LUKIJALLE. (continued 5)

"Jos hänen hallituksensa oli niin puutteellista, ettei se miellyttänyt säätyjä, niin hän paikalla ilmoitti olevansa valmis luopumaan siitä, jottei valtakunnassa hänen tähtensä syntyisi häiriötä."

Säätyjen vastaus oli yksimielinen; he pyysivät ettei kuningas heittäisi heitä ja maata, vaan pysyisi hallituksessa ja johtaisi heitä niinkuin tähänkin asti; he tahtoivat hänen edestään uhrata verensä ja henkensä ja vakuuttivat koko maan nimessä jokainen puolestaan pitävänsä huolta siitä, ettei tuollaisia salahankkijoita puolustettaisi missään, vaan päinvastoin rangaistaisiin niin, että kaikki heidän rikostaan pelkäisivät.

Heidän pyyntöjensä ja lupaustensa tähden suostui Kustaa pysymään hallituksessa ja lupasi hänkin puolestaan uhrata henkensä ja kaikkensa Ruotsin hyväksi.

Antaakseen alamaisilleen tiedon asiain oikeasta tilasta, kirjoitti kuningas avonaisen kirjeen, jossa hän osoitti, mitä salavehkeitä oli tekeillä ja miten kaikki nämä puuhat olivat omiaan saamaan aikaan eripuraisuutta kansassa, joten Kristianin olisi sitä helpompi päästä takaisin valtakuntaan. Taalalaisille lähetti kuningas useita kirjeitä, hän ei vihassa vastannut heidän kirjeisiinsä, vaan antoi heille ystävällisiä varoituksia, neuvoen heitä luopumaan erehdyksistään ja menettelemään varovaisesti, jotteivät he joutuisi pahimman vihollisensa valtaan. Vihdoin neuvoi hän heitä kiireen kautta luopumaan Pietari Sunnanväderistä ja pysymään kuninkaalle uskollisina, niinkuin he olivat luvanneet; jolleivät he siihen suostuisi, täytyisi kuninkaan yhdessä neuvoskunnan ja kansan kanssa keksiä joku keino, jolla heidät saataisiin taipumaan.

Jos he sitävastoin tahtoivat osoittautua uskollisiksi kansalaisiksi, niin hän kyllä katsoisi heidän parastaan, sen tiesi Jumala, jonka haltuun hän heidät uskoi.

Palattuaan Kalmarista Tukholmaan, viipyi hän siellä ainoastaan lyhyen ajan, jonka jälkeen hän läksi pohjoiseen päin, Vestmanlannin kautta Taalainmaalle, ja piti maakäräjät Tunassa.

Sillaikaa oli mielentila Taalaissa aika lailla rauhoittunut. Molemmat pappismiehet olivat sekä oman että hyvän ystävänsä mestari Jaakon tähden kiireesti pötkineet tiehensä Taalaista ja lähteneet Norjaan. Joko olivat kuninkaan toimenpiteet tai hänen rauhoittavat kirjeensä ja lähetyksensä syynä siihen, että tyytymättömät pappismiehet huomasivat nykyisen mielentilan muokkaamisen vallan hedelmättömäksi työksi, jonkatähden he päättivät ajoissa kadota näyttämöltä.

Kokoontuneet olivat pääasiallisesti kupari-, hopea- ja rautavuoritilallisia sekä yhteistä kansaa. Kuningas antoi nyt suullisen vastauksen niihin kysymyksiin, jotka he kirjallisesti olivat tehneet hänelle. Hän ilmoitti että hän kansan tahdosta ja säätyjen päätöksestä oli julistanut klippingit kelpaamattomiksi; itse ei hän ollut niiden arvoa ylentänyt enempää kuin alentanutkaan, ja väärin oli, että he hänestä uskoivat pahaa, kun he kuitenkin helposti saattoivat huomata, että hänen halunsa oli järjestää kaikki asiat maan ja valtakunnan parhaaksi. Ja pitihän heidän ymmärtää, ettei ollut niinkään helppoa järjestää asioita, jotka olivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, eikä myöskään ollut oikein tehdä hänen työtään raskaammaksi kuin se jo muutenkin oli.

Tämä vaikutti. Ja nyt riensivät kaikki hänen ympärilleen koettaakseen hyvittää mitä olivat rikkoneet. Vihdoin lähettivät Taalain asukkaat avoimen kirjeen rakkaille kanssaveljilleen, kruunun veronalaisille talonpojille, kansalaisille ja yhteiselle kansalle, jotta he kaikkialla valtakunnassa tekisivät tiettäväksi, että he selvästi olivat kuulleet ja ymmärtäneet kuninkaan suoran puolustuksen sitä valheellista ja kavalaa huhua vastaan, jonka Pietari Sunnanväder ja hänen liittolaisensa hänen armonsa kuninkaan kiusaksi olivat panneet liikkeelle. Ja jotteivät tuollaiset kavaltajat enään pääsisi matkaansaattamaan häiriötä valtakunnassa, niin he nyt rakkaimman ja armollisimman herransa kanssa avonaisella kirjeellä ja sinetillä olivat päättäneet ja sitoutuneet, etteivät he tästä päivästä lähtien enään puolustaisi ja suojelisi hänen vihamiehiään tai kavaltajiaan, sekä etteivät he koskaan uskoisi valheellisia huhuja hänestä j.n.e.

Sillä kertaa tyyntyi levottomuus ja kuningas palasi Tukholmaan.

* * * * *

Me tiedämme, että arkkipiispa Johannes Magnus Hojan kreivin kanssa lähetettiin Lyypekkiin edustamaan Ruotsia Gottlannin asiassa.

He viipyivät siellä helluntaista syyskuuhun asti. Päätettiin että rauha Lyypekin kanssa säilytettäisiin, jota vastoin Tanska ja Lyypekki keskenään tekivät sen sopimuksen, että Hansakaupunki korvaukseksi kuningas Fredrikille antamastaan avusta saisi Gottlannin ynnä Visbyn ja Visborgin neljäksi vuodeksi. Tähän täytyi valtuutettujen suostua ja niin kadotti Ruotsi saaren 140 vuodeksi.

Kotiin palattuaan huomasi herra Johannes paikalla, että uskonpuhdistustyö oli edistynyt; kuningas ei ollut tyytyväinen lyypekinretken tuloksiin, sen hän tiesi; ehkä sekin siis osaksi vaikutti piispaan, kun hän helmi- ja maaliskuun aikana päätti lähteä tarkastusmatkalle lääniinsä, mutta pääsyynä oli tietysti se, että hän tahtoi näyttää pitävänsä huolta kirkon asioista. Hän valmistautui matkalle koko sillä komeudella, joka siihen aikaan kuului arkkipiispalle.

Hänen seurueessaan ratsasti kaksisataa henkeä, joista useat ylhäisiä aatelismiehiä. Koskei paavi ollut häntä vihkinyt eikä hän siis saanut toimittaa virkatehtäviä, oli hänen mukanaan harmaa veli nimeltä Vincenteus, joka lienee ollut vihitty ja jota siitä syystä kutsuttiin piispaksi. Tämä vihki Johanneksen asemasta alttarit, kirkkoastiat, kirkkomuurit ja risti kirkot.

Osoittaakseen vihaavansa luterilaista kerettiläisyyttä ja vaativansa papeilta elämän puhtautta, kiskoi Johannes suurella ankaruudella papeiltaan sakkoja jalkavaimoista ja äpärälapsista.

Palatessaan pyysi kuningas että arkkipiispa kävisi hänen luonaan.

Johannes Magnuksen hartain toivo oli pysyä sovussa kummankin puolueen kanssa. Hän pelkäsi virkaveljeään piispa Braskia; kuningas taas oli nuori, urhea herra, jonka käsissä oli koko tulevaisuus ja jolle hän tahtoi olla mieleen. Toivoen että kuningas kiittäisi hänen virkaintoaan läksi hän Tukholmaan.

Mutta kuninkaan vastaanotto oli kylmä ja odotetun kiitoksen asemasta kysyi kuningas, oliko piispa koskaan ajatellut virkansa ja ammattinsa velvollisuuksia. Oliko Kristus käskenyt apostolejansa viettämään komeaa elämää tässä maailmassa, vaeltamaan turhamielisen saaton seuraamana ja voitelemaan kelloja, kiviä ja kantoja, vai eikö hän ollut antanut heille syvempiä, korkeampia käskyjä?

Piispa joutui hämilleen, hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui.

— Minä olen raamatussa lukenut, jatkoi kuningas, — että Kristus käski heitä saarnaamaan ja opettamaan kansalle Jumalan pyhää tahtoa.

— Tietysti, sammalsi piispa, — minä pidän irstaiset ankarassa kurissa.

— Se ei taida parantaa heitä enempää kuin seurakuntaakaan, ja minä pelkään ettei matkanne ole tuottanut Jumalalle kunniaa eikä hyötyä.

— Minä tein minkä voin.

— Ei, herra piispa, sitä te ette tehnyt, sillä te ette käynyt kouluissa.

— En tällä kertaa.

— Mutta sen teette tästälähin.

— Sen lupaan.

He pusersivat toistensa käsiä ja erosivat näennäisesti hyvinä ystävinä.

Jonkun aikaa myöhemmin läksi Kustaa 2,000 kiiltävään haarniskaan puetun miehen seuraamana Upsalaan. Hän oli käskenyt Uplannin rahvasta Eerikin päivänä 18 p. toukokuuta kokoontumaan Upsalan kumpujen luo. Itse hän ratsunsa selässä oli pysähtynyt yhdelle kummuista. Arkkipiispa, hänkin ratsun selässä, oli kuninkaan oikealla puolella ja kansleri Lauri Antinpoika vasemmalla. Kokoontunut kansa seisoi kentällä kummun alla.

Kuninkaan takana oli suuri joukko neuvoston herroja.

Silloin lausui Kustaa: "Te hyvät talonpojat, tahdon lausua teille sanasen puhtaasta evankeelisesta opista. Te tiedätte, että se opettaa meitä kiittämään ja palvelemaan Jumalaa, mutta minun vähäisen ymmärrykseni mukaan ei sen tule tapahtua yksin ristinmerkin tekemisellä ja polvien notkistamisella, vaan paljon enemmän Jumalalle mieluisilla teoilla ja siten, että me likinnä Jumalaa rakastamme isänmaatamme, tottelemme esivaltaa ja voimassa olevia lakeja ja veljinä kohtelemme kaikkia kanssaihmisiämme."

— Niin, se on totta! kuului kansanjoukosta.

— Mutta siihen ei päästä ilman työtä ja sentähden täytyy jokaisen koettaa saada aikaan niin paljon kuin suinkin.

— Sitä tässä kyllä saa koettaa muutenkin.

— Niin kyllä! tuli joka taholta vastaukseksi.

— Tiedättekö, hyvät ystävät, jatkoi kuningas, — olen tullut ajatelleeksi, miten paljon meidän maassamme on laiskoja ja oppimattomia pappeja; sitäpaitsi on joka luostari täynnä munkkeja, jotka miltei syöpäläisten lailla kuluttavat maan parhaimmat voimat.

Talonpojat katselivat epäillen toisiinsa, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.

— Mitä arvelette, jatkoi kuningas, — panisinko toimeen tarkastuksen heidän joukossaan? Ne jotka kelpaavat saarnaajiksi saavat toimeentulon, mutta muut saavat hankkia elatuksensa otsansa hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt.

Vaitioloa yhä kesti.

— Pitäisi hankkia koulumestareja ja teinejä opettamaan kansan lapsille kristillisyyttä ja hyviä tapoja, jatkoi kuningas.

Yleinen mielenkiihko valtasi kentällä seisovan joukon. Kuiskaeltiin, päätä nyökyteltiin. Vihdoin otti vanha ukko lakin päästään ja virkkoi:

— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestasi, mutta koska meidän kuitenkin täytyy ruokkia munkkimme, niin voimmehan samalla pitää heidät.

— Niin puuttui puheeseen toinen, joka seisoi aivan vieressä, — olemme kuulleet, että aiottaisiin poistaa latinalainen messu ja muuttaa vanhaa uskontoamme.

— Se kuuluu olevan kanslerin syy, huusi kolmas… hän yllyttää Kyösti kuningasta kääntämään kirkkoa, hän on pakana, kerettiläinen!

— Ajakaamme pois hänet, missä hän on? huusivat useat äänet vallan sekaisin.

Kuningas vilkaisi äkkiä kansleriin, joka tyynesti hymyillen pysytteli hänen rinnallaan.

— Tunnetteko Lauri Antinpoikaa? kysyi hän.

— Emme, mutta jos hän vaan tulee tänne joukkoomme, niin hän piankin saa oppia tuntemaan meidät.

Silloin käski kuningas erästä hoviherraansa puhuttelemaan kansaa latinaksi. Herra totteli.

— Mitä hän sanoo? kirkuivat talonpojat.

— Mitä te sitä kysytte? Ettehän te ymmärrä latinalaista messuannekaan, mutta kuitenkin tahdotte säilyttää sen.

Kuningas lausui ystävälliset jäähyväiset ja sanoi sitte Lauri herralle:

— Kun silmä kauvan on ollut pimeydessä, niin ei se heti siedä päivänvaloa.

— Parantuneen opetuksen kautta se vähitellen voi tottua, vastasi kansleri.

Mutta kuningas tuntui olevan mitä parhaimmalla tuulella; mahdollisesti ei hän piispalle tahtonut näyttää tyytymättömyyttään kärsitystä tappiosta; hän laski reippaasti leikkiä piispan kanssa ja kun, heidän ratsastaessaan kaupunkiin päin, muuan hoviherroista ojensi hänelle kauniin kukkaseppeleen ajan tavan mukaan koristaakseen hänet kevätruhtinaaksi, niin laski kuningas sen arkkipiispan päähän ja nimitti hänet kevätruhtinaaksi.

Kaikissa pohjoismaissa oli tullut tavaksi valita kevätruhtinas, joka koristettiin seppeleillä ja kukkasilla; tämän velvollisuus oli sitte pitää kemut kaikille, jotka olivat ottaneet osaa leikkiin.

Johannes Magnus oli erittäin iloissaan kunniasta joka häntä oli kohdannut. Hän piti koko kotimatkan seppelettä päässään, aavistamatta, että hänelle hiukan naurettiin.

Kevätruhtinaan kemut määrättiin pidettäviksi kaksi päivää jälkeenpäin eli helluntaipäivänä, 20 p. toukokuuta.

Arkkipiispa asetti kuninkaan toiselle kunniasijalle ja istuutui itse vastapäätä toiselle, mutta juomamaljat ja muut pöytäkalut olivat hänen puolellaan paljon komeammat kuin kuninkaan puolella. Kuningas hämmästyi viinien ja ruokien ylellisyyttä ja kun arkkipiispa vihdoin joi kuninkaan maljan sanoilla:

"Meidän armomme juo teidän armonne onneksi, toivottaen hyvää vuotta!" Niin kuningas vastasi:

"Sinun armosi ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle!"

Ja kuningas nousi ja läksi pois.

Mutta läsnäolevat purskahtivat meluavaan nauruun.

Muutamia päiviä myöhemmin meni kuningas tuomiokapituliin ja pyysi hengellisiä herroja sanomaan, keneltä he oikeastaan olivat saaneet oikeutensa.

Tohtori Pietari Galle vastasi, että pyhä kirkko oli saanut ne kristityiltä keisareilta, kuninkailta ja ruhtinailta. Myöskin oli aateli ja yhteinen kansa antanut kirkoille ja luostareille taloja ja tavaraa, jotka lahjoitukset kuninkaat ja ruhtinaat sitte kirjeillään ja sineteillään olivat vahvistaneet, jotta ne pysyisivät peruuttamattomina ikipäiviksi.

— Mutta, kysyi kuningas, — eivätkö toiset kuninkaat ja ruhtinaat voi peruuttaa tällaisia oikeuksia, koskei niistä pyhässä raamatussa mainita mitään ja koska ne ovat syntyneet vaan sentähden, että munkit ja papit ovat saarnanneet kiirastulta ja muuta sellaista, jota ei Jumalan sanassa suinkaan ole määrätty?

Tohtori Galle vaikeni.

— Voitteko te, arkkipiispa, antaa jotakin neuvoa? kysyi kuningas ja hänen vihansa alkoi nousta.

Arkkipiispa hypisteli rukousnauhaansa, mutta ei sanonut mitään.

Tuomiorovasti Göran Turenpoika, valtiohovimestari Ture Jönsinpojan poika, itserakas ja pöyhkeilevä herra, astui silloin esiin ja virkkoi kiivaasti:

— Sitä minkä keisarit ja kuninkaat ovat vahvistaneet eivät hänen jälkeläisensä voi rikkoa! Johan drikitaleissakin (säännöissä) sanotaan, että Jumalan iankaikkinen kirous kohtaa sitä, joka niitä vastustaa. Ja vielä sanotaan drikitaleissa, että se, joka rikkoo käskyn, joutuu iäiseen kadotukseen. Drikitaleissa…

— Niin, keskeytti kuningas hymyillen hänen puheensa, — kyllähän te juotte ja puhutte, mutta valtakunta ei siitä hyödy.

Tuomiorovasti väänteli ja käänteli; hänellä oli nähtävästi vielä paljon sanottavaa. Kuningas kääntyi hänen puoleensa:

— Jos Te pyhän Raamatun ja Jumalan sanan perustuksella voitte näyttää toteen, että nuo suuret vapaudet ovat aiotut hengellisille herroille, niin minä lupaan tyytyä. Rehellisille työmiehille suon heidän hyvin ansaitun palkkansa, mutta ne, jotka eivät saarnalla eivätkä kirjoituksilla palvele Jumalaa tai seurakuntaa, vaan kuluttavat aikansa veisaamalla ja ulvomalla luostareissa ja kirkoissa, ne olisivat ajettavat pois ja jätettävät palkkaa vaille.

Mutta kun tuomiorovastia kehoitettiin raamatun nojalla näyttämään toteen kirkon oikeuksia, niin hänkin vaikeni.

Kaikki ymmärsivät kuninkaan kysymysten tarkoituksen ja helppo oli huomata, mihin hän pyrki. Se kävi vielä selvemmäksi, kun Upsalan tuomiokapitulin dekaani Kustaalle huomautti, että kansa suuresti paheksui Vesteråsin piispaa sentähden ettei tämä hovissaan pitänyt niin suurta seuruetta kuin tapa vaati.

— Minusta kansalla olisi enemmän syytä paheksumiseen, jos hän pitäisi paljon väkeä ja sentähden vaatisi heiltä enemmän veroa… Arvelen että sanoillani kyllä loukkaan sekä teitä että muita samoinajattelevia, sillä te pidätte piispanvirkaa suurena herrautena ettekä muista raamatun sanoja, että piispan tulee olla yhteisen kansan palvelijana Herrassa, ja tätä virkaa hoitaa hän paremmin, jos hänellä on pienempi seurue. Mutta te ette tahdo tietää, kummoisen todellisen piispan tulee olla.

Dekaani poistui pelästyneenä; suuri kokoontuneiden joukko katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka äkkiä heidän silmissään kasvoi kokonaiseksi Goliatiksi. Heidän jumalanpalveluksensa ydin oli itse asiassa koota aarteita aarteitten päälle.

Kirkko oli heidän käsityksensä mukaan aarreaitta, joka soi palvelijoilleen nautintorikkaan elämän.

Yksi ainoa mies piti katolisuutta ja paavin valtaa kristinuskon pääperustuksena.

Hans Brask oli rehellinen ja uskollinen kaikessa, sentähden ei hän koskaan rikkonut velvollisuuksiaan, ei epäilyksenkään hetkenä. Hän oli Kustaan ainoa arvokas vastustaja; hän oli päättänyt joko voittaa tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota hän tunnusti.

Katolisuus vaatii tunnustajiltaan uskon vimmaa: Braskissakin sitä olisi voinut olla; mutta hän oli tyyni ajattelija, jolla johtotähtenä oli usko ja siitä ei hän hetkeksikään kääntänyt silmiään.

Mutta vastapuolueen miehet kulkivat silmät auki. Uusi aikakausi oli alkanut ja hän oli sen voimakkain vastustaja.

Maan hätä oli kääntänyt Kustaan silmät luostareihin ja kirkkoihin. Niissä säilytettiin äärettömiä aarteita ja hänen mielestään tuli jokaisen, joka tahtoi suojella omaisuuttaan vihollisilta, siis myöskin luostarien, kirkkojen, munkkien ja pappien, kantaa yhteistä taakkaa.

Lutherin kirjoitukset joutuivat aseiksi hänen käsiinsä, mutta ne houkuttelivat häntä myöskin tunkeutumaan yhä syvemmälle, kaiken tiedon alkulähdettä likemmä.

Hänen valistunut ystävänsä Lauri Antinpoika osoitti hänelle usein merkillisiä kohtia raamatusta ja sitte he keskustelivat niistä.

Vähitellen hänelle selveni, että Lutherin uskonpuhdistus oli ainoa tie valoon ja ajatuksen vapauteen ja että kansa ja maa tältä tieltä saattaisi löytää siunauksen.

Kummallista on, ettei mikään synny valmistamatta; sekä luonnon että hengen valtakunnassa täytyy maan olla kynnetyn ennenkuin siihen voidaan kylvää ja ennenkuin se voi kasvaa ja hedelmän kantaa; niin, hedelmän… kuka sen antaa?

Kustaa sen tunsi, kun hänen sielunsa joskus valtasi ääretön halu ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Monasti oli hänen mieleensä muistunut uni kynttilästä, jota hän oli tavotellut; nyt hän selvästi tiesi, mitä tekisi: hän sen asettaisi keskelle kansaansa, hän toimittaisi sille todellisia pappeja, jotka eivät halpamaisesta voitonhimosta saarnaisi seurakunnalle, vaan rakkaudesta Jumalan sanaan.

Hänen mieleensä muistui Kristian… niin, kansa oli suuttunut häneen pääasiallisesti sentähden, että hän oli tahtonut tuoda maahan Lutherin oppia.

Tietysti papit olivat yllyttäneet kansan, mutta olivatko ruotsalaiset papit paremmat?

— Se ei ole mikään uusi oppi, sanoi kansleri, — se on vanha oppi, mutta puhdistettuna kaikista turhista lisäyksistä.

— Niin, niin, olet oikeassa, Lauriseni, vastasi kuningas, — se on tuo vanha, puhdas Kristuksen hengen mukainen oppi; ja se meidän täytyy selittää niille, jotka huutavat kerettiläisyyttä ja antikristusta.

Ja senjälkeen kävi Kustaa asiaan käsiksi yhä suuremmalla päättäväisyydellä ja varmuudella.

Jo v. 1525 käski hän panna toimeen yleisen tarkastuksen luostareissa ja antoi Sigtunan dominikaniluostarin johtajalle toimeksi saman käskyn täyttämisen. Mutta tämä kohtasi oman veljeskuntansa jäsenissä suurta vastahakoisuutta, varsinkin Vesteråsissa, jossa priori Robertus, levoton ja kapinallisuuteen taipuva norjalainen, muiden sikäläisten veljiensä kanssa oli ollut osallisena Sunnanväderin ja Knutin salahankkeissa Taalainmaalla.

Heti kun tästä saatiin tieto, pantiin Robertus viralta ja kuningas antoi ankaran käskyn, että hänen ja kaikkien samaan veljeskuntaan kuuluvien ulkomaalaisten kolmen viikon kuluessa pitää jättää Ruotsin valtakunta.

Omin päin toimitti Kustaa sinne toisen priorin ja kun saatiin tietää, että Arbogan luostarissa oli harjoitettu kaikkinaista vääryyttä, niin antoi kuningas panna johtajan pois viralta ja käski palvelijansa Lauri Sommarin asettua sinne linnaleiriin, kirjoittaa luettelon kaikista luostarin kalleuksista ja tavaroista ja yhdessä kaupungin pormestarin ja neuvoston kanssa määrätä toisen luostarinjohtajan.

Tunnettu asia oli, että munkit suuresti vaikuttivat kansaan ja että kaikkinaiset pahat huhut kuninkaasta levisivät pitkin maata juuri heidän kauttaan. Sentähden rupesi Kustaa pitämään heitä ankaran valvonnan alaisina ja sekaantumaan luostarien omaisuutta koskeviin asioihin sekä laskemaan niiden tuloja.

Brask, joka aina pysyi valppaana ja joka suurella mielikarvaudella kuuli tämän, oli ryhtynyt tekemään luetteloa Nydalan luostarin omaisuudesta, voidakseen tulevaisuudessa ja suotuisampien olojen vallitessa vaatia takaisin, mitä luostarin nyt täytyi antaa. Kustaa kehoitti häntä vakavasti luopumaan aikeesta, sillä hän tahtoi yksin hallita maataan ja itse hoitaa luostarien asiat. Samaan aikaan sai kuningas tiedon Olavi Tystesta ja luostariryöstöstä. Yleinen luulo oli, että hän ja hänen nuori morsiamensa sylitysten nukkuivat Venerin pohjalla, mutta heidän surullinen kohtalonsa oli tehnyt rikoksen syvän myötätunnon arvoiseksi: olivathan he niin onnettomat ja miehestä mieheen kuiskaeltiin, että tyttö oli mahtanut olla kovan pakon alaisena.

Kustaa tahtoi lähempiä tietoja asiasta ja hänelle vastattiin, että luostareissa tapahtui paljon sellaista, jota ei maailma koskaan saanut tietää.

Nyt puuttui kuningas kirkon tuomiovaltaankin. Piispa Brask oli julistanut karanneet kirkon pannaan; kuningas peruutti omalla vallallaan kirouksen ja julisti heidät vapaiksi kaikesta rangaistuksesta, jos he vielä elivät. Mutta piispa sai nuhteet siitä että hän vastoin hänen tahtoaan oli vihkinyt nunnaksi kihlatun tytön, sillä tuo teko soti sekä Jumalan että mikäli hänelle oli sanottu kirkonkin lakia vastaan. Piispaa varoitettiin heittämään kaikki kiroukset, kunnes useampia pappia olisi koolla ja he silloin, muiden asioiden mukana, olisivat harkinneet, mikä oli oikein, mikä väärin.

Kuninkaan toimenpiteet ja kirjoitukset olivat sentään vaikuttaneet jotakin, sillä useat nuoremmat munkit tulivat pyytämään kuninkaan suojelusta jotta he voisivat jättää luostarinsa ja lähteä Lapinmaalle perustamaan kouluja lappalaisten ja muiden hyvien ihmisten lapsille. Kuningas sekä hyväksyi heidän aikeensa että antoi heille suojeluskirjeen, jottei kukaan koko Ruotsin valtakunnassa saisi haastaa heitä oikeuteen.

Eikä siinä kyllä. Kuningas ulotti valtansa koko papilliseen hallintoon; hän asetti pappeja virkaan ja pani heitä viralta, ja pappien jättämästä perinnöstä vaati hän osan kruunulle.

Paavisuuden valta ja voima näytti olevan loppumaisillaan. Kustaa hallitsi valtakunnassaan sekä kuninkaana että paavina.

Kun Johannes Magnus palasi tarkastusmatkaltaan, kertoi hän kuninkaalle Norjassa rukoiltavan hänen puolestaan, että hän pysyisi ainoalle autuaaksi tekevälle kirkolle uskollisena.

— Hyvä, vastasi kuningas, — mutta luultavaa on, ettei suurin osa rukoilijoista edes tiedä, mitä oikea kristillinen usko on.

Alkukesästä v. 1526 kutsuttiin arkkipiispa Tukholmaan. Kuningas oli saanut kuulla kaikellaisia huhuja salaisista vehkeistä ja kun ei Johannes voinut esiintuoda selviä todisteita syyttömyydestään, pantiin hän harmaittenveljien luostariin, jota ei kuitenkaan tullut katsoa vankeudeksi.

— Kuka tietää, mitä hän roomalaisella viekkaudellaan ja sukkelilla keinoillaan vielä voi saada aikaan, sanoi kuningas kanslerilleen, — minun täytyy yhdellä tai toisella tavalla toimittaa hänet valtakunnasta.

Pian sen jälkeen sai arkkipiispa käskyn paikalla lähteä Puolaan välittämään naimiskauppaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismundin tyttären välillä.

Arkkipiispa läksi matkaan ja oli jo päässyt merelle, kun vene hänet saavutti, tuoden kuninkaalta kirjeen. Se sisälsi käskyn, että arkkipiispan viipymättä tuli lähteä Suomen kautta Venäjälle rakentamaan rauhaa Kustaan ja suuriruhtinaan välille.

Johannes Magnus kyllä ymmärsi, mitä tämä merkitsi; hän nousi maihin Roslagenin rannalla Söderbyn kirkon luona, kutsui kokoon papiston likiseuduilta, kertoi kokoontuneille matkustaneensa kuninkaan asioissa vierailla mailla, mutta kärsineensä haaksirikon ja kadottaneensa kaiken omaisuutensa. Sentähden hän nyt pyysi, että jokainen lainaisi hänelle niin paljon kuin suinkin; kotiin tullessaan hän kyllä maksaisi kaikki takaisin.

Hänen Armolleen tuotiin rahaa, hopeaa, hevosia ja härkiä suuret määrät; ne jotka asuivat kaukana, lainasivat rikkailta talonpojilta, monet antoivat niin paljon että itse jäivät suurimpaan köyhyyteen.

Johannes läksi todellakin Venäjälle ja sieltä Danzigiin Puolassa, jossa hän sai Sigismundin lupaamaan, ettei hän suostuisi naimiskauppaan kuin sillä ehdolla että Kustaa pysyisi ehdottomasti uskollisena vanhalle kirkolle.

Sellaista lupausta ei Kustaa tietysti koskaan antanut.

Ruotsiin ei arkkipiispa Johannes koskaan palannut; hän ei tahtonut tulla kotimaahansa ennenkuin hän omisti koko sen vallan, joka tarvittiin kirkon arvon ja voiman ylläpitämiseksi. Muutaman vuoden perästä hän todellakin vihittiin arkkipiispaksi, mutta silloin oli tapahtunut niin merkillisiä asioita, ettei hän enään voinut palata Ruotsiin.

* * * * *

Tähän aikaan kuoli nuori Niilo Sture Upsalassa. Hänen äitinsä oli jättänyt hänet taitavan opettajan käsiin ja tämä oli kiittävästi arvostellut hänen edistystään kirjallisessa taidossa, kun kuolema tuli ja katkaisi hänen elämänsä langan.

Ylevämielinen Kristina Gyllenstjerna oli saanut kokea kovia. Köpenhaminassa ollessaan vankeudessa näki hän kuoleman riistävän omaisistaan toisen toisensa perästä, ja joka kerta kiitti hän Jumalaa.

Kun hän vihdoin sai takaisin vapautensa ja palasi kotimaahan sukulaisten ja ystävien luo, kerrottiin hänelle, että Kustaa Eerikinpoika häntä sekä pelkäsi että vihasi; että kansa jumaloi hänen poikiaan ja näki heissä isänmaan ainoan toivon.

Hekin olivat riistetyt häneltä, kun hän vankina vietiin Köpenhaminaan. Vieraat ihmiset olivat ottaneet heidät huostaansa, hän ei edes tietänyt, elivätkö he. Ensimäinen tieto minkä hän heistä sai, oli, että he matkaansaattoivat levottomuutta ja eripuraisuutta valtakunnassa.

Valtioneuvos Juhana Turenpoika, valtiohovimestarin poika ja tuomiorovasti Göranin veli, sai vihdoin tiedon hänen nuoremman poikansa, Svanten, olinpaikasta ja saattoi hänet äidin luo. Se oli helläluontoinen lapsi, jonka ilo oli vallan rajaton, kun hän näki äitinsä.

— Kunhan ei julma kuningas riistäisi häntä käsistäni, sanoi Kristina itkien.

Juhana Turenpoika vakuutti, ettei kuningas sitä tekisi. "Häntä on viety harhaan yhtä paljon kuin teitä, jalo rouva."

Mutta Kristinaa oli niin paljon peloitettu, ettei hän uskonut sitä; tuo ennen niin urhea nainen näki nyt vaaroja kaikkialla ja päätti viettää päivänsä hiljaisuudessa, kaukana kaupungin elämästä, poikansa ja muutamien harvojen ystäviensä kanssa.

Mutta ennenkuin hän erosi Juhana Turenpojasta, vannotti hän häntä etsimään esikoistansa Niiloa. Milloin tiesi huhu kertoa että hän oli Suomessa, milloin muualla, mutta kun äidin kirjeet ja sanomat saapuivat perille, niin ei häntä joko enään ollut asianomaisessa paikassa, tai ei hän milloinkaan ollut siellä käynytkään.

Valtioneuvos lupasi koettaa parastaan ja hyvästi jättäessä osotti Kristina poikaansa ja lausui:

— Teitä on minun kiittäminen suurimmasta maallisesta ilostani.

Niin he erosivat.

Mutta nämä jäähyväissanat kertoi Juhana herra pian isälleen, valtiohovimestarille, ja tämä narrimainen herra tarttui paikalla onkeen.

Jos Juhana Turenpoika menisi naimisiin Kristina Gyllenstjernan kanssa, niin hän joutuisi sangen likelle valtaistuinta, jos valtiohovimestari nimittäin hyvin hoitaisi korttinsa.

Hänhän polveutui suoraan kuninkaallisesta Agneksesta, joten ei hänen mielestään kukaan ollut niin oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua kuin hän ja hänen perheensä, Kustaa Eerikinpoika, senkin kerettiläinen, oli syrjäytettävä luonnollisesti Sture avaisi tien hänelle, Ture Jönsinpojalle. Tehköön tyhmä kansa Kristina rouvan pojan Ruotsin kuninkaaksi. — Pyhä neitsyt, miten mielellään hän, valtiohovimestari, edistäisi asiaa, jos niiksi tuli! Hän se itse asiassa hallitsisi — ja kuka ties, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua.

Pojalleen puhui hän asiasta suurella varovaisuudella. Kristina rouva oli jalosukuinen nainen, jota sitäpaitsi pidettiin suuressa kunniassa; juuri sellaisen puolison toivoi hän pojalleen.

Juhana Turenpoika oli ollut kihloissa Cecilia Roosin kanssa, mutta vihollisuus perheiden välillä ja pappien vehkeet olivat heidät eroittaneet, ja Juhanan suureksi suruksi oli tyttö mennyt luostariin.

— Niin kauvan kuin kuningas pysyy naimattomana, tulee hänen likeisimpien miestensäkin pysyä, vastasi ritari.

— Siihen ei ole mitään syytä ja jos sinä otat varteen minun toivomukseni…

Siihen tapaan jatkoi valtiohovimestari, mutta poika vastasi hänelle vältellen.

Silloin valloitettiin Kalmar, jolloin Kustaa löysi nuoren Niilo Sturen ja otti hänet mukaansa kotiin; hän piti viisaana näyttää, että hän oli Stureille suosiollinen ja hän koetti todellakin voittaa pojan rakkauden, mutta tämä oli niin ylpeä, että hän vaan vaati itselleen kunnioitusta sensijaan että hänen olisi tullut osoittaa sitä muille. Kuningas kirjoitti silloin Kristina rouvalle, että poika oli kasvatettava äidin johdolla, ja sekä poika että kirje uskottiin herra Juhana Turenpojan haltuun, joka lupasi viedä molemmat perille Kristina rouvan omiin käsiin.

Hän ei ollut nähnyt Kristina rouvaa kokonaiseen vuoteen; paremmat olosuhteet olivat antaneet hänelle hänen entisen ryhtinsä ja suru verhosi hänet ikäänkuin harsoon, samalla kuin koko hänen olentonsa henki nöyrää alistuvaisuutta Jumalan tahdon alle, joka teki miltei liikuttavan vaikutuksen.

Ilomielin sulki hän syliinsä pojan.

— Teiltä tulee kaikki hyvä, sanoi hän kyynelsilmin, ilosta säteillen ja ojensi Juhanalle kätensä.

— Kuningas minut lähetti, vastasi ritari.

— Sitte en enään voi olla hänelle pahoillani. Kerro, Niilo, mitä sinä pidät kuninkaasta.

— Hän löi minua.

— Kai sinä olit tehnyt jotakin pahaa.

— Minä potkaisin palvelijaa, joka ei osoittanut minulle tarpeeksi kunnioitusta.

— Sinulle? Ansaitsetko sinä sitte kunnioitusta?

— Olen Sten Sturen poika.

Kristina peitti kasvot käsillään ja itki katkerasti.

— He ovat hänet pilanneet, sanoi hän, kääntyen Juhanan puoleen.

— Kyllä hän teidän johdollanne tulee ymmärtäväisemmäksi, vastasi Turenpoika.

— Minäpä koetan koko voimallani. Tahtoisitteko te hankkia vakavan, kirjanoppineen miehen, joka auttaisi minua kasvattamaan poikiani?

Ritari lupasi, mutta heidän jäätyään kahdenkesken, kertoi hän, että Knut ja Sunnanväder olivat aikoneet panna toimeen kapinan Taalaissa.

— Severin Norrby on osallisena samoissa vehkeissä, lausui hän, luoden rouvaan tutkivan katseen.

— Minä tiedän, virkkoi Kristina ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen, — että he ovat käyttäneet hyväkseen minunkin nimeäni.

Hän avasi laatikon ja näytti kirjeen, jonka hän oli saanut Taalaista ja joka oli kirjoitettu talonpoikien nimessä. Siinä sanottiin että Severin Norrby oli kirjoittanut ottavansa Kristina rouvan vaimokseen ja rupeavansa ruotsalaisten armolliseksi herraksi; itse puolestaan he vaan tahtoivat sanoa, että he rakkaan Sten herran tähden olivat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä ja että hänen lastensa tuli saada käsiinsä hallitus.

— Oletteko vastannut?

— Kyllä, että valehtelijat ovat heidät pettäneet; minä neuvoin heitä pysymään herralleen ja kuninkaalleen uskollisina.

— Miksette ilmoittanut kuninkaalle?

— Hän olisi voinut luulla, että minulla oli ties mitä aikomuksia.

— Saanko näyttää hänelle tämän kirjeen?

— Ette. Se yllyttäisi vaan hänen vihaansa niitä vastaan, jotka ymmärtämättömyydessä menivät ansaan.

— He ovat jo saaneet anteeksi, mutta tästä oppii kuningas tuntemaan teidät.

He vaikenivat molemmat; Kristina vaipui muistoihinsa; tuontuostakin valui hänen kalpeille poskilleen kyynel, jota ei hän edes huomannut.

Juhana tavotteli sanoja… eihän tämä ollut sopiva hetki hänen sanottavilleen, mutta hänen täytyi saada ne sanotuiksi, maksoi mitä maksoi.

— Tässä ei ole kuin yksi pelastuskeino. Kristina loi häneen kysyvän katseen.

— Se, että te menette naimisiin. Hän pudisti päätään.

— Häijyys ja panettelu tulevat kyllä vielä kauvan käyttämään hyväkseen teidän nimeänne; Norrby on sellainen, että hän tilaisuuden sattuessa olisi valmis vaikka ryöstämällä ottamaan teidät tuumiensa edistämiseksi. Poikanne tarvitsevat isän.

Kristina kuunteli tarkkaavasti. Vihdoin nosti hän silmänsä ja kysyi:

— Kenen kanssa minun pitää mennä naimisiin? Juhana tuli niin hämilleen, ettei hän voinut vastata.

Hän vaan punastui.

— Teidänkö kanssanne? kysyi Kristina ikäänkuin itsekseen ja loi silmänsä maahan.

— Jalo rouva, en minä eikä kukaan muu ansaitse onnea tulla puolisoksenne; ainoastaan olojen pakotuksesta…

Kristina ojensi hänelle kätensä.

— Jos menen naimisiin, niin en kenenkään muun kanssa kuin teidän, herra Juhana Turenpoika.

Juhana vei kunnioittavalla liikkeellä hänen kätensä huulilleen.

— Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua.

— Kuka minua kohtaan on ollut niin hyvä kuin te? sanoi Kristina; — en kenellekään ole niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille.

Erotessa antoi Kristina hänelle lupauksen että hän voi palata kolmen kuukauden perästä saamaan varmaa vastausta.

Kun Kustaa oli lukenut taalalaisten kirjeen ja kuullut vastauksen, virkkoi hän:

— Sitä en olisi odottanut.

— Kristina rouva on jalo nainen.

— Mutta hän ei koskaan tule unohtamaan menneisyyttä.

— Hän rakastaa kuningasta.

— Miksei hän sitte koskaan ole käynyt luonani?

— Pahat kielet ulottuvat kaikkialle.

— Olet oikeassa. Odottakaamme. Valtiohovimestari odotti suurta uutista, mutta kun hänen poikansa Juhana yhä pysyi suljettuna kuin mustakantinen kirja, huokaili hän haikeasti, arvellen, että siunattu kuningatar Agnes varmaankin oli unohtanut jälkeläisensä.

Kristina rouva ryhtyi heti kasvattamaan poikaansa; aluksi antoi hän hänen kertoa vaiheistaan ja vallan pelästyi, kun huomasi, että pääpiirteinä hänen luonteessaan olivat itserakkaus ja turhamaisuus.

Välistä näyttäytyi kyllä hänen luonteessaan jalompiakin piirteitä; silloin heittäysi hän äitinsä syliin ja lupasi hänelle ainaista kuuliaisuutta. Mutta seuraavana hetkenä saattoi hän olla valmis kertomaan, että hän Kalmarin linnassa oli ollut kuningas.

— Ja koko miehistö sai sinun tähtesi kärsiä kuoleman, vastasi Kristina rouva.

— Se oli heidän velvollisuutensa.

— Sitä en käsitä.

— Kunniakasta on kuolla kuninkaansa puolesta.

— Olkoon menneeksi, jos hän taistelee maansa edestä.

— Ettekö sitte tiedä, äitini, että Kustaa Eerikinpoika on ottanut kruununi?

— Sinä olet halvin hänen alamaisistaan, huudahti Kristina epätoivoissaan, — hän voi milloin hyvänsä ottaa sinulta elämän.

— Minulla on paljon puolustajia, väitti poika itsepintaisesti. — Tänään tapasin tiellä kaksi talonpoikaa, jotka tunsivat minut. "Kunniaa ja elämää teille, herra Niilo Sture", sanoivat he, "te, joka kerran tulette olemaan kuninkaamme!"

— Ne hullut saattaisivat elämällään saada maksaa sanansa.

Kristina ei pitänyt Juhana Turenpojan lähettämän opettajan ulkomuodosta, mutta hänen opetuksensa häntä sensijaan miellytti; sentähden hän usein olikin läsnä tunneilla ja otti sitte pojat luokseen.

Mutta yllämainitun keskustelun jälkeen kutsutti hän opettajan puheilleen ja, kerrottuaan mitä katsoi välttämättömäksi, kysyi, mitä hänen mielestään olisi tehtävä.

— Jalo rouva, tahdotteko uskoa nuoren herran kokonaan minun haltuuni?

— Aiotteko lyödä häntä?

— Jos se on välttämätöntä! Samassa kuului ulkoa Niilon ääni:

— Sinä olet minun alamaiseni Svante, siksi sinun pitää totella minua!

Kristina oli kuullut tarpeeksi.

— Tämä on mieletöntä, huudahti hän epätoivoissaan, — kohdelkaa häntä niin, että voitte vastata siitä Jumalan edessä!

Opettaja kumarsi ja läksi.

— Niilo Sture, huusi hän, — tulkaa tänne!

— Herra Niilo Sture, jos suvaitsette, vastasi poika; — sitte kyllä tulen.

— Heti paikalla, kun käsken!

— Täällä ei käske kukaan muu kuin minä, puhui poika, istuutuen likeiselle penkille.

— Jollette paikalla tule, niin annan kahden palvelijan kantaa teidät tänne.

— Sitä he eivät uskalla tehdä.

— Niilo! huudahti Kristina, syvän surun valtaamana.

— Toista on jos sinä tahdot, äiti! ja poika karkasi äidin syliin.

— Mene nyt maisterin luo.

— En, vastasi poika jyrkästi ja nyökäytti päätään, — hänen pitää tulla tänne minun luokseni.

— Minun kai täytyy tehdä se tällä kertaa, puhui opettaja, ottaen poikaa kiinni kauluksesta ja kantaen hänet ulos. Poika päristeli ja potki, mutta pelkäsi samalla että joku palvelijoista tulisi sisään, jonkatähden hän vaikeni kuin kala.

Maisteri vei hänet huoneeseensa ja siellä he molemmat viipyivät neljä päivää. Ruoka kannettiin heille sinne kopassa ja jo toisena päivänä tiesi palvelija kertoa, että Niilo herra itse tyhjensi kopan.

Viidentenä päivänä tulivat molemmat Kristina rouvan luo. Niilo oli silminnähtävästi muuttunut; hän oli tottelevainen ja pysyi harvinaisen vaiteliaana, mutta loi tuontuostakin silmänsä opettajaan, ikäänkuin peläten, ettei hän olisi häneen tyytyväinen.

Svante riemastui, kun sai takaisin veljensä, ja tahtoi häntä paikalla leikkimään kanssaan; Niilo loi maisteriin kysyvän katseen.

— Jos leikitte täällä pihalla, niin että voin nähdä teidät, vastasi opettaja.

Pojat riensivät ulos ja Kristina kysyi arasti:

— Eikö hänen terveytensä kärsi, kun hän saa istua niin paljon?

— Me kävelemme joka aamu penikulman ennenkuin muut ovat nousseet.

— Kuinka kauvan tätä täytyy kestää?

— Pelkäänpä että kauvankin; viikoissa ja kuukausissa ei paranneta vuosikausien kartuttamia vikoja.

— Lapsi raukkaani, voi lapsi raukkaani! huokasi Kristina.

— Tässä ei ole syytä epätoivoon, vastasi maisteri. — Pian muuttuu pelko työhaluksi ja kun sitte järki herää, niin hän kääntyy oikealle tielle.

— Enkö minä voi tehdä mitään?

— Ette. Luulen melkein että olisi parempi, jos hän olisi teistä aivan erossa.

— Minun täytyy alistua kaikkeen, mikä hänelle on terveellistä, virkkoi Kristina nöyrästi.

Päätettiin siis että Niilo maisterin kanssa muuttaisi Upsalaan, joka tuuma pian toteutettiinkin.

Niilo ei siitä suuresti välittänyt ja Svante tiesi kertoa veljensä sanoneen, että "prinssien onkin tapa lähteä yliopistoon kasvatettaviksi".

— Tämä on hulluutta, huudahti Kristina, — eikö minua vielä ole tarpeeksi koeteltu! ja hän tarttui yhdentoistavuotiaan poikansa käsiin ja alkoi kiihkeästi: — lupaa minulle Jumalan nimessä, että aina tulet pysymään esivallallesi kuuliaisena.

— Kyllä, rakas äiti, lupaan Jumalan nimessä, virkkoi poika reippaasti.

— Kustaa Eerikinpojan täytyy taistella niin monta vastaan, väärin olisi tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi kuin se jo on, puhui Kristina.

— Lupaan, äiti, etten tee, lisäsi poika.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin muistui heidän mieleensä tämä keskustelu.

Aika oli jo kulunut niin että Kristina pian saattoi odottaa Juhana Turenpoikaa takaisin, eikä hän vielä ollut tehnyt päätöstään. Rakastaa ei todellinen nainen voi kuin kerran eläessään; ystävyys oli ainoa, jota hän saattoi tarjota Juhana Turenpojalle; ja jos hän lastensa tähden ja saadakseen turvaa Severin Norrbyn uhkauksia vastaan sekä päästäkseen kuninkaan aiheettomista epäluuloista, meni naimisiin, niin lankesivathan itse asiassa kaikki edut hänen puolelleen, sillä mitä hän saattoikaan antaa Turenpojalle vastalahjaksi?

Tämän kaiken hän hänelle ilmoitti, mutta hänen vastauksensa olivat niin vakuuttavat ja luottamustaherättävät, että Kristina vihdoin suostui rupeamaan hänen vaimokseen.

Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa Kristinan kodissa; ainoastaan palvelijat olivat läsnä vihkiäisissä. Svante seisoi äitinsä vieressä. Niilo ei ollut läsnä, hän oli kirjoittanut ja pyytänyt ettei hänen tarvitsisi tulla.

Se kyllä koski Kristina rouvaan, mutta hän vastasi, että poika sellaisessa tapauksessa sai toimia oman päänsä mukaan.

Vastanaineet läksivät Tukholmaan.

Valtiohovimestari joutui seitsemänteen taivaaseen. Hän oli ollut pahoillaan siitä, ettei päässyt häihin, mutta hän unohti harminsa, kun hän talossaan ja miniänään sai vastaanottaa niin ylhäisen, arvossapidetyn, ylevän ja korkeasukuisen rouvan. Hän lausui hänelle niin paljon kohteliaisuuksia, että miltei unohti johdattaa häntä niihin komeihin suojiin, joita kolmen viikon aikana oli koristettu yksin häntä varten.

Ensi kertaa pitkistä ajoista oli Kristinan käytös sama ylpeä ja arvokas, joka häntä valtionhoitajan puolisona aina oli kaunistanut. Hänen appinsa mateleva kohteliaisuus teki häneen vastenmielisen vaikutuksen ja hän tahtoi että hän sen huomaisi.

Mutta Ture Jönsinpoika oli niin onnellinen hänen vierailustaan, ettei hän nähnyt eikä kuullut eikä ajatellut mitään muuta.

— Jalo rouva, huudahti hän, — meidän aikamme on vaarallinen aika; kuningas on minulle suuttunut, hän epäilee sekä minua että teitä salahankkeista.

— Isä, nyt teette kuninkaalle väärin, keskeytti herra Juhana Turenpoika.

— Siksi ettet sinä näe etkä kuule mitään… tiedättehän, jalo rouva, että minä polveudun Agnes ruhtinattaresta, Håkanin tyttärestä… niinkuin sanottu, ajat ovat levottomat, luterilaisuuden suosijana saa kuningas vihamiehiä… se ei kelpaa meille, ei lainkaan kelpaa meille… saa nähdä, miten ajan pitkään käy… hyvä on, että samoinajattelevat liittyvät yhteen… yksimielisyys antaa voimaa, hehhehheh!

— Isä ei odottanut meitä näin aikaiseen, keskeytti hänet Juhana.

— Virvokkeita! Niitä on kyllä, mutta palvelusväki on huolimatonta!

Valtiohovimestari hyppäsi ulos huoneesta, kevyesti kuin lintu.

— Suokaa hänelle anteeksi, Kristina, pyysi Juhana.

— Tunnenhan minä hänet ennestään, vastasi Kristina hymyillen ja ojensi miehelleen kätensä; — menemmehän täältä kuninkaan luo?

— Kiitos! sanoi Juhana ja suuteli kättä; — tiedän että hän tulee iloiseksi.

Samassa avautui ovi ja palvelija ilmoitti:

— Hänen armonsa herra Kustaa Eerikinpoika tahtoo tervehtiä herra Ture Jönsinpoikaa.

Juhana riensi häntä vastaan ja tapasi hänet jo ovessa,

— Minä en oikeastaan tule tervehtimään valtiohovimestaria, virkkoi kuningas reippaasti, — vaan rakasta sukulaistani rouva Kristinaa; tiesin hänen tänään tulevan ja minut valtasi halu saada toivottaa hänet tervetulleeksi.

Sykkivin sydämin astui Kristina häntä vastaan ja tarttui hänen ojennettuun käteensä viedäkseen sen huulilleen, mutta sensijaan suuteli Kustaa hänen kättänsä sanoen:

— Juhana on hyvä ja rakas ystäväni ja ansaitsee todellakin onnen omistaa Ruotsin jaloimman naisen.

Sitte kääntyi kuningas Juhanan puoleen:

— Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Tämä avioliitto on kuin auringon säde taivaalla, ja minä toivotan teille molemmille onnea ja iloa armollisen Jumalan nimeen.

— Koetan aina pysyä teidän armonne ylhäisen ystävyyden arvoisena, sanoi Juhana.

— Ja minä tottelen herrani käskyjä, lausui Kristina. Valtiohovimestari oli tullut sisään ja kumartanut maahan saakka, tervehtiessään kuningasta.

— Kaikkien pyhien nimessä, huudahti hän äkkiä, — hänen pyhyydeltään paavilta ei ole pyydetty suostumusta tähän avioliittoon!

— Voittehan vielä pyytää, sanoi kuningas nauraen, — jollei meidän suostumuksemme riitä; mutta minä puolestani tahdon valmistaa teille niin komeat häät kuin suinkin voin.

Kristina tarttui kuninkaan käteen ja virkkoi liikutetuin mielin:

— Sallikaa minun lausua lämpimät kiitokseni kaikesta siitä suosiosta ja ystävyydestä, jolla olette kohdelleet minua ja omaisiani.

Kuningas piteli kauvan hänen kättään.

— Se on vain pieni kiitollisuuden-osoitus siitä suuresta ystävällisyydestä, jota itse sain nauttia Sten herran hovissa, vastasi hän. — Menkäämme juttelemaan entisistä ajoista, ja kuningas vei hänet pehmeälle penkille, istuutui itse hänen viereensä ja johdatti hänen mieleensä iloisia muistoja. Muun muassa johtui puhe Hemming Gaddiin. Juhana herran mielestä hänessä ja Hans Braskissa oli paljon yhtäläisyyttä.

— Niin, ehkä tahdonlujuudessa, vastasi Kustaa, — mutta Hemming ei rakastanut vanhaa siksi että se oli vanhaa; hänen selvä katseensa eroitti hyvän pahasta ja paha sai väistyä hyvän tieltä.

Herttaisella, ystävällisellä käytöksellään voitti Kustaa kokonaan Kristinan sydämen. Jälkeenpäin huomautti Juhana, ettei hän koskaan ollut nähnyt kuningasta niin hyvällä tuulella.

Valtiohovimestari yksin nurisi; mitä hän tuosta nousukkaasta!

Mutta vastanaineet viettivät Tukholmassa mitä iloisimpia päiviä ja Kustaa oli huolettomampi kuin koskaan ennen.

— Teidän läsnäolonne, rouva Kristina, sanoi hän, — on karkoittanut kaikki huolemme, mutta olen varma, että ne teidän lähdettyänne palaavat.

— En ikinä aavistanut, että Kustaa Eerikinpoika kävisi minulle niin rakkaaksi, sanoi Kristina Juhana herralle, kun he olivat lähteneet Tukholmasta. Vähän myöhemmin kuoli Niilo Sture Upsalassa.

Ja nyt meidän täytyy siirtyä hiukan taaksepäin ajassa.

17.

TAALAIN JUNKKARI.

Talvi vuonna 1526 tuli tavattoman ankara. Taalaissa olivat tiet miltei mahdottomat kulkea, sillä tuuli oli ajanut kokoon suuria kinoksia. Mutta eräänä päivänä nähtiin kahden miehen kiipeilevän harjanteiden poikki, sitä tietä, joka Norjan rajalta vie Isalan kylään.

Molemmilla oli yllä lyhyet, valkeat nahkatakit; heidän saappaikseen oli susi saanut antaa turkkinsa ja luultavasti karhu tehdä saman palveluksen toimittaakseen heille verhon, joka peitti koko ruumiin, pään ja osan kasvoista. Molemmilla oli leveä nahkavyö, josta pisti esiin pitkä, leveä veitsi ja lyhyt, terävä kirves. Pitkä heittokeihäs toimitti sekä sauvan että aseen virkaa; se oli tarpeen liukkaalla maalla. He vetivät kuollutta karhua kelkalla välissään.

Vaieten jatkoivat he matkaansa, kunnes vanhempi vihdoin hengästyneenä lakkasi vetämästä ja heittäytyi istumaan jättiläishongan kannolle.

— Tässä levätään!

Nuorempi oli paikalla valmis ja molemmat piehtaroivat pariin kertaan lumella.

— Tulee ilta, huomautti vanhempi.

— Niin näkyy. (Pitkä vaitiolo.)

— Ei taida enään tänä päivänä tulla mitään menosta. Nuorempi ei vastannut. Hän oli nostanut päätään ja vilkkaat silmät näyttivät ikäänkuin vaanivan saalista.

Vanhus nousi; hän ei sanonut sanaakaan, tähysteli vain ympärilleen.

— Matkustavaisia!

— Montako?

— Kolme.

— Reki pois tieltä!

Vedettyään sen syrjään, asettui kumpikin miehistä puun taakse, valmiina ottamaan vastaan vieraita.

Ahteen päälle ilmestyi ensin aseellinen mies ratsain, sitte kaksi raihnaan näköistä miestä mukavissa satuloissa; vihdoin tuli mies, joka ajoi raskasta kuormaa.

— Minä otan ensimäisen! ja samassa heitti vanhempi keihäänsä, mutta se sattui hevoseen eikä ratsastajaan. Hevonen kavahti takajaloilleen, hypähti sitte pystyyn ja kaatui vihdoin maahan, haudaten ratsastajan allensa.

Huomatessaan uhkaavan vaaran, heitti jälkimäinen palvelija ohjakset herransa vapiseviin käsiin ja kiiruhti taistelevien luo.

Turhaan koetti ratsastaja päästä kuolevan hevosen alta ja nuorempi ryöväri oli juuri antamaisillaan hänelle kuoliniskun tapparallaan, kun toinen palvelija peitsellään pisti häntä olkapäähän.

Kirves putosi hänen kädestään, mutta toista käsivartta saattoi vielä käyttää ja molemmat ryövärit karkasivat nyt viimeksi tulleen miehen niskaan sellaisella raivolla, että tämä jo rupesi epäilemään tappelun päätöstä, varsinkin koska hän tunsi hevosen horjahtelevan liukkaalla tiellä ja veren vuotavan haavoistaan, jonka lisäksi toveri ei voinut tulla hänen avukseen.

Tappelun kiihkossa ei kukaan ollut huomannut, että kevyihin talonpoikaisvaatteisiin puettu nuori mies oli rientänyt paikalle. Hetken epäiltyään mille puolelle asettuisi, otti hän paksun puun ja iski sillä vanhempaa miestä selkään niin kovasti, että tämä tuskasta ulvoen kaatui maahan. Helppo tehtävä on vapautua yksikätisestä ryöväristä, ja kun nuorukainen vielä oli auttanut kaatuneen ratsastajan jaloilleen, oli tie auki matkamiehille.

Ryövärit olivat kadonneet jälkiä jättämättä.

Koko kahakka oli tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa, että olisi saattanut luulla sitä pahaksi uneksi, jollei haavoittunut mies ja kuollut hevonen olisi jäänyt vakuuttamaan sitä todellisuudeksi.

Vieras nuorukainen seisoi hetkisen ajan epäillen, menisikö pois vai odottaisiko palkintoa, jonka hän mielestään hyvin oli ansainnut.

Vaivoin tointuivat matkustajat pelästyksestään. He olivat piispa Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut, pakoretkellä Norjaan. Palvelija, joka nuorukaisen avulla oli saanut haavansa sidotuiksi, kysyi, eikö vieraalle annettaisi palkintoa.

— Tietysti, tietysti, huudahti piispa, — ja paljon kiitoksia. Kutsu tänne hänet.

Nuorukainen tuli paikalla; hän oli tuskin 18 vanha, kasvot olivat hienot ja miellyttävät, silmät säihkyivät, kun hän, huomattuaan pelastamansa matkustavaiset hengellisiksi herroiksi, heitti päätään taappäin.

— Pyhän Pietarin nimessä! huudahti piispa, luoden häneen hämmästyneen katseen. — En iässäni ole nähnyt tällaista yhtäläisyyttä; katsoppas tänne, veli Knut.

— Niilo Sture, mutisi tuomiorovasti, — se on totisesti Jumalan ihme!

Piispa tuijotti nuorukaiseen vilkkumatta.

— Poikani, sanoi hän lempeästi, — olet pelastanut henkemme, mitä tahdot palkaksesi?

— Suojelustanne, jalot herrat.

— Ketä vastaan?

— Minut karkoitettiin vähäisen syyn tähden kotoa, aioin Norjaan, mutta jos te, jalot herrat, otatte minut palvelukseenne, niin ei kukaan uskalla ajaa minua takaa.

Nuorukaisen käytös oli tavaton hänen säätyiselleen miehelle. Sitäpaitsi tuli tuo kummallinen yhtäläisyys yhä enemmän silmiinpistäväksi ja piispan kekseliäissä aivoissa syntyi, hänen puhutellessaan nuorukaista, täydellinen, uusi järjestelmä.

— Annan sinulle synninpäästön, jos olet jotakin rikkonut ja julistan sinut kirkon suojeluksen alaiseksi. Kun meidät pelastit, teit Jumalalle otollisen työn, joka nyt saa palkkansa, sanoi piispa juhlallisesti.

— Jos minä saan teitä seurata, niin voin aluksi olla oppaananne, virkkoi nuorukainen innokkaasti.

— Niin, voit vielä olla opastajana monellekin, jatkoi piispa, — me aiomme Ornäsiin ja jalon Aarent Pietarinpojan luo.

— Vai hänen luokseen.

Nuorukaisen ääni kuului ylenkatseelliselta.

— Tunnetko ritarin? kysyi piispa.

— Tiedän että hän hiljan kidutti kuoliaaksi vaimonsa.

— Se on pahaa, panettelua, siitä olen varma… onko sinne pitkäkin matka?

— Ornäs on penikulman päässä Isalasta.

— Ehkä voimme saada yösijaa kylässä, se olisi meille paras.

Siihen aikaan ei maaseudulla tavattu ravintoloita eikä kestikievareja, vaan matkustajat majailivat talonpoikien luona. Molemmat korkeat herrat eivät edes pyytäneet lupaa, saisivatko pysähtyä arvossa pidetyn kruununmetsästäjän Sven Elfinpojan luo, joka oli kylän etevin ja varakkain mies.

Talossa oli kaksi kamaria, joista toista samalla käytettiin keittiönä. Sisähuone annettiin matkustajille ja emäntä ja tytär, jotka paikalla ymmärsivät että matkustajat olivat korkeita herroja, puuhasivat kiireesti aterian ja, järjestivät valkeita patjoja ja pehmeitä villapeitteitä penkeille. Muutahan eivät he voineet.

Nuorukainen ei päässyt poistumaan uusien herrojensa luota, he istuttivat hänet välilleen pöytään ja jollei heillä ollut ruokahalua, niin häntä maittoi ruoka sitä paremmin. Herrat kerrassaan hämmästelivät, millä kiireellä hän viime tippaan asti tyhjensi suuren puuro vadin.

Aterian loputtua aikoi hän poistua, mutta piispa käski häntä jäämään, sillä heillä oli tärkeitä asioita puhuttavana. Hän jäi siis ja nyt alkoivat nämä kolme kuiskeella keskenään: vallanhimoinen Sunnanväder luuli vihdoin löytäneensä välikappaleen, jolla hän voisi vapauttaa kirkon kerettiläiskuninkaasta, ja vanha, kivuloinen Knut manasi salavihansa vimmassa koston ukkosilmaa hukuttamaan nuorta kuningasta. Mitä he välittivät vaikka antoivatkin nuoren sielun täyteen valhetta ja petosta! Jos hän ja tuhannet muut sortuivat, niin eihän se merkinnyt mitään, kunhan vaan he sen kautta pelastuivat ja ainoa autuaaksitekevä kirkko tuli kirkastetuksi. Ja nuorukainen, jalkavaimon poika, jolla oli hyvä pää ja synnynnäinen taipumus viekkaaseen kekseliäisyyteen, joka suurimmalla helppoudella osasi matkia toisten tapoja; joka ei koskaan ollut oppinut muuta kuin että piti ottaa, kun tilaisuus antoi, joka oli lähtenyt pois palveluspaikastaan sentähden että hän oli saanut selkäsaunan, varastettuaan muutamia leipiä — eikö hän suurimmalla ihastuksella olisi suostunut ehdotukseen, joka tyydytti hänen seikkailuhaluansa ja äkkiä teki hänestä suuren herran?

Kun seuraavana aamuna kaikki kolme läksivät huoneesta, hämmästelivät naiset miten pystyssä päin tuo nuorukainen kävi. "Illalla hän oli kuin mikäkin renki", sanoi tytär, "nyt näyttää itse paholainen lentäneen häneen". Hän oli aivan oikeassa.

Sven Elfinpoika ilmoitti sitoneensa palvelijan haavat, mutta tämä tarvitsi pari päivää lepoa kokonaan tointuakseen.

— Jos tahdotte uskoa hänet minun haltuuni, niin koetan parastani? Tämä pahanpäiväinen mökki, lisäsi hän ylpeillen, — soi kuusi talvea sitte suojaa siunatulle herrallemme ja kuninkaallemme Kustaa Vaasalle.

— Piiloitteliko hän täällä sinun luonasi? virkkoi piispa kiivaasti.

— Kyllä niinkin, ja tanskalaiset haistoivat saaliinsa jäljet ja tulivat perässä; tuossa hän seisoi heidän edessään, talonpoikaisissa vaatteissa tietysti, mutta vaimoni keksi keinon ja löi häntä selkään leipälapiolla niin että helähti ja sanoi: "korjaakkin siitä luusi riiheen!" — Tanskalaiset eivät tietysti voineet luulla että hän sillä tavalla olisi kohdellut herrasmiestä ja niin hän pääsi pakoon.

Vaimo oli laskenut kädet vyötäisilleen, hänen pyöreät kasvonsa kiilsivät tyytyväisyyttä ja pienet, vilkkaat silmät katselivat lakkaamatta mieheen, ikäänkuin hän olisi kertonut jotakin aivan uutta.

— Ettekö te tietäneet, että hänen päästään oli luvattu palkinto? kysyi piispa.

— Tiesimmepä niinkin.

— Eikö se teitä houkutellut?

— Varjelkoon meitä Jumala ja hänen pyhänsä! huudahti nainen.

— Mieluummin olisin sytyttänyt mökkini tuleen, vastasi Sven Elfinpoika.

Silloin nousi tuomiorovasti Knut.

— Saatanaa sinä palvelit, kun luulit tekeväsi Jumalalle otollisen teon, huusi hän, — kuninkaasi on paljon julmempi tyranni kuin Kristian, paholaisen valtaan on hän antautunut, verenhimoinen kerettiläinen on hänestä tullut ja kaksiteräistä miekkaa kantaahan kädessään! Hänen hengähdyksensä on myrkkyä, hänen silmänsä basiliskin silmät, hänen sydämensä murhaajan luola. Ryövärin lailla tavoittelee hän kirkon omaisuutta, laskee rautajalkansa alamaistensa niskoille ja kytkee kahleisiin kaiken, mikä Ruotsissa elää ja hengittää! Jumalan uskollisimpia palvelijoita tahtoo hän vahingoittaa väärillä syytöksillä ja ajaa heidät säälittä valtakunnasta. Avaa silmäsi ja näe meissä hänen hirmuvaltansa uhrit, avaa korvasi, kun Knut, Upsalan arkkipiispa sinulle puhuu. Häneltä ryöstettiin kaikki omaisuus ja kun hän vääristä syytöksistä puolusti ystäväänsä, Vesteråsin piispaa Sunnanväderiä, niin se luettiin hänelle viaksi. Meidän nimemme tunnetaan koko Taalaissa, kansa rakastaa meitä ja pian nousee tuhansia käsivarsia, välkkyy tuhansia miekkoja ja tuhannet äänet virittyvät laulamaan riemuisaa ylistyslaulua, sillä katso uskon tähti on nouseva uudessa loistossa ja siunauksen säteet ovat kirkkaina valaisevat Ruotsin kansaa!

Sven Elfinpoika seisoi kuin lyötynä, suu auki tuijottaen eteensä. Olihan hän kuullut puhuttavan piispoista; sanottiin että he saivat kärsiä vainoa suuren isänmaanrakkautensa takia, mutta Sven Elfinpoika ei voinut uskoa, että kuningas yksin olisi syypää; tuo rakas Kustaa herra oli ollut heidän talossaan, syönyt heidän vaatimattomassa pöydässään, puhellut niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti; mahdotonta oli uskoa häntä petturiksi.

Ja kuitenkin olivat korkeat herrat sen sanoneet. Katkerat kyyneleet tulvivat Svenin silmistä, hän ei uskaltanut kysyä eikä puolustaa rakasta herraansa, vaan suuteli pappien käsiä ja pyysi nöyrästi, että he soisivat anteeksi hänen ymmärtämättömyytensä.

Knut antoi hänelle siunauksensa ja käski satuloida hevoset.

Sven meni täyttämään käskyjä.

Silloin tarttui Knut ystävänsä käsivarteen ja viittasi nuorukaisen luokseen.

Heidän tultuaan kamariin, kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja alkoi juhlallisesti:

— Älä luule, että sinä sattuman kautta jouduit tiellemme. Pyhimykset johtavat suureksi osaksi elämämme kulkua, he ovat sinut lähettäneet, jotta me sinut vihkisimme ja valmistaisimme pyhän uskomme soturiksi. Tule uskolliseksi, niin Jumala vahvistaa käsivartesi ja palkkasi on oleva kuninkaallinen: rohkeus ja viisaus johtavat sinut suoraa tietä valtaistuimelle.

— Sinä olet ylösnoussut Niilo Sture — se nimi tulee avaamaan sinulle kaikki sydämet ja portit, sanoi herra Pietari juhlallisesti.

Hetken kuluttua läksivät kaikki kolme matkaan. Sven Elfinpoika oli kuin pilvistä pudonnut; sellaista oli hänen rakkaasta kuninkaastaan kerrottu! Silloin asettui vaimo hänen eteensä.

— Kuulehan Sven Elfinpoika, vaikka oletkin kruununmetsästäjä, niin olet nyt antanut puhaltaa kruutia silmiisi.

— Etkö luota niin pyhiin herroihin?

— En tiedä heidän pyhyyttään enkä siitä välitä, mutta niin totta kuin olen rehellinen ruotsalainen nainen, niin Kyösti kuningas on paras, jonka olemme voineet saada herraksemme! ja eukko löi kätensä yhteen sanojensa vahvistukseksi.

— Sinäkö sen sitte ymmärrät?

— No kyllä minä sen takaan, että jos Kyösti kuningas vaikka huomispäivänä tulisi tänne, tanskalaiset kintereillä, niin minä, vaikka hän onkin kuningas, toistamiseen mäjäyttäisin häntä leipälapiolla selkään, pelastaakseni hänen henkensä, ja taitaisitpa sinä nyt, niinkuin silloinkin kätkeä hänet olkikuormaan ja ajaa Marnäsiin.

— Takaisinpa pistää hevostanikin jalkaan, jos niiksi tulisi, naurahti Sven Elfinpoika.

— Sen vahingon paransin minä silloin ja voin tehdä sen uudestaankin, vastasi Elsa muori, — mutta hyi sinua, kun niin pian muutat mieltä.

— Pitää minun kai uskoa heidän sanojaan.

— Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! Luuletko että Ornäsin Barbro rouva koskaan katui tekoaan. Ritari lupasi antaa anteeksi, jos hän vain tunnustaisi tehneensä väärin. "Olisinpa valmis tekemään tekoni uudestaan jo huomispäivänä jos niiksi tulisi", sanoi hän ja sanansa hän kuolemallaan vahvisti.

— Sinä et tiedä, että Morassa yleisesti kerrotaan kuninkaan olevan kerettiläisen.

— Niin, miesten parissa, jotka kuljettavat juoruja; onneksi sentään on naisväkeäkin, jotka voivat käydä kiinni heidän takinliepeeseensä, jotteivät asiat käy vallan päin mäntyä.

Sven Elfinpoika raappi päätään; Elsan kanssa ei kannattanut kiistellä, ja kumma kyllä, hän oli useimmiten ollut oikeassa.

Matkustajamme jatkoivat matkaansa Ornäsiin; nuori mies ratsasti yhä heidän välillään, kuunnellen milloin yhden, milloin toisen opetuksia.

Aamupäivällä saapuivat he perille; vahtitornista soi torvi läpi koko linnan ja ritari riensi katsomaan, keitä tulijat olivat.

Knut ja Sunnanväder olivat hänen vanhoja tuttujaan, hän tunsi heidän pyrintönsä ja toivoi hartaasti, että he käyttäen hyväkseen suurta vaikutustaan talonpoikiin, vihdoin saisivat tuumansa onnistumaan.

Hän kumarteli maahan saakka, selitellen moneen kertaan mikä kunnia hänelle ja hänen vaatimattomalle talolleen nyt tapahtui.

Pappismiehet ottivat armollisesti vastaan hänen kunnianosoituksensa ja astuivat vierashuoneisiin.

Mutta Aarent Pietarinpojan vaanivat katseet seurasivat hämmästyksellä karkeihin talonpoikaisvaatteisiin puettua nuorukaista, joka yhtämittaa pysytteli noiden ylhäisten herrojen rinnalla ja jota he kohtelivat miltei kunnioituksella.

Knut huomasi sen ja tarttui nuorukaisen käteen.

— Katsokaa häntä tarkemmin, sanoi hän, — niin tunnette hänet ja näette hänessä uuden todisteen Kustaan julmuudesta. Hän on nuori Niilo Sture! Te muistatte, että minä ja ystäväni Sunnanväder sekä jotkut muut virkaveljet muutamia vuosia sitte aioimme syöstä Kustaan valtaistuimelta ja asettaa hänet sijaan. Aikeemme valitettavasti ei onnistunut, me menetimme virkamme ja pakenimme.

Pappi veti syvältä henkeään ja huokasi.

— Joku aika sitte saimme kuulla, että Kristina rouva oli lähettänyt poikansa Upsalan korkeakouluun; hän oli nähtävästi heittänyt toiveet hänen ylenemisestään… Tässä, juuri ennen Ruotsin rajaa kohtaa meitä se surullinen uutinen, että herra Niilo äkkiä on kuollut Upsalassa, huhun mukaan kuninkaan toimesta, joka tahtoi päästä vaarallisesta kilpailijasta. Tämä uutinen oli tehnyt meihin kamalan vaikutuksen. Silläkö lailla jaloimmat nimemme hävitetään maan päältä!

Taaskin syntyi hetken vaitiolo.

— No niin. Me pääsimme rajan yli ja kuljimme pitkin vuoria alas Isalaa kohti, kun äkkiä päällemme karkasi ryöväreitä. Olisimme varmaankin olleet surman omat, jollei Jumala olisi lähettänyt enkeliä pelastukseksemme.

Hän osoitti nuorukaista.

— Hänellä ei ollut suuria aseita, mutta jumalallinen voima johti hänen käsivarttaan ja hän karkoitti rosvot.

Knut kääntyi Sunnanväderin puoleen, joka sairaana ja onnettomana oli vaipunut istumaan.

— En ikinä unohda millä hämmästyksellä sinä häntä katselit.

Sitte puhui hän Aarent Pietarinpojalle:

— Piispa oli muinoin kanslerina Sturen talossa, joten hän useinkin oli polvellaan kiikuttanut Sten herran poikia; hän tunsi paikalla jalot piirteet ja vähitellen meille selveni, että se jonka olimme luulleet kuolleeksi, ilmi elävänä seisoi edessämme.

— Vaikea oli saada Niilo herraa uskomaan salaisuuttansa… hän kertoi että toinen oli haudattu hänen asemastaan… uskolliset ystävät olivat kehoittaneet häntä siten pelastamaan henkensä. Halvassa valepuvussa läksi hän Taalaihin, aikoi Norjaan, josta hänen piti kirjoittaa surevalle äidilleen. Me otimme hänet tänne mukaamme ja nyt kysyn teiltä, ritari, tahdotteko ruveta hänen ystäväkseen ja suojelijakseen ja ottaa käteenne miekan ja keihään, riistääksenne kerettiläiskuninkaalta hänen verisen valtikkansa?

Hän vaikeni ja tutkiva katse tuijotti ritariin.

Aarent Pietarinpoika oli joutunut hämilleen, hetkisen ajaksi näkyi epäilys hänet vallanneen, mutta äkkiä lensi hänen päähänsä uusi tuuma, hän tarttui nuorukaisen käteen ja alkoi kunnioittavasti:

— Tervetuloa talooni, jalo Sture, olkoon tämä linnani turvapaikkananne, kunnes astutte arvokkaampaan! Tyytymättömien luku lisääntyy päivä päivältä, he tarvitsevat ainoastaan johtajan, joka nyt on löydetty! — Jalo Sture, johtakaa te meitä taisteluun isänmaan edestä!

Noin suurta myöntyväisyyttä Knut tuskin oli odottanut, mutta olkoot hänen menettelynsä syyt mitkä tahansa, niin edisti hän joka tapauksessa heidän tuumiaan, ja se oli pääasia.

"Niilo Sture" oli tavattoman helposti oppinut näyttelemään osaansa; alussa käyttäytyi hän hiukan kankeasti, mutta pian kankeus katosi ja hänen esiintymisensä oli arvokas, vapaa ja miellyttävä.

Syötyään vahvan päivällisaterian — ajan tavan mukaan kuului siihen kaikellaisia liharuokia, vihanneksia, olutta, simaa ja viiniä — vetäytyivät herrat heille osotettuihin huoneisiin ja viipyivät koko päivän salaisissa keskusteluissa.

Aarent Pietarinpoika oli siihen sangen tyytyväinen, sillä hän tarvitsi aikaa ajatella, miten nyt olisi meneteltävä. Tuohon Niilo Stureen hän ei uskonut, mutta vähät siitä: edistäessään heidän asiaansa, edisti hän omaansa, ja se oli pääasia.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä, lienee hän sitte ollut kuka tahansa, ja ritarin mielestä oli suuri onni että liike saisi alkunsa hänen talostaan ja että molemmat piispat sitä johtivat.

Ensi työkseen hankki hän nyt korkealle vieraalleen ritarillisen puvun ja oli kaikissa suhteissa osoittavinaan hänelle suurinta kunnioitusta.

Niin pian kuin suinkin päätti hän kutsua kokoon tyytymättömät, ilmoittaakseen heille tuon suuren uutisen, joka oli saattava heidät kaikki virkeään toimintaan.

Taitavasti tutustutti Knut nuoren oppilaansa niihin olosuhteisiin, joita hänen täytyi tuntea, voidakseen näytellä osaansa. Ja hämmästyksekseen huomasi piispa, että nuorukainen tavattoman helposti käsitti asiain tilan; sitäpaitsi oli hän kirkon mitä lämpimin ystävä, jonka johdosta Knut sittemmin eräälle ystävälle oli huomauttanut, että jollei hän ollutkaan se joksi hän itseänsä sanoi, niin hän tämän kautta ansaitsi Sture-nimen paremmin kuin se joka sitä oli kantanut.

Kun "Niilo herra" sitte oli lähtenyt hänelle määrättyihin huoneisiin, niin piispat vielä kauvan istuivat kahdenkesken juttelemassa.

Knut teki mitä rohkeimpia suunnitelmia. Arkkipiispanistuin oli joku kuukausi sitte ryöstetty häneltä, mutta sen hän ottaisi takaisin; paavi itse hänet vihkisi ja sitte hän itsevaltiaasti hallitsisi Ruotsin kirkkoa ja ehkä koko maata, sillä tuo Niilo Sture olisi tietysti vain ase hänen mahtavissa käsissään.

Sunnanväder tarttui hänen käteensä ja virkkoi huolestuneesti:

— Rakas ystävä, jääkäämme tänne Taalaihin, täällä olemme turvassa, mutta jos menemme tiikerin pesään, niin hukka meidät perii.

— Mitä raukkamaisuutta tämä on! huudahti Knut; — pyysihän Trondhjemin arkkipiispa Ruotsin neuvostolta meille täyden vakuuden, että itse saisimme tulla Tukholmaan ajamaan asiaamme.

— Mutta silloin tulee ilmi kaikellaisia asioita…

— Todistuksia ei löydy, me luotamme Herraan ja ystäviimme Tukholmassa. Paavillinen kirkko on oleva kilpi, jolla pyhimykset peittävät päämme, joten ei kerettiläiskuningas eikä piru itse voi meitä vahingoittaa.

— Mutta mihin tämä viimeinen tuuma oikeastaan johtaa?

— Rakentaa valtakunnan ja meidät kaikki kokonaan uudestaan; mutta me olemme molemmat matkasta väsyksissä; jatkakaamme huomenna keskusteluamme. Hyvää yötä!

Knut meni huoneeseensa. Hänen mielessään liikkui ylpeitä tuumia ja ne häntä miellyttivät siihen määrään, ettei hän malttanut nukkua, vaikka kyllä olisi tarvinnut lepoa.

Sairaan Sunnanväderin unta sensijaan häiritsivät levottomat unet, eikä yöstä tahtonut tulla loppua.

Vihdoin lankesi heikko valo jäisille vuorenharjanteille ja pian ne kiilsivät ja välkkyivät kuin kullatut kirkontornit, mutta piispa käänsi niistä pois väsyneet silmänsä, häneen ei luonnon kauneus vaikuttanut… hän toivoi päivää, jolloin ihmiset taas liikkuisivat… Huone, joka hänelle oli annettu, oli synkkä, sitä valaisi pieni kuparinen kattolamppu.

Himmeä valo lankesi yksinkertaisille, karkeille seinille, joilla riippui muutamia tauluja.

Pappi tahtoi tietää, mitä se kuvasi, joka riippui vastapäätä hänen sänkyään… hän nousi ylös voidakseen paremmin nähdä… se kuvasi Johannes Kastajan mestausta.

Hän heittäysi vuoteelleen, hiki pisaroi hänen otsaltaan, mutta vilkkumatta katseli hän kamalaa taulua.

— Verta, verta, mihin silmäni vain sattuu! vaikeroi hän, peittäen kalpeat kasvot käsillään. — Sekä valveella että nukkuessani näen vain liekkejä, verta ja teloittajien kirveitä…

Haudan hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, silloin tällöin vaan kuului puumadon nakerteleminen suuresta tammikaapista… vähitellen saavutti hänet horrostila, unen airut; samassa hän heräsi siihen, että korkean, holvatun ikkunan edessä rupesi kuulumaan kumeaa suhinaa ja läpitunkevaa rähinää. Hän hypähti ylös vuoteestaan.

Ikkunan ulkopuolella lenteli kaksi ääretöntä korppia ja toinen piteli terävissä kynsissään loistavaa esinettä, jota se koetti puolustaa terävällä nokallaan ja väkevillä siivillään.

Piispa astui ikkunan luo ajamaan pois rauhanhäiritsijöitä, mutta huomasi samassa toisen nokassa tuon loistavan esineen, joka juuri näytti olevan riidan esineenä… Näkikö hän oikein… eikö se ollut hänen oma sormuksensa, sinettisormus, jonka suureen, vihriään kiveen hänen perhevaakunansa oli kaiverrettu?

Vapisevin sormin rupesi hän etsimään sormusta… niin, se oli todellakin poissa — mutta kuinka, kuinka korpit sen olivat saaneet kynsiinsä?

Vihdoin sai hän kiivailla liikkeillä linnut pelästytetyiksi. Ne rikkoivat lentäessään ruudut ja liitelivät rääkkyen sinne tänne, kunnes asettuivat likeiselle kalliolle.

Vavisten avasi Sunnanväder ikkunan: siellä, muurilla olikin sormus. Hän tarttui siihen kiihkolla ja jäi vielä lampun valoon tarkastamaan, oliko se todellakin hänen omansa; sitte hän pisti sen sormeensa ja painoi sen niin syvälle kuin taisi… Mistä korppi oli saanut sen?… Taaskin harhaili hänen katseensa tauluun… ikkuna oli jäänyt auki; lampun liekki läähätti, henkilöt tuossa mestaustilaisuudessa liikkuivat… samassa leimahti tuli, seuraavassa hetkessä sammuakseen, joten vanhuksen mielestä tuli pilkkosen pimeä. Ja tuskasta huutaen vaipui hän pyörtyneenä permannolle.

Sellaisena tapasi hänet hänen ystävänsä Knut, mutta kului pitkä aika ennenkuin hän sai hänet tointumaan; hänen ensi silmäyksensä tarkoitti sormusta, jota hän suonenvedontapaisesti pusersi kädessään, sitte nojasi hän päänsä ystävän rinnalle ja purskahti pitkään, katkeraan itkuun. Knut luuli väsymyksen olevan syynä tähän kaikkeen, mutta sitte kertoi Sunnanväder sormuksesta… jota hän aina oli kantanut sormessaan… miten se oli joutunut korpin kynsiin?… Saattoiko Knut, saattoiko kukaan sen sanoa, vai oliko se saatanan vehkeilyä?

Knut huomautti että se ehkä oli ollut unta, mutta Sunnanväder suuttui ja sanoi, että se tiesi suurta onnettomuutta; se oli ollut varoitus.

— Sitä en ymmärrä, sanoi Knut. Sunnanväder pani kädet ristiin.

— Ystäväni, minä pyydän sinua, jääkäämme tänne; jos me menemme Tukholmaan, niin meidät pian sidotaan käsistä ja jaloista.

— Mutta ajattele kunniaa, mainetta, arvoa!

— Mieluummin vietän elämäni täällä autioitten kallioiden keskellä köyhyydessä ja puutteessa, ilman kunniaa ja mainetta, kuin ajan takaa häikäisevän kirkasta, mutta epävarmaa maalia! Ajattele meidän rikoksiamme; me emme Jumalan edessä ole puhtaat, meidän omallatunnollamme on asioita, joita emme voi peittää iäiseltä tuomarilta, vaikka maailmalta ne voimmekin salata.

Hänen sanoissaan oli sellainen kuoleman tuska, että Knutkin hetkeksi meni ymmälle. Mutta hän tointui pian ja koetti sekä leikillä että vakavin sanoin rohkaista ystävänsä mieltä. Sunnanväder oli luultavasti kadottanut sormuksen astuessaan hevosen selästä, korppi oli aamun koittaessa, löytänyt sen linnan pihalta; se ei ollut kuin hyvä enne että lintu oli jättänyt sen takaisin omistajalle.

Vihdoin hänen todellakin onnistui rauhoittaa levoton pappi. Yhä taipuvaisempana kuunteli hän Knutin lohdutusta ja mukautui taasen hänen suunnitelmiinsa, jopa lupasi Knutin seurassa jatkaa matkaa Tukholmaan.

Kun Sunnanväder vihdoin oli kokonaan tointunut, kutsuttiin Niilo herra sisään.

Knut ilmoitti hänelle minkätähden ensimäisen kapinan piti puhjeta juuri täällä. Taalain maakunnat olivat niin kaukana muista maakunnista, etteivät ne ottaneet vastaan vaikutuksia ulkoapäin, mutta niissä vallitsi sellainen sisällinen voima, että ne saattoivat hallita kaikkia muita ja innostuttaa ne seuraamaan itseään, kunhan ne vaan yksimielisesti vaativat olevien olojen kumoamista.

Niin oli Engelbrektin käynyt, niin myöskin — valitettavasti — Kustaa Eerikinpojan, mutta helpointen voittaisi Niilo Sture, sillä kansa rakasti häntä ja luotti häneen.

Niilo herra lupasi kaikessa totella piispoja, sillä tahtoivathan he hänelle ja maalle onnea.

Papit kuuntelivat hymyillen hänen puhettaan ja nyökäyttivät toisilleen päätä hyväksymisen merkiksi.

Tämän keskustelun aikana oli aurinko noussut; tulipallona seisoi se jäävuorten yläpuolella, tarjoten komean, mieltä ylentävän näyn.

Mutta herrat punnitsivat verisen sodan alkamista isänmaassa, he eivät voineet muuta ajatella kuin taistelua ja verenvuodatusta.

Äkkiä avautui ovi ja sisään astui tavattoman pitkä mies, paljain päin, pitkät, valkeat kiharat riippumassa olkapäille.

Kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, syvä totisuus oli painanut niihin leimansa, mutta pienissä, harmaissa silmissä paloi omituinen tuli, joka miltei maneetin lailla vaikutti siihen, johon hän katsoi.

Keskustelevat herrat hämmästyivät hänet nähdessään, mutta heitä huomaamatta astui hän ikkunan luo ja rupesi katselemaan kummallista maisemaa.

Keskustelu lakkasi ja uteliaasti katselivat herrat omituista miestä, jonka poimuileva puku eninten muistutti munkin kaapua.

Jalat olivat paljaat, ainoastaan pohjia peitti hirvennahka. Käsivarsia verhosi irtohihat ja niiden tukevat jänteet ilmaisivat tavatonta voimaa. Oikeassa kädessä piti hän riimusauvaa, joka oli ihmeellisillä merkeillä kirjaeltu.

Heti hänen jälessään tuli ritari Pietarinpoika, joka silminnähtävällä levottomuudella kiirehti pappien luo ja pyysi heitä menemään juhlasaliin, jotta he välttäisivät miestä… jota ei ritari uskaltanut ajaa pois… Hänen käytöksessään oli jotakin tavattoman tuskallista, joka suuresti hämmästytti matkustavaisia, varsinkin tarkkaavaista Knutia.

— Kuka tuo mies sitte on? kysyi hän.

— Muukalainen, joka muutamia vuosia sitte tuli tänne ja on voittanut suurta kunnioitusta.

— Minkätähden?

— Hän parantaa tauteja, ennustaa tulevia asioita ja elää erakkona.

— Teilläkö?

— Ei, mutta kenkään ei häneltä sulje oviaan.

— Ettekö tekään?

Ritari kävi kalman kalpeaksi ja kuiskasi hiljaa:

— Vaimovainajani…

— Entä sitte…?

— Ilmestyy minulle…

Hämmästyneenä loi Knut katseensa ritarista ukkoon, nousi ja likeni vanhusta:

— Kuka olet, ukko? kysyi hän.

Vanhus oli päätä pitempi pappia, joten hän korkealta silmäili kysyjään.

— Ihminen, vastasi hän.

— Jolla on suuret taidot, sanoo ritari, salaiset, kielletyt tiedot, etkö sinä tiedä, että manaus ja noituus ovat kielletyt?

— Kuinka te sitte harjoitatte niitä? Kevyt puna painui papin kasvoille.

— Minun pitäisi moittia sinua epäkohteliaasta vastauksestasi, mutta minun tekee sensijaan mieli koetella, miten paljon kestävyyttä tiedoissasi on. Tiedätkö kuka minä olen?

Nyt vasta tunkeutuivat pienet, harmaat silmät hänen kasvoihinsa; Knutin piti luoda katseensa syrjään.

— Levoton, etsivä, valheellinen henki.

— Joka etsii mitä?

— Jotakin, jota ei se koskaan tule löytämään. Pappi säpsähti.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän tavattoman kiihkeästi.

— Levottomasta katseestasi. Loke asuu sinussa ja viekkaus ja petollisuus ovat hänen palvelijoinaan.

— Sinä olet pakana!

— Oletko sinä sitte kristitty?

Lyhyellä naurulla koetti Knut tukahduttaa nousevaa vihaansa.

— Pyhän Eerikin nimessä! huudahti hän, — hän on muinaisten aikojen tietäjä tai ehkä oikeammin sanoen mielipuoli meidän päiviltämme.

Mutta Sunnanväder oli noussut; kuumeentapaisella levottomuudella tarttui lian Niilon käsivarteen ja meni ikkunan luo, jossa mies seisoi.

— Kerro minulle jotakin tulevaisuudesta, sanoi hän.

— Katso minuun! kuului ankara ääni.

Sunnanväder totteli hetkeksi, mutta tunsi rinnassaan ikäänkuin puukon iskun ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

— Elämä on lyhyt, ajattele Helin valtakuntaa, siellä ei viheriöitse ainoakaan puu, siellä ei virtaa ainoakaan lähde, vaan uskottoman palvelijan kädet sidotaan kiinni kallioon, kunnes loppu tulee.

— Loppu? kuiskasi piispa ja hänen silmänsä riippuivat tietäjän huulilla.

— Niin, siellä vallitsee kirkkaus, jota eivät ihmissilmät näe ja jota ei ihmiskieli taida, lausua, se on niin kaukana… minä tunnen sen tuhatvuotisten tuskien takaa, voi, voi, voi sitä, jonka täytyy odottaa niin kauvan!

Tietäjän puheessa ja koko käytöksessä oli jotakin niin valtavaa ja suurta, että Knut hämmästyneenä jäi häneen tuijottamaan.

Mutta niinkutsuttu Niilo Sture unohti kokonaan osansa ja heittäytyi vanhuksen jalkain juureen.

— Sinä joka tunnet ihmissydämet, puhui hän, — sano minullekin, mikä kohtaloni on oleva.

Myötätuntoisena silmäili vanhus kauvan aikaa polvistuvaa nuorukaista.

— Huolettomat ja kevytmieliset ovat saavat palkkansa, sanoi hän, — elämän korkein ilo on sinulle muuttuva suurimmaksi tuskaksi.

Vanhus kääntyi pois ja nuorukainen peitti kasvot käsillään ja itki; hän ei itsekään tietänyt miksi.

— Tämä on hullunkurista, sanoi Knut, joka ensin tointui hämmästyksestään, — tuon vanhuksen tähden unohdamme aterian, jolle isäntä juuri meitä kutsui.

He jättivät kaikki kolme huoneen, mutta ritari pysähtyi ja sanoi nöyrästi:

— Anna anteeksi, viisas Ingiald, jos vieraani ovat sinua loukanneet, äläkä minulle kosta sitä, mihin en ole syypää.

— Minä tulin vainajan tähden.

— Vaimoniko? kysyi ritari kalveten.

— Hän näyttäytyi minulle yöllä ja vannotti minua ajoissa varoittamaan sinua.

— Mistä?

— Salahankkeista, jotka tulevat tuottamaan perikadon sinulle ja monelle muulle.

— Mitä se häneen kuuluu?

— Sinä hylkäsit hänet eikä hän sinua; hän valvoo lakkaamatta.

— Minä toimin sen mukaan mitä pidän parhaimpana; niin hänkin teki; meidän välillämme ei ole mitään yhteistä.

— Onhan lapsi!

— Lapsi… on kuollut!

— Ei, se elää!

— Missä, missä? Ukko ravisti päätään.

— En tiedä, lausui hän, — mutta hän sanoi minulle että se oli likellä… että se likeni.

— Tyttäreni! huokasi ritari; — mustalaiset hänet ryöstivät!

— Muista vainajan varoitusta!

— En, en. Minä kuljen omaa tietäni niinkuin hänkin kulki omaansa. Me emme koskaan kohtaa toisiamme! Kiitos, viisas Ingiald, neuvostasi ja käy tuontuostakin tervehtimässä; se korottaa arvoani kansan silmissä, sillä he pitävät sinua ystävänäni. Tiedätkö, yhtenäkin päivänä narrasin muutamia metsävarkaita kuljettamaan koko saaliinsa minun käsiini, kun peloitin heitä sillä, että sinä olit käynyt antamassa heidät ilmi.

— Minä tiedän sen. Minä annoin heille yhtä paljon takaisin.

— Miksi?

— Heidän vaimonsa ja lapsensa olivat paleltumaisillaan kuoliaaksi; nyt he lämmittelevät lahjahalkojen eikä varastetun tavaran ääressä.

— Sentähden he sinua pitävätkin sallimuksenaan.

— He eivät ole oppineet tuntemaan toista.

Ukko nosti päätään ja läksi. Hetkisen viipyi ritari salissa, tuijottaen hänen jälkeensä; sitte hän palasi vieraidensa luo.

Hyvä viini ja Knutin puhelahjat olivat saaneet profeetan onnettomat ennustukset unohtumaan ja kun ritari tuli, ruvettiin keskustelemaan siitä, mihin keinoihin nyt olisi ryhdyttävä. Ritari oli jo lähettänyt sanaa useille tahoille ja nyt tehtiin yhä uusia suunnitelmia.

Kahdeksan päivää myöhemmin vallitsi Ornäsin yksinäisillä seutuvilla liike ja kiire, joka yhä näytti kasvavan.

Kautta Taalain vuoristen maiden kiirehti yhtämittaa rekiä Ornäsia kohti ja samaan maaliin pyrkivät ne Taalain miehet ja naiset, jotka milloin pienemmissä, milloin suuremmissa joukoissa, milloin jalan, milloin ratsain täyttivät tiet. Ihmistulva oli niin suuri, että sitä saattoi pitää kokonaisena kansainvaelluksena.

Linnassa vallitsi elämä ja liike. Edellisenä yönä ja iltana oli saapunut yhä uusia vieraita.

Siinä oli sekaisin pappeja ja aatelismiehiä, ja kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus: odotettiin tärkeää uutista.

Suurella linnanpihalla tungeskelivat rengit hevosten ja ajopelien joukossa, ehtien tuskin kuljettaa toisia talleihin, kun toisia jo saapui; siinä kävi yhä kasvava melu ja rähinä. Aseilla varustettuina seisoivat maalaiset siellä täällä ryhmissä, kiihkeästi keskustellen, ja kaikkialta, sekä heidän että herrojen ja palvelijoiden, tulevien ja menevien riveistä kaikui nimi, joka herätti vastakaikua joka rinnassa: nimi Niilo Sture.

Vihdoin saatiin piha tyhjentymään ja kansa muodosti aitauksen, jonka sisäpuolelle talutettiin aatelisten hevosia, toinen toistaan komeammissa valjaissa.

Sillaikaa oli Aarent Pietarinpoika lukuisine vieraineen pitänyt miltei myrskyisän keskustelun isossa ritarisalissa; nähtävästi nyt vihdoin oli päästy päätökseen, koska ovet, jotka tähän saakka olivat olleet huolellisesti suljetut, nyt avautuivat.

Niinkutsuttu arkkipiispa Knut astui ulos täydessä kirkollisessa juhlapuvussaan, kädestä taluttaen nuorta Niilo Sturea, joka oli puettu yksinkertaisiin, kalleilla pitseillä koristettuihin, mustiin samettivaatteisiin. Hänen käytöksensä oli varma, miltei uhkamielinen; epäilemättä hän siten koetti peittää sisällistä neuvottomuuttaan. Häntä seurasi Sunnanväder, hänkin täydessä kirkollisessa juhlapuvussaan ja nojautuen Aarent Pietarinpojan käsivarteen.

Sitte tuli pappeja, munkkeja ja suuri joukko aatelismiehiä, edelliset veljeskuntiensa puvuissa, jälkimäiset univormuissa. Hitaasti liikkui joukko alas kapeita portaita, pysähtyäkseen pihalle.

Siellä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; kaikkien silmät seurasivat nuorta miestä piispan rinnalla, ja ne jotka olivat lyhyet tai seisoivat toisten takana, nousivat varpailleen tai muiden hartioille; kaikkien ajatukset ja toiveet hakivat samaa maalia: Niilo Sturea!

Mutta kun nuori herra oli noussut hevosensa selkään, pääsi ääretön riemastus valloilleen; Knut ja Sunnanväder saattoivat ottaa siitä osansa, sillä he olivat ikäänkuin kansan oikeutetun suosionosoituksen sinetti.

Kansa lankesi polvilleen, naiset ja lapset riensivät suutelemaan heidän vaatteidensa liepeitä; jokaisen huulilta tulvi uskollisuuden ja rakkauden vakuutuksia; innostus oli aivan rajaton.

Korkeat herrat tervehtivät armollisesti joka taholle ja kansa mylvi ihastustaan; vihdoin oli tullut vapauttaja, kirkon oikea puolustaja, ruhtinas, joka langettaisi oikeat tuomiot ja vapauttaisi maan uhkaavista vaaroista. Mitä uhkaavia vaaroja oli, sitä he tosin eivät olisi voineet selittää, mutta eihän maailmassa tapahtuisikaan niin paljon hullutuksia, jos jokainen tekisi itselleen selkoa toiminnastaan.

Vähitellen läksi saatto liikkeelle; hitaasti se vaelsi läpi aution seudun, koko aaltoilevan ja yhä kasvavan ihmisjoukon seuraamana.

Matkan määränä oli Svärdsjön kirkko; se oli kyllä niin iso että koko kansantulva siihen mahtui, mutta erinomaisen yksinkertainen, sillä se oli rakennettu veistämättömistä hirsistä ja laudoista ja sen kellotapuli oli puusta.

Heti kulkueen tullessa näkyviin, ruvettiin soittamaan kelloja. Osa kansaa oli kokoontunut kirkolle, joten täällä tehtiin uusia uskollisuuden-vakuutuksia ja kajahutettiin uusia riemuhuutoja.

Kulkue seisahtui ja astui kirkkoon koko hymisevän ihmisjoukon seuraamana.

Ajan tavan mukaan jätettiin aseet, kepit ja muut tarpeettomat kapineet asehuoneeseen ennenkuin mentiin temppeliin, mutta tänään unohtuivat vanhat tavat, useimmat syöksyivät aseineen päivineen kirkkoon ja koska miesten luku oli paljon suurempi kuin naisten, niin ei siitäkään huolittu, istuttiinko erikseen vaiko sekaisin miehet ja naiset.

Jumalanpalvelus alettiin virrellä ja Knut toimitti messun. Sitte tarttui Sunnanväder, hänen viittauksestaan, nuoren Niilo Sturen käteen ja talutti hänet alttarille, jossa häntä käskettiin polvistumaan.

Nyt astui Knut muutamia askelia häntä likemmä, piti kiitosrukouksen hänen ihmeellisen pelastuksensa johdosta ja selitti lyhyin, selvin sanoin kokoontuneille, kuinka suuri vaara oli uhannut Ruotsin jaloimman ja vanhimman suvun jälkeläistä, sekä kehoitti kansaa puolustamaan häntä ja tarttumaan aseisiin Kustaa kuningasta, kerettiläistä, salamurhaajaa ja kansansortajaa vastaan, jonka syyksi piispa selitti mitä mahdottomimmat valheet.

Olisi saattanut odottaa, että Taalaissa, Kustaan oman kansan seassa, edes joku olisi noussut vastustamaan syytöksiä, mutta ainoana jyrynä kaikui kostonhuutoja, aseiden helinää ja kirouksia.

Papin voitonvarma katse osoitti suurta tyytyväisyyttä, mutta vain hetkeksi; liikutetuin mielin katseli hän sitte polvistuvaa nuorukaista ja virkkoi tekopyhästi:

— Rohkaise mieltäsi, poikani! Taalain uskollinen, uhkarohkea kansa on puolustava Sturein jälkeläistä, ja juhlallisesti minä kolmiyhteisen Jumalan nimessä jätän sinut tämän kansan haltuun. Kirkon arkkipiispallisen arvoni nojalla vihin sinut johtajaksi tälle kansalle, joka suurine muistoineen aina on omistava loistavan sijan isänmaan historiassa.

Nyt astui pappi takaisin alttarille ja kääntyneenä kokoontuneiden puoleen, nosti hän käsivartensa ja huusi, luoden eteensä leimuavan katseen, jymisevällä äänellä:

— Joka on hirmuvaltiaan ja kerettiläisen vihollinen, joka pelkää Jumalaa ja hänen pyhiään, joka rakastaa isänmaansa oikeutta ja vapautta, se vannokoon uskollisuutta vainotulle soturille, jonka Jumala itse on valinnut ja joka urhon lailla on johtava teidät maaliin. — Veri ja henki Niilo Sturen puolesta! kaikui kirkosta ja sitte tuuppautui jokainen esiin tekemään uskollisuudenvalaa.

Sven Elfinpoika ja muutamat muut, jotka eivät olleet niin kokonaan innoissaan, arvelivat, että tässä kyllä oli hiukan tyyntymisen varaa. Elsa muorin sanat olivat sentään vaikuttaneet jotakin ja Sven Elfinpojan mielestä oli paras olla hätiköimättä.

Nuori Sture oli noussut ja muutamin hyvin opituin sanoin kiittänyt kokoontunutta kansaa. Mutta koko hänen olennossaan oli tapahtunut huomattava muutos: kasvot olivat kalpeat ja pelästyneet ja katse harhaili epävarmana sinne tänne.

Taitavasti rakennettu puuha oli jo hajoamaisillaan, mutta Knut, joka ei hetkeksikään heittänyt nuorukaista silmistään, näki vaaran ja riensi paikalla avuksi.

— Muista pysyä lujana, kuiskasi hän ja lausui valan, jonka sanat Niilo vapisevin äänin toisti. Sitte kutsuttiin mahtimiehet joka pitäjästä esiin ja kaikki läsnäolevat aatelismiehet ja Knut osasivat niin viisaasti panna sanansa Sturen suuhun, että tämä sai sekä mielensä rohkaistuksi että teki läsnäoleviin, niin herroihin kuin talonpoikiinkin, sangen edullisen vaikutuksen.

Päätettiin lähettää sanakapula kaukaisimmillekin seuduille ja jokaiselle, joka toimi asian hyväksi, lupasi Knut paavin nimessä siunauksensa.

Silloin astui muuan rättvikiläinen talonpoika esiin, suuteli piispan hameen lievettä ja virkkoi:

— Emmehän me ole kuin köyhää kansaa, mutta käsivoimia meiltä ei puutu; hevonen ja mies ovat yhtä huimapäiset ja jos suitsia vedetään liika kireälle, niin hevonen tietysti rupeaa potkimaan, teidän armonne.

Piispa nyökäytti myöntävästi päätään.

— Voitte olla varma siitä, armollinen herra, että Rättvikissä kyllä syntyy elämää ja puuhaa. Tosin velikullat nyt vetelevät talviuntaan, mutta pian tulee toinen ääni kelloon: minäpä lähden heitä herättämään, niinkuin sinun unilukkarisi, ja sitte he vielä tulevat tuottamaan sinulle iloa, sen lupaa Pietari Grun.

Hänen armonsa lausui julki hyväksymisensä ja suuri meluava ja riitelevä joukko hajosi.

Seurue palasi Ornäsista yhtä lukuisana kuin se oli sinne mennytkin, ottamaan osaa juhla-ateriaan, jonka ritari Pietarinpoika oli valmistanut korkeiden vieraittensa kunniaksi.

Mutta heti linnaan päästyä täytyi piispa Sunnanväderin panna vuoteen omaksi ja kun Knut myöhemmin tuli hänen huoneeseensa, pyysi hän hartaasti, että Tukholman matka jätettäisiin sikseen.

— Me olemme suorastaan maankavaltajia, sanoi hän; — meille ei ole armoa. Yhtä hyvin voisimme mennä mestauslavalle kuin tahallamme tiikerin luolaan.

— Puolellamme on koko Ruotsin kansa, joka riemulla on tervehtivä tuloamme, huudahti Knut, — ja takanamme ja ympärillämme seisoo pyhä kirkko ja koko kristikunta, joka ilolla tulee ottamaan meidät vastaan oikean uskon marttyreina.

— Entä kuningas?

— Hänet valtaa kauhu.

— Sinä et tunne häntä.

— Ole varma että persoonallinen läsnäoloni ja rohkea puheeni paikalla tulee tekemään hänet aivan aseettomaksi. Tiedät että arkkipiispa Magnus on lähtenyt, arkkipiispanistuin on vapaa, minä tulen vaatimaan sitä itselleni ja sitä ei minulta kukaan uskalla kieltää. Olenhan minä saanut kirjeitä kaikilta ystäviltämme; he tervehtivät tuloamme ilolla, ja Sture-juttu on tekevä voittomme täydelliseksi.

— Mutta jos saadaan ilmi…

— Mahdotonta, hän näyttelee osaansa erinomaisesti. Äiti olisi ainoa, mutta hän on Ture Jönsinpojan miniä ja siten hänkin on vallassamme.

Silläkin kertaa onnistui hänen rohkaista sairaan ystävänsä mieltä, mutta seuraavana päivänä, ennen Knutin lähtöä, huudahti Sunnanväder:

— Näemmekö koskaan toisemme?

— Tietysti, naurahti Knut. — Lupaan olla vastassasi Tukholman portilla.

Hän ei aavistanut että lausui ennustuksen, jonka täyttyminen oli sangen likellä.

Niilo Sture sai ankarat kehoitukset kaikessa totella Sunnanväderiä, jotapaitsi Knut antoi hänelle suosituskirjeen Trondhjemin arkkipiispalle sen varalta, ettei hänen asemansa Taalaissa olisi aivan varma. Likempiä ohjeita saisi hän kirjeissä.

Kuninkaan turvakirjeen nojalla pyysi Knut voudilta kuuden miehen kuljetusvartiastoa, jonka hän heti saikin. Sitte hän paikalla läksi matkaan, ensin Upsalaan.

Siellä häntä tervehdittiin erittäin ystävällisesti, mutta hurskaat isät olivat omituisen levottomat ja kun hän kertoi ylösnousseesta Niilo Sturesta, niin asia otettiin vastaan suurella epäluulolla, jopa selittivät useat sen mahdottomaksi.

Sitäpaitsi näki Knut että häntä vakoiltiin; sen tekivät kuninkaan lähetit, jonkatähden hän huomasi parhaaksi olla varoillaan.

Hän kutsutti kirkonvartian salaa luokseen ja pakotti hänet, käsi raamatun päällä, vannomaan, ettei hän hiiskahda sanaakaan. Sitte Knut vielä kauvan keskusteli hänen kanssaan ja laski hyvästi jättäessä täyden kukkaron hänen käteensä.

Ja nyt hän läksi Tukholmaan.

Vanha ystävä Ture Jönsinpoika ilostui suuresti hänet nähdessään, mutta hänen käytöksensä ei ollut oikein vapaa, eikä Knut päässyt samaan iloiseen, toivorikkaaseen tunnelmaan kuin Taalaissa. Hän toivoi sentään, että olot paranisivat, sillä löytyihän useita, joille saattoi uskoa asiansa.

Suuresti hän sentähden hämmästyi, kun eräänä päivänä upseeri neljän henkivartian kanssa astui hänen huoneeseensa ja pyysi häntä heti seuraamaan.

Närkästyneenä hypähti pappi istualtaan:

— Minulla on kuninkaalta turvakirje! huusi hän.

— Minä toimin ainoastaan käskyn mukaan, vastasi upseeri, — ja pyydän, ettei teidän armonne tekisi velvollisuuttani raskaammaksi kuin se jo on.

Knut huomasi olevansa tekemisissä uskovaisen kanssa ja virkkoi kuiskaten:

— Mikä on syynä tähän?

— On varmaan saatu uusia tietoja.

— Tietoja Niilo Sturesta! Niin, se taisi olla tyhmää, mutta todistuksia ei löytynyt; kirkon herroja vastaan ei voida käyttää muita todistuksia kuin piispojen ja valtakunnanneuvoston antamia; hänen ei pidä kadottaa uskallustaan.

Ja jos hänet taas tahdottiin tehdä marttyriksi, niin hän kyllä tiesi tehtävänsä.

Hänet vietiin vankeuteen Harmaidenveljien luostariin, aivan samaan huoneeseen, jossa Johannes Magnus oli istunut. Siellä oli kaikin puolin mukavaa, paitsi ettei saanut ottaa vastaan vieraita, ja Knut ei pitänyt yksinäisyydestä.

Matka Taalaista oli kulunut hitaasti; sitäpaitsi viivyttiin Upsalassa kauvan ja Tukholmassa pitkitettiin asiaa niin että se vasta 9 p:nä elokuuta joutui tutkinnon alaiseksi Tukholman raatihuoneella.

Tutkintokuntaan kuului useita neuvoston herroja, piispa Hans Brask Linköpingistä, Strängnäsin ja Skaran piispat ja Tukholman kaupungin pormestarit ja neuvosto.

Ääretön ihmistulva täytti kadut, raatihuoneen sali oli aivan liian pieni kuulijoille: heistä mahtui sisään ainoastaan pieni osa.

Kuningas itse esiintyi syyttäjänä. Kuolonhiljaisuus vallitsi salissa, kuningaskin näytti synkältä ja vakavalta.

Hänen viittauksestaan tuotiin syytetty sisään. Tuomiorovasti Knut astui rivakasti huoneeseen, mutta nähdessään kuninkaan, kalpeni hän.

Kustaa näytti jäljennöksen turvakirjeestä ja kysyi, estikö se käräjien pitämistä.

Läsnäolijat, varsinkin piispa Brask, tarkastivat sitä huolellisesti ja kaikkien yhteinen päätös oli, ettei se estänyt. Tuomiorovasti Knutinkin täytyi myöntää se. Silloin esiintoi kuningas kanteensa ja vahvisti ne syytetyn omilla kirjeillä.

Hyminä kulki koko salin läpi ja Knut tunsi rohkeutensa horjuvan.

Kun kirjeet olivat luetut, kysyi kuningas tuomioistuimelta, voisiko se vapauttaa mestari Knutin ilmeisestä maankavalluksesta ja siitä rangaistuksesta, jolla Ruotsin lain mukaan sellaisia rikoksia rangaistiin. Sitte jätti hän huoneen.

Nyt piti tutkinnon tapahtua. Trondhjemin arkkipiispa oli tilaisuutta varten lähettänyt Tukholmaan edusmiehen, joka myöskin oli läsnä. Mestari Olavilla oli käsky herransa nimessä tehdä mitä ikinä taisi tuomiorovasti Knutin hyväksi, mutta syytökset olivat niin selvät ja vakuuttavat, että hänet tuomittiin kavaltajana kärsimään se rangaistus, jonka laki sellaisista rikoksista määräsi.

Yleinen mielipide oli, ettei niin selvään todistetusta rikoksesta ollut pelastusta paitsi Jumalan armon, arkkipiispa Olavin kirjoituksen tai kuninkaan erityisen suosion kautta.

Kaikki läsnäolevat piispat ja neuvosto pyysivät kuningasta käyttämään armoa oikeuden asemasta, mutta hän vastasi, että "sellaisia asioita ei ollut helppo jättää". Enempää he eivät saaneet tietää.

Mutta keskenään he väittivät, että armoa täytyi antaa; jos niin korkeaa herraa piti rangaista halpa-arvoisen talonpojan lailla, niin johan kunnioitus ylhäisöä kohtaan hajoisi kuin tuhka tuuleen. Totta kyllä, että lain tuli kohdella kaikkia samalla tavalla, mutta täytyi siinä sentään tehdä jonkinlaisia tasoituksia.

Tuomiorovasti Knut oli samassa luulossa kuin muutkin; häntä suututti että hän oli voinut toimia niin tyhmästi ja ajattelemattomasti; ensi kerralla päätti hän olla viisaampi.

Arkkipiispa Olavin asiamies palasi Trondhjemiin tuoden kuninkaalta kirjeitä ja kirjoituksia, joissa todistettiin Knutin epärehellinen menettely. Sitäpaitsi lähetettiin hänelle kopio Knutin tuomiosta ja vaadittiin että hän paikalla luovuttaisi Sunnanväderin suojeluksestaan.

Mutta näihin aikoihin taisteli Kustaa kovaa taistelua omaa vakaumustaan ja kanslerinsa vaikuttavia väitteitä vastaan.

Kuningas olisi tahtonut ajaa Knutin maanpakoon ja jättää asian sikseen.

Mutta Lauri Antinpoika oli toista mieltä.

— Jos te annatte armoa ylhäiselle henkilölle, sanoi hän, — niin millä oikeudella te rikoksesta rankaisette halvempaa ihmistä, joka ei kuitenkaan ole velvollinen tietämään oikeasta ja väärästä yhtä paljon kuin oppinut herra ja Jumalan palvelija?

— Mutta esimerkki, Lauriseni.

— Juuri esimerkin vuoksi; jollei rikosta rangaista rikoksena, niin se kadottaa peloittavan vaikutuksensa, olkoon syyllinen kuka tahansa; ja sitte ei enään peljätä tekoa, vaan koetetaan päästä vapaaksi rangaistuksesta.

— Olet oikeassa, mutta jos olemme johdonmukaiset, niin meidän täytyy tunnustaa, että rikos on suurempi, jos se tapahtuu yhteiskunnan kukkuloilla kuin jos sen tekee talonpoika.

— Se on oikein.

— Nuo ylpeät papit, jotka eivät tahdo tunnustaa muuta herraa kuin paavin, imevät maasta mehun, mutta kieltävät kuninkaalta uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa. Koska kansa on antanut vallan minun käsiini, niin en minä erityisesti saa suosia ketään, vaan tulee saman lain koskea kaikkia.

Mutta kun kuninkaalta sitte kysyttiin, miten tuomiorovasti Knutin kävisi, niin hän otsa rypyssä vastasi:

— Saamme nähdä.

Vihdoin tuli Trondhjemin arkkipiispalta kirje, että Pietari Sunnanväder oli ollut kadoksissa, mutta että hän nyt oli löydetty ja luovutettu kuninkaan miehille, jotka jo olivat matkalla Ruotsiin.

Tämä tapahtui syyskuussa.

Kustaa oli neuvotellut itsensä kanssa; hän päätti näyttää ettei papin kaapu suojele lain kouralta ja koska rikos oli tunkenut moniin kansankerroksiin, niin piti rangaistuksenkin tulla yleisesti tunnetuksi.

Kun Pietari Sunnanväder oli tullut Tukholman pohjoiselle portille, lähetettiin Knut häntä vastaan; molempien pappismiesten piti yhtaikaa marssia kaupunkiin. Tämä tapahtui sangen odottamattomalla tavalla, mutta kuninkaan omasta määräyksestä.

Molemmat papit olivat puetut vanhoihin, risaisiin kuorikaapuihin ja istuivat takaperin laihojen, nälkäisten hevoskonien selässä. Mestari Knutin päässä oli tuohesta tehty hiippa, Sunnanväderillä olkikruunu ja rikkinäinen puumiekka. Heitä seurasi suuri joukko naamioittuja, jotka kirkuivat ja kysyivät, "oliko täällä nähty Kustaa herraa, tai tiesikö kukaan, missä hän oli, sillä nyt oli tullut uusi kuningas, herra Pietari Sunnanväder". Kun seurue oli saapunut Suurtorille pantiin papit kaakinpuuhun ja saivat juoda pyövelin kanssa, sillaikaa kuin naamioittu joukko esitti lauluja, joissa viitattiin siihen, että nuo viisaat miehet mieluummin olivat ruvenneet pettureiksi, kuin palvelleet oikeaa kuningastaan ja isänmaataan.

Mestari Knut vietiin sitte entiseen vankilaansa ja Pietari Sunnanväder Upsalaan.

Tämä tapaus herätti ääretöntä huomiota; papisto joutui vihan vimmoihin ja katolisuuden innokkaat puolustajat ryhtyivät kiivaaseen vastustukseen. Joukottain läksi munkkeja Tukholman ja sen likiseutujen luostareista muka kokoamaan varoja hyväntekeväisiin tarkoituksiin, mutta itse asiassa he vaelsivat tiheästi asuttujen seutujen halki hankkimassa ystäviä katoliselle opille, vahvistamassa hurskaiden uskoa ja häpeällisillä valheilla ja uhkauksilla yllyttämässä kaikkia kuningasta vastaan.

Sekä kaupungeissa että kylissä oltiin levottomalla mielellä ja Kustaan ystävätkin katselivat pelolla nousevaa liikettä.

Sentähden piti kuningas miekkansa valmiina, mutta ei vielä iskenyt. Veltosti väistymään tai katumaan että ehkä oli mennyt liian pitkälle, ei hän koskaan, koskaan olisi ruvennut!

Tarkoin mietittyään oli kuningas osoittanut aikovansa rangaista kavalluksen; alku oli jo tehty, jatkon ja lopun päätti hän panna toimeen vasta sitte kun veren kiihko olisi jäähtynyt ja tahdon vakaumus tullut sijaan.

Kun kuningas disa-markkinoiden aikaan v. 1527 tuli Upsalaan, käski hän alkaa käräjänkäynnin herra Pietaria vastaan.

18 p. helmikuuta kokoontuivat arkkipiispankartanon suureen saliin kaikki saapuvilla olevat herrat neuvostosta, Strängnäsin ja Vesteråsin piispat, Upsalan tuomiokapituli sekä kolme Tukholman pormestaria ja useita vouteja.

Kun kaikki olivat kokoontuneet, tuotiin piispa sisään.

Sekä tuomarit että syylliset näyttivät yhtä levottomilta ja pelästyneiltä; kaikki he muistelivat entisiä aikoja ja entisiä tapoja.

Nytkin esiintyi kuningas syyttäjänä; hän näytti yli 60 petollista ja valheellista kirjettä, jotka herra Pietari oli kirjoittanut ja levitellyt kansan sekaan Taalaissa. Ja kysyttäessä ei hän voinut kieltää ainoatakaan.

Kuninkaan pyynnöstä ottivat maalliset herrat heti käsitelläkseen asiaa.

Hengellistenkin herrojen mielipidettä kysyttiin. He olisivat mieluinten lähteneet tiehensä; kokoontuessa ei kukaan ollut tietänyt, mitä asioita käsiteltäisiin… he pelkäsivät kuningasta eivätkä uskaltaneet lähteä, mutta liittäytyivät yhteen ja antoivat Upsalan tuomiorovastille Jöran Turenpojalle toimeksi puhua puolestaan kaikkea sitä vastaan, mitä siinä asiassa käsiteltäisiin, koska herra Pietari oli joutunut tuomioistuimen eteen, johon hänen ei olisi pitänyt joutua, koska sellainen tuomioistuin soti pyhän kirkon sääntöjä vastaan.

Tämä vastalause ei kuitenkaan estänyt maallisia herroja tuomitsemasta herra Pietaria maankavaltajana mestattavaksi, Ruotsin lain mukaan.

Samana päivänä, kello yhden ja kahden välillä mestattiin ja teilattiin piispa Pietari Sunnanväder korkeimmalla mäellä kaupungin ulkopuolella, suuren kansanjoukon läsnäollessa.

Papisto laati kirjallisen vastalauseen, mutta kuningas ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja kaksi päivää senjälkeen 21 päivänä tammikuuta mestattiin mestari Knut Tukholmassa ja teilattiin hänkin kaupungin ulkopuolella.

Liike oli nyt, niin suuri kuin se olikin ollut, miltei tukahutettu. Oli huomattu, että kuningas saattoi ajaa perille mitä hän piti oikeana ja varsinkin ettei hän katsonut henkilöön.

Piispa Brask kehoitti kansaa levollisuuteen, vaikka hänen omaa sieluansa kalvoi levottomuus. "Kirkolle on omituista", kirjoitti hän ystävilleen, "että se usein viettää voitonriemun juhlaa, vaikka se näyttääkin olevan lamassa. Helvetin porttein ei pidä sitä voittaman."

* * * * *

Nyt palaamme Taalaihin.

Olisi saattanut odottaa, että aiottu kapina Knutin lähdettyä vähitellen olisi kitunut kuoliaaksi oman elinvoimansa puutteessa, mutta niin ei käynyt. Sture-nimellä oli kumminkin kaiku taalalaisten korvissa ja se, joka sitä nyt kantoi, ymmärsi voittaa kansan rakkauden ja luottamuksen.

Hän kykeni ihmeellisen nopeasti käsittämään ja pani tarkasti mieleensä kaikki herra Pietarin neuvot. Yöt päivät vietti hän hänen huoneessaan muka sentähden, ettei hän tahtonut jättää vanhaa herraa yksin, mutta silloin he keskustelivat opettavaisista asioista, jotka nuorukainen sittemmin osasi käyttää hyväkseen.

Mutta heidän seurustelunsa ei tullut pitkäikäiseksi; piispa sai kirjeen, jossa häntä kehoitettiin lähtemään Norjaan ja sen hän tekikin, sanottuaan aivan kiireiset jäähyväiset.

Niilo Sture tiesi käyttää hyväkseen saatuja opetuksia; niinkuin Kustaa Vaasakin, läksi hän Leksandiin, Moraan ja Orsaan.

"Hän tiesi", sanoi hän, "että taalalaiset aina ovat rakastaneet Sture-nimeä ja nyt hän oli tullut kertomaan, miten hirveästi Kustaa Eerikinpoika oli heidät pettänyt; hän oli kirkon kiukkuisin vastustaja eikä pitänyt rikoksena sen aarteiden ryöstämistä". Hän kertoi heille seikkailuistaan, kuinka kuningas oli uhannut ottaa hänen henkensä ja kuinka hän oli pelastunut sillä tavalla että oli tekeytynyt kuolleeksi.

Hän kertoi komeista hautajaisista ja äitinsä surusta. Valepuvussa oli hän nähnyt kaikki tyyni, mutta ei ollut uskaltanut ilmoittaa itseään. Nyt hän pyysi kansalta apua, ei saadakseen kruunua, sillä siitä ei hän välittänyt, vaan pelastaakseen isänmaan, joka oli hänelle elämää rakkaampi.

Tätä puhetta pitäessä vierivät kyyneleet alas hänen poskiaan ja hän heittäysi polvilleen ja pyysi läsnäolevia rukoilemaan Ruotsin vapauden ja hänen rakkaan isävainajansa iäisen autuuden puolesta.

Herkkäuskoiset talonpojat seisoivat hänen ympärillään liikutuksen ja myötätuntoisuuden valtaamina; vihdoin lankesivat hekin polvilleen ja rukoilivat hänen kanssaan voimaa kukistamaan hirmuvaltiasta.

Mutta sitte rupesivat he neuvottelemaan; he olivat sotaisella mielellä ja päättivät hankkia oikeutta valtakuntaan.

Nuori petturi oli voittanut heidän luottamuksensa. Pian se osottautui teossa, sillä, osaksi varjellakseen häntä vaaroista, osaksi ehkä matkimishalusta, valittiin hänelle paikalla henkivartiasto — yhtä suuri kuin Kustaalla oli ollut; siinä oli nuoria, rotevia miehiä ja heidät asetettiin Niilo herran komennon alaisiksi, seuraamaan ja varjelemaan häntä kaikkialla.

Hän oli jo ennen käynyt muissa pitäjissä, nyt hän tuli Orsaan.

Niin laajalle oli piispojen huolenpito ulottunut, että he edeltäkäsin olivat kirjoittaneet hänelle puheita eri tilaisuuksia varten, ja ne hän suurimmaksi osaksi oli oppinut ulkoa.

Hän esitti ne epäilemättä siinä hengessä ja sillä tiedolla, että hänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään; sitä paitsi hän jo itsekin rupesi uskomaan kutsumukseensa. Ties, vaikka hän sittenkin olisi ollut Niilo Sture; kun hän niinkuin nytkin näki kansan seisovan ympärillään ja ulkoaopituin, tulisin sanoin kiitti miehiä heidän uskollisesta rakkaudestaan ja lupasi vahvasti pitää valansa ja uhrata henkensä ja verensä isänmaan edestä, niin hän todellakin tunsi olevansa se, joksi he häntä luulivat; ja kun he suutelivat hänen käsiään ja toivottivat onnea hänen pyrinnöilleen, hajosivat kaikki epäilykset: hän oli Niilo Sture, valtionhoitajan poika.

Samassa kuului ääni tiheän ihmisjoukon takaa:

— Missä hän on, missä hän on? Antakaa minun heittäytyä hänen jalkainsa juureen!

Ääni oli kimeä ja läpitunkeva; Niilo ja monet muut sen kuulivat.

Väkijoukossa syntyi liikettä ja esiin tuuppautui keski-ikäinen mies, vanhassa, kuluneessa pappispuvussa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, mutta niitä valaisi kiiluva silmäpari, joka tähystellen kierteli pitkin ällistynyttä joukkoa.

Nähdessään vale-Sturen, jäi hän hämmästyksen valtaamana häneen tuijottamaan, mutta korotti samassa käsivartensa taivasta kohti, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä, kyyneleitä vuodattaen.

— Rakkaan herrani poika! huudahti hän; — pyhä neitsyt on siis kuullut rukoukseni, hän elää, minä saan kädessäni pitää hänen kättään. Oi te valtakunnan hyvät suojeluspyhät, minä kiitän teitä!

Ensi kertaa tunsi Taalain junkkari seisovansa syvyyden partaalla, veri katosi hänen kasvoiltaan… hän tunsi, että tuo mies tiesi hänen salaisuutensa… Mitä nyt tapahtuisikaan?

Mutta vieras nousi äkkiä.

— Te kalpenette minut nähdessänne, rakas junkkari, sanoi hän; — pidätte minua ehkä kuninkaan vakoilijana? Katsokaa minua tarkemmin, isänne uskollista palvelijaa! Minuun voitte luottaa, sydämeni, henkeni on teidän!

Sitte kääntyi hän kansan puoleen, joka kummastuneena oli seurannut kohtausta.

— Minä olen Pietari Grym, sanoi hän, — ja palvelin monta vuotta korkeastiautuasta valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Te tiedätte kaikki kuinka sitte kävi; koditonna olen kierrellyt maailmaa, vailla palveluspaikkaa — kerettiläiskuninkaan palveluksessa olisi ollut vielä pahempi; — minä pysyn lujana uskossani ja rakkaudessani ja Jumalanäiti on ollut minulle armollinen, kun hän on johdattanut minut sen luo, jota tahdon rakastaa ja palvella elämäni loppuun asti!

Kansanjoukossa kuului tyytyväinen hyminä; Grymin ei enään tarvitsisi jättää herraansa. Molemmat saatettiin rikkaimpaan talonpoikaistaloon; ja koska Grym ilmoitti, että hänellä oli paljon kahdenkeskeistä sanottavaa herra Sturelle, niin heidät jätettiin yksin.

Molemmat tuijottivat ensin pitkän aikaa toisiinsa, mutta koska vanha petturi oli kokeneempi kuin nuori, niin tämä ensinnä loi silmänsä maahan, peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.

Tätä kesti hetkisen, mutta silloin nosti hän silmänsä ja näki että Grym seisoi liikkumattomana, aivan samassa asennossa.

— Ymmärrätkö, että olet minun vallassani?

— Kyllä! ja nuorukainen purskahti uudestaan itkuun.

— Oletpa sinä aika raukka!

Mutta silloin hypähti junkkari istualtaan.

— Kuka te olette ja mitä te minusta tahdotte? huusi hän kiivaasti.

— Sen selittäminen veisi liian paljon aikaa, sinä senkin Björkestan Jönssi!

Nuorukainen lankesi maahan.

— Älkää syöskö minua perikatoon! rukoili hän, kädet ristissä.

— Kas vaan, sopiiko noin korkean herran langeta polvilleen palvelijan eteen… sillä katso, minä olen todellakin Sturein palvelija enkä kulje valhematkoilla.

Nuorukainen oli noussut.

— Mitä te tahdotte, että minun pitää tehdä? kysyi hän nöyrästi.

— Jatkaa entiseen tapaasi; sinä näyt hyvin osaavan pettää talonpoikia, mutta asianhaarat vaativat vielä muutakin, ja siihen sinä tarvitset minua.

— Siis niin, että kysyn teiltä, kun en itse tiedä?

— Ei, sinä et saa astua askeltakaan ilman minun lupaani; sinä menet sinne minne minä viittaan, ymmärrätkö?

— Saan minä toki tehdä niinkuin itsekin tahdon?

— Et suinkaan; sinä olet kilpi, jota minä kannan ja kääntelen; sitte kun se ei enään ole mieleiseni, rikon sen.

Se oli liikaa. Taalain junkkari vaipui maahan aivan epätoivoissaan.

— Mikä hätä sinun on, senkin pelkuri! Etkö tahtoisi jakaa saalistasi? Eikö siitä mielestäsi riitä kahdelle? Kun sinusta tulee kuningas, niin teet minut kansleriksesi… en pyydä muuta… Hahhah, hah, niinkuin ei sitä olisi siinäkin lehtolapselle!

— Minä menen ja ilmiannan itseni, huusi hän epätoivoissaan ja tahtoi rientää ulos.

Mutta Grym tarttui hänen käsivarteensa.

— Älä tee tekoa, jota tulet katumaan. Minä kyllä pääsen täältä, mutta sinä heität henkesi, ja voithan nyt vielä odottaa, kunnes leikki loppuu. Minä puolestani luulen, että me vielä joudumme hyvillekin päiville.

— Kunhan olisin kuollut!

— Nuora kaulassako likeisimpään puuhun? Hän kääntyi kauhistuneena pois.

— Valitse itse! Eihän tätä kulkurielämää kauvan viitsi katsella, täytyy ryhtyä työhön ja toimeen, mutta siihen et sinä kykene.

— No entä sinä?

— Minä olen liikkunut maailmalla, olen nähnyt ja kuullut. Miltei kuusi kuukautta seurasin Kustaa Eerikinpoikaa, kun hän kulki täällä vuoristossa, mutta hän ei antanut minulle ansaittua arvoa ja sitte me riitauduimme.

— Ja nyt tahdot hänelle näyttää mihin kelpaat?

— Niin kyllä, vale-Sturen avulla! Hahhahhah, juuri kuin Taavetti aasin leukaluulla! Mutta koska kerran piispat ovat tehneet suunnitelmat, niin kai ne tepsivät; totta kai piru pitää huolta omistaan.

Hän oli kokonaan Pietari Grymin vallassa ja olivathan ehdot tavallaan hyvätkin.

Junkkarin piti tinkimättä totella; kysymyksiä hän sai tehdä ja Pietari Grym lupasi ottaa huomioon hänen toivomuksensa mikäli ne eivät sotineet hänen omia tuumiansa vastaan. Ainoastaan erityisen tärkeissä asioissa vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.

Päätettiin että taalain junkkari vastedeskin retkeilisi yksin pitkin pitäjiä. Pietari Grym lupasi pysyä paikoillaan, saadakseen rauhassa hautoa tulevaisuuden suunnitelmia.

Tähän saakka oli Niilo matkustanut yksin Ylä-Taalaissa, joka jo ennestään oli ollut tyytymättömien kokouspaikkana, mutta miten lienee ollut: oliko eteläosa Taalainmaata likeisemmän yhteytensä takia muun maan kanssa saanut enemmän tietoja kuninkaasta ja ruvennut häntä rakastamaan, vai oliko junkkari kadottanut vaikutusvoimansa — sitä hän itse oli taipuvainen luulemaan —, hänen menestyksensä vaan ei ollut niin suuri kuin ennen. Hän kyllä kertoi läksynsä, mutta siitä oli kadonnut lämpö ja elämä ja kuulijat pysyivät välinpitämättöminä, ilmoittaen vannoneensa uskollisuutta Kyösti kuninkaalle ja haluavansa pysyä sanassaan.

Tänne saapui hänelle tieto Knutin kamalasta retkestä Tukholman katujen halki, ja hänen rohkeutensa pakeni pakenemistaan. Grymiä hän pelkäsi, mutta pelastuksen toivoa ei ollut.

Silloin sai hän kirjeen Pietari Grymiltä, joka kutsui häntä takaisin.

— Norja on meille avoinna, sanoi hän. — Fredrik Holsteinilainen on tosin tunnustettu kuninkaaksi, mutta kruunaus ei vielä ole tapahtunut ja koko kansa tahtoo liittyä Ruotsiin. Kun Sturen poika astuu esiin vaatimaan kruunua, niin he ottavat hänet vastaan avosylin ja kapina seuraa ihan itsestään.

— Piispa Sunnanväder ja mestari Knut sanoivat myöskin…

— Niin, he tunsivat kyllä aseman; olisi hauska tietää, kertoiko Sunnanväder viimein oleskellessaan siellä, minkä aarteen hän täältä oli löytänyt.

Taalainjunkkari punastui.

— Minulla on suosituskirje mestari Knutilta Trondhjemin arkkipiispalle, sanoi hän.

— Pyhän Eerikin nimessä, miksi te nyt vasta sen sanotte! Me lähdemme paikalla sinne!

— Mutta… rahat ovat lopussa ja… ja…

— Vai ette te vielä ole saanut asioita niin järjestykseen, että voisitte lyödä uutta, huomautti Grym terävästi; — onneksi osaan minä ottaa sieltä, missä on otettavaa. Valtionhoitaja Sten Sture — ei se, jolla oli kunnia olla isänne — lainasi suuria summia Norjasta ja minä olen varma siitä, että säädyt maksavat ne hänen pojalleen, kun hän nyt on näin ahtaissa oloissa.

— Niinkö arvelette?

— Arvelen että sanansaattaja paikalla on lähetettävä viemään kirjettä ja että me heti senjälkeen lähdemme matkaan.

* * * * *

Norjan sydänmailla, likellä Trondhjemia, oli suuri kartano, joka muinoin kuului mainiolle Reen luostarille, mutta joka sitte vaihtokaupan kautta oli joutunut mahtavan Henrik Henrikinpojan käsiin. Tämän kertomuksen aikaan oli hän jo tosin kuollut ja tila oli jäänyt hänen leskelleen, ylhäiselle rouva Ingierdille, joka tyttärensä kanssa yhä vieläkin asui siellä.

Richissa oli 18 vuotias, iloinen ja vallaton tyttö, joka tuontuostakin otti vapauden tehdä pilaa ankarasti kirkollisesta mutta yksinkertaisesta äidistään.

Korkeassa, holvikattoisessa huoneessa leimusi komea takkavalkea, tuontuostakin sirotellen ilmaan kimputtain säkeniä.

Kauniisti maalattu jumalanäidin kuva riippui pienen alttarin yläpuolella, alttarilla seisovasta suitsutusastiasta levisi ikäänkuin sumua, joka laskeutui peittämään taulua ja täyttämään ilmaa raskaalla ryydinhajulla.

Rouva Ingierd oli pitkän aikaa ollut polvillaan, rukousnauha käsissään, jotka olivat ristissä; hänen rukouksensa oli lakkaamatonta vaikerrusta.

Ikkunan ääressä seisoi Richissa. Aurinko oli sulattanut lumen ja koko maisema loisti vihreähtävässä valaistuksessa; jo näkyi kevään ensi merkkikin: seljapuun nuput paisuivat. Nuori tyttö nautti näköalasta, joka leveni hänen edessään, mutta uneksien, itsetiedottomasti; kummallinen kaiho täytti hänen rintansa, hän olisi tahtonut painaa syliinsä koko maailman.

Samassa rupesi rouva Ingierd voihkimaan ja tyttö heräsi unelmistaan; hänen kauniille kasvoilleen nousi veitikkamainen hymy ja malttamattomasti käänsi hän päätään, ikäänkuin lausuakseen toivomuksen, että tuo komento nyt sillä kertaa loppuisi.

Vanha rouva nousi todellakin, teki moneen kertaan ristinmerkin ja vaipui huoaten — ehkä se oli helpoituksen huokaus — mukavaan nojatuoliin suuren lieden ääressä.

Tyttö viipyi yhä ikkunassa; nähtävästi hän odotti jotakin.

— Richissa, virkkoi äiti vaikeroivalla äänellä. Tyttö kääntyi paikalla.

— Mene heti makuuhuoneeseeni ja ota rahalaatikosta, tiedäthän missä se on, 10 viisitoistaluotisesta hopeasta tehtyä markkaa ja anna ne linnanvoudille; hänen tulee lähettää ne Trondhjemiin hurskaalle rippi-isälleni Eustachiukselle. Hurskaan miehen pitää rukoilla puolestani ja sitte tulla tänne; niin pian kuin suinkin; raskas taakka painaa mieltäni; minä halajan rippiä.

— Rakas äiti, sanoi tyttö hymyillen, — mitä hurskas isä tekee maallisilla lahjoilla; hänen tehtävänsähän on paastota ja rukoilla.

— Jumalaton lapsi! huudahti hyvä rouva, unohtaen kaikki vaivansa, — sinä herjaat!

Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Richissa, huomaten hänen mielenliikutuksensa, riensi kiireesti noutamaan pulloa, jossa oli viinalikoa; sitte hän kultaiseen lusikkaan kaasi muutamia pisaroita kallisarvoista lääkettä ja ojensi lusikan äidille, joka sen paikalla otti, lausuen:

— Sinä olet ymmärtämätön lapsi, joka annat häijyjen ja paatuneiden ihmisten vaikuttaa itseesi.

— Sellaiset ihmiset eivät uskalla tulla äitini likeisyyteen, vastasi tyttö ja suuteli ojennettua kättä, joka jäi pitelemään hänen kättään.

— Minulla on omantunnonvaivoja.

— Teillä, joka olette niin hyvä.

— Kiusaaja vietteli minut.

— Te olette liian hurskas langetaksenne.

— Kiusaaja ilmestyi tyttäreni hahmossa.

— Tyttärenne! huudahti tyttö. — Te totisesti pelästytätte minut; koska se tapahtui?

— Kun minä talooni otin…

— Äiti, äiti! ja tyttö kietoi kädet hänen kaulaansa. — Kuinka sinä voit katua laupeuden työtä, joka varmaan miellyttää hyvää Jumalaa.

— Se on hänelle kauhistus. Minun kristillinen, vaikkakin kova, velvollisuuteni on…

— Ethän toki ilmianna heitä?

— Kirkko käskee.

— Tahdotko nähdä, että heidät kuljetetaan täältä?

— En voi auttaa sitä.

— Heidät poltetaan roviolla!

— Enhän minä heitä tuomitse.

— Mistä rikoksesta heitä tuomitsisit? huudahti Richissa kiihkeästi; — siitäkö että he rakastivat toisiaan eivätkä voineet elää erossa. Jumala on istuttanut rakkauden heidän sieluihinsa ja julmat ihmiset tahtovat hirveimmällä tavalla tappaa heidät.

— Vaikene, onneton lapsi, sinä tapat minut!

— Niinkuin munkit tulevat tappamaan heidät! Jos he olisivat meille vieraat, niin sentään käsittäisin että sinä kunnioituksesta kirkkoa kohtaan tahtoisit pysyä vanhassa tavassasi ja kertoa isä Eustachiukselle kaikki mitä tiedät… sitä minä en milloinkaan tee.

— Juuri sentähden tahtoisin minä sovittaa hänen oikeutetun tyytymättömyytensä.

— Kertomalla hänelle kaikki mitä näet, kuulet ja ajattelet; no niin, jos se häntä huvittaa, niin olkoon menneeksi, mutta minä luulen että sinä keksimällä keksit kaikellaisia pikkusyntejä, saadaksesi niin paljon puheainetta että sitä riittäisi niin kauvan kuin hän on luonasi.

— Mitä minä teen? Olen kantanut raskasta taakkaa ilman synninpäästöä; sentähden olen ottanut niskoilleni sangen pahojakin syntejä, toivossa että niistä annettu synninpäästö edes osaksi sovittaisi sen suuren rikoksen, jota en tunnusta.

— Sinä hyvä äiti! Miten kekseliäs se totinen rakkaus voikin olla.

— Mutta nyt en minä enään kestä.

— Jos sinä minulle tunnustaisit syntisi, niin minä sanoisin: jalo rouva Ingierd, te olette tehnyt Jumalalle otollisen työn, kun otitte turvattomat suojelukseenne; sentähden tulen teidät palkitsemaan tekemällä tyttärenne hyvin, hyvin onnelliseksi.

Tyttö lankesi polvilleen ja kietoi käsivarret äitinsä kaulaan. Äiti hymyili kyyneltensä lomitse ja tuumaili, että kyllä se hänen Richissansa sentään oli somin neito, minkä hän ikinä oli nähnyt.

— Niin, jos voisin nähdä tulevaisuutesi.

— Samalla voisi katsella suoraan aurinkoon, huudahti tyttö ja hänen kauniit silmänsä säihkyivät ilosta; — näen joka yö unta että korkein onni on tuleva osakseni ja joka aamu kysyn: "tänäänkö tulet, kaunis onneni?"

— Lapsi, lapsi, sinä kiusaat Jumalaa!

— Sitä en usko, sillä odotanhan kärsivällisesti, ja kerran kai se sittenkin tulee.

— Mutta emmehän me puhuneet sinusta.

— Emme, vaan hänestä, jonka isä otti taloonsa ja kasvatti omaksi pojakseen, jota te, sekä hän että sinä rakastitte yhtä paljon kuin minua.

— Miksi hän teki pyhyyden ryöstön?

— Siksi, että tyttö vastoin tahtoaan pakoitettiin nunnaksi. Tiedätkö, jatkoi hän kuiskaten, — että hänelle oli juotettu juomaa, joka sokaisi hänen järkensä. Cecilia kertoi minulle itse, että hän näki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui, mutta hän oli kuin halvattuna eikä voinut puhua eikä ajatella… kaikki oli kuin unta ja siinä tilassa vihittiin hänet nunnaksi.

— Onko se mahdollista?

— Tiedätkö, minä olen varma että kaikki on mahdollista. Kului päiväkausi ennenkuin hän tointui entiselleen, mutta silloin muuttui hänen mielensä katkeraksi ja kostonhimoiseksi.

— Se oli hyvin paha.

— Miksi ja minkätähden tehdä sellainen vääryys? Hänen kasvatusisänsä — sillä kuolinvuoteellaan oli hän tunnustanut ostaneensa hänet kiertävältä mustalaisjoukolta; niin, niin äiti, hän on ehkä hyvinkin ylhäistä sukua; — kasvatusisä oli antanut hänelle perinnöksi kaiken omaisuutensa, sekä kiinteimistönsä että irtaimistonsa, mutta kun luostarinjohtajan piti kirjoittaa testamentti, niin hän yksinkertaiselle porvarille uskotteli, että hänen iäinen autuutensa riippui siitä, antoiko hän luostarille maatiluksensa. Heidän mielestään se oli kristillinen vaihtokauppa, sillä munkit antoivat mikä heidän mielestään oli heidän omansa.

— Lapsi, lapsi, sinä puhut niin kevytmielisesti!

— Mitä sinä sitte sanot heistä?

— He ovat pyhiä Jumalan miehiä.

— Sitä ei saa sanoa.

— Kas, kas, mitä pahoja ajatuksia lapseni sydämeen on syntynyt. Kenen se on syy?

— Ei ainakaan veljeni Tysten eikä Cecilian, sillä he ovat itse hyvyys ja ystävällisyys.

Samassa koputettiin hiljaa salaoveen.

— Se on Tyste, kuiskasi Richissa ja riensi ensin sulkemaan tavallista ovea, sitte avatakseen odottavalle.

— Hyvää huomenta! lausui hän, ojentaen hänelle kätensä.

— Sinä loistat kuin aurinko, vastasi tulija.

Tämä oli kaunis, jalopiirteinen nuori mies, vaikka hän näytti kalpealta ja rasittuneelta.

Hän astui Ingierd rouvan luo ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.

— Rakkahin rouva äiti, ensi ajatukseni, kun aamulla herään, on kiitos Jumalalle siitä, että hän avasi sydämenne säälille, sillä muuten kituisimme nyt vankilassa, jollemme jo olisi joutuneet häpeällisen kuoleman uhreiksi.

— Minä toimin niinkuin sydämeni käski, vastasi Ingierd rouva hämillään.

— Jos minulla olisi valta, huudahti Richissa innokkaasti, — niin ette eläisi täällä vankien lailla. Minä antaisin kaikkien tietää, että olen avannut teille oveni; ja vaikkapa tänne tulisivat kaikki Trondhjemin munkit ja papit teitä noutamaan, niin ovathan linnan muurit lujat; sitäpaitsi on meillä satakaksikymmentä palkkasoturia ja kolmekymmentä vasallia, jotka voivat meitä puolustaa.

— Puhut syntiä, Richissa! huudahti Ingierd rouva peloissaan.

— Suokaa hänelle anteeksi, äiti, hän puhuu sydämensä kieltä; hän ei tiedä että pyhä kirkko on kuin käärme, joka likistää kuoliaaksi kaikki mitä se saa syliinsä.

— Teidän puheenne on synnillistä, vaikeroi rouva. — Lupaukseni tulen pitämään, vaikka se onkin raskasta, mutta älkää koskeko uskooni, sillä sille olen aina pysyvä uskollisena… Kuinka Cecilia jaksaa? lisäsi hän hetken perästä.

— Hän tointuu hitaasti, vastasi Tyste; — kun hän vaan edes hetkisen saisi hengittää raitista ilmaa.

— Siitä minä kyllä pidän huolta! sanoi Richissa; — jos puetamme hänet tytön pukuun…

— Ei, ei, ei, huudahti rouva Ingierd, — se saattaa herättää epäluuloa, ja sitte…

— Olkaa huoleti. Kyllä me pysymme siinä suojassa, jonka hyväntahtoisesti olette meille antanut. Minä vaan en saata käsittää, miksi ei kirjettä kuulu; olin niin toivonut että kuningas lakkauttaisi pannakirouksen, kun hän saisi tietää, miten asiat ovat… ystäväni lupasivat niin varmaan…

— Ystäviin ei voi luottaa.

— Mutta, sanoi Richissa, — ehkä kuningas todellakin on lakkauttanut sen.

— Sitä minäkin olen ajatellut ja olisin jo aikoja sitte lähtenyt Tukholmaan, jollei…

— Mutta jos sinut olisi tunnettu…

— Cecilian pelko se minua on pidättänyt, mutta eihän tätäkään voi jatkua, ei meidän molempien eikä ennenkaikkea teidän tähtenne.

Ingierd rouva nyökäytti myöntäen päätään ja koska sillä kertaa oli varma, ettei kukaan häiritsisi, hiipi Richissa ylös salaportaita noutamaan Ceciliaa, samaa naista, jonka tapasimme luostarissa.

Hän oli yhtä kalpea kuin silloinkin, mutta katse ei ollut niin toivoton, se näytti rukoilevan; hän istuutui jakkaralle rouva Ingierdin jalkain juureen ja laski päänsä hänen polvelleen.

Ingierd rouva näkyi tottuneen siihen; hän antoi kätensä viipyä nuoren naisen kiharoilla ja hyväili häntä kuin äiti lastaan.

Vastoin tahtoaan täytyi hänen pitää Ceciliasta. Omatunto nuhteli kyllä, mutta se ei auttanut; tuo avuton, suloinen nuori olento hallitsi ympäristöänsä; hänen tultuaan huoneeseen, vallitsi siellä hiljaisuus. Tysten katse seurasi häntä sanomattomalla rakkaudella, hän ojensi hänelle kätensä ja jäi pitämään sitä. Silloin tyttö hiljaa, luoden nöyrän, rukoilevan katseen Ingierd rouvaan, virkkoi:

— Nyt minun on niin hyvä ollakseni.

Richissa oli ainoa, joka oikeastaan näytti elävän; hän ei tosin liikahtanut paikaltaan, mutta hän sekä nauroi että itki; hänestä oli niin tavattoman suloista katsella noita molempia, ettei hän suinkaan tahtonut heitä häiritä.

Samassa koputettiin oveen.

Kaikki säpsähtivät ja Richissa riensi ovelle.

— Hiljaa! kuka siellä?

— Isä Eustachius.

Tyttö viittasi, että he kaikki pysyisivät hiljaa ja jatkoi sitte:

— Arvoisa isä, äiti nukkuu, en raaski herättää häntä.

— Eikö Richissa neiti tahtoisi suoda minulle seuraansa?

— Mielelläni. Astukaa huoneeseen, joka on oikealla; minä tulen perässä.

Tyttö näki avaimenlävestä, että hän todellakin meni.

— Nyt ei hän epäile mitään, virkkoi hän sitte.

Tyste ja Cecilia riensivät paikalla ylös salaportaita ja Richissa suuteli äitiään, kysyen:

— Sanonko että nukut, vai tahdotko…?

— En tahdo tavata häntä nyt.

— Siitä saat toisen suudelman.

Hän avasi hiljaa oven ja kiirehti odottavan isän luo.

Tämä oli noin neljänkymmenen vanha mies, jolla oli pyöreät kasvot, vilkkaat silmät, upeat, punaiset huulet ja valkeat, hyvin hoidetut kädet. Richissan tullessa sanoi hän hiukan tyytymättömästi:

— Olen saanut odottaa.

— Anteeksi, en ollut puettuna, vastasi tyttö, punastuen.

Isä katseli häntä hymyillen, sillä hän oli sangen kaunis, ja ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

Mutta tyttö ainoastaan painoi sitä ja loi häneen säihkyvät silmänsä.

Taivaan pyhimysten nimessä, miten hän olikin kaunis!

— Tulkaa tänne istumaan, virkkoi munkki, viitaten penkkiä.

Tyttö istuutui paikalla. Munkki asettui hänen viereensä.

— Me emme koskaan käy ripillä, virkkoi hän lempeästi.

— En tiedä mitä sanoa.

— Hm. Olette kahdeksantoistavuotias!

Munkki tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta hän liitti sen toisen kätensä kanssa ristiin ja loi häneen viattoman katseen.

— Minähän olen aina äitini kanssa.

— Hän on jumalinen ihminen, hän käy usein ripillä, mutta nyt olen minä levoton ja siksi tulin tänne.

— Oletteko levoton Ingierd rouvasta, kysyi Richissa.

— Kyllä. Hänen omallatunnollaan on asia, jota hän ei tahdo sanoa minulle, mutta minäpä en häntä päästä ennenkuin…

— Älkää huoliko, sanoi Richissa, jonka pintaa pelon kauhistus karmi.

— Se on minun velvollisuuteni ja oikeuteni hänen rippi-isänään.

— Mutta se kiusaisi häntä, hän on niin heikko.

— Sielu on väkevämpi kuin ruumis.

— Mutta entä jos minä…?

— Tekö? Mitä…?

— Olen siihen syynä. Munkin silmät kiilsivät.