LUKIJALLE. (continued 3)

Hänen aikomuksensa oli täällä, niinkuin ennen Rättvikissä ja Morassa, kirkonvalleilta puhua vuoriston kansalle voittaaksensa heidät aikomustensa puolelle.

Jumalanpalveluksen loputtua kokoontui kansa, sekä miehet että naiset, hänen ympärilleen.

Hän puhui, niinkuin tavallisesti, maan sorretusta tilasta ja miehet katselivat toisiaan, nyökäyttivät päitään ja arvelivat että puhe oli hyvä.

Naiset taas myhähtelivät, että piti kai tuota kaunopuheista, koreaa herraa totella.

Puheen loputtua ilmaisivat kaikki miehet mielihyvänsä nostamalla kätensä ilmaan, ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Siten oli suuri voitto voitettu, kun sekä siljansdalilaiset että vuoristokansa nyt veti yhtä köyttä. Kustaan luonteva, vaatimaton käytös veti kaikki sydämet hänen puoleensa ja hänen viisaat lausuntonsa ja se kokemus, jonka hän jo oli ehtinyt voittaa, herätti kaikissa suurta luottamusta.

Vuoriston etevimmät miehet olivat Pietari Laurinpoika Vibberbodasta ja Olavi Pietarinpoika Tammelbergistä; nämä molemmat tulivat sittemmin, kukin paikkakunnallaan, Kustaan vahvaksi tueksi ja hänen uskotuiksi miehikseen.

Hänen kehoituksestaan lähettivät vuoristolaiset vanhan tavan mukaan helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin näitä yhdessä heidän ja taalalaisten kanssa vapauttamaan valtakuntaa.

Samalla kirjoitti Kustaakin vakavan kehoituskirjeen helsingeläisille.

Mutta sattui niin hullusti, että Tukholman arkkipiispa Trolle samaan aikaan oli lähettänyt helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin pysymään uskollisena kuninkaalle. Ja kun yhdessä pitäjässä kutsuttiin talonpoikia kokoon kuuntelemaan Kustaa Eerikinpojan ja vuoristolaisten kirjettä, niin naapuripitäjissä kulki kutsu kuulemaan hänen armonsa piispan kehoituksia.

Kansa ei ymmärtänyt mitä tässä piti uskoa ja ajatella. He olivat entisinä aikoina taistelleet rinnan taalalaisten kanssa ja niistä ajoista heillä oli yhteisiä, unohtumattomia muistoja. Mutta sitä miestä, joka nyt oli heitä johtamassa, eivät he tunteneet; oliko varma että hän ymmärsi asiansa ja ettei viimeinen villitys tulisi ensimäistä hullummaksi?

Heti saatuaan tästä tiedon päätti Kustaa itse lähteä Helsinglantiin puhuttelemaan talonpoikia. Hän jakoi väkensä kolmeen joukkoon: yhtä johti Lauri Olavinpoika, toista Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja kolmannen otti hän itse mukaansa Helsinglantiin, annettuaan johtajille tarkat ohjeet, miten heidän piti menetellä hänen poissaollessaan.

Itse ratsasti hän Helsinglantiin 150 miehen kanssa; kaikki olivat puetut kiiltäviin haarniskoihin.

Vanhalla hautakummulla Norralan kuninkaankartanon luona piti hän puheen kokoontuneille helsingeläisille, johdatti heidän mieliinsä miten heidän isänsä vaaran aikana aina olivat toimineet yhdessä taalalaisten kanssa ja kehoitti heidän poikiaan samaan miehuullisuuteen.

Vanhimmat neuvottelivat keskenään, heistä tuntui Kustaa Eerikinpojan yritys liian arveluttavalta; he tahtoivat ensin nähdä, miten Taalain miesten kävi.

Mahtavin heistä kääntyi sitte Kustaan puoleen ja ilmoitti muiden nimessä, että he tahtovat ajatella asiaa; eihän vielä ole mitään kiirettä. Hän saattaa ensin mennä puhuttelemaan Gestriklannin miehiä. Helsinglantilaiset kyllä sitte ajallaan päättävät.

Hän läksikin heidän luotaan ja valitsi tien Gestriklannin läpi.

Siellä asukkaat heti tulivat häntä vastaan, etunenässä Geflen kaupungin väestö, ja kaikki tekivät hänelle uskollisuusvalan.

Useita kansalaisia ja hoviherroja, jotka olivat paenneet Kristianin hirmuvaltaa, riensi nyt vahvistamaan hänen sotajoukkoaan. Muiden muassa oli pari urheaa soturia, Pietari Fredag ja Jöns Varg, molemmat porvareita Tukholmasta.

Kustaan tarkoitus oli valloittaa Vesterås ja hänen rynnätessään Helsinglantiin retkeili reipas Pietari Sveninpoika pitkin Tunan ja Hedemoran pitäjiä voittaen ne Kustaan puolelle. Rälssimies Olavi Bonde taas kierteli Noran ja Lindesin vuoristokyliä, kehoittaen ja yllyttäen niiden väestöä aseihin.

Liike levisi pitäjästä pitäjään; tuntui siltä kuin ilmassa olisi liikkunut säkeniä, jotka minä hetkenä tahansa saattoivat puhjeta liekeiksi. Ilma oli ikäänkuin täynnä paloainetta, ja ne jotka olivat aiotut siihen sortumaan, huomasivat vaaran ja tunsivat kauhulla sen likenevän.

Tukholmassa olivat uutiset Taalainmaalta herättäneet suurta huolta; pelättiin että liike saattaisi levitä pitkin koko maata. Johtavat miehet lähettivät sentähden varoittavia kirjoituksia Taalaihin ja lupasivat Kustaa Eerikinpojalle varman turvan, jopa kuninkaan armon ja suosion, jos hän lupaisi luopua aikeestaan. Kirjeen olivat allekirjoittaneet Kustaa Trolle, hänen isänsä Eerik Trolle ja Knut Pentinpoika (Sparre).

Nuo kolme herraa kutsuivat itseään valtakunnanneuvoksiksi ja se antoi Taalaissa aihetta kaikellaiseen pilaan. "Valtakunnan neuvot Ruotsissa", sanottiin, — "ovat sangen heikot, koskei niiden valta ulotu kuin kolmeen mieheen, jotka sitäpaitsi lienevät sangen kelvottomat". Mutta ei siinä kyllä.

Tukholman porvaristolta, maistraatilta, raadilta ja kansalta tuli Taalainmaalle kirjeitä, joissa ystävällisin sanoin kehoitettiin taalalaisia heittämään Kustaa Eerikinpojan ja muiden velikultien ymmärtämättömät puuhat sikseen; maan eteläosissa oli kaikki hyvin, Tukholmassa oli yllinkyllin suolaa, humaloita, kankaita ja kalaa sekä kaikellaista ruokaa, jotapaitsi vielä odotettiin useita laivoja tuomaan maahan tarpeita.

Mutta luottamus Kustaaseen oli ehtinyt kasvaa ja nuo kirjoitukset eivät itse asiassa vaikuttaneet mitään. Joku tosin saattoi ruveta epäilemään, mutta se joka jo oli vetänyt miekkansa ei enää pistänyt sitä tuppeen.

Vielä tuli Tukholman maistraatilta nuhdekirje "rälssimiehille, vapaasukuisille ja kruununveroa maksaville talonpojille koko valtakunnassa sen säädyttömyyden ja sodan johdosta, johon Kustaa. Eerikinpoika on ryhtynyt; nuhdeltiin siitä että hän petoksella, murhalla ja tulella tuottaa yhteiselle kansalle, syyllisille ja syyttömille ikuisen häpeän kaikkien kristittyjen ihmisten joukossa ja saattaa maan ikuiseen häviöön".

Tanskassa pidätettiin joukko laivoja, jotka runsaine lastineen olivat aikoneet Ruotsiin, ja kuningas oli itse tulossa suurella voimalla rankaisemaan kapinoitsijoita. Sentähden heidän nyt tulee ajatella, mikä rangaistus ja häviö kohtaakaan niitä jotka luopuivat kuninkaasta, tuosta voimakkaasta Itämeren valtiaasta, joka on liitossa keisarien, kuninkaiden, ruhtinaiden ja koko kristikunnan kanssa. Paras on ajoissa katua ja lähettää hyviä miehiä arkkipiispojen, piispojen ja ritariston luo pyytämään että he rauhoittaisivat aloitetun kapinan. Tukholma puolestaan on valmis uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.

Tähän aikaan elää Tukholmassa toinen henki kuin Sture veljesten aikana.

Mutta Kustaa Eerikinpoikaan ja hänen taalalaisiinsa eivät kirjeet ja sinetit vaikuttaneet; tarvittiin voimakkaampia keinoja. Sentähden varustettiin kuudentuhannen miehen suuruinen joukko, joka viipymättä lähetettiin Taalaihin.

Tämän joukon miehet olivat suurimmaksi osaksi tanskalaisia ja saksalaisia. Johtajina olivat Henrik Slagheek, Kustaa Trolle, Knut Pentinpoika ja Henrik von Melen. He marssivat Vesteråsista Daljoelle ja pystyttivät leirinsä Brunbäckin lautan luo.

Kustaa oli silloin matkalla Helsinglantiin, mutta niinkuin tiedämme, oli hän asettanut kykeneviä miehiä johtamaan osaa sotajoukostaan.

Kuullessaan tanskalaisten puuhista marssi Pietari Sveninpoika heti viidentuhannen miehen suuruisella voimalla Daljoelle ja pystytti leirinsä vastapäätä vihollisten leiriä.

Taalain miehet hehkuivat intoa päästä käsikähmään tanskalaisten kanssa; he ampuivat teräviä nuoliansa joen yli, jättämättä vihollistansa hetkeksikään rauhaan.

Vieläkin liikkuu näillä seuduin taruja, siitä miten taalalaisten nuolisade oli niin tiheä, että se pimitti auringon.

Tanskalaiset katsoivat nyt parhaaksi vetäytyä ampumamatkan ulkopuolelle ja asettuivat Björkebohon ja Karlsbohon.

Piispa Jöns Antinpoika Bellenacke, joka oli seurannut tanskalaisten joukkoa ja nyt ensi kertaa näki nuo taalalaiset, joista hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, kysyi eräältä ruotsalaiselta herralta:

— Miten paljon väkeä voi seutu täällä Länghedenin yläpuolella korkeintaan saada kokoon?

— Noin 20,000 miestä, tuli vastaukseksi.

— Mutta mistä sellainen joukko saa ruokaa?

— Se ei ole tottunut herkkuihin; vaaran aikana tyytyy se veteen ja pettuleipään.

Piispa hämmästyi ja virkkoi:

— Sellaista kansaa joka syö kuoret puista ja juo vettä, ei pirukaan voi kukistaa, saatikka sitte muut; hyvät ystävät, lähtekäämme kiireesti täältä.

Mutta Pietari Sveninpoika ei tahtonut päästää tanskalaisia niin vähällä; hänen väkensä taisteluhalu oli lisäksi niin suuri että sitä piti käyttää hyväkseen ja sentähden hän äkkiä vetäytyi väkineen takaisin, hyökätäkseen syrjätietä tanskalaisten selkään.

He marssivat Ön'in, Folkärnan kirkon, Vidderbon ja Kungsgårdenin ohi Utsundan lautalle. Se teki kokonaisen penikulman mutkan, mutta tuo matka kuljettiin siivekkäin askelin ja Pietari Sveninpoika pääsi perille oikeaan aikaan. Joukko soudettiin veneillä virran poikki ja tanskalaisten päälle rynnättiin juuri kun heidän piti lähteä matkaan. Samassa tuli paikalle toinenkin taalalaisjoukko, joten tanskalaisia ahdistettiin kahdelta taholta.

Utsundan lautan länsipuolella on nummi, jota sanotaan Sonnbohediksi, ja siellä törmäsivät ruotsalaiset ja tanskalaiset yhteen. Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta suurin osa heidän joukkoaan hävitettiin, monet heittäytyivät suinpäin jokeen, toiset pakenivat Vesteråsiin ja taalalaiset seurasivat heitä aina Hemmingsbohon saakka Vestmanlannin Fläckebossa. Vanha sankarilaulu kuuluu:

Brunbäckin joessa paljon on vettä, hei sutarallaa, Sinne juutteja hukkui, hei sutarallallaa, Muut juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.

Ja löytyy vielä henkilöitä jotka tietävät näyttää paikankin, missä tappelu oli. Vanhassa taalalaislaulussa sanotaan:

Ja Taalain miehet ne riensivät pois luo virtaisen Tunan maan, sen vertaista joukkoa Kustaa ei ollut johtanut milloinkaan.

He tulivat tuulena rynnistäin, joka mies oman voimansa ties, ja maa oli vaarassa valveillaan, kun uhkasi Juutin mies.

He Brunnebäck virralle ehtivät, siellä seisoi juutit nuo, läpi viidakon taalaisnuolet soi ja ne nuolet ne surman tuo.

Tuli tuijotti silmissä jokaisen, pelon kyyneltä niissä ei näy, lens jousista ilmaan nuolten päät kuni syksyssä rakeet käy.

Ja juutti se virtahan viskattiin, vesi loiskahti kulmillaan, sitä vaan suri uljas Taalain mies kun ei Kristian kuollutkaan,

Pois karkasi juutti nyt kauhuissaan ja kaikersi häpeissään: "Kotiolttaan juokohon enää hiis, sehän huumaavi juutin pään!"

Tämä oli Kustaan ja hänen taalalaistensa ensimäinen voitto. He astuivat nyt Sturein ja isien jälkiä ja tulevaisuuden maali väikkyi yhä kirkkaampana heidän silmissään.

Tyynesti ja maltillisesti ryhtyi nuori sankari työhön. Hän keräsi koko voimansa Hedemoraan, jakoi sen fennikoihin ja ruotuihin, harjoitti taalalaisia käyttämään aseita ja tekemään liikkeitä, opetti heitä paremmin takomaan nuolia ja otti entisten pistinten sijasta käytäntöön pitkät keihäät eli piikit, joilla torjuttiin vihollisen ratsuväen ryntäyksiä.

Kustaa oli nykyään yksinomaan soturi, hänen yksityisihmisensä oli siirretty syrjään, koko hänen sielunsa, kaikki hänen ajatuksensa tähtäsivät yhteen ainoaan päämäärään: isänmaan vapauttamiseen ja pelastamiseen tanskalaisten ikeestä.

Ja sen saavuttamiseksi tuntuivat hänestä kaikki taakat kevyiltä kantaa, hän antautui suureen tehtäväänsä kokonaan, mutta vaati myöskin kuuliaisuutta ja säntillisyyttä muilta. Hän piti ankaraa järjestystä, tutki ja tuomitsi aina itse kaikki asiat; itse hän jakoi käskynsä ja itse hän valvoi että ne tulivat täytetyiksi. Väkivaltaa, ryöstöä ja muuta epäjärjestystä ei hän kärsinyt ja itse hän piti huolta siitä että väki sai kaikki mitä se tarvitsi. Hän toimitti Hedemoraan rahapajan ja antoi lyödä samanarvoista rahaa kuin Kristian. Hänen rahoissaan oli toisella puolella aseellisen miehen kuva, toisella kaksi taalalaista jousta ja niiden välissä K.

Hänellä ei vielä ollut käsissään ainoaakaan linnaa tai linnoitusta. Vesterås oli hänen liikkeilleen sangen tärkeä, se saattaisi olla turvapaikkana, josta hän ahdistaisi vihollista ja vaikeuttaisi sen hankkeita. Sentähden antoi hän päällikölleen Olavi Bondelle käskyn huhtikuun 29 p:nä länsipuolelta liketä kaupunkia ja ruveta ahdistamaan vihollista, samalla kun hän itse sotureineen ryntäisi sen päälle toiselta puolelta.

Mutta kun tieto Tanskan joukon saapumisesta pääleiriin Dannemorassa tuli, Olavi Bonde katsoi velvollisuudekseen jäädä sinne ja uskoi Pietari Ugglalle sen käskyn täytäntöönpanon, jonka hän itse oli saanut Kustaa Eerikinpojalta.

Pietari Uggla oli rohkea, uljas mies, mutta nuori ja kokematon. Kuullessaan Örebron linnanhaltijan, Strön herran, Antti Pietarinpojan kuljeskelevan Vestmanlannissa liukkaalla kielellään kehoittamassa kansaa pysymään kuninkaalle uskollisena, ei hän saanut rauhaa, vaan läksi ajamaan takaa Anttia ja hänen miehiään ja ajoi heitä läpi koko Köpingin. Siellä hän pysähtyi.

Voitostaan iloisena ja ylpeänä tahtoi Pietari herra nyt valmistaa itselleen ja miehilleen hauskan päivän, mutta voitonriemu oli tehnyt hänet huolettomaksi ja hän unohti asettaa vahteja kaupungin ympärille.

Tätä käytti Antti Pietarinpoika hyväkseen; hän ratsasti kiireen kautta Vesteråsiin ja sai Henrik von Meleniltä 300 miestä, joiden kanssa hän kiireesti palasi takaisin. Sillaikaa riemuitsi ja joi Pietari herra talonpoikineen sydämensä pohjasta; toiset laskeutuivat vuoteisiin selviytymään pohmelostaan, toiset läksivät harjulle ja tekivät tulet, joiden ympärille asettuivat nukkumaan. Monet heistä eivät koskaan heränneet. Antti Pietarinpoika ryntäsi äkkiarvaamatta esiin ja löi maahan johtajan ja suurimman osan hänen joukostaan.

Täten oli Kustaa kadottanut tärkeän lisän toivomastaan avusta.

Kolme päivää myöhemmin läksi hän liikkeelle koko sotajoukkoineen. Romfartunan kirkon luona Vestmanlannissa hän pyhän Yrjön päivänä (23 p. huhtikuuta) tarkasti väkensä ja jakoi sen uljaiden, rohkeiden kenttäeverstiensä Lauri Olavinpojan ja Lauri Eerikinpojan johdon alle. Huhtikuun 29 p:nä marssitti hän joukkonsa Badelundsåsenin yli; edellimmäisenä kulki Lauri Olavinpoika osastoineen, jotka muodostivat etujoukon.

Kustaan tarkoitus oli kulkea Vesteråsin ulkopuolella olevaan P. Olavin kappeliin ja majoittua sinne muutamaksi päiväksi.

Vesteråsin linna oli Didrik Slagheckin hallussa. Hän oli väkivallalla ottanut sen ja mestauttanut edellisen haltijan Hans Fynbon. Talonpoikaisjoukkoa vastaan hän oli varustautunut siten, että oli revittänyt pois kaikki kaupungin ympärillä olevat aidat, jotteivät ne häiritsisi ratsuväen liikkeitä.

Tanskalaiset olivat niin ylimieliset ja voitostaan varmat, että heidän kerrotaan pilkaten lausuneen, että "vaikka taalalaisia kolme päivää sataisi alas taivaasta, niin he tappaisivat heidät kaikki".

Kun he sitte linnan ikkunoista näkivät talonpoikaisjoukon hiljaa likenevän, niin he päättivät tehdä rynnäkön.

Ratsuväki komennettiin satuloihin ja rynnätettiin ulos kaupungista sellaisella kiihkolla että — niinkuin vanhoissa lauluissa kerrotaan — sotamiehet olivat kuin nälkäiset sudet.

Pian sen jälkeen marssi jalkaväki perässä.

Kustaa itse ei ollut päässyt kauvemmaksi kuin keskelle harjua, kun hän kuuli taistelun jo alkaneen. Hän riensi silloin paikalla taistelevien riveihin, sillä hän pelkäsi, että he mahdollisesti eivät menettelisi viisaasti.

Pian hän oli ensimäisten joukossa; miehiä kaatui hänen rinnallaan, mutta hän oli jo saanut asemasta sen yleisvaikutuksen, että hänen päällikkönsä käyttäytyivät kuin urheat miehet.

Tanskalainen ratsuväki oli tähdännyt ensi hyökkäyksensä Lauri Olavinpoikaa vastaan.

Tämä antoi paikalla käskyn, että pitkät piikit laskettaisiin, ja siten syntyi hyökkääjiä vastaan kokonainen piikkimetsä. Samalla sinkoili heitä kohti kuin satamalla nuolia, joiden päät olivat niin terävät, että ne tunkivat haarniskankin läpi. Terävien nuolien muuri se vasta saikin aikaan suurimman hävityksen, sillä se torjui pahimmankin hyökkäyksen. Neljäsataa tanskalaista ratsumiestä kaatui hevosineen päivineen. Silloin koko tanskalainen ratsuväki teki käännöksen ja syöksyi kamalaa vauhtia omaa jalkaväkeään vastaan, joten se joutui epäjärjestykseen ja pakeni suinpäin kaupunkiin. Monet ihmiset tallattiin kuoliaaksi.

Lauri Eerikinpoika seurasi pakenevia ja ajoi heitä takaa koko Smedjekadun mitan.

Lauri Olavinpoika kulki toista tietä Lang-kadulle, karkasi takaapäin vihollisen pyssymiesten kimppuun, otti heiltä kaikki aseet ja vei heidät voittokulussa Kustaan eteen.

Tanskalaisten täytyi jättää kaupunki; suuri osa heistä luopui aseistaan ja pakeni luostariin, jossa he munkeilta pyysivät synninpäästöä ja lohdutusta sieluilleen.

Pelästynyt linnaväki sytytti kaupungin tuleen ja monia taloja paloi poroksi; osan pelastivat ruotsalaiset.

Mutta kun työ oli tehty, tahtoivat taalalaiset myöskin niittää hedelmät. He murtivat auki kauppapuodit ja jakoivat tavarat keskenään, tai riensivät kellareihin ja kierittivät sieltä sima- ja viinitynnörit raatihuoneelle tai kaduille. Sitte he asettuivat niiden ympärille, joivat ja lauloivat sankarilauluja ilolla ja riemulla, isien tavan mukaan.

Tanskalaiset tunsivat ruotsalaisten tavat ja käyttivät niitä hyväkseen. Kaikessa kiireessä he tekivät vallituksen pienen joen varrelle, kokosivat hajaantuneet joukkonsa ja marssivat hiljaa kaupunkiin, toivoen täällä saavansa yhtä helpon voiton kuin Köpingissä.

Mutta Kustaa tunsi talonpoikansa; sitäpaitsi Pietari Ugglan tapa oli häntä varoittamassa.

Sentähden hän piti kansansa valveilla; odottamattoman päällekarkauksen varalta lähetettiin Lauri Olavinpoika kaupunkiin, mukanaan niin paljon miehiä kuin Kustaa suinkin saattoi luovuttaa. Mutta Lauri ei ehtinyt kauvemmaksi kuin torille, kun hän kohtasi sotakuntoisen tanskalaisen joukon. Syntyi kiivas, verinen ottelu, mutta ruotsalaiset voittivat toistamiseen ja tanskalaisten täytyi paeta varustustensa taa.

Kustaa itse tuli nyt kaupunkiin, tiedusteli tyytymättömänä sotamiestensä huoletonta, ajattelematonta käytöstä, astui alas kellareihin, joissa rikkoi vanteet viinitynnöreistä ja käski seuralaisiaan tekemään samoin.

— Mieluummin valukoon sima maahan, sanoi hän, — kuin ruotsalaisten miesten veri.

Kulovalkeana lensi tieto Kustaan voitosta. Aatelisia, porvareita ja talonpoikia riensi hänen leiriinsä.

Pelko oli pidättänyt useita piilossa, toiset taas olivat taistelleet Kristianin johdolla, muiden muassa Arvid Kustaanpoika Vestgöte ja Lauri Pietarinpoika Hård. Molemmat olivat reippaita, sotakuntoisia miehiä, mutta nyt eivät he enää jaksaneet kestää tanskalaisten iestä; heissä heräsi vanha into, olivathan he kerran ennenkin karkoittaneet vihollisen maasta, ja likipitäjien talonpoikia liittyi yhä enemmän taalalaisten riveihin.

Tanskalaiset huomasivat etteivät he enää voineet tehdä mitään Kustaalle, jonkatähden he hajoittivat leirinsä. Miehitettyään linnan läksivät he meritse Tukholmaan. Kustaa oli nyt herrana Vesteråsissa ja Vestmanlannissa. Taalainmaa ja Gestriklanti kuuluivat jo hänen valtansa alle ja kaikista voitoista päättäen Helsinglanti varmaan piankin liittyisi yleiseen liikkeeseen.

9.

PÄIVÄ KOITTAA.

Nyt laajeni hänen vaikutuspiirinsä; siitä päivästä jolloin hän sai Vesteråsin haltuunsa alkoi hänen seuralaistensa luku lisääntymistään lisääntyä, joten hän saattoi ruveta ajattelemaan useiden linnojen ja linnoitusten valloittamista yhtaikaa.

Lauri Pietarinpoika (Hård), reipas ja urhoollinen mies, lähetettiin pienellä joukolla valloittamaan Nyköpingiä.

Samaten lähetettiin Olavi Bonde pienemmällä joukolla piirittämään vanhaa, kuuluisaa Örebron linnaa.

Arvid Kustaanpoika Vestgöte taas läksi Itägötlantiin piirittämään Stegeborgia.

Joukko Södermanlannin talonpoikia läksi Hörningsholmiin, joka otettiin väkirynnäköllä.

Toinen joukko södermanlantilaisia ja vestmanlantilaisia lähetettiin piirittämään Vesteråsin linnaa. Varustuksia tehtiin vastapäätä vihollisten varustuspajaa ja P. Kertun luostarin läheisyyteen majoitettiin piiritysjoukko, jonka komentajana oli Lambert Matinpoika.

Mutta samaan aikaan lähetti Kustaa vielä kaksi osastoa sotaväkeä itäänpäin, Uplantiin.

Näiden etunenään asetti hän kenttäeverstinsä Lauri Eerikinpojan ja Lauri Olavinpojan, heidän piti tunkeutua Upsalaan, pappisvallan pääpesään. Ensinmainittu marssi Simtunan ja Torstunan kihlakuntien kautta, viimemainittu etelämpää, Upsalaan vievää tietä, ja molemmat kehoittivat pitkin matkaa kaikkia nuoria, asekuntoisia miehiä yhtymään joukkoihinsa. Rymningenin metsässä yhtyivät molemmat armeijat ja pystyttivät sinne leirinsä.

Uhkarohkea Pentti Bjugg toimi arkkipiispan voutina Upsalassa. Hän oli kerran saunassa Torstunan kihlakunnassa äkkiarvaamatta tavannut erään Kustaan johtajista, Jöns Olavinpojan, ja lyönyt hänet sekä satakunnan miestä. Enköpingissä oli hän karannut Lauri Eerikinpojan kimppuun, mutta tämä oli lyönyt hänet takaisin. Kuullessaan ruotsalaisten everstien likenevän lähetti hän vakoilijoita tiedustelemaan heidän voimiensa ja varustustensa suuruutta.

Mutta koe onnistui niin huonosti että vakoilijat saatiin kiinni ja vietiin everstien eteen, jotka heiltä saivat tarkat tiedot Bjuggin voimista ja kaikista puuhista. Näiden tietojen opastamina päättivät ruotsalaiset paikalla rynnätä kaupungin kimppuun.

Eerikinjuhlan aikana 18 p. toukokuuta kokoontui Upsalaan paljon kansaa tuota suurta juhlaa viettämään, ja pelästyneet kaniikit kokosivat lähetystön, johon kuului kaksi kaniikkia ja neljä kaupungin porvariston tai raadin jäsentä, menemään ruotsalaisten everstien luo edeskantamaan tuomiokapitulin ja kaupungin pyyntöä, ettei nyt harjoitettaisi vihamielisiä vallattomuuksia, jotka häiritsisivät hartautta juhlan aikana, kun pyhän Eerik kuninkaan lipas ja muut pyhät tavarat vanhan tavan mukaan juhlakulussa kannettaisiin Upsalaan.

Vastaus saapui paikalla ja sisälsi, ettei tanskalaisten ja ulkomaalaisten asia ole kantaa pyhän Eerik kuninkaan kalleuksia: se oikeus kuuluu ruotsalaisille ja he ovat päättäneet saapua juhlaan niin hyvään aikaan kuin suinkin.

Tämän vastauksen sai lähetystö viedä kaniikeille.

Upsalassa syntyi tavaton pelästys, mutta Pentti Bjugg tahtoi näyttää ettei hän pelkää vaaraa ja antoi sentähden valmistaa suuret pidot, jotka vietettiin taivasalla molempien piispankartanoiden välillä.

Hän antoi hajoittaa yksin puutarhan ympärillä olevan aidankin, jotta kansa näkisi kuinka vähän hän välittää vihollisen uhkauksista. Sitte hän sotamiehineen vietti suuren osan yötä juomisella, tanssilla ja laululla, ja vasta aamupuoleen läksi hän puolihumalaisine miehineen levolle.

Pyhän Yrjön kappelia ympäröivän aidan luo oli asetettu vahti ja piispankartanon portin eteen oli tehty varustuksia. Siinä kaikki.

Kustaan johtajat pysyivät sanassaan. He heittivät leirinsä ja marssivat Upsalaa kohti, jonne saapuivat klo 2 aamulla.

Vahti tapettiin paikalla ja varustukset hävitettiin; rintavarustuksia tehtiin kaikille piispankartanoon vieville kaduille ja leirit pystytettiin vihdoin sen edustalle. Kun Bjugg aamulla heräsi ja näki olevansa saarrettu joka taholta, koetti hän piispankartanon ja kirkon välistä, katettua käytävää päästä ruotsalaisten selkään, mutta käytävä oli pahaksi onneksi puusta; ruotsalaiset sytyttivät sen tuleen ja ammuskelivat tulinuolilla piispankartanoa, joka oli katettu niinsanotuilla moteilla ja tuohilla, joten sekin pian syttyi palamaan.

Bjugg oli vallan raivoissaan ja kun hän vihdoin näki että hän palaisi asunnossaan, aukaisi hän piispankartanon portit ja pakeni täyttä laukkaa Flötsundiin päin, Tukholmaan vievää tietä.

Mutta ruotsalainen ratsuväki ajoi häntä takaa sillä seurauksella että suurin osa hänen väkeään sai surmansa ja hän itse töin tuskin pelastui. Nuoli sattui hänen käteensä, meni kyynärvarresta sisään ja pisti ulos kyynärpään kohdalta.

Hänen retkensä Tukholmaan kävi sitten aika vaivaloiseksi ja uutiset, jotka hän toi muassaan, olivat sitä laatua, että arkkipiispa niistä raivostui.

Kun nuoli muutaman päivän perästä piti otettaman pois haavasta, kuoli Pentti Bjugg koviin tuskiin.

Sillaikaa näki Kustaa Eerikinpoika paljon vaivaa Vesteråsissa, mutta vihdoin täytyi tanskalaisten voiman peräytyä; ja järjestettyään tärkeimmät asiat läksi hän Upsalaan. Silloin oli kaupunki jo kolme viikkoa ollut hänen everstiensä hallussa.

Ensi työkseen meni hän tuomiokapituliin, jossa kaniikit olivat koolla. Terävin katsein ja sanoin kysyi hän heiltä oliko heitä pidettävä ruotsalaisina vaiko tanskalaisina?

Hän osoitti heille miten sopimattomasti he ja heidän piispansa olivat kohdelleet valtiota ja sen syntyperäisiä johtajia ja uhkasi, että jos he vielä tästälähin jatkavat väärää menettelyään, niin heitä kohtaa rangaistus. Lopuksi kysyi hän heiltä, tahtovatko he nyt heti vannoa hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja tulevaisuudessa käyttäytyä rehellisinä ruotsalaisina.

Kaniikit seisoivat kuin ukkosen lyöminä. Sten herrako oli noussut kuolleista soimaamaan heitä heidän uskottomuudestaan? Eikö Kristian sitte enää olekkaan Ruotsin kuningas, eikö hän ole valloittanut maata, vai miten tuo Kustaa Eerikinpoika uskaltaa lausua noin rohkeita uhkauksia? Millä keinoin hän on saanut kokoon todellisen talonpoikaisarmeijan, joka häntä suojelee ja antaa hänen sanoilleen sellaisen mahtavuuden leiman että niitä täytyy totella?

Hämmästyneet kaniikit pyysivät saada kirjoittaa piispalleen ja pyytää lupaa vaaditun valan tekoon, vaikka he hänen suostumuksestaan ovatkin miltei varmat.

Kustaa antoi suostumuksensa ja kirjoitti itse mahtavalle kirkkoruhtinaalle kirjeen, jossa hän pyysi häntä ajattelemaan valtion parasta ja liittymään häneen, jotta he yhdessä häätäisivät sorron, hädän ja kurjuuden. Kaniikki lähetettiin viemään kirjeitä Tukholmaan, jossa hän tapasi arkkipiispan Henrik Slagheckin ja useiden muiden tanskalaisten johtajien seurassa. Armollinen herra hymähti luettuaan Kustaan kirjeen ja virkkoi, luoden katseen ympärilleen:

— Vien itse Kustaa Eerikinpojalle vastauksen hänen kirjeeseensä.

Kaniikilta kiellettiin paluu, mutta Kustaa Trolle riensi äkkiarvaamatta Tukholmasta, seurassaan 500 ratsu- ja 3,000 jalkamiestä.

Kustaa oli juuri syömässä illallista, kun muuan karkulainen vihollisten joukosta täyttä laukkaa saapui Upsalaan kertomaan, että arkkipiispa suurine sotajoukkoineen on puolen penikulman päässä ja että hän äkkiarvaamatta aikoo karata ruotsalaisten selkään.

Kustaan oli vaikea käsittää että hänen kysymykseensä annettaisiin sellainen vastaus; hän ei tahtonut uskoa sanansaattajaa.

Pian senjälkeen saapui toinen sanansaattaja, joka oli varastanut vihollisilta 16 hevosta, mutta Kustaa epäili yhä vielä. Vasta kun tuntia myöhemmin kaniikki palasi Tukholmasta, todistaen edellisten tuomat tiedot tosiksi, uskoi hän. Talonpoikaisarmeija oli päästetty kotiin. Äkkiä hän käsitti, mikä vaara häntä uhkaa, jos arkkipiispa nyt tulee Upsalaan. Myöhemmin hän kyllä tunnusti että se olisi ollut hänen hukkansa.

Mutta arkkipiispa ei onneksi tietänyt, että Kustaalla oli ainoastaan noin parisataa jalka- ja satakunta hevosmiestä. Sentähden ei hän yöllä uskaltanut rynnätä kaupunkiin. Varhain seuraavana aamuna hän läksi liikkeelle ja marssi Danmarkin kirkon ohitse.

Kustaa pysytteli pienen joukkonsa kanssa hiekkaharjulla, jolla Upsalan linna nykyään seisoo. Hän näki vihollisten laumojen likenevän Danmarkin ja kaupungin välistä tietä ja huomasi vastustuksen mahdottomaksi.

Hänen ainoaksi pelastuksekseen jäi pako; jalkaväki sai käskyn lähteä kaupungista Enköpingiin vievää tietä pitkin ja itse hän ratsuväkineen seurasi.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Tultiin Nästenin metsään, noin puoli penikulmaa länteenpäin.

Arkkipiispa oli paikalla tuntenut Kustaan, hänen seisoessaan hiekkaharjulla väkensä kanssa. Silloin hän heti oli lähettänyt Tapani Henrikinpojan, joka oli rohkea, reipas soturi, kahdensadan miehen kanssa, jos mahdollista, ottamaan häntä kiinni.

Tapani läksi matkaan ja pääsi todellakin Hågaåhon, Läbyn pitäjässä.

Kustaan jalkaväki oli jo päässyt kahluupaikan poikki ja itse hän juuri oli keskellä jokea, kun vihollisten sotahuutoja kuului takaapäin.

Suomalainen aatelismies, joka ratsasti likinnä Kustaata, kääntyi äkkiä katsomaan mitä tämä merkitsee, ja nähdessään tanskalaiset ratsumiehet, jotka täyttä laukkaa syöksyivät rantaan, pelästyi hän niin että hän tuli tuupanneeksi Kustaan hevosta, jotta se kompastui pohjassa oleviin liukkaihin kiviin.

Mutta kun miehet, jotka eivät vielä olleet kahlanneet joen poikki, näkivät päällikkönsä vaarassa, asettuivat he, vaikka heitä oli vain harvoja, vastarintaan ja puolustivat asemaansa kuin leijonat.

Seitsemänkymmentä vihollista kaatui taistelussa ja Kustaa pääsi onnellisesti Örsundsbrohon ja Rymningeniin.

Täällä hän taas keräsi miehensä ja kutsutti lentoläheteillä kokoon talonpojat, jotka olivat lähteneet kotiin. Hän päätti antaa arkkipiispalle verisen vastauksen, koska kerran tämä mieluummin oli tarttunut miekkaan kuin kynään.

Lauri Olavinpoika, Lauri Eerikinpoika ja valiojoukko reippaita miehiä sai käskyn vaikeuttaa arkkipiispan paluumatkaa Tukholmaan. He keräsivät tiellä mukaansa voimakkaita miehiä useista kihlakunnista ja pysyttelivät piilossa Lindesundin myllyjen luona. Mutta rohkea Tapani Henrikinpoika, joka aina vaanien ja udellen ratsasti edellimmäisenä, sai ilmi petoksen. Hän huomasi tiellä jätteitä teurastetusta lehmästä ja rupesi paikalla epäilemään. Arkkipiispaa varoitettiin ja hän pääsi pakoon toista tietä.

Ruotsalaiset päälliköt suuttuivat suuresti, kun saivat tietää, että saalis oli päässyt heidän käsistään, mutta sensijaan läksivät he ajamaan vihollisia takaa ja karkasivat heidän selkäänsä.

Syntyi kiivas, verinen tappelu, tanskalaiset tekivät urhoollisesti vastarintaa, mutta Lauri Olavinpoika karkasi kuin jalopeura vihollisten joukkoon, hänen esimerkkinsä kiihoitti muita ja kun hän vihdoin tapasi arkkipiispan, hyökkäsi hän peitsineen arvoisaa kirkkoruhtinasta vastaan sellaisella voimalla, että piispa ainoastaan vaivoin pelastui, äkkinäisellä liikkeellä torjuen iskun, joten peitsi sattui hänen vierellään olevaan mieheen.

Tanskalaisten tappio oli niin suuri, että piispa, seurassaan tuskin joka kuudes mies, palasi takaisin Tukholmaan.

Yhtä vähän onnea saavutti Kustaa Trolle, kun hän kehoitti helsinglantilaisia pysymään erossa taalalaisten kapinasta. Hän läksi itse heitä puhuttelemaan ja otti mukaansa Tapani Henrikinpojan, joka Sturein aikana oli ollut heidän voutinaan. He koettivat todistaa kansalle, että Tukholman verilöyly oli ollut välttämätön, he ylistelivät Kristianin hyviä ominaisuuksia, tekivät kaikellaisia kauniita lupauksia ja vannoivat pysyvänsä kuninkaalle uskollisina kuolemaan asti.

Helsinglantilaiset käskivät Tapani Henrikinpoikaa jo vaikenemaan; saattaa tulla aika jolloin hänen täytyy tehdä toinen vala.

He olivat oikeassa!

Itse hänen armonsa arkkipiispan ottivat Geflen kaupungin asukkaat vastaan nuolilla ja vasamoilla. Ajamattomin asioin ja vihan vimmoissa palasi hän takaisin Tukholmaan.

* * * * *

Kustaan sotavoima oli itse asiassa siksi pieni, ettei sillä voinut ajatella Tukholman valloittamista. Mutta sanomattoman tärkeää hänen asiansa onnistumiselle oli saada pääkaupunki voitetuksi, ja hän toivoi onnellista sattumaa, tai oikeammin sanoen Jumalan apua, jota ei hänen koskaan ollut tarvinnut odottaa turhaan. Kun hän katseli mennyttä aikaa, niin kaikki tapahtumat hänestä tuntuivat melkein ihmeiltä; kuinka hän olisi saattanut epäillä, ettei Herra nytkin olisi hänen kanssaan? Hän päätti siis uskaltaa rohkean yrityksen ja marssi voittoisille joukkoineen rakasta, mainehikasta Tukholmaa kohti.

Kuni aavetta katselivat niitä tanskalaiset ja Kustaa Trolle. Siinä, missä kuningas Kristian vasta oli tehnyt veritöitään, Brunkebergjn kummuilla, välkkyivät tutut peitset taasen auringon valossa; sama kansa oli viisikymmentä vuotta sitte voittanut ihanan voiton tanskalaisten ritarijoukoista. Eikä ollut kulunut montakaan kuukautta siitä kun verikuningas oli valloittanut Tukholman linnan ja ylpeänä kerskaillut nöyryyttäneensä Ruotsin, jota ei hänen isänsä eikä isoisänsä ollut saanut lannistetuksi. Ja kas! siinä nyt seisoi voittoisa talonpoikaisarmeija, yhtä urhoollisena ja vapaana kuin esi-isät, Tukholman edustalla.

Juhannusaikaan v. 1521, viisi kuukautta siitä kun taalalaiset olivat kutsuneet Kustaan johtajakseen, pystytti hän leirinsä Brunkebergin juurelle.

Ylinnä mäen harjulla seisoi vielä neljä hirsipuuta, joissa riippui ruotsalaisten ruumiita.

Tämä näky, joka muistutti edellisen syksyn veritöitä, herätti hirveintä vihaa. Kustaa antoi heti ottaa alas ruumiit ja haudata ne.

Siihen aikaan tarkoitti piiritys pääasiallisesti ruokatavarain tuonnin estämistä. Kustaa oli pystyttänyt leirinsä molemmin puolin Brunkebergiä, mutta tuskin olivat leirit valmiit, kun tanskalaiset kahdessa joukossa ryntäsivät ruotsalaisten kimppuun, ja sellaisella voimalla, että ruotsalaisten, rohkeasti puolustauduttuaan täytyi vetäytyä takaisin Rotebrohon; siellä Kustaa pystytti leirinsä samaan paikkaan kuin Sten Sture vanhempi viisikymmentä vuotta sitte.

Mutta täälläkin hätyytti vihollinen lakkaamatta ruotsalaisia. Tapani Henrikinpoika läksi liikkeelle suurine joukkoineen. Päästyään Sollentunan kirkolle, asetti hän suurimman osan väkeään väijyksiin ja jatkoi itse matkaansa Rotebrohon, ottaen mukaansa noin neljäkymmentä hevosmiestä ja vähän jalkaväkeä. Siellä hän kääntyi muutamia varustuksia vastaan, joiden takana Kustaa miehineen pysytteli, ja oli aikovinaan tehdä hyökkäyksen.

Luonnollisesti löivät ruotsalaiset hänet takaisin ja alkoivat kiivaasti ajaa häntä takaa; sitä hän juuri oli odottanutkin. Päästyään väijyksissä olevan joukkonsa luo, ryhtyi hän taas vastarintaan ja piiritti ruotsalaiset joka taholta. Mutta Lauri Eerikinpoika ei siitä säikähtänyt; syntyi kiivas ottelu ja mieshukka oli suuri, mutta urhoudellaan ja kekseliäisyydellään ruotsalaiset pelastuivat ja pääsivät takaisin Rotebrohon, vaikka vähentynein voimin.

Arkkipiispa riemuitsi. Hän piti jokaista tanskalaisten menestystä suurena voittona ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään, lausuen:

— Odottakaa te vaan! Kyllä te nyt olette tyhjentäneet hirsipuut, mutta itse te ne vielä täytätte.

Rotebron tappelu oli vasta ollut. Syvinten tunsi Kustaa tappion, mutta hän ei kadottanut tyyntä, tasaista mielenmalttiaan.

Eräänä päivänä tuli leiriin suuri joukko helsinglantilaisia; he olivat vihdoinkin päättäneet ryhtyä auttamaan ruotsalaista jalosukuista hänen suuressa sodassaan. Taalalaisten voitot olivat heitä innostuttaneet ja heille osoittaneet, ettei liene mahdotonta pelastaa valtakunta tanskalaisen kuninkaan käsistä. Yhtä tervetullut oli Kustaalle myöskin se apu, jonka urhea holsteinilainen Tapani Sasse toi.

Hän oli ollut auttamassa Kristina Gyllenstjernaa sodassa Kristiania vastaan, sitte hän merirosvona oli retkeillyt Itämerellä, nyt oli hän aikonut lähteä Venäjälle, mutta kun hän kuuli Kustaa Eerikinpojan puuhista, viehättivät ne hänen seikkailuhaluista, ritarillista mieltään ja hän heitti koko Venäjänmatkan sikseen ja kiirehti Rotebron luona olevalle leirille 60 saksalaisen sotamiehensä kanssa.

Kustaa otti hänet ilolla vastaan; hän tarvitsi ennen kaikkea harjaantunutta väkeä.

Saattoi arvata että Tukholman piiritys kestäisi kauvan, koska ei muonavarojen tuontia meren puolelta saatettu estää. Myöskin oli välttämätöntä pelastaa muu osa maata tanskalaisten ikeestä ja valloittaa takaisin ne linnat, jotka vielä olivat heidän hallussaan.

Niitä oli todellakin vielä paljon ja valloitus kävi hitaasti, koska piiritystaito siihen aikaan oli sangen huono.

Vikissä asusti tanskalainen Knut Niilonpoika ja hänen linnansa kesti piiritystä kokonaisen vuoden. Samoin Engsö ja Tynnelsö; kaikkiin näihin paikkoihin piti lähettää sotaväkeä ja puhdistaa Suomi vihollisista.

Kustaan täytyi itse pitää huolta kaikesta; Klement Renzell lähetettiin Itämerenkaupunkeihin noutamaan ruutia ja luotia. Strängnäsin piispojen vahva linna ja monia muita linnoituksia täytyi valloittaa, ja ne olivat kaikki syvien hautojen, muurien ja vallien ympäröimät. Mutta niin paljon kuin voimia suinkin riitti, lähetettiin miehiä aloittamaan valloitustyötä, usein päällikön johdolla, joka oli nuori ja kokematon.

Kronikat kertovat tältä ajalta: "Kustaa ei saanut nauttia lepoa eikä hyviä päiviä, sillä hänen miehensä olivat majoitetut niin moneen paikkaan, että hänen aina täytyi olla suuressa pelossa ja huolessa siitä, miten heidän saattoi käydä, ja etteivät he vaipuisi varmuuteen ja huolimattomuuteen ja vihollinen äkkiarvaamatta karkaisi heidän päällensä. Ei myöskään ollut hauska tietää että kirstunpohjalla oli aivan vähän säästöä, kun kansa huusi palkkaa. Sentähden ei hän viipynytkään kauvan samassa paikassa, vaan ratsasti yöt päivät edestakaisin leirien väliä."

Voimakkaimpia, urhoollisimpia Kustaan sotapäälliköistä oli Arvid Kustaanpoika Vestgöte. Hän rakasti Kustaata kaikesta sielustaan ja mielestään, piti vaaraa morsiamena, jota hän yhtämittaa ajoi takaa, ja nautti seikkailuista enemmän kuin mistään muusta. Jätimme hänet viimeksi siihen, kun hän läksi Vesteråsista. Toukokuun keskivaiheilla meni hän Neriken kautta Itägötlantiin; siellä yleensä vähemmin suosittiin suurta pelastustyötä, sillä mielissä oli säilynyt muisto siitä, kuinka edellisellä kerralla oli marssittu Linköpingin piispankartanoon. Tällä kertaa ei uskallettu suututtaa kuningasta ja mahtavaa piispaa.

Arvid retkeili rohkeasti läpi koko maan ja saapui Vadstenaan.

Siellä hän vielä samana päivänä kutsui porvarit raatihuoneelle.

He tulivatkin kaikki, toiset pöyhkeinä, ylimielisinä, toiset epävarmoina, peloissaan.

— Tiedättehän että Ruotsi nykyään tottelee Tanskan käskyjä? kysyi hän.

Kyllä he sen tiesivät.

— Tiedättekö sitte sen, että herrani, jalo Kustaa Eerikinpoika on vapauttamaisillaan maan?

He katselivat epäillen toisiinsa ja mutisivat vihdoin jotakin sinnepäin, että ovathan he kuulleet jotakin sellaista, mutta eivät he varmaan tiedä mitään.

Arvid loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen.

— Tahdotteko auttaa häntä toteuttamaan aikeitaan? Alussa kuului joukosta vain hiljainen kielto, mutta sitte se kasvoi ja vihdoin se kaikui jokaisen suusta:

— Ei, ei, me emme tahdo!

Silloin meni Arvid ikkunaan, avasi sen ja huusi jymisevällä äänellä:

— Piirittäkää raatihuone!

Kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, näki hän ympärillään kalpeita, pelästyneitä kasvoja.

— Tahdotteko vannoa herralleni uskollisuutta ja kuuliaisuutta? kysyi Arvid terävästi.

— Pyydämme ajatusaikaa, vastattiin vapisevin äänin. Mutta Arvid löi nyrkkinsä pöytään.

— Joko te tänä hetkenä antaudutte Kustaa Eerikinpojalle, tai menetätte henkenne ja omaisuutenne.

Se vaikutti, ja vala tehtiin.

Kaupunki pakoitettiin sitte antamaan väkeä sotajoukon jatkoksi, mutta suuri määrä nuoria miehiä, kultasepän kisällejä ja käsityöläisiä antautui vapaehtoisesti Arvidin johdon alle. Vadstenasta läksi hän Hofgårdeniin ja sieltä Skeningeniin, Linköpingiin, Norrköpingiin ja Söderköpingiin.

Reippaalla käytöksellään ja uljaalla ryhdillään sai hän kaikkialla porvarit ja talonpojat tunnustamaan Kustaa Eerikinpojan herrakseen.

Kesäkuussa saapui urhea Arvid Stegeborgin linnalle ja pystytti leirinsä likelle Skällvikin pappilaa, jossa hän sai osakseen paljon hyväntahtoisuutta.

Hän olisi ehkä jäänyt sinne vapaehtoiseen vankeuteen, jollei kuuluisa tanskalainen merisankari Severin Norrby viidellätoista laivalla ja jahtialuksella äkkiä olisi purjehtinut lahteen. Seurassaan kolmesataa miestä nousi hän maalle karkoittamaan ruotsalaisia ja ehkäisemään valloitusta.

Arvid Vestgötellä ei ollut kuin kolmekymmentäkahdeksan ratsumiestä ja kolme ruotua sotamiehiä, mutta nyt ei ollut aikaa ajattelemiseen — mikä oli tehtävä, oli tehtävä kiireesti. Hän karkasi siis väkineen vihollista vastaan ennenkuin tämä vielä oli ehtinyt asettua järjestykseen, ja kävi tanskalaisten kimppuun sellaisella kiihkolla, että he pahanpäiväisesti pelästyivät ja yksin urhoollinen Norrbykin heittäytyi veteen pelastuakseen. Mutta muuan ruotsalainen ratsumies, Pentti Knuutinpoika, jota kutsuttiin "pieneksi", ajoi häntä kiihkeästi takaa ja iski häntä tuontuostakin teräksisellä kaarellaan, niin että hän miltei oli joutua vangiksi. Vaaran ollessa suurimmillaan tuli sentään eräästä laivasta vene, johon Severin herra pelastui; mutta päästyään oman laivansa kannelle, huusi hän vastapäätä olevalle rannalle, että se urhea poika joka häntä oli ajanut takaa, on kymmenen miehen arvoinen ja tarjosi hänelle kymmenen miehen palkkaa palveluksessaan; mutta Pentti ei siihen suostunut enempää kuin Stegeborgin linnankaan piiritys lakkasi. Pian purjehti Severin herra pois.

Tämä tapahtui heinäkuussa ja elokuussa tuli Kustaa itse Söderköpingin kautta Itägötlantiin Stegeborgin edustalla olevan piiritysjoukon luo.

Hän lausui sekä päällikölle että miehistölle ansaitun kiitoksen uljaasta käytöksestä ja antoi maksaa heille runsaan palkan.

Siihen aikaan asui mahtava piispa Hans Brask hyvin varustetussa linnassaan Munkebodassa (nykyään Norsholm); hän oli mahtavin mies koko Itägötlannissa ja kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa. Oltiin sitä mieltä että hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin papit yleensä, mutta ennen kaikkea hän kiivaasti piti kiinni katolisesta kirkosta ja papillisesta mahdistaan ja voimastaan.

Erittäin tärkeää oli Kustaan saada tämä mies puolustamaan Ruotsin asiaa. Hän oli jo heinäkuussa kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta saamatta vastausta. Nyt hän päällikkönsä kanssa neuvotteli, mitä olisi tehtävä.

Arvid Vestgöte ei epäillyt raivata pois esteitä, jos niitä vaan oli tiellä.

— Ei muuta, sanoi hän, — kuin päivän matka Munkebodaan, ja asia on selvä.

Mutta Kustaa tahtoi voittaa mahtavan miehen toisilla aseilla.

Hän kirjoitti hänelle uudestaan, kuvaili Kristianin menettelyä ja valtakunnan tilaa, mutta lausui samalla, että jollei piispa pian ilmoita, mille puolelle hän kallistuu, niin Munkebodaan ennen pitkää saapuu vieraita.

Ja lähetettyään tämän kirjeen, läksi Kustaa itse matkaan, kanssaan koko joukko sotamiehiä.

Hans Brask oli jo kauvan suurella uteliaisuudella seurannut Kustaan puuhia. Hän vihasi sydämensä pohjasta Kristiania, joka verisellä itsevaltiudella oli katkoellut Ruotsin kirkon etevimpien miesten päät; hän oli itse ollut joutumaisillaan saman kohtalon alaiseksi, sen hän selvästi muisti; mutta pelastustyön menestyminen ei vielä ollut varma; varomatonta olisi ollut ryhtyä auttamaan vapauttajaa.

Turhaan odotti hän uutisia Tanskasta, silloin tuli Kustaan toinen kirje. Tapaukset olivat jo kehittyneet liian pitkälle, nyt hänen täytyi ryhtyä toimeen. Sentähden hän lukuisan seurueen saattamana läksi Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.

Skärkindin pappilassa he kohtasivat toisensa.

Toinen oli 25 vuoden ikäinen mies nuoruutensa täydessä kukoistuksessa; hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen ajatuksensa syvät, hän oli jo joutunut kaikkien ihmettelyn ja huomion esineeksi eikä kukaan kuolevainen saattanut tietää, kummoiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi. Toinen taas oli keski-ikää vanhempi; hänen silmänsä, joiden salaisuuksia ei kukaan saattanut lukea, olivat syvillä kuopilla; hänen ajatuksensa olivat viekkaat ja hän punnitsi niitä, varovaisesti sovitellen sanansa niin, että jokainen saattoi selittää ne mielensä mukaan.

Kustaa puheli maan tilasta ja huomautti, että oli välttämätöntä kutsua kokoon herrainpäivät.

Piispa kuunteli tarkkaavaisesti; Kustaan sanat olivat niin järkevät, että ne tekivät turhiksi kaikki epäilykset ja empimättä suostui piispa tekemään vaaditun valan.

Sitte he yhdessä läksivät Linköpingiin, josta Kustaa kirjoitti kutsut herrainpäiville Vadstenaan ja lähetti ne kaikille tahoille maata.

Koko maa oli kiihoituksen tilassa, kukaan ei tietänyt mitä Kristian tästälähin aikoi tehdä, ja Kustaa ilmestyi useimpain mielestä lähettiläänä taivaan mailta.

Itse hän tunsi kulkevansa ikäänkuin näkymättömien voimien johtamana, ajatukset tulivat ulkoapäin, hän ei tietänyt mistä; hänen edessään näytti aina olevan viitattu tie ja kun hänelle hiljaisina öinä selveni, mitä nyt oli tehtävä, niin ei hän koskaan lykännyt työtä toistaiseksi; mitä häneen itseensä tuli, niin ei mikään työ tai vaiva tuntunut hänestä liian raskaalta.

Vadstenan kokous avattiin 21 p. elokuuta. Tärkeimmät valtakunnan säädyt Itägötlannista, Vermlannista ja Dalista saapuivat, ja kun Kustaa 24 p:nä astui saliin, kohtasi häntä siellä 30 ritaria, jotka olivat pysytelleet pääasiallisesti Kalmarissa Norrbyn suojeluksen alla. Nyt he, luottaen ruotsalaisen päällikön onneen ja kuultuaan, että Kristian oli antanut uuden käskyn ruotsalaisen aateliston hävittämisestä, olivat lähteneet Kalmarista Vadstenaan tarjoamaan Kustaalle apuaan ja pyytämään suojelusta häneltä, ainoalta joka saattoi sitä antaa.

Tälle kokoukselle, jossa oli sekä valtakunnan aatelistoa että miehiä muista yhteiskuntaluokista, esitti Kustaa maan vaaran. Hän käski kaikkia muistamaan, kuinka menneinä aikoina vieraat hallitsijat olivat koettaneet vain vahingoittaa ja nylkeä valtakuntaa; hän pyysi heitä ajattelemaan, näitä heillä oli odotettavana tanskalaiselta kuninkaalta ja kehoitti jokaista olemaan avullisena siinä työssä, johon hän rehellisten miesten uskollisella avulla oli ryhtynyt, pelastaakseen valtakunnan perikadosta.

Kaikki kokoontuivat Kustaan ympärille kiittämään häntä siitä että hän oli ottanut ensi askeleen maan pelastamiseksi. Tunteidensa valtaamina tulivat monet pyytämään, että hän rupeisi heidän kuninkaakseen. Toiset taas, jotka muistivat että Sturet, kantamatta kuninkaannimeä, olivat voineet johtaa valtakuntaa, pysyivät vaiti.

Kustaa vastasi, ettei hän suinkaan ollut ryhtynyt sotaan valloittaakseen itselleen valtaistuinta; hän on vain ajatellut valtakunnan onnea ja itsenäisyyttä ja kansanmiesten kehoituksesta ruvennut päälliköksi.

Jos he kaikki uskollisina ruotsalaisina, jokainen kohdastaan lupaavat antaa hänelle uskollista, miehekästä apua, niin hän puolestaan tekee mitä taitaa ja pysyy heidän päällikkönään. Kuningasta ei ole ajatteleminenkaan ennenkuin Kristian joukkoineen on karkoitettu maasta. Sitte ovat säädyt kutsuttavat kokoon yksimielisesti päättämään kuninkaan vaalista. Sen jonka he katsoivat hyväksi valita, sen hänkin tunnustaa ja sille hänkin osoittaa uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Puhe otettiin vastaan suurella ihastuksella ja kokoontuneet säädyt vahvistivat hänen vaalinsa valtakunnan johtajaksi ja päälliköksi; sitte kaikki vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja lupasivat hänelle voimakasta apua. Kristianin julmasta menettelystä kirjoitti neuvosto ja uusi valtionhoitaja, kertomuksen, joka lähetettiin kaikille hengellisille ja maallisille herroille koko kristikunnassa, heidän arvosteltavakseen.

Herrainpäivien päätyttyä lähetti Kustaa miehiä Länsigötlantiin ja Smålantiin.

Edellisessä maakunnassa otettiin Leckö äkkirynnäköllä ja Elfsborg piiritettiin.

Lödese avasi porttinsa ja Elfsborg teki lyhyttä, mutta turhaa vastarintaa.

Stegeholm Smålannissa ja Jönköpingin sekä linna että kaupunki miehitettiin ja uskottiin varmojen ruotsalaisten haltuun. Itse johti Kustaa Tukholman piiritystä; hän pystytti kolme leiriä: yhden Botkyrkan pitäjään, toisen Loföhön ja muutti kolmannen Rotebrosta Jerfvaan, puolen penikulman päähän kaupungista.

Syyskuussa lähetettiin Niilo Arvinpoika ja Heikki Jönsinpoika Suomeen. He voittivat kansan puolelleen ja tunkeutuivat Turkuun asti.

Linna oli hyvin varustettu; siinä oli torneja ja valleja ja haudat eroittivat sen mannermaasta.

Kuningas Kristian oli asettanut junkkari Tuomaan sen päälliköksi; hän oli sekä yhtä julma että yhtä urhoollinen kuin hänen herransa.

Piiritysjoukkoa vastaan piti hän hyvästi puoliaan. Hän teki useita onnistuneita hyökkäyksiä, mutta vangit, jotka siten joutuivat hänen käsiinsä, hirtätti hän seuraavana päivänä linnan muurin ulkopuolella. Kerrottiin hänen mestanneen oman kirjurinsa vaan siksi, että tämä oli ruotsalainen, vaikka hän muuten oli häneen tyytyväinen.

Turun linnassa asusteli siihen aikaan aatelismies Eerik Fleming; tietäen että hänkin joutuisi saman kohtalon alaiseksi, teeskenteli hän olevansa kuninkaan paras ystävä ja haukkui kapinoitsijoita niin kiihkeästi, että hän voitti päällikön luottamuksen.

Junkkari Tuomas antoi hänelle joukon sotamiehiä ja käski häntä tekemään hyökkäyksen ruotsalaisten leiriin. Ilolla Eerik herra huomasi että suurin osa sotamiehistä oli ruotsalaisia. Tuskin oli hän saavuttanut piiritysjoukon, kun hän jo käänsi hevosensa, muut ruotsalaiset seurasivat esimerkkiä ja tanskalaiset saivat niin selkäänsä, että ainoastaan pieni osa heistä pääsi takaisin junkkari Tuomaan luo.

Niilo Arvinpoika ei suinkaan ollut mikään erinomainen johtaja; mutta sensijaan teki nuori suomalainen aatelismies, Grafbackan herra Niilo Matinpoika Krabbe kaunista jälkeä. Aikansa suurimpana sissinä retkeili hän keveine, hyvin, varustettuine veneineen edestakaisin saaristossa, vakoili tanskalaisten vehkeitä, nousi maihin yöllä, karkasi nukkuvien vihollistensa kimppuun ja tappoi heidät armotta. Sitte hän kiiruhti takaisin saaristolaisveneihinsä ja piilottautui Tallinnan ja Liivinmaan saaristoon; kukaan ei tietänyt missä hän oli; turhaan lähetettiin miehiä etsimään häntä, häntä ei ollut missään; mutta siellä missä häntä vähinten odotettiin, siellä hän astui maihin; milloin hän ilmestyi Turun läheisyyteen, milloin Uudellemaalle, milloin minnekin; hän hyökkäsi äkkiarvaamatta nimismiesten kartanoihin, missä vihollinen paraikaa majaili, salpasi kivillä ja kannoilla ovet ja portit, sytytti talon tuleen ja poltti sinne koko joukon.

Hänen seurueeseensa kuului tavallisesti noin kaksi- tai viisitoista toveria, mutta heidän avullaan saattoi hän surmata sata vihollista, jopa enemmänkin.

Raseporin seuduilla, Kokemäen ja Porvoon kuninkaankartanoissa oli hänen urhoollisuutensa hyvin kuulu ja hänen nimensä tuotti tanskalaisille sellaista kauhua, että he häntä yksin pelkäsivät enemmän kuin koko Niilo Arvinpojan sotajoukkoa.

Jouluaatto v. 1521 oli tanskalaisille sangen surullinen. Kun Norrby elokuussa oli lähtenyt Stegeborgista, oli hän pannut Berendt von Melenin linnaan päälliköksi. Tämä oli joulukuun 18 päivänä jättänyt sen Arvid Vestgötelle.

Mutta sitä ei Severin Norrby tietänyt, vaan saapui joulun edellisinä päivinä tuomaan linnaan muonavaroja ja apujoukkoja.

Muuan karkulainen toi tästä tiedon Arvidille, joka silloin pienemmällä joukolla asettui samaan asentoon jossa hän oli linnaa piirittäessä.

Houkutellakseen tanskalaisia vielä varmempaan ansaan, teki hän Ettersundin luona kovaa vastarintaa; Norrbyn oli vaikea pitää puoliaan, mutta kun puolustautuminen vihdoin hänelle onnistui, lähetti hän heti linnaan tiedon, että hän on saapumassa apujoukkojen kanssa; merkiksi pisti lähettiläs peitsen nenään hatun, mutta muuan ruotsalaisesta linnaväestä ampui ajattelemattomuudessaan pois sen, siten tuoden ilmi koko juonen.

Norrby huomasi petoksen ja karkasi suinpäin takaisin.

Ettersundissa kohtasi häntä taas sama kova vastarinta ja mieshukka.

Mutta päästyään laivaansa kiitteli Norrby ruotsalaisia hyvistä joulukemuista ja kutsui heidät Kalmariin juomaan pääsiäisolutta. Berendt von Meleniä, joka oli heittänyt linnan ruotsalaisille, nimitti hän kavaltajaksi.

Tämä tapahtui Stegeborgissa; mutta samana päivänä kärsivät tanskalaiset yhtä suuren tappion Lofössa. Siellä oli Pietari Fredag 500 miehen suuruisen joukon etunenässä ja hän esti kaiken kuljetuksen Tukholmaan Mälarin puolelta; sentähden oli tärkeää saada hänet karkoitetuksi.

Se näyttikin käyvän varsin helposti ja 1,500 miestä lastattiin Tukholmassa 40 laivaan ja saaristoveneeseen; tiellä laskivat miehet leikkiä ja nauroivat, että he menevät Pietari Fredagin luo vieraisiin, tyhjentämään hänen oluttynnöriänsä; vahinko vain, ettei se ole tarpeeksi iso.

Mutta Pietari Fredag oli nuori, urhoollinen ja ennen kaikkea valpas mies; kuullessaan vieraita laivoja ilmestyneen salmeen, arvasi hän paikalla niiden aikeet ja ryhtyi varokeinoihin.

Hän asetti kuusitoista jahtitorvilla varustettua miestä seisomaan hyvän matkan päähän toisistaan, sinne tänne vuorille ja metsiin, ja antoi heille käskyn pitää silmät auki. Kun leirissä puhalletaan tappelumerkki, pitää heidän kunkin haarallaan toitottaa torveensa.

Iloisilla mielin nousivat tanskalaiset maihin Glian luona ja alkoivat marssia leiriä kohti; sen valloittaminen tuntui heistä leikinteolta vain.

Mutta samassa alkoi sieltä soida sotasäveliä ja iltahämärässä saattoi eroittaa pimeän ryhmän, joka liikkui. Tanskalaisten piti siis paikalla ryhtyä tappeluun. No niin, sitä paremmalta maistuu, sitte olut.

Mutta samassa rupesi kuulumaan sotatorvia oikealta ja vasemmalta, metsästä, kaikkialta. Ruotsalaiset ovat varmaankin saaneet lisäjoukkoja, ehkä koko metsä on miehiä täynnä; ottelua ei siis ole ajatteleminenkaan; ja äkkiä teki tanskalaisten joukko kokokäännöksen ja pakeni takaisin rantaan. Sillaikaa olivat nuo pimeät varjot ehtineet liketä ja hirveällä vauhdilla ryntäsi Pietari Fredag väkineen esiin, torvien yhä kaikuessa metsästä, tavalla joka edellytti että koko sinne kätketty joukko oli tulossa.

Tanskalaiset kärsivät suuren tappion, 200 miestä kaatui kentälle ja vielä useampia hukkui veteen, jonne he täysine aseineen suin päin olivat heittäytyneet. Jälelle jääneet karkasivat hirveässä sekamelskassa laivoihinsa ja veneihinsä, palatakseen Tukholmaan verissä ja haavoittuneina. He eivät olleet saaneet aikaan mitään ja nyt oli siis hävettävä sekä johtajia että miehistöä.

Tukholmassa oli jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotka osoittavat, että Kustaan leiriä suuresti pelättiin.

Ne jalosukuiset naiset, jotka verilöylystä asti olivat olleet täällä vankeudessa, toimitettiin pois Ruotsista. Pelättiin nimittäin heidän vaikutustaan sekä porvaristoon että ruotsalaisiin herroihin. Sentähden heidät lähetettiin Tanskaan. Huomattavimmat heistä olivat Kristina rouva, Sturen leski nuorine tyttärineen, Cecilia rouva, Kustaan äiti ja hänen tyttärensä Emerentia ja Märta. Kaikki nämä vietiin Köpenhaminaan ja suljettiin torniin, jossa he myöskin kuolivat, paitsi Kristina rouva.

Kustaan kolmas sisar, Margareeta rouva, Joakim Brahen leski, vietiin vangittuna Nyköpingin linnaan.

Niin päättyi vuosi 1521 ja seuraavanakin vuonna suosi onni ruotsalaisten aseita.

Tammikuussa v. 1522 joutui Vesteråsin linna Kustaan käsiin ja pian senjälkeen Tynnelsö ja Engsö.

Smålannissa oli Pekka Hannunpoika koonnut väkeä ja rynnännyt Kalmaria vastaan.

Koskei Arvid Vestgöteä enään tarvittu Stegeborgissa, niin hän Kustaan käskystä liittyi Pekka Hannunpoikaan ja molemmat läksivät Kalmariin. Näytti siis siltä kuin urhea Arvid todellakin olisi noudattanut Severin Norrbyn kutsua ja lähtenyt juomaan pääsiäisolutta hänen luokseen.

Sen väen, jota ei välttämättömästi tarvittu etelässä, vei Kustaa Tukholmaan, lisätäkseen joukkojansa ja jouduttaakseen aikeitaan.

Tukholmassa vallitsi suuri hätä. Kristianin päälliköt olivat ryhtyneet kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin: puolustusneuvoja oli sekä korjattu että lisätty. Sekä gotlantilaisia että ahvenanmaalaisia kehoitettiin tuomaan Tukholmaan voita, kalaa, savustettua ja suolattua lihaa, lehmiä ja muuta, niinkuin heidän esi-isänsäkin olivat tehneet. Köpenhaminaan lähetettiin yhtämittaa kirjeitä, joissa kuninkaalle ilmoitettiin, että maistraatti, valtakunnan arvoisat isät ja raati olivat tehneet mitä ikinä olivat taitaneet kapinan rauhoittamiseksi, mutta kaikki oli ollut turhaa. Pyydettiin siis kuningasta itseään tulemaan avuksi, varsinkin koska hätä oli suuri.

Mutta ei kuulunut vastausta eikä apua. Muonavaroja Tukholmaan karttui aivan vähän, sillä talonpoikia ja kalastajia liikkui saaristossa ja he ottivat haltuunsa kaikki veneet, jotka olivat viemässä ruokatavaroita Tukholmaan. Talonpoikien viha ja ruotsalaisten leirit taas estivät tuonnin mannermaan puolelta. Palkkasoturit valittivat että palkat olivat jääneet maksamatta, että ruoka oli huonoa ja että sitä oli liian vähän. Taudit ja ainaiset kahakat vihollista vastaan olivat hävittäneet suuren osan miehistöä. Ruotsalaiset porvarit olivat paenneet kaupungista ja ne muutamat jotka olivat jääneet jälelle, istuivat melkein kaikki linnassa vankeina.

Sisällinen eripuraisuus teki sekasorron vieläkin suuremmaksi. Didrik Slagheck, kovasydäminen, alhainen ihminen, jonka toimesta Tukholman verilöyly oli pantu täytäntöön ja joka mainiosti ymmärsi sovittaa neuvonsa ja aikeensa Kristianin mielen ja oikkujen mukaan, oli määrätty ylimaaherraksi Ruotsiin. Mutta hän oli hirmuvallallaan tehnyt itsensä niin vihatuksi, että tanskalaiset itse kesällä v. 1521 kirjoittivat Köpenhaminaan ja moittivat häntä.

Omasta puolestaankin oli hän jo väsynyt kaikkeen kamaluuteen, jota hän joka päivä oli saanut nähdä. Sentähden hän kuninkaalta ja Tanskan neuvostolta pyysi päästä virastaan niin pian kuin suinkin.

Sillaikaa oli Kristian Flanderissa, joten kirje jäi vaille vastausta.

Mutta Slagheckin leppymätön vihamies Jöns Bellenacke, joka pelkäsi, että Slagheckin lähdettyä koko Ruotsin kapina pantaisiin hänen ja hänen toveriensa syyksi, kirjoitti tanskalaiselle neuvostolle ja selitti, että Didrikin välttämättömästi täytyy jäädä Ruotsiin, kunnes kuningas itse tulee ja saa nähdä, kuinka kurjassa tilassa valtionhoitoa on pidetty, joten ei Slagheckin epäkristillistä menettelyä pantaisi toisten syyksi.

Kristian näytti vallan unohtaneen Ruotsin ja sen hädän. Silloin kirjoitti arkkipiispa Kustaa Trolle ruotsalaiselle valtionhoitajalle ja ehdotteli että yhdyttäisiin jollakin sopivalla paikalla keskustelemaan molemminpuolisista asioista; hän toivoi voivansa sovittaa kuninkaan ja Kustaan välin ja arveli että kaikki valtakunnan kurjuudet ja onnettomuudet johtuivat heidän huonosta välistään.

Kustaa vastasi, ettei kukaan saata luottaa kuninkaaseen, jonka elämä on ollut pelkkää julmuutta ja petosta. Valtakunta on tarpeeksi kärsinyt vieraista hallitsijoista. Sentähden kehoitti hän arkkipiispaa liittymään synnyinmaahansa ja varjelemaan sen asukkaita.

"Tiedän, arvoisa isä", kirjoitti Kustaa, "millainen kuningas Kristianin ja Tanskan ja Norjan kaupunkien välinen suhde on. Kristianilla on tärkeämpiäkin toimia kuin olla Ruotsissa auttamassa ystäviään. Vai olisiko teidän armollenne parempi olla Ruotsissa herrana, niinkuin olette, tai paeta Tanskaan, jossa on tapana pilkata ja häväistä rehellisiä ruotsalaisia." Sitte Kustaa Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä vakuutti, että sekä hän, valtionhoitaja, että koko Ruotsin rahvas antavat hänelle anteeksi kaikki mitä hän on rikkonut.

Mutta Kustaa Trollen uhkamielinen luonne kielsi tuollaisen hänen ylpeydelleen ja arvolleen sopimattoman sovinnon. Hänen varma vakaumuksensa oli, että unioni oli hyvä, ja mieluummin olisi hän seisonut isänmaansa raunioilla kuin nähnyt valtakunnan joutuvan voitollisen vertaisensa käsiin.

Kun Didrik Slagheck vihdoin sai käskyn lähteä Köpenhaminaan, katsoi Kustaa Trolle parhaaksi seurata häntä. Hän tahtoi kehoittaa Kristiania lähettämään kiireistä ja voimakasta apua, mutta ivalla ja nuhteilla hänet otettiin vastaan. Miehen, joka oli niin suurta sukua, olisi pitänyt jäädä maahan rohkaisemaan omiensa mieliä. Nyt oli hän syypää Ruotsin kapinaan ja kaikkeen onnettomuuteen.

Kristianin vahvin tuki tässä sodassa oli Severin Norrby; hän oli myöskin ainoa mies, joka uskalsi soimata kuningasta hänen julmuudestaan ja jonka nuhteet kuningas vaieten otti vastaan.

Hän oli ainoa joka kävi Ruotsin sotaa ja auttoi Kristiania, kun muut kaikki hänet hylkäsivät. Nyt kehoitti kuningas häntä rientämään Tukholman avuksi. Norrby kokosi väkeä ja muonavaroja, purjehti Gotlantiin, sai sieltä vielä miehiä avuksi ja kiirehti sitte Tukholmaan.

Saatuaan ruokaa ja uusia joukkoja tekivät tanskalaiset rohkean rynnäkön ruotsalaisten leiriä vastaan Jerfvan luona.

Kustaa ei ollut läsnä ja Tapani Sasse, Pentti Knuutinpoika Pieni sekä Pietari Fredag olivat johtajina; mutta he joutuivat riitaan keskenään ja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion. Itse palmusunnuntaina tapahtui uusi rynnäkkö sellaisella kiihkolla, että leiri täytyi jättää vihollisten käsiin.

Seuraavana päivänä tehtiin Sätran leiriin samallainen rynnäkkö samalla seurauksella, joten Tukholma mannermaan puolelta nyt oli vapaa.

Mutta ei siinä kyllä, vaan Suomestakin tuli huonoja tietoja. Severin Norrby oli Tukholmasta purjehtinut meren poikki ja pakoittanut Niilo Arvinpojan luopumaan leiristään. Niilo oli ensin sytyttänyt ruutivarastonsa tuleen, jolloin suuri osa Turkua joutui liekkien uhriksi.

Arvinpoika itse, Eerik Fleming ja useat muut suomalaiset aatelismiehet pakenivat sisämaahan. Piispa, joka salaa oli auttanut ruotsalaisia, pakeni Raumalle, mukanaan joukko aatelisia vaimoineen, lapsineen, tavaroineen. Sieltä he läksivät Ruotsiin. Mutta Öregrundin luona nousi kamala myrsky ja piispa seuralaisineen hukkui.

Kaikki nämä vastoinkäymiset osoittivat selvästi, että Ruotsi välttämättömästi tarvitsi merivoimaa ja Kustaa sen kyllä huomasi. Mutta ennenkuin menemme eteenpäin, koetamme kuvata Kristian Tyrannia, joka tuli sekä Ruotsin että Tanskan kauhuksi; hänellä oli selvänäköisyyden lahja ja paljon muita ominaisuuksia, jotka kirkkaina säteinä tuontuostakin valaisivat sitä pimeyttä, jonka hillitön tahto oli kietonut hänen ympärilleen.

10.

KUNINGAS KRISTIAN.

Hän oli luonteeltaan kiivas ja taipumaton. Isä pani hänet erään porvarin luo Köpenhaminaan kasvatettavaksi ja opettajakseen sai hän kaniikki Jörgen Hintzen. Tämä, nähdessään mahdottomaksi pitää kurissa villiä poikaa, otti hänet mukaansa Fruekirkeen ja pakoitti hänet laulamaan muiden kuoripoikien joukossa.

Tämä oli Hannu kuninkaan mielestä liikaa ja niin uskottiin prinssi erään Markbrandenburgista olevan saksalaisen, mestari Konradin haltuun.

Hän oli oppinut herra, joka ajan tavan mukaan pääasiallisesti koetti mättää latinaa nuoren oppilaansa päähän.

Luultavasti prinssi, rangaistuksen välttämiseksi, johonkin määrin alistui opettajansa tahdon alle, mutta yöt olivat hänen omassa hallussaan ja silloin hän kierteli pitkin kaupunkia, ensin lahjottuaan linnanvahdin, jotta hän vapaasti pääsi liikkumaan.

Hän kulki porvaristalosta toiseen ja viipyi mieluinten siellä missä viini oli parasta ja kansa kauneinta.

Vihdoin kuningas sai tästä tiedon ja silloin seurasi sellainen nuhdesaarna ja selkäsauna, että prinssi lankesi polvilleen rukoilemaan armoa ja lupasi, ettei hän enään koskaan tee sillä tavalla.

Mutta tämä aika oli ehtinyt syvästi vaikuttaa häneen. Hän oli nähnyt kansan elävän kurjuudessa, aatelin ja pappien harjoittavan sortoa, ja huomannut, että kuninkaan asema monessa suhteessa oli rajoitettu.

Ruotsia hän vihasi ja ruotsalaisia valtionhoitajia kutsui hän kavaltajiksi.

Saksalaisuutta hän myöskin vihasi ja sen edustajana Gottorpin linnan herraa, joka hänen isälleen oli tuottanut niin paljon harmia.

Ulkomuodoltaan ei hän ollut epämiellyttävä, mutta hänen kasvoillaan oli aina heijastus siitä rajusta voimasta, joka asui hänen sisässään. Hän saattoi olla ystävällinen kun hän tahtoi, mutta hänen vihansa pani kaikki vapisemaan. Vuosikausia saattoi hän kantaa vihaa ihmistä vastaan, mutta mestarillisesti salata sen, kunnes ilmaantui tilaisuus, jolloin hän päästi vihansa mitä villeimpänä raivona puhkeamaan esiin.

Hän epäili siihen määrään ympäristöään, että — niinkuin hänen itsensä oli tapana sanoa — jos hänen lakkinsa olisi aavistanut, mitä hänen päässään liikkui, niin hän paikalla olisi heittänyt sen tuleen.

Kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lähetti isä hänet Norjaan tukahduttamaan ylhäisten herrojen kapinanhalua. Hän sen tekikin niin perinpohjaisesti, ettei Norjan aateli siitä saakka enään koskaan ole päässyt entiseen voimaansa tai mahtavuuteensa.

Kymmenvuotisen valtionhoitajatoimensa aikana kokosi hän muuten paljon tietoja eri maiden oloista; ja siihen saattoi hänet pääasiallisesti eräs nainen: kauniin Dyveken äiti, Sigbrit. Kerrottiin, että tämä synnyltään oli hollantilainen, joka, vietettyään kirjavaa seikkailuelämää, vihdoin oli asettunut Bergeniin ja avannut ravintolaliikkeen.

Sigbritillä oli paljon tietoja ja erinomainen järki. Kristian rakasti hänen tytärtään ja senkautta pääsi Sigbrit, joka sitäpaitsi vihasi Ruotsia yhtä paljon kuin Kristian, häneen vaikuttamaan.

Sigbrit kertoi hänelle kuinka kukoistavalla kannalla Alankomaiden kauppa oli ja kuinka talonpojat siellä tulivat hyvin toimeen, jopa rikastuivatkin.

Tanskalle oli luonto, sanoi hän, suonut samat edut: laivakululle ja kaupalle sopivan aseman, mutta aatelisto ja papisto oli imenyt kansasta kaiken voiman ja lannistanut sen; sentähden Hansakaupungit olivat saattaneet ottaa haltuunsa koko sen kaupan ja muut elinkeinot.

— Tee siitä loppu! sanoi Sigbrit.

Kristian kuunteli hänen sanojaan mielihyvällä. Ne sisälsivät vastauksen kysymyksiin, joita hän jo kauvan oli miettinyt. Näkihän hän mitä sortoa norjalaiset kärsivät, kun koko heidän kauppansa oli vieraiden käsissä, ja hän tunsi vihaavansa Hansakaupunkeja aivan niinkuin unioonikuninkaat, joiden viha oli perinnöllinen.

Hänen mielessään liikkui suuria tuumia. Hän tahtoi uudistaa valtakuntiensa koko sisällisen tilan, hän tahtoi murtaa Hansan mahtavuuden, murtaa aatelin ja papiston ylivallan, vapauttaa sorretut talonpojat maaorjuuden ikeestä, sekä, auttaakseen porvaristoa ja kaupunkeja, tehdä kaupan vapaaksi ja itsenäiseksi.

Isänsä kuoltua oli hän pakoitettu tekemään kuninkaanvalan, jonka mukaan hän oli kokonaan riippuvainen valtakunnan neuvostosta, mutta sellaiset esteet raivasi hän tieltään, ja heti saatuaan käsiinsä ohjakset ja tuntiessaan jalkojensa alla varman maaperän, ryhtyi hän häikäilemättä parannustoimiin.

Hän kielsi herroja myymästä talonpoikia ja kristittyjä ihmisiä järjettömien luontokappalten lailla, ja jos vallasväet kohtelivat alustalaisiaan vääryydellä, niin olivat alustalaiset oikeutetut jättämään maan, millä olivat asuneet ja muuttamaan muualle. Talonpojat vapautettiin velvollisuudesta elonkorjuun aikana lähteä meluajoon tai vetotöihin; samaten heidät vapautettiin velvollisuudesta maksutta ruokkia herrojen härkiä.

Papeille ja luostariväelle annettiin ankara käsky, että heidän piti olla hyvänä esimerkkinä muille ihmisille eikä viettää huonoa elämää niinkuin tähän asti. Piispat ja ylhäiset papit saivat käskyn suurina juhlapäivinä itse toimittaa jumalanpalveluksen, eikä, niinkuin tähän asti matkustella pitkin maata pillien ja rumpujen soidessa; seuruenaan saivat he käyttää kaksitoista tai korkeintaan neljätoista miestä. Kirkkoherrojen velvollisuus oli asua seurakuntiensa keskuudessa eikä kaupungeissa, niinkuin nyt, jolloin sielunhoito laiminlyötiin ja pappilat joutuivat rappiolle.

Papit eivät saisi ostaa taloja ja tavaroita, jolleivät seuraisi apostoli Paavalin kehoitusta ja menisi oikeaan avioliittoon.

Piispat ja papit eivät saisi sekaantua oikeusjuttujen ratkaisemiseen; pappien keskinäisissä riidoissa ei ollut vedottava Roomaan, vaan kuninkaaseen. Talonpoikien lasten tuli saada opetusta uskonopin pääkappaleissa, sisäluvussa ja äidinkielen kirjoituksessa. Porvarien lasten tuli sitäpaitsi oppia joku ammatti. Hyviä sääntöjä laadittiin oppilaitoksissa tarvittavia parannuksia varten, mutta vanhemmat joilla ei ollut varaa loppuun asti kustantaa lastensa tietopuolista sivistystä, eivät alusta alkaen saaneet yllyttää heitä opin tielle, jottei kaupungeissa ja kaduilla kiertelisi kerjäläisiä. Papiksi ei saanut vihkiä ketään, joka ei osannut lukea evankeliumia ja epistoloita j.n.e.

Kristian perusti kamari- eli hovioikeuden ja erittäin tärkeät olivat hänen säädäntönsä kaupan ja kaupunkien kohottamiseksi.

Vieraiden kansallisuuksien laivat saivat vapaasti käydä Tanskan satamissa ja turmiollinen kylä- ja pikkukauppa kiellettiin hansalaisilta uhalla, että heidän tavaransa otetaan takavarikkoon; muutamissa tapauksissa saattoivat he saada korkeat sakot. Kaikkien talonpoikien, pappien ja aatelisten tuli viedä sekä omat että talonpoikiensa karjat kaupaksi kaupunkien kauppiaille, joilla oli oikeus harjoittaa kauppaa.

Öresundintulli muutettiin Helsingöristä Köpenhaminaan ja suuret oikeudet luvattiin vieraiden maiden rikkaille kauppiaille, jos he asettuisivat maahan. Amageriin perustettiin hollantilainen siirtola ja Alankomaita kehoitettiin kaikin tavoin kaupantekoon Tanskassa.

Lyypekkiläiset vimmastuivat sekä vientikiellosta että Öresundintullin muuttamisesta Köpenhaminaan; mutta varsinkin suututtivat heitä hollantilaisille luvatut edut. He olivat puolen vuosisataa työskennelleet saadakseen heidät suljetuiksi pois Itämereltä ja nyt tehtiin heidän ponnistuksensa tyhjiksi.

Pelättiin julkista riitaa ja Kristian koetti tehdä ystävällisiä sopimuksia, kunnes Ruotsi olisi hänen hallussaan.

Mutta niin suuri oli hansalaisten voitonhimo, että hän turhaan koetti saada heitä luopumaan Ruotsin kaupasta.

Silloin antoi Kristian ottaa takavarikkoon heidän laivansa ja uhkasi sulkea hansalaisilta kaikki Tanskan satamat.

Sopimus uudistettiin toukokuun 15 päivänä 1520.

Kun Kristian, saatuaan haltuunsa Tukholman ja Ruotsin valtaistuimen, oli päässyt kunniansa kukkulalle, oli hänen tarkoituksensa laskea koko ylpeä Lyypekki valtikkansa alle. Juhlallisesti tultuaan Tukholmaan lausui hän eräälle saksalaiselle kauppiaalle: "sano herroillesi, että jo olen voittanut toisen lyypekkiläisen portin ja että pian voitan toisen".

Toisen kerran, kun Kristian raatiherroineen oli Tukholman pormestarin Gorius Holstin luona, puhui hän:

— En oikein saata iloita valtakunnistani ennenkuin taivutan Lyypekin tahtoni alle; siinä on paljon työtä ja vaivaa, ennenkuin saan sen irti vanhasta Ruotsista.

Hänen sanojaan seurasi teko; kaikki Tukholmassa oleskelevat saksalaiset vangittiin, heidän tavaransa otettiin takavarikkoon ja kaikki, joilla oli tavaroita takanaan määrättiin hengen uhalla antamaan ne pois.

Sitäpaitsi kutsuttiin Köpenhaminan ja Malmön pormestarit Tukholmaan keskustelemaan ja päättämään kauppaoikeuksista, joita kuningas armossa, "omaksi ja kolmen valtakunnan iäiseksi hyväksi" oli näille kaupungeille suonut.

Tarkoitus oli saada aikaan suuri kauppaliitto, joka kokonaan tekisi tyhjäksi Lyypekin vaikutuksen Skandinavian valtakunnissa. Kristian tahtoi valloittaa Hansan sen omilla aseilla ja Lyypekki heräsi ja huomasi kauhulla, kuinka likeisesti sen menestys riippui Ruotsista.

Heti Ruotsiin tehdyn verisen retken jälkeen järjestettiin komea seurue ja kolmen pohjoisen valtakunnan kuningas läksi suurella loistolla tervehtimään lankoaan Kaarle V Alankomaissa, vaatiakseen häneltä loput puolisonsa myötäjäisistä ja voittaakseen keisarin puolelleen niissä riidoissa, joita hänellä oli setänsä Holsteinin herttuan Fredrikin ja Hansakaupunkien kanssa.

Tällä retkellä hän lausui oppineelle Erasmukselle:

— Miedoilla lääkkeillä ei saada aikaan mitään; ne keinot ovat tehokkaimmat, jotka tärisyttävät koko ruumiin.

Hänen ystävänsä saivat nyt hoitaa Ruotsia mielin määrin. Hänellä itsellään oli muuta tekemistä ja aikeitaan hän vuorotellen pani toimeen tai hylkäsi, kielsi tai otti takaisin armoihinsa sellaisella kiihkolla, että ne hänelle itselleen tuottivat sanomattoman paljon vahinkoa. Hän tahtoi murtaa aateliston ja sen vallan, korottaa porvarit ja talonpojat, lannistaa Hansakaupunkien kauppamahdin, saada haltuunsa Holsteinin ja valloittaa Ruotsin; ennenkaikkia tulla yksinvaltiaaksi.

Tämä kaikki piti saatanaan aikaan lakien, koulujen, murhien, petosten ja aseiden kautta yhtaikaa. Vuonna 1522 antoi hän koko Tanskalle uuden lakikirjan, jossa oli suuria muutoksia. Jokaisen piti olla oma herransa ja vapaasti saada toimia niinkuin tahtoi. Tämä tietysti nostatti ylhäisön vihan häntä vastaan. Hän vähensi papiston valtaa ja rikkauksia ja koetti tuoda maahan Lutherin oppia, vaikka katoliset papit tietysti olivat vimmoissaan. Hän tahtoi parantaa kauppaa ja elinkeinoja ja sentähden hän suosi hollantilaisia; seurauksena oli, että Lyypekki näki hänestä koituvan mitä vaarallisimman vihollisen.

Nämät muutokset olivat kaikki erittäin hyvät ja hyödylliset, mutta hän tahtoi ne panna toimeen väkisin ja kaikki yhtaikaa.

Kevytmielisyydessään hyppäsi hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Ruotsissa hän harjoitti julmuuksia muka erään paavin käskykirjeen nojalla ja Tanskasta kirjoitti hän Lutherille ja keskusteli uskonpuhdistuksen toimeenpanemisesta.

Kun Roomasta uhattiin tulla tutkimaan syytä Tukholman verilöylyyn, niin hän paikalla kääntyi paavin puoleen pyynnöllä, että tämä vahvistaisi kahden uuden pyhimyksen pyhäksi-julistamisen.

Suosikkinsa Didrik Slagheckin, jota yleisesti inhottiin, korotti hän arkkipiispaksi Lundiin, mutta kutsui hänet sitte Köpenhaminaan, jossa häntä syytettiin Tukholman verilöylyn alkuunpanemisesta ja kiusallisesti tutkittiin. Hänet tuomittiin ensin hirtettäväksi ja kuljetettiin jo hirsipuuhun, mutta vietiin sitte roviolle ja poltettiin elävältä.

Mutta tälläkään uhrauksella ei Kristian voittanut takaisin kansan rakkautta.

Lyypekkiläiset tekivät rynnäkön Själlandiin ja Skåneen. Kristian tosin talonpoikien avulla löi heidät, mutta ei enään luottanut väkeensä, vaan toimitti maahan vieraita palkkasotureita. Mutta heidän palkkaamiseensa puuttui varoja. Silloin kutsui hän joulukuun kymmenenneksi päiväksi kokoon herrainpäivät Kallundborgiin, mutta ani harva saapui niihin. Vimmastuneena määräsi hän uuden kokouksen pidettäväksi Århusissa kesäkuun 24 päivänä.

Meidän on muistettava, että hän juuri samana vuonna ja samassa kuussa, Tukholmassa olevien päällikköjensä pyynnöstä antoi Severin Norrbylle käskyn hankkia muonaa, ruokavaroja ja apua väelleen Tukholman linnassa.

Hänellä itsellään oli muuta ajattelemista. Kulovalkeana kierteli sellainen huhu, että kuningas Sigbritin kehoituksesta aikoi verilöylyssä surmata Tanskan aatelisia ja että valepukuisia pyöveleitä jo oli hänen henkivartijastossaan sekä että hän talonpojille panisi suuret verot.

Silloin kokoontui Jyllannin aateli Viborgiin ja päätti sanoa irti Kristianille tekemänsä uskollisuudenvalan ja tarjota kruunun hänen sedälleen Holsteinin herttualle Fredrikille.

Herra Maunu Munk lupasi ottaa viedäkseen perille vaarallisen irtisanomiskirjeen.

Hän läksi kuninkaan luo ja joi hänen seurassaan myöhään yöhön asti.

Lähtiessään jätti hän ikäänkuin vahingossa pöydälle hansikkaansa, jonka sisällä suljettu irtisanomiskirje oli. Sitte hän riensi veneeseen, joka häntä odotti ja purjehti suoraa tietä Holsteiniin, jossa Fredrik ilolla suostui ottamaan vastaan Tanskan kruunun.

Seuraavana aamuna löysi muuan kuninkaan palvelijoista onnettoman hansikkaan ja vei sen ynnä kirjeen Kristianille. Joukko henkivartioita lähetettiin paikalla ottamaan kiinni Munkia, mutta hän oli kadonnut.

Kuningas jäi mitä surullisimman neuvottomuuden tilaan; ylpeys ja urhoollisuus olivat poissa, hän ei tietänyt, mitä hän tekisi. Sensijaan että hän olisi koonnut talonpojat ja heidän avullaan ryhtynyt kurittamaan herroja, kirjoitti hän heille kirjeen, tunnusti vikansa, lupasi parannusta ja ehdotteli että sovittaisiin.

Mutta kukaan ei enään luottanut häneen ja sopimus hyljättiin yksimielisesti.

Silloin kiirehti kuningas Köpenhaminaan, ratsasteli pitkin katuja, itki katkeria kyyneliä, rukoili ja pyyteli kansaa auttamaan itseään, luvaten parannusta ja tunnustaen vikansa.

Ihmetellen kansa häneen katseli, mutta itkevä ja rukoileva kuningas oli jotakin niin uutta, että ihmisten kävi häntä sääli. Själlanti ja Skåne tekivät uudestaan uskollisuusvalan, mutta Kristian kulutti aikansa Köpenhaminassa toimettomana ja epäillen, mihin hän oikeastaan ryhtyisi. Vihdoin otti hän epätoivoisan askelen. Köpenhaminan satamassa oli kaksikymmentä suurta, hyvin varustettua laivaa, joilla hän kauvan olisi voinut puolustaa itseään ja kaupunkia, mutta hän päätti käyttää ne pakoon.

Kaikki kalleudet mitä hän ikinä saattoi saada kokoon, yksin torninhuippujen kullatut pallotkin, vietiin laivoihin. Sigbrit, joka ei uskaltanut näyttäytyä raivostuneelle kansalle, kannettiin kirstussa alas rantaan. Puolisoineen, lapsineen sekä muutamine uskollisine palvelijoineen astui Kristian laivaan ja nosti huhtikuun 20 päivänä v. 1523 purjeensa. Nähdessään pääkaupunkinsa katoavan silmistään, purskahti hän katkeraan itkuun. Silloin ryömi Sigbrit esiin kirstusta ja lohdutti häntä sillä, että jollei hän enään saakkaan olla Tanskan kuninkaana, niin hän saattaa tulla pormestariksi Amsterdamiin.

Hänen tarkoituksensa oli lähteä Hollantiin pyytämään apua Kaarle keisarilta.

Kristian kuninkaan loppu oli yhtä kurja ja raukkamainen kuin hänen hallituksensa oli ollut julma ja ylimielinen. Ne parannukset, joita hän väkivallalla oli tahtonut panna toimeen, raukesivat heti. Aatelisto ja papisto pakoitti Fredrikin lakkauttamaan hänen lakikirjansa. Talonpojat joutuivat takaisin maaorjuuteen; herrat pääsivät entiseen valtaansa ja pysyivät siinä aina meidän päiviimme asti. Tätä kuningasta ajatellessa ei tiedä, mitä enemmän tulisi hämmästellä: kaikkea mitä hän on ehtinyt toimittaa vai kaikkea mitä hän on laiminlyönyt, kaikkea mitä hän on verellä tahrinut, hänen rohkeuttaan, hänen heikkouttaan vaiko sitä monivuotista kurjuutta, jolla hän sai maksaa huonosti käytetyn voimansa. Herra lähettää joskus rajuilman lakaisemaan maata, mutta panee sille rajan, josta se kääntyy takaisin. Se menee menojaan ja yksin sen muisto säilyy kamalana, hirvittävänä.

11.

TAKAISIN RUOTSIIN.

Koko Ruotsi oli nyt vapautettu, paitsi Tukholma ja Kalmar. Kustaa varusti kaksi sotajoukkoa: toinen lähti Norjaan Siggenpoika Sparren johdolla ja koko eteläosa tätä valtakuntaa lankesi Ruotsin käsiin, vaikka se sittemmin yhdistettiin Tanskaan; toinen joukko Berendt von Melenin johdolla, joka oli mennyt ruotsalaisten puolelle, karkasi Skåneen, mutta pakoitettiin kuuden viikon päästä peräytymään, suureksi osaksi huonojen teiden ja saksalaisten sotamiesten tähden.

Tähän aikaan sai Kustaa tiedon siitä että Kristian oli pantu viralta. Viisas Hans Brask neuvoi häntä käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja valloittamaan takaisin Skånen, Hallannin ja Blekingen.

Kustaa antoi paikalla käskyt Lauri Siggenpojalle, joka karkasi Hallantiin ja valloitti sen. Berendt von Melen kutsuttiin takaisin ja hän valloitti miltei miekan iskutta Lyckebyn läänin, Sölvesborgin ja koko Blekingen. Skånen ritaristo, joka paraikaa oli koolla Lundissa, lähetti Berendt von Melenille salaisia sanomia ja ilmoitti olevansa valmis auttamaan häntä.

Pian sen jälkeen tuli tanskalaisen ritariston ja raadin puolesta kaksi valtuutettua, valtioneuvokset Klaes Bilde ja Aksel Ugerup, Berendt von Melenin luo ja he kehoittivat häntä luopumaan tuumastaan asevoimalla voittaa sen, minkä saattoi saada aikaan ystävällisellä sopimuksella, varsinkin nyt kun ajat sekä Ruotsille että Skånelle olivat niin epävarmat.

Päätettiin siis seuraavan heinäkuun 24 päivänä pitää kokous, jossa riita Hansakaupunkien välityksellä ratkaistaisiin kaikessa sovussa. Berendt von Melen suostui ehdotukseen, mutta piispa Brask lausui moittien, "etteivät ruotsalaiset koskaan olleet hyvällä saaneet mitään tanskalaisilta".

Kustaan menestys oli Lyypekissä herättänyt suurta ihastusta; takasihan se lyypekkiläisille Ruotsin tärkeän kaupan, ja kun ruotsalainen valtionhoitaja sitte kirjoitti heille ja pyysi että he hyväntahtoisesti auttaisivat Ruotsia antamalla ruutia, luotia, ampuma- ja varsinkin sotalaivoja, rehellistä maksoa vastaan rahassa tai tavarassa, niin siihen paikalla suostuttiin.

Harvoin lienee apua toimitettu sellaisella mielihyvällä ja säntillisyydellä.

Jo toukokuussa purjehti kymmenen hyvin varustettua, ruudilla ja kenttätykeillä lastattua laivaa Itägötan saariston läpi Söderköpingiin.

Niissä oli 900 hyvin varustettua sotamiestä ja hiukan ratsuväkeä.

Sotamiesten everstinä ja johtajana oli Johan Stammel. Laivaston amiraalina oli Fredrik Brun. Muuan Kustaan kenttäeversteistä lähetettiin heti ottamaan vastaan vieraita sotamiehiä, mutta he kieltäytyivät yksimielisesti vannomasta uskollisuusvalaa ennenkuin olisivat nähneet uuden herransa.

Kustaa sai tästä tiedon Upsalaan ja silloin hän heti läksi Söderköpingiin, ratsastaen yöt päivät yhtämittaa. Kun sotamiehet saivat nähdä tuon komean miehen, jolla oli niin uljas, arvokas ryhti, niin he kaikki huusivat kuin yhdestä suusta:

— Niin, häntä me tahdomme palvella!

Kustaa lähetti heti 500 miestä Arvid Vestgöten avuksi ja loput saivat marssia Tukholmaan, jonne hän uudestaan oli pystyttänyt leirinsä. Siten ilmaantui tilaisuus päästää talonpojat kotiin viljelemään maitansa ja ainoastaan nuoret, naimattomat miehet pidätettiin piirityksessä. Helsinglannista, Taalaista ja Bergslagenista oli myöskin tullut vereksiä joukkoja ja lokakuussa saapui vielä Lyypekistä 8 laivaa, täynnä väkeä ja sotatarpeita. Mannermaan puolelta oli Tukholma nyt kokonaan piiritetty ja kun lyypekkiläinen laivasto purjehti Itämereen, niin tuli avunsaanti merenkin puolelta kaupungille työlääksi.

Koe siihen suuntaan tehtiin sentään heinäkuussa.

Severin Norrby oli Suomessa saanut hankituksi jonkun verran muonaa ja lähetti nyt junkkari Tuomaan muutamilla sotalaivoilla viemään Turusta apua Tukholmaan.

Tuuli oli suotuisa ja laivat kiitivät hyvää vauhtia eteenpäin.

Iloisin mielin purjehti junkkari Furusundiin ja laski siellä ankkuriin.

Junkkari Tuomas oli viekas mies. Hän päätti ensin tarkastaa, oliko reitti Tukholmaan asti varma, ja lähetti sentähden jahtialuksen hyvää kyytiä kiitämään kaupunkia kohti.

Mutta erään niemen takana oli Eerik Fleming ja muutamia ruotsalaisia laivoja.

Nähdessään vihollisen purren likenevän, valmistautui hän paikalla lähtöön ja otti sen ensi rynnäköllä. Miehistön jakoi hän omien laivojensa kesken, mutta vieraan laivan miehitti hän omalla väellään ja lähetti sen sitte purjehtimaan takaisin vihollisten laivojen luo.

Kun junkkari näki laivansa niin pian palaavan, otaksui hän paikalla sen tuovan odottamattomia, hyviä uutisia.

Keveänä, notkeana hypähti hän veneeseen ja käski miesten kiireen kautta soutaa laivalle.

Pian tultiinkin perille ja junkkari riensi sellaista kyytiä kannelle, ettei hän laisinkaan ehtinyt huomata miehistöä.

Helposti saattoi siis riisua häneltä aseet ja sitoa hänet. Mutta sitäpaitsi sai hän kiltisti katsella kuinka ruotsalaiset karkasivat hänen laivoihinsa ja ottivat ne haltuunsa, paitsi yhden ainoan, jota kutsuttiin "Suomen prytsiksi" ja joka kesti monet ottelut, kunnes se vihdoin joutui tulen saaliiksi.

Junkkari Tuomas itse vietiin Tynnelsöhön ja joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka hän Suomessa oli valmistanut niin monelle ruotsalaiselle.

Rangaistus olikin hänen mielestään vallan oikeutettu, hän ei muuta ollut odottanutkaan; se vain suututti jalosukuista, että nuora oli niinestä eikä hampusta.

Silloin päätti Severin Norrby koettaa onneaan.

Kun hän sota- ja lastilaivoineen saapui Tukholmaan, oli ruotsalais-lyypekkiläinen laivasto jo siellä. Eerik Fleming ja Tapani Sasse komensivat ruotsalaista, Brun lyypekkiläistä laivastoa.

Koska tuuli oli suotuisa ja Norrbyn voima paljon pienempi, päätettiin heti tehdä hyökkäys.

Ensinnä lähetettiin eräs poltinlaiva, sitte amiraalilaiva "Joutsen" (jonka Kustaa oli ostanut Lyypekiltä) sekä muut ruotsalaiset laivat; niiden jälkeen tuli amiraali Brun laivoineen.

Nähdessään vihollisen laivaston, valmistautuivat ruotsalaiset tappeluun.

Mutta äkkiä laski lyypekkiläinen amiraalilaiva ankkurinsa ja samaten muut lyypekkiläiset laivat.

Norrby pelastui siten täydellisestä perikadosta, mutta lastilaivat joutuivat ruotsalaisten käsiin.

Lyypekkiläiset väittivät jälkeenpäin että Norrby oli valinnut niin karien ja kallioiden suojeleman aseman, ettei liittoutunut laivasto ollut taistelukunnossa, vaan että ainoastaan yksi laiva kerrallaan olisi voitu liketä vihollista, mikä taas olisi ollut liian vaarallista.

Kronikoitsijat kertovat, että vihollisten häviö oli siksi ilmeinen, etteivät lyypekkiläiset tahtoneet tarmolla ottaa osaa heidän tuhoamiseensa. Kerrottiinpa vielä niinkin, että Lyypekin raati olisi antanut Fredrik Brunille salaisen käskyn välttää ratkaisevaa tappelua. Ja luonnollisesti siitä olikin lyypekkiläisille etua jota kauvemmaksi asian joka tapauksessa varma ratkaisu siirtyi, sillä sota-apu tuotti heille melkoista voittoa.

Severin Norrby lausui jälkeenpäin, että lyypekkiläiset kavaltajien lailla olivat ajaneet Kustaan asiaa.

Severin Norrby vetäytyi laivoineen erään saaren satamaan, mutta samana yönä tuli kova pakkanen ja aamulla oli koko meri niin kauvas kuin silmä kantoi jäässä, jopa niin kovassa, että vaikkapa hevosella olisi saattanut ratsastaa sinne missä laivat olivat.

Parempaa tilaisuutta pelätyn vihollisen hävittämiseksi ei saattanut ajatella. Mutta lyypekkiläiset panivat taaskin vastaan.

Silloin riensivät ruotsalaiset korkealle vuorelle laivojen kohdalle ja rupesivat sieltä pommittamaan niitä kivillä, toisen miesjoukon karatessa niitä vastaan jään puolelta. Mutta heitä oli siksi vähän, etteivät he voineet tuottaa viholliselle varsinaista vahinkoa.

Seuraavana yönä keskusteli muuan saksalainen eversti erään Severinin päällikön kanssa ja senjälkeen Norrby vaan myhähteli niille ruotsalaisille, jotka häntä yrittivät ahdistaa.

Mutta petos saatettiin Kustaa Eerikinpojan tietoon ja hän saapui jo seuraavana päivänä paikalle. Hän ratsasti kalliolle niemen kärkeen, josta saattoi nähdä Norrbyn laivat ja joutui vihan vimmoihin ajatellessaan, mikä mainio tilaisuus tässä oli jätetty käyttämättä.

Ja vielä hänen vihansa yltyi, kun kova luoteistuuli rupesi puhaltamaan ja jää särkyi, irroittaen viholliset laivat ja ajaen ne kauvas merelle. Norrby käytti tilaisuutta hyväkseen ja koetti laahautua saarelle, josta saattoi pommittaa lyypekkiläisiä laivoja. Kustaa lähetti uudestaan ja uudestaan sanaa Brunille ja Stammelille, että he toki valansa, kunniansa ja rehellisyytensä nimessä miehuullisesti kävisivät vihollisen kimppuun. Mutta vastausta ei tullut ja lyypekkiläiset laivat pysyivät liikkumattomina niinkuin ennenkin.

Kustaa suuttui, kalliit hetket olivat menemäisillään hukkaan ja hänen täytyi itse ryhtyä asiaan. Ottaen mukaansa ruotsalaiset päällikkönsä sekä ne saksalaiset, jotka tahtoivat tulla, astui hän muutamiin veneihin ja läksi vesille.

He pääsivät saarelle, saivat maihin muutamia pienempiä kanuunia, puolia tuliletkuja, tykkejä ja koukkuja, mutta tuskin oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen, kun Norrby veneineen, väkineen saapui valloittamaan saarta.

Syntyi kiivas kahakka, mutta Kustaan onnistui estää vihollisia pääsemästä rannalle. Ottelun vielä jatkuessa heittäytyi hän itse äkkiä maahan ja huusi torven läpi:

— Voitte pian odottaa vieraita, herra Severin!

— Hei, Kustaa herra, vai olette te siellä! vastasi Norrby ja suuntasi omakätisesti aseensa ääntä kohti, mutta laukaukset eivät tavanneet.

Jos ruotsalaisilla olisi ollut paremmat ampuma-aseet, niin olisivat he voineet tehdä vihollisille paljon vahinkoa. Kustaa lähetti lyypekkiläisiltä lainaamaan kahta puolta kartaunia (suurta tykkiä). Hän tiesi niin varmasti niillä voivansa ampua puhki vihollisten laivat tai ottaa vangiksi sekä Norrbyn että hänen väkensä, että hän tarjosi kaksi linnaa pantiksi kanuunista. Mutta turhaan. LyypekkiIäiset eivät lainanneet kanuuniaan, ja tanskalainen merisankari, huomaten ettei hän tällä kertaa saisi aikaan sen enempää, nosti purjeensa ja läksi Kalmariin.

Kustaa ei suinkaan unohtanut lyypekkiläisten käytöstä, mutta hänen täytyi vaieta, kunnes Tukholma olisi valloitettu. Kaupunki ei ollut saanut minkäänlaista apua ja sen hätä kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Nälkä synnytti karkureita, jotka joko meritse pakenivat ruotsalaisten leireihin tai jostakin kaupunginportista maalle.

Viimemainituista yritti moni paeta P. Klaaran luostariin, mutta abbedissa, joka oli Gorius Holstin vaimon sisar, suosi salaa tanskalaisia. Hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen, että aina kun joku kaupungista pakeni luostariin, niin hän siitä ilmoitti ripustamalla valkean huivin ylimpään ikkunaan kaupungin puolella, jos oli päivän aika, ja jos oli yö, ripustamalla ikkunaan lyhdyn.

Heti merkin ilmestyttyä näkyviin, tuli kaupungista sotamiehiä, jotka kuljettivat onnettomat sinne takaisin, sitte mitä kamalimmalla tavalla kiduttaakseen heidät kuoliaaksi.

Kun ei julkinen väkivalta auttanut, päätettiin koettaa viekkautta. Kaupungissa oli muuan ruotsalainen Jöns Vestgöte, joka oli tanskalaisten puolella. Päätettiin lähettää hänet karkulaisena ruotsalaisten leiriin; kun hän sitte olisi voittanut heidän luottamuksensa, antaisi hän tanskalaisille tarkat tiedot ruotsalaisten voimista, sytyttäisi vihollisen leirin tuleen ja kiiruhtaisi itse takaisin kaupunkiin; jollei tämä suunnitelma onnistuisi, niin tuli hänen kiireimmiten lähteä Köpenhaminaan ilmoittamaan kuninkaalle, mikä hätä Tukholmassa vallitsi.

Henrik Slagheck ja Gorius Holst kirjoittivat nimensä pergamenttipalaseen joka ommeltiin miehen sukkien sisään ja jonka hän toimensa vahvistukseksi voisi näyttää kuninkaalle.

Jöns Vestgöte saapui onnellisesti leiriin Munklidernissä, kenkään ei epäillyt hänen sanojensa totuutta ja hänen aikeensa näyttivät jo olevan onnistumaisillaan. Mutta muutamien päivien perästä tuli leiriin kaksi muuta karkulaista ja nämä jotka tunsivat mikä mies Jöns Vestgöte oli, ilmoittivat päällikölle epäluulonsa.

Paikalla pantiin toimeen ankara tarkastus; pergamenttipala löytyi ja pian lakkasi Jöns Vestgöte kuulumasta elävien joukkoon.

Tanskalaisten leirissä oli hätä sillaikaa tullut niin kovaksi, että pelastus täytyi keksiä millä keinoin tahansa. Karkulaisilta sai Pietari Fredag tietää, että viholliset olivat päättäneet rynnätä eteläistä leiriä vastaan. Pian oli hänen tuumansa valmis.

Leirissä annettiin käsky, että miehistö pysyisi valppaana ja valmiina taisteluun.

Pilkkosen pimeänä yönä marssi Pietari itse matkassaan 500 miestä, ulos leiristä kaupunkia kohti, Maria Magdaleenan kirkkoon, jonka Sten Sture vanhempi v. 1489 oli rakentanut.

Meidän päivinämme ei tästä kirkosta tiedetä muuta kuin että se oli pieni ja pilareilla varustettu; sen ikkunat olivat pienet ja se päättyi neliskulmaiseen, suippeaan torniin. Tänne Pietari Fredag ja hänen miehensä kätkeytyivät.

Varhain aamulla kuuluivat tanskalaiset marssivan ulos eteläisestä portista. Ylpeinä, meluten ja jyristen kulkivat he kirkon ohi, aivan varmoina siitä että heidän vihamiehensä nukkuivat sikeintä untaan, josta heitä tulee herättämään verinen ja julma aamutervehdys.

Mutta leirissä kohtasi heitä paha pettymys: koko Ruotsin joukko seisoi aseissa, valmiina taisteluun.

Taistelun ollessa tulisimmallaan kuului takaapäin torvien toitotusta ja sotahuutoja. Tanskalaiset pelästyivät ja pelästys muuttui epätoivoksi, kun he sitte huomasivat pelastuksen mahdottomaksi. Heidän tappionsa oli ääretön; ainoastaan harvat pääsivät takaisin kaupunkiin.

Asema oli sangen tukala. Ainoastaan melkoisen suuri joukko olisi saattanut tunkea piiritysarmeijan läpi, ja sellaista apua ei ollut odotettavissa. Tanskalaiset olivat siis aivan oman onnensa nojassa ja jotta heidän miehensä jälellä olevilla vähillä varoilla saattaisivat elää kokonaisen talven Tukholmassa, täytyi kaikki tarpeeton väki ajaa pois.

Se tehtiinkin. Kaikki joita ei voitu käyttää kaupungin puolustukseen, tai jotka olivat vähemmän luotettavat, karkoitettiin. Teinien, munkkien, palkkaväen, sanalla sanoen kaikkien, jotka olivat toisten leivissä, täytyi jättää kaupunki.

Niin kului talvi ja päästiin merkilliseen vuoteen 1523.

Sillaikaa oli Ruotsiin saapunut muutamia lyypekkiläisiä raatiherroja valvomaan Hansakaupunkien etuja; he oleskelivat koko talven Upsalassa ja seurustelivat saksalaisen ratsuväen kanssa, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä kuin nostaa palkkansa.

Koko maassa tahdottiin, että kutsuttaisiin kokoon herrainpäivät, jonkatähden valtionhoitaja vihdoin sen tekikin, määräten kokouksen pidettäväksi Strängnäsissä toukokuun 24 päivänä. Tärkein kysymys oli velka Lyypekille, jonka maksaminen tuotti huolta.

Molemmat lyypekkiläiset raatiherrat jättivät laskun avusta, joka oli annettu Tukholman piiritykseen ja vaativat että se viipymättä maksettaisiin; jos taas sattuisi viivytys, niin lyypekkiläiset korvaukseksi yksistään siitä tahtoivat rajattoman vakuutuksen valtakunnan kaupasta, oman tekemänsä ehdotuksen mukaan.

Tuo mahtava Lyypekki, joka sekä kruunasi kuninkaita että karkoitti heitä valtaistuimilta, oli hiljan tehnyt liiton Tanskan kuninkaan Fredrikin kanssa ja luvannut auttaa häntä hankkimaan itselleen Ruotsin kruunua. Lähettiläät lausuivat uhkauksia siihen suuntaan.

Heidän vallassaan oli sitäpaitsi neuvottelu Tukholman pakkosopimuksesta eikä ollut muuta neuvoa kuin suostua kaikkiin heidän vaatimuksiinsa.

Mutta nämä neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun syttyi kysymys synnynnäisen ruotsalaisen herran valitsemisesta maan kuninkaaksi.

Tuomiorovasti Knut astui esiin osoittamaan, miten tärkeää Ruotsin nyt oli ryhtyä kuninkaanvaaliin, koska vieraat kuninkaat jo kauvan olivat sortaneet ja kamalasti hävittäneet valtakuntaa. "Ja koska armollinen Jumala oli suonut Kustaa Eerikinpojan tuottaa isänmaalle suurta onnea ja menestystä taistelussa sen ilkeää vihollista kuningas Kristiania ja hänen joukkojaan vastaan, ja koska Jumala samalle Kustaa Eerikinpojalle oli lahjoittanut hurskautta, viisautta ja urhoollisuutta ja varmaankin itse kutsunut ja määrännyt hänet siihen virkaan, niin ei sen parempaa ja kuninkaaksi sopivampaa miestä ollut; sitäpaitsi oli hän ylhäisintä aatelissukua ja vanhojen kuninkaiden verta, Ruotsissa syntynyt ja kasvanut."

Puhe oli latinankielinen, kansa ei sitä ymmärtänyt, mutta se arvasi sisällön ja huusi riemuiten, että kaikki tahtoivat Kustaata kuninkaaksi.

Itse piispa Braskin, joka joko todellisen tai teeskennellyn sairauden vuoksi oli jäänyt tulematta kokoukseen, kerrotaan, saatuaan tietää kokouksen tulokset, lausuneen ilonsa siitä että Ruotsi oli saanut kotimaisen kuninkaan.

Kustaa epäili kauvan, ottaisiko vastaan kunniakkaan tarjouksen. Vihdoin hän pyysi päästä siitä ja ehdotti että joku läsnäolevista ritareista valittaisiin. Hän lausui kieltonsa niin jyrkästi, että "läsnäolevien polvillaan ja kyyneliä vuodattaen täytyi rukoilla häntä rupeamaan heidän herrakseen ja kuninkaakseen".

Vihdoin hän sitte suostui ottamaan vastaan tyrkyttämällä tarjotun kuningaskruunun, joka, niinkuin hän sanoi, hänelle "tulisi tuomaan enemmän sappea kuin hunajaa". Nostetuin käsin vannoi kansa hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja hän puolestaan "teki vakavan valan, niinkuin Ruotsin laki säätää kuninkaanvaalissa".

Tämä ei voinut olla Kustaalle odottamatonta, varsinkin kun siitä jo Vadstenan kokouksessa oli ollut kysymys, vaikkei julkisesti. Selvästi hän myöskin näki, että Kristian kyllä oli pitänyt huolta siitä, ettei löytynyt liiaksi pyrkijöitä Sturein seuraajiksi. Sekä ensimäiselle että viimeiselle Sturelle oli tarjottu kruunu, mutta he olivat kieltäytyneet, sellaista oli siis jo ennenkin tapahtunut. Kustaa oli viisas mies, hän laski edeltäkäsin kaikkien tekojensa seuraukset; menneisyyden levottomuus ja raskaat huolet olivat niin selvinä hänen muistossaan, että hän epäili, ottaisiko ne uudestaan kannettavikseen. Hän oli kyllä kunnianhimoinen, mutta ei siihen määrään että hän ajattelemattomasti olisi heittäytynyt mihin yrityksiin tahansa. Se minkä hän tähän asti oli tehnyt, oli lähtenyt palavasta isänmaanrakkaudesta.

Valtionhoitajan nimeen sisältyi aivan toiset oikeudet… hänen täytyi myöntää, että kuninkaannimi tänä hetkenä oli takaus Ruotsin itsenäisyydestä. Kuka oli arvokkain sitä kantamaan, kenelle maan ritareista hän ojentaisi Ruotsin kruunun?

Ei kenellekään!… hänen täytyi se myöntää. Mutta jos hän sen laskee omaan päähänsä, niin hän sitoutuu suuriin velvollisuuksiin!

Ruotsin olot olivat pelkkää sekamelskaa; kaikki oli järjestettävä, vanhaa karsittava pois ja uutta asetettava sijaan… Kykeneekö hän sellaiseen suurtyöhön? Jumalan avulla, jos hän siihen kokonaan antautuu.

Kokonaan?… Pitääkö hänen sitte luopua kaikista elämän iloista…? Hän on nuori ja terve, eikö hän saa nauttia niin kauvan kuin taitaa? Ei, jos hän tahtoo ruveta Jumalan soturiksi ja selvin katsein silmäillä asioita.

Silloin muistui hänen mieleensä muuan Martin Lutherin lause:

"Teidän pitää käyttää tätä maailmaa ikäänkuin ette käyttäisikään." Niin, sen hän oli tekevä!

Ja äkkiä oli hänen päätöksensä valmis.

Vaali herätti yleistä iloa, yksin vanhankin koulun miehissä. Piispa Brask lausui:

"Tanskan miehet ja muut ulkomaalaiset ovat kauvan kierrelleet ympärillämme kuninkaanvaalineen ja muine puuhineen, he ovat sekä viekkaudella että liukkain kielin koettaneet tunkeutua suosioomme ja me olemme luottaneet heidän sanoihinsa, kirjeihinsä ja vakuutuksiinsa valtakunnan ja kansan onnesta, mutta mitenkä he ovat pitäneet lupauksensa, sen olemme nähneet."

Heinäkuun 6 päivänä 1523, kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta Tukholman verilöylyn jälkeen, huudettiin Kustaa Eerikinpoika Vaasa Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi. Hän ei ollut siksi halunnut, mutta hän sai ansioidensa mukaisen palkan, ja todisteena siitä että hänen ansionsa olivat yhtä suuret kuin hänen onnensa, mainitsee muuan historioitsija ne kolmekymmentäseitsemän vuotta, joina hän tarmolla hallitsi huimapäistä ja suurtöihin taipuvaa kansaa. (Niinkuin hän itse lausui Ruotsin kansasta.)

Kuninkaanvaalitilaisuudessa tehtiin kaksi kirjoitusta, toisen kirjoitti kuningas, toisen valtakunnan neuvosto. "Me Kustaa, Jumalan armosta valittu Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi" — alkaa ensimainittu, joka on osoitettu kaikille hengellisille ja maallisille, vapaasukuisille rälssimiehille ja kaikille talonpojille, jotka "Ruotsissa asuvat ja elävät".

Neuvoston kirjoitus on osoitettu "kaikille jotka etsivät ja rakastavat totuutta", ja tarkoitti siis koko kristikuntaa. Se sisälsi laajan kertomuksen tapahtumista Ruotsissa sekä siitä, miksi petolliselta kuningas Kristianilta oli kielletty uskollisuus ja kuuliaisuus ja miksi voittamaton ruhtinas ja herra, herra Kustaa, oli valittu Ruotsin ainoaksi, oikeaksi, armolliseksi herraksi ja kuninkaaksi.

Vihdoin sanottiin pitkässä kirjoituksessa vielä, että arkkipiispa Kustaa Trolle palkaksi kaikista pahoista teoistaan ikipäiviksi oli suljettu pois Ruotsin valtakunnasta.

Samaan aikaan kuin vaali tapahtui, tuli säädyille Tanskan vastavalitulta kuninkaalta Fredrik I:ltä kirje, jossa hän pyytää, että hän, unioonin sääntöjen mukaan, tunnustettaisiin myöskin Ruotsissa.

Säädyt vastasivat valinneensa Kustaa Eerikinpojan Ruotsin kuninkaaksi.

Tämä tapahtui Strängnäsin valtiopäivillä 7 päivänä kesäkuuta v. 1523. Uniooni oli silloin ollut voimassa 126 vuotta.

Se oli jättänyt jälkeensä hävitystä ja kauhistusta, ei siksi että se olisi ollut niin suuren sorron aika, mitä se tosin usein myöskin oli, vaan pääasiallisesti siksi, että se oli mitä suurimman vallattomuuden aika.

Unioonin aikana oli neuvoston velvollisuus hallita valtakuntaa; läänit jaettiin neuvoston jäsenten kesken ja jokainen haltia nautti läänistään tulot, mutta kosk'eivät läänit olleet perinnölliset, niin niistä oli alituinen riita. Kustaan ensi tehtäviä oli sentähden kysyä neuvostolta, saisiko hän vapaasti päättää kruunun läänien asiat.

Valtakunnan mahtimiehet olivat joskus ehdotelleet, että valtakunta jaettaisiin moneen osaan, eri hallitsijain kesken, ja tämä olikin jo suureksi osaksi tapahtunut.

Mutta toiselta puolen oli kansakin jo noussut mahdiksi, Engelbrekt oli kutsunut talonpojat aseihin ja aseissa he sitte olivat satoja vuosia.

Valtakunnan hajoamiseen uhkasi kyllä vaikuttaa herrojen valta, mutta talonpoikienkaan valta ei ollut vaaraton, vaikka aivan toisella tavalla. Eri maakunnat toimivat näihin aikoihin aivan itsenäisesti, ne tarttuivat aseisiin, solmivat keskinäisiä liittoja ja uudistivat vanhoja sopimuksia; sanalla sanoen: tekivät aivan mitä tahtoivat.

Sitä todistaa varsinkin pohjois-Ruotsi, jotavastoin aatelisvalta taas on suuri etelässä, paitsi Smålannissa. Tässä maakunnassa ja Taalaissa leimahtelivatkin talonpoikaiskapinat pääasiallisesti Kustaan hallituksen aikana. Aseelliset talonpojat eivät köyhyydessään tahtoneet maksaa veroja, vaikka sekä heidän elämänsä että omaisuutensa yhtämittaa oli vaarassa. Sen Kustaa itse sai kokea.

Maallisen esivallan puutteessa oli kirkko valvonut omia etujaan. Se oli ylimysluokkaa mahtavampi siinä suhteessa että piispat kirkollisen ammattinsa ohella olivat maallisia lääniherroja. He olivat aina suosineet unioonia ja joutuivat sentähden jo aikaiseen isänmaallisen puolueen vihan alaisiksi.

Jo Engelbrekt oli tehnyt kovia uhkauksia piispoja vastaan, Kaarle Knuutinpojan ja Sturein hallitus oli ollut ainaista taistelua pääasiallisesti heitä vastaan. Kostonhimoinen arkkipiispa se Kristianille raivasi tietä, eikä Ruotsissa koskaan ole niin vihattu ketään kuin Kustaa Trollea.

Sitäpaitsi lisäsi munkkien ja pappien huono elämä yleistä katkeruutta, mutta heidän vaikutuksensa, varsinkin alemman papiston, pysyi sentään vielä sangen suurena.

Tällaisten olojen vallitessa tuli Kustaan siis perustaa Ruotsiin mahti, nimittäin kruunun mahti, joka oli lakannut olemasta; ja sentähden täytyi hänen alkaa hallituksensa pyytämällä kansalta mitä suurimpia uhrauksia.

Kaikista ensinnä tarvittiin rahaa, ja kokouksessa määrättiin koko maahan hopeavero.

Määrättyään Ture Jönsinpojan valtiohovimestariksi ja Lauri Siggenpojan valtiomarskiksi, läksi Kustaa Strängnäsistä.

* * * * *

Palatessaan Kalmariin toivoi Severin Norrby parempia aikoja.

Hän pani liikkeelle kaikki voimansa rynnätäkseen kaupungin ulkopuolella olevaa leiriä vastaan; ja saatuaan seudun puhtaaksi vihollisista oli hän päättänyt palata Tukholmaan. Silloin saapui Tanskasta tieto että Kristian oli pantu viralta.

Nyt luopui Severin puolustuspuuhista ja valmisti lähtöön koko voimansa, paitsi kuusikymmentä saksalaista sotamiestä, jotka saivat käskyn kahden vahtivuoron aikana vartioida kaupunkia ja linnaa.

Jos he ruokavarojen puutteessa tai ruotsalaisten lukuisuuden tähden huomaisivat mahdottomaksi puolustautua, niin tuli heidän käydä porvarien kimppuun, viedä heidän omaisuutensa laivoihin, sytyttää kaupunki ja linna tuleen ja sitte kiireen kautta purjehtia Visbyhyn.

Porvarit saivat kuitenkin vihiä asiasta ja lähettivät kaikessa hiljaisuudessa miehiä ruotsalaiseen leiriin — oli juuri helluntaiaatto — pyytämään apua; he lupasivat yöllä neljättä helluntaipäivää vastaan pitää kaupungin portin auki, jos ruotsalaiset silloin tahtoisivat tulla.

Arvid Vestgöte ja Pekka Hannunpoika, jotka johtivat ruotsalaisia, kiirehtivät käyttämään tilaisuutta hyväkseen.

Ratsujoukon etunenässä ajoivat he itse määrättynä aikana kaupungin portille, joka olikin auki. Sitte he täyttä laukkaa ratsastivat kaupungin läpi Eteläportille, jonne kolmekymmentä saksalaista vartiaa oli vetäytynyt. Jalkaväki saapui pian paikalle ja sotamiehet vangittiin.

Kaupunki oli nyt ruotsalaisten käsissä ja kahdeksan päivän kuluttua saivat he haltuunsa koko linnan, jonka jälkeen Arvid Vestgöte läksi Ölantiin ja valloitti saaren.

Varsinaisessa Ruotsissa ei vihollisilla enään ollut muuta kuin Tukholma ja sinne läksi Kustaa suoraan Strängnäsistä.

Talvi oli Tukholmassa ollut kamala, sekä nälkä että hätä raivosi kaupungissa; ja ruotsalaiset olivat niin valppaat että kaikki tanskalaisten karkausyritykset aina menivät myttyyn.

Vihdoin syntyi kaikellaista häiriötä ja väkivaltaa, varsinkin kun sotamiehet olivat siksi voimakkaat, että jaksoivat pitää porvareita komentonsa alaisina.

He pakoittivat heidät mitä raskaimpaan työhön, sillä heidän täytyi pitää avoinna eräs leveä hauta, joka ulottui koko kaupungin ympäri ja jonka tarkoitus oli estää vihollisia äkkiarvaamatta ryntäämästä kaupunkiin.

Jää oli niin vahvaa että sitä myöten muuten aivan helposti saattoi päästä kaupungin muurille asti.

Siinä varmassa toivossa että kuningas keväällä lähettäisi apua, kesti miehistö aina siihen asti.

Mutta kun kevät tuli, saapui sensijaan tieto, että kuningas oli paennut valtakunnasta.

Nyt ryhdyttiin keskusteluihin — mihin Kristian muuten jo edeltäkäsin näkyi antaneen luvan — mutta tanskalaisten ehdot olivat sitä laatua, että Kustaa paikalla hylkäsi ne.

Tahdottiin antaa linna lyypekkiläisille, jotka Danzigin kanssa yhdessä suorittaisivat miehistölle maksamatta jääneet palkat.

Piiritystä jatkettiin sitte yhtä ankarasti kuin ennenkin, joten hätä yhä yltyi ja tanskalaiset pian tulivat siihen johtopäätökseen, ettei muuta saattanut tehdä kuin antautua.

Sellainen oli mielentila ennen kuninkaan vaalia. Kun Kustaa sitte itse saapui leiriin, alkoivat keskustelut taas, eikä kestänyt kauvankaan ennenkuin oli sovittu ehdoista.

Tehtiin kaksi sopimuskirjettä, toinen miehistöä, toinen kaupunkia varten. Kaupungin pormestarille, raatimiehille ja väestölle lupasi kuningas antaa anteeksi kaiken menneisyyden; heillä oli täysi vapaus vaimoineen, lapsineen ja irtaimistoineen muuttaa Saksaan tai muualle; heidän kiinteimistönsä sitävastoin jäisi käytettäväksi Tukholman, kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi. Niille taas, jotka tahtoivat jäädä maahan, luvattiin niinikään menneisyys anteeksi; kaikki mitä he sodan aikana olivat rikkoneet sekä maallisia että hengellisiä herroja vastaan, unohdettaisiin.

Sitävastoin kuului sopimukseen, että "Tukholman kaupunki ja linna sekä pienine että suurine pyssyineen, miekkoineen, luotineen, nuolineen, ruutineen ja kaikkineen lankeisi ruotsalaisille. Samaten käytettäköön kaikki julmalle Kristian kuninkaalle tai Severin Norrbylle kuuluvat laivat ja jahtialukset meidän ja Ruotsin hyödyksi. Niinmuodoin jätettäköön myöskin arkkipiispa Kustaan, hänen isänsä Eerik Trollen ja piispa Jöns Bellenacken rahat ja tavarat sekä kaikkien valtakunnasta paenneiden, kuolleiden ja Suomessa asuvien omaisuudet, hopeat ja kullat käytettäviksi meidän ja Ruotsin valtakunnan hyödyksi."

Päälliköt saisivat ottaa mukaansa palvelijoita, palkkasotureita ja pyssymiehiä, heidän kansallisuudestaan riippumatta, sekä kaikki heidän hopeansa ja tavaransa. Itse saisivat he vapaasti lähteä maasta joko meritse tai maitse; heille toimitettaisiin ruokavaroja ja laiva, joka heidät saattaisi siihen osaan Saksaa, minne he halusivat mennä.

Mutta heidän täytyisi kunniansa nimessä luvata, etteivät kahteen kuukauteen nousisi Ruotsin valtakuntaa ja Lyypekin kaupunkia vastaan, ei salaisesti enempää kuin julkisestikaan.

Näillä ehdoin antautui Tukholman kaupunki ja linna 21 p:nä kesäkuuta Ruotsin vastavalitulle kuninkaalle.

Miehistö läksi pois ja Kustaa asetti sijaan omia miehiään.

Sunnuntaina tuli Pietari Hård linnanvoudiksi ja seuraavana tiistaina, joka oli juhannusaatto, marssi kuningas juhlallisesti eteläisestä portista kaupunkiin.

Jälellejääneiden porvarien ilohuutojen kaikuessa ratsasti hän Suurkirkolle, astui alttarille ja lankesi siihen polvilleen, nöyrästi ja sydämensä pohjasta kiittääkseen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti oli johtanut asiain kulun isänmaan onneksi ja pelastukseksi. Sitte läksi hän kirkosta.

Siitä oli viisi vuotta kun hän viimeksi oli nähnyt Tukholman. Hän oli jättänyt kaupungin vanhan ystävänsä Hemming Gaddin ja nuoren, rakkaan valtionhoitajan Sten Sturen rinnalla, ja miten sydämellisesti hän olikaan painanut heidän käsiään jäähyväisiksi!… Kukaan ei silloin ajatellut, että se oli viimeinen kerta!

Kummallisia vaiheita, epäilyksen ja levottomuuden päiviä nähtyään, kestettyään taistelua ja kieltäymystä, katseli hän taaskin tätä kaupunkia; hän oli kuninkaana, Ruotsin kuninkaana, matkalla sen linnaan…! Oliko se unta vaiko todellisuutta?

Mutta kuinka kaupunki oli muuttunut! Södermalmilla olevan Eteläportin edustalla ei ollut kuin yksi ainoa talo, jossa asuttiin. Kun hän ratsasti sisään kaupunginportista ja näki pienen porvarijoukon — noin kolmesataa henkeä — joka oli häntä vastassa, ja kun hän sitte loi katseensa autioille kaduille, niin tuntui siltä kuin olisi hän ollut matkalla kuolleiden kaupunkiin. V. 1518 oli Tukholmassa 1,177 veroa maksavaa porvaria ja nyt oli heidän lukunsa supistunut 308.

Kustaalle kerrottiin, että Normalmin ainoina asukkaina olivat P. Klaara-luostarin nunnat ja heidän abbedissansa. Helgeandsholmilla oli sairashuoneessa muutamia potilaita ja Ritariholmassa jokunen raihnas luostariveli. Siinä Tukholman koko väestö!

Kaikki jotka kynnelle kykenivät, olivat tänä hetkenä kaupungilla katsomassa komeutta. Oli todellakin omituista nähdä kuningas, tuo uljas, voimakas mies, jonka kasvot olivat niin jalot ja vakavat ja jonka tyyni katse ilmaisi ajatusten syvyyttä, ja hänen ympärillään päälliköt ja neuvoston herrat komeissa puvuissaan ratsastamassa autioilla kaduilla kaupungissa, jota oli kohdannut verituomio.

— Kun viimein seisoin tässä, puheli muuan raajarikkoraukka naapurilleen, — polvistuimme Kristianin, senkin pyövelin edessä.

— Ja minusta siitä on niin vähän aikaa, nyyhkytti eräs vanha eukko, — kun tässä näin Kustaa herran astelevan äitinsä rinnalla. Nyt hän melkein on Sten herran näköinen.

— Taitaa vaan olla, minä näen niin huonosti, vastasi raajarikko; — mutta mielelläni annan tuon toisen jalkani, jos hän tekee lopun tanskalaisten vallasta ja kaikista heidän julmuuksistaan.

— Katsokaa, katsokaa, huusi nainen ja tarttui ukon käsivarteen sellaisella kiihkolla, että hän oli menemäisillään nurin.

— Tarttukaa koreasti, niin jää toiseksikin kerraksi jotakin, virkkoi ukko, — Mutta mikä siellä nyt sitte on?

Suu auki tuijotti nainen eteensä.

— Mutta näkevätkö silmäni oikein? kysäsi hän sitte. — Onko tuo todellakin pormestari Gorius Holst, joka tuolla pokkuroi kuninkaan edessä?

Mies varjosti kädellä kasvojaan, sillä aurinko häikäisi hänen silmiään. Pitkän aikaa katseltuaan virkkoi hän:

— Luulenpa tosiaan että se on sama vanha kettu…

— Enhän minä tahdo ruveta neuvomaan kuninkaallista majesteettia, puuttui nainen puheeseen, — mutta jos hän antaa tuon pettää…

— Ei hän anna, huomautti sotamies, joka oli sattunut kuulemaan keskustelun. — Pormestari on kerjäten rukoillut armoa ja luvannut parannusta, ja hänelle on nyt annettu lupa jäädä kaupunkiin, mutta kyllä häntä silti pidetään silmällä.

— Oliko kuningas mukana sodassa?

— Oli kyllä.

— Miksei hän tyytynyt olemaan valtionhoitajana?

— Lienee parempi olla kuninkaana, huomautti nainen.

— Taisipa vaan akkaväen tähden ruveta siihen virkaan, nauroi sotamies ja läksi tiehensä.

— Mitä turhia! — Kas, nyt hän menee linnaan. Suokoon Jumala vaan hyvää ruokahalua hänelle ja hänen väilleen.

Mutta joukko taalalaismiehiä oli kerääntynyt yhteen ja muuan heistä lauloi toisille:

Ne Taalain miehet jo riensi luo muurien Tukholmin, ja taalaisnuolet ne lensi, kuni rae lyö aaltoihin.

Ja Taalain miehet ne ampui, kuin yhdestä jousesta vaan, niin pilvenä pöllähti nuolet joka kerralla ampuissaan.

Noin Taalain miehet ne nauroi, kun nuolet ilmassa soi, kaks juuttia kolmatta kiirein pois paarilla turvahan toi.

Ulos astui myllärin vaimo, noin virkkoi viekas tuo: kun säkkinne jauhetut lienee, miks tänne siis kannatte nuo?

Tää ei ole myllärin säkki, vaikka siltä se näyttää voi, se onkin uljahin juutti, jonka tappara kankaalla soi.

Pois rientäen huoneista juostiin ulos kaduille Tukholmin, lens' ratsulta Juutin miesi ja kaatui kalpoihin.

Ja ratsunsa seljästä huusi ritar Erkki se huimapää: voi poloja miehiä Juutin, emme konsaan maatamme nää.

Ja korskalta ratsulta Kustaa nyt kiitteli innoissaan: mun taalainmieheni, kiitos, kas, teihinpä luottaa saan.

Te kestitte taistot ja tuiskut lailla Ruotsin sankarien, elon päiviä Luoja jos sallii, sen palkitsen parhaiten!

12.

KUNINGAS KUSTAA.

Huoneet Tukholman linnassa olivat siihen aikaan pienet ja matalat, mutta niiden seinien sisäpuolella ajateltiin suuria ajatuksia ja tehtiin koko valtakunnalle tärkeitä ehdotuksia.

Rouva Margareeta Vaasa, herra Joakim Brahen leski, vieraili nykyään miltei aina veljensä luona. Vankeus Nyköpingin linnassa oli masentanut häntä ehkä enemmän kun äidin ja sisarten surullinen kohtalo.

Hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin Kustaa. Häntä hän aina oli rakastanut ja ihaillut, nyt hän häntä miltei jumaloi. Se oli pyhä velvollisuus, selitti hän, koska hän nyt oli hänen kuninkaansa.

Mutta Kustaalta ei riittänyt paljonkaan aikaa hänelle; sanomaton levottomuus ajoi häntä työstä työhön; maan kurjuus kuvastui koko räikeydessään hänen silmiensä edessä: hän ei saanut levätä ennenkuin hän voimiensa takaa oli koettanut poistaa sen.

Kerran kun hän sisarelleen jutteli vakavia tuumiaan, virkkoi Margareeta huoaten:

— Onhan tuo kaikki hyvä, mutta se ei lisää sinun omaa onneasi.

— Kuinka ei? Miten saatat epäillä sitä?

— Hm. Veljeni on pian kolmenkymmenen vanha.

— Entä sitte?

— Hänen pitää valita itselleen morsian.

— Se on jo valittu.

— Kuka, Kustaa, kuka?… Mikset ole siitä mitään sanonut minulle?

— Se on Ruotsi!

— Oi, sinä et tahdo sanoa minulle totuutta, sinä et pidä minusta…!

— Rakkahin Margareeta, eihän minulla ole ketään muita. — No, kiitos pyhälle neitsyelle! Tietysti sinun pitää valita prinsessa.

— Miksi?

— Jos sinä täältä kotimaasta valitsisit puolison, niin kaikki häntä kadehtisivat; ja sitäpaitsi, lisäsi sisar kiihkeästi, — ei löydy ketään joka ansaitsisi sellaisen onnen.

— Ole huoleti, minä en mene naimisiin.

— Mitä sinä ajattelet, Kustaa! Kuka sitte ottaisi kruunun sinun jälkeesi?

— Kuninkaanaluista ei koskaan ole puutetta.

Margareeta katseli häneen kummastuneena ja lausui äkkiä:

— Kustaa, sinä olet varmaankin jo rakastunut? Hänen kasvoilleen lensi ikäänkuin pilvi, kun hän vastasi:

— Ehkä.

Sisar veti syvältä henkeään.

— Onko hän jalosukuinen neiti ja korkeaa säätyä?

— On.

— Mutta sitte…

— Entä jollei hän sitä ansaitse?

— Mutta jos sinä rakastat häntä?

— Ymmärtämättömällä rakkaudella, jota ei järki hyväksy ja joka täytyy voittaa.

— Etkö sanoisi minulle hänen nimeään? kysyi sisar, hyväellen hänen kättään.

— En, Margareeta; se on minun salaisuuteni.

— Mutta jollet sinä voi unohtaa häntä?

— Minä voin mitä tahdon ja ankara työni on minulle suurena apuna.

— Mutta sinä kannat rinnassasi suurta surua!

— En suinkaan; olen taistellut itseäni vastaan ja melkein kokonaan voittanut.

— Niinhän sinä aina teet.

— Nyt ymmärrät, miksi työ on minulle siunaus, se saa minut unohtamaan itseni. Minä olen monasti pannut henkeni alttiiksi isänmaan edestä, mutta nyt minä tahdon tehdä vielä enemmän: uhrata voimani sen palveluksessa.

— Mutta minuun niin koskee…

— Älkäämme enään puhuko siitä, sanoi Kustaa ja painoi suudelman sisarensa otsalle. — Onhan minulla sisko, jolle voin uskoa tunteeni ja sitte, Margareeta, on minulla niin paljon muuta ajattelemista.

Hänen mentyään istui Margareeta kauvan ajatuksissaan.

— Onhan hänellä sisko… ja onhan suurta olla kuninkaan sisar, sillä hän on ensimäinen nainen koko Ruotsissa — ja jos Kustaa pysyy päätöksessään ja jää naimattomaksi, niin en minäkään… ja kukaties ehkä poikani… kuninkaan sisarenpoika…

Kustaalla ei ollut aikaa pysähtyä menneisyyteen, nykyisyys vaati hänet kokonaan omakseen. Hänen täytyi ajatella rauhan vahvistamista naapurimaiden kanssa ja sentähden toimitti hän Venäjälle lähetystön hankkimaan vahvistusta Sten Sturen ja venäläisen tsaarin v. 1510 tekemälle rauhalle, jonka tuli kestää 60 vuotta.

Mutta huolestuttavampi oli suhde Tanskaan, joka ei suinkaan ollut luopunut unioonipuuhistaan.

Kuningas Fredrikiltä ei puuttunut tahtoa ajaa asiansa läpi, vaan kykyä. Norjan säädyt, kokoontuneina Bergeniin, valitsivat hänet elokuun 5 päivänä maan kuninkaaksi, mutta Ruotsin valtakunnan säädyt olivat vastanneet että ruotsalaiset jo olivat ottaneet toisen kuninkaan. Siihen hän kyllä aikoi panna jyrkän vastalauseen, mutta silloin tapahtui asioita, joita hän ei ollut odottanut.

Tiedämme että se lakikirja, jonka Kristian oli antanut kansalleen, julkisesti poltettiin ja että etuoikeuksia nauttivat luokat saivat takaisin entiset oikeutensa.

Mutta säädyt ja kansa, jotka siten joutuivat herrojen kovan komennon ja hurjan mielivallan alaisiksi, nurisivat ääneen.

Nyt oli saatu monta hirmuvaltiasta sen yhden sijaan, jonka hirmuvalta oli koskenut vain korkeita herroja. Kansa alkoi huomata, että se oli kärsinyt tappion ja yhä suuremmaksi yltyi tyytymättömyys. Verisiä kahakoita syttyi sotamiesten ja talonpoikien välillä; näytti todella uhkaavalta. Fredrikin pelkoa lisäsi vielä Kristianin sukulaisten käytös.

Kaarle V kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin herttua Fredrikiä puuttumasta pohjoisten valtakuntien asioihin.

Hansakaupungeille lähetti keisari uhkaavan kiellon, etteivät ne millään lailla saisi auttaa herttuaa.

Kristianin enot ja langot nousivat hekin puolustamaan hänen asiaansa ja kehoittivat Fredrikiä vapaehtoisesti luopumaan Tanskan kruunusta.

Sitäpaitsi sai Kristian luvan heidän maistaan pestata sotaväkeä, kunhan hän itse maksaisi palkat. Joukko saksalaisia ruhtinaita oli niinikään puuhaamassa hänelle miehiä ja hankkeet uhkasivat levitä kamalan laajalle, kun äkkiä huomattiin, etteivät Kristianin Tanskasta tuomat aarteet vastanneet kuin hitusta tarvittavasta määrästä; ja niin raukesi koko tuuma aivan itsestään sikseen.

Mutta kaikki nämä uhkaavat liikkeet olivat jo ehtineet pelästyttää Fredrikin. Hän huomasi vaaralliseksi liiallisilla vaatimuksilla ärsyttää Ruotsin kuningasta ja lähetti sentähden kaksi arvossapidettyä miestä Kustaa herran luo ehdottamaan, että molemmat kuninkaat persoonallisesti tapaisivat toisensa, sopisivat riita-asioista ja rakentaisivat rauhan ja ystävyyden pohjoisten valtakuntien kesken. Sitäpaitsi pyysi Tanskan kuningas apua Malmön valloittamiseen, sillä hänen voimansa olivat riittämättömät ja talonpojat olivat Kristianin puolella. Sensijaan lupasi hän heti lähettää ne ruotsalaiset naiset, jotka Köpenhaminassa olivat vankeudessa, vapaina kotiin; tämä lupaus täytettiinkin jo seuraavan vuoden alussa, kun Kristina Gyllenstjerna sekä kaikki muut hengissä olevat ruotsikot saapuivat kotimaahan.

Munkebodassa asusti vanha piispa Hans Brask, tosin välittömästi ottamatta osaa asiain kulkuun, mutta tarkasti pitäen silmällä kaikki mitä tapahtui. Hän oli niinkuin kaikki muutkin piispat pitänyt unioonista, siksi että se enensi pappien valtaa ja rikkautta ja antoi heille valtiollisen merkityksen, mutta itse asiassa hän ei ollut mikään tanskalaisystävä. "Kyllä minä ketun luonnon tunnen", oli hänellä tapana sanoa ja heti kun hän kuuli kerrottavan lähetystöstä, kirjoitti hän Kustaalle, että nuo herrat liukkain kielin olivat tulleet tekemään sopimuksia vaan saadakseen takaisin Blekingen.

Kun nyt Gottlanti olisi saatu takaisin ja kuningas voisi toimia vapaammin, saattaisi ruveta ajattelemaan Skånen valloittamista, ja kaupanteolla ja kaikellaisilla verukkeilla oli tarkoitus saada aikaa pitkitetyksi. Piispa kehoitti sentähden kuningasta käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja lisäämään kruununsa maita juuri nyt kun mielet olivat kuohuksissa.

Mutta Kustaa ajatteli enemmän maansa voimistumista kuin uusien valloitusten hankkimista. Sitäpaitsi oli hän levoton siitä, minkä myrskyn Kristian saattaisi nostaa ja piti viisaimpana ystävällisen veljesliiton kautta koettaa torjua uhkaavaa vaaraa.

Berendt von Melen sai sentähden käskyn lähteä väkevällä saksalaisella palkkasoturijoukolla Malmöhön vahvistamaan tanskalaisten leiriä.

Lisäksi lähetti Kustaa kuningas Fredrikille kymmenen laivaa Bornholmin valloittamista varten.

Tähän ystävälliseen kohteluun vastasi Tanska pyytämällä takaisin Blekingeä ja Vikeniä, jotka Kustaa julkisessa sodassa ja miekka kädessä oli valloittanut.

Samalla virkosi vanha, molemminpuolinen kysymys Gottlannin omistamisesta eloon.

Tämä saari, joka vanhastaan kuului Ruotsille, oli nyt Kristianin päällikön ja virkamiehen Norrbyn hallussa. Hän oli kaikkien itämerenkulkijain, sekä tanskalaisten että ruotsalaisten kauhu, mutta ryösti pääasiallisesti vendiläisten kaupunkien laivoja. Hänen suurin ilonsa oli, niinkuin hän itse sanoi, kaivella heidän tavarakirstujaan ja haistella heidän ryytipussejaan. Puolet saaliista piti hän itse, toiset puolet antoi hän väelleen ja sitte saivat kauppiaat takaisin laivansa toivotuksella, että he pian tulisivat takaisin.

Heti Strängnäsin kuninkaan vaalin jälkeen kirjoitti piispa Brask Kustaalle ja pyysi häntä punnitsemaan, eikö, jos Kristian nyt lähettäisi voimia Tanskaan, Gottlantikin tulisi niin hyvin varustetuksi, että sitä sitte olisi vaikeampi valloittaa takaisin kuin nyt.

Mutta Kustaa halusi rauhaa ja ehdotti sentähden, että hän ja Norrby persoonallisesti tapaisivat ja keskustelisivat asioistaan. Tätä tarkoitusta varten lähetti hän turvakirjeenkin, mutta Norrby joka kyllä tiesi mistä oli kysymys, kieltäytyi kuulemasta ehdotusta.

Lyypekille oli asia erittäin tärkeä ja kun saatiin tietää, ettei Kustaa tahtonut sotaa, lähetettiin Herman Israel Ruotsiin.

Hän huomautti, mikä onni Ruotsin kruunulle olisi saada takaisin Gottlanti.

— Ei, sanoi Kustaa, — minä olen sotinut tarpeeksi, rahavarastoni ovat tyhjentyneet ja velkani ovat kasvaneet; ajattelematonta olisi ryhtyä uuteen sotaan ennenkuin vanhat velat ovat maksetut.

Mutta juutalainen arveli, että sellainen ulkosatama olisi äärettömän tärkeä.

— Saattaa olla, mutta minä en tahdo ruveta pitämään huolta Gottlannista, kun Ruotsi sillaikaa voi liukua käsistäni; sitäpaitsi siitä saattaisi syttyä uusi viha Tanskan ja Ruotsin välille.

— Niin, mutta siitä tulisivat muut kärsimään enemmän kuin ruotsalaiset, vastasi viekas Israel.

— Kuka maksaa kustannukset, jos Tanska kuitenkin saa Gottlannin?

Tätä kysymystä juutalainen juuri oli toivonutkin. Hän selitti, että jos Kustaa tahtoi ryhtyä gottlantilaiseen sotaan, niin Lyypekki monta vuotta odottaisi saataviaan. Ja jollei puuha onnistuisikaan, niin saattoi auttaa asiaa sillä tavalla, että Kustaa pyytäisi Fredrikin tyttären puolisokseen, jolloin Gottlanti myötäjäisinä lankeisi Ruotsille. Ja Herman Israel lisäsi tutunomaisesti, että Lyypekki jo oli keskustellut asiasta kuningas Fredrikin kanssa.

— Mutta jollen minä tahdo, huomautti Kustaa.

— Niin Lyypekki saa maksaa puolet sotakulungeista ja Tanska toiset puolet, jos se tahtoo pitää Gottlannin hallussaan.

Nämä lupaukset vahvistettiin pyhällä valalla. Herman Israel näytti valtakirjan, jonka nojalla hän oli oikeutettu tähän neuvotteluun, ja vakuutti, että hän esivaltansa ja herrojensa puolesta oli sanonut kaikki sanottavansa.

Varmaa vastausta Kustaa ei tahtonut antaa; hänen täytyi kuulla neuvoskunnan ja kansan mielipide.

Sitte hän matkusti Itägötlantiin ja joi jouluoluet Falköpingissä hyvien ystävien seurassa.

Tammikuussa v. 1524 oli kokous kutsuttu Vadstenaan. Täällä puhui Linköpingin piispa Hans pontevasti gottlantilaisen sodan puolesta ja häntä kannatti kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika, sekä kaikki neuvoston maalliset jäsenet. Mutta kuninkaan kasvot kävivät yhä synkemmiksi, kertoo kronikka; hän arveli, että puuha vaan tuottaisi suuria maksoja eikä mitään hyötyä valtakunnalle; mutta koska kerran nyt kaikki sitä tahtoivat, niin hänkin, melkein pakosta, siihen suostui.

Kun Lyypekin kanssa oli sovittu asiasta, ryhtyi Kustaa tavallisella pontevuudellaan toimeen; hän oli ankara muille, mutta ei myöskään säästänyt itseään.

Omat pöytähopeansa, vatinsa, lautasensa ja juomamaljansa lähetti hän Tukholmaan ja Upsalaan, jotta ne lyötäisiin kiiltäväksi rahaksi. Piispa Hans, jonka hiippaan Gottlanti kuului, sai maksaa suuria kuluja. Kuningas vaati häneltä sata aseellista miestä ja kaksi- tai kolmesataa markkaa puhdasta hopeaa. Lisäksi hän ankarasti vaati näiden velvollisuuksien täyttämistä ja muistutti vielä, että sekin, mikä puuttui edellisen vuoden hopeaverosta, oli maksettava.

Piispa teki mitä ikinä voi, mutta valitti ystävilleen — varsinkin Tuure Jönsinpojalle — kuinka suuria huolia kaikki tämä hänelle tuotti.

Itse ei Kustaa pitkiin aikoihin uskaltanut jättää valtakuntaa, mutta hän uskoi sotavarustusten johdon Berendt von Melenille. Tämä, joka synnyltään oli saksalainen ja aikoinaan kuningas Kristianin joukossa palveli kenttäeverstinä, oli sotatoimissa sangen taitava. Stegeborgin linnan antautuessa Arvid Vestgötelle oli hän sen päällikkönä; sittemmin istui hän kaksi kuukautta vankeudessa Söderköpingin linnassa, jonka jälkeen meni Ruotsin palvelukseen.

Kustaa rupesi pitämään hänestä, hänet otettiin neuvostoon ja hän pääsi Kalmarin linnan ja läänin päälliköksi.

Lisäksi toimitti Kustaa hänet ylhäisiin naimisiin, antamalla hänelle puolisoksi sukulaisensa Margareeta Vaasan, Tukholmassa mestatun Eerik Knuutinpojan (Kolmen Ruusun) lesken.

Suomesta kutsuttiin paras sikäläinen miehistö, sotalaivat pantiin kuntoon ja varustettiin kelpo merimiehillä, hyvillä tykeillä, ruokavaroilla ja kaikellaisilla muilla tarpeilla.

Kuningas kirjoitti Lyypekkiin, Danzigiin ja Tallinnaan, pyytäen lisää muonaa, rahalainaa ja muuta apua Norrbyta vastaan, ja Henrik von Melen lähetettiin Saksaan palkkaamaan sotamiehiä.

Kun kaikki oli järjestyksessä, astui kuningas itse toukokuun 8 päivänä laivaan ja purjehti Kalmariin; siellä hän odotti Suomesta tulevaa laivastoa ja niitä laivoja, joiden piti tulla Lyypekistä ja Saksasta.

Nyt hän uudestaan kirjoitti piispa Braskille, vaatien raha-apua — "koska Linköpingin piispalla tästä sodasta, jos kaikki hyvin onnistuu, on melkein yhtä paljon hyötyä kuin kruunulla. Rahapajoissamme Tukholmassa ja Upsalassa lyödään rahaa joka päivä, niin kauvan kuin hopeaa riittää. Erittäin tarpeellista olisi, että te lähettäisitte sinne jonkun osan hiippanne hopeavaroista, niinkuin jo ennen olemme vaatineet."

Piispa vastasi pitkällä kirjeellä, mutta kirjoitti samalla ystävälleen Ture Jönsinpojalle:

"Arvelemme, että tähän kaikkeen varmaankin on syypää joku Lutherin puoluelainen."

Berendt von Melen lähti koko laivastolla merille Kalmarista ja nousi helluntain aikaan maihin Gottlannissa. Alussa kävi kaikki hyvin, koko avoinna oleva maa valloitettiin ja pian suljettiin Norrby Visbyhyn ja likellä olevaan Visborgin linnaan. Taitavalla sotasilmällä saattoi paikalla nähdä, ettei kaupunki eikä linna kauvan kestäisi ruotsalaisten ylivoimaa, varsinkin kun lyypekkiläinen laivasto kokonaan esti ruokavarojen tuonnin meren puolelta.

Mutta onni suosi vanhaa merikarhua linnassa, niinkuin tavallisesti; hänen jahtialuksensa karkasivat ruotsalaisten laivojen kimppuun, jotka toivat ruutia, luoteja ja muita piiritykseen tarvittavia aineita, ja ottivat pois suuren osan sotavarustuksista, muun muassa kaikista tärkeimmän: ruudin. Uusia tarpeita täytyi hankkia Saksasta ja siihen kului kaksi kuukautta.

Berendt von Melen aikoi sitte heti ryhtyä rynnäkköön, mutta saksalaiset sotamiehet vaativat ensin palkkojaan. Kului kaksi viikkoa ennenkuin ne saatettiin maksaa ja kun miehet olivat saaneet ne, rupesivat he vaatimaan palkkaa kahdelta viime viikolta. Kun ei sitä voitu antaa, muuttuivat heidän vaatimuksensa uhkauksiksi.

Severin Norrby puolestaan oli hyvissä ajoin antanut kuningas Kristianille tiedon ruotsalaisten aiotusta hyökkäyksestä ja pyytänyt apua tai vapautusta uskollisuusvalastaan. Juhannuksen aikaan lähetti hän sanan kuningas Fredrikille Köpenhaminaan ja tarjosi hänelle Gottlantia niillä ehdoin, että hän saisi pikaista apua ja jäädä virkaansa. Kuningas Fredrik oli tosin Ruotsin avulla saanut takaisin Malmön, mutta se ei estänyt häntä ilolla suostumasta Norrbyn ehdotukseen; hän ei ainoastaan suostunut kaikkeen, mitä hän pyysi, vaan lupasi vielä lisäksi suuria lahjoituksia, jos Norrby saattaisi pitkittää aikaa, kunnes apu Tanskasta ehtisi perille.

Heti kun tämä oli päätetty, riensi Norrby ilmoittamaan lyypekkiläisille, että vihollisuus häntä vastaan tästälähin olisi sama kuin vihollisuus Tanskan kuningasta vastaan.

Lyypekkiläiset eivät kauvan miettineet asiaa. Heillä ei ollut muuta tarkoitusta kuin kauppansa turvaaminen; nyt saattoi tarkoituksen saavuttaa ilman miekan iskua, sitäpaitsi he paljon mieluummin soivat Gottlannin heikolle Fredrikille kuin voimakkaalle Kustaalle ja sentähden he nyt nostivat purjeensa ja läksivät takaisin kotimaahansa.

Norrby ei tyytynyt tähän. Hän kääntyi von Melenin puoleen, ilmoitti että molemmat kuninkaat olivat ryhtyneet rauhankeskusteluihin ja arveli, että parempi oli hiljaisuudessa odottaa asiain ratkaisua kuin hyödyttömissä kahakoissa vuodattaa toistensa verta.

Hän johdatti von Melenin mieleen heidän muinaisia asetoveruutensa aikoja Kristianin lipun alla, kävi usein Ruotsin leirissä ja ehdotteli aselepoa.

Berendt von Melen ihastui hänen ystävällisyydestään, kävi hänkin puolestaan tervehtimässä Norrbyta, viipyi hänen luonaan Visborgissa useita päiviä, oli hänen lapsensa kummina ja kohteli häntä ystävänä ja asetoverina.

Norrby naureskeli itsekseen; hän tiesi käyttäneensä keinoja, jotka tepsivät.