettavaisempaa kuin sorretun ja rääkätyn kansan taistelu loukatun ihmisyyden puolesta, taistelu, jossa maailman valtiaille ja ruhtinaille näytetään, mitä yksimielinen tahto ja isänmaanrakkaus saavat aikaan. Kaikkien järkevien silmissä tuntui Kustaa Eerikinpojan ja hänen ystäviensä yritys toivottomalta, mutta siitä he eivät välittäneet.

Kristianin hallussa oli koko valtakunta, pääkaupunki, kaikki linnat ja linnoitukset; sitäpaitsi hän hallitsi kahta muuta kuningaskuntaa, joiden voimat ja apulähteet olivat hänelle avoimina. Hänen sotajoukossaan oli harjaantuneita miehiä kaikista Europan maista, hänen laivastonsa kiertelivät pitkin Itämerta; roomalainen keisari Kaarle V ja tämän veli Ferdinand, joka sittemmin tuli Unkarin ja Böömin kuninkaaksi, olivat hänen lankojaan; Saksin vaaliruhtinas Fredrik ja hänen veljensä Johannes olivat hänen enojaan; Brandenburgin vaaliruhtinas Joakim oli naimisissa hänen sisarensa Elisabetin kanssa: useimmat Europan hallitsijoista ja ruhtinaista olivat siis hänen sukulaisiaan, ystäviään tai liittolaisiaan.

Itse hän oli roteva ja viekas mies, joka erinomaisesti osasi käyttää aseita; hän ei karttanut keinoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka veriset ja julmat, kunhan ne vaan johtivat toivottuun päämaaliin. Hän käytti vuorotellen viekkautta, vuorotellen hyvyyttä, aivan sen mukaan mikä hänen tarkoituksilleen milloinkin oli edullista. Ja samallaiset olivat hänen miehensä ja neuvonantajansa.

Tätä miestä vastaan Kustaa aikoi ryhtyä sotaan; hänellä ei ollut laivastoa eikä kenttätykkejä, ei liittolaisia eikä asehuonetta, ei linnoituksia eikä palkatuita sotajoukkoja; ei muuta kuin urhea talonpoikaisjoukko, jonka aseina oli jousia, nuolia, piikkinuijia, tapparakeihäitä ja peitsiä.

Mutta Kustaan mieli paloi urhoollisuutta ja toivoa. Häneen liittyivät Lauri Olavinpoika ja Jonas Mikaelinpoika sekä useat muut, jotka olivat piiloitelleet metsissä. He eivät olleet tunnetuita miehiä eivätkä suurta sukua, varsinkaan niihin miehiin verraten jotka olivat taistelleet Sturein joukoissa. Heidän sotureinaan olivat taalalaiset talonpojat, joiden rinnoissa paloi sama lämmin rakkaus vapauteen ja riippumattomuuteen kuin entisinä aikoina.

He kyllä tiesivät että maan muut talonpojat istuisivat pirteissään aina viimeiseen hetkeen asti ja antaisivat asiain mennä menojaan. Mutta Kustaan miehet olivat toista mieltä, he eivät ainoastaan olleet voitostaan varmat, vaan he elivät jonkinlaisessa huumauksen tilassa, jota yhtämittaa kiihoittivat kertomukset kuninkaan veritöistä.

Vihdoin oli Kustaa saanut kokoon neljänsadan miehen suuruisen voiman ja sen kanssa hän ryntäsi Kopparbergille, otti vangiksi vuorivouti Kristofer Olavinpojan, poisti kuninkaalle määrätyn veron ja ryösti tanskalaisten kauppiaiden puodit. Vaatetavarat, mitkä siellä olivat, jakoi hän henkivartijajoukolleen ja jalkaväelleen, silkkikankaasta tehtiin lippuja, taalalaiset saivat ruokavarat, ja kulta ja hopea käytettiin miehistölle palkaksi, mikäli sitä riitti.

Kopparbergistä ja sen ympäristöstä tulevat kruununverot olivat tästälähin maksettavat herra Kustaa Eerinkinpojalle.

Sitte hän vetäytyi takaisin Siljaniin.

Tämän ensi yrityksen onnistuminen rohkaisi suuresti kansaa. Yhä kasvavalla rakkaudella ja ihailulla katselivat he herraansa ja hän paloi halusta jatkaa voittoisaa retkeään.

Hän ei kotona viipynyt montakaan päivää, mutta sotureja tulvi joka haaralta hänen luokseen niin että hänellä pian oli viidentoistasadan suuruinen joukko.

Hän läksi nyt taasen Kopparbergille päin; eräänä sunnuntaina hän saapui Faluniin ja kaikki kaupungin väet olivat paraikaa kirkossa.