LUKIJALLE. (continued 6)

— Syynä mihin? kysyi hän kiivaasti.

— Siihen ettei hän mitään sano.

Munkki ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta hän näki hänet siinä istumassa, silmät maahan luotuina, hohtavin poskin ja pienet kädet vapisten mielenliikutuksesta.

Isän täytyi käydä kiinni tuohon somaan kätöseen eikä tyttö tällä kertaa sitä vetänytkään pois.

— Puhu, lapseni, sanoi hän lempeästi.

— Mitä minä sanon? kysyi tyttö nyyhkyttäen.

— Syyn äitisi synkkämielisyyteen, sanoi munkki, tyynnyttävästi silittäen pientä kättä.

— Olen sen jo sanonut.

— No, sano se vielä kerran.

— Se on se, etten minä tahdo käydä ripillä.

— Vai niin, virkkoi munkki nolona, — no mutta tee se! Tyttö loi häneen veitikkamaisen katseen.

— Opettakaa minulle, miten minun tulee se tehdä.

— Sinä kerrot ajatuksesi.

— Ne ovat liian lapselliset.

— Sano minulle mitä ajattelet.

— Lehmiä, lampaita, pukkeja ja hevosia, varsinkin hevosia.

— Eikö mitään muuta?

— En ainakaan tällä kertaa muista, mutta ehkä sitte, jos te, arvoisa isä, kysyisitte minulta.

Tyttö tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hiljaa; se oli kylmä ja hikinen ja tyttö luuli tuntevansa, että se värisi.

— Jos te vakavasti sitä tahdotte?

— Se tuottaisi äidilleni niin suurta iloa.

— Siis hänen tähtensä!

— Kun tulette seuraavalla kertaa.

— Ja olen ripittänyt hänet?

— Ei, minut ensin! huudahti tyttö kiihkeästi.

— Miksi? Richissa punastui.

— Niin minulle riittää enemmän aikaa, vastasi hän sitte ujosti.

Isä loi häneen hämmästyneen katseen.

— Olkoon niinkuin tahdotte.

— Kiitos! huudahti Richissa vilkkaasti ja syleili häntä keveästi. — Kiitos, kiitos!

— Minä olen hengellinen mies, virkkoi munkki pelästyen.

Tyttö loi silmänsä maahan ja vetäysi hämillään syrjään. — No, no, ei se nyt ole niin vaarallista… Minä siis palaan.

— Äitini on varmaan herännyt ja…

— Ei, ei tänään. En enään ole hänestä levoton.

— Saanko siis sanoa terveisiä?

— Kyllä, ja kertokaa että olemme sopineet. Tyttö niiasi syvään.

— Hyvästi nyt, neiti Richissa. Suojelkoon sinua pyhä äiti ja hänen enkelinsä.

Richissa painoi pienen päänsä syvästi alas, mutta kun munkki ojensi hänelle kätensä, niin hän tuskin kosketti sitä huulillaan; hän oli itse pelästyttänyt hänet.

Palvelija, joka oli pidellyt hänen hevostaan, auttoi hänet selkään, mutta kotimatkalla väikkyi Richissan kuva koko ajan hänen edessään, niin että hän lopulta oikein harmitteli omaa tyhmyyttään.

Richissa riensi Ingierd rouvan luo, mutta tämä oli todellakin nukkunut. Silloin hän kevyenä kuin lintu juoksi ylös salaportaita.

Tyste luki ääneen ja Cecilia lepäsi sohvalla; molempien silmissä kiilsi kyyneliä. He kertoivat Richissalle, että kirja oli Lutherilta.

— Minäkin tahdon lukea sen, vaikka toisen kerran, huudahti tyttö. — Kuulkaa nyt, mitä olen tehnyt! Ja sitte hän kertoi, että jos munkki oli epäillyt itseltään salattavan jotakin, niin kyllä hänen epäilyksensä nyt olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen. — Hän sai muuta ajattelemista! lisäsi hän nauraen.

— No mitä, Richissa?

— Hän rakastui minuun, kuiskasi tyttö.

— Se hävytön mies!

— Olkaa huoleti, voinhan minä leikitellä hänen kanssaan.

— Ole varoillasi, siitä voi tulla vaarallinen leikki.

— Hänellekö?

— Sinulle myös, vastasi Tyste. — Munkin viha on vaarallisempi kuin mikään muu viha. Mutta nyt täytyy sinun kuulla muitakin uutisia.

Cecilia ojensi hänelle itkien kätensä.

— Mikä on? kysyi Richissa. — Te pelästytätte minut.

— Me olemme juuri Cecilian kanssa päättäneet, että minun täytyy lähteä, mitä pikemmin sitä parempi.

— Mutta ethän sinä ole saanut kirjettä.

— En enään odota sitä; minun täytyy koettaa tavata kuningasta.

— Jäähän Cecilia meille?

— Kiitos, aioin juuri pyytää sitä.

— Jos sinä tahdot sietää minua, Richissa.

— Rakas, rakas sisko, olkaamme paljon yhdessä! ja hän heittäysi polvilleen ja syleili Ceciliaa.

— Tiedän jättäväni hänet hyvään hoitoon, jatkoi Tyste. — Sentähden lähden jo varhain aamulla, sillä jokainen tunti on tässä kallis.

Cecilia ei puhunut mitään; hän vain kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Olen hankkinut kalastajan puvun ja samallaisen lakin jommoinen minulla oli silloin, kun kävin noutamassa Ceciliaa; nuo vaatteet panen oman pukuni päälle ja satuloin itse hevoseni, niin ei kukaan minua tunne.

— Kai me kerromme tästä äidille? kysyi Richissa.

— Ei, ennenkuin hän aamulla herää, ja silloin olen minä kaukana täältä; olen varma että hän ilostuu, kun kuulee minun olevan poissa.

— Tee niinkuin tahdot, mutta kyllä se häneen koskee.

He viettivät koko päivän yhdessä kuin jäähyväisjuhlaa, ja yöllä ei kukaan muu kuin Ingierd rouva voinut nukkua; toiset olivat valveella, kuunnellen kavioiden kapsetta.

18.

TAALAINJUNKKARIN ONNI.

Oli jo edeltäkäsin päätetty, että Cecilia Tysten lähdettyä julkisesti esiintyisi Olavinpojan vaimona. Hänen miehensä oli lähtenyt ulkomaille ajamaan asioita ja jättänyt nuoren emäntänsä Ingierd rouvan suojeluksen alaiseksi.

Selvästi saattoi huomata, kuinka Cecilia kourin kynsin taisteli synnynnäistä ujouttaan vastaan ja koetti olla Ingierd rouvan mieliksi. Tämä oli jo ennen pitänyt Ceciliasta; nyt kävi hän hänelle aivan välttämättömäksi; he viettivät päiväkaudet yhdessä.

Richissa oli kuin raikas keväinen ilma; hän levitti ympärilleen terveyttä ja elämäniloa. Cecilian piti välttämättömästi olla mukana hänen ratsastusretkillään.

— Minä tahdon että sinä voimistut ja tulet terveeksi, sanoi hän, — jotta Tyste palatessaan saa nähdä olevansa Ruotsin kauneimman naisen mies. Sinulle ei moni vedä vertoja, se on varma.

Cecilia punastui.

— Luuletko todellakin hänen palaavan?

— Tietysti! Epäiletkö sinä sitte?

— En uskalla toivoa.

— Sinun pitää; toivon ja luottamuksen siipipari kannattaa kauvas eikä milloinkaan väsy. Mitä minulla oikeastaan on toivomista ja kuitenkin tunnen että minua odottaa suuri onni.

— Sinä ansaitset sen.

— Sitä en tiedä, mutta tiedän että sen täytyy tulla, sanoi tyttö iloisesti.

Pian palasi isä Eustachius, mutta Olavi Tysten lähdettyä ei Richissa ensinkään pelännyt häntä; Cecilian näkeminen saattoi sentään häntä hämmästyttää ja herättää hänessä epäluuloa. Ja sitä oli vältettävä.

Ripit pääsivät taas vauhtiin ja suurella lapsellisuudellaan onnistui tytön todellakin saattaa hänelle Tantaluksen tuskia. Hän katseli häntä kirkkailla silmillään ja kertoi ripin aikana, että hän oli nähnyt hänestä unta ja kysyi, oliko se suurikin synti. Mutta kun isä tarttui hänen käteensä, niin hän paikalla veti sen pois, välistä leikillisesti kuin lapsi, välistä pelästyneenä kuin kauris; mutta vastoin tahtoaankin täytyi munkin yhtämittaa ajatella tyttöä, vain tyttöä.

Samaan aikaan oli taalainjunkkari saapunut Trondhjemiin ja sanoma hänestä levisi pian linnaankin. Muutamia vuosia sitte oli Kustaa Eerikinpoika voittanut mielet, mutta Sten Sturen poika oli sentään paljon suurempaa ja ylhäisempää sukua; nyt oli Kustaa vain vallananastaja, joka oli tahtonut toimittaa hengiltä vaarallisen kilpailijan, ja tämä oli noussut haudasta ja rientänyt Norjaan etsimään turvaa jalon isänsä ystävien luona.

Hän oli nuori, häntä vainottiin ja kaikki jotka olivat hänet nähneet, kertoivat, ettei koko maailmassa saattanut olla kauniimpaa ruhtinasta; hänen äänensä sointu, hänen katseensa syvyys oli aivan vastustamaton. Mutta hän olikin, yksin miestenkin joukossa, voittanut paljon ystäviä; naiset taas ja neitoset — he olivat ihastuksissaan valmiit minä hetkenä tahansa rupeamaan hänen norjalaiseksi henkivartioksensa.

Niilo Sturen nimi oli joka miehen huulilla; hänen sanansa ja lauseensa kulkivat suusta suuhun, kunnes ei hän itsekään enään olisi tuntenut niitä omikseen.

Joko oli Grym ollut neuvonantajana tai oli junkkarilla itsellään sen verran älyä, että hän Norjaan tultuaan esiintyi niin vähäpuheisena kuin suinkin. Tähän saakka oli hän liikkunut pääasiallisesti talonpoikaisväestön joukossa ja siellä oli hänen taitonsa riittänyt petkuttamiseen, mutta nyt, kun hän joutui piireihin, joissa jokainen tavoiltaan ja puheiltaan oli häntä niin paljoa etevämpi, nyt hän pelkäsi että hänen halpasyntyisyytensä tulisi ilmi.

Arkkipiispa Olavi oli mitä sydämellisimmin ottanut hänet vastaan; suurella surulla ja katkeruudella oli hän suostunut jättämään piispa Sunnanväderin hallituksen käsiin ja hänen surullinen loppunsa koski häneen syvästi. Mutta kuningas Kustaa oli nuori, urhea herra ja viisainta oli elää sovussa hänen kanssaan.

Nyt oli kuitenkin Sten Sturen poika tullut, hänellä oli paljon suurempi oikeus Ruotsin kruunuun, ja asian näin ollen saivat kaikki muut esteet väistyä. Norja oli kyllä taipuvainen auttamaan häntä oikeuksiinsa ja mikäli mahdollista, suorittamaan takaisin sen suuren rahasumman, jonka se oli Sten Sturelle velkaa. Mutta siihen vaadittiin säätyjen suostumus ja se varmaankin veisi aikaa.

Ajan kuluksi kehoitti arkkipiispa nuorta herraa hankkimaan tuttavuuksia ja ystäviä.

— Mikä ei teille käyne vaikeaksi, lisäsi hän hymyillen.

Mutta jota korkeammalle onnen tikapuita ihminen kiipeää, sitä useampi silmä hänet näkee ja sitä helpommin hän saattaa pudota alas ja taittaa niskansa.

Sen huomasivat kyllä molemmat petturit, varsinkin pelkäsi Niilo herra. Siitä syystä hän pysyi vaiti ja kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea mitä sanottiin. Hän oli kyllin viisas käsittämään, että vanhemmat ihmiset saattavat tuottaa hänelle hyötyä, nuoret sensijaan vahinkoa. Sen mukaan koetti hän käyttäytyä ja voitti sillä luottamusta, jota hän ei ollut odottanut.

Vaan sitä ei saattanut kestää kauvan; hänen täytyi ruveta luottamaan itseensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta; hänen täytyi itsensä ajatella ja puhua puolestaan. Peder Grym mietti yöt päivät; hän kyllä näki että tässä oli tarjolla suuri vaara.

Nykyään oli Peder Grym muuten muuttunut aivan toisellaiseksi kuin ennen: musta silkkipuku ja paksut kultavitjat, joita hän kantoi kaulassaan, tekivät hänet kunnioitusta herättävän papin näköiseksi ja sehän mainiosti sopi osaan, jota hän näytteli.

Pitkän mietinnän perästä selveni hänelle vihdoin, mitä nykyiset asianhaarat vaativat ja kun hän sitte yksin kävi arkkipiispaa tervehtimässä, sanoi hän, että nuori herra tarvitsi lepoa ja rauhaa kootakseen ajatuksensa ja valmistuakseen suureen yritykseensä.

Sen käsitti armollinen herra aivan hyvin, mutta siinä tapauksessa täytyi Niilo herran lähteä pois kaupungista.

Samaa oli Grym ajatellut.

Arkkipiispa tuumi, että hän ehkä saattaisi mennä jonkun ylhäisen perheen luo, jossa olisi tilaisuutta hauskaan seurusteluun ja samalla toivottuun lepoon.

Grym kumarsi. Hän oli aivan samaa mieltä. Hänen armonsa luetteli useita uljaita nimiä ja linnoja ja Grym teki varovaisia kysymyksiä, mutta vastaukset eivät olleet tyydyttävää laatua ja jo oli Grym luopumaisillaan koko tuumasta, kun piispa äkkiä huudahti:

— Nyt minä tiedän! Lähtekää Reenin luostariin; hyvä ystäväni, Ingierd, Henrikinpojan rouva on ilolla vastaanottava teidät.

Grymin varovien kysymysten johdosta kertoi piispa, että Ingierd rouva kantoi mainehikasta nimeä; hänen herransa oli ollut kuuluisa soturi ja itse polveutui hän kuuluisasta Sigurd Slembestä. Hän omisti äärettömän joukon tiluksia ja kaikkien hänen aarteidensa perillinen oli hänen ainoa tyttärensä, 18 vuotias tyttö.

Grym ei uskaltanut kohottaa katsettaan, jottei ilmaisisi mielenliikutustaan.

— Mahtaneeko tuo jalo rouva ottaa vastaan meidät? kysyi hän nöyrästi.

— Varmaan, mutta tahdon itse kirjoittaa hänelle… Kuulkaapa nyt, kansleri (Grym nimitti itseään kansleriksi), entä jos siitä vielä tulisi tuki lisää, jos…

Ajateltu mahdollisuus häikäisi petturin silmiä.

— Heidän sydämensä löytäisivät toisensa, vastasi hän.

— Niin juuri, jos ne löytäisivät toisensa!

* * * * *

Me palaamme nyt linnaan, jossa sillaikaa oli puhuttu miltei yksinomaan nuoresta Niilo Sturesta. Kävihän Reenissä usein sekä naapuria että kaukaisia vieraita, mutta nyt ei puhuttu muusta kuin Niilo Sturesta… pitosaleissa, makuusuojissa, kävelypaikoilla, kaikkialla kaikui nimi Niilo Sture, ikäänkuin se olisi ollut ilmassa.

— Jos hän saa vallan, niin olemme kadotuksen omat, sanoi Cecilia Richissalle.

— Kuinka niin?

— Hän on pappien ystävä.

— Mutta jos hänestä tulee minun ystäväni, niin hän lahjoittaa teille vapautenne ja tekee teidät onnellisiksi, vastasi Richissa vilkkaasti.

— Ajattele, Olaviltani ei ole tullut minkäänlaista tietoa?

— Ei sinun pidä odottaakaan, sanoihan hän sen itse, etkö muista?

— Näetkö tuon merkin käsivarressani?

— Kyllä, olen monasti aikonut kysyä, mistä sinä sen olet saanut.

— Se on synnynnäinen, mutta eikö ole kummallista että se aina vaaran uhatessa alkaa punoittaa.

— Tuolla laillako?

— Niin, ja siksi minä pelkään.

— Voi sinua, sinä kultainen Cecilia! Minä tiedän varmaan ettei mitään ikävää tule tapahtumaan… Mutta kuule, minä näin hänet, kuiskasi hän samassa kalveten.

— Kenen näit?

— Linnanrouvan!

— Pyhä neitsyt!

— Äiti sanoi, että se yhtä hyvin voi merkitä iloa kuin surua.

— Koska sinä hänet näit?

— Eilen illalla.

— Etkö pelästynyt?

— En, mutta suutuin.

— Suutuit, Richissa?

— Niin, ajattele, sanansaattaja oli juuri tuonut kirjeen — minä näin luhdista, kuinka palvelija otti sen vastaan ja viittasin hänelle, että hän jättäisi sen minulle… Astelin häntä vastaan ja silloin… juuri silloin…

— Juuri silloin? kysyi Cecilia.

— Ilmestyi linnanrouva taakseni ja teki ehkäisevän liikkeen…

— No, ethän sinä kai ottanut kirjettä?

— Se oli äidille hänen armoltaan arkkipiispalta, jota tietysti täytyy totella.

— Entä linnanrouva?

— Hän taisi olla ensimäisenä abbedissana silloin kun täällä oli luostari.

— Ehkä hän oli tehnyt jonkun suuren synnin?

— No ei se minusta mikään synti ollut; hän teki samoin kuin sinä, sanoi Richissa ja suuteli Ceciliaa.

— Onnetonta rakkauttako siis?

— Sanotaan että rouva vielä etsii rakastettuaan! Minun mielestäni eivät he enään niin monen vuoden perästä voisi tuntea toisiaan, lisäsi Richissa nauraen.

— Älä leikittele, keskeytti Cecilia hänet vavisten, — kerro mieluummin, miten sinun sitte kävi.

— Hyvin minun kävi. Kun otin kirjeen, niin hän katosi, minä tunsin vain että ympärilläni oli niin kylmä.

— Mitä Ingierd rouva sanoi?

— Hän ei vielä ole saanut sitä.

— Kuinka ei?

— Täytyihän minun ajatella asiaa.

— Kaduitko?

— En, mutta punnitsin. Onhan arkkipiispa paljon yläpuolella abbedissaa, hän ei koskaan eläessään olisi uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan. Millä oikeudella hän sitte kuoleman jälkeen sitä tekee? Tänään noustuaan saa äiti kirjeen.

— Siitä ei siis pyydetty vastausta?

— Minä käskin sanoa että äiti on mennyt levolle, mutta että hänen armonsa käsky täytetään.

— Mutta ethän sinä tiedä…

— Tiedän että äiti kulta mieluummin uhraisi oman lapsensa kuin asettuisi hänen armoansa vastaan.

Samassa kuului kimeä kellonsoitto.

— Nyt hän on noussut! huudahti Richissa ja riensi ulos.

Ingierd rouva seisoi huoneessaan mielenliikutuksesta tulipunaisena, kädessään tuo merkillinen kirje, kun Richissa kiireesti astui sisään.

— Mikä on, äiti?

— Minun talolleni on tapahtunut suuri kunnia! huudahti Ingierd rouva; — hänen armonsa osottaa olevansa todellinen ystäväni.

— Sehän on tavattoman hauskaa, mutta…

— Kutsu paikalla tänne hovimestarini, tallimestarini ja kamreerini!

— Mutta selitä toki minulle!

— Enkö ole selittänyt!… etkö minusta näe, että minä ennen maan muita ylhäisiä rouvia saan kunnian ottaa vastaan ja pitemmän aikaa pitää talossani Ruotsin ja ehkä Norjan tulevan kuninkaan.

— Niilo Sturen! Tuleeko Niilo Sture tänne? kysyi Richissa ja punastui korvia myöten.

— Jo huomenna, eikä vielä ole tehty mitään valmistuksia hänen vastaanottamisekseen!

Muutamien hetkien perästä oli Ingierd rouvan ympärille kokoontunut lukuisa palvelijajoukko ja jokainen sai tehtävänsä. Piti teurastettaman, keitettämän ja paistettaman; leipurin tuli toimittaa joka lajia leipää ja oluenpanijan parasta olutta.

Kolmekymmentä palvelijaa ja piikaa pantiin siivoomaan, järjestämään ja kiilloittamaan kaikkia mahdollisia paikkoja. Räätälin ja suutarin tuli pitää huolta siitä että palvelusväki oli hyvin puettu. Sanansaattaja oli lähetettävä kaupunkiin noutamaan tarpeeksi sokerileivoksia.

Viinejä ja siirtomaantavaroita löytyi kotona sellainen määrä, että niitä olisi riittänyt sadalle hengelle moneksi kuukaudeksi, ja nuoren kruunun vaatijan henkivartijasto oli ainoastaan 20 tai 18 miehen suuruinen.

Puutarhurit saivat käskyn ottaa työhön niin paljon väkeä kuin ikinä tarvittiin puutarhojen kuntoonpanemiseen ja metsästäjien tuli joka päivä hankkia keittiöön tarvittava määrä riistaa. Kalastajien piti pyytää kaloja niin paljon kuin suinkin ja lopuksi selitti Ingierd rouva, että jokainen, joka ei täsmälleen täyttäisi hänen käskyjään, paikalla menettäisi virkansa.

Kaikki läksivät puuhaamaan ja Ingierd rouva jäi yksin, suorana ja ylpeänä seisomaan keskelle huonetta. Kumma kyllä, kaikki hänen vammansa olivat kadonneet kuin taikasauvan kosketuksesta; hän oli ne kokonaan unohtanut, sillä paljon oli vielä tehtävää ja järjestettävää… hopea-astiat kiilloitettavat… liinavaatteiden hoitajatar… Rouva tahtoi itse pitää huolta kaikesta… Silloin avautui ovi ja isä Eustachius astui sisään.

Ensi kerran tuli hän sopimattomaan aikaan.

— Arvoisa isä, virkkoi Ingierd rouva hämillään.

— Tyttäreni, mitä on tapahtunut?

Rouva kertoi nyt mitä vieraita hän odotti ja mitä arkkipiispa oli kirjoittanut j.n.e.

— No, me jätämme sen toiseen kertaan; missä minun hurskas Richissa-neitini on?

— Niin, missä hän mahtanee olla?

Isä sanoi itse tahtovansa lähteä häntä etsimään, mutta hän ei löytänyt häntä mistään. Liian suuri kidutus olisi ollut lähteä tiehensä häntä näkemättä, sillä tyttö oli hänen silmiensä ilo, ehkä silloin viehättävin, kun hän häntä eninten rääkkäsi.

Tyytymättömänä ja yhä kasvavan kaihon ajamana riensi hän huoneesta huoneeseen. Kaikkialla kohtasi hän ahkeraa väkeä, mutta neitiä ei kukaan ollut nähnyt sitte kuin varhain aamulla.

Vihdoin tuli hän siipirakennukseen; siellä näkyi kukkia ja naisten käsitöitä; ovi seuraavaan huoneeseen oli suljettu, varmaankin oli tyttö siellä… mutta hän tahtoi tulla aivan odottamatta, oveen kolkuttamatta, mutta jos… jos…

Hän ei välittänyt mistään; hän tahtoo tietää mitä tyttö juuri nyt tekee; suuttukoon vaikka; kyllä rippi-isä pian saa leppymään.

Hänen sydämensä sykki valtavasti, hänen täytyi rauhoittua ennenkuin hän äkkiä, hiljaa mutta kiireesti avasi oven.

Cecilia istui siellä, lukien kirjaa.

Isä hämmästyi niin sanomattomasti että hän pitkäksi aikaa jäi tuijottamaan eteensä.

Cecilia nousi paikalla.

— Minä luulin… minä aioin, sopersi munkki, — ovi oli auki ja minä…

— Te etsitte ehkä jotakin?

— Kyllä… enhän minä… kyllä; teitä, lisäsi hän äkkiä.

— Minuako? kysyi Cecilia ja loi häneen hämmästyneen katseen.

— Sallitteko minun istuutua?

— Olkaa hyvä, vastasi Cecilia, piilottaen kirjansa. — Vietätte täällä yksinäistä elämää.

— Pidän siitä eninten.

— Viivyttekö täällä kauvankin?

— Se riippuu herrastani.

— Noin epämääräiseen vastaukseen en saata tyytyä. Cecilia loi häneen hämmästyneen katseen.

— Te olette nuori nainen, jonka pitäisi vahvistua uskossaan ja te ette ole käynyt ripillä koko aikana, kun olette ollut täällä.

Nainen kalpeni ja loi katseensa maahan.

— Tahdotteko ehkä nyt tehdä sen?

— En!

— Miksette?

— En voi.

— Siksi että te olette langennut suuriin synteihin, ehkä rikoksiin! huudahti isä.

Nainen peitti kasvot käsillään.

Täällä mahtaa olla suuria salaisuuksia kätkössä, tuumi Eustachius, mitenkähän syvälle tässä uskaltaa urkkia?

— Pyhän kirkon nimessä käsken minä teitä puhumaan! Ja hän nosti uhkaavasti kätensä.

Cecilia hypähti pystyyn ja virkkoi:

— Siihen teillä ei ole oikeutta!

Hänen noustessaan putosi kirja; molemmat kumartuivat sitä ottamaan, mutta Cecilia oli vikkelämpi ja hän piilotti sen taskuunsa.

— Antakaa minulle kirja, käski isä.

— En koskaan!

— Minä tahdon sen.

— Ette saa sitä.

— Te olette luterilainen! Cecilia tahtoi lähteä.

— Minä käsken teitä jäämään tänne! huusi munkki.

— Teillä ei ole oikeutta käskeä minua!

Samassa astui Richissa huoneeseen, syli täynnä kukkia.

— Pyhien nimessä, mitä tämä merkitsee?

— Hän on kerettiläinen! huusi isä, — ja minä kiellän teitä oleskelemasta hänen seurassaan.

— Kiellättekö minua? huudahti Richissa ja astui leimuavin silmin hänen eteensä.

— Hurskas lapseni! sopersi munkki.

Tytön rinta kohoili kiivaasti ja katse riippui kiinni isän kasvoissa. Hänen sylinsä oli täynnä kukkasia, hän oli niin ihana, että munkin täytyi sulkea silmänsä.

Cecilia oli vaipunut miltei läjään oven eteen. Richissa riensi hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

— Sinä valkea kyyhkyseni, jota haukka niin pelästytti! Olipa hyvä että tulin.

— Älä jätä minua, pyysi Cecilia.

— En, en! ja Richissa loi silmänsä isä Eustachiukseen, joka näytti olevan hyvin hämillään.

— Äitiänikö arvoisa isä tuli tänne etsimään? kysyi tyttö ivallisesti.

— En, vaan…

— Ette suinkaan minua?

— Juuri teitä, neiti Richissa.

— Kiitos, en tahdo käydä ripillä tänään.

— Hyvä, mutta minä tahdon puhutella teitä.

— Toisen kerran… minulla ei nyt ole aikaa. Ettekö tiedä mitä vieraita odotamme?

— Se ei mahtane estää hurskasta ja säveää neitiä…

— Sen se juuri tekee; hänen täytyy auttaa äitiään ja pitää huolta siitä etteivät vieraat pääse häiritsemään hänen ystävätärtään.

— Neiti Richissa!

— Isä Eustachius!

Minä teen mitä velvollisuuteni käskee.

— Voitte sen tehdä kaikkialla, missä haluatte, mutta täällä teidän täytyy toimia sen mukaan kuin…; ja tyttö kääntyi pois.

— Seuratkaa minua! pyysi munkki.

— Toisen kerran! Nyt jään tänne. Munkki jäi epävarmana odottamaan.

— Koska tahdotte… koska saan palata?

— Minä lähetän sanan.

— Hyvästi siis! ja hän ojensi tytölle kätensä.

Richissa oli kietonut molemmat kätensä Cecilian ympäri.

— Hyvästi, arvoisa isä, sanoi hän. — Tehän astutte kukkieni päälle!

Mutta munkki karkasi ulos kuin mielettömänä. Pois hän tahtoi ikipäiviksi!

Tekikö tyttö pilkkaa hänestä? Sitä hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta tästälähin päätti hän pitää silmät auki… ja voi häntä, jos niin oli…!

Richissa juoksi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja vasta sitte palasi hän kalpean Cecilian luo.

Cecilian piti kertoa koko kohtauksensa munkin kanssa ja Richissa sai tehdä parastaan rauhoittaakseen häntä. Nuoren tytön käytökseen oli äkkiä tullut omituinen varmuus; usko ja luottamus, joka täytti hänen sydämensä, vaikutti muihinkin.

Richissassa oli tapahtunut omituinen muutos, hänen pienet jalkansa tuskin koskettivat maata, hän melkein liiteli ilmassa, vapautuneena kaikesta mikä maailmassa saattaa painaa ja ikäänkuin odottaen että valkeat siivet kasvaisivat hänen olkapäillensä kannattamaan häntä korkealle, pois maailman tomusta.

Hän ei itsekään käsittänyt mitä hänen mielessään liikkui ja miksi sydän sykki niin kiihkeästi, että hänen piti painaa kätensä sitä vastaan, ikäänkuin peläten että se särkyisi. Miksi nousi silmiin kyyneliä, miksi painoi hän kukkasia huulilleen, puhellen niille hellää kieltä? Sinä nainen, joka luet nämä rivit, sinä sen tiedät, sillä olethan itse kerran ollut kahdeksantoistavuotias.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan päästi vahtitorvi voimakkaita toitotuksia, nostosilta laskettiin ja suurena joukkona ratsasti jalojen ritarien parvi saattoineen linnan pihaan.

Eninten huomiota herätti kruununvaatija kiiltävässä asussaan, hatussa sinikeltainen, liehuva höyhentöyhtö; hän ratsasti tulisen hevosen selässä ja ohjasi sitä varmoin käsin.

Richissa katseli ikkunassa heidän tuloaan, mutta itse asiassa näki hän heistä vain yhden ainoan ja hän oli hänestä jaloin, ihanin mies minkä hän koskaan oli nähnyt.

Vastaanotto tapahtui suuressa ritarisalissa. Pitkin seiniä riippui sotavarustuksia, kilpiä, haarniskoja, kypäriä ja kaikellaisia aseita. Kuvia ei ollut kuin kaksi suurta taulua. Ne esittivät luonnollisessa koossa Sigurd Slembeä ja Håkania. Suippeiden ikkunoiden yläpuolelle oli asetettu miekkoja ristiin ja niiden vierellä riippui rikki ammuttuja lippuja.

Vastapäätä korkeita kaksiosaisia ovia oli tehty pieni, mustalla veralla ja leveillä kultaripsuilla koristettu lava. Seinään oli kiinnitetty aseita ja lippuja ja lavalla niiden alla seisoi kauniisti veistetty, punaisella sametilla päällystetty nojatuoli.

Tällä istui solakkana ja suorana Ingierd rouva mustassa samettipuvussa, joka oli kullalla kirjaeltu. Myssy hänen päässään oli sekin mustasta sametista, täynnä helmiä ja koristuksia.

Richissa seisoi hänen rinnallaan. Hieno, valkea villapuku kaunisti häntä erinomaisesti ja hiukset runsaine koristuksineen kimmelsivät säteinä hänen kauniin päänsä ympärillä.

Heidän takanaan seisoi joukko likeisimmän naapuriston naisia, jotka tahtoivat ottaa osaa juhlaan.

Nyt lensivät kaksiosaiset ovet auki ja kaksitellen alkoi ylhäisiä norjalaisia astua sisään. He tervehtivät Ingierd rouvaa ja asettuivat sitte vieretysten, joten oveen saakka syntyi ikäänkuin kuja.

Vihdoin tuli arkkipiispan sijainen, taluttaen kädestä Niilo Sturea.

Silloin nousi Ingierd rouva ja astui puolitiehen häntä vastaan.

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja vei sen kunnioittaen huulilleen.

Richissa oli jäänyt seisomaan lavan ääreen. Äitinsä viittauksesta astui hän nyt likemmä ja Ingierd rouva esitti hänet tyttärenään. Richissa niiasi syvään eikä nostanut silmiään.

Silloin tarttui Niilo Sture hänen käteensä ikäänkuin suudellakseen sitä, mutta tyttö säpsähti ja nosti silmänsä.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja nuorukainen teki syvän kumarruksen.

Ingierd rouva toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi matalaan majaansa ja sanoi toivovansa että hänen päivänsä siellä kuluisivat niin hauskasti kuin suinkin.

— Jalo rouva, vastasi nuorukainen, — kiitollisena tulen sydämessäni säilyttämään muiston siitä, että te kotiinne otatte vieraan miehen, pakolaisen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, ja minä toivon että pyhä Neitsyt tuhatkertaisesti tulee palkitsemaan tekonne.

Hänen äänensä oli kirkas ja pehmeä; kaikki kuuntelivat sitä ilokseen.

Sitte esitettiin Ingierd rouvalle kansleri Peder Grym ja häntä seurasi joukko norjalaisia pappeja ja ritareja.

Lausuttuaan heille muutamia sanoja, pyysi Ingierd rouva vieraitaan tyytymään siihen yksinkertaiseen ateriaan, jonka hän kiireessä oli ehtinyt saada aikaan.

Taalainjunkkari tarjosi hänelle käsivartensa, Richissa seurasi heitä ja kansleri asteli röyhkeänä hänen rinnallaan, uskaltamatta sentään tarjota hänelle käsivarttaan.

Hän kuvaili kaunein sanoin heidän kiitollisuuttaan, hänen nuori herransa niin hyvin ansaitsi sen myötätuntoisuuden, jota hänelle osoitettiin. Onni oli että hän nyt perheen piirissä saisi viettää muutamia rauhallisia viikkoja ennenkuin hän meni uhraamaan henkensä isänmaan edestä.

— Miksei voittamaan voittoja?

— Hän on saanut päähänsä että kuolema vaanii häntä; mutta ehkä ne ajatukset täällä haihtuvat.

Pöytä oli ruokia kukkurallaan; kymmenkertainen määrä vieraita olisi voinut tulla niistä ravituksi. Tarjottiin jaloja viinejä, simaa ja olutta. Paikalla saattoi huomata, että oltiin rikkaassa talossa ja pian nousi ilo ylimmilleen.

Taalainjunkkari puheli kaikille tavallista hiljaista kieltään. Nimittäin hän houkutteli muut puhumaan ja kuunteli itse.

Naisista puhutteli hän ainoastaan Ingierd rouvaa; nuorempia hän näkyi karttavan, mutta Richissaa hän tuontuostakin katseli.

Peder Grym käyttäytyi aivan toisin. Hän tarkasteli kaikkia suurella uteliaisuudella ja kysyi sitte Richissalta, kuka tuo nuori kalpea nainen oli, joka niin pysytteli syrjässä kaikista muista.

— Eikö hän ole tavattoman kaunis? kysyi tyttö vilkkaasti.

— Niinkuin kaikki norjalaiset sisarenne, sanoi Grym pehmeällä, imartelevalla äänellä.

— Cecilia on kotoisin Ruotsista.

— Cecilia! lausui Grym, ikäänkuin nimi olisi häntä hämmästyttänyt. — Hän on siis naimisissa norjalaisen kanssa?

— Kyllä, vaikka hänen miehensä nyt on vieraalla maalla, virkkoi Richissa ja poistui.

— Cecilia! äänteli Grym itsekseen. — Minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta missä?

Ingierd rouva oli vallan ihastunut nuoreen vieraaseensa. "Mikä vaatimaton nuori mies!" sanoi hän, "ja mikä jalo luonne!"

Niilo Sturelle vakuutettiin illan kuluessa usealta taholta uskollista apua. Hänen olisi pitänyt iloita ja riemuita ajatellessaan tulevaisuutta.

Kun vieraat illalla erosivat, ajatteli moni heistä kadehtien Ingierd rouvaa, jonka onnellinen talo sai tarjota suojaa jalolle vieraalle.

Hänelle ja hänen seuralaisilleen oli valmistettu mitä mukavimmat makuusijat. Peder Grym heittäytyi täysissä tamineissaan pehmeille patjoille ja virkkoi:

— Tästä talosta me emme aivan kiireesti lähde!

Mutta taalainjunkkari vaikeni. Hän istui pöydän ääressä ja itki.

— Mitä peeveliä tämä merkitsee?

— Minä olen roisto, minä en ansaitse muuta kuin kuoleman.

— Ole huoleti, kyllä se vielä tulee.

— Tämä on kamalaa petosta… ja he uskovat meihin!

— Olet oikeassa. Muuten minä totisesti en tässä oikoisi sääriäni!

— Mutta jos he saavat tietää…

— He eivät saa tietää mitään, jos sinä tulet Ruotsin kuninkaaksi ja hän kuningattareksi.

— Hän… kuka hän?

— Linnan neiti tietysti.

— Richissako?

— Se kai hänen nimensä lienee.

— Mahdotonta!

— Mikään ei ole mahdotonta sille joka tahtoo!

— Minä en ole hänen arvoisensa.

— Sitä ei sanota kenellekään.

— Mutta hän näkee sen kasvoistani ja ajaa minut ylenkatseella luotaan.

— Se on luonnollista, jollei silmilläsi ole muuta sanomista. Ei! Pane sinä ne puhumaan toista kieltä, jota hän ymmärtää.

— Sitä en koskaan uskalla.

— Uskalluksella ne voitot voitetaan… mutta kuuleppas, oletko huomannut tuota Ceciliaa?

— En, en ole huomannut muita kuin hänet.

— No, sinäpä pidit kiirettä. Onneksi olkoon!… toista tekee minun mieleni. Olen hänet jossakin nähnyt, mutta missä? Sitä en saa päähäni.

Suuret tuumat paisuttivat hänen mieltään, hän pani levolle ja nukkui pian syvää, rauhallista unta.

Mutta taalainjunkkari asteli levottomana edestakaisin huoneessa. "Kuinka se rakkaus voi tulla niin äkkiä!" mietti hän. "Jos heti huomisaamuna lähtisin pois, niin ehkä voisin hänet unohtaa… mutta ei, sitä katsetta en koskaan! Voisin ehkä voittaa hänen rakkautensa… Kieltäytyisinkö siitä?… Sitte hän ehkä soisi anteeksi ja voisi kunnioittaa… Ei! minua ei kukaan voi kunnioittaa." Ja taas alkoivat hänen kyyneleensä vieriä, hänen heräävä omatuntonsa ne pusersi esiin, hän itki kunnes nukkui levottomaan uneen.

Richissa oli lähettänyt pois palvelijansa, hän ei tarvinnut apua. Hän istui äänetönnä, liikkumattomana, itsekään tietämättä mitä ajatteli… Äkkiä hän nousi. "En ymmärrä mikä minun on, tällaista ei vielä milloinkaan ole liikkunut mielessäni! Mikä kärsimyksen ilme tuon nuorukaisraukan kauniissa silmissä! Minäpä puhun hänelle, koetan vahvistaa hänen itseluottamustaan. Ja kun hän sitte palaa kotimaahansa, niin hän ehkä joskus ajattelee tai kirjoittaa:

"'Richissa neiti, teitä minun on kiittäminen siitä, etten kadottanut luottamusta itseeni!'

"Minä silloin vanhana impenä istun täällä linnassa iloiten hänen onnestaan, sillä naimisiin en koskaan mene. Minun sydäntäni ei luotu rakastamaan."

Seuraavana päivänä tahtoi hän ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, mutta tuo kansleri oli aina hänen kintereillään… herra Niilo Sture tarvitsi lepoa ja sitä ei kukaan ymmärtänyt hänelle valmistaa.

Ingierd rouva tahtoi hänkin jutella hänen kanssaan ja heillä kesti puhetta hirveän kauvan.

Ja vieraita odotettiin. Pyhä neitsyt, varmaankaan ei Richissa koskaan saisi tilaisuutta panna täytäntöön aikomustaan!

Mutta kumma!… Eräänä päivänä istuutui kansleri Ingierd rouvan viereen hänen makuuhuoneeseensa ja Niilo herra ja Richissa jäivät kahden.

Molemmat olivat hämillään… puhuihan Niilo herra yleensä niin vähän; entä jos Richissa alkaisi keskustelun… mutta jos se näyttäisi pahalta, hän saattaisi luulla että… No, luulkoon mitä tahansa, kunhan Richissa vaan saa täyttää tehtävänsä.

Hän alkoi kysymällä miten Niilo herra viihtyi Norjassa. Kaikkien pyhien nimessä, hän tunsi kuinka hän punastui: tämähän oli ihan kuin hän tahtomalla olisi tahtonut kuulla kohteliaisuuksia!

Mutta Niilo vastasi lyhyesti, että kyllä hän viihtyy, ja vaikeni taas ja punastui. Sitte hän salavihkaa vilkaisi tyttöön ikäänkuin odottaen että hän jatkaisi.

Samassa astui tallimestari sisään, kumarsi ja ilmoitti, että hevoset ovat satuloidut.

Se tyhmyri, ei Richissa nyt tahtonut lähteä ratsastamaan. Mutta samassa tuli hän katsahtaneeksi Niilo herraan ja kysyneeksi:

— Tahdotteko te?

— Kyllä, hyvin mielelläni.

Se oli toinen asia, ja nyt ei hänellä enään ollut muuta ajatusta kuin: keitä kaikkia mahtaa tulla mukaan?

— Tulen paikalla, sanoi hän.

Kamarineitsyt oli jo odottamassa, ratsastuspuku käsivarrella. Tänään kaikki näkyivät arvaavan hänen toiveensa!

— No, Cecilia, oletko valmis?

— Ei kiitos, minä en tule mukaan.

— Etkö! riemastui Richissa. — No toisen kerran! Suudelma, syleily, ja kevein askelin kiirehti tyttö alas portaita.

Siellä oli vaan kaksi satuloitua hevosta. Niilo herra seisoi odottamassa.

— Eikö kansleri…?

— Jos te käskette.

— En minä, mutta entä te itse?

— Minä mieluinten suon, ettei hän tule.

Keveästi hypähti Richissa hevosen selkään. Ei keitään palvelijoita… he vaan kahden… oikein huimasi hänen pientä päätään, mutta juuri näin hän oli tahtonut; nyt he saisivat jutella.

Ja kumma kyllä hän todellakin sai keskustelun kääntymään Niilo Stureen, nimittäin hän puhui hänestä. Nuorukainen lausui ainoastaan silloin tällöin sanasen, mutta hänen silmänsä olivat niin ilmehikkäät ja Richissa ymmärsi niin hyvin hänen ajatuksensa ja heidän mielissään vallitsi merkillinen sopusointu… he ymmärsivät toisensa melkein sanoittakin. Niin ihastuttavalla ratsastusretkellä ei Richissa milloinkaan ollut käynyt ja kotiin palatessa syleili hän Ingierd rouvaa ja kertoi, ettei hän vielä koskaan ollut tuntenut metsässä sellaista tuoksua, ilmassa sellaista kirkkautta ja puhtautta kuin tänään. Sitte hän juoksi huoneeseensa pukeutumaan, mutta purskahti äkkiä itkuun.

Joskus kauniina kesäpäivänä, taivaan ollessa aivan kirkkaana, nousee äkkiä pilvenhattara ja tuo tullessaan rankkasateen. Mutta sitä kestää vain hetkisen, sillä samassa seestyy taas taivas ja ilma käy entistä raikkaammaksi.

— En ymmärrä mikä minua vaivaa, ajatteli tyttö, valellessaan silmiään kylmällä vedellä. — En vielä milloinkaan ole käyttäytynyt näin hullunkurisesti.

Ingierd rouva kysäsi ikäänkuin sattumalta, mitä hän piti herra Niilo Sturesta.

— Oikein paljon, vastasi tyttö, — hän puhuu niin viisaasti ja järkevästi, eikä koskaan liian paljon.

— Hän puhuu tavattoman vähän, sanoi Ingierd rouva.

— Se on hyve… ainakin minun silmissäni.

— Ehkä hän sinulle puhuu enemmän kuin muille.

— En tiedä, vastasi Richissa punastuen.

— Se oli suuri luottamuksen osoitus, kun tänään annoin teidän kahden lähteä ratsastamaan.

— Äiti kulta, voit täydellisesti luottaa häneen. Hän ei tule luottamustasi pettämään.

— Niin sanoo kanslerikin.

— Hänestä minä en pidä.

— Hän on taitava mies, paljon matkustellut maailmaa.

— Niilo herra tahtoisi mielellään päästä hänestä.

— Se on kiittämätöntä. Luultavasti siksi että hän pitää häntä silmällä.

— Tarpeetonta huolenpitoa! Eikä sovi että palvelija herraansa…

— Lapsi, lapsi, sinä et tiedä mitä sanot! Ratsastusretkeltä palatessa oli taalainjunkkari mennyt huoneeseensa. Hän vallan säteili ilosta, mutta kun hän näki Peder Grymin, joka juuri oli lukemassa kirjeitä, synkistyi hänen muotonsa ja hän kiirehti ääneti hänen ohitsensa sisempään huoneeseen.

— Richissa, kuiskasi hän, — minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, mutta mieluummin puren kielen suustani kuin sen sinulle sanon.

— No, huudahti Grym toisesta huoneesta, — tyttö on herttainen!

Nuorukainen ei vastannut.

— Ja sellainen kultakala! Taalainjunkkari teki kädellään liikkeen. Syntyi hetken hiljaisuus.

— On tullut kirjeitä.

— Minulleko?

— Ei, herra Niilo Sturelle.

— En tiedä muita, jotka kantaisivat sitä nimeä.

— Se voi olla varastettua tavaraa, ja koska kerran olemme päättäneet jakaa saliin, niin minä avaan kirjeet.

Taalainjunkkari puri huultaan ja vaikeni.

— Terveisiä mestari Knutilta ja piispa Sunnanväderiltä.

— Ovatko he vihdoinkin päässeet vapaiksi?

— Kyllä, sillä molemmat ovat mestatut.

— Mestatutko?

— Jopa mädäntyneetkin, sillä se tapahtui helmikuussa.

— Pyhä neitsyt!

— Niin, piispat ovat mennyttä kalua; saa nyt nähdä, pysymmekö me molemmat pystyssä.

— Mitä te tarkoitatte?

— Sitä että kerettiläiskuningas on saanut vainutuksi, että täältä käryää ja että hän pian tulee tänne.

— Tulee tänne! huudahti taalainjunkkari.

— Niin, siitä voit olla varma.

— Silloin meidän täytyy kerätä väkeä ja lähteä sisämaahan.

— Rahoittako?

— Lupasihan arkkipiispa.

— Niin, vuoden perästä. — Mitä me sitte teemme?

— Tiedän minä yhden neuvon.

— No?

— Ingierd rouvan rahakirstut.

— Tahtooko hän todellakin antaa?

— Kyllä, jos tytär tulee kuningattareksi.

— Mistä minä tiedän, voinko tehdä hänet siksi.

— Onhan se ainakin mahdollista.

— Pettää niitä, jotka meihin luottavat.

— Niin, mutta muu ei auta… Tuumaile nyt asiaa, mutta muista, että jokainen laiminlyöty päivä vie meidät kauvemmaksi pelastuksen mahdollisuudesta.

Nyt läksi kiusaaja tiehensä ja Niilo jäi yksin miettimään.

Kun rakkaus — oli se sitte maallinen tunne tai rakkaus korkeimpaan, Jumalaan — syttyy ihmissieluun, niin tässä sielussa tapahtuu kummallinen muutos, olkoon asianomainen ylhäisöstä tai alhaisosta, herra tai palvelija. Rakkauden irvikuva, himo, synnyttää rikoksen, mutta jos siinä löytyy rahtunenkaan jumalallista tunnetta, niin itsekkäisyys häviää ja ihmisen jalot, parhaimmat ominaisuudet puhkeavat esiin.

Tämä taalainjunkkari oli aivan tavallinen luonne. Nautinnonhimoisena laiskurina oli hän tehnyt kaikellaisia pienempiä varkauksia ja sentähden ollut pakoitettu karkaamaan kotipuolestaan. Kun piispat ehdottivat, että hänestä tehtäisiin hieno herra, niin eihän hän voinut olla hullu ja kieltäytyä, varsinkin koskei omatunto vähääkään pannut vastaan. Päinvastoin ei hän ollut uneksinutkaan, että niin vähällä vaivalla päästäisiin niin suureen onneen kuin kunniaan ja maineeseen.

Mestari Knut oli sanonut, että jos hän mielii pysyä sillä paikalla minne he olivat hänet asettaneet, niin talonpoikaisluonne on karkoitettava ja herra työnnettävä esiin.

Äkillinen muutos miehessä todistaa ääretöntä uskaliaisuutta, hyvää päätä ja suurta mielenlujuutta, jotka ominaisuudet kehittyivät varsinkin sinä lyhyenä aikana, jolloin hän oli yksin.

Hän oli melkein jo eläytynyt siihen ajatukseen, että hän onkin se, joksi hän itseään sanoo. Vasta Grymin odottamaton esiintyminen särki hänen tuulentupansa: hänen silmänsä aukenivat, hän huomasi olevansa kurja petturi ja samalla kadotti hän miltei kokonaan uskon itseensä.

Nyt vasta hän käsitti mitkä vaarat häntä uhkasivat, hänen edessään ammotti kuilu, joka hänet nielisi niinpian kuin hän vaan askeleenkin astuisi syrjään. Mutta hänessä oli vielä itseluottamusta ja täytyihän hänen johonkin ihmiseen turvautua.

Muita kuin Grym ei ollut; hän oli hänestä inhoittava, mutta hätä ei lue lakia.

Hän rupesi nyt kiinnittämään huomiota itseensä ja muihin, hän alkoi huomata oman tietämättömyytensä ja sentähden kuunnella muiden puheita. Kunnianhimo heräsi, rupesi tekemään vaatimuksia ja yllyttämään kaikellaisiin ponnistuksiin.

Aivokammioiden salainen työ oli hänessä mahtanut kehittyä tavattoman korkealle, sillä ne sivistyneet ja viisaat miehet, joiden parissa hän oleskeli, eivät hetkenäkään epäilleet petosta.

Hänen vaiteliaisuuttaan pitivät he nuoruuden ujoutena, mutta se mahtoi olla tilapäistä, ja arkkipiispa Olavi oli liian viisas mies tarjotakseen mahtavaa suojelustaan henkilölle, jota ei hän edeltäkäsin olisi tuntenut.

Sitte kohtasi Niilo herra nuoren Richissan. Kuten Peder Grym oli hänen paha henkensä, niin tuli tytöstä valoisa olento, joka johti hänet taivaan maille. Rukoillen korotti hän kätensä hänen puoleensa, mutta hänen oma arvottomuutensa häntä kammotti.

Ja jota enemmän hänen rakkautensa kasvoi, sitä selvemmin huomasi hän oman kurjuutensa.

Mutta Grym selitti että kamalat vaarat uhkasivat ja että ainoa pelastus oli siinä ujossa rakkaudessa, joka loisti tytön silmistä; mutta kuitenkin epäili taalainjunkkari: hän ei tahtonut alentaa häntä rinnalleen.

Kerran tutunomaisesti keskusteltuaan Ingierd rouvan kanssa, oli kansleri jättänyt hänelle yksityisen kirjeen arkkipiispalta; siinä ehdotettiin likeistä liittoa nuoren Niilo Sturen ja Richissa neidin välillä.

Rouva hämmästyi siihen määrään, ettei hän tullut tehneeksi minkäänlaisia huomautuksia, vaan suostui paikalla jättämään nuoret kahdenkesken, jotta he oppisivat tuntemaan toisensa.

Ja päivä päivältä solmiutuivat suloiset siteet kireämmälle. Nuorukainen ei puhunut itsestään, hän kertoi miten onnellinen hän oli, kun sai elää Richissan likeisyydessä. Ei koskaan hän häntä unohtaisi.

Rakkauden vaarallista sanaa ei hän milloinkaan lausunut, mutta tyttö luki sen hänen silmistään ja tunsi sen siitä onnesta, jota molemminpuolinen seurustelu heille tuotti. Niilo herra näytti aina kalpealta ja alakuloiselta oltuaan Grymin seurassa. Sentähden koetti Richissa estää heitä tapaamasta toisiaan ja kumma kyllä, näytti "kansleri" melkein auttavan häntä hänen aikeissaan. Suureksi hämmästyksekseen huomasi Richissa, että "Niilo herra" rupesi häntä välttelemään.

Se koski hänen sydämeensä kuin puukon isku, mutta jos kerran asiat niin ovat, niin kyllä hän, Richissa, jättää hänet rauhaan.

Ja sinä päivänä ei hän puhunut hänelle sanaakaan.

Seuraavana päivänä tunsi hän olevansa oikein onneton; Niilo herra pysytteli huoneessaan; ainoastaan kansleri tuli näkyviin.

Hän jutteli niinkuin tavallisesti Ingierd rouvan kanssa tapahtumista Sturein talossa.

Richissa istui ompelupuitteidensa ääressä, hajamielisesti kuunnellen keskustelua ja miettien, mitä Niilo herra nyt mahtoi tehdä.

Silloin astui kansleri hänen luokseen, oli ihailevinaan hänen kaunista työtään ja kuiskasi:

— Olkaa hänelle armelias, hän ei uskalla tunnustaa rakkauttaan.

Tyttö ei vastannut eikä nostanut päätään, mutta hän punastui korviin saakka ja pieni käsi, joka piteli neulaa, vapisi.

Kansleri läksi.

— Erittäin intressantti mies, huomautti Ingierd rouva.

— Onhan hän joskus, vastasi Richissa.

— Tule tänne, lapsi.

Tyttö totteli paikalla.

— Istu tuohon ja puhukaamme suoraan.

— Mistä, äiti kulta?

— Herra Niilo Sturesta.

— Vai hänestä.

— Hän on jalo, nuori herra.

— On kyllä.

— Joka hyvin ansaitsee nuoren neidin rakkauden.

— Kunhan hän vaan tapaa arvoisensa.

— Sen hän jo on tavannut.

— Trondhjemissäkö?

— Ei. Täällä.

— Sitä en usko.

— Minä sen tiedän.

— Mutta miksi, miksi…?

— Hän ei uskalla.

— Ei uskalla?

— Tytön täytyy häntä auttaa.

— Pyytämällä hänen rakkauttaan. Ei ikinä!

— Sitä en tarkoita, mutta hänen tulee houkutella hänet pyytämään omaansa.

— Sitä en voi.

— Nainen voi mitä hän vaan tahtoo.

Ja hetkisen perästä jätti Ingierd rouva tyttärensä yksin ratkaisemaan arvoitusta.

Vähän aikaa istui hän ajatuksiin vaipuneena, mutta sitte alkoivat silmät säihkyä: hän tiesi jo mitä tekisi.

Päivälliseksi pukeutui hän samaan valkeaan hameeseen, joka tuona suurena juhlapäivänä oli ollut hänen yllään, koristi hiuksensa samoilla helmillä ja pisti rinnalleen punaisen ruusun.

Taalainjunkkari oli kalpean ja levottoman näköinen. Richissan puku näytti häntä hämmästyttävän, hän katseli häntä rukoillen, ikäänkuin sanoakseen: "älä minua kiusaa!"

Tyttö taas hymyili hänelle lempeästi, ikäänkuin vastatakseen: "nyt tahdon minä".

Ingierd rouva ja kansleri ylläpitivät keskustelua pöydässä ja kansleri oli vallan väsymätön kertomaan. Hän antoi yhtämittaa täyttää pikarinsa ja kehoitti "Niilo herraa" tekemään seuraa.

Sitte tahtoi Ingierd rouva näyttää kanslerille muutamia kallisarvoisia taideteoksia ja nuoret jäivät kahdenkesken.

— Menkäämme ruusulehtoon, ehdotti tyttö. Nuorukainen seurasi häntä sanatonna, lujasti päätettyään pysyä aikomukselleen uskollisena.

He tulivat tuoksuvalle ruusulehdolle ja tyttö istuutui penkille.

Nuorukainen pysähtyi ulkopuolelle.

— Miksette tule sisään? kysyi tyttö hymyillen.

— En uskalla, vastasi Niilo herra, katsellen häntä ihastunein silmin.

— Olenko minä niin vaarallinen?

— Kyllä, hyvin vaarallinen.

— Mutta jos minä pyydän teitä.

— Älkää tehkö sitä!

— Muistatteko kun me ensi kerran näimme toisemme.

— En sitä ikinä unohda.

— Minä niin selvästi muistan kuinka ovet aukenivat ja te astuitte sisään.

— Ja minä niin selvästi näen tuon valkean neidon.

— Te ojensitte minulle kätenne, sanoi tyttö, ojentaen kätensä.

— Niin, virkkoi Niilo, hetkeksi epäillen, mutta sitte kiihkeästi tarttuen käteen.

— Ei, pitäkää sitä yhtä kauvan kuin silloin ja katsokaa minuun — niinkuin silloin.

Tyttö oli vallan vastustamaton, hänen tahtoaan täytyi totella, ja nuorukainen painoi kovasti hänen kättään ja vajotti silmänsä hänen säteileviin silmiinsä.

— Richissa! kuiskasi hän, mutta tyttö ei ollut kuulevinaan.

— Muistatteko, mitä silloin ajattelitte?

— Saanko sanoa sen?

— Tietysti.

— Antaisin mitä tahansa, kunhan saisin kukan, jota hän kantaa rinnallaan.

— Ottakaa tämä, se on paljon tuoreempi.

Nuorukainen painoi sen huulilleen ja kätki sen povelleen.

— Tahdoitte myöskin suudella kättäni, jatkoi Richissa nauraen, — mutta minä estin sen, sillä tiesin sen sotivan tapaa vastaan.

— Minä luulin, ettette pitänyt minua kyllin arvokkaana.

— Voi, voi! huudahti tyttö ja oli jo jatkamaisillaan: — tehkää se nyt! mutta punastui samassa ja veti pois kätensä.

Nuorukainen seisoi liikkumattomana.

— Tahdotteko että minä sanon, mitä tänä hetkenä ajattelette?

— Sitä te ette voi.

— Ajattelette sitä naista, jota rakastatte.

— Olette oikeassa.

Tyttö katseli häneen veitikkamaisesti, viinin lailla poltti veri hänen suonissaan ja hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja puhkesi puhumaan:

— Richissa, ihana Richissa!

Tyttö oli niin onnellinen, ettei hän voinut vastata, mutta hän ei myöskään vetänyt pois kättään ja nuorukainen peitti sen suudelmilla.

Äkkiä hän karkasi ylös.

— Richissa, huudahti hän tuskallisesti, — aja minut luotasi, minä olen kurja, onneton ihminen, joka en ansaitse rakkauttasi.

— Minä rakastan sinua, vastasi Richissa.

— Mutta minä sanon sinulle, etten ole rakkautesi arvoinen.

— Minä rakastan sinua, toisti tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Sano minulle vielä, Richissa, rakastatko minua loistavan nimeni tähden, vai rakastaisitko minua toisessakin yhteiskunnallisessa asemassa… sano, rakastatko minua itseni tähden?

— Vain kokonaan sinun itsesi tähden.

— Silloin olet omani! ja riemastuneena sulki nuorukainen hänet syliinsä ja heidän huulensa yhtyivät suudelmaksi.

Kun he sitte käsikädessä palasivat linnaan, osoitti Ingierd rouva heitä ikkunasta kanslerille ja virkkoi huoaten:

— Nyt he ovat löytäneet toisensa.

— Vihdoinkin! vastasi kansleri.

Vanha rouva sulki syliinsä vävypojan ja ystävällisesti otti Richissa vastaan kanslerin onnentoivotukset.

Hämmästyksekseen saivat nuoret kuulla, että häät ovat vietettävät neljäntoista päivän perästä.

Se oli heille tietysti hyvin mieluisaa, se tuli vaan niin kovin äkkiä, arveli Richissa.

Nyt saivat he yhtämittaa olla kahdenkesken ja astella käsikädessä kenenkään ihmettelemättä. Ja sitä kestäisi aina, aina.

Taalainjunkkari oli äkkiä kokonaan muuttunut, hänen epäilyksensä olivat menneet kuin puhaltamalla. Richissa oli uskonut onnensa hänen käsiinsä ja hän päätti tehdä hänet onnelliseksi.

Richissa eli kuin autuuden huumauksessa, uusi onni sai hänet unohtamaan kaiken muun. Sadat kädet tekivät työtä hänen häidensä valmistukseksi, hän vaan nautti hedelmistä.

Cecilia oli viettänyt viime ajan enimmäkseen yksin; paraikaa ompeli hän häähametta. Richissa piti sitä ihastuttavana, mutta äkkiä nosti hän katseensa työstä ja loi sen ompelijattareen.

— Cecilia, oletko sairas? kysyi hän kiihkeästi.

— En, en ole sairas.

— Mutta suruissasi?

— Ei ole tullut kirjettä.

Richissa ymmärsi niin hyvin miten hän mahtoi kärsiä, ja sen hän kokonaan oli unohtanut… miten itsekäs onni saattaakin olla.

— Rakkahin Cecilia, voitko suoda anteeksi?

— Mitä sinä tekisit?… Minä olen aikonut…

— Mitä, ystäväni?

— Palata Ruotsiin.

— Vaikket tiedä…

— Tietysti valepuvussa.

— Sinä, noin heikkona…

— En enään ole heikko; minun täytyy tietää, miten hänen on käynyt.

— Cecilia, kysy Niilo herralta.

— Tahdotko sinä uskoa hänelle…?

— En, jollei se ole välttämätöntä; mutta voit olla varma ettei hän ketään petä.

— Mutta tuo kansleri…

— Hänelle emme sano mitään, huudahti Richissa vilkkaasti. — Siitä ei ole vaaraa, sillä tiedän, ettei Niilo herra hänestä pidä.

Samana päivänä uskoi hän suurimmassa salaisuudessa armaalleen Cecilian surullisen tarinan ja pyysi häntä auttamaan Ceciliaa Ruotsiin.

Nuorukainen lupasi tehdä mitä suinkin taisi; kanslerille ei hän sano mitään.

Hän niin mielellään antoi Richissan olla siinä luulossa, että hän oli itsenäinen, mahtava herra.

Mutta muuta neuvoa ei ollut kuin turvautua kansleriin.

Siten sai kansleri tietää, että nuori rouva valepuvussa tahtoi päästä Ruotsiin etsimään miestään.

Mutta isä Eustachius oli jo aikoja sitte palannut linnaan; häähuhu häntä sinne veti ja kun hän näki nuoret yhdessä ja ilkkuvan ilmeen Richissan kasvoissa, kun hän häntä tervehti, niin hän ymmärsi, että hän oli tehnyt hänestä pilkkaa ja päätti kostaa. Jollei hän pääsisi kostamaan suoraan hänelle itselleen, niin ainakin jollekin, jota hän rakasti.

Monasti oli hän muistellut kohtausta Cecilian huoneessa. Jotakin salaperäistä siinä oli ja Ingierd rouvan siitä piti ottaa selvä, tahtoi hän tai oli tahtomatta.

Rouva ei nykyään ajatellut muuta kuin häitä, sentähden hän mielellään olisi siirtänyt ripin tuonnemmaksi, sitte olisi ollut enemmän tunnustamistakin.

Mutta isä sanoi tietävänsä, että hänen omaatuntoaan painoi suuri synti ja vihdoin sai hän hänet niin hätyytetyksi, että hän kertoi luostariryöstöstä ja Olavi Tystestä.

Isä ilmoitti sitte, että tunnustus oli pelastanut hänen sielunsa iankaikkisesta kadotuksesta ja kielsi häntä kenellekään ilmaisemasta salaisuutta, ei Richissallekaan.

Ingierd rouva kärsi katkeria tuskia, mutta olihan hän saanut vakuutuksen sielunsa iankaikkisesta autuudesta ja isä oli sanonut, että Ceciliaa tulee kohtaamaan niin lievä rangaistus kuin suinkin.

Itse puolestaan mietti isä, miten hän saisi kostonsa katkerinten koskemaan Richissaan. Ja koska kaunosielut aina etsivät ja löytävät toisensa, niin läksi isä Eustachius nyt Peder Grymin luo ja uskoi hänelle koko salaisuuden.

Tämä oli juuri kuullut sen taalainjunkkarilta ja sanoi siis jo tuntevansa asian sekä aikovansa toimittaa rikollisen Ruotsiin kärsimään ansaitun rangaistuksen.

Mutta kun isä nolona läksi tiehensä, mutisi hän itsekseen: vai nunna Vadstenasta! Tiesinhän minä ennen nähneeni hänet.

Peder Grym hoiti nykyään asioita miltei yksin. Sillaikaa sai taalainjunkkari nauttia makeanleivänpäiviä. Kyllä ne, jumala paratkoon, piankin loppuisivat.

Etelästä tulevat uutiset eivät olleet suinkaan hyvät. Kuusi pitäjää oli kyllä tiedossa, joiden kansa oli liittynyt yhteen, mutta mitä etelämpään tultiin, sitä huonommalle kannalle kävivät asiat ja Grym oli jo aikeissa matkustaa sinne kokoamaan vahvaa joukkoa. Ingierd rouva oli antanut melkoisen rahasumman ja myöhemmin luvannut lisää.

Eihän tässä ennen häitä päässyt oikein selville asioista.

Mutta Richissa oli tuonut rakkaalle Cecilialleen sen sanoman, että hänen valepuvussa, kanslerin palvelijana piti lähteä tämän kanssa matkaan. Ja matka oli määrätty samaksi illaksi, jolloin häät olivat.

Itkien he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja Cecilia lupasi pian antaa itsestään tietoja. Ingierd rouvalle ei sanottaisi mitään ennenkuin Cecilia olisi poissa kaikkien vakoilijoiden käsistä.

Vihdoin koitti päivä, jolloin avioliiton side oli yhdistävä Niilo Sturen ja neiti Richissa Henrikintyttären. Laajat suojat olivat täynnä vieraita ja Ingierd rouva näytteli heille komeutta, jonka vertaa tuskin saattoi ajatella.

Mutta ihanampi kaikkea oli morsian. Onnellisempaa, iloisempaa, rakastavampaa naista tuskin saattaa olla. Kaikki hymyili häntä vastaan ja hän hymyili kaikelle. Hän oli niin täynnä luottamusta ja varmuutta, ettei olisi luullut pahaa olevankaan.

Sulhanen oli kuin heijastus hänen onnestaan. Hän näytti morsiamen silmistä saaneen voimaa ja väkevyyttä, tai oikeammin sanoen unohdusta.

Arkkipiispa itse oli luvannut toimittaa vihkiäiset, mutta hän sai jonkun esteen.

Sensijaan luostarin johtaja, joka Richissalle oli antanut uskonnollisen kasvatuksen, vihki heidät.

Ruokaa ja juomaa oli tietysti yllinkyllin.

Linnan lukuisia alustalaisia kestitettiin runsaasti ja vielä vuosikausia jälkeenpäin kerrottiin kauniin Richissan ja Niilo Sturen häistä.

Mutta myöhään illalla seisoi kappaleen matkan päässä linnan portilta kaksi satuloitua hevosta; vieressä odotti hento nuorukainen.

Hänen katseensa ei seurannut valaistua rakennusta, se oli tähdätty maahan.

Silloin kuului kiireisiä askelia ja mies, yllään väljä musta viitta, astui ulos pienestä portista. Hän loi nuorukaiseen uteliaan katseen ja virkkoi:

— Oletko valmis?

— Kyllä, herra.

He nousivat hevosten selkään ja läksivät ääneti matkalle.

Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte poikkesi Grym metsään ja pian tuli tie niin huonoksi, että hevoset ainoastaan käyden pääsivät eteenpäin.

Tähän saakka oli ollut pimeä, mutta nyt pujahti kuu esiin pilvien takaa.

— Voitteko seurata? kysyi kansleri, luoden katseen seuralaiseensa.

— Kyllä, herra.

— Mikä on nimenne?

— Cecil.

— No, Cecil, mihin matka?

— Vadstenaan Ruotsissa.

— Onko siellä sukulaisia?

— Isäni.

— Jos äitinne olisi elänyt, niin hän varmaankaan ei olisi lähettänyt maailmalle noin hentoa poikasta.

— Olen väkevämpi kuin miltä näytän, vastasi Cecil punastuen.

— Sanokaa minulle, kun väsytte.

Ja hän painoi kannukset hevosen kylkiin ja läksi ajamaan kovaa kyytiä.

Cecil seurasi uskollisesti.

Päivän koittaessa pysähdyttiin pienen, matalan majan eteen. Hevoset olivat hiestyneet läpimäriksi.

— Tässä me lepäämme, sanoi kansleri hypähtäen hevosen selästä.

Cecil horjahti, kun hänen piti astua maahan. Sanaa lausumatta nosti Peder Grym hänet alas. Vanha eukko avasi samassa tuvan oven.

— Olen koko yön odottanut teidän armoanne, virkkoi hän.

— Kuka pitää huolta hevosista?

— Kyllä minä.

Kansleri viittasi Cecilille ja he astuivat molemmat tupaan. Siellä oli aika siistiä, takassa loimuili tuli ja toisella puolella oli suljettu ovi.

Grymin viittauksesta avasi Cecil sen. Huoneessa olisi ollut tilavaa, jollei heiniä ja olkia olisi mätetty miltei kattoon saakka. Toisella puolella kuuluivat hevoset pureskelevan; se oli siis jonkinlainen talli.

Suloista oli heittäytyä pitkäkseen heiniin ja muutaman hetken perästä hän nukkui sikeään uneen.

Omituisen epämiellyttävään tunteesen hän heräsi. Kun hän avasi silmänsä, istui Peder Grym kappaleen matkan päässä ja katseli häntä.

— Olenko nukkunut liian kauvan? kysyi hän kiireesti ja nousi.

— Ette, nyt syömme päivällistä.

— Olen siis nukkunut niin kauvan.

— Niin ihmisen pitääkin, kun on nuori, ja kansleri mittasi häntä silmillään.

Päästäkseen hänestä, läksi Cecil ulos. Seutu oli jylhää, vuoret tavoittelivat taivasta ja kaikkialla mihin silmä vaan kääntyi oli vuoria.

Hän kauhistui, tuntui melkein siltä kuin ne olisivat likenneet toisiaan sitte yhtaikaa langetakseen hänen päällensä.

Peder Grym tuli hänen perässään ja katseli häntä nauraen.

— Tämä on kuin luola, josta ei kukaan pääse ulos tai sisälle ilman omistajan lupaa, sanoi hän. — Hauska olisi viipyä täällä muutamia päiviä, mutta jääköön toiseen kertaan.

Turhaan etsi Cecil tietä; ei näkynyt sitä, jota he olivat tulleet enempää kuin sitäkään, jota heidän piti mennä. Peder Grym arvasi hänen ajatuksensa.

— Ojentakaa minulle kätenne, niin näytän teille tien, sanoi hän.

Cecil ei uskaltanut kieltää ja Grym vei hänet kallionkielekkeelle ja näytti hänelle, että tie oli hakattu vuoreen. Sitte hän otti Cecilin käden, sivalsi sillä, niinkuin se olisi ollut vaate, kasvojaan ja hiuksiaan, pyyhkäisi sitä monta kertaa huuliaan vastaan ja päästi sen vihdoin, huolimatta siitä että Cecil useita kertoja oli koettanut vetää sitä pois.

— Nyt syömme, virkkoi hän ja astui tupaan.

Pitikö Cecilin koettaa paeta… mutta minne, minne?… Pyhä Jumalan äiti!

— No, tulkaa nyt! huusi Grym ovelta.

Hänen täytyi mennä. Ateria oli hyvä ja runsas. Grym tarjosi viiniä, mutta Cecil kieltäytyi.

— Tehkää niinkuin tahdotte, huomautti kansleri, — mutta muistakaa, että tämä matka tulee paljoa väsyttävämmäksi kuin eilinen.

Nainen talutti hevoset oven eteen. Grym antoi Cecilille suuren käärön.

— Kiinnittäkää se satulaan, sanoi hän, — se voi vielä olla tarpeen. Ja seuratkaa nyt minua.

Hevoset miltei liukuivat alas vuorenrinnettä, ne mahtoivat olla hyvin tottuneet, kun elävinä pääsivät alas. Pian tuli tie sileäksi ja niin leveäksi, että kaksi ratsastajaa helposti olisi mahtunut rinnan, mutta Cecil pysytteli takana, eikä kanslerikaan näyttänyt välittävän seurasta.

He eivät vaihtaneet sanaakaan ja ainoastaan kerran, kun tie vei kosken ylitse, otti Grym Cecilian ohjakset, mutta päästi ne heti, kun vaara oli ohitse.

Kiitollisuus ja pelko vaihtelivat lakkaamatta nuoren naisen mielessä. Ihmisiä ei juuri koskaan tullut vastaan, hän saattoi siis pelastuksetta joutua kadotuksen omaksi. Sentähden täytyi hänen vaieta ja kärsiä.

He olivat ajaneet suuren metsän läpi; illemmalla tulivat he lammin rannalle.

— Tämän poikki meidän täytyy kahlata, sanoi Grym, kannustaen hevostaan.

Cecil pelkäsi, mutta muuta neuvoa ei ollut; vesi nousi hänen polviinsa asti ja kylmä pani hänet vapisemaan.

— Tottelemattomuus rankaisee itsensä, sanoi Grym nauraen, — miksette seurannut minua?

Hän oli päässyt veden yli miltei kuivin jaloin.

— Kyllä ne pian kuivavat, virkkoi Cecil reippaasti.

— Ei kiitoksia, ottakaa te käärö ja muuttakaa vaatteita. Saatte viisi minuuttia aikaa.

Cecil totteli ja rupesi uteliaasti avaamaan kääröä: siinä oli naisen puku.

Mitä tehdä? Ei muuta kuin tyytyä. Hän muutti kiireesti ylleen puvun, se oli mukava ja lämmin ja niin väljä, että hän hyvin saattoi käyttää sitä. Märät vaatteet sitoi hän kääröön ja riensi sitte takaisin.

Grym oli odottanut kärsivällisesti. Nähdessään Cecilin, lensi hänen kasvoilleen leveä hymy.

Cecil tunsi punan nousevan poskilleen. Hämillään lausui hän nöyrän kiitoksen.

— Tuossa puvussa te olette hauskempi, sanoi kansleri, ottaen esiin leipää ja viiniä. — Nyt syödään ja juodaan! ja hän ojensi Cecilille pullon. — Te saatte alkaa, ottakaa syvä kulaus, sen neuvon teille annan.

Cecil otti muutamia kulauksia ja söi hyvällä ruokahalulla pehmeää leipää.

— Kiittäkää nyt minua.

— Sen teen, lausui Cecil ja ojensi hänelle ujosti kätensä. Grym suuteli sitä moneen kertaan.

— Nyt olemme kuitit! samassa huomasi hän käärön ja heitti sen kauvas luotaan. — Emme enään tarvitse sitä.

He ajoivat ravia. Grym ratsasti Cecilin rinnalla. Äkkiä kysyi hän eikö Cecilia hämmästyttänyt, että hän ilman saattojoukkoa oli lähtenyt linnasta.

Kyllä, sitä hän ei voinut kieltää.

— Se tapahtui teidän tähtenne. Cecil loi häneen kysyvän katseen.

— Oli tullut ilmi kuka Ingierd rouvan vieras oli ja tahdottiin ottaa kiinni hänet. Ainoa pelastuksenne oli pako ja sen saattoi välittää ainoastaan henkilö, joka teidän tähtenne tahtoi uskaltaa elämänsä.

— Herrani on palkitseva teidät…

— Hän, jonka madot aikoja sitte ovat syöneet.

— Mistä te sen tiedätte?

— Onhan se luonnollista; uskottomaksi hän ei ole voinut tulla, lisäsi hän säihkyvin silmin.

— Jumala on suojeleva minua!

— Sitähän minäkin olen tehnyt, vai kuinka?

— En voi teitä palkita.

— Voittepa kyllä.

— Millä? kysyi hän pelästyneenä.

— Itsellänne.

— En ikinä! ja kauhistuen kääntyi hän pois.

— Kuulkaa nyt tarkkaan mitä sanon. Minä vien teidät luostariin ja sanon teitä ylhäiseksi naiseksi, joka muutamia viikkoja tai ehkä kuukausia tahtoo olla poissa maailmasta. Sitte tulen itse ja noudan teidät… luokseni, ymmärrättehän.

— Tuhat kertaa mieluummin kuolen.

— Kuolema teitä odottaakin, jos te työnnätte minut luotanne, ja ajatelkaa kummoinen kuolema… teidät poltetaan roviolla! Onko teillä sydäntä tehdä sellainen julmuus, antaa kauniit kasvonne, hienoiset, pehmeät jäsenenne liekkien uhriksi?

— Se kärsimys loppuu.

— Mutta se voi kestää kauvan. Te ette tiedä mitä hyljätyn rakkaus voi saada aikaan.

— Minun täytyy siihen alistua.

— Saatte kaksi kuukautta ajatusaikaa; sitte mielenne kyllä muuttuu.

Cecilia huomasi, ettei hän vastauksilla parantaisi asiaa; hän oli vihollisensa käsissä; yksin Jumala saattoi hänet pelastaa.

— Tuossa näette luostarin, joka on oleva asuntonne, sanoi Grym hetken perästä.

— Ettekö te voi armahtaa minua?

— Armahdatteko te sitte minua?

Cecil kääntyi pois. Luostarista hän oli paennut ja nyt häntä rikollisena, maailman silmissä syyllisenä kuljetettiin toiseen luostariin.

Se oli suurenpuoleinen karmeliittiläisluostari aivan rajalla. Abbedissa oli ylhäinen norjatar. Cecilia vietiin refektorioon odottamaan sillaikaa kuin kansleri piti pitkän keskustelun johtajattaren kanssa. Sitte he yhdessä tulivat vangin luo, joka ikkunapieleen nojauneena itki tuskan ja epätoivon katkeria kyyneliä.

Kansleri tahtoi ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, mutta hän ei ottanut sitä.

Silloin Grym kumarsi ja läksi.

— Mainio mies, ainoan autuaaksitekevän uskon arvokas puolustaja, lausui abbedissa kiihkeästi.

Kun ei uusi tulokas mitään vastannut, vei abbedissa hänet kammioon, joka oli hänelle määrätty, ja sinne me hänet jätämme.

Täyttä laukkaa, luostaripalvelijan seuraamana, ratsasti kansleri Isalaan.

Ensi työkseen läksi hän tervehtimään Aarent Pietarinpoikaa, joka kai parhaiten tunsi maan nykyisen tilan.

Tärkeitä tapahtumia oli sattunut yllinkyllin.

— Huonosti ovat täällä asiat! huudahti ritari häntä vastaan. — Te olette kuhnailleet liian kauvan.

— Tuolta pohjoisesta ei koko talvena ole kuultu mitään, mutta me olemme varustelleet.

— Tulkaa sitte ennenkuin on myöhäistä.

— Onko paljonkin väkeä liikkeellä?

— Kyllä kai. Kuningas on lähettänyt suuren joukon sotaväkeä ja siihen liittyi vapaaehtoisesti aika lauma nuoria miehiä, joten vihollistemme luku on melkoisesti kasvanut.

— Mutta meikäläiset olivat luvanneet hengellä ja verellä taistella puolestamme, huudahti kansleri.

— Sen he tekivätkin, huudahti ritari, — jousineen, nuolineen ampuivat he suoraan joen poikki.

— Joen poikkiko?

— No niin. Kun kuninkaan miehet tulivat Båtstahan Tunassa, niin nähtiin rättvikiläisten rientävän heidän avukseen, tietysti. Sitte he lautalla laskivat joen poikki ja meikäläisten piti asettua vastaan… siinä oli monen liha ja veri kaupalla.

— No miten kävi?

— Ryhdyttiin keskusteluun. Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja Antero Pietarinpoika Rankhyttanista tulivat meidän puolellemme.

— No, tehtiinkö päätöstä?

— Ei, siinä se vielä heiluu, vaikka Niilo Maununpoika Asbosta sanoi, että hänet saa panna köysiin ja hakata kappaleiksi, jollei tuo Niilo Sture ole petturi, joka valheilla ja jutuilla villitsee kansaa.

— Siitä en tiedä mitään, keskeytti kansleri. — Kai meikäläiset nöyrtyivät?

— Eivät vielä, mutta Asbon Maunu piti heille sellaisen puheen, että jolleivät he rukoile anteeksi oikealta herraltaan ja kuninkaaltaan, niin kyllä sekä sotamiehet että vuoristolaiset ja rättvikinmiehet heidät niin nutistavat, ettei edes kissa eikä koira enään voi elää Ylätaalaissa.

— No vaikuttiko se?

Ylätaalalaiset kuuntelivat ja pyysivät kuninkaan miehiä hetkeksi väistymään, jotta he saisivat miettiä asiaa. Sitte he kirjoittivat kaksitoista valituspykälää, jotka päättivät lähettää kuninkaalle Upsalaan.

— Tehtiinkö se myöskin?

— Kyllä. Jeppe Hannunpoika ja Kopparbergin Eevertti läksivät niitä viemään.

— Onko tullut vastausta?

— On, näinä päivinä. Sanotaan että Kristina rouvalta niinikään on tullut taalainjunkkarille kirje, jota luetaan kaikissa pitäjissä ja seurakunnissa.

— Senpä minä mielelläni lukisin.

— Siihen ilmaantuu tilaisuus jo huomenna.

Peder Grym puhutteli sitte seudun talonpoikia ja huomasi, että he jo olivat melkoisesti kylmenneet. He odottivat vaan uteliaisuudella kuninkaan kirjoitusta ja seuraavana päivänä oli liki kaksituhatta miestä koolla kuulemassa sitä.

Vouti oli noussut oluttynnörille ollakseen korkeammalla kuin muut. Hän sanoi kuninkaan kyllä tietävän, etteivät taalalaiset itse olleet noita vehkeitä keksineet, vaan että puoluejohtajat ja muut yllyttäjät olivat ne heille opettaneet; sentähden hän tahtoikin heitä neuvoa eikä rangaista. Ensimäinen valituspykälä koski liian isoa rahayksikköä, mutta se oli lyöty sotaväen tarpeihin eikä kauppaa varten; tulee kyllä aika, jolloin lyödään pienempiä rahayksikköjä.

— Sehän lupailee hyvää, virkkoi muuan vanha valkopäinen ukko.

— Saamme kärsivällisesti odottaa, vastasi toinen.

— Entä pykälä n:o 2? kysyi kolmas.

— Se että Vesteråsin rahapaja pidetään suljettuna.

— Niin, juuri se.

— Miksi se niin on?

— Niin, kun se kerran on, niin pitäisi sitä kai käyttää.

— Kun kaivokset olivat kunnossa, luki vouti, — ja antoivat paljon hopeaa, niin rakennettiin Vesteråsin rahapaja; mutta nyt eivät ne anna kuin niin paljon että Tukholman rahapaja hyvin ehtii sen valmistaa; kunhan hopeaa taas tulee, niin Vesterås heti saa työtä.

Talonpojat nauroivat.

— Se on melkein päivänselvää, tuumi jokainen.

— Kolmanneksi se, että kansaa verotetaan liiaksi ja vastoin lakia.

— Niin, tahtoisin tietää, mikä siihen on syynä.

— Jos kuningas voi selittää sen asian, niin… Vouti luki:

— Kuningas ei koskaan ilman valtakunnanneuvoston suostumusta ole verottanut ketään ja silloin kun se on tapahtunut, on hätä ollut suurimmillaan. — Tai mitä sanot, Matti, tahdotko päästää peltotilkkusi vieraihin käsiin?

Kukaan ei vastannut ja vouti jatkoi:

— 4) Te ette tahdo että sotaväkeä majoitettaisiin luostareihin ja kauppakaupunkeihin.

— Se ei ennen ole ollut tapana.

— Miksi luostareille pantaisiin sellainen rasitus?

— Mitä kuningas siihen vastaa?

— Saattepa kuulla. Kuningas sanoo, että suuri sotaväki on ollut tarpeen maan puolustamiseksi; valtion linnat eivät ole riittäneet sille linnaleiriksi ja koskei kuningas ole tahtonut rasittaa talonpoikia, niin on hän majoittanut sotamiehet luostareihin, jokaiseen niin vähän kuin suinkin.

Kuului yleistä mutinaa.

— 5) Tahdotte te halvemmasta hinnasta saada viljaa, karjaa ja suoloja.

— Kyllä, sillä tähän saakka tuo tavara on ollut kohtuuttoman kallista.

— Suolat ovat kaksinkertaisessa hinnassa.

— Ja entä vilja?

— Ja karja!

— Kuningas arvelee, että teidän pitäisi käsittää, ettei hän ole syypää kalliisiin hintoihin; hän koettaa voimiensa mukaan alentaa niitä; mutta pääsyy on epärehellisessä kaupassa.

Talonpojat miettivät. Saksalaiset kulkijat ja merimiehet olivat aika veitikoita, sen he kyllä tiesivät, sillä monasti olivat he heitä puijanneet.

— Mitä taas 6:nteen pykälään tulee, että kuningas olisi aikonut hävittää kirkkoja ja luostareja, niin ei se koskaan ole ollut hänen tarkoituksensa. Gripsholman hän otti takaisin siksi että se perintönä kuului hänelle ja siksi että se vastoin hänen isänsä tahtoa oli tehty luostariksi.

— Sen hän olisi voinut jättää tekemättä.

— Kirkon omaisuuteen ei saa kajota.

— Hän tahtoi hätyyttää munkkeja.

— Mutta sitä me emme salli.

Väkijoukossa oli useita munkkeja ja nämä kiihoittivat mieliä, joten kului hyvän aikaa ennenkuin vouti saattoi jatkaa lukemistaan.

— 7) Valitatte te etteivät kuninkaan jalkamiehet ole saaneet palkkaansa. Jos niin on, niin tehtäköön asiasta ilmoitus ja se joka on laiminlyönyt palkan maksamisen, on saava ankaran rangaistuksen.

Tähän ei kansalla ollut mitään muistuttamista.

— 8) Ette te tahdo sallia että rikkileikatuita vaatteita käytettäisiin hovissa enempää kuin muuallakaan.

— Niin se tapahtuu paholaisen viettelyksestä.

— Se on jokaisen silmissä innoittavaa.

— Ja viettelee syntiin.

— Mitä kuningas siihen vastaa?

— Ettei hän ole kehoittanut ketään leikkaamaan rikki vaatteitaan, vastasi vouti. — Se joka sen tekee, saa itse kärsiä vahingon ja jos kuninkaan palvelijat leikkaavat rikki ne vaatteet, jotka heille ovat annetut, niin ei kuningas lupaa antaa heille uusia.

Talonpojat kävivät hämilleen eikä kukaan enään virkkanut mitään asiasta.

— 9) jatkoi vouti, — arvelette te että piispa Trolle vielä on syypää siihen riitaan ja eripuraisuuteen, joka panee mielet kuohuksiin maassa; samaa mieltä on kuningas. Mutta Trolle ei ole yksin, vaan hänen kanssaan vehkeilee kuningas Kristian ja suuri joukko kierteleviä pappeja ja munkkeja, joiden kujeita teidän, taalainmiesten pitäisi varoa.

Sellaisia vehkeilijöitä ei Matti iässään ollut tavannut. Eikä Ollikaan.

— Maunu taas — pyhien kiitos! — oli itse siksi viisas, ettei kukaan päässyt häntä petkuttamaan.

— 10) Ette te tahdo että talonpojat tappelevat talonpoikia vastaan. Samaa mieltä on kuningas; hänen tahtonsa on, että te eläisitte rauhassa ja rakkaudessa keskenänne. Mutta jos nyt kävisi niin hullusti, että joku teistä rupeaisi kapinoimaan ja sotimaan, niin täytyyhän muiden puolustaa valtakuntaa ja koteja.

Taas kuului kansanjoukosta hiljaista hyminää.

— 11:ta pykälä koskee kulkukauppaa ja sen on kuningas monta monituista kertaa ankarasti kieltänyt. Joka siitä saadaan kiinni, on rangaistava, olkoon hän sitte vouti tai talonpoika.

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Nyt tulee pykälä 12! huudahti joku.

— Saa nähdä mitä hän siitä sanoo!

— Siinä hän vaan taitaa joutua tappiolle.

— 12 pykälä sisältää, että te tahdotte tietää mitä se oikein on se luterilaisuus, joka nyt on tullut niin suureen huutoon, varsinkin kun niin paljon kerrotaan niistä Tukholman saarnoista ja sanotaan, että siellä jumalanpalveluksessa veisataan ruotsalaisia lauluja ja virsiä.

— Niin, selittäkää meille se.

Ja kansa tunkeutui vielä likemmä, jottei ainoakaan sana menisi hukkaan.

— Kuningas sanoo: luterilaisuudesta emme mitään tiedä. Me emme anna saarnata muuta oppia kuin pyhää evankeliumia, joka on Jumalan omaa puhdasta sanaa. Mutta sitä eivät papit kärsi, sillä he tahtovat nylkeä kansaa ja valheilla ja jutuilla pettää talonpoikia ja valtansa alle alistaa valtakuntia ja ruhtinaita. Siitä syystä he huutavat, että täällä muka saarnattaisiin uutta oppia. Hyvä olisi, jos talonpojat tuumisivat näitä asioita.

— Myöskin hämmästyttää meitä se seikka, että ruotsalaisten virsien veisaamista Tukholmassa olisi rangaistava, koska on tapana kaikissa kyläkirkoissa pitkin koko valtakuntaa veisata ja kiittää Jumalaa ruotsinkielellä. Hyvähän on että se tapahtuu omalla kielellämme, jonka me ymmärrämme, eikä latinaksi, jota me emme ymmärrä. Sitäpaitsi Tukholmassa veisataan latinaksi niinkuin ennenkin.

— Kummalliselta meistä muuten tuntuu, että Taalain hyvät miehet puuttuvat tähän asiaan, jota eivät he laisinkaan ymmärrä, ja me luulemme varmaan huomaavamme, etteivät he tee sitä itsestään, vaan pappien ja munkkien yllytyksestä, jotka eivät tahdo, että heidän petoksensa tulisivat ilmi ja totuus pääsisi päivän valoon, jonkatähden hyvät maamiehet tekisivät viisaasti, jolleivät liiaksi luottaisi pappeihin. Me tahdomme valtakunnanneuvoston ja oppineiden miesten kanssa harkita asiaa, kunnes Jumalan avulla pääsemme selvyyteen.

Vouti hyppäsi alas tynnörin päältä ja katosi väkijoukkoon.

Siellä oli jouduttu kahdenvaiheille monessa suhteessa.

Peder Grym kulki miehestä mieheen vahvistamassa jokaista, joka rupesi epäilemään. Ponsi hänen puheessaan oli aina:

— Rakkaan Sten Sturen vanhin poika!

Läsnä oli myöskin rehellinen Niilo Maununpoika Asbosta, joka oli erittäin kuningasmielinen. Nyt nousi hän vuorostaan oluttynnörille ja pyysi puheenvuoroa.

— Kyösti kuningas on Upsalassa, sanoi hän. — Olen itse puhunut hänen kanssaan.

— Kai hän on meille suutuksissaan?

— "He ovat kuin lapsia", sanoi hän.

— Oli sitä toinen ääni kellossa, kun hänelle valtakunnan voitimme.

— Sitä hän juuri sanoikin. Käsivoimia heillä on, mutta ne eivät koskaan mene päähän.

Talonpojat nauroivat.

— Vaikkei ihminen olekkaan oppinut, niin voi hänellä silti olla järkeä, huomautti joku.

— Oliko Eerikin juhlassa paljon väkeä? kysyi Eerikki Pietarinpoika Rankhyttanista.

— Oli kyllä, ja kuningas puhui tästä taalalaisten kapinasta ja kysyi, oliko miehiin luottamista.

— Kai hän tarkoitti Alataalaita?

— Se kuului vastauksestakin, sillä miehet kirkuivat, jotta korviin koski, että kyllä he tahtovat pysyä kuninkaalle uskollisina, ja sitte valittiin kymmenen miestä, joista minäkin olen yksi, lähtemään tänne neuvomaan teitä, että luopuisitte pettureista ja varkaista, joihin te nyt luotatte.

Mutta silloin puhkesi meteli valloilleen.

— Hän ei ole mikään varas! huudettiin.

— Me tahdomme auttaa Sten Sturen poikaa!

— Hän ei ole Sten Sturen poika!

— On kyllä.

Maunu pysyi paikallaan ja katseli aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Sitte otti hän suuresta taskukirjastaan paperin, jonka hän varovaisesti kääri auki. Siinä oli kirje. Taas katseli hän kansaan. Vähitellen hiljeni meteli.

— Luen teille tämän kirjeen, virkkoi Maunu, katsellen ympärilleen.

— Keneltä se on?

— Rouva Kristina Gyllenstjernalta.

— Kenelle?

— Oikeastaan taalainjunkkarille, jota te kutsutte Niilo Stureksi. Mutta kuningas arveli, että tekisi hyvää, jos kaikki sen kuulisitte.

— No, lue, lue!

Maunu luki: "Minä Kristina Gyllenstjerna julistan sinut täten valehtelijaksi ja petturiksi. En ole unohtanut kuinka monta lasta Jumala antoi minulle ja autuaasti nukkuneelle herralleni Stenille. Mutta sinua en tunnusta omakseni; oma omatuntosi on todistava, että Jumalan ja ihmisten edessä olet valehdellut."

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuni ukkosen lyömänä vaikeni suuri ihmisjoukko.

— Jos joku epäilee, lisäsi Maunu, — niin tässä on koskematon sinetti.

Mutta kukaan ei mennyt sitä katsomaan. Ei Peder Grymkään, johon isku sentään pahinten koski; hänkin jäi äänettömäksi, yksin aivot olivat kovassa työssä.

— Mitä taalainjunkkari nyt sanoo? kysyi häneltä likeisin mies.

— Tahdotteko kuulla?

— Se ei hänen asiaansa auttane.

— Hän sanoo, että Kristina rouva synnytti hänet ennen häitä, eikä sentähden uskalla tunnustaa häntä, virkkoi Grym julkealla äänellä.

Mutta se oli liikaa. Joukossa syntyi niin yleinen vastustus, että Peder Grym huomasi parhaaksi lähteä tiehensä.

Mutta talonpojat jäivät neuvottelemaan.

Useat olivat valmiit luopumaan taalainjunkkarista ja menemään kuninkaan puolelle, mutta toiset toivoivat etuja ajan levottomuuksista ja pitivät vireillä kapinallista liekkiä.

Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin esittää kuninkaalle vielä muutamia pykäliä ja ehtoja pysyväisen rauhan aikaansaamiseksi:

1) että taalainjunkkari vapaasti saisi jättää valtakunnan ja lähteä minne tahtoi:

2) että koko taalalaisten liittolaisuus hänen kanssaan olisi unohdettava ja annettava anteeksi;

3) ettei uutta uskoa ja luterilaista oppia tuotaisi Ruotsiin;

4) että vieraat tavat ja rikkileikatut ja kirjavat vaatteet, joita oli ruvennut ilmestymään kuninkaan hoviin, poistettaisiin;

5) että jokainen, joka perjantaina tai lauvantaina söi lihaa oli poltettava tai muulla lailla tapettava.

Mainittakoon tämän yhteydessä myöskin kuninkaan vastaus.

Ensimäiseen ja toiseen pykälään hän suostui; kolmanteen ja viidenteen vastasi hän, ettei heidän pitänyt huolehtia oppineista asioista, joita eivät he ymmärtäneet, hän kyllä hoitaa ne; mitä taas tuli neljänteen pykälään, niin selitti hän, ettei heidän asiansa ollut ruveta mestaroimaan hänen hoviaan, hänen täytyi elää ylimysten, keisarien ja kuninkaiden tavoin, "sillä emmehän me ruotsalaiset ole sikoja emmekä pukkeja enemmän kuin hekään".

Tähän saivat taalalaiset tyytyä ja jokainen läksi kotiinsa.

Pyhäksi kolminaisuudensunnuntaiksi 15 p. kesäkuuta 1527 oli kuningas julistanut valtiopäivät Vesteråsiin ja talonpojat lupasivat lähettää sinne valtuutettunsa.

19.

VASARA LANKEAA.

Vesteråsin tulevat valtiopäivät aiottiin pitää suurempina kuin mitkään muut valtiopäivät Kustaan hallituksen aikana.

Mutta niissä pitikin keskusteltaman tärkeistä ja laajalle kantavista asioista: rahojen hankkimisen välttämättömyydestä, eripuraisuuden sovittamisesta ja uuden opin järjestämisestä.

Kaikki nämä kysymykset olivat niin toisistaan riippuvaiset, ettei niitä enään saattanut eroittaa.

Sitäpaitsi piti ryhdyttämän vakaviin toimenpiteisiin rauhan palauttamiseksi Taalainmaalla.

Salaa antoi kuningas ritaristolle ja aatelille käskyn miehissä ja aseilla varustettuna saapua valtiopäiville; hänen aiotut toimenpiteensä koskivat sekä yksityisten että koko valtakunnan parasta.

Joka kaupungista oli kutsuttu yksi pormestari ja yksi raatimies, joka lakikunnasta kuusi talonpoikaa ja joka tuomiokapitulista kaksi, kolme tai useita oppineempia miehiä; suuri joukko piispoja ja kaniikkeja, 15 valtakunnanneuvoston herraa, 129 rälssimiestä, Tukholman kaupungin valtuusmiehet, 14 vuoritilallista ja 105 talonpoikaa. Sitäpaitsi 70 porvaria muista kaupungeista.

Muiden valheiden lisäksi oli kuninkaasta liikkeellä sellainen huhu, että hän pitää Kristina Gyllenstjernaa vankeudessa. Kuningas pyysi häntä sentähden kokouksen aikana oleskelemaan muutamia päiviä Vesteråsissa hyvän ystävänsä luostarin abbedissan luona.

Herra Juhana Turenpoika ja hänen isänsä olivat myöskin matkustaneet sinne. Heidän välinsä ei ollut oikeastaan rikkoutunut, mutta herra Ture Jönsinpoika kyllä huomasi puolueestaan kadottaneensa sekä poikansa että Kristina rouvan. Muuta hyötyä hänellä ei heistä enään voinut olla kuin käyttää hyväkseen miniänsä nimen loistoa. Ja nyt läksi valtiohovimestari Ture Jönsinpoika ensi kerran eläessään purjehtimaan väärän lipun alla.

Olavi Pietarinpoika oli, niinkuin hän itse sanoi, valmis voittamaan tai sortumaan uskonsa puolesta.

Olihan Kustaa Eerikinpojalla turvanaan vahva usko ja luja luottamus, ja tarpeen ne olivatkin, sillä hänen hartioillaan lepäsi tänä hetkenä koko maan kohtalo. Jos hän silmänräpäyksenkin aikana horjuu tai hiuskarvankin verran väistyy, niin syöksyy lumivyöry hänen päällensä, hautaa hänet allensa… ja sitte… Niin, miten käy sitte?

Hän ei tahtonut sitä ajatella… nöyrästi mutta kiihkeään rukoili hän kaikkien herrojen Herralta apua ja astui ilman pelkoa tulevaisuutta kohti, lapsellisesti luottaen siihen, että Herra johtaa hänen tekojaan.

Valtiopäivien vihkijäisten piti tapahtua linnassa erityisen suuren juhlan yhteydessä, jotta jäsenet saisivat tilaisuutta tutustua toisiinsa ja jutella keskenään.

Täällä päätti Kustaa myöskin tuoda esiin poliittiset mielipiteensä ja aikomuksensa.

Sentähden oli hän antanut käskyn, että valtakunnan herrat, ritaristo ja aateli ruokapöydässä asetettaisiin istumaan likinnä kuningasta, sitte piispat, sitte rälssimiehet, papit, porvarit ja talonpojat.

Hämmästys oli yleinen; hengelliset suurmiehet olivat tottuneet neuvoskunnassa istumaan itse valtionhoitajan edessä, ja nyt — se oli vallan käsittämätöntä!

Hän oli heittänyt riitahansikkaan! sota oli julistettu!

Seuraavana päivänä pitivät piispat ja heidän likeisimmät uskottunsa kokouksen P. Egidiuksen kirkossa lukittujen ovien takana.

Piispa Brask oli puettu täyteen virkapukuun.

— Paavin ja pyhän kirkon nimessä toivotan teidät tervetulleiksi, sanoi hän; — iloitsen suuresti siitä, että täällä edeltä käsin kanssanne saan keskustella asioista, jotka ovat tärkeät sekä maalle että valtakunnalle.

— Toivomme riippuu nyt, niinkuin aina ennenkin, teidän armonne viisaudessa ja kokeneissa tiedoissa, lausui Ture Jönsinpoika, tehden syvän kumarruksen.

Muut yhtyivät hyväksyen hänen sanoihinsa ja piispa alkoi liikutetuin mielin:

— Te tiedätte, että jo kauvan on näyttänyt siltä kuin herra Kustaa Eerikinpoika karsain silmin katselisi sitä valtaa ja mahtia, jonka hänen pyhyytensä paavi on meille antanut ja niinkuin hän yhä likemmin olisi tahtonut liittyä kirkon vihollisiin, tuottaakseen meille vahinkoa ja häviöä.

— Kyllä… valitettavasti… Pahalta näyttää! kuului yleisenä valitushuutona.

— Eilen osottautui pelkomme oikeutetuksi. Taaskin kuului jylhä valitus, jotta kirkko kaikui.

— Minä vakuutan teidän armollenne, että koko ritaristo syvästi loukkaantui tuosta epäkunnioitusta osoittavasta menettelystä, vakuutti Siggenpoika Sparre.

Piispa kumarsi ja jatkoi:

— Me näemme selvään että kuningas tulee hyökkäämään meidän valtamme ja oikeuksiemme kimppuun, ehkäpä vielä ryöstämään meiltä linnamme, linnoituksemme ja korkomme, kunnes tulemme köyhiksi, kurjiksi talonpoikaispapeiksi. Mitä te tästä arvelette, veljeni?

Maunu Sommar Strängnäsistä sanoi, että koska hän ilman paavin vahvistusta oli saanut hiippansa kuninkaalta, niin ei hän voinut ryhtyä mihinkään, vaan täytyi hänen tyytyä köyhyyteen tai rikkauteen, sen mukaan kuin kuningas tahtoi hänelle sitä antaa.

Vesteråsin piispa lausui samat sanat.

Kiiluvin silmin puhkesi vanha Brask kiihkeästi puhumaan:

— Hulluja pelkureja te olette, jos suostutte sellaiseen!

Meidän piispojen tehtävä ei ole sanoa kaikkeen "jaa" ja "amen", vaan meidän tulee laatia lait sekä itsellemme että kuninkaalle ja valtakunnalle.

— Niin, niin, juuri niin! huusivat useat läsnäolevista.

— Kuningas oleskelee kerettiläisten keskellä; hän on kiusauksen hetkenä kallistanut korvansa heidän puheillensa, mutta meidän tulee valvomisella ja rukouksella estää pahaa ruttona leviämästä maahan ja valtakuntaan.

— Kyösti herra on ankara mies, vastasi Vesteråsin piispa Maunu Pietarinpoika. — Se joka vastustaa hänen tahtoaan, voi kadottaa päänsä.

— Mutta vaarallisempaa on toki luopua paavista; hän on meidän elämämme ankkuri ja meidän turvamme; jos me hänet heitämme, niin olemme turmion omat, sillä kuningas tulee pitämään meitä orjinaan, jolloin emme saa puhua sanaakaan kirkon vapauksien hyväksi. Ja kuinka luulette silloin käyvän?

— Tätä ei kukaan kauvan voi sietää, vastasi herra Ture Jönsinpoika. — Kustaa Eerikinpoika ei ole ensimäinen, joka rupeaa vastustamaan kirkkoa, mutta jokainen, joka sitä on uskaltanut tehdä, on joutunut pannakiroukseen ja kirkko on saanut takaisin omansa; niin tulee käymään nytkin.

— Jos me vedämme yhtä köyttä, niin kuninkaan täytyy alistua, virkkoi vanha piispa, korottaen päätänsä. — Vannokaa, te kaikki kirkon uskolliset palvelijat ja ystävät, ettette tingi hiuskarvankaan vertaa hänen pyhyytensä paavin käskyistä ja määräyksistä, ettette suostu vähimpiinkään muutoksiin piispallisissa säännöissä tai supistuksiin maallisessa vallassamme.

Kaikki läsnäolijat nostivat käsivartensa ja lausuivat:

— Me vannomme!

— Ettette suostu siihen, että Jumalan sanaa saarnataan tai opetetaan toisin kuin me määräämme.

— Me vannomme!

Piispan puhe oli innostuttanut mielet ja nyt tehtiin kirjallinen vakuutus, jossa piispat sitoutuivat viimeiseen saakka taistelemaan kirkon puolesta. Jokainen kirjoitti nimensä alle ja kirjoitus vahvistettiin sinetillä sekä kätkettiin holviin Vesteråsin tuomiokirkossa, josta se v. 1542 eli 15 vuotta myöhemmin löydettiin.

— Ja minä, huudahti Ture Jönsinpoika, — vakuutan, ettei ritaristo tule sallimaan kirkon oikeuksia millään tavalla loukattavan.

— Voitteko tehdä sen? kysyi Maunu Sommar.

— Siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläisenä uskallan antaa elämäni sanojeni pantiksi! huudahti Ture Jönsinpoika kiihkeästi.

Piispa kumarsi.

Sitte erottiin ja jokainen läksi dominikaaniluostarin kokoushuoneeseen, jossa valtiopäivien avajaiset piti tapahtua.

Kaikki odottivat suurimmassa jännityksessä.

Kansleri Lauri Antinpoika ryhtyi johdantoon.

Hän huomautti läsnäoleville mimmoisessa tilassa valtakunta oli, kun Kustaa herra, säätyjen nimenomaisesta pyynnöstä, otti vastaan sen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja jos hän paremmin olisi tuntenut valtakunnan tilan, niin ei hän ikinä olisi sitä tehnyt. Hän oli luottanut lupauksiin ja vakuutuksiin ja luullut, että eripuraisuus ja kapinat lakkaisivat, mutta tuskin oli saatu rauha maahan, kun entiset rettelöt taas alkoivat, vaikkei hän koskaan ollut antanut aihetta niihin. Hän työskentelee voimiensa mukaan valtakunnan hyväksi ja palkaksi saa hän osakseen salaliittoja, panettelua ja kavalluksia, varsinkin taalalaisilta, jotka kehuvat asettaneensa hänet valtaistuimelle siksi että he olivat mukana, kun Jumala Vesteråsin luona soi ruotsalaisille suuren voiton. Sentähden arvelevat he nyt voivansa asettaa kuninkaita ja syöstä valtaistuimia mielensä mukaan; jos siis joku tahtoo ryhtyä kapinaan, niin lähteköön vain Taalaihin: paikalla on sota koko maassa. Mutta sellaisilla ehdoilla ei kukaan halua olla maan herrana.

"Häntä syytetään suurista veroista; totta on että on täytynyt vaatia niitä useammin kuin hän olisi suonut, mutta näihin toimenpiteisiin on pakoittanut hätä ja sodat kuningas Kristiania, Severin Norrbyta ja hänen puoluettaan vastaan sekä maan oman rahvaan levottomuudet. Nyt kiertelee sanakapula nauhoitettuna ja poltettuna pitkin Itägötlantia, levittäen sitä valheellista viestiä, että maahan olisi määrätty uusi vero, neljä luotia hopeaa jokaista talollista kohti ja kaksi luotia jokaista lampuotia kohti, jonkatähden kuningas muka olisi ollut pakoitettu pitämään enemmän sotaväkeä kuin ennen tarvittiin."

"Saksalaiset lähettiläät, jotka olivat tulleet perimään velkojansa, olivat kyllä salissa läsnä; taalalaiset ja muut, jotka tahtoivat päästä veroista, olisivat itse saattaneet keskustella heidän kanssaan, niin olisivat varmaan saaneet tietää, suostuivatko he kapinalla saamaan velkansa suoritetuiksi."

"Sitte soimataan kuningasta kalliista ajasta, niinkuin hän olisi Jumala, joka voi hankkia sadetta ja päiväpaistetta mielensä mukaan. Hän on koettanut parastansa, tehnyt liiton hollantilaisten kanssa, että he toisivat maahan suoloja ja vaatteita y.m. Ja kaikki kuninkaan toimenpiteet ovat tapahtuneet kansan hyväksi, valtakunnanneuvoston suostumuksella."

"Vihdoin soimataan häntä uuden opin tuomisesta ja sanotaan, ettei hän salli pappeja. Kuitenkin on hän vain tahtonut puolustaa sorrettuja pappeja vastaan, jotka keksimänsä jumalanpalveluksen nojalla ovat anastaneet maan, niin ettei kruunu ja ritaristo tässä valtakunnassa omista edes kolmatta osaa siitä mitä papit ja munkit. Syytös ettei kuningas muka salli pappeja on niin julkea valhe, että jokaisen pitäisi hävetä Jumalan ja ihmisten edessä lausua sitä. Kuningas kyllä tiesi, ettei tulla toimeen ilman pappeja ja opettajia; juuri sentähden oli hän antanut saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja evankeliumia ja kutsunut tänne muutamia niistä papeista, jotta he täällä säätyjen läsnäollessa tekisivät selkoa opistaan, oliko se oikea vai väärä. Siitä sitte jokainen saisi päättää, kuka on oikeassa ja ketä tulee kannattaa, ja niin riita lakkaisi."

"Kaikista näistä yllämainituista asioista on kuningas valmis tekemään säädyille tiliä ja toivoo hän voivansa kunniakkaasti ja rehellisesti pitää puoliaan, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii."

"Sitäpaitsi pyytää hän uudelleen luopua hallituksesta, jotta valtakuntaa paremmalla onnella saisi hallita sopivampi herra. Kuningas kiittää hänelle osoitetusta kunniasta ja toivoo, että säädyt katsovat hänen ansaitsevan kappaleen lääniä, jolla hän voi elää ja työskennellä valtakunnan hyväksi."

'Mutta ennenkuin päätös asiasta tehdään, pyytää hän saada esittää ne puutteet, jotka sekä hänelle että kaikille muille ovat tehneet hallituksen inhoittavaksi. Nämä puutteet ovat:

1) Kruunun tulot eivät riittäneet menoihin. Edelliset olivat 24,000 markkaa, jälkimäiset 60,000. Tullia ei ollut, vuorikaivokset olivat rappiolla ja sitäpaitsi heikonsi kruunua se, että jokainen tahtoi sortaa lampuotejaan.

2) Ritaristoa oli heikontanut osaksi sota, osaksi ja pääasiallisesti se, että sen tilukset ja omaisuudet olivat langenneet kirkoille ja luostareille, ja kun kaikki tahtoivat lahjoituksia kruunulta, vähenivät sen tulot tietysti.

3) Tärkeimpiä merikaupunkeja vahingoitti laiton maakauppa ja sitäpaitsi tuli säätyjen ottaa huomioon, että vieraat herrat sangen helposti saattoivat saada aikaan eripuraisuutta maassa, kun kuulivat, miten helposti Ruotsin miehet tarttuvat onkeen; jos ruotsalaiset eläisivät keskinäisessä sovussa, niin ei mikään saattaisi viedä valtakuntaa turmioon.'

"Vihdoin esitti kuningas mainittujen puutteiden poistamiseksi, että koska valtion linnat ja linnoitukset olivat joko hävitetyt tai joutuneet rappiolle, piispojen linnat ja linnoitukset, jotka heille olivat tarpeettomat, luovutettaisiin kuninkaalle. Sitäpaitsi olivat kruunun huonot tulot korvattavat piispojen, pappien, kaniikkien ja luostarien ylellisillä tuloilla."

"Kaikki vetoaminen Roomaan oli tulevaisuudessa kiellettävä, samoin kuin piispanvirkojen vahvistuksen ostaminen."

Salissa syntyi hiiskumaton hiljaisuus ja kuitenkin näytti siellä sangen omituiselta.

Kuningas istui valtaistuimellaan. Hänen jalot kasvonsa olivat totiset ja vakavat.

Valtioneuvokset istuivat hänen ympärillään. Kaikkien kasvoilla kuvastui hämmästys.

Piispoista veti huomiota puoleensa varsinkin Hans Brask. Hän oli päätä korkeampi kuin kaikki muut, kulmakarvat olivat rypyssä; synkkänä, liikkumattomana tuijotti hän eteensä. Muut loivat toisiinsa merkitseviä, levottomia, voitonhimoisia katseita; he pitivät kiinni varastettua saalistaan kuin nälkäiset sudet.

Etempänä salissa istuivat porvarit ja talonpojat. Edelliset näyttivät tuumailevan, jälkimäiset raappivat päätään ja katselivat vuoroin kuningasta, vuoroin piispoja, eivätkä tietäneet, kenen neuvoja tuli seurata. Munkit, jotka olivat heidän läheisyydessään, kuiskailivat heille yhtämittaa.

Kuningas vaati ritaristolta ja aatelilta sekä piispoilta vastausta.

Valtiohovimestari Ture Jönsinpoika nousi ja pyysi kuningasta kärsivällisyydellä kuuntelemaan heidän vastaustaan.

Kuningas nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.

Silloin nousi Hans Brask; hänen voimakas äänensä kuului selvään koko salissa, kun hän hiukan kiihkeästi virkkoi:

— Meidän hengellisten herrojen täytyy tunnustaa, että meidän kaikkein pyhin isämme, Rooman paavi, kalliilla valalla on kieltänyt meitä suostumasta mihinkään muutoksiin opissa tai muissa hengellisissä asioissa.

Olemme kyllä velvolliset pysymään armolliselle herrallemme ja kuninkaallemmekin kuuliaisina ja uskollisina, mutta ainoastaan mikäli hänen tahtonsa ei sodi paavin meille antamia säädöksiä tai yleisen kirkonkokouksen päätöksiä vastaan. Kirkon omaisuudesta, sen kiinteimistöstä enempää kuin sen irtaimistostakaan, emme voi luopua, sillä paavi on käskenyt meitä hoitamaan sitä. Mutta pappien ja munkkien kesken vallitsevat väärinkäytökset ja säännöttömyydet poistettakoon sitävastoin kernaasti.

Tämän lausuttuaan istuutui hän ja kaikki hänen virkaveljensä loivat häneen kiitollisen katseen, sillä nyt he saattoivat olla varmat siitä, ettei kukaan koettaisi kumota hänen sanojaan.

Silloin kääntyi kuningas neuvoston ja ritariston puoleen ja kysyi, oliko tämä vastaus heidän mielestään oikea.

Neuvoston vanhimpana jäsenenä nousi taaskin Ture Jönsinpoika ja vastasi, että se hänen käsityksensä mukaan kyllä oli miltei oikea, vaikka yksityiskohtiin olisi saattanut tehdä muutamia lisäyksiä.

Nyt nousi Kustaa; hänen säihkyvät silmänsä kiertelivät pitkin huonetta ja jymisevällä äänellä hän virkkoi:

— Asiain näin ollen ei meitä enään haluta olla kuninkaananne. Toista vastausta me teiltä odotimme. Nyt ei meitä enään hämmästytä, että talonpojat osoittavat hulluutta ja tottelemattomuutta, vihaa ja kiusottelua, kun kuulemme että heillä on näin hyvät yllyttäjät. Jolleivät he saa sadetta, niin he syyttävät siitä meitä, samaten jolleivät saa päiväpaistetta. Jos nälkä, rutto tai muu paha heitä kohtaa, niin on se meidän syymme. Siinä kiitos kaikista huolista, mitä me kansan ja maan tähden saamme kantaa. Vaikka me teidän hyväksenne olemme tehneet työtä niin paljon kuin suinkin olemme jaksaneet sekä hengellisellä että maallisella alalla, niin emme kuitenkaan saa odottaa palkaksemme muuta kuin että te soisitte kirveen iskun kohtaavan päätämme, vaikka ei kukaan uskalla käydä kiinni varteen. Sellaista palkkaa emme me huoli enempää kuin tekään. Meidän pitää joka päivä tehdä enemmän työtä ja nähdä enemmän vaivaa kuin kenkään teistä, sekä koti- että ulkomaan asioissa, koska me kannamme teidän herranne ja kuninkaanne nimeä. Kuitenkin tahdotte te asettaa munkit ja papit ja kaikki paavin kätyrit meidän yläpuolellemme. Sanalla sanoen, te tahdotte tuomita ja mestaroida meitä, vaikka me olemme valittu teidän herraksenne ja kuninkaaksenne. Me emme usko että helvetin huonoinkaan henki tahtoisi olla siinä virassa, saatikka sitte joku ihminen. Tietäkää siis, että me kokonaan kieltäydymme olemasta kuninkaananne. Valitkaa ja kruunatkaa kenen hyväksi näette. Jos saisitte sellaisen, joka kaikissa suhteissa voi noudattaa tahtoanne, niin olisi se meille sangen mieluisaa! Kuitenkin täytyy teidän valmistautua rehellisesti maksamaan meille kiinteän perintömme sekä isän että äidin puolelta, ja kaiken sen, minkä omastamme olemme maksanut valtakunnan puolesta. Tämän tapahduttua lupaamme, että jätämme valtakunnan emmekä ikinä siihen palaa.

Kyyneleet tulvivat kuninkaan silmiin. Kiireesti läksi hän pois kokoussalista ja palasi linnaan. Mutta huoneessa oli syntynyt sellainen hiljaisuus, ettei kuulunut muuta kuin kuninkaan etenevät askeleet.

Silloin nousi kuninkaan kansleri ja puhui liikutetuin mielin ja murtuneella äänellä:

— Hyvät herrat ja miehet, kokoontukaa nyt tekemään viisaita päätöksiä, rukoillen Jumalalta hyviä neuvoja, sillä tässä on kysymyksessä korkea asia, joka koskee koko valtakunnan onnea. Te kuulette, ettei tässä ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko meidän täytyy noudattaa armollisen herramme ja kuninkaamme tahtoa ja rukoilla hänen suosiotaan ja ystävyyttään ja pyytää häntä pysymään kuninkaanamme niinkuin tähänkin asti; tai jos teistä on parempi, valita toinen ja lunastaa kuningas Kustaan tilukset, niinkuin juuri kuulitte hänen sanoneen. Muita keinoja ei meillä ole.

Mutta kukaan ei tähän vastannut mitään.

Eikä keskustelua myöskään syntynyt.

Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä pian seurasi kamala meteli, huutoja ja uhkauksia.

Ture Jönsinpoika tahtoi puheenvuoroa, mutta kukaan ei kuunnellut häntä.

Piispa Braskkin koetti korottaa ääntänsä, mutta kun ei hän saanut sitä kuuluville, läksi hän salista.

Kansa hajosi ryhmiin. Samoinajattelevat vaihtoivat tietysti mielipiteitä.

Kiihkeimmillään oli mielenkuohu porvarien ja talonpoikien kesken. Varovaisuus oli kokonaan kadonnut.

Tätä kesti iltaan asti, jolloin kokous hajosi ja jokainen läksi kotiin.

Mutta sieltä täältä kuului uhkauksia.

— Pitäköön papisto puoliaan. Hänen armoaan ei kukaan voi syyttää mistään.

— Eläköön Kyösti kuningas! huusivat toiset.

— Hän hankki rauhan maahan!

— Hän on kerettiläinen, hän tahtoo karkoittaa pappimme ja munkkimme! huusi valepukuun puettu munkki.

— Hän syö lihaa perjantaina! kirkaisi muuan nälkäinen raukka.

— Etkö sinä sitte tekisi samoin?

— Minä säästäisin lihat lauantaiksi.

— Ja joutuisit polttoroviolle.

— Enpä, jos kuninkaan tahto tapahtuu.

— Kuningas on viisas ja urhea herra, virkkoi muuan porvari, — voi meitä, jos hän jättää maan!

— Saamme vielä katua, että olemme kuulleet munkkien ja muiden viekkaiden neuvoja.

— Mitä me teemme?

— Kuulemme ensiksi mitä muut aikovat.

Ture Jönsinpoika tapasi portaissa piispa Braskin.

— Toivomme ovat toteutuneet, teidän armonne; nyt ei enään ole pelkoa, hänen valtansa on murtunut.

— Paljon on syytä pelkoon, herra Ture, suuri vastuunalaisuus lepää hartioillamme.

— Ne kyllä kestävät.

— Kansan puheita ei kannata kuunnella, virkkoi herra Siggenpoika Sparre. — Tämä hengellinen vapaus se juuri on pannut talonpojan pään pyörälle.

— Mitä me teemme, jollei kuningas taivu? kysyi piispa, syvästi suruissaan.

— Emme välitä hänestä, puuttui puheeseen Ture herra, — ryhdymme uuteen kuninkaanvaaliin.

— Onko täällä sitte varaa valita?

— Minä en suinkaan tahdo ruveta kehumaan itseäni, mutta en luulisi valtakunnan säätyjen unohtaneen, että minä olen siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläinen ja sitäpaitsi Ruotsin vanhin ritari ja poikani naimisen kautta sukua jalolle rouva Kristina Gyllenstjernalle ja Sturelle. Onhan luultavaa, että yleinen toivomus kääntyy minun persoonaani… minä kyllä tyydyn valtionhoitajantoimeen, kunnes on totuttu muutokseen.

Piispa loi häneen halveksivan katseen.

— Minä luulin, että te rakkaudesta pyhään kirkkoon vihasitte kuningasta.

— Voitte olla varma siitä, että minä kyllä noudattaisin pyhän isän ja teidän tahtoanne ja kaikin puolin katsoisin hengellisen säädyn kunniaa ja etuja.

Muutkin läsnäolevat ritarit vakuuttivat piispalle samaa, mutta hän teki heille vain kumarruksen ja läksi.

— Ukko on tullut vanhaksi, kuiskailivat ritarit keskenään. — Rupeaa nyt tuollaisia suremaan, niinkuin ei täällä olisi kuninkaanalkuja yllin kyllin.

Mutta Ture herra sanoi ystävilleen, että nyt mennään kotiin jatkamaan keskustelua. Hänen viittauksestaan lensi portti selkosen selälleen.

Sen ulkopuolella seisoi kirjaviin vaatteisiin puettu palvelija, rinnalla riippumassa suuri rumpu.

— Katsokaa, hyvät herrat, hän saa kulkea edessäni pitkin katua lyöden rumpua, niin kansa ymmärtää, että tässä kulkee ystävä ja puolustaja! Seuratkaa minua, jalot herrat ja ystävät!

Ja edellään palvelija, joka voimiensa takaa löi rumpua, palasi Ture herra kotiin.

Kaikki jotka hänet kohtasivat, nauroivat tai säälivät häntä, ja se muisto hänestä on säilynyt meidän päiviimme asti.

Dominikaaniluostari oli niinsanottu kaksoisluostari, jonka toisella puolella oli miehiä, toisella naisia. Abbedissan ja herra Juhana Turenpojan välityksellä oli Kristina rouva saanut tilaisuuden salaa, kenenkään näkemättä seurata valtiokokouksen keskusteluja.

Hänen poikansa kuolema ja taalainjunkkarin esiintyminen oli tuottanut hänelle niin paljon surua, että hän luuli kadottaneensa kaiken elämänhalun.

Mutta nähdessään kokoontuneet, kuunnellessaan tärkeiden kysymysten pohdintaa, innolla seuratessaan Kustaa herran asiaa, jonka yhteydessä hän aavisti mitä erilaisimpia intohimoja, huomasi hän, että isänmaan kohtalo yhä vielä oli hänelle yhtä rakas kuin ennenkin. Jollei hän enään voinutkaan ottaa osaa asiain kulkuun, niin hän ainakin parhaimmilla toiveillaan saattoi seurata niitä. Siellä oli niin paljon tuttuja entisiltä ajoilta. Piispa Brask… hän muisti hänet niin hyvin. Pappi kiireestä kantapäähän asti… miten hänen puheensa oli itsekästä… mutta ääni vapisi… hän ei ainakaan ollut niin varma kuin ennen.

Kun kaikki jo olivat jättäneet salin, läksi Kristina rouva pois samaa tietä jota oli tullut, yhä vielä ajatellen piispaa. Suureksi hämmästyksekseen kohtasi hän hänet samassa luostarin portailla. Molemmat he hämmästyneinä seisahtuivat.

— Herra Piispa Brask! huudahti Kristina.

— Jalo rouva Kristina Gyllenstjerna! Minä tiesin että te olette oleskellut täällä, suokaa anteeksi, etten ole käynyt teille vakuuttamassa kunnioitustani, mutta mieleni on ollut niin täynnä kaikkinaisia asioita.

— Siitä on kauvan kun näimme toisemme, puhui Kristina rouva ja avasi oven ruokasaliin. — Suvaitseeko teidän armonne?

Piispa astui sisään hänen edellään ja heittäysi väsyneenä istumaan.

— En muista koska se oli.

— Heti sen jälkeen kun jalo puolisoni Sten Sture oli kaatunut taistelussa isänmaan edestä ja viholliset sitä saarsivat joka puolelta, uhaten musertaa sen.

— Ne olivat kamalia aikoja, jalo rouva, vastasi piispa, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi toisaalla.

— Ohjatkoon nyt Jumala sanojani! mietti Kristina rouva.

— Eivät kamalampia kuin nykyisetkään, teidän armonne. Esiintyvät henkilöt ovat vaan muuttaneet osia. Silloin uhkasi vihollinen valtakuntaa surmalla, nyt sitävastoin sen omat lapset.

Piispa säpsähti.

— Mitä te tarkoitatte? kysäisi hän, luoden eteensä terävän katseen.

— Pitääkö minun teidän armollenne muistuttaa, miten Kristian antoi vuodattaa jalointen veren eikä edes säälinyt kuolleita heidän haudoissaan?

Piispa nyökäytti levottomana päätään.

— Koko maa vapisi hänen vihansa edessä, jatkoi Kristina, — kukaan ei uskaltanut nousta sitä vastustamaan paitsi se nuorukainen, jonka Jumala oli määrännyt maamme vapauttajaksi.

— Kustaa Eerikinpoikaako tarkoitatte? mutisi vanhus.

— Hän sai kärsiä puutetta, pilkkaa, vainoa, vaaroja, kurjuutta, mutta hänen reipas mielensä ei lannistunut, sillä Ruotsin pelastus oli hänellä päämääränä ja Ruotsin kunnia hänen ylpeytenään.

Kristina vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitte:

— Tämän miehen tahtoo aatelisto ja papisto nyt syöstä valtaistuimelta, vannoakseen uskollisuutta ja kuuliaisuutta — Ture Jönsinpojalle.

— Jumala tietää, että minä suuresti kunnioitan ja ihailen Kustaa Eerikinpoikaa. Minä ennustin hänen hallituksestaan paljon hyvää maalle… mutta nyt, kun hän kunnottomasti hyökkää pyhän kirkon kimppuun, tallaa paavin ja piispauden säännöt jalkainsa alle ja sallii tuoda maahan uuden, kerettiläisen uskonnon, nyt täytyy minun omantuntoni ja velvollisuuksieni kehoituksesta, kaikin voimin taistella häntä vastaan.

— Teidän armonne tietää, että maa on läpeensä köyhtynyt. Joka taholta vaanii sitä vihollinen, valmiina lähettämään vieraat sotalaumansa sen niskaan. Kuninkaan persoonallisuus on ainoa, joka vihollisia pidättää, sillä he tuntevat kuninkaan voiman. Kansa rakastaa häntä ja luottaa häneen ja hän sen ansaitsee, sillä hänen päämaalinaan on maan kunnia ja onni ja vapaus.

— Pappissäädyllä on myöskin taivaallinen isänmaa ja pyhä kirkko käskee meitä pappeja kaikin voimin puolustamaan ja varjelemaan sitä.

— Mutta, teidän armonne, eiköhän taivaallisella isänmaalla sentään ole hyvin vähän tekemistä kymmennysten, tavaroiden ja kirkkojen korkojen kanssa. Eihän Jumalan valtakunta siitä kasva, jos papeilla on varustettuja linnoituksia ja jos he istuvat neuvoskunnassa tuomitsemassa maallisia asioita. Tiedämmehän kaikki, ettei Kristuksen apostoleilla ollut kunniapaikkoja eikä maatiloja tai palvelijoita.

Piispa rypisti kulmakarvojaan.

— Näistä asioista en voi puhua kuin kirkon miesten kanssa, sanoi hän.

— Teidän armoanne ehkä hämmästyttää, että minä uskallan puhua näistä asioista, vastasi Kristina, — mutta naisella, joka seitsemän kuukautta puolusti Ruotsin pääkaupunkia koko Kristianin voimaa vastaan, lienee toki oikeus lausua sananen, kun isänmaan onni tai perikato on kysymyksessä.

— Jalo rouva, minua hämmästyttää vain yksi ainoa seikka. Ettekö te ajattele sitä, että teidän pojallanne on suurin oikeus kruunuun?

Kristina korotti päätään. Naisellinen ylpeys nosti punan hänen poskilleen ja otsalleen.

— Teidän armonne muistaa ehkä, virkkoi hän, — että minulla on ollut kunnia kantaa sekä nimeä Sture että Gyllenstjerna; minun tulee siis katsoa isänmaan parasta ennenkuin ajattelen itseäni.

Piispa kumarsi kunnioittaen.

— Minä ihailen teitä, jalo rouva, ja olkaa varma, että minä kaikin voimin tahdon puolustaa Kustaa Eerikinpojan oikeuksia kruunuun, kunhan hän vaan luopuu kerettiläisistä ja Lutherin uskolaisista, jotka nyt puhaltavat myrkyllistä henkeään hänen korviinsa ja levittävät turmiollista oppiaan kuni ruttoa maahan ja kansaan.

— En voi arvostella sitä mitä ainoastaan huhuna olen kuullut, vastasi Kristina, — mutta Olavi Pietarinpoika tulee valtiokokoukselle tekemään selkoa uskostaan; saamme silloin kaikki kuulla.

— Sitä en minä ole kuullut, huudahti piispa, — nielköön hänet helvetti ennenkuin hän sen tekee! ja piispan silmät säihkyivät vihasta.

— Mitä teidän armonne tarkoittaa?

Kristina ei käsittänyt mikä oli pistänyt tuon äsken niin miettiväisen miehen päähän.

— Se olisi herjaus paavia, ainoaa autuaaksitekevää kirkkoa ja maan piispoja ja papistoa vastaan! Ettekö käsitä sitä?

— Voivathan he kumota hänen väitteensä.

— Joka ei asiaa epäile, se ei myöskään voi siitä väitellä. Meidän uskomme on liian pyhä joutuakseen yleisön tarkastuksen ja tuomion alaiseksi.

Mutta Kristina jatkoi naisellisella itsepintaisuudella:

— Kuningaspa ei taida luopua päätöksestään vaan tahtoo saattaa uuden opin keskustelun alaiseksi.

Hän katui miltei paikalla sanojaan. Piispan pää oli vaipunut alas ja kaksi suurta kyyneltä valui uurtuneille poskille. Hiljaa, melkein kuin itsekseen, hän lausui:

— Herran mahtava käsi varjelkoon pyhää kirkkoa ja seurakuntaa!

Hetken perästä hän nousi.

— Kiitos, ja Jumala teitä suojelkoon! lausui hän. Hitaasti, juhlallisena läksi hän ruokasalista. Miksi hän oli tullut, sitä ei kukaan voinut käsittää.

* * * * *

Mutta Vesteråsin linnassa vietettiin hauskaa elämää. Kuningas oli pannut toimeen isot kemut ja leikkipuheilla koetti hän nyt karkoittaa mieliharmiansa ja suuttumustansa. Hän kehoitti vieraita syömään ja juomaan, sillä kuka tiesi, koska sitä tästälähin istuttaisiin kuningas Kustaan pöydässä. Ehkei hänellä sitte enään olisikaan mitään tarjoamista, vaikka vieraat aina olisivatkin yhtä tervetulleet.

Mutta ilo ei oikein tahtonut ilolta tuntua suuressa seurassa. Kuiskaeltiin, keskusteltiin.

Aterian lopulla pyysi Strängnäsin piispa kuninkaan luvalla saada lausua pari sanaa.

Hän oli varma siitä, että suuri osa papistoa ja useat piispat kuuluivat kuninkaan puolueeseen, mutta pahin vastustaja oli piispa Brask; hän seisoi kalliona meressä, hänen vakuutustaan oli mahdoton saada horjumaan.

— Antakaamme kallion pysyä paikoillaan, sanoi kuningas. — Jos minä olen laivaa johtamassa, niin purjehdimme sen ympäri ja silloin ei se voi saattaa meille mitään vahinkoa.

Keskustelu ei tahtonut oikein sujuta ja pian lausui kuningas vierailleen jäähyväiset; ainoa jonka hän pidätti luonaan, oli valtioneuvos Juhana Turenpoika.

Tämä kertoi hänelle piispan ja Kristina rouvan kohtauksesta.

— Tiesinhän minä että tein viisaasti pyytäessäni häntä tulemaan tänne, huudahti Kustaa. — Sellaisen naisen vaikutusvalta on suuri.

Hetkisen perästä lisäsi hän:

— Onnellinen sinä, ystävä Juhana, joka olet löytänyt sellaisen aarteen, onnellisempi kuin kuninkaasi.

— Teidän armonne!

— En kiellä etten tuntisi tyhjyyttä; mies tarvitsee kodin.

— Kuninkaan ei tarvitse kuin käskeä.

— Kuinka voisin sen tehdä? Tällaisina levottomuuden ja sekasorron aikoina en minä saa enkä voi ajatella itseäni.

— Mutta tuleehan rauhallisempiakin aikoja ja niitä varten ei teidän armonne vielä ole katsonut itselleen morsianta.

— Katso, Juhana, minä en saa tehdä sitä itse ja sentähden minä epäilen. Onhan meidän maassamme paljon sorjia neitosia, mutta kotimaiset eivät kelpaa; pitää olla ulkomaalaista tavaraa; vaikka se olisikin huonompaa, niin ruotsalaiset siitä pitävät enemmän, ja sen mukaan pitää kuninkaan toimia.

— Sanotaan että kuningas Sigismundin tytär…

— Puhutaan paljonkin, mutta sen asian teki arkkipiispa Johannes tyhjäksi, ja parasta se lienee ollutkin, koskeivät säädyt vielä ole suostuneet antamaan elatusveroa. Ja ilman sitä en minä voi ottaa kuningatarta.

— Asia pitäisi esittää, niin se kyllä vaikuttaisi.

— Katsokaamme nyt ensin, aikovatko he pitää meitä kuninkaanaan ja suostummeko me pysymään siinä virassa, lausui Kustaa ylpeästi; — minusta näyttää melkein siltä kuin he tarvitsisivat meitä paremmin kuin me heitä. Kruunussa on terävät okaat, ne pistävät syvälle… sen olen minä kokenut.

Samassa kuului ulkoa voimakkaita huutoja ja pian ilmoitettiin, että suunnattoman suuri lähetystö porvareita ja talonpoikia pyysi nähdä kuningasta ja puhutella häntä; he sanoivat ajavansa tuhansien ruotsalaisten asiaa.

— Kuningas ei ota vastaan lähetystöjä eikä edusmiehiä ennenkuin valtiopäiväkysymys on ratkaistu, tuli vastaukseksi. Mutta hetkisen kuluttua alkoi ulkoa kuulua huutoja:

— Eläköön Kustaa Eerikinpoika, Ruotsin kuningas!

— He ovat ajaneet tahtonsa perille, sanoi Kustaa hymyillen. — Jos he vaan yksimielisesti ovat puolellani, niin en minä pelkää paavin enkä koko papiston yhteisiä voimia.

— Jos teidän armonne näyttäytyisi akkunassa.

— Niin he huutaisivat kahta hullummin, mutta vastapuolue sanoisi, että minä olen pelästyttänyt heidät suostumaan. Myöhemmin kyllä vakaumus tai tieto omasta voimattomuudesta pakoittaa heidät suostumaan.

Syntyi hetken äänettömyys.

— Teidän armonne, minulla olisi teille pyyntö.

— No, sano pois, siihen kyllä ilolla suostun.

— Se koskee henkilöä, joka on ollut kapteenina kuninkaallisessa linnavartiastossa.

— Ja karannut?

— Niin.

— Kuuliaisuusrikos siis, eikä valtioa, vaan minua vastaan. Mitä puolustuksia hänellä on?

— Kiihkeä rakkaus.

— Se, se minua kohtaa kaikkialla, mutta minä itse en sitä koskaan… olenhan sentään!… hän sivalsi kädellä kasvojaan. — Ymmärrän, että intohimo johtaa rikokseen, jollei sitä ajoissa voiteta. Mikä hänen nimensä on?

— Olavi Tyste.

— Tyste… eikö hän… ja Vadstenan nunna… yhdessä karanneet? Luultiin heidän hukkuneen.

— Tämä on sama mies.

— Mistä sinä sait hänet käsiisi?

— Tunsin hänet ennen… nyt häntä tuskin voi tuntea.

— Henkipatto tietysti? Missä hän on?

— Kätkettynä täällä linnassa!

— Rohkea teko, Juhana, sillä jos joku pappi olisi saanut hänet käsiinsä, niin hänet mieluummin olisi voinut pelastaa suden suusta… Meneppä paikalla ja nouda hänet tänne.

Juhana herra riensi pois ja palasi pian, seurassaan mies, joka oli kääritty munkin kaapuun.

Hän heitti sen yltään ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.

— Armoa, herra kuningas!

Kustaa katseli häntä. Hänen kasvonsa olivat nuoret, kaunispiirteiset, mutta niissä oli sellaisen kärsimyksen ja syvän kurjuuden leima, että hän hämmästyi.

— Mistä sinä tulet?

— Moran fransiskaaniluostarista.

— Oletko ollut vankeudessa?

— Yksitoista kuukautta.

— Mistä rikoksesta?

— Luostariryöstöstä.

— Mikseivät he tappaneet sinua?

— Heidän piti ensin kiduttaa minua äärimmilleen asti.

— Saakeli! mutisi kuningas ja lisäsi sitte: — sinä tiesit jo edeltäkäsin, mikä rangaistus seuraa sellaista rikosta.

— Me rakastimme toisiamme, puhui Tyste, — ja olimme vannoneet toisillemme uskollista rakkautta; mutta hänet riistettiin käsistäni ja vastoin hänen tahtoaan vihittiin hänet nunnaksi. Minä olin menettämäisilläni järkeni; hän odotti minua, sen tiesin, ja vihdoin keksin keinon ryöstää hänet. Kaikki onnistui paremmin kuin olimme uskaltaneet toivoa… hurskas pappi vihki meidät ja minä pakenin Trondhjemiin, jossa minulla muinoin oli ollut koti ja hoito. Siellä vietimme muutamia onnellisia kuukausia. Ainoastaan vaimoni pelko tulevaisuutta ajatellessa häilyi paljastetun miekan lailla päämme päällä. En voi kuvata suruamme, kun erosimme, mutta täytyihän minun palata rukoilemaan kuninkaalta armoa ja apua. Noin puolen päivän matkan päässä Reenin luostarista hyökättiin päälleni ja minä jouduin vangiksi… ihmeen kautta pelastuin.

— No annappa kuulla.

— Vanginvartia oli ilkiö, joka aina kun hän tuli koppiini, kuvaili mitä kidutuksia ja kärsimyksiä minulla oli odotettavissa. Aluksi en kuunnellut häntä, sillä minä mietin vaan, millä keinoin pääsisin pois, mutta kun eivät yritykseni onnistuneet ja ruoka päivä päivältä kävi huonommaksi, rupesivat hänen sanansa tarttumaan mieleeni ja voin melkein sanoa, että mielikuvituksessani jo monta kertaa olen kärsinyt ne tuskat, jotka hänen kertomustensa mukaan minua odottivat… Kun hän viime kerralla tuli luokseni, istuutui hän tapansa mukaan sille ainoalle tuolille, joka oli kopissa; minä olin niin heikko, että vaan makasin; hän kertoi minulle, että pian olin tuleva valmiiksi ja että hän kaipaisi minua… Äkkiä hän vaikeni, kuulin vaan raskaan kolauksen: hän oli saanut halpauksen ja putosi suinpäin lattialle. Minä nousin kiireesti, ties Jumala mistä sain voimia; hetkessä sieppasin munkin kaapun ja tikarin. Ruumiin nostin sänkyyn, jottei pakoani heti huomattaisi, ja sitte avasin ja suljin oven ja hiivin alas portaita; pari veljeä kohtasin, mutta kumpikaan ei epäillyt mitään. Portti avautui viittauksestani ja niin olin vapaa!… Mistä sain voimia, sitä en tiedä. Kaikkialla minua kohdeltiin ystävällisesti, ruokaa ja juomaa sain yllin kyllin. Tulin sitte Upsalaan ja kuulin kuninkaan olevan Vesteråsissa. Tänään oli eräs luostarin lähetti saamaisillaan minut kiinni, sillä he eivät vielä ole lakanneet etsimästä minua; onneksi pääsin sentään pakoon ja valtioneuvos Juhana Turenpoika toi minut tänne.

— Nouse! virkkoi kuningas vakavasti. — Olet jo saanut kärsiä tarpeeksi rangaistusta.

Tyste jäi seisomaan kuninkaan eteen.

— Muista, puhui kuningas ankarasti, — että voimassa olevaa lakia aina täytyy noudattaa; mutta kuninkaallisen sanani voimalla, joka on suurempi kuin pappien, vapautan minä sinut pannakirouksesta. Ja suojellakseni sinua vihollisiltasi, nimitän sinut kapteeniksi henkivartiastooni. Mutta varo ettet toista kertaa koettele kärsivällisyyttäni.

Tyste suuteli kuninkaan kättä ja lupasi ehdotonta uskollisuutta.

— Mitä taas vaimoosi tulee, lisäsi Kustaa, — niin neuvoisin sinua antamaan hänen olla, missä hän nyt on. Luultavasti me piankin lähdemme pohjoiseen päin, niin saat itse noutaa hänet. Kirjoita siitä paikalla hänelle.

Mielenliikutuksissaan saattoi Tyste tuskin kiittääkään, ja kuningas, joka sen kyllä huomasi, kutsui paikalle hovimestarinsa ja käski häntä pitämään huolta nuoresta miehestä.

Heidän mentyään ojensi kuningas kätensä herra Juhanalle.

— Kiitän sinua siitä, että annoit minulle tilaisuutta vääryyden sovittamiseen, lausui hän. — Olisinpa melkein suonut että piispa Brask olisi ollut täällä.

— Olisikohan hän myöntänyt kirkon syyllisyyden?

— Olen varma, että hän olisi ollut valmis jättämään saaliin takaisin kirkon käsiin, nauroi kuningas.

— Heissä ei ole ihmistunteita.

— Se on uskonkiihkoa, ystäväni, ja kaikki todelliset katoliset ovat sokeita uskonkiihkoisia.

— Heidän uskontonsa vaatii sitä.

— Se on heidän uskontonsa ydin ja sentähden paras kätyri itsevaltiuden palveluksessa.

Tämän keskustelun aikana oli suurin osa yöstä kulunut ja Kustaan ajatukset olivat saaneet toisen suunnan.

Uteliaisuudella odotti koko kaupunki mitä seuraava päivä toisi myötänsä.

Pian oli luostarisali jo ahdinkoon saakka täynnä; odotettiin piispa Braskia, mutta turhaan.

Herra Ture Jönsinpoika nousi tuontuostakin paikaltaan ja katseli ympärilleen, mutta piispaa ei kuulunut ja Ture herra sai taaskin istuutua.

Keskusteluihin olisi jo aikoja sitte pitänyt ryhtyä ja alkaminen oli Ture herran asia, koska hän oli vanhin. Hän tosin nousikin ja sopersi pari sanaa, että ajat olivat vaikeat, mutta sitte hän istuutui eikä kukaan enään saanut häntä nousemaan.

Mutta keskenään juttelivat miehet sitä innokkaammin; kokoonnuttiin ryhmiin ja keskusteltiin aivan ääneen. Vähitellen syntyi sellainen sekasorto, ettei ääntä voinut eroittaa toisesta. Oli kuin Baabelin tornia rakennettaessa, sanoo Tegel.

Silloin nousi pitkä itägöötti puhumaan; hänen äänensä tunki kuin sahalla viiltäen läpi koko salin; hän pyysi että neuvoston hyvät herrat nyt sopisivat ja tekisivät jonkun päätöksen, jotta talonpojat tietäisivät, miten menettelisivät ja rauhassa saisivat lähteä kotiin maalle.

Samaa mieltä olivat useat muutkin. Talonpojan täytyi päästä kotiin, sillä elonkorjuun aika oli ovella ja se ei ottanut odottaakseen.

Muutamat aateliset koettivat saada aikaan keskustelua, mutta siitä ei tullut mitään.

Silloin kirkaisi muuan talonpoika, että jos asiaa oikein ajatteli, niin ei kuningas Kustaa ollut tehnyt vääryyttä heille enempää kuin muillekaan, ja jollei valtakunnanneuvosto pian tekisi päätöstä asiassa, niin he sen kyllä tekisivät. Tähän yhtyi useita muita ja melu kasvoi kasvamistaan. Nyt nousivat porvaritkin. Hekin ilmoittivat tahtovansa olla kuninkaan puolella.

Tukholman porvarit selittivät kuin yhdestä suusta olevansa valmiit uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.

— Sitäpaitsi, lausuivat he, — pidämme Tukholman kaupungin varustettuna kuninkaalle vähintäin kolme vuotta. Nyt tahtoi kansleri Lauri Antinpoikakin lausua sanansa. Mutta silloin karkasi Ture Jönsinpoika istuimeltaan ja selitti, ettei tämä asia laisinkaan koskenut kansleriin, hänen ei tarvinnut sanoa mitään, tulivat he toimeen ilman häntäkin. Hän istuutui siis.

Sensijaan nousi Strängnäsin piispa Maunu Sommar vaatimaan puheenvuoroa.

Sitä ei Ture herra voinut kieltää häneltä, mutta suuttuneelta hän näytti.

Ensinnä kääntyi piispa herra Ture Jönsinpojan puoleen ja kiitti häntä siitä, että hän ystävällisesti tahtoi puolustaa kirkon miehiä, mutta hän puolestaan pelkäsi, että heille siitä koituisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos valtakunta heidän tähtensä joutuisi turmioon.

Hullutusta olisi ruveta vastustamaan Kustaa kuningasta, sen käsitti lapsikin, saatikka sitte täysikasvaneet. Melkein mahdotonta oli ruveta maksamaan kuninkaalle hänen kiinteitä perintötilojaan ja kaikkea mitä hän valtakunnan tähden oli kuluttanut. Ruotsin vihamiehet, jotka yhä vielä halusivat valtakuntaa omiin käsiinsä, kyllä paikalla käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen, jos näkisivät kuninkaan poistuvan.

Lopuksi pyysi hän säätyjä miettimään näitä sanoja, jotka hän syvästä vakaumuksesta oli lausunut.

Sekä ritaristo että koko yleisö nousi nyt kiittämään häntä siitä, että hän niin maltillisesti oli ruvennut ajamaan tätä asiaa.

Piispan sanojen vaikutus osoitti selvään, että useat olivat samaa mieltä kuin hän, vaikkei kukaan ollut uskaltanut lausua ajatuksiaan.

Nyt ruvettiin myöskin tuumailemaan, miksi tässä oikeastaan oli riidelty.

Måns Bryntenpoika loi silloin katseen kansleriin ja huomautti, että koska riidan syynä oikeastaan oli vanha ja uusi oppi, niin kai oli paras kutsua paikalle muutamia uskonnonopettajia julkisesti tarkastamaan riidanalaisia kohtia.

Taaskin pääsi melu valloilleen, toiset tahtoivat, toiset eivät tahtoneet, mutta vihdoin voitti ensimainittu mielipide ja mestari Olavi ja tohtori Pietari Galle kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan.

Tohtori Galle alkoi, mutta hän puhui latinaa ja ainoastaan harvat ymmärsivät hänet.

Sitte tuli mestari Olavin vuoro. Jokainen joka asui Tukholmassa tai oli siellä käynyt, tunsi hyvin hänen kauniin äänensä ja hänen pontevat saarnansa. Nyt hän tunnusti uskovansa tuohon korkeaan, yksinkertaiseen oppiin, jonka puolesta hän taisteli; hän sanoi, että rakkaus Jumalaan ja usko Jeesukseen Kristukseen, jonka hän lähetti, on kristinuskon ensimäinen ehdoton käsky, sekä sitte rakkaus lähimmäiseen, ja nämä molemmat ovat ytimenä ja elinvoimana kaikissa muissa uskonkappaleissa. Ja moni ymmärsi, että oppi oli sama, mutta että tämä oli paljon puhtaampi ja likempänä lähdettään.